Meripentu:
Meripentu tunsi olonsa jännittyneeksi. Tänään hänestä tulisi Jokiklaanin soturioppilas. Hän ei malttanut odottaa. Kuka hänen mestarinsa olisi? Olisiko hän hyvä oppilas? Mitä mestari opettaisi Meripennulle ensimmäisenä? Meripentu oli kuullut, että ensimmäisenä näytettäisiin reviiriä ja rajat. Meripentu aikoi opetella rajat niin hyvin kuin osasi. Häntä ei oltu päästetty leirin ulkopuolelle, mutta, kunhan hän olisi oppilas Meripentu voisi lähteä leiristä niin monta kertaa kuin halusi. Hän paloi halusta päästä tutkimaan Jokiklaanin reviiriä ja opettelemaan metsästämistä ja taistelemista.

Meripentu istui lähellä kuningattarien pesän sisäänkäyntiä, jotta pääsisi mahdollisimman nopeasti ulos, kun oppilaaksi nimitysmeno alkaisi. Hän katsoi Virtakiveä, minne Jokiklaanin päällikkö Unitähti ilmestyisi hetkenä minä hyvänsä.
*Jos tuijotan päällikön pesää tarpeeksi kauan ehkä hän tulee sieltä nopeammin esiin.* Meripentu ajatteli.

Oli kyseessä sitten Meripennun tuijotus, tai jokin muu Unitähti ilmestyi lopulta pesästään. Hän kiipesi Virtakivelle, jolta kutsui kaikki klaanin jäsenet klaanikokoukseen. Meripentu hyppäsi pystyyn ja lähti kävelemään kohti Virtakiveä. Hän tunsi klaanitoveriensa katseet ympärillään ja Meripentu tunsi olonsa vieläkin jännittyneemmäksi. Tätä hän oli odottanut jo pitkään. Päästyään Virtakiven eteen Meripentu loi katseensa Unitähteen.

Unitähti: "Meripentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Meritassuna. Mestariksesi tulee Kaislakukka. Toivon, että Kaislakukka välittää sinulle kaiken oppimansa. Kaislakukka. Olet osoittanut olevasi ystävällinen ja huumorintajuinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaikki tietosi Meritassulle."

Meritassu kääntyi kohti uutta mestariaan Kaislakukkaa. Hän katsoi Kaislakukkaa silmiin ja Kaislakukka hymyili Meritassulle. He koskettivat toistensa neniä ja Meritassu kääntyi kohti muita klaanitovereitaan.
“Meritassu! Meritassu!” Klaanitoverit huusivat ja tulivat onnittelemaan Meritassua. Meritassu hymyili tunsi halkeavansa ylpeydestä.

//Toivottavasti kerrotte kaikista parannusehdotuksista ja virheistä jos/kun niitä löydätte//

Haikaratassu, toinen luku


Mustavalkoinen kolli siirteli levottomana käpäliään. Pääskytassu kadonnut! Eikä Pilvitähti edes antanut hänen auttaa, vaikka olihan Pääskytassu hänen veljensä! Haikaratassu kummasteli ja oli huolissaan veljestään, mutta hän oli kissa, kuka yritti aina keksiä positiivisen näkökulman. Ehkä Pääskytassu oli aivan turvassa, ehkä hän sai nauttia vapaudesta. Kylmätassu näykki hänen vieressään päästäistä.
“Eikö ole nälkä?” Haikaratassu kysyi äkisti, yllättyen itsekin huolestunutta äänensävyään. Yleensä hänellä oli aivan liikaa energiaa ja liikaa hauskoja ideoita ollakseen kovin huolestunut.
“Ei oikeastaan”, Kylmätassu totesi ja työnsi päästäisen lähemmäksi toista kollia.
“Ai, mietitkö Pääskytassua?” oppilas tokaisi ja kallisti päätään. Valkoinen kolli nyökkäsi. Haikaratassu katsoi veljeään pitkään.
“Hän on kunnossa, usko pois.”
“Voiko sitä tietää…”
“Tiedän kyllä ettei voi, mutta mitä järkeä on olettaa pahinta?” niiden sanojen jälkeen kumpikaan ei puhunut enää mitään. Hiljaisuus ei ollut kiusallinen, kummallakaan ei ollut mitään lisättävää.

Haikaratassu ryntäsi klaaninvanhimpien pesään heti syötyään.
“Hei!” nuori kolli huikkasi.
“Shh!” Valkohäntä sihahti varoituksen. “Varissulka nukkuu. Et tahdo herättää häntä.” Toden totta, Haikaratassu ei tosiaan tahtonut herättää Varissulkaa! Hän heilautti häntäänsä ja kääntyi kannoillaan kohti ovea.
“Hei sitten”, hän kuiskasi vielä perään Valkohännälle, joka vain nyökkäsi hyvästeiksi. Kolli ei ollut moksiskaan lyhyeksi jääneestä vierailusta, hän vain istahti oppilaiden pesän eteen.

Hetken päästä Mehiläistassu, nuorempi oppilas, käveli hänen ohitseen - Mehiläistassun ensimmäinen virhe - ja Haikaratassu näki tilaisuutensa, hän loikkasi kollin kimppuun leikkisästi, kaatoi tämän maahan, kun kolli ei tajunnut edes vastustella - Mehiläistassun toinen virhe - ja päästi voitonriemuisen hihkaisun.
“Hei, en odottanut tuota!” nuori oppilas tuhahti huvittuneena.
“Sehän olikin tarkoitukseni, hiirenaivo!” mustavalkoinen naurahti leikkisästi. Pääskytassu oli yhä hänen mielessään, mutta ei tärkeimpänä. Mehiläistassu nousi ylös heti, kun vanhempi kolli antoi tilaisuuden. Nuorempi kiersi Haikaratassua, joka odotti, koska tämä hyökkäisi.
“Oho, mikä tuo oli?!” Mehiläistassu huudahti, katsoen ylös. Haikaratassu lähes loikkasi, nosti katseensa äkkiä yläilmoihin, mutta ei nähnyt mitään. Ja siinä samassa oli vaaleanruskea oppilas hänen kimpussaan.
“Hei, likainen temppu!” Haikaratassu nauroi. Mehiläistassu virnisti leikkisästi, vaikka yhä piti vanhempaa otteessaan.
“En minä edes uskonut, että menisit siihen!” tämä naurahti. Kumpikaan kolleista ei ollut edes huomannut Tuuliklaanin varapäällikön - ja Haikaratassun mestarin - astelleen heidän viereen.
“Jos teillä ei kerran ole parempaa tekemistä, miten olisi pieni harjoitustuokio?” hän kysyi hyväntuulisesti. Haikaratassu nyökytti päätään innokkaana.
“Mikä ettei!” kolli hihkaisi. Naaras hymähti hänelle.
“Voikohan Pyökkitassukin tulla?” Mehiläistassu kysyi. Sadehäntä heilautti häntäänsä.
“Eiköhän minulla ole tassut täynnä hommia jo kahden oppilaan kanssa”, hän totesi. Mehiläistassu painoi päänsä alas, mutta nosti sen nopeasti.
“No, koska mennään?” tämä kysyi selvästi innoissaan. Haikaratassu hymyili pesätoverilleen.
“Ajattelin, että heti.”
“Ai, niin tietenkin!” nuorempi oppilaista naurahti ja otti pitkän loikan kohti Tuuliklaanin leirin uloskäyntiä.

Haikaratassu huohotti väsyneenä. Taisteluharjoitukset todella olivat rankat tänään. Mehiläistassu oli nopea. Tietenkin Haikaratassu oli häntä kokeneempi, mutta nuorempi kolli oli varsin vikkelä jaloistaan, hän oli rohkea ottamaan riskejä. Mustavalkoinen oppilas ei toki tahtonut antaa näin helpolla periksi. Seuraavalla kerralla, kun hän iski kynnet sisällä kohti pienempää vaaleanruskeaa kissaa, hän teki eräänlaisen kierron tämän toiselta puolelta. Mehiläistassu oli selvästi odottanut hänen iskevän suoraan edestä nopeinta reittiä, ja kolli torjui ja väisti suoraan Haikaratassun otteeseen! Tämä kamppasi pienemmän oppilaan alleen ja hymyili tyytyväisenä itseensä.
“Minä en osannut arvata, että et hyökkäisi suoraan edestäni!” ruskea kolli naukui, kun Haikaratassu oli päästänyt hänet otteestaan.
“Se oli hyvä temppu, Haikaratassu”, kollin mestarikin kehui tyytyväisenä. “Muutenkin, hyvää työtä molemmilla. Kiva nähdä, että Mehiläistassukin on oppinut nopeasti erilaisia liikkeitä.” Haikaratassu hymyili nuoremmalle kollille.
“Niin, tappelit hyvin!” tämä hihkaisi iloisesti. Mehiläistassu hymyili.
“No, lähdettäisiinkö leiriin?” Sadehäntä kysyi, kääntyen jo kohti leiriä, odottamatta, mitä oppilaat tuumaisivat. He seurasivat kuuliaisesti varapäällikköä leiriin, Haikaratassu kertoen huonoja vitsejä ja älyttömiä ideoita, joille Mehiläistassu nauroi ja yhtyi vanhemman kollin mukaan. Sadehäntä pyöräytti silmiään mutta tuhahti huvittuneena.

Aamulla herätessään Haikaratassun lihaksia särki. Taisteluharjoitus oli todella ollut ranka. Hän ei antanut säryn haitata aamun kulkua… kunhan ei joutuisi taas taistelemaan Mehiläistassun kanssa!

Kielotassu istui Näätätassun kanssa juttelemassa aukiolla. Haikaratassu loikki heidän luokseen häntä heiluen ylhäällä.
“Huomenta!” kolli nyökkäsi siskolleen ja hänen kanssaan istuvalle oppilaalle. Näätätassu nyökkäsi takaisin tervehdykseksi. Pentuina Haikaratassu ja Näätätassu olivat leikkineet usein yhdessä, molemmilla oli ollut mielettömiä ajatuksia, jotka olivat saaneet kaikki pentutarhan kuningattaret melkein järjiltään!
“Hei, Haikaratassu”, Kielotassukin tervehti. Mustavalkoinen kolli venytteli koipiaan.
“Onpa lämmin päivä tänään! Tännehän läkähtyy!” Haikaratassu totesi, valituksestaan huolimatta hyvillään viherlehden lämpimästä auringosta. Kolli ei jäänyt kuitenkaan istuskelemaan toisten kanssa, vaan pinkoi Sadehännän luokse, joka oli järjestämässä juuri aamupartiota. Kun Sadehäntä ei maininnut Haikaratassua, oppilas tuhahti hieman pettyneenä.

Kolli käveli takaisin Kielotassun ja Näätätassun luokse. Näätätassu tuhahti huvittuneena.
“Nyt jo tulit takaisin? Ikäväkö yllätti?” naaras naukui leikillään. Haikaratassu ei pientä vitsiä ottanut tosissaan.
“Minä en koskaan pääse aamupartioon!” kolli pyöräytti silmiään. “Miten voin tulla soturiksi, jos en pääse edes tarkastamaan, etteivät ne Taivasklaanilaiset jahtaa oravia meidän reviirillemme!” hän naukui huvittuneena.
“Jos olisit soturi, et varmasti harmittelisi sitä, ettet pääse partioon”, Kielotassu naukui myös hiukan huvittuneen oloisena, sukiessaan turkkiaan siistiksi. Haikaratassu kohautti lapojaan.
“No, minä en tässä istu aurinkohuippuun!” kolli katsoi ylös nousevaan aurinkoon. Hän haukotteli leveästi. “Tai ehkä kuitenkin-” Haikaratassu ei kerennyt sanoa lausettaan loppuun, kun Sadehännän ääni jo keskeytti hänet.
“Lähdemme metsästyspartioon!” naaras huikkasi.
“Viimein!” kolli maukui riemuissaan ja pomppasi oitis jalkeilleen. Näätätassu jäi ihmettelemään, miten Tähtiklaanin nimeen kollilla riitti tuota virtaa.

Metsästyspartiossa oli mukana Kyyarpi, Hunajataivas ja Kanelinkukka sekä heidän oppilaansa Vatukkatassu ja Siementassu. Sekä tietysti Sadehäntä! Haikaratassu juoksi joukon edellä, hän oli ketterä ja jälleen täynnä virtaa. Kyyarpi jupisi itsekseen hiukan ärsyyntyneenä oppilaasta. Äkkiä Haikaratassu pysähtyi, ja Kanelinkukka oli melkein törmätä häneen.
“Mitä nyt?” hän sihahti.
“Jänis! Ei, kaksi! Nuori ja vanhempi!” kolli oli innostunut, mutta piti äänensä hiljaisena. Hiiri tuntee, jänis kuulee, hän tiesi. Haikaratassu hiipi kohti ilmeistä jäniksenkoloa, josta eläimet olivat ilmestyneet, valmiina väijytykseen. Hän odotti oikeaa hetkeä. Lopulta hän ajoi takaa vikkelää jänistä, Sadehäntä ja Vatukkatassu mukanaa. Sadehäntä sai napattua nuoren jäniksen, ja Haikaratassu yhdessä toisen oppilaan kanssa saivat kuin saivatkin kiinni vanhemman. Kolli vilkuili tyytyväisenä Vatukkatassun suuntaan. Edes Kyyarvella ei ollut valittamista!

Tuuliklaanin leirissä Haikaratassu ryntäsi oitis toisten oppilaiden seuraan.
“Arvatkaa mitä?” hän kysyi Pyökkitassulta ja Mehiläistassulta, jotka söivät yhdessä.
“Nappasimme Vatukkatassun kanssa jäniksen, joka oli isompi, kuin minä itse!” Haikaratassu ylpeili nuoremmille oppilaille.
“Ihanko totta?” Pyökkitassu kysyi suu hiukan auki.
“Hän huijaa!” Mehiläistassu intti huvittunut pilke silmissään. Haikaratassu pudisteli päätään.
“Ei, ihan oikeasti! Tulkaa vaikka katsomaan!” hän naukui ja oli oitis uudelleen jalkeillaan. Sadehäntä kantoi hänen ja Vatukkatassun jänistä tuoresaaliskasaan, ja Haikaratassu viittoi nuorempia kolleja seuraamaan. He tulivat kuuliaisesti perässä. Haikaratassu tiesi, että jänis vaikuttaisi heistä isommalta, kun se oikeasti oli, sillä oppilaat olivat melko nuoria vielä, mutta hän ei ikimaailmassa olisi myöntänyt sitä heille!
“Puhuit totta!” Mehiläistassu huudahti vaikuttuneena ja vilkaisi Pyökkitassua.
“Tiesinhän minä ettei Haikaratassu huijannut”, tämä kehräsi. Valkomusta kolli nyökkäsi tyytyväisenä oppilaille.
“Oletko varma, ettei Vatukkatassu napannut sitä yksin?” Mehiläistassu haastoi kuitenkin leikkisästi.
“Olen! Kysy vaikka häneltä!” kolli etsi katseellaan mustaa naarasta, mutta ei löytänyt tätä. Ahaa, Mäyrätassun ja Herukkatassun kanssa. Hän kohautti lapojaan, kun totesi, ettei viitsisi häiritä vanhempaa oppilasta.
“Lähdetäänkö metsälle?! Kolmistaan?” Haikaratassu ehdotti äkisti silmät säkenöiden. Hän ei kuitenkaan hoksannut Pilvitähden olevan lähistöllä. Kuuloetäisyydellä, vieläpä! Kissa luimisti korviaan ja katsoi Haikaratassua toruvasti. Oppilas ajatteli, että hänen isänsä vain ei halunnut hukata lisää pentujaan. Mutta eihän heille nyt mitään sattuisi! Toisaalta…
“Tai sitten ei”, Haikaratassu mutisi vaivaantuneena. Mehiläistassu, joka oli ollut jo mukana kollin ideassa, heilautti korvaansa. Hän loikkasi kohti Haikaratassua, tökkäsi häntä käpälällään ja pinkaisi juoksuun.
“Ota kiinni, jos saat!” Haikaratassu meni oitis syöttiin ja säntäsi Mehiläistassun perään. Pyökkitassu jäi katsomaan hieman hölmistyneenä. Leikki loppui kuitenkin lyhyeen, kun Mehiläistassu juoksi suoraan päin Villiturkkia.
“Hups!” Mehiläistassu henkäisi. Soturi oli melkein keikahtanut kumoon, lähinnä, koska hänet yllätettiin, mutta kun hän toipui, hän naurahti oppilaille.
“Ei tässä mitään”, takkuturkkinen kissa naukui leppoisasti.
“Anteeksi!” Haikaratassu pahoitteli ystävänsä puolesta.

//Haikaratassulle vois vaikka laittaa ystäviin Näätätassun, Mehiläistassun ja Pyökkitassun!

“Hyvä isku! Olet edistynyt loistavasti.”
Kultasumun hyväksyvä kehräys sai taisteluharjoituksista hengästyneen Pähkinätassun hymyilemään varovaisesti. Hän ei ollut vieläkään ihan tottunut kehuihin, mutta oli mielissään olevansa jonkinlainen ylpeydenaihe mestarilleen. Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun Sudenlaulu ja Valonpilke viimein hyväksyivät oppilaan käpälän parantuneen, mutta Kärppäkynnellä ei siitä huolimatta vaikuttanut olevan aikaa tyttärelleen – ei ainakaan samalla tavalla kuin aiemmin. Eikä Pähkinätassu oikein tiennyt, mitä hän oli tehnyt väärin.
“Jatketaanko ennen auringonlaskua? Lupasin tavata Liekkikiven auringonhuipun aikaan hylätyllä kaksijalkojen pesällä, ja mielestäni sinä ansaitset tauon”, Kultasumu hymyili, ja Pähkinätassun häntä laski. Hän tiesi hyvin, ettei oranssi soturi oikeasti kysynyt hänen mielipidettään, vaan yritti komentaa häntä lempeällä ehdotuksella. Kultasumu ei vieläkään suostunut jatkamaan Pähkinätassun soturikoulutusta samaa tahtia kuin ennen ketun kohtaamista ja jalan kipuilun alkua.
“Hyvä on.”
“Mahtavaa, löydän sinut sitten leiristä kun lähdemme.”
Pähkinätassu nyökkäsi mestarilleen ja yritti peittää pettymystään poistuessaan sammalkuopalta toiseen suuntaan kuin Kultasumu. Kehut hän olisi ihan mielellään vaihtanut tehostetumpaan koulutukseen, varsinkin nyt kun Kärppäkynsi ei vienyt häntä mihinkään. Ehkä Pähkinätassu ei vain riittänyt isälleen, ehkä hän ei yrittänyt tarpeeksi. Pähkinätassu kavahti ajatusta. Oppilashan yritti aina parhaansa, jos se ei riittäisi niin mikä sitten…
Heikko rapina herätti Pähkinätassun ajatuksistaan, ja kissa pudottautui maahan vaanimisasentoon aistimaan lähialueen tuoksuja, unohtaen pohdiskelunsa kokonaan. Nälkäinen kottarainen oli lennähtänyt lähistölle etsimään aluskasvillisuudesta evästä itselleen. Pähkinätassu lipaisi huuliaan ja vaani lintua hartaasti, varoen tarkasti hitaita askeleitaan.
Sitten Pähkinätassu loikkasi. Kottarainen yritti räpistellä pakoon, mutta soturioppilas ehti lyömään sen takaisin maahan ja puraisi sen hengiltä ennen kuin se yrittäisi uudestaan. Onnistuneesta pyytämisestä pirteämpänä Pähkinätassu kiitti Tähtiklaania kottaraisestaan ja otti reippaita askeleita leiriä kohti. Ainakaan hän ei palaisi tyhjin tassuin leiriin.

