Se tuntui yllättävän hassulta, että lähes kaikki Synkän metsän kissat osoittivat kunnioitusta Valhetassulle -ja juurikin Valhetassun mielestä. Hän oli vasta oppilas, mutta silti niin moni kissa tervehti häntä ja laski päänsä maata vasten nähdessään Myrskyklaani oppilaan. Olihan se totta, että kollilla oli ne erityiset kyvyt, jotka sekä Tähtiklaani että Synkkä metsä oli antanut, mutta se tuntui silti niin kummalliselta. Kuolleet soturit kunnioittamassa oppilasta.
”He kunnioittavat sinua, koska sinä tulet tuomaan muutoksen”, Hopeaviilto puhui, mutta Valhetassu ei edes vilkaisutkaan mustaa naarasta. ”Sinulle on annettu voimat johtaa näitä kissoja ja he kunnoittavat sitä päätöstä.”
”Mhm”, Valhetassu mutisi, ajatukset harhautuen taas Pakkastassuun, nuoreen mutta taitavaan oppilaaseen. Hänessä olisi potentiaalia. Hän voisi tulla Synkkään metsään. ”Onko minulla valtuudet valita, kuka kissa tulee tänne kouluttautumaan?”
”No, joo, on”, Hopeaviilto vastasi, hämmennys äänessään. ”Onko sinulla joku mielessäsi? Haluatko kouluttaa jotakuta?”
”Ehkäpä”, Valhetassu naukaisi. Vai että kouluttaa jotakuta? Saa nähdä. ”Saanko milloin tavata muut elävät kissat, jotka kouluttautuvat täällä?”
”Kunhan varmistamme heidän uskollisuutensa”, Hopeviilto vastasi ja Valhetassu ymmärsi sen. ”Ellet sitten halua tavata heitä mahdollisimman pian ja jos he eivät ole uskollisia, heidät tapetaan.”
”Ei ole mitään hätäistä tarvetta”, Valhetassu vilkaisi Hopeaviiltoa. Oppilaan oranssit silmät menivät sirrille, kun hän katsoi mustaa naarasta. Yhtäkkiä hänestäkin huokui se sama outo tunne kuin Pakkastassusta ja Närhitassusta. Outoa.
”Selvä”, Hopeaviilto nyökkäsi, kääntäen katseensa poispäin Valhetassusta. ”Ketä olit ajatellut mahdolliseksi oppilaaksi tänne?” ”Pakkastassua”, Valhetassu vastasi. Hopeaviilto jännittyi.
”Pakkastassu vai?” Synkkäkorva nauroi ja Hopeaviilto nousi seisomaan. ”Ei se kolli kestä täällä.”
”Päätätkö sinä siitä?” Valhetassu haastoi ja tummanharmaa kolli irvisti. ”Hänessä on potentiaalia.”
”Hän on pehmeä”, Synkkäkorva sylkäisi ja Valhetassun silmät välähtivät varoittavasti.
”Oletko sinä nähnyt hänet? Oletko sinä nähnyt hänet taistelemassa? Oletko sinä nähnyt sen katseen hänen silmissään, sen, joka huutaa, ettei hän luovuta, ei edes kuoleman edessä?” myrskyklaanilainen kolli haastoi varoittavalla äänellä. Synkkäkorva pysyi vaiti. ”Niin arvelinkin. Emme ole ottamassa hänen sisartaan tänne, vaikka ne kaksi ovatkin lähes erottamattomat. Vain Pakkastassu. Ja minä huolehdin hänestä, jos tulee ongelmia. Onko selvä?”
”On, Valhetassu”, tummanharmaa, kuollut kolli sanoi sulkien harmaat silmänsä. ”Anteeksi häiriö.”
Valhetassu piiskasi ilmaa hännällään ja Synkkäkorva tajusi kipittää tiehensä.
”Haluan, että etsit Varjoklaanin Närhitassun tassuihisi”, Valhetassu sanoi sitten Hopeaviillolle, jonka syvän siniset silmät laajenivat. ”Häntä on helppo manipuloida.”