Pähkinätassu oli hädin tuskin ehtinyt laskemaan saaliinsa tuoresaalispesään, kun Pihkatassu lähestyi häntä pystyssä.
“Onko sinulla kiire?” Pihkatassu uteli, katsellen Pähkinätassun saalistamaa kottaraista.
“Ei, olisipa”, Pähkinätassu mutisi, “Kultasumu hakee minut vasta hieman ennen auringonlaskua.” Pihkatassu ei vaikuttanut täysin vakuuttuneelta, silmäillen leiriä ennen jatkokysymystä:
“Entä Kärppäkynsi?” Pähkinätassu pyöräytti silmiään turhautuneena. Pihkatassu ei tietenkään ollut huomannut, ettei soturi ollut hetkeen kaivannut tytärtään.
“Partioimassa.”
“Hienoa!” Pihkatassu hihkaisi silmät kiiluen, “tuletko pelaamaan kanssamme tassupalloa? Luminenä vei Kirvatassun harjoittelemaan, niin meiltä puuttuu pelaaja.”
Pähkinätassu katsoi ystäväänsä hieman epäuskoisena. Pelaamaan? Olihan hän huomannut Pihkatassun viettävän mielellään aikaa sammalpallolla pelaten, mutta Pähkinätassu oli pelannut tassupalloa ehkä viimeksi pentutarhassa.
“Ajattelin, että pieni kisailu toisi menoa ja meininkiä päivääsi”, Pihkatassu hymyili, selkeästi huomaten ystävänsä empimisen, “mutta voit toki mennä nokosillekin jos haluat…”
“Tulen pelaamaan”, Pähkinätassu tuhahti ja verrytteli koipiaan, tarttuen välittömästi Pihkatassun ojentamaan syöttiin, “näytä tietä.”

Pihkatassu johdatti Pähkinätassun lyhyen matkan päähän leirin ulkopuolelle, missä Havutassu, Vititassu ja Tuomitassu istuskelivat muutaman sammalpallon vieressä.
“Johan kesti”, Tuomitassu puhisi, katsoen epäillen Pähkinätassua, “osaako Pähkinätassu muka pelata?”
“Osaa. Missä Joutsentassu on?” Pihkatassu puhui ennen kuin Pähkinätassu ehtisi muuta kuin vain mulkaista raidallista kollia. “Luulin että hän jäisi vielä.”
“Haettiin harjoittelemaan”, Vititassu vastasi, “mutta Tulitassu tulee tilalle heti kun vapautuu klaaninvanhimpien pesältä.”
Pähkinätassu yritti olla ajattelematta sitä, kuinka monta oppilasta peliin osallistuisi. Niin kauan kun hän pelaisi Pihkatassun kanssa, ei se ehkä tuntuisi miltään. Toisin kuin Tuomitassun epätoivottu epäily. Pähkinätassun sisällä kytevä ahdistus roihahti sisukkaaksi voitonhimoksi – hänen olisi pakko osoittaa olevansa ihan yhtä kyvykäs kuin kaikki muutkin. Tai ainakin parempi kuin Tuomitassu.
“En kai ole myöhässä?” Tulitassu saapui juosten paikalle ja huokaisi helpotuksesta muiden pudistaessa päitään. “Miten jaetaan joukkueet?”
“Kolme ja kolme”, Havutassu maukui määrätietoisesti, “kolme kollia ja kolme naarasta.” Pähkinätassu kurtisti kulmiaan ja vilkaisi Pihkatassua, jonka häntä nyki hienoeleisesti. Hän ei ollut varautunut tällaiseen jakoon, eikä selkeästi lievästi levoton Pihkatassukaan, joka aukoi pienesti suutaan kuin aikoisi sanoa jotain, pysyen kuitenkin ääneti. Pähkinätassu ei voinut olla kummastelematta reaktiota. Pähkinätassukin olisi halunnut ollut samassa joukkueessa ystävänsä kanssa, mutta Pihkatassu oli läheinen varmaan kaikkien Myrskyklaanin oppilaiden kanssa, joten epävarmuus tuntui erikoiselta.
“Sopii, teinä varautuisin murskatappioon”, Tuomitassu virnuili, odottamatta keneltäkään muulta mielipiteitä tiimijakoon.
“Hah, saa sitä haaveilla mistä haluaa”, Havutassu naurahti takaisin. “Me voitamme jos sammalpallo koskee tuota kiveä”, mustavalkoinen naaras osoitti hännällään joidenkin ketunmittojen päässä olevaa lohkaretta, “ja te jos saatte sen tähän kantoon.” Kaikki nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi, Pihkatassu ja Pähkinätassu ehkä vähemmän innoissaan kuin muut. Havutassu johdatti innokkaasti tassuttelevan Vititassun ja vähän hukassa olevan Pähkinätassun kauemmas.
“Voitetaan ne. Pähkinätassu, sinä saat olla meidän takana vahtimassa, ettei kukaan vahingossakaan pääse kannolle saakka.” Pähkinätassusta tuntui siltä, että Havutassu laittoi hänet taka-alalle vain pitääkseen tämän poissa jaloista, mutta ainakin hänellä olisi mahdollisuus seurata peliä hetken tarkemmin ennen kuin ehtisi nolaamaan itsensä. “Pyyhitään se typerä virne Tuomitassun naamalta, ei Vititassu millään pahalla.”
“Tuomitassu ansaitsee sen”, valkoinen oppilas kehräsi huvittuneena, “ei anneta minkään kollilauman päästä niskan päälle.” Pähkinätassu nyökkäsi poissaolevasti, yrittäen saada taas kiinni voitontahdostaan ja olla ajattelematta omituista tunnetta vatsanpohjassa.

Vititassu teki ensimmäisen maalin. Heti alussa hän sai ryöstettyä sammalpallon veljeltään ja syötteli Havutassun kanssa taitavassa yhteistyössä, väistellen Tulitassun käpäliä yhtä tehokkaasti kuin kärpäset oppilaiden pesässä yöaikaan. Pähkinätassu käytti tilannetta hyödyksi ja tarkasteli muiden pelitaktiikoita. Hän tiesi Vititassun ja Havutassun olevan hyökkäävää sorttia, mutta Havutassu vaikutti pitävän paremmalla silmällä vastapelaajia ja mutua ympäristöä, kun taas Vititassu käytti mieluummin voimaa. Tuomitassu oli huono häviäjä, mikä ei Pähkinätassua oikeastaan yllättänyt, mutta kolli vaikutti myös sisuuntuvan häviöstään ja tämän silmien takana tuntui olevan harkinnassa useita erilaisia taktiikoita. Tulitassu vaikutti olevan täysin keskittynyt vain saamaan sammalpallon haltuunsa, mutta Pihkatassu ei ollut vielä tehnyt mitään merkittävää, vaikka tämän sijainti olisi voinut merkitä hyökkäävämpää roolia kuin Tulitassun.
“Tästä tulee tylsä peli jos annatte meidän voittaa noin helpolla”, Vititassu nauroi voitonriemuisena kiven luona, “taidatte joutua maistamaan hiirensappea jos ette ryhdistäydy.”
“Ja sehän nähdään!” Tuomitassu uhosi ja otti sammalpallon takaisin haltuunsa.
Seuraava erä oli tasaväkisempi ja Pähkinätassukin pääsi jopa oikeasti liikkumaan saadakseen sammalpallon Tulitassulta ennen kuin tämä ehti heittää sitä vaarallisen lähelle kantoa. Pihkatassu yritti ottaa pallosta otetta, mutta Havutassu ehti väliin ja koitti syöttää Vititassulle. Tuomitassu nappasi pallon ilmasta ja heitti sen Pihkatassulle, joka meinasi kompastua suoraan edessään seisoskelevaan Pähkinätassuun. Lopulta Tulitassu sai potkaistua pallon kannon viereen, joka hetken kiistelyn jälkeen hyväksyttiin onnistumiseksi.

Pähkinätassu ja Vititassu vaihtoivat paikkoja tilanteen ollessa 6-6, Tuomitassun onnistuessa livahtamaan pallon kanssa kannolle nopeammin kuin kukaan ehti reagoimaan. Pähkinätassu ei enää meinannut muistaa lainkaan sitä, kuinka kiusalliselta hänestä oli tuntunut vielä muutama hetki sitten. Havutassu ja Tuomitassu kohtasivat keskellä kenttää, mustavalkoisen oppilaan lopulta aloittaen pelin juoksemalla sammalpallo suussaan kollien puoliskolle kenttää.
“Ota kiinni!”
Pähkinätassu sai sammalpallosta otteen Havutassun syöksyessä sen kanssa häntä päin, ja pienempi oppilas lähti pinkomaan minkä jaloistaan pääsi. Tulitassu yritti hyökätä sivulta, mutta Pähkinätassu onnistui juuri ja juuri väistämään ja pitämään itsensä pystyssä. Enää hänen pitäisi päästä kiveä vartioivan Pihkatassun ohi. Tai syöttää pallo takaisin Havutassulle. Pähkinätassu vilkaisi ympärilleen, mutta Tuomitassu oli tunkenut hänen ja Havutassun väliin. Paras mahdollisuus olisi juosta itse kivelle. Pähkinätassu kiinnitti katseensa Pihkatassuun, joka yllättäen katsoi takaisin ystäväänsä mietteliäällä katseella, kuin olisi jossain aivan muualla. Pähkinätassun huomio ympäristöstä herpaantui ja Tulitassu onnistui kamppaamaan hänet muutaman askeleenmitan päästä kivestä.
Mutta sen sijaan että Pähkinätassu olisi pysähtynyt, hän sulki silmänsä ja käpertyi palloksi sammalpallon ympärille, jatkaen pyörimistä.
Hiljaisuus. Ja sitten iloista kiljuntaa. Pähkinätassu avasi silmänsä ja huomasi pyörineensä Pihkatassun ohi kivelle saakka.
“Hyvä Pähkinätassu! Me voitimme! 6-7!”
Havutassu ja Vititassu vilistivät Tuomitassun ja Tulitassun ympärillä, jotka eivät näyttäneet tyytyväisiltä häviöönsä, mutta nämä eivät Pähkinätassua muutenkaan kiinnostaneet. Sen sijaan Pihkatassu, joka oli istahtanut aloilleen ja katsoi muiden ohi poissaolevasti, heikosti hymyillen, käyttäytyi kummallisesti. Pähkinätassu potkaisi sammalpallon ystävälleen, mutta se vieri tämän ohi, jääden puolimatkaan muista oppilaista.
“Keskitytkö sinä?” Pähkinätassu kysyi hiljaa, joka sai Pihkatassun katseen viimein liikkumaan vähän häntä päin. Hän näytti edelleen olevan ajatuksissaan.
“Juu, anteeksi. On vain kuuma”, Pihkatassu selitti. Pähkinätassun kurkkuun nousi ärtymyksen karvas tunne. Mitä hauskaa muka oli kilpailemisessa, kun kaikki eivät selkeästi olleet kiinnostuneita olemaan siinä täysillä mukana. Jos Pihkatassu olisi edes yrittänyt, hän olisi ihan varmasti saanut Pähkinätassun voiton estettyä. Sitä paitsi jokin ääni ruskean oppilaan sisällä oli vakuuttunut Pihkatassun salailevan koko totuutta.
“Tämä mekkalahan säikäyttää kaiken riistan pois Myrskyklaanin reviiriltä!” Sulkaseitti ja Hohtokäpälä olivat saapuneet katsomaan oppilaiden pelikenttää viikset huvittuneisuudesta väpättäen. “Pihkatassu, Vititassu, alkakaahan tulla niin käydään katsomassa löytyisikö metsästä vielä joku huonokorvainen orava. Tuomitassu, Lehtikaiho kaipaa sinua silmänräpäystä nopeammin sammalkuopalle.”
“Nähdään sitten myöhemmin”, Pihkatassu maukui ja lähti tassuttelemaan Sulkaseitin vierelle. Pähkinätassu nielaisi kiukkunsa ja katsoi kaikkoavaa kissajoukkoa, jäljelle jääden hänen lisäkseen vain Tulitassu ja Havutassu. Hän huomasi lämmön polttavan hänen korviaan, ja nosteli etukäpäliään kiusallisesti paikallaan.
“No, minäpä tästä lähden”, hän kakisteli ja lähti vastausta odottamatta hölkkäämään kohti leiriä mahdollisimman tasaisella vauhdilla. Ehkä Pähkinätassu ehtisi antaa silmiensä levätä ennen kuin Kultasumu hakisi hänet auringonlaskuun mennessä leiristä. Tai edes pohtimaan, mikä ihme Pihkatassua oikein vaivasi.

//anteeksi, tiedätte kyllä mistä

Tiikerituli, kahdeksastoista luku

Toiset on luotuja kulkemaan


Kuka Jokiklaanin kissa voisikaan olla se, ketä hän etsii? Kenellä Jokiklaanilaisella voisi olla Varjoklaanin verta? Tiikerituli päätti kysyä Yksihampaalta. Klaaninvanhin olisi ehkä ainoa, kenellä voisi jotain tietoa olla. Soturi käveli klaaninvanhimpien pesään, etsi katseellaan Yksihampaan, ja tervehti häntä.
“Hei, Yksihammas! Ovatko oppilaat jo tuoneet ruokaa?”
“Toki. Mikäs sinut tänne tuo, Tiikerituli?” Yksihammas sanoi hyväntuulisesti, veikeä hymy kasvoillaan.
“No, olisi yksi kysymys.”
“Niin?” Yksihammas kallisti päätään uteliaana. Tiikerituli valmistautui avaamaan suunsa.
“Niin, no, kun minun… emoni kertoi, että minulla on velipuoli, tuota, Jokiklaanissa. Enkä tiedä, kuka se on. Mietin vain, olisiko sinulla mitään tietoa, jos Jokiklaanista löytyy, no, puoliverisiä kissoja”, soturi sai sanottua. Musta kolli näytti mietteliäältä. Tämä ei vastannut aivan heti.
“Vai Jokiklaanilaisista haluat tietää… heitähän on vaikka kuinka paljon! No, minulla ei oikeastaan ole tietoa, mutta tiedänhän minä pari erakkoa, jotka siitä saattaisivat tietää”, Yksihammas pohti. Tiikerituli näytti oitis pettyneeltä. Erakkoja. Joidenkin vanhojen erakkojen etsiminenhän vain…pidentäisi kollin matkaa Jokiväreen luokse!
“...Niin, kiitos, Yksihammas”, Tiikerituli tyytyi vastaamaan ja asteli ulos pesästä pettyneen näköisenä. Hän kävi mielessään läpi vaihtoehtojaan. Etsi erakot, selvitä, kuka velipuoli on, pyydä hänen apuaan Varjoklaaniin pääsemiseen… mutta se oli toiveajattelua! Se ei tulisi käymään niin helposti. Siispä Tiikerituli päätti kuopata ajatuksen, josta hän oli alkanut jo olemaan innoissaan. Jäljelle jäisi vain joko lähteä salaa, tai kysyä Hallatähden lupaa. Mikäli kolli saisi Hallatähdeltä luvan, hän voisi ehkä kulkea Jokiklaanin reunaa pitkin, jos hän kohtaisi partion, jolta voisi kysyä lupaa, ja sitten hän saisi tavata Jokiväreen Varjoklaanin rajalla, jos kolli vain ehtisi. Se olisi reitti, jota oikea soturi kulkisi, se olisi soturilain kannalta oikeudenmukaista. Mutta Tiikerituli ei tiennyt, oliko hän enää oikea soturi. Kulkurin reitti taas olisi lähteä klaanista salaa, kiertää klaanien reviirien ulkopuolelta aina Varjoklaaniin saakka, ja etsiä Jokiväre itse käpäliinsä. Eikä kolli tiennyt, kumman polun valita. Jos hän lähtisi luvatta tapaamaan isäänsä, ottaisiko Taivasklaani häntä enää takaisin? Pitäisikö klaani häntä jonain… Varjoklaanille uskollisena petturina? Ja loppujen lopuksi, oliko se edes kaukana totuudesta? Tiikerituli kuopi vaivautuneena leirin lattiaa, hautautuneena mietteisiinsä, eikä edes huomannut lähestyvää kissaa.
“Hei, lähdemme metsästämään, liitytkö seuraan?” puhuja oli Saniaissilmä, jonka takaa raidallinen kolli näki myös Kirveliraidan. Saniaissilmä oli mukava kissa, mutta Kirveliraidasta Tiikerituli ei niin pitänyt, kolli oli tyly ja kiivas, eikä Tiikerituli uskonut, että tämä oikein piti hänestä, olihan hän syntyjään varjoklaanilainen. Silti kolli tahtoi ajatuksensa muualle.
“Mikä ettei”, hän tuumi ja lähti toisten soturien mukaan.

Miltei heti, kun he pääsivät syvemmälle reviirille, alkoi satamaan vettä. Tiikeritulta ei haitannut, hän oli tottunut Varjoklaanissa asuessaan kosteisiin soihin, Saniaissilmä pysyi hyväntuulisena, mutta Kirveliraita ei sateesta tykännyt. Tämä tahtoi jakaantua, Kirveliraita meni yksin toiseen suuntaan, kun taas Saniaissilmä ja Tiikerituli lähtivät Tuuliklaanin rajalle päin saalistamaan. Saniaissilmä löysi riistantuoksun ensimmäisenä ja jäi maistelemaan ilmaa. Rastas. Kolli pudottautui vaanimisasentoon, ja Tiikerituli seurasi esimerkkiä, ettei itse säikyttäisi toisen riistaa. Hän kulki etäämmällä rastaasta ja varoi astumasta risujen päälle. Saniaissilmä loikkasi pitkän matkan kohti suurta lintua, mutta rastas pyristeli hänen otteestaan melkein, vain toinen siipi oli soturin kynsissä, eikä Saniaissiipi millään voinut voittaa taistelua. Tiikerituli näki tilaisuutensa, ja kurotti tassuillaan rastasta, ja yhdessä kollit saivat kuin saivatkin linnun saaliikseen.
“Kiitos, hyvää työtä!” Saniaissilmä virkkoi säkenöivin silmin.
“Sinun saalishan se oli”, vastasi raidallinen kolli tyytyväisenä. He hautasivat rastaan, ja alkoivat etsiä lisää riistaa. Tiikerituli ei vieläkään ollut oppinut saalistamaan puissa oravia ja lintuja, hän oli kömpelö, ja rakenteeltaankin liian raskas.

“Kuule, kokeiltaisiinko uutta saalistustekniikkaa?” Saniaissilmä kysyi yhtäkkiä innoissaan.
“Mitä sinulla oli mielessä?” vanhempi kolli kallisti päätään.
“No, täällä on paljon oravia. Jos minä menen odottamaan puuhun, ja sinä säikytät oravia, jolloin ne juoksevat suoraan tassuihini!” tummanharmaa soturi ehdotti. Hänen oranssit silmänsä kiiluivat.
“Eikö puissa ole liukasta sateella?” Tiikerituli kysyi epäluuloisena.
“Olen tottunut siihen, älä huoli!” Saniaissilmä vakuutteli.
“Hyvä on, kokeillaan sitten!” vaaleanruskea kissa nyökkäsi hyväksyvästi.

Hän työnsi päänsä läpi pensaasta, jonka toisella puolen oli aukio, jota täytti kuitenkin yksi suuri tammi. Sen kaarnan pitäisi olla niin pehmeää, että Saniassilmä saisi kyntensä lujasti kiinni… Tiikerituli katsoi, kun toinen kolli kiersi varovasti toiselle puolen aukiota, ja loikkasi tammeen, kiipesi sen oksille, ja asettui matalaksi siihen, valmiina ottamaan pikkueläimen kiinni. Tiikerituli otti vaanimisasennon ja odotti. Hetken kuluttua kaksi oravaa liikkuivat märällä ruohikolla. Kolli loikkasi niitä kohti, ei tarkoituksenaan napata ne, vaan säikyttää ne puuhun. Ja se tepsi! Oravat juoksivat suoraan Saniaissilmän kynsiin, ja niinpä soturit saivat saalista klaanilleen.
“Oli hyvä idea saalistaa kahdestaan!” Tiikerituli huudahti selkeästi mielissään.
“Niin, se toimi!” toinen soturi loikkasi alas puusta oravat suussaan. He hakivat aiemmin haudatun rastaan ja painelivat etsimään Kirveliraitaa.

Kirveliraidallakin oli yksi orava. Kissat menivät takaisin Taivasklaanin leiriin ja veivät saaliinsa tuoresaaliskasaan. Tiikeritulella oli huutava nälkä, mutta hän tiesi, ettei pystyisi syömään. Metsästysretki oli muistuttanut häntä siitä, miltä tuntui olla tavallinen soturi, omassa klaanissaan, tekemässä vain tehtäviään. Kolli kaipasi sitä tunnetta, vaikkakin hänen elämänsä oli muuttunut samana yönä, kun hänestä tuli Varjoklaanin soturi. Ja vaikka Tiikerituli miten hoki itselleen, ettei hän välittänyt, missä klaanissa asui, täytyi hänen kyllä myöntää, ettei hän viihtynyt Taivasklaanissa, missä kissat saalistivat lintuja ja oravia puista. Hän kaipasi Varjoklaanin pimeyteen, hän kaipasi isäänsä, pesätovereitaan, hän kaipasi kotiin, vaikka ei vieläkään ollut varma, mikä oli “koti”. Eikä kolli täten tiennyt, voisiko hän koskaan olla uskollinen millekään klaanille. Jos hän lähtisi nyt luvatta Taivasklaanista etsimään Varjoklaanin varapäällikköä, hän tuntisi pettäneensä Taivasklaanin, eikä häpeä antaisi hänen palata tänne. Ei, vaikka Hallatähti varmasti ymmärtäisi, ja antaisi hänen yhä asua täällä. Mutta jos hän ei suorittaisi tehtäväänsä etsiä Jokiväre, hän pettäisi itsensä, eikä saisi mitään selkoa siitä, minne hän oikeasti kuului. Ja ehkä Tiikerituli ei edes ansainnut olla klaanikissa, joten olisiko sillä väliä, jos hänestä lopulta tulisi kulkuri, ilman paikkaa, minne mennä?

Tiikerituli päätti lähteä. Ei hän voisi odottaa, eikä etenkään kysyä Hallatähdeltä lupaa, sillä hän häpeäisi aivan liikaa. Tiikerituli hyvästeli Korppitassun, kävi viemässä Yksihampaalle pikkulinnun syötäväksi, ja vaihtoi kieliä Saniaissilmän kanssa. Tummanharmaa kolli ei tietenkään tiennyt, että Tiikerituli oli lähdössä. Raidalliselle kollille tulisi tietysti ikävä myös Taivasklaanin kissoja, jopa niitä, jotka suhtautuivst häneen epäileväisesti.

Aamunkoitteessa Tiikerituli livahti ulos ja katosi metsään, jota hän kulki niin kauan, että pääsi pois Taivasklaanin reviiriltä. Hän ei poikkeaisi muiden klaanien reviireille, paitsi lopulta Varjoklaanin, mikäli olisi pakko. Kolli kulki kauan, välillä pysähtyen saalistamaan, mutta hän ei raaskinut syödä, kuin vain muutaman suupalan kerrallaan. Matkaa kuljettuaan, hän huomasi tuntemattoman kissan hajun. Se ei ollut minkään klaanin haju. Tiikerituli ei oikein tiennyt, mitä tehdä, mutta Yksihampaan puheet rohkaisivat häntä etsimään tuntemattoman erakon. Lopulta kävikin niin, että erakko etsi hänet ensin. Tiikerituli tunsi aikuisen kissan painon päällään.
“Mitä teet täällä, klaanin kissa?!” vaaleanharmaa kolli, jonka kuonokin oli jo harmaantunut, sähisi.
“Tulen rauhassa, olen vain ohikulkumatkalla!” Tiikerituli vakuutteli, mahdollisimman rauhallisesti. Erakko hellitti otettaan hieman.
“Nimeni on Tiikerituli.”
“Kummallisia nimiä teillä, klaanin kissoilla…” vanhus jupisi itsekseen.
“Nuoli. Olen Nuoli.” Tiikerituli nyökkäsi kunnioittavasti, kun Nuoli oli noussut hänen päältään. Kolli kävi istumaan ja suki turkkiaan siistiksi.
“Niin mihinkäs olit matkalla?” harmaa kolli kuulusteli.
“Varjoklaaniin tapaamaan isääni.”
“Niin, niin, isääsi… no menehän siitä, nuorukainen…” kehotti Nuoli, ja Tiikerituli oli kääntymässä, mutta sitten hänen mieleensä juolahti ajatus. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Hän oli antanut Punatassun, Ampiaispilven ja Rastaslennon kuolla, ja nytkö hän oli jättämässä Korppitassun yksin Taivasklaaniin, ilman, että hän palaisi sinne enää? Siispä kolli kääntyi takaisin ja taivaltaisi takaisin Taivasklaaniin asti hakemaan Korppitassua, ja mikäli oppilas ei lähtisi hänen mukaansa, täytyisi hänen vain jäädä Taivasklaaniin ja odottaa seuraavaan kokoontumiseen, että pääsisi puhumaan Jokiväreen kanssa. Tiikerituli ei voisi antaa Korppitassulle käydä mitään.

Tiikerituli, seitsemästoista luku


Taivasklaanin leiri oli jo todella tuttu nuorelle soturille. Tutumpi, kuin Varjoklaanin leiri oli ehkä koskaan ollutkaan. Kissat olivat…suurelta osin ystävällisiä, häntä ja Korppitassua kohtaan. Korppitassu sopi soturioppilaaksi täydellisesti. Tiikerituli vietti paljon aikaa nuoren kissan kanssa. Jollakin eriskummallisella tavalla, Korppitassu muistutti kollia hänen veljestään, Punatassusta, yhtä lailla, kuin hänen parhaasta ystävästään Rastaslennosta. Yhteys Punatassuun oli…todellakin kaukaa haettu, sillä Punatassu oli aina ollut hieman, no, omanlaisensa tapaus. Mutta Korppitassulta löytyi samankaltaista pistävyyttä, päättäväisyyttä, ja kunnianhimoa. Tiikerituli oli kuitenkin kahden vaiheilla. Asettuako aloilleen Taivasklaaniin, sopeutua näiden vieraiden kissojen pariin, jotka ystävällisyydestään huolimatta tuntuivat kohtelevan häntä, kuin hän olisi vain jokin…vieras, kulkuri? Ja jos ei, niin mitä muita vaihtoehtoja Tiikeritulella edes…käytännössä olisi? Voisiko soturi enää koskaan mennä kotiinsa, Varjoklaaniin, takaisin? Ottaisiko Jokiväre poikansa vastaan, puolustaisi häntä muiden epäluulolta, vai läksyttäisikö hän Tiikeritulta hätiköidystä päätöksestä murhata Leijonahammas, joka jälkikäteen tuntuu tosiaankin vain pahentaneen Tiikeritulen tilannetta? Ja mitäpä jos Tiikerituli jäisikin Taivasklaaniin, jos Hallatähti ei pystyisikään suojelemaan häntä, jos muut saisivat tietää, mistä häntä Varjoklaanissa oltiin syytetty? Mutta jos Taivasklaaniin soturi ei voinut jäädä ja Varjoklaanista hänelle tuskin löytyisi paikkaa, mihin hän sitten menisi? Tiikerituli tunsi olevansa yksin. Korppitassu oli tietenkin samankaltaisessa tilanteessa, varmasti nuorempi kolli olisi, mutta hän ei voinut ymmärtää täysin Tiikeritulen tuskaa, sillä oppilas ei ollut koskaan tehnyt pahaa toiselle kissalle. Oppilaalla ei ollut harteillaan taakkaa ei vain yhden, eikä kahden, vaan kolmen kissan kuolemasta. Käpälät kahden kissan veressä. Josta ei koskaan, ei milloinkaan, voisi kertoa kenellekään muulle. Tiikerituli ei tuntenut olevansa elossa. Kolli tunsi, että hän olisi jokaiselle klaanille, jokaiselle päällikölle vain taakka. Tiikerituli pyöritteli asiaa mielessään monta päivää.

Kolmantena päivänä kolli päätti, että nyt saisi luvan riittää. Hänen oli tavattava eräs kissa. Eräs klaanikissa. Hänen isänsä, Jokiväre, Varjoklaanin varapäällikkö. Tiikerituli tiesi, että tämä tehtävä olisi liki mahdoton. Varjoklaanin varapäällikkönä Jokiväreellä olisi käpälät täynnä töitä. Mutta kai varjoklaanilainen nyt omaa poikaansa kerkeäisi auttamaan, kaikkien näiden kuiden jälkeen? Niin Tiikerituli päätti uskoa. Hän jopa rukoili mielessään Tähtiklaanin siunausta. Miten kolli tulisi tehtävän hoitamaan, sitä hän ei tiennyt, ei tosiaankaan tiennyt. Miten hän livahtaisi leiristä? Miten hän selittäisi katoamisensa? Olihan Varjoklaanin reviirille matkaa. Ja mikä vaikeinta, kuinka ihmeessä hän saisi taivuteltua Varjoklaanilaiset tuomaan Jokiväreen hänen puheilleen? Tiikeritulen olisi nyt vain luotettava onneensa. Sitten kolli sai idean. Hän etsisi Korppitassun. Ja jos muut huomaisivat kollin kadonneen, Korppitassu voisi kertoa heille, että hän on turvassa, ja tulee takaisin. Siis, vain jos hänen katoamisensa aiheuttaisi hämmennystä.

Niinpä Tiikerituli teki. Hän kertoi Korppitassulle suunnitelmansa. Miltei musta kolli näytti epäuskoiselta kallistaessaan päätään sivulle, mutta lupasi auttaa ystäväänsä. Tiikerituli ei tiennyt, mitä reittiä mennä. Mikäli hän menisi Jokiklaanin reviirin läpi, jokin partio voisi haistaa hänet, ja siitä seuraisi hankaluuksia Taivasklaanin ja Jokiklaanin välille. Mutta jos hyvä tuuri kävisi, jokin ystävällinen Jokiklaanilainen antaisi hänen kulkea aivan reviirin reunaa aina Varjoklaanin reviirille asti. Ja mikäli Varjoklaanin reviirillä hän törmäisi partioon, mitä johtaisi kissa, kuka olisi niin nuori, ettei tietäisi Tiikeritulen menneisyydestä…hänellä olisi toivoa. Mutta toisaalta, tämä oli ainoastaan toiveajattelua, hän muistutti itseään. Suunnitelman onnistumiseen, hän tarvitsisi Tähtiklaanin suomaa onnea, ja vaikka Tiikerituli koitti aina olla uskollinen Tähtiklaanille, oli viime aikoina hänen uskonsa todellakin horjunut. Miksi Tähtiklaani olisi hänen puolellaan nyt, jos se ei koskaan ennen ole ollut? Tietenkin yksi vaihtoehto, mitä soturi todella harkitsi, oli yksinkertaisesti kysyä lupaa Hallatähdeltä. Tiikerituli tiesi, että Hallatähti oli hieno kissa. Hän melko varmasti olisi antanut Tiikeritulelle luvan hänen tehtäväänsä, tai mikäli ei, niin olisi vanhempi kolli vähintäänkin myötätuntoisesti selittänyt, miksei Tiikerituli saanut lähteä. Mutta kysyminen oli jo omalla tavallaan luovuttamista. Ensinnäkin, Hallatähti saattaisi sanoa ei. Toiseksi, Tiikerituli ei halunnut antaa uuden klaaninsa päällikölle kuvaa, että hänellä olisi enää mitään uskollisuutta Varjoklaania kohtaan.

Ajatukset saivat Tiikeritulen pään sekaisin. Hän oli nähnyt jo pitkän aikaa hämmentäviä unia. Punatassun verestä tahmea ja märkä turkki. Punatassu hänen unessaan, vakuuttelemassa, ettei Tiikeritassu tehnyt hänelle mitään väärää, vaikka se ei ollut totta, sillä Tiikerituli, silloin Tiikeritassu, oli tappanut hänet itse. Punatassu Tähtiklaanissa, sillä hänelle oltiin suotu uusi mahdollisuus. Mutta yhtenä yönä hänen unensa eivät koskeneet Punatassua, eikä edes Rastaslentoa, Leijonahammasta, tai outoja erakkoja Varjoklaanin reviirin ulkopuolella, Jupiteria ja Soraa ja Kipinää ja Utua ja Korppia. Unessa oli ainoastaan Ampiaispilvi. Pehmeä, valko-oranssi naaras. Tiikeritulen emo. Tiikeritassu seisoi hänen vieressään, katsoi häntä ylhäältä käsin, kun naaras makasi avuttomana myttynä maassa, kun hänen hengityksensä oli muuttunut jo rosoiseksi.
“Tiikeritassu-... en tahdo, että jäätte yksin, Punatassun kanssa...” naaras naukui heikolla äänellä.
“Mitä sinä tarkoitat, Ampiaispilvi?!” Tiikerituli pudisteli päätään hädissään, häntä heilui kärsimättömästi, kuin hän odottaisi, että naaras nousisi, ja sanoisi olevansa kunnossa. Eikä hän raaskinut edes kertoa, ettei Punatassu ollut enää elossa, sillä jotenkin nuori oppilas tiesi, että Ampiaispilvi kuolisi.
“Sinulla on velipuoli…Jokiklaanissa, etsi hänet-...kiltti…niin ette jäisi yksin…”, vaalea kissa pyysi. Tiikeritassu ei osannut enää vastata.

Aamuaurinko herätti hänet, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan teki Tiikeritulen mieli huutaa kauhuissaan. Hän huohotti. Soturi kuitenkin hillitsi itsensä, ja hän lähti aamupartion joukkoon. Kun kolli rauhottui, hän ei voinut ajatella kävellessään muuta, kuin Ampiaispilven sanoja. Velipuoli Jokiklaanissa. Ampiaispilvellä oli kolmaskin pentu. Jokiklaanissa, jonka reviirin halki hänen tulisi kulkea. Tiikerituli ei voinut olla miettimättä, mikä tilaisuus tämä olisi. Jos hän vain onnistuisi selvittämään, kuka tuo salattu velipuoli olisi, ehkä tämä jokiklaanilainen auttaisi hänet yli. Ei taivasklaanilaisena, vaan sukulaisenaan. Tiikerituli hätkähti ajatuksistaan, kun toinen Taivasklaanin soturi heilautti häntäänsä nopsasti.
“Maa kutsuu, Tiikerituli!” Laulukuu sanoi veikeästi. Tiikerituli pudisti päätään rivakasti.
“Kyllä, anteeksi!” kolli naurahti myös, ja otti muut partion kissat kiinni. Reviirin rajat näyttivät olevan aivan kunnossa, kukaan ei ollut ylittänyt niitä, ja taivasklaanin kissat merkkasivat rajat uudelleen. Aurinko oli noussut korkeammalle, sen lämmin valo osui sotureiden turkkiin, ja sai varjot ikään kuin tanssimaan sulavasti auringon yhä noustessa. Taivasklaanilaiset palasivat leiriin, ja Tiikerituli päätti etsiä Korppitassun, mutta ei löytänyt kollia. Harjoituksissa, hän päätteli. Soturi sai odottaa oppilasta melkein aurinkohuippuun asti. Lopulta Korppitassu saapui mestarinsa kanssa taisteluharjoituksista, ja Tiikerituli kävi oitis vetämässä tämän leirin reunalle, että he voisivat jutella.