”Oletko nyt aivan varma? Hän ei vaikuta oikealta materiaalilta Synkkään metsään”, Hopeaviilto puhui Valhetassulle, joka asteli poispäin tutulta paikaltaan.
”Olen aivan varma”, Valhetassu sanoi napakasti mustalle tuuliklaanilaiselle. *Miten hän kehtasi epäillä minua?* ”Hänet on helppo saada manipuloitua mukaan, lupaan sen sinulle. Mutta saat luvata minulle yhden asian.”
”Mitä vain”, Hopeaviilto lupasi ja Valhetassu kohtasi naaraan katseen.
”Et koske häneen karvan vertaakaan ilman minun suostumustani.”
Valhetassu tuijotti Häivätuulta. Hänestä huokui se sama tunne, oli huokunut oikeastaan siitä lähtien kun Valhetassu oli tavannut kyseisen valkomustan naaraan, mutta vasta nyt Valhetassu osasi yhdistää naaraasta huokuvan tunteen Pakkastassusta tulevaan tunteeseen. Pihkahumusta tuli myös samankaltainen, mutta ei yhtä voimakas. Mustaoranssin kollin voisi houkutella Synkkään metsään uusilla opeilla, sillä kyseinen kolli teki mitä vain jotta oppisi uutta. Ihme katti.
”Hei, Valhetassu!” Ikijää, Valhetassun emo, kutsui poikaansa. ”Onko kaikki hyvin? Istut täällä ihan yksin… taas.”
”On, on”, Valhetassu nyökkäili. ”Odotan mestariani.”
”Onkohan hänellä sinulle enää mitään opetettavaa?” Ikijää vitsaili ja hymyili lämpimästi. ”Osaat kuulemma jo kaiken ja kehityt aivan hurjaa vauhtia!”
”Ni-niin”, Valhetassu kohautti lapojaan. ”Niinpä kai.” ”Älä nyt viitsi”, mustavalkoinen naaras hymyili ja silitti poikansa kylkeä. ”Olet kasvanut niin hurjasti, olet isompi kuin isäsi! Valkoviiksi on kehunut taitojasi hyvin paljon. Osaat kuulemma enemmän, mitä hän on opettanut.”
”Tarkkailen muita”, Valhetassu totesi. ”Taisteluharjoituksissa tutkin, mitä muut osaavat ja painan uudet asiat mieleeni.”
”Ovelus”, hymyili. ”Sinusta tulee upea soturi ja minä kannustan sinua.”
”Kiitos, emo”, Valhetassu hymyili ja Ikijää nuolaisi poikansa poskea. Ei hän voisi kertoa emolleen viettävänsä aikaa siellä, missä pahat kuolleet kissat elivät. Ja Valhetassu oli yksi heistä, vaikkakin elossa. Emo järkyttyisi. Tiesikö emo edes sitä, kuka hänen isänsä oli? Hopeakäärme? Kissa, joka tappoi Ikijään oman emon. Hopeakäärme oli puhunut kyllä jotakin siitä, että hänen mielestään Ikijään olisi pitänyt olla yksi Synkän metsän kissoja, mutta...
”Annan sinun keskittyä koulutukseesi nyt”, Ikijää sanoi ja hyvästeli poikansa, kun Valkoviiksi lähestyi oppilastaan. Valkoinen kolli nyökkäsi oppilaalleen tervhedyksen.
”Mitä aiomme tänään tehdä?” Valhetassu kysyi vanhemmalta kollilta. Valkoviiksi naurahti viikset väristen.
”Kerro sinä minulle”, Valkoviiksi sanoi huvittuneena. ”En minä tiedä mitä sinulle opettaisi enää. Kerro, mitä haluat oppia.”
”Olisiko mahdollista, jos joku toinen soturi näyttäisi sinun kanssasi taistelua? Tai näyttäisi omia liikkeitään, joita sinä et käytä?” Valhetassu ehdotti virnistäen ja Valkoviiksi nyökkäili vakuuttuneena.
”Aika hyvä idea”, valkoinen kolli myönsi ja katseli ympärilleen. ”Minäpä kysyn Tuhkamyrskyä. Hänellä ei ole oppilasta ja hän tietää paljon liikkeitä.”