“Korppitassu, kaipaatko sinä vielä vanhaan kotiisi?”
“Tottakai”, Korppitassu parahti. Tiikeritulen silmät avautuivat aivan ammolleen. Hän älähti vahingossa, soturin suu jäi hieman auki, ja ääni sai muutaman leirin kissan vilkaisemaan heihin päin.
“Anteeksi, minä vain…”
“Mutta olen silti paljon mieluummin täällä”, tumma kolli keskeytti, hänen äänensä nyt paljon tasaisempi.
“Niinkö?”
“Totta kai, Tiikerituli.”
“No, Korppitassu, kun minäkin kaipaan kotiin. En vain ole enää varma, missä se on”, vaaleanruskea soturi murahti hiljaa, sanat lausuttuna ääneen tuntuivat melkein kiroukselta. Hänen suunsa oli yhä auki, hän ei katsonut Korppitassua silmiin, eikä soturi pystynyt enää peittelemään kauhuaan. Hänellä ei ollut täällä mitään, ei yhtikäs mitään, ja hänen täytyi löytää Jokiväre. Hänen oli pakko, maksoi mitä maksoi.

Liekkisade, kahdeskymmenes luku


Harmaat pilvet väistyivät pikkuhiljaa taivaalta, mikä oli jo taittumassa hieman tummaan sineen. Jokiklaanilaiset olivat vatsakarvoja myöten kurassa. Polku oli jäinen, mutta osittain vesilammikoiden peittämä, joka sai tassut lipsumaan pahemmin. Edellä kulkeva Korppivarjo oli jo kerran lipsahtanut kiveltä kuonolleen. Hänen suussaan keikkuva kala oli tippunut samalla, ja Liekkisade oli nostanut sen toisen kollin avuksi. Liekkisade ei juuri välittänyt näistä lehtikadon loppupuolen keleistä, välillä oli märkää ja jäistä, välillä satoi lunta. Mutta lehtikatoja tuli ja meni, ja niin tulisi varmasti aina olemaan. Korppivarjo johdatti pienen partion Jokiklaanin leiriin, Liekkisade jäi hetkeksi katsomaan muiden touhuja leirissä. Partiossa olleet jakaantuivat kaikki nyt omille teilleen. Lummeloiske kulki rivakasti siskonsa Kaislakukan luo, Lammenhenki lähti viemään saalistaan tuoresaaliskasalle, Korppivarjo jäi istumaan lähelle ja suki turkkiaan. Liekkisade oli juuri lähdössä viemään Korppivarjon kalaa myöskin tuoresaaliskasaan, mutta hänen poikansa Viserrystassu juoksi hänen luokseen ja melkein törmäsi kollin jalkoihin! Nuoren kissan turkki oli hiukan sotkuinen ja hän oli selkeästi innoissaan.
“No? Opettiko Mustikkasydän uuden taisteluliikkeen, soturin jalkoihin juoksemisen?” Liekkisateen täytyi pudottaa kala maahan puhuakseen. Hän naurahti, eikä kyennyt estämään hymyä nousemasta kasvoilleen. Viserrystassu heilautti häntäänsä.
“Ei tietenkään, mutta opetti hän muita uusia liikkeitä!” kolli istui maahan. Liekkisade nyökkäsi kohti tuoresaaliskasaa.
“Hmmm, ehkä hän opetti myös kalan vientiä tuoresaaliskasaan, vai mitä?” Oranssi kolli hymyili ystävällisesti, hieman pahoillaan, ennen kuin otti kalan maasta ja vei sen melko nopeilla askelilla paikalleen. Sitten hän palasi Viserrystassun luo, istui myös ja alkoi sukimaan turkkiaan.
“Sinun turkkisi on hiukan…sotkuinen”, soturi tokaisi lämpimällä sävyllä, vaikka kommentin olisi muuten saattanut tulkita hiukan ivalliseksikin. Mutta Viserrystassu ei ollut siitä moksiskaan, nuorempi kolli vain pyöräytti silmiään ja alkoi itsekin sukimaan turkkiaan siistiksi. Leirin äänet alkoivat hiljenemään, kun päivä vaihtui lopullisesti iltaan. Liekkisade ja Viserrystassu olivat jutelleet niitä näitä, kunnes Liekkisade passitti poikansa oppilaiden pesään nukkumaan muiden kanssa ja sitten työntyi itse soturien pesään. Muista kissoista hohkasi lämpöä, mikä sai yhä vilpoisen pakkasyön tuntumaan lämpimältä.

Seuraavana päivänä viileä tuuli kävi ja pörrötti kissojen turkkia. Aurinko löi ensimmäisiä säteitään leirin puolelle. Jotkut klaaninvanhimmatkin tahtoivat tulla ulos paistattelemaan jo lämpimässä lehtikadon lopun auringossa.

Joitakin kuita sitten Liekkisade oli ollut partiossa. Pakkanen oli ollut todella purevaa, ilma kylmää ja kuivaa ja vaikeaa hengittää. Lumi oli raksahdellut tassujen alla, ja he olivat kulkeneet rantaan asti, vesi oli jäätynyt ja kannatteli kissan painoa. Aurinko oli ollut pilvessä ja taivas harmaa. Silti jää oli peilannut Liekkisateen kuvan hänen katsoessaan alas siihen.

Tämä kaikki tuntui niin kaukaiselta nyt, vaikka reviiri olikin yhä luminen. Kelit muuttuivat, eikä mikään ollut ikuista. Ja Liekkisateen pennutkin olivat kasvaneet ja tulisivat kasvamaan, ja jossain vaiheessa hekin olisivat sotureita muiden rinnalla. Eikä hän olisi voinut olla onnellisempi, kuin tässä hetkessä, kuten hän aina oli. Hän eli hetkessä, puhtaasti tässä kuluvassa hetkessä, eikä hän edes tahtonut ajatella tulevaisuutta sen enempää, ajatus pelotti häntä, eikä hän tahtonut pelätä sitä enää. Nämä kuut soturina, kuut isänä olivat karistaneet hänen oppilasaikojensa epävarmuuden ja ahdistuksen pois. Hän oli…turvassa. Vaikka Liekkisateella ei ollut koskaan ollut perhettä, kun hän oli ollut oppilas, kun hän oli ollut pentu, hän oli kotonaan nyt. Ja hänellä oli perhe. Kolli ei ollut enää yksinään. Hän ei kantanut kaunaa, ei edes isäänsä kohtaan. Sillä nyt tämä oli tyytyväinen itseensä ja elämäänsä.

Mutta erityisesti jokiklaanin soturi oli tyytyväinen, kun ensin koitti hiirenkorva, ja lopulta viherlehti. Lämmin aurinko säteili lämmittäen Liekkisateen märän turkin. Se oli yksi niistä pienistä asioista, mistä löytää iloa. Klaaninvanhimmat saisivat syödä hyvin tänään. Siitä olivat klaanin kissat pitäneet huolta, kun saalista taas riitti.


/No niin pahoitteluni taas kovin lyhkäsestä tarinasta, jos saisi kirjoteltuu useemmin ois kyl mukavaa…

Neljästoista luku
Think of your sanity, can’t let it go

Pääskytassu oli kadonnut.
Kun Korppivaisto oli tullut Pilvitähden luokse ja kertonut, ettei löytänyt Pääskytassua mistään, vaikka oli kolunnut koko leirin lävitse, Pilvitähden sydän oli lähes pysähtynyt. Jos lähes kuka tahansa muu olisi kertonut yhden Pilvitähden pennuista kadonneen, hän ei olisi heti uskonut sitä - eihän hänen pentunsa mihinkään noin vain katoaisi - mutta kyseessä oli Korppivaisto.
Ja jos Pilvitähden tulisi laittaa kaikki uskonsa yhteen ainoaan kissaan elämässään, se olisi Korppivaisto.
“Missä näit hänet viimeksi?” Pilvitähti oli kysynyt.
“Leirissä viime yönä. Hänen oli vaikea nukkua, joten lähetin hänet harjoittelemaan vakoilua”, Korppivaisto oli sanonut. “Hän tuli leiriin takaisin suuren kysymystulvan kanssa, joten ehdotin häntä kysymään Routaruusulta vastauksia. Sitten en enää nähnyt häntä.”
“Ja Routaruusukaan ei tiedä mitään?”
Korppivaisto oli pudistanut päätään. “Ei. Hei, Pilvitähti, olen pahoillani-”
“Ei se sinun vikasi ole”, Pilvitähti oli sanonut nopeasti, keskeyttäen vanhan - ja ainoan - oppilaansa lauseen. Hänellä ei ollut sydäntä syyttää Korppivaistoa. “Pääskytassu on aina ollut… haastava.”
Korppivaisto oli vain nyökännyt vakavana, ja Pilviharso oli jättänyt tämän päällikön pesään odottamaan jatkoa ja lähtenyt etsimään kumppaninsa Tarinamielen kertoakseen tälle tapahtuneesta ja lähettääkseen tämän Myrskyklaaniin kyselemään Pääskytassun perään. Kuka muukaan olisi parempi tehtävään kuin itse Tarinamieli? Tottakai Tarinamieli oli väittänyt vastaan, pyytänyt päästä mukaan Pilvitähden matkaan etsimään Pääskytassua jostain, missä kolli todennäköisemmin oli, mutta Pilvitähti oli pitänyt pintansa. Sillä se, minne hän oli päättänyt mennä, ei Tarinamieli saisi tulla. Se olisi liian vaarallista.

Sillä Pilvitähti oli nyt matkalla pois Tuuliklaanin reviiriltä, pois kaikkien klaanien luota, pois järveltä mukanaan vain Korppivaisto, joka seurasi häntä uskollisesti ja määrätietoisena, vaikkei edes tiennyt minne he olivat tarkalleen matkalla. Tai kenen luokse.
Pilvitähti oli aluksi ajatellut, ettei ottaisi edes Korppivaistoa mukaansa, mutta oli äkkiä muuttanut mielensä. Hän tarvitsi jonkun todistamaan sitä, mitä tulisi tapahtumaan, ja jonkun turvaamaan selustaansa ja kuka olisi parempi tehtävään kuin Korppivaisto. Kenties Tarinamieli, jos Pilvitähti ei haluaisi pitää tätä niin kovin turvassa.
Pilvitähti oli jättänyt Aamunsäteen ja Routaruusun pitämään huolta leiristä ja klaanista sillä välin, kun sekä päällikkö että varapäällikkö olivat etsimässä Pääskytassua. Hän tiesi voivansa luottaa siihen, että naaraskaksikko kykenisi pitämään Tuuliklaanin pystyssä ja toiminnassa.
“Luuletko löytäväsi hänet?” Korppivaisto kysyi yhtäkkiä, ja Pilvitähti vilkaisi naarasta yllättyneenä.
“Kyllä”, Pilvitähti vastasi. Hän ei ollut ajatellut, että Korppivaisto tajuaisi näin nopeasti, mitä he olivat tekemässä tai ketä he olivat etsimässä. Mutta tietenkin musta soturi oli sen ymmärtänyt jo nyt: hän oli nopeaälyinen. Ovela.
Korppivaisto ei sanonut enää mitään, sillä mitään sanottavaa ei ollut. Ja jos hänellä olikin vielä jotain kysymyksiä mielessään, hän ei ainakaan tuonut niitä esille Pilvitähden kuultavaksi.
He lopulta tulivat Tuuliklaanin reviirin rajalle, ja Pilvitähti pysähtyi vain hetkeksi haistelemaan ilmaa - oliko Pääskytassu kävellyt täällä? - ennen kuin ylitti rajan. Hänen ei tarvinnut varoa muiden klaanien läsnäoloa, sillä toisella puolella oleva maa ei kuulunut yhdellekään klaanille. Sen asutti ohikulkevat erakot ja vaeltajat, sekä luopiot.
Pilvitähti matkasi pitkin peurojen tekemää polkua, sillä se vaikutti kaikista järkevämmältä vaihtoehdolta. Hänen ei tarvitsisi kuin löytää yksi ainut kissa, ja kuinka vaikeaa se muka voisi olla? Pilvitähti tunsi tämän kissan, tiesi mistä kaikista helpoiten löytäisi tämän, ja se olisi jossain lähellä Tuuliklaanin reviiriä, mutta ei liian rajan tuntumassa.
Pilvitähti ja Korppivaisto saapuivat pian kuohuavan joen rannalle. Aurinko oli jo menettänyt huippunsa taivaalta, sulattanut kenties osan jäästä joen reunalta, ja nyt joki virtasi voimakkaana eteenpäin päättäen kahden tuuliklaanilaisen matkan siihen.
Kun Pilvitähti pysähtyi joen reunalle, Korppivaisto väräytti korviaan. “Olemmeko perillä?”
“Ehkä”, Pilvitähti totesi ja katseli hetken ympärilleen. Hän ei nähnyt kissan tassujen jälkiä lumihangessa, mutta toisaalta hän ei ollut sitä odottanutkaan. “Kävellään hetki joen reunaa pitkin. Varo, ettet putoa.”
“Kyllä, Pilvitähti.”
Kaksikko jatkoi rauhassa matkaansa. Pilvitähti yritti pysyä tyynenä, mutta mitä pidemmälle hän ja Korppivaisto kävelivät, sitä hermostuneemmaksi hän muuttui sisältäpäin. Entä jos Pääskytassulle oli ehtinyt jo tapahtua jotakin? Pilvitähti ei ikinä antaisi itselleen anteeksi, ja miten Tarinamieli kestäisi-
“Hei vain, velikulta.”
Pilvitähti pysähtyi ja käänsi salamannopeasti katseensa oikealle, ylitse vieressään virtaavan joen toiselle puolelle.
Hopeaviilto istui joen toisella puolella musta turkki kiiltäen auringonvalossa ja pää hieman kallellaan. Naaraan ilme oli tyyni, mutta Pilvitähti erotti jäisistä silmistä uteliaisuutta.
Siitä oli useampi kuu, kun Pilvitähti oli viimeksi tavannut, tai edes nähnyt, siskonsa. Hopeaviilto näytti siltä, että hän oli voinut hyvin luopiona: hänen turkkinsa oli hoidetun sileä ja hänen vahvat lihaksensa paistoivat sen alta.
“Hopeaviilto,” Pilvitähti sanoi kylmästi. Hän aisti Korppivaiston jännityksen vierellään, mutta vaikka hän halusi rauhoittaa vanhaa oppilastaan, hän ei päästänyt katsettaan irti Hopeaviillosta. “Missä Pääskytassu on?”
“Pääskytassu?” Hopeaviilto lipaisi huuliaan. “Pääskytassu… sehän on sinun pentusi, eikös vain?”
“Niin.” Pilvitähti yritti olla kiristelemättä hampaitaan yhteen: hän ei halunnut paljastaa siskolle ärsyyntyneisyyttään, tai mitään muitakaan tunteita, joita Hopeviilto voisi käyttää hyödykseen. “Hän on kadonnut. Mutta sen sinä taidat tietääkin jo.”
“Ja mistä syystä minun tulisi tietää missä sinun kakarasi juoksentelevat?” Hopeaviilto kysyi. “Sinä se heidän isäsi olet. Pitäisit parempaa huolta pennuistasi niin he eivät katoaisi. Tai ehkä Pääskytassu sai sinusta tarpeekseen ja karkasi-”
“Pääskytassu ei ole karannut. Hän ei sitä tekisi”, Pilvitähti murahti. “Sinun on pakko tietää jotain.”
“Sanoin jo, etten tiedä pennuistasi mitään”, Hopeaviilto toisti. “Miksi tietäisin? En tarvitse kurjia pentujasi suunnitelmiini ja jos olisin siepannut heistä yhden, tietäisit sen kyllä. Olisit jo löytänyt hänet kynittynä jostain pensaan takaa.”
Jos Pilvitähden ja Hopeaviillon välissä ei olisi ollut syvästi virtaava joen kaistale, Pilvitähti olisi jo loikannut siskonsa kimppuun ja nylkenyt hänet. Mutta vesi virtasi varoittavana heidän välissään, pitäen kummankin kissan omalla puolellaan.
“Pilvitähti”, Korppivaisto kuiskasi. “En usko, että Pääskytassu on hänellä.”
Pilvitähti alkoi vähitellen olla samaa mieltä. Jos Hopeaviilto todella olisi kaapannut Pääskytassun, hän olisi kyllä tuonut tämän esille jo aikaa sitten: jättänyt merkkejä Pääskytassun kohtalosta jonnekin Tuuliklaanin leirin ulkopuolelle ihan vain Pilvitähteä kiusatakseen. Ei Hopeaviilto pitelisi Pääskytassua piilossa tai säästäisi tätä jotakin varten; ei se ollut Hopeaviillon tapaista.
Mutta alkuperäinen kysymys oli edelleen olemassa. Missä Pääskytassu oli, jos ei Hopeaviillon kynsissä?
“Minulla ei ole aikaa väitellä asiasta kanssasi”, Hopeaviilto sanoi kylmän viileästi ja nousi ylös. “Pentusi ei ole minulla. Hyvästi.”
Ja niin Hopeaviilto kääntyi ja luikahti pakoon, jättäen Pilvitähden yksin ajatustensa ja ongelmansa kanssa.
Tai melkein yksin, sillä olihan Pilvitähdellä Korppivaisto seuranaan. Musta naaras vaihteli painoaan epämukavasti tassulta toiselle Pilvitähden vierellä, selkeästi pohtien, mitä sanoisi tai miten sanoisin sen, mitä halusi sanoa.
“Entäs nyt?” Korppivaisto lopulta kysyi.
Niin, entäs nyt? Jos Pääskytassu ei kerran ollut Hopeaviillon kynsissä, missä hän sitten oli? Kuka hänet oli vienyt? Vai oliko Hopeaviilto oikeassa - oliko Pääskytassu todella karannut? Ei, niin ei voinut olla. Miksi Pääskytassu karkaisi? Mihin hän menisi?
Missä Pääskytassu oli?
“Tarkistetaan vielä ympäristö ja palataan sitten takaisin”, Pilvitähti sanoi. “Toivottavasti joku muu on löytänyt hänet.”
Korppivaisto nyökkäsi. “Kyllä me hänet vielä löydämme,” naaras kuiskasi. Hänen hännänpäänsä kosketti Pilvitähteä lohduttavasti. “Joko joku löytää Pääskytassun jostakin tai hän tulee itse takaisin.”
“Niin”, Pilvitähti huokaisi. “Tule.”
Kaksikko kierteli aluetta pitkän aikaa, mutta he eivät löytäneet jälkeäkään Pääskytassusta. Ei vaikka Pilvitähti kuinka etsi ja etsi, tutki jokaisen kolon läpi ja mielessään jopa rukoili Tähtiklaanilta apua. Mutta mitään merkkiä ei löytynyt, ei luonnosta eikä tähdistä.
Pilvitähti ja Korppivaisto pysähtyivät hetkeksi metsästämään ja jakoivat yhdessä pulskan hiiren, sillä nälkä oli alkanut vaivata kumpaakin. Kun hiiri oli syöty, Pilvitähti harkitsi etsinnän jatkamista, mutta tuli toiseen aatokseen: he olivat jo kolunneet koko alueen lävitse, ja Tarinamieli oli varmasti huolesta kipeänä leirissä. Pilvitähti halusi kumppaninsa luokse rauhoittamaan ja lohduttamaan tätä, ja ehkä hän itsekin kaipasi lohtua.
Niin Pilvitähti palasi leiriin Korppivaiston kanssa. Hänen Myrskyklaaniin ja Jokiklaaniin lähettämät partiot eivät olleet vielä palanneet leiriin, mutta muutama soturi, joita Pilvitähti oli pyytänyt partioimaan Tuuliklaanin leiriä olivat jo tulleet takaisin. Heillä ei ollut uutisia Pääskytassusta - ei hyviä, eikä huonoja.
Kukaan ei tuntunut tietävän mitään, ja sitä Pilvitähti ei voinut hyväksyä.
“Jonkun on tiedettävä jotakin”, Pilvitähti murahti. Hänen häntänsä piiskasi ilmaa. “Ei ole mahdollista, että kukaan ei ole nähnyt tai kuullut Pääskytassusta yhtään mitään!”
“Pitäisikö meidän käydä vielä kysymässä Varjoklaanilta?” Pyörresydän ehdotti.
Pilvitähti mietti tätä hetken, mutta pudisti sitten päätään. “Odotetaan ensin, että Myrskyklaaniin ja Jokiklaaniin lähteneet partio tulisivat takaisin.”
“Entä Taivasklaani?” Nyt puhujana oli Haikaratassu. “Ehkä hän on mennyt sinne…?”
“Niin… ehkä meidän olisi hyvä tarkistaa Taivasklaani”, Pilvitähti huokaisi.
“Minä voin mennä!” Haikaratassu oli heti ehdottamassa, ja Kielotassu nyökkäili tämän vierellä.
“Minä myös”, Kielotassu sanoi.
“Ei.” Pilvitähden ei tarvinnut edes miettiä vastaustaan. “Te kaksi pysytte leirissä. Kylmätassu myös. En halua kadottaa enää ketään muuta, enkä kuuntele vastaväitteitä.”
“Mutta-”
“Sanoin jo ei, Haikaratassu”, Pilvitähti murahti. “Korppivaisto, ota mukaasi yksi soturi ja yksi oppilas ja lähtekää Taivasklaaniin varmuuden vuoksi tarkistamaan tilanne.”
Korppivaisto nyökkäsi ja kutsui heti Varjosulan luokseen.
Pilvitähti suuntasi parantajan pesälle, missä Routaruusu ja Huuhkajatassu järjestelivät yrttivarastojaan. Kun päällikkö saapui paikalle, Routaruusu kuiskasi jotain oppilaalleen ja käveli sitten Pilvitähteä vastaan.
“Häntä ei ole vielä löytynyt?” Routaruusu kysyi. Hänen tummansiniset silmänsä olivat huolesta pyöreät. “Toivottavasti se ei johdu minusta… Hän tuli niin innoissaan ja rohkeasti kertomaan, että oli nähnyt partion juttelemassa Myrskyklaanilaisten kanssa, ja sitten koko asia ei ollutkaan mitään vakavaa.”
“En usko, että se sinusta johtui”, Pilvitähti sanoi. “Onko sinulla mitään aavistusta missä hän voisi olla?”
Routaruusu pudisteli pahoittelevana päätään. “Ei… Hän oli kyllä todella pettynyt keskustelumme jälkeen.” Parantaja oli hetken hiljaa. “Pilvitähti… olisiko Pääskytassu voinut karata?”
“Ei”, Pilvitähti sanoi heti, antamatta ajatukselle hetkeäkään aikaa. Hänen korvansa värähtivät ärsyyntyneinä jatkuvasta epäilystä, jota hän kohtasi muiden suunnalta. “Ei hän ole karannut. Ei hän tekisi sitä.”
“Päällikkö,” Routaruusu aloitti kunnioittavaan, mutta selkeästi varovaiseen sävyyn, “parantajanasi minun on tuotava rehellinen mielipiteeni esiin. Olen todellakin huolissani Pääskytassun suhteen ja haluan, että hänet löydetään, mutta… minusta ei ole täysin mahdotonta ajatus siitä, että hän olisi lähtenyt omasta tahdostaan.”
“Minä tunnen kyllä pentuni, Routaruusu, ja Pääskytassu ei noin vain lähtisi sanomatta sanaakaan”, Pilvitähti murahti. “Kerro minulle heti, jos Tähtiklaani antaa minkäänlaista merkkiä.”
Sen sanottuaan Pilvitähti lähti parantajan pesästä. Hänen mielessään kaikui niin Routaruusun kuin Hopeaviillonkin ääni siitä, miten Pääskytassu olisi lähtenyt omasta tahdostaan, karannut perheensä luota. Miksi ihmeessä Pääskytassu niin edes tekisi? Pääskytassu oli uskollinen Tuuliklaanille, uskollinen Pilvitähdelle ja Tähtiklaanille. Hän ei noin vain lähtisi. Ei koskaan.
Pilvitähti ehti ottaa vain muutaman askeleen aukiolla, kun Tarinamieli saapui takaisin leiriin. Toivo heräsi Pilvitähden sydämessä, mutta kohdatessaan kumppaninsa katseen, hänen häntänsä laski. Tarinamieli pudisti päätään.
Pääskytassua ei löytynyt Myrskyklaanista.
Pilvitähti huokaisi, käveli kumppaninsa luokse ja painoi päänsä tämän turkkia vasten.
“Löydämme hänet kyllä”, Pilvitähti kuiskasi.
“Toivon niin…”
Rakkaudesta syntyvä suru ja pelko yhdistivät heitä molempia siinä hetkessä.