Valhetassu nyökkäsi ja seurasi, kun hänen mestarinsa haki hoikan harmaavalkoisen naaraan. Tuhkamyrsky tosiaan. Se oli oikeasti hyvä valinta. Valhetassu oli kuullut yhdeltä Synkän metsän kissalta, jolla oli Veriklaanin taustaa, että Tuhkamyrsky oli alunperin veriklaanilainen. Tämähän meni paremmin kuin hyvin.
Tuhkamyrskyllä oli totta tosiaan erilaisia liikkeitä. Hän osasi yllättää Valkoviiksen useasti ja naaras pääsi niskan päälle helposti, kun Valkoviiksi ei tuntenut Tuhkamyrskyn liikkeitä tarpeeksi hyvin. Yllätyksellisyydestä oli paljon etua. Valhetassu seurasi, kun Tuhkamyrsky käytti hyödykseen vahvaa häntäänsä ja sai sokaistua Valkoviiksen muutaman kerran. Toinen Tuhkamyrskyn usein käyttämä taktiikka oli rohkeat hyökkäilyt. Naaras ei antanut Valkoviikselle lainkaan mahdollisuutta oikoa tasapainoaan, kun jo hyökkäsi seuraavasta suunnasta. Liikket näyttivät monimutkaisilta, mutta hetken niitä tutkittuaan Valhetassu tajusi niiden olevan todella yksinkertaisia. Tuhkamyrsky vain liikkui nopeasti.
Tuhkamyrskyn viimeinen liike oli hyvin voimakas pyörähdys. Se taisi olla hämäysliike, mutta naaras sai vauhtia iskuunsa ja Valkoviiksi tömähti maata vasten.
”Eiköhän tämä riitä”, Tuhkamyrsky sanoi hengästyneenä ja vilkaisi Valhetassua hailakan vihreillä silmillään.
”Mieluusti”, Valkoviiksi ähkäisi ja kapusi istumaan. Hän näytti hetken lyödyltä, mutta sitten valkoisen kollin ilme kirkastui. ”Olet hyvä taistelija.”
”Kiitos”, Tuhkamyrsky tuhahti. ”Et sinäkään mikään huono ole. Toivottavasti oppilaasi oppi jotakin ja osaa nyt jotakin uutta.”
”Kiitos, Tuhkamyrsky”, Valhetassu sanoi ja nyökkäsi kiitollisena harmaavalkoiselle naaraalle.
”Olen opettanut hänelle jo kaiken ja hän osaa niin hyvin”, Valkoviiksi valitti leikkisästi. ”Sinusta oli varmasti apua.”
”Hyvä kuulla”, naaras nyökkäsi ja suuntasi sitten leirin suuntaan. Valkoviiksi asteli oppilaansa luokse ja kallisti päätään.
”Etkö halua kokeilla liikkeitä?” Valkoviiksi kysyi virnistäen.
”Omatuntosi kokisi kolauksen, kun häviäisit taas”, Valhetassu kiusasi mestariaan. ”Onko sinulla jotain harjoituksia, millä pystyisi kasvattamaan lihasvoimaa?” ”Juokseminen, ehkä uiminen… ja käpälien ahkera käyttö, esimerkiksi etukäpälien huiskiminen tai jotain sinnepäin”, Valkoviiksi mietti, mutta sitten häneen muuttui ovelaksi. ”Huomenna haastan sinut taisteluun.”
”Haaste vastaanotettu”, Valhetassu virnisti ja pöllytti hiekkaa ilmaan pinkaistessaan juoksuun. Hän huusi mestarilleen: ”Haastan sinut nyt juoksukisaan!”
”Voi kuule!” Valkoviiksi uhosi Valhetassun takana ja lähti jahtaamaan oppilastaan. Valhetassu kiihdytti vauhtiaan, loikkien silti niin sulavast puiden juurieen ja kivien ylitse. Mikään este ei pysäyttäisi häntä.
Valhetassi pöllähti leiriin turkki pörhöllä ja hän virnisti voitonriemuisesti, kun oli ehtinyt leiriin ennen mestariaan.Valkoinen kolli ilmestyi piikkihernetunnelista hetken päästä huvittunut ilme kasvoillaan.
”Sait etumatkaa”, Valkoviiksi sanoi virnistäen. Valhetassu tuhahti ja ravisteli koko kehoaan karistaakseen hiekan, joka oli tarttunut juostessa turkkiin. ”Olet nopea. Ansaitsit voittosi. Vaaaaikka saitkin etumatkaa.”
Valhetassu virnisti mestarilleen, jonka keltaiset silmät välähtivät vastaukseksi. Vanhemman kollin katseessa oli ylpeyttä, mutta jos Valkoviiksi tietäisi, että ei ollut ainoa joka oli kouluttanut Valhetassua, hän ei voisi ottaa niin suurta kunniaa taitavan oppilaan taidoista…
Synkässä metsässä ei ollut kovinkaan paljon tekemistä, sillä eihän tämän punaisen usvan verhoamassa metsässä ollut riistaa. Täällä vain harjoiteltiin olemaan vaarallisia taistelijoita, joita olisi vaikea voittaa. Sellaisia kissoja tarvittiin paljon enemmän kuin vain käpälällinen. Sääntöjä rikkovien klaanikissojen tulisi olla alakynnessä, kun Synkkä metsä nousisi Valhetassun johdolla.
”Valhetassu”, Hopeakäärmeen ääni kuului Valhetassun takaa. Valkomusta kolli kääntyi ympäri ja kohtasi harmaan arpisen kollin viekkaan katseen. Sinisissä silmissä oli kuitenkin myös vihaa ja ärtymystä.
”Mikä on vialla?” Valhetassu kysyi ilmeettömästi, mutta siristi silmiään kun huomasi Hopeakäärmeen takana olevan pienen ruskean kollin.
”Jokiklaanista uutisia”, Hopeakäärme totesi lyhyesti ja astui sivuun niin, että olettetavasti Jokiklaanin kolli astui lähemmäs.
”Onko hän luotettava?” Valhetassu kysyi tarkkaillen jokiklaanilaista.
”Vakuutan sinulle, että Terhoturkkiin voi luottaa”, Hopeakäärme sanoi varmalla äänellä. ”Hän on ollut täällä oppilasajoistaan lähtien ja tehnyt kaiken, mitä on käsketty.” ”On järkevämpää toimia ryhmässä”, ruskea kolli puhui. ”Saamme paremmin aikaan.”
”Hyvä on”, Valhetassu nyökkäsi ja istui alas. ”Mitä uutisia?”
”Nämä uutisey olisi pitänyt varmasti kertoa paljon aiemmin”, Terhoturkk puhui ja vilkaisi vihreät silmät välähtäen Hopeakäärmettä, joka irvisti takaisin. Terhoturkki ei kuitenkaan hätkähtänytkään Hopeakäärmeen varoitukselle. ”Mutta sain vasta viime yönä tietää Kuutähti sekamelskasta.”
”Ja?” Valhetassu kehotti ruskeaa kollia jatkamaan.
”Hänelle syntyi kolme pentua seitsemän kuuta sitten”, Terhoturkki sanoi ja Valhetassun niskakarvat pörhistyivät.
”Se ei ehkä tarkoita mitään”, Hopeakäärme sanoi väliin. Se oli totta. Ne kolme pentua olivat vain kahden päällikön pentuja, ei muuta.
”Niin”, Valhetassu nyökkäsi mietteliäänä. ”Onko kellään yhteyksiä Tähtiklaaniin?”
”Ai Synkän metsän kissoilla?” Terhoturkki kysyi, mutta ei huvittuneena. ”Se on harvinaista. Miksi?”
”Haluan tietää ennustuksesta, jossa olen mukana”, Valhetassu sanoi ja Hopeakäärme nyökkäsi.
”Hoidan asian”, Hopeakäärme sanoi ja katosi samalla silmänräpäyksellä.
”Olet ensimmäinen elävä kissa, jonka olen tavannut täällä”, Valhetassu sanoi sitten. ”Hopeaviillon lisäksi.”