Kuudes

Pähkinätassun ollessa vielä Pähkinäpentu, oli klaaninvanhimpien pesä tuntunut hyvin jännittävältä paikalta, jossa kerrottujen tarinoiden oppitunteja ei oltu vielä ehditty oppia. Nyt oppilaan oli myönnettävä itselleen, että pesän hohdokkuus oli haalennut sitä mukaan, mitä vanhemmaksi hän oli tulossa. Lehväpilvi kertoi Kotkapennulle ja Kirsikkapennulle suuresta tulvasta niin tutuin sanankääntein, että Pähkinätassu oli varma kuulleensa tarinan tismalleen samalla tavalla monta kuuta sitten. Lisäksi hän oli aivan varma pentujen kuulleen tarinan jo edellisenä päivänä, mutta molemmat istuivat paikoillaan tuijottaen juovikasta vanhaa naarasta kiinnostuneina.
“Kiitos Pähkinätassu, voin kyllä jatkaa tästä.” Pähkinätassu nyökkäsi hymyilevälle Valkoviikselle ja siirtyi lähemmäs Lehväpilven tyhjää makuusijan paikkaa. Oppilas tarkisti vielä toistamiseen tuomansa sammalet sattumien varalta, ennen kuin lopulta niiden kunnon hyväksyttyään asetteli niitä mahdollisimman mukavaksi pesäksi klaaninvanhinta varten kuin vain pystyi. Mitä enemmän aikaa hän käyttäisi askareiden suorittamiseen, sitä varmemmin hän voisi välttää näkemästä ikätovereidensa poistuvan leiristä suorittamaan omia tehtäviään. Ja vältellessään muiden oppilaiden kohtaamista, hän ei ehkä muistaisi tuntea katkeruutta ja mielipahaa omasta tilanteestaan. Naaras ei voinut olla mulkaisematta käpäläänsä kulmat kurtussa. Kipu oli taas lieventynyt, mutta ei tarpeeksi että hän pääsisi taas jatkamaan elämäänsä. Pähkinätassu oli kyllä käynyt parantajien pesällä näyttämässä käpäläänsä vähän heräämisen jälkeen, mutta Sudenlaulu ei ollut suostunut edes katsomaan sitä kunnolla.
“Sen perusteella mitä kuulin eilen, se ei ole vielä parantunut tarpeeksi.”
Pähkinätassu huomasi puristavansa makuusijan sammalia kynsiinsä. Ärsyyntyneenä hän heilautti käpäläänsä ja kynsiin tarttuneet sammalen palaset lennähtivät ympäriinsä.
“Mitä sinä teet?” Kotkapennun ääni herätti Pähkinätassun ajatuksistaan, ja oppilaan piti nostaa katseensa sammalista ja käpälistään nähdäkseen tummanruskean pennun istuvan hänen vieressään keltaiset silmät uteliaisuudesta kiiluen.
“Vaihdan Lehväpilven pesään sammalia”, Pähkinätassu vastasi kiusaantuneena, mutta vastaus ei tuntunut tyydyttävän Kotkapentua, joka ei tehnyt elettäkään siirtääkseen katsettaan.
“Emo tekee sen paljon siistimmin.”
“Minun työni onkin vielä kesken”, Pähkinätassu vastasi vähän liian kärsimättömästi, “mene kuuntelemaan Lehväpilveä.”
“Osaan tämän tarinan jo ulkoa”, Kotkapentu maukui olkiaan kohauttaen, “olen kuullut sen ainakin neljästi.”
Pähkinätassu onnistui onneksi pidättelemään kieltään. Hänen ei tarvitsisi purkaa kiukkuaan pentuun, vaikka tämä kuinka onnistuisikin nykäisemään häntä juuri oikeasta viiksikarvasta. Sen sijaan hän veti syvään henkeä, yrittäen niellä pahimman ärsytyksen tiehensä. Hänhän ei suuttuisi pennun takia, ei vaikka tämä pentu oli tullut vielä entistä lähemmäs ja tarkastelemaan hänen asettelemiaan sammalia kuin klaanipäällikkö konsanaan.
“Kotkapentu, tulehan pois Pähkinätassun jaloista.”
Täplätuulen ääni riitti saamaan Kotkapennun kauemmas Pähkinätassusta, vaikka tuijotus ei irronnut oppilaan touhuista. Soturioppilas loi kiitollisen katseen vanhaan naaraaseen, joka kärsivällisesti opasti pentua takaisin sisarensa vierelle.

Pähkinätassu viimeisteli Lehväpilven pesän ja ehti vaihtamaan Täplätuulellekin uudet sammaleet makuusijaan juuri samaan aikaan kun tarina oli päättymäisillään.
“Päivähän alkaa olla jo aika pitkällä”, Lehväpilvi pohdiskeli, “pennuilla alkaa varmasti olla pian ruoka-aika. Eikä tuoresaalis kyllä tekisi pahaa minullekaan.”
“Minä voisin kaivata parantajaa”, Valkoviiksi lisäsi ennen kuin Pähkinätassu ehti edes liikahtaa kohti pesän suuaukkoa, “hammasta kolottaa.”
“Minä käyn kysymässä”, Pähkinätassu lupasi ja livahti pois pesästä vielä kun muistettavien tehtävien määrä lisääntyisi entisestään. Aurinko pilkotti vähän pilven takana, mutta se oli silti aivan liian korkealla Pähkinätassun mieleen - päivästä olisi vielä aivan liian pitkä taipale kulkematta. Pähkinätassun matka pysähtyi hänen kuullessaan heikkoa ropinaa takanaan. Kotkapentu ja Kirsikkapentu hiipivät vain parin jäniksenloikan päässä hänestä vatsakarvat maata hipoen, katse suoraan soturioppilaassa, jonka häntä heilahti ärsyyntyneisyydestä.
“Osaatteko te pentutarhaan?”
“Totta kai osataan”, Kotkapentu vastasi ylpeästi ja oli selkeästi jatkamassa selitystään, mutta Pähkinätassu maukui päälle:
“Sitten te ette taida tarvita minua opastamaan teitä sinne sisään.” Pennun katseessa säihkyvä määrätietoisuus muuttui tyytymättömyydeksi, kun Pähkinätassu vielä istahti maahan pentutarhan eteen odottamaan. Kirsikkapentu tuuppasi veljeään hyvin kevyesti ja poistui takaisin pentutarhaan. Kotkapentu vaikutti harmistuneelta, mutta päätti lopulta seurata sisartaan sisälle. Pähkinätassu huokaisi helpotuksesta ja jatkoi matkaansa parantajien pesään, tällä kertaa ilman pieniä kuokkavieraita.
“Ei se sinun jalkasi ole vielä tähänkään mennessä parantunut.” Sudenlaulun ääni kaikui Pähkinätassun korviin ennen kuin tämä ehti työntää edes päätään kunnolla sisään.
“En minä sitä varten tullutkaan”, oppilas tuhahti pahantuulisesti, “Valkoviiksellä on hammassärkyä.” Sudenlaulu nosti katseensa yrteistään Pähkinätassuun kurtistaen kulmiaan, joka sai oppilaan melkein epäröimään asiansa kiireellisyyttä. Parantaja kuitenkin näytti vain miettivän, ja alkoi pian kaivaa varastojaan pesän perällä, kiinnittämättä muuta huomiota kiusallisesti odottavaan oppilaaseen.
“Vieläkö seisot siinä?”
Pähkinätassu pyöräytti pienieleisesti silmiään ja poistui pesästä, ennen kuin Sudenlaulu ehtisi aistia senkin ja sättisi häntä vielä lisää.

“Kiitos Pähkinätassu kovasti, olet päivän pelastus.”
Kaksi hiirtä, jotka Pähkinätassu oli noukkinut tuoresaaliskasasta klaaninvanhimpia ajatellen, olivat päätyneet hänen mukanaan yllätysvisiitille pentutarhaan. Tuomitassu ja Pihkatassu mestareineen liikkuivat aivan liian läheltä klaaninvanhimpien pesää, että Pähkinätassu olisi voinut sujuvasti välttää näiden kanssa keskustelemisen. Niinpä hän oli päätynyt ottamaan suunnaksi pentutarhan, jonka asukkaat nauttivat oppilaan tuomista hiiristä hyvällä ruokahalulla. Loisteliekki katsoi ylpeänä hyvin syöviä pentujaan, ja siirsi sitten katseensa Pähkinätassuun.
“Kuule”, kuningatar aloitti ja Pähkinätassu yritti olla näyttämättä turhautuneelta, “ehtisitköhän piipahtamaan täällä vähän ennen auringonlaskua? Olen haaveillut jalkojeni verryttelystä, mutta en haluaisi jättää Kielokoski parkaa yksin kaikkien pentujen armoille.” Pähkinätassu katsoi kuningatarta yllättyneenä, ja Loisteliekki huomasi oppilaan hämmennyksen välittömästi. “Ei sinun tarvitse kuin vähän pyörittää sammalpalloa heidän kanssaan ja pitää heidät kiireisinä sen aikaa kun minä olen poissa pesästä.”
Pähkinätassu olisi halunnut kieltäytyä, mutta hän ymmärsi ruskeanpunaisen kuningattaren pyytävän sitä vain koska soturioppilaan rangaistukseen kuului muutenkin pysytellä leirissä. Ja mahdollisesti siksi, että muut vaihtoehdot eivät olleet saatavilla.
“Hyvä on”, oppilas myöntyi vastahakoisesti, “en kuitenkaan voi olla kovin kauaa.”
“Ei tietenkään!” Loisteliekki hymyili kiitollisena, “olen takaisin täällä ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Ja Kielokoski on täällä myös, kunhan olet vain apukäpälinä.”
Pähkinätassu ei erityisemmin uskonut kuningattaren sanoja, mutta nyökkäsi ymmärtäneensä yskän. Hän vilkaisi Kielokoskeen, joka oli täysin keskittynyt omien pentujensa kaitsemiseen. Pähkinätassu pystyi melkein aistimaan sen kiusallisen olon, mikä häntä odottaisi vähän myöhemmin hiljaisen kuningattaren ja aivan liian monen pennun ympäröimänä…
“Palaan sitten ennen auringonlaskua”, oppilas yritys kuulostaa pirteältä epäonnistui surkeasti, mutta Loisteliekin silmissä välkehti huvittuneisuus Pähkinätassun tassutellessa poispäin. Oppilas yritti olla nopea jaloistaan, mutta melkein törmäsi suurehkoa lintua hampaissaan kantavaan Lehtikaihoon pesän suuaukolla.
“Anteeksi, en ollut huomata sinua”, soturi maukui. Pähkinätassu ei voinut olla huomaamatta, kuinka mustavalkoisen soturin eriväriset silmät takertuivat hänen käpäläänsä. Soturioppilas tunsi suuttumuksen vellovan taas hänen sisällään. Pähkinätassu mumisi jotain pahoittelulta kuulostavaa ja jatkoi matkaansa ennen kuin hän kasvattaisi juuret pesään tai saisi uuden kolhun ylpeyteensä.

Pähkinätassun sisäelimet muljahtivat hänen viimein kohottaessaan katseensa maasta vain kohdatakseen Pihkatassun silmät Tuomitassun ja tämän siskojen keskuudesta. Pähkinätassun liikahtaessa Pihkatassu maukui sisaruskatraalle jotain ja lähti marssimaan lähemmäs määrätietoisesti. Normaalisti pienempi oppilas olisi ollut peräti hyvillään siitä, miten järkyttyneeltä Tuomitassun ilme leirin toisella puolella näytti, mutta Pihkatassun kummallinen katse sai hänet nykytilanteessa hyvin epävarmaksi. He eivät olleet erityisemmin keskustelleet harjoittelutuokion jälkeen, eikä Pähkinätassu ollut auringonnousun aikaan tehnyt muuta kuin esittänyt yhä nukkuvansa Pihkatassun yrittäessä kuiskia häntä hereille. Hän ei ollut vielä valmis kohtaamaan ystäväänsä sen nöyryytyksen jälkeen, minkä hänen jalkansa oli sammalkuopalla aiheuttanut.
“Pähkinätassu.”
Ruskearaidallinen oppilas pinkaisi äkkiä isänsä ääntä kohti, löytäen viimein hyvän syyn jatkaa Pihkatassun välttelyä.
“Onhan kaikki hyvin?” Kärppäkynsi kysyi, katse poukkoillen tyttärensä ja tämän ainoan ystävän välillä. Pähkinätassu yritti olla välittämättä hieman pettyneen näköisestä Pihkatassusta, jonka suunta oli muuttunut takaisin Tuomitassun suuntaan.
“Aivan mainiosti”, Pähkinätassu sanoi hieman liian pikaisesti. Isä ei ollut ehkä kuullut hänen käpälästään mitään, eikä tämän tarvitsisikaan tietää, jos se oli oppilaasta itsestään kiinni.
“Oletko varma?” Pähkinätassu oli valmis puolustelemaan itseään, mutta näkikin isänsä katseen jäätyneen Pihkatassuun.
“Ei Pihkatassu ole mitään tehnyt”, naaras maukui jännittyneenä, piilotellen yllättyneisyyttä äänestään. “Minä vain olen täynnä energiaa.” Hän olisi voinut vannoa isänsä siristävän silmiään.
“Hyvä”, soturi lopulta murahti kuivasti, “hän tassuttelee turhan lähellä hermojani voidakseen tehdä virheitä.” Pähkinätassu nosteli tassujaan levottomasti paikallaan.
“Halusit varmaan puhua muustakin kuin Pihkatassusta”, oppilas ehdotti, saaden Kärppäkynnen siirtämään kaiken huomion viimein tyttäreensä.
“Haluan opettaa sinulle pari taisteluliikettä, sammalkuopalla lienee jo tyhjää.”
Pähkinätassun vatsasta kouraisi ja tämä siirsi katseensa pois.
“Kultasumu käski minun pysytellä leirissä”, oppilas sanoi niin varovasti, että se olisi mennyt kuiskauksesta, “olen pitänyt huolta klaaninvanhimmista ja auttanut pentutarhalla.”
“Onko sinulla vielä jotain askareita tekemättä?” Pähkinätassu pudisteli päätään. “Sittenhän sinä olet vapaa, etkö vain?”
“Mutta…” oppilas aloitti, yrittäen vaimentaa sisäisen äänensä joka janosi revanssia sammalkuopalla. Hän oli luvannut odottaa ja suorittaa rangaistustaan mukisematta. “Kultasumu pahastuisi.” Kärppäkynsi pyöräytti silmiään ja huokaisi kärsimättömästi:
“Sinun soturikoulutuksesi on etualalla. Eiköhän Kultasumu ymmärrä tämän olevan parhaaksesi.”
Pähkinätassu yritti miettiä muuta syytä, miksei voisi mennä isänsä mukaan, muttei keksinyt mitään sellaista mitä kehtaisi edes yrittää. Ehkä Kärppäkynsi oli oikeassa, olihan hänen koulutuksensa ollut jäähyllä jo paljon pidempään kuin alun perin oli tarkoitus. Ja niin kauan kuin Pähkinätassu vain olisi oikein varovainen käpälänsä kanssa, ei siitäkään pitäisi koitua ongelmia. Tumma soturi viittoi tytärtään seuraamaan, ja oppilas lähti kaikesta huolimatta hieman vastahakoisesti kävelemään tämän perässä.

Kärppäkynnen johdolla kaksikko ehti kulkea vain noin puunmitan päähän leiristä, kun heidän matkansa keskeytyi Kultasumun juostessa heidät kiinni.
“Anteeksi, mitä täällä oikein tapahtuu?” naaraan ystävällinen ja lempeä ääni tuntui kireämmältä kuin mitä Pähkinätassu oli koskaan kuullut. “Pähkinätassu, sinun pitäisi olla leirissä.”
“Minä vien hänet harjoittelemaan”, Kärppäkynsi vastasi nopeasti ja kietoi häntänsä suojelevasti tyttärensä ympärille, “Pähkinätassu on jo suorittanut askareensa leirissä tältä päivältä.”
Pähkinätassu ei uskaltanut liikahtaa. Hän oli toivonut heidän pääsevän livahtamaan niin, ettei Kultasumu edes ehtisi huomaamaan hänen poissaoloaan säästyäkseen selityksiltä. Selkeästi soturilla oli silmät myös niskassaan.
“Minä olen hänen mestarinsa”, oranssi soturi huomautti rauhallisesti, “minä olen pääsääntöisesti vastuussa Pähkinätassun päiväjärjestyksestä.”
“Ja minä olen hänen isänsä”, Kärppäkynsi maukui kiivaasti, “väitätkö, etten muka ajattele hänen parastaan?” Kultasumu näytti yllättyneeltä.
“Pähkinätassu ei ole siinä kunnossa, että olisi hänen parhaakseen rasittaa parantuvaa käpälää yhtään sen enempää”, naaras asteli kaksikon eteen poikittain, estääkseen näiden kulkemisen yhtään kauemmas leiristä, “en voi hyvällä omatunnolla antaa oppilaani harjoitella kivussa.”
Kärppäkynsi hädin tuskin vilkaisi Pähkinätassua, mutta jo se sai pienen oppilaan karvat pörhistymään säikähdyksestä. Kultasumun katse oli pehmeämpi ja täynnä huolta, mutta se ei erityisesti parantanut Pähkinätassun oloa, pikemminkin päinvastoin. Hän ei pitänyt siitä, kuinka silminnähtävän jännittyneiltä molemmat soturit vaikuttivat tuijottaessaan toisiaan.
“Melkein ymmärrän, miksi Häivätähti valitsi sinut Pähkinätassun mestariksi”, Kärppäkynnen ääni oli viileä ja Pähkinätassu kiitti Tähtiklaania siitä, ettei hänen tarvinnut kohdata isänsä katsetta. Kultasumu oli aikeissa sanoa jotain, mutta vanhempi soturi oli nopeampi. “Palaa leiriin, Pähkinätassu.”
Eikä Pähkinätassua tarvinnut käskeä kahdesti. Hän nyökkäsi sotureille pikaisesti kuin pahoitellakseen häiriötä ja lähti juoksuun, melkein törmäten paikoillaan seisoskelevaan Pihkatassuun suuaukolla.
“Vakoiletko sinä minua?” Pähkinätassu kivahti hermostuneena sydän hakaten.
“En, vaan huolehdin sinusta”, Pihkatassu vastasi puolustelevasti, “oletko kunnossa?”
“Olen elämäni kunnossa, kiitos kysymästä.” Pähkinätassun äänensävy oli kaikkea muuta kuin ystävällinen ja tämä vilkaisi taakseen. Kultasumua tai Kärppäkynttä ei näkynyt missään. Pähkinätassu ei tiennyt, rauhoittiko tieto häntä lainkaan. Muuta sanomatta ruskea oppilas asteli peremmälle leiriin, välittämättä siitä seuraisiko Pihkatassu häntä vai ei. Kollilla oli valitettavasti vapaa tahto ja oikeus kulkea missä halusi leirissä. Pähkinätassu hengitteli itsekseen hetken, onnellisena siitä että Pihkatassu antoi hänelle edes hetken rauhan. Klaaninvanhimpien pesän edustalla Täplätuuli paistatteli auringossa ja katsoi Pähkinätassua päin. Silloin tämä muisti, ettei koskaan vienyt tuoresaalista klaaninvanhimmille. Oppilas kävi hakemassa juuri täytetyn tuoresaaliskasan suurimman kyyhkyn mukaansa klaaninvanhimmille.
“Anteeksi että kesti”, tämä maukui Täplätuulelle, joka katsoi häntä hymyillen, “tuli mutkia matkaan.”
“Siltä vaikuttaa”, klaaninvanhin nyökkäsi, “nuoren kissan elämä on välillä rankkaa.” Pähkinätassu katsoi vanhaa naarasta, etsien merkkejä naljailusta, löytämättä kuitenkaan yhtäkään.
“Voi sen kai niinkin sanoa”, Pähkinätassu mutisi ja vilkaisi epäluuloisesti leirin suuaukolle. Ei Pihkatassua, ei Kultasumua, eikä Kärppäkynttä. “Minusta olisi vähemmän rankkaa palata tavallisiin tehtäviini.”
“Olet Kultasumun ensimmäinen oppilas ja melkoinen persoona sille päälle sattuessasi”, Täplätuuli maukui huvittuneeseen sävyyn, “hän koittaa parhaansa pitää sinusta huolta ja haluaa vain hyvää. Niin kuin varmasti Kärppäkynsi ja Pihkatassukin omilla tavoillaan.” Pähkinätassu katsoi läiskikästä naarasta häkeltyneenä. Mistä vanhus muka tiesi tämän kaiken? Täplätuuli ei kuitenkaan lisännyt keskusteluun muuta, venytteli vain makeasti ja hymyili itsekseen:
“Nyt voisi kieltämättä olla mainio hetki ruokailulle.” Pähkinätassu nyökkäsi ja vilkaisi taivaalle ennen kyyhkyn kuljettamista pesään. Jos kukaan ei nyt enää keksisi lennosta lisää tekemistä, ehtisi hän varmasti itsekin syömään ennen paluuta pentutarhaan.

//Tää on joku takauma johonkin en tiiä, mun piti kirjottaa tää tarina tyylii vuos sitten XDD leikitään et tää on joku random kokoontuminen, ja jos täs tarinas menee sekasin sää (puhutaan lumesta ja sit yhtäkkii onki keskikesä) nii öööö se johtuu siitä et alotin kirjottaa tätä tammikuussa vuos sit, lopetin ja jatkoin keskellä kesää mut sit jouduin töihin ja tää jäi kesken ja sain vasta nyt valmiiks. Pahoittelen

LUKU 1

Kielotassu rakasti kokoontumisia. Hän rakasti sitä edeltävää jännitystä, matkaa kokoontumissaarelle tähtien saattamana, sekä muiden klaanien tapaamista suuren tammen alla. Vaikka naaras rakasti Tuuliklaania ja klaanitovereitaan, hän nautti siitä, kun pääsi juttelemaan muiden klaanien jäsenille sekä tutustumaan heihin paremmin. Tuntui aina yhtä uskomattomalta nähdä niin monta klaani yhdessä paikassa, sulassa sovussa keskenään…
Kielotassu huomasi jääneensä veljistään hieman jälkeen ollessaan ajatuksissaan ja otti muutaman loikan päästäkseen takaisin heidän kannoilleen. Pääskytassu ja Haikaratassu katsoivat molemmat taakseen kohti Kielotassua huvittunein ilmein.
“Tuletko sinä?” Haikaratassu kysyi.
Pääskytassun korva värähti kujeilevasti. “Taasko sinä unelmoit jostakin?”
“En minä unelmoinut”, Kielotassu väitti vastaan nolostuneena. Hänelle oli jo useampaan kertaan sanottu, että hän unelmoi liikaa. Niinkin paljon, että hänen mestarinsa Piikkihernehäntäkin oli joutunut huomauttamaan asiasta useampaan otteeseen, vaikka Kielotassu itse ei nähnyt ‘unelmoimisessaan’ mitään ongelmaa. Sehän oli ajattelua ja ajattelu oli tärkeää, eikös vain?
Pääskytassu ja Haikaratassu virnistivät toisilleen, mutta kumpikaan ei enää sanonut asiasta mitään. Kielotassu tuhahti ja kohotti leukaansa hieman ylemmäs näyttääkseen veljilleen, ettei välittänyt heidän pilkastaan lainkaan. Toisinaan Kielotassusta tuntui, että oli raskasta olla pentueen ainut naaras ja siten ilmeisesti ainut tervejärkinen. Tai no, Kylmätassulla oli jotain järkeä päässään. Ehkä. Hän oli kyllä hieman outo.
“Jälleen uusi kokoontuminen”, Näätätassu, joka oli loikkinut Kielotassun vierelle, sanoi. “Tuolla saari jo häämöttää!”
“Niinpä”, Kielotasu huokaisi ihastuksesta. Jo kaukaa hän pystyi kuun kirkkaassa valossa näkemään, miten saaren vehreät puut heiluivat tuulessa kutsuen kissoja luokseen. Puiden juurilla oli kukkien värjäämiä vaaleanpunaisia, keltaisia ja sinisiä laikkuja, ja tummat, saarta kohti kulkevat pisteet kertoivat, että joku klaaneista oli jo saapumassa paikalle.
“Onkohan Kaarnatassu taas paikalla?” Näätätassu pohti. “Hän oli viime kerralla niin mukava! Ajattelin aina, että varjoklaanilaiset olisivat todella ilkeitä ja julmia, mutta Kaarnatassu oli aivan toista maata.”
“Olet kuunnellut liikaa Varissulan höpinöitä”, Kielotassu sanoi huvittuneena ystävälleen. “Hän puhuu kaikista klaaneista niin kärttyisesti.”
“Tai sitten Kaarnatassu on vain ainutlaatuinen”, Näätätassu humisi.
Kielotassu huomasi ystävänsä silmissä poissaolevan, haaveilevan ilmeen, joka oli tuttu hänen omiltakin kasvoiltaan. “Joku taitaa olla ihastunut!”
“Enkä ole!”
“Varmasti olet.”
Näätätassu läpsäisi Kielotassua tämän korvaan.
“Oletteko te pentuja vai soturioppilaita?” Kultamarja väräytti viiksiään huvittuneena seuratessaan kahden oppilaan välistä kinastelua. “Koettakaahan käyttäytyä, olemme saapumassa kokoontumissaarelle.”
“Kyllä, Kultamarja”, Näätätassu ja Kielotassu sanoivat yhtä aikaa, molemmat luimistaen korviaan aivan kuin pienet pennut, jotka olivat jääneet kiinni kujeiluistaan. Häpeä poltteli Kielotassun korvanpäitä. Eihän kukaan ollut kuullut Kultamarjan sanoja?
Häpeä katosi kuitenkin nopeasti Kielotassun mielestä, kun Tuuliklaani saapui kokoontumissaarelle johtavan kaatuneen puunrungon kohdalle. Pienessä jonossa kissat alkoivat ylittämään runkoa häntä pystyssä, suurin osa vältellen katsomasta alaspäin veteen, joka imaisisi heidät mukanaan, jos he putoaisivat.
“Kielotassu, sinä seuraavaksi”, Kielotassun mestari Piikkihernehäntä sanoi ja patisti oppilastaan hännällään. “Tulen aivan perässäsi.”
Kielotassu nyökkäsi. Vaikka hän oli käynyt aiemminkin kokoontumisissa, järvikaistaleen ylittäminen oli aivan yhtä jännittävää. Hän tiesi, ettei vesi ollut kovinkaan syvää - tai niin jokiklaanilaiset olivat hänelle aiemmissa kokoontumisissa väittäneet - mutta ajatus siitä, että hänen turkkinsa muuttuisi painavaksi ja kömpelöksi vedestä sai hänet värähtämään inhosta.
Ja sitten Kielotassu oli päässyt puunrungon ylitse ja hän suki turkkinsa nopeasti sileäksi.
“Varjoklaani ei taida olla vielä täällä…” Näätätassu sanoi harmistuneena.
“Mutta Jokiklaani on!” Haikaratassu sanoi innostuneena. “Onpas heitä paljon.”
Jokiklaanilaisia oli paljon, Haikaratassu oli siitä aivan oikeassa. Heidän tunnisti sileästä turkista, joka kuulemma hylki vettä erinomaisesti, sekä hieman kalamaisesta tuoksusta, joka sai Kielotassun nyrpistämään kuonoaan. Hän ei koskaan tottuisi kalan hajuun.
Kielotassu seurasi veljiään syvemmälle kokoontumissaarelle ja katsoi, miten hänen isänsä loikkasi ylös suuren tammen oksalle ja nyökkäsi lyhyesti Unitähdelle, pitäen pienen etäisyyden Jokiklaanin päällikköön. Pilvitähden voimakas katse tutkiskeli hänen allaan olevia kissoja, pysähtyen hänen omiin pentuihinsa. Kielotassu hymyili isälleen, joka ei hymyillyt takaisin, mutta jonka silmät välähtivät lämpimästi.
Varjoklaani, Taivasklaani ja Myrskyklaani eivät olleet vielä saapuneet, joten paikalla olevat kissat olivat jääneet vaihtamaan kuulumisia keskenään odottaessaan loppujen saapumista. Kielotassu katseli utealiaana jokiklaanilaisia - hän ei ollut vielä päässyt oikein tutustumaan heistä keneenkään - kunnes hänen katseensa pysähtyi räikeän väriseen, kilpikonnakuvioiseen kolliin, jonka keltaiset silmät olivat suorastaan porautuneet Kielotassuun. Naaraan korvat värähtivät.
Kolli räpäytti hitaasti silmiään ja nousi ylös, häntä korkealla ilmassa, kun hän käveli Kielotassun luokse ja istahti tämän eteen.
“Hei”, kolli sanoi. Hänen äänensä oli pehmeä ja sulava, ja siinä oli pieni, matala kehräys.
“Hei”, Kielotassu vastasi kohteliaasti. Hän ei muistanut nähneensä kollia koskaan aiemmin. “Olen Kielotassu.”
“Hämähäkkitassu”, kolli sanoi. “Erittäin mukava tavata.”
Kielotassun mielestä Hämähäkkitassun tavassa puhua oli jotakin kummallista, mutta kiehtovaa. Ehkä se oli jokiklaanilaisten tapa puhua kehräävällä, pehmeällä äänellä ? “En ole nähnyt sinua aiemmin kokoontumisissa.”
“Ehkä et ole kiinnittänyt tarpeeksi huomiota”, Hämähäkkitassu hymähti.
Kokoontumissaari täyttyi uusista äänistä ja tassujen kopinasta, kun Myrskyklaani saapui paikalle Taivasklaani aivan perässään. Kielotassu katsoi uteliaana saapuvia kissoja ja ilokseen huomasi tunnistavan heistä osan - tai ainakin Taivasklaanin Närhitassun, sekä Myrskyklaanin Säihkytassun.
Häivätähti ja Hallatähti loikkasivat molemmat suuren tammen oksalle tervehtien jo paikalla olevia päälliköitä. Enää puuttui Valotähti, ja kokoontuminen voisi alkaa.
“Olisi mielenkiintoista olla päällikkö joskus”, Hämähäkkitassu totesi. “Toisaalta… hmm.” Kollin lause loppui mietteliääseen katseeseen ennen kuin se oli todella ehtinyt edes alkaa.
“Isäni on Tuuliklaanin päällikkö”, Kielotassu sanoi. “Hän on todella kiireinen - ja tiukka. En itse haluaisi kyllä olla päällikkö kaiken sen vastuun ja kiireen kanssa.”
“Pilvitähti?” Hämähäkkitassu tuijotti Tuuliklaanin päällikköä. “Tuo mustavalkoinen järkäle?”
Pieni naurahdus pääsi Kielotassun suusta. “Järkäle? Ei kai hän nyt niin iso ole.”
“Isompi kuin sinä”, Hämähäkkitassu virnisti ja hänen kellertävät silmänsä välähtivät leikkisästi. “Ihme, että olet noin pieni, jos isäsi on kerran Pilvitähti. Oletko varma, ettet ole erehtynyt?”
“En minä ole erehtynyt!” Kielotassu naurahti. “Miten minä erehtyisin omasta isästäni?”
“Ehkä sinua on huijattu. Tai… olet vahingossa mennyt sekaisin jonkun toisen pennun kanssa”, Hämähäkitassu jatkoi vitsailuaan.
Kielotassu ei voinut kuin nauraa. Hämähäkkitassun ajatukset olivat aivan hupsuja, suorastaan naurettavia, eikä niihin ollut olemassa mitään muuta reaktiota kuin nauraminen. Hämähäkkitassu virnisti ja heilautti häntäänsä selkeästi tyytyväisenä herättämästään reaktiosta Kielotassussa.
“Sinä se vasta olet jotakin”, Kielotassu sanoi huvittuneena.
“Hämähäkkitassu, palveluksessanne”, kolli virnisti ja kumarsi.
Jokiklaanilaisen ele sanoineen saivat Kielotassun korvat kuumottamaan ja hän nuolaisi tassuaan nolostuneena. Miksi kollin täytyi olla niin… sulavapuheinen? Tuntui kuin Hämähäkkitassu olisi luotu puhumaan muiden päät pökerryksiin.
Hämähäkkitassu kallisti päätään. “Oletko aiemmin ollut kokoontumisessa?”
“Muutaman kerran jo.” Kielotassu ei voinut mitään äänessään kuuluvalle ylpeydelle.
“Vau”, Hämähäkkitassu sanoi. “Tämä on vasta minun toinen kokoontumiseni. Siitä täytyy olla jotain hyötyä, että on päällikön pentu.”
“Ei Pilvitähti ainoastaan siksi ota minua kokoontumisiin mukaan…” Kielotassu mumisi, mutta ei aivan uskonut omia sanojaan. Pilvitähdellä oli tapana ottaa pentunsa mahdollisimman usein mukaan kokoontumisiin - mutta eihän siitä mitään haittaa ollut, eihän?
“Nyt kun kaikki ovat paikalla, voimme aloittaa kokoontumisen!” Hallatähden voimakas ääni kajahti kaikkien korviin.
“Nähdään”, Hämähäkkitassu kuiskasi, vinkkasi silmäänsä ja loikki takaisin jokiklaanilaisten luokse. Hän jäi istumaan siniharmaan kollin vierelle.
Kielotassu siirsi huomionsa kohti päällikköjä, kun he aloittivat kertomaan klaaniensa kuulumisista.