”En yhtään ihmettele”, Terhoturkki vastasi ja katsahti alas kukkulalta. ”Täällä ollaan niin varovaisia siitä, kuka tapaa kenetkin. Ei haluta joutua tilanteisiin, joissa joudutaan katumaan.”
”Siksi pysynkin täällä ylhäällä”, Valhetassu nyökkäsi. ”En mene liian lähelle, ettei kukaan heistä näe minua liian tarkkaan.”
”Ja silti sinä näet heidät selvästi”, Tehroturkki nyökkäili, selvästi vaikuttuneena. ”Kiitos kykyjesi.”
”Pyytäisin palvelusta sinulta”, Valhetassu sanoi ruskealle kollille, joka katsoi kiinnostuneena myrskyklaanilaista oppilasta. ”Voitko raportoida aina, kun näemme, mitä Jokiklaanissa tapahtuu. Ja erityisesti niistä kolmesta kissasta.” ”Tietysti”, Terhoturkki nyökkäsi syvään. Ruskea kolli hyvästeli Valhetassun. Jokiklaanilaisella oli kuulemma oppilas koulutettavana tänä yönä, joten hän ei ehtinyt jäädä Valhetassun luokse. Koko loppuyön Valhetassu seurasi tutulta paikaltaan alhaalla koulutuksessa olevia oppilaita. Jokainen elävä kissa pidettiin tarpeeksi kaukana toisistaan, jotta he eivät tunnistaisi toisiaan, mutta suurin osa oli koulutettavana Valhetassun kukkulan läheisyydessä. Olisi oltava tarkkana, sillä ei tiedetty vielä, kehen voitaisiin luottaa.
Valhetassu tarkkaili oranssit silmät viiruilla Pakkastassua, joka asteli kuuron siskonsa kanssa tuoresaaliskasalle harjoitusten jälkeen. Musta kolli antoi sisarelleen yhden keon parhaimmista saaliista ja otti itse taas huonomman. Miten noin potentiaalinen kissa voikaan tukahduttaa itsensä noin radikaalisti. Valhetassu kuitenkin arvosti Pakkastassun sitoutuvaisuutta tehtäväänsä. Tai jos sitä siis tehtäväksi voi edes kutsua. Onko siskon varjeleminen tehtävä? Pakkastassulle se oli. Ja Valhetassu tiesi tasan tarkkaan, miten voisi saada Pakkastassun puolelleen.
Mustassa kollissa oli jotakin, mikä sai Valhetassun kiinnostuneeksi. Pakkastassulla oli ajatuksia, joista musta kolli oli epävarma. Pakkastassulla oli epävarmoja kokemuksia. Pakkastassulla oli kykyjä, joista hän ei tiennyt itse mitään. Pakkastassusta voisi saada hyvän suostuttelijan.
Valhetassu asteli aukion poikki Pakkastassun luokse, kun Huurretassu lähti oman mestarinsa Tuulihännän kanssa harjoituksiin. Huurretassun veli oli jäänyt leiriin ja häntä selvästi hermostutti jättää sisarensa. Pakkastassu peitti sen hyvin, mutta Valhetassulle se oli ilmiselvää.
”Pakkastassu”, Valhetassu puhui ja kohtasi yllättyneen katseen mustalta oppilaalta. ”Tule.”
Valhetassu johdatti mustan oppilaan hieman kauemmaksi leirin keskeltä, jottei kuka tahansa kuulisi heidän puhettaan.
”Valhetassu?” Pakkastassu kohotti kulmiaan suurelle valkomustalle kollille.
”Sinulla on kykyjä, joista et tiedä mitään”, Valhetassu puhui hiljaa mustalle oppilaalle edessään. ”Voisit käyttää niitä sisaresi auttamiseen.”
Pakkastassun eriväriset silmät välähtivät. Valhetassu pidätti virnistystään. Hän oli herättänyt Pakkastassun kiinnostuksen ja huolen. Musta kolli katsoi odottavasti vanhempaa oppilasta ja Valhetassu hymyili.