“En voi uskoa, että Kaarnaloikalla on jo kumppani! Kumppani!” Näätätassu parkaisi pöyristyneenä jo sadannen kerran.
Kielotassu nosti katseensa pois myyrästä, jota hän oli ollut syömässä ystävänsä kanssa. “Ja se haittaa sinua, koska…?”
Kokoontumisesta oli kulunut päivä, ja Näätätassu oli jatkuvasti valittanut siitä, kuinka Kaarnatassulla - nykyisellä Kaarnaloikalla - oli kumppani. Hänen mielestään ‘ei pitäisi hankkia kumppania heti soturiksi tultua’ ja muuta sellaista. Kielotassu ei nähnyt siinä mitään väärää ja hän tiesi kyllä miksi Näätätassu oli asiasta niin närkästynyt: hänellä oli selkeästi ihastus Kaarnaloikkaan, aivan sama kuinka paljon hän yritti sitä kieltää.
“Vastahan hän sai soturinimensä!” Näätätassu valitti, aivan kuten Kielotassu oli arvannutkin.
“Tai sitten olet vain hieman kateellinen, Näätätassu.”
Näätätassu tuhahti.
“Tiedäthän, että kumppani pitäisi löytyä omasta klaanista, ei toisesta”, Kielotassu sanoi ääntänsä madaltaen. Hän ei halunnut, että kukaan kuulisi ylimääräistä heidän keskustelustaan ja alkaisi kyselemään. “Sinusta ja Kaarnaloikasta ei olisi voinut edes tulla mitään. Unohda hänet. Sitä paitsi, sinä ansaitset paljon parempaa kuin varjoklaanilaisen.”
Näätätassu huokaisi. “Olet oikeassa. Niin kuin aina. Miten sinusta onkin tullut niin viisas?”
“Äläs nyt”, Kielotassu naurahti ja tuuppasi ystäväänsä kylkeen. “Sinä olet vain muuttunut hiirenaivoksi suurten tunteittesi kanssa. ‘Voih, Kaarnaloikka, ota minut itsellesi!’”
“Hei! Itse olet ihastunut Ruostetassuun!”
Kielotassu tunsi korviensa lehahtavan punaisiksi. “Hys!” Kielotassu katseli ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut kuullut mitään. Hän ei halunnut koko klaanin tietävän hänen pienestä ihastuksestaan Ruostetassuun!
Näätätassu virnisti ystävänsä reaktiolle. “Hah, sainpas sinut nolostumaan.”
“Ugh, olet mahdoton”, Kielotassu pyöräytti silmiään ja otti viimeisen puraisunsa myyrästä. “Katsotaan naurattaako sinua sitten, kun minulla on kumppani Tuuliklaanista ja sinä haikailet vielä jonkun pahaisen varjoklaanilaisen perään.”
Näätätassu avasi suunsa luultavasti sanoakseen jotain vitsikästä tai piikittelevää, mutta hän ei ehtinyt saada kuin yhden tavun ulos, kun Piikkihernehännän ääni keskeytti hänet.
“Kielotassu, tiedän, että meillä oli jo taisteluharjoitukset aamulla, mutta haluaisitko osallistua vielä partioon?” Piikkihernehäntä kysyi päästessään kahden ruokailevan oppilaan luokse.
Kielotassu nielaisi ruokansa ennen kuin vastasi. “Totta kai! Keitä partiossa on mukana?”
“Kuohuvirta ja Ruostetassu sekä Lukkosielu”, Piikkihernehäntä kertoi.
Sivusilmällään Kielotassu näki, kuinka Näätätassu virnisti viikset huvittuneina värähtäen. Kielotassu yritti jättää ystävänsä huomiotta, mutta hän tunsi korviensa polttavan jälleen nolostuksesta. Tietenkin Ruostetassun täytyi olla samassa partiossa hänen kanssaan! Toisaalta se olisi mahdollisuus tutustua kolliin paremmin. Pieni kiilto heräsi Kielotassun silmiin.
Leirin sisäänkäynnillä seisoivat Kuohuvirta oppilaansa Ruostetassun kanssa. Lukkosielu istui heidän takanaan. Kielotassu seurasi Piikkihernehäntää ja tervehti Kuohuvirtaa sekä Lukkosielua heilauttamalla häntäänsä. Ruostetassulle hän hymyili ujosti ja nyökkäsi.
“Kaikki taitavat olla paikalla,” Kuohuvirta naukaisi. “Kierrämme tänään läpi Taivasklaanin vastaisen rajan. Muistakaa vahvistaa hajumerkkejä.”
Kielotassu nyökkäsi. Rajapartiot olivat hänelle jo tuttuja, ja hän oikeastaan piti niistä, sillä joskus partio törmäsi toisen klaanin partion kanssa vaihtamaan kuulumisia. Varsinkin Taivasklaani oli Kielotassun mielestä mukava Tuuliklaanin partioita kohtaan.
Partio lähti liikkelle Kuohuvirta ja Piikkihernehäntä ensimmäisinä. Lukkosielu piteli perää, ja Kielotassu huomasi pian kävelevänsä Ruostetassu vierellä. Kielotassu tunsi jännityksestä johtuvaa kihelmöintiä turkissaan. Ruostetassu oli niin lähellä häntä!
Ruostetassu oli Kielotassua suurempi, olihan hän hieman vanhempi. Kolli erosi voimakkaasti muista Tuuliklaanin kissoista, mikä oli herättänyt Kielotassun kiinnostuksen jo varhain, kenties jo ensimmäisellä kerralla, kun naaras näki tämän. Ruostetassun lyhyt, ruskea turkki tummeni kasvoissa, tassuissa ja hännässä sulavasti, mikä toi Kielotassun mieleen sumuisan aamuruskon. Hän oli nähnyt Ruostetassun kaltaisia kissoja vain Varjoklaanissa, mutta he olivat aina olleet väritykseltään valkeita, eivät ruskeita ja tummanpuhuvia kuten Ruostetassu.
Ruostetassu vilkaisi Kielotassua, joka käänsi äkkiä katseensa pois, jotta ei jäisi kiinni tuijottamisesta. Kolli ei sanonut mitään, tarkasteli vain hetken Kielotassua ennen kuin keskittyi taas seuraamaan vanhempia sotureita.
Kielotassu halusi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt mitä. Ei hän yleensä ollut niin hiljainen ja suorastaan ujo, mutta jokin Ruostetassun persoonassa sai hänet takeltelemaan sanoissaan ja miettimään muutamaan kertaan ennen kuin avasi suunsa. “Kauankohan tätä lämpöä kestää?”
Viherlehti oli ollut erityisen kuuma tällä kertaa, ainakin vanhempien sotureiden ja klaaninvanhimpien mukaan. Toisinaan Pilvitähti ja Sadehäntä olivat määränneet partiollisen kissoja hakemaan klaaniin vettä sammaleiden avulla, jotta pennut, kuningattaret ja klaaninvanhimmat eivät nääntyisi porottavaan aurinkoon.
Ruostetassu katsoi ylös pilvettömälle taivaalle pohtivana. “Toivottavasti helle helpottaisi pian. Kipinäsydän on ollut erityisen huolissaan pennuistaan.”
Kipinäsydämen pennut Paarmapentu ja Viiriäispentu olivat klaanin nuorimmat kissat, ja siten herkimmät helteelle ja kuivuudelle. Ei ihme, että kuningatar oli huolissaan. Kielotassu tunsi puristuksen sydämessään pieniä pentuja kohtaan, mutta myös lämpöä tajutessaan Ruostetassun olevan huolissaan klaanin pienimmistä - hän oli niin huomaavainen!
Partio jatkoi matkaansa kaikessa rauhassa. Aina silloin tällöin soturit opettivat jotakin kahdelle oppilaalle: kertoivat hyvistä saalistuspaikoista kulkiessaan niiden ohitse, muistuttivat pitämään korvat auki kettujen varalta tai kysyivät kiperiä kysymyksiä milloin mistäkin saalistamiseen, soturilakiin tai reviireihin liittyen.
Taivasklaanin reviirin rajalle saavuttuaan partio aloitti rajamerkkien vahvistamisen. Kielotassu ei voinut olla katselematta kohti Taivasklaanin reviiriä, joka muistutti hieman Tuuliklaanin nummia, mutta jonka yksityiskohdat tekivät siitä kuitenkin tuntemattoman ja erilaisen. Aivan Taivasklaanin reviirin reunassa, rajalla jonka he jakoivat Tuuliklaanin kanssa, kasvoi harvakseltaan korkeita puita. Ne toivat Kielotassun mieleen Myrskyklaanin. Puiden takaa pystyi näkemään aavaa nummea, samankaltaista maastoa kuin Tuuliklaanin reviirillä, mutta Kielotassun kuuleman mukaan Taivasklaanin alueella oli kivisempää.
Kun partio oli vahvistanut tarvittavasti hajumerkkejä, Piikkihernehäntä pysäytti heidät.
“Jatkamme tästä suoraan leiriin”, kellertävänruskea soturi ilmoitti ja selkeästi suuntasi sanansa Kielotassulle ja Ruostetassulle, “mutta voitte kulkea omaa matkaanne ja saalistaa, jos siltä tuntuu.”
Kielotassun korvat värähtivät. Heidän ei tarvitsisi kulkea sotureiden tahdissa, vaan he voisivat kulkea omillaan? Innostus värähteli naaraan turkkia pitkin.
“Pysykää kuitenkin kahdestaan,” Kuohuvirta lisäsi vielä.
Kielotassu toivoi, ettei kukaan huomannut miten lämpö valtasi hänen korvansa ja kuinka hän yritti pidätellä hymyä. Tuntui uskomattomalta, että hän pääsisi viettämään aikaa kahdestaan Ruostetassun kanssa!
“Selvä”, Ruostetassu nyökkäsi.
Kielotassu vilkaisi kollia. Näyttikö tämä harmistuneelta siitä, ettei voinut lähteä yksinään seikkailulle, vaan joutui pysymään kahdestaan Kielotassun kanssa? Kielotassu ei oikein osannut tulkita kollin ilmettä suuntaan tai toiseen, joten hän päätyi siihen lopputulokseen, ettei tämä ollut ainakaan liian harmistunt - kyllähän hän sen huomaisi, eikös vain?
Piikkihernehäntä heilautti hännällään hyvästinsä klaanitovereilleen ja näytti suuntaavan takaisin kohti leiriä. Kuohuvirta ja Lukkosielu juttelivat hetken mietteliäinä ennen kuin kääntyivät toiseen suuntaan, kenties kohti järveä, mutta he eivät lähteneet matkaan ennen kuin olivat hyvästelleet Kielotassun ja Ruostetassun ja kehottaneet oppilaita olemaan varovaisia.
Ei siis kestänyt kuin hetken, ja Kielotassu oli kahdestaan Ruostetassun kanssa.
“Mennään”, Ruostetassu sanoi, ottaen siinä samassa heti johtajan aseman. Olihan hän Kielotassua vanhempi ja kokeneempi oppilaskin. “Osaatko reitin leiriin?”
Kielotassu väräytti viiksiään hieman huvittuneena kysymyksestä. “Tottakai!”
“Vähempää ei voisi päällikön tyttäreltä odottaakaan”, Ruostetassu hymähti ja lähti kävelemään kohti leiriä, häntä heilahtaen Kielotassulle merkiksi seurata.
Kielotassu otti muutaman loikan päästäkseen aivan Ruostetassun vierelle kävelemään. Heidän turkkinsa hipaisivat toisiaan, ja Kielotassu tunsi väreiden kulkevan hänen ihoaan pitkin. Naaraan mieli heräsi eloon vilkkaana ajatuksista: Mitä hän sanoisi Ruostetassulle? Tunsiko kollikin sen saman jännityksen kehossaan kuin Kielotassu? Miten Kielotassu voisi tehdä vaikutuksen Ruostetassuun? Oliko kolliin edes mahdollista tehdä vaikutusta, hänhän oli-
Kielotassu pysähtyi yhtäkkiä. Kun hän raotti suutaan enemmän, hän varmistui asiasta. Lähellä oli lintu!
“Mitä nyt?” Ruostetassu kysyi, kun hän huomasi Kielotassun pysähtyneen ja haistelevan ilmaa. “Ah, saalista.”
“Jep”, Kielotassu sanoi ja paikansi haistamansa linnun - töyhtöhyypän - maatuvan puunrungon viereltä. Hän lipaisi huuliaan, kyyristyi matalaksi ja sujahti läheiseen heinikkoon piiloon. Ruostetassu oli itsekin saalistusasennossa, mutta antoi Kielotassulle tilaa yrittää linnun nappaamista itse - oliko se vanhemman oppilaan nuoremmalle antama tilaisuus harjoitella, Kielotassu ei tiennyt, mutta hän aikoi ottaa tilaisuudesta kiinni.
Kielotassu hiipi eteenpäin kohti töyhtöhyyppää lipoen huuliansa. Hän ei yleensä jännittänyt saalistamista, eikä hän kokenut olevansa mikään huonoin mahdollinen metsästäjä, mutta Ruostetassun tiivis katse ja läpitunkeva läsnäolo sai hänet sydämensä lepattamaan hermostuneenan. Nyt ei yksinkertaisesti vain ollut mahdollisuutta epäonnistua. Kaikki tuntui riippuvan tästä hetkestä: Kielotassun koko elämä tuntui keinuvan tämän yhden linnun siivillä.
Kielotassu loikkasi aavistuksen liian myöhään. Lintu oli ehtinyt jo kohottaa päänsä, liikauttaa sulkiansa, kun naaras pingahti ilmaan.
Vain yksi siivenisku ja töyhtöhyyppä oli ilmassa, liian korkealla Kielotassun kynsien napattaviksi.
“Hiirenpapanat!” Kielotassu sähähti ja hänen häntänsä piiskasi ilmaa.
“Sitä sattuu”, Ruostetassu yritti lohduttaa Kielotassua. “Saalistaminen ei ole aina helppoa kokeneimmillekaan sotureille.”
“Tiedän”, Kielotassu murahti ja jatkoi matkaansa kohti leiriä. “Mennään.”
Ei Kielotassu ollut Ruostetassulle vihainen tai ärsyyntynyt - hän oli ärsyyntynyt itselleen. Miten hän oli edes onnistunut päästämään linnun karkuun? Ja kaikista mahdollisista tuuliklaanilaisista juuri Ruostetassun edessä? Varmasti kolli nyt ajatteli Kielotassun olevan aivan toivoton saalistaja ja oppilas ja…
Kielotassu ravisti ajatukset pois päästään. Ei hän voinut ajatella, että Ruostetassu yhden tapauksen perusteella määrittelisi hänet arvottomaksi, eihän? Mutta silti häpeä ja nolostus poltti Kielotassun korvia ja kasvoja, eikä hän suostunut katsomaan Ruostetassua kohti.
Ruostetassukaan ei puhunut mitään. Ehkä hän aisti Kielotassusta huokuvan jännittyneisyyden, ärsytyksen ja nolostuksen, eikä siten tiennyt tai halunnut sanoa mitään. Hän vain käveli Kielotassun rinnalla kohti leiriä, hieman sivuviistossa naaraan takana.
Onneksi matka leiriin ei ollut pitkä ja pian tutut heinikkoiset nummimaisevat avautuivat Kielotassun ja Ruostetassun eteen. Mutta Kielotassu oli hädin tuskin ehtinyt sujahtamaan sisäänkäynnistä leirin aukiolle, kun häntä vastassa oli totaalinen kaaos.
“Hunajataivas, ota mukaasi Jäniskäpälä, Aavaraita ja Mäyrätassu, ja menkää kohti Myrskyklaanin reviiriä. Sadehäntä”, Pilvitähti käskytti tuuliklaanilaisia jämerästi, “sinä saat mennä Kultamarjan, Purppuravaahteran ja Näätätassun kanssa Jokiklaanin luokse.”
Soturit nyökkäsivät ja ryhtyivät keräilemään Pilvitähden mainitsemia kissoja.
Kielotassu käveli hämmentyneenä isänsä luokse. Mitä ihmettä leirissä oli meneillään? Oli se mitä tahansa se vaikutti vakavalta. “Mitä on tapahtunut?”
Pilvitähti hädin tuskin katsoi Kielotassua vastatessaan. “Pääskytassu on kadonnut.”
“Mitä!?” Järkytys valtasi Kielotassun. Miten niin hänen veljensä oli kadonnut? Minne? Miksi? Milloin? “Hän- Pääskytassu on kadonnut? Mitä tapahtui?”
“En tiedä”, Pilvitähti sanoi kireästi. “Korppivaisto!”
Ei kestänyt kuin silmänräpäys, kun musta naaras oli päällikkönsä luona. Korppivaisto oli aina ollut kuin Pilvitähden varjo. “Niin?”
“Sinä tulet mukaani.”
“Entä minä?” Kielotassu kysyi.
“Minäkin haluan auttaa”, Ruostetassu ilmoitti.
Kielotassu tunsi ylpeyden leimahtavan sisällään. Totta kai Ruostetassu halusi auttaa!
Pilvitähti katsoi oppilaskaksikkoa hetken. “Kyselkää muilta oppilailta tietääkö kukaan minne Pääskytassu olisi voinut lähteä tai ovatko he havainneet mitään erikoista.”
Kielotassu nyökkäsi ja vilkaisi Ruostetassua. “Mennään?”
“Mennään.”

Viides

Suuret hampaat ympäröivät Pähkinätassun pään ja leuat loksahtivat yhteen, oppilaan säpsähtäessä hereille henkeä haukkoen. Pimeä oppilaiden pesä, täynnä tasaisesti tuhisevia oppilaita. Pähkinätassu hengitti hiljaa sisään ja ulos, tasoitellen unissaan pörhistynyttä turkkiaan. Ketun lähtö Myrskyklaanin reviiriltä oltiin tarkistettu jo ennen seuraavaa auringonlaskua siitä, kun Pähkinätassu ja Kärppäkynsi olivat sen kohdanneet, mutta mokomakin retale ei suostunut lopettamaan oppilaan piinaamista tämän omissa unissa. Sentään muut pesässä näyttivät nukkuvan edelleen tyytyväisenä. Pähkinätassukin harkitsi painavansa silmänsä takaisin kiinni, mutta pistävä katse ja leukojen loksunta saivat hänet luovuttamaan. Ei hän olisikaan halunnut nukkua.
Välittämättä pimeydestä ja etäisestä sateen ropinasta Pähkinätassu nousi käpälilleen, yrittäen keksiä itselleen tekemistä. Hän voisi jaloitella vaikka soturien pesälle, mikäli Kultasumu olisi hereillä. Mestarin ajatteleminen sai naaraan hännän nykimään. Sudenlaulu ja Valonpilke olivat päästäneet hänet takaisin omaan pesäänsä nukkumaan parin parantajien pesässä nukutun yön jälkeen, mutta he olivat komentaneet hänelle lepoa vielä seuraavaksi ikuisuudeksi. Eikä Kultasumu ollut vieläkään suostunut jatkamaan hänen kouluttamistaan kunnolla, tenttaili vain soturilakia ja koitti kuvailla tilanteita ja kysyä miten niissä pitäisi toimia. Pähkinätassu oli aluksi ollut tyytyväinen, ettei Kultasumu ollut jättänyt häntä täysin huomiotta, mutta toiminnan puute teki hänestä levottoman ja mestariltakin alkoi vähitellen loppua mielikuvitus erilaisten tilanteiden kehittelyyn. Silti, aina kun Pähkinätassu ehdotti heille jotain oikeaa tekemistä, oranssi soturi vain katsoi häntä pehmeällä katseella ja pyysi odottamaan kärsivällisesti toipumista. Pähkinätassun suusta pääsi vahingossa tukahtunut tuhahdus, ja hänen oli pakko lähteä askeltamaan pesän suuaukolle vielä ennen kuin onnistuisi oikeasti herättämään jonkun. Ainakin etukäpälä tuntui huomattavasti paremmalta kuin moneen auringonnousuun, sitä ei enää edes aristanut tullessaan kosketuksiin maan kanssa.
Saniaisverhon kohdalla Pähkinätassu alkoi epäröimään. Sateen raikas tuoksu oli tulvinut keuhkoihin kauempanakin suuaukosta, mutta hän ei ollut varautunut niin rankkaan sateeseen, että se yrittäisi piiskautua saniaistenkin läpi päin kasvoja.
“Siirtyisitkö?”
Pähkinätassu hypähti sivuun suuaukolta ja päästi laihan, mustan kollin kulkemaan vapaasti. Haahkatassu halkoi sateeseen mitään muuta sanomatta, suoraan päällikön pesälle. Pähkinätassu yritti olla lietsomatta pientä katkeruuden tunnetta miettiessään sitä, miten Häivätähti varmasti keksisi oppilaalleen vaikka minkälaista tekemistä sillä välin kun Kultasumu piti omaansa leirin vankina. Raidallinen oppilas seurasi Haaskatassun kulkua sateessa tylsistynein silmin, ja oli jo aikeissa peruuttaa takaisin omalle sammalpedilleen, kun hän huomasi Pihkatassun istuskelevan lähettyvillä ulkona. Sateessa. Vaalea kolli istui hämärässä sateessa sen kiven luona, jolta tämä yleensä löytyi paistattelemassa aurinkoa. Pähkinätassu käänsi katseensa vielä kerran petiinsä, vielä kerran sateessa istuskelevaan Pihkatassuun, lopulta ottaen muutaman varovaisen askeleen sateeseen.
“Hei”, Pähkinätassu yritti pitää äänensä hiljaisena, “mitä sinä täällä kastut?”
“Pähkinätassu?” Pihkatassun yhtä hiljainen ääni kuulosti yllättyneeltä, mutta isompi oppilas ei kääntänyt katsettaan. “Kunhan mietin.”
Pähkinätassu käveli vielä hieman lähemmäs ja istahti ystävänsä viereen, kavahtaen tämän märän turkin kosketusta vasten omaansa.
“Vilustut jos mietit vielä pitkään.”
“Vielä hetki.”
Pähkinätassu nyökkäsi pienieleisesti, kukapa hän olisi epäämään Pihkatassulta pyytämäänsä hetkeä. Kollin kellanvihreät silmät kuin jäätyneet paikoilleen, tuijottaen joko tyhjyyteen tai johonkin mihin Pähkinätassu itse ei kyennyt näkemään. Vastakarvaan piiskaava sade ei saanut Pihkatassua hievahtamaankaan, mutta samaa ei voinut sanoa silmiään siristelevästä ja viileähköön tuuleen irvistävästä Pähkinätassusta. Sade oli ehkä elintärkeää kaikkien klaanien selviytymiselle, mutta se oli myös märkää ja kurjaa, eikä Pähkinätassu tiennyt montaakaan asiaa mikä olisi kamalampaa kuin olla märkä. Siitä huolimatta hän jäi istumaan ystävänsä vierelle pää pystyssä, mahdollisimman liikkumatta. Hän ei ehkä ymmärtänyt, minkä vuoksi Pihkatassu halusi miettiä nimenomaan märässä ja kurjassa vesisateessa, mutta tämän jättäminen yksin sateeseen ei tuntunut edes vaihtoehdolta.
Kun Pihkatassu lopulta liikahti, ei Pähkinätassu ollut varma oliko kulunut vain muutama silmänräpäys vai lukuisia hengenvetoja. Sade ei ainakaan ollut vielä päättynyt, mutta se ei tuntunut enää niin rankalta kuin aiemmin.
“Ei sinun olisi tarvinnut jäädä”, punertava kolli hengähti, “nyt sinäkin olet märkä.”
“Näytit yksinäiseltä”; Pähkinätassu maukaisi takaisin ja ravisteli turkkiaan lämpimikseen, “Sulkaseitti varmasti ilahtuisi jos vilustuisit ja saisit nuhan.”
Pihkatassu naurahti pienesti ja ravisteli läpimärkää päätään, lennättäen vesipisaroita kaikkialle sateesta poikkeavassa suunnassa. Pähkinätassu loikkasi pari askelta kauemmas ja ravisteli taas omaansa, vaikkei taivas vielä ollutkaan lopettanut heidän kasteluaan.
“Kiitos.”
“Siitä kun loikkasin kauemmas?” Pähkinätassu naurahti epäuskoisesti.
“Ei vaan siitä kun jäit seuraksi”, Pihkatassun äänensävy ei ollut sellainen, jota Pähkinätassu olisi osannut tulkita. Kollin surumielinen katse ei myöskään auttanut. “Siitä oli paljon apua.”
“Jos niin väität”, Pähkinätassu kohautti olkiaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten hänen läsnäolonsa muka auttoi millään tavalla yhtään mihinkään moisessa kaatosateessa.
“Ehkä meidän pitäisi palata takaisin pesälle”, Pihkatassu totesi, “Sulkaseitti lupasi hakea minut täältä auringonhuipun aikaan, ja olen ehkä tarpeeksi kastunut tältä erää. Niin kuin olet varmasti sinäkin.”
“Ehkä. Mutta jos minä nyt vilustun takiasi Kultasumu ei varmasti palaa koulutukseeni ennen kuin olen tarpeeksi vanha eläköityäkseni klaaninvanhimpien pesään.”
Pihkatassu kehräsi huvittuneena ja kaksikko vetäytyi takaisin oppilaiden pesälle, ravistellen vielä pahimmat vedet pois turkeistaan ennen kulkemista saniaisverhon läpi.

Pähkinätassu olisi voinut kiittää Tähtiklaania siitä, että hän oli ehtinyt heräämään juuri ennen kuin Sulkaseitti marssi oppilaiden pesään hakemaan vielä uinuvaa oppilastaan. Soturi oli äänekkäämpi kun pentutarhan nälkäiset pennut löytäessään Pihkatassun vielä unessa.
“Minä kun kuvittelin että olisit virkeämpi jos aloittaisimme myöhemmin”, Sulkaseitti nauroi lähestyessään oppilaita. “Huomenta Pähkinätassu, mikä vointi?”
“Parempi”, Pähkinätassu vastasi todenmukaisesti. Sulkaseitti nyökkäsi ja katsoi raidallista oppilasta hieman pidempään, kuin mitä tämä oli odottanut. Pihkatassu haukotteli makeasti viereisellä pedillä, vielä silmät puoliummessa ja selkeästi ajatus vielä unten mailla.
“Sinähän voisit tulla mukaamme sammalkuopalle”, Sulkaseitti ehdotti, “jos se vain sopii Kultasumulle ja olet kunnossa.” Pähkinätassun turkki meinasi pörhistyä pelkästä innostuksesta tämän loikatessa jaloilleen sammaleilta.
“Käyn heti kysymässä.”
Sulkaseittiä selkeästi huvitti Pähkinätassun innostus, mutta raidallinen oppilas ei nyt ehtinyt välittämään siitä miltä hän soturin silmissä näytti. Mitä nopeammin Kultasumu löytyisi, sitä nopeammin Pähkinätassun loputon tylsyys tulisi viimein päätökseen, eikä oppilas voisi hukata silmänräpäystäkään enempää elämästään juurrettuna leiriin.
Pähkinätassu pinkaisi ulos ja suuntasi soturien pesälle. Kultasumu oli puhunut käyvänsä rajapartiossa aikaisin ennen auringonnousua, joten tämä olisi loogisesti jo palannut sinne.
“Mihin sinulla on noin kiire?” Kultasumun sijaan Pähkinätassu oli löytänyt Valonpilkkeen, joka istuskeli klaaninvanhimpien pesän edustalla ja katsoi oppilasta korvista tassuihin mietteliäänä.
“Etsin Kultasumua.” Parantaja ei siirtänyt katsettaan pois, ja hetken Pähkinätassu pelkäsi kollin lähettävän hänet saman tien takaisin juurtumaan oppilaiden pesään. Hän askelsi paikoillaan hermostuneesti, pohtien uskaltaisiko lähteä jatkamaan mestarinsa etsimistä.
“Aloittakaa rauhallisesti”, Valonpilke sanoi lopulta, “jos rasitat jalkaasi liikaa, sen täysi paraneminen viivästyy tai pahimmassa tapauksessa jättää sen kokonaan kesken, mutta sopiva määrä liikettä edistää sekä jalkaasi että mieltäsi.”
Pähkinätassu sai itsensä nyökkäämään kohteliaisuudesta, vaikkei hän ollutkaan ihan täysin varma parantajan sanojen tarkoituksesta. Käytännössä Valonpilke sanoi hänen olevan juuri tarpeeksi hyvässä kunnossa, jolloin Kultasumulla ei olisi mitään syytä estää hänen osallistumistaan Pihkatassunkin oppitunnille. Parantajalla ei vaikuttanut olevan Pähkinätassulle muuta asiaa, joten soturioppilas jatkoi matkaansa soturien pesälle täynnä toivoa.


Kultasumun suostuttelu oli lopulta ollut yllättävän helppoa – Pähkinätassun ei tarvinnut kuin mainita Valonpilkkeen kannattavan ajatusta ja vahvistaa olevansa varmasti tarpeeksi hyvässä kunnossa, ja lupa oli myönnetty. Toki Kultasumu halusi tulla itsekin mukaan, mutta sitä Pähkinätassu oli odottanutkin. Kävelymatka sammalkuopalle oli ensimmäinen kettuun törmäämisen jälkeen, mutta Pihkatassun ja Sulkaseitin välinen äänekäs ja lähes loputon keskustelu sai Pähkinätassun ajatukset tehokkaasti pois menneestä. Sekä tiedostus siitä, että hänen mestarinsa vihreät silmät eivät koko matkan aikana harhailleet pois oppilaastaan, edes tämän osallistuessa Sulkaseitin ja Pihkatassun keskusteluun. Ihan kuin Pähkinätassu muka voisi kaatua hetkenä minä hyvänsä. Kävelymatka ehkä tuntui hieman epämukavalta kipeässä jalassa, mutta pieni epämukavuus ei Pähkinätassua estäisi. Ei, vaikka tassu tuntui sammalpeitteisen harjoittelukuopan pohjallakin hieman kömpelöltä.
Alun lämmittelyn ja harjoitteluetiketin kertaamisen jälkeen pienempi oppilas keskittyi ottamaan mahdollisimman joustavan taisteluasennon, mistä olisi helppo pinkaista mahdollisimman moneen suuntaan pakoon Pihkatassun käpäliä.
“Voitte aloittaa kun koette olevanne valmiita”, Sulkaseitti ilmoitti ja yritti istua paikoillaan muutaman ketunmitan päässä Kultasumun kanssa, “teidän ei tarvitse ylittää itseänne, mutta koittakaa kuitenkin parhaanne.”
Pihkatassun asento ei näyttänyt ihan yhtä joustavalta kuin Pähkinätassun, mutta se ei ollut yllätys. Pihkatassu oli pentutarhassakin suosinut omaan hyökkäysnopeuteensa nojautumista. Miksipä edes vaivautua olemaan valmis vastustajan hyökkäykseen, jos aikoo itse osua ensin.
“Valmis?” Pihkatassu varmisti virnistäen, johon Pähkinätassu nyökkäsi ja kumartui kohti maata. Odotusten mukaan Pihkatassu hyökkäsi kuin hyökkäsikin ensimmäisenä, tähdäten Pähkinätassun etukäpäliin, mutta naaras väisti yrityksen kierähtämällä sivuun. Kipu vihlaisi hieman tassusta, ei kuitenkaan tarpeeksi että se olisi pysäyttänyt oppilasta. Pähkinätassu yritti läimäistä Pihkatassua päähän, mutta kolli ehti väistämään ja onnistui samalla saamaan otteen ystävänsä hännästä, vetäen siitä niin kovaa että Pähkinätassu menetti tasapainonsa ja kaatui sammaleelle. Pihkatassu perääntyi muutaman askeleen verran antaakseen Pähkinätassulle tilaa nousta takaisin tassuilleen.
“Älä unohda mitä me ollaan harjoiteltu!” Sulkaseitti huusi.
“Älä lannistu”, kannusti Kultasumu, “olet sinnikäs! Pidä huoli ettet anna iskuasi ilmi vielä kun siihen voi reagoida!” Pähkinätassu nyökkäsi ja katsoi silmät innosta palaen Pihkatassua, joka melkein loikki paikoillaan. Toisen kierroksen vuoro.
Pihkatassu hyökkäsi taas ensin, syöksyen kohti kylkeä. Pähkinätassu ehti ennakoimaan iskun, loikaten ajoissa pois alta ja yrittäen potkaista takajalalla ystäväänsä. Potkaisu olisi mennyt ohi vaikka Pihkatassu olisikin yrittänyt väistää sitä, ja kolli yritti ottaa jalasta kiinni kaataakseen Pähkinätassun taas maahan. Pähkinätassu loikkelehti pari askelta kauemmas, pysyen pystyssä vaikka Pihkatassun temppu koettelikin hänen tasapainoaan. Naaras kääntyi ympäri tehdäkseen vastaiskunsa. Pihkatassu kuitenkin ehti ensimmäisenä, iskien päänsä kovalla voimalla suoraan Pähkinätassun lapaan. Pähkinätassu horjahti vähän sammaleella kesken kääntymisliikkeensä, mutta sai pidettyä itsensä pystyssä. Hän kyyristyi maata vasten ponnahtaakseen Pihkatassun kimppuun, kun yhtäkkiä ikävä kipu vihlaisi hänen jalkaansa. Pähkinätassu älähti kivusta kaatuessaan ja yritti ymmärtää juuri tapahtunutta. Pihkatassu ei ollut edes koskenut häneen.
“Mitä tapahtui?” Kultasumu rynnisti oppilaiden luokse Sulkaseitti kintereillään. Pähkinätassu yritti nousta takaisin tassuilleen, mutta kohdisti liikaa painoa nyrjähtäneelle jalalleen ja pysyi irvistäen maassa. Pähkinätassu inhosi sitä, miten kaikki kolme kissaa hänen ympärillään katsoivat häntä. Kaikista eniten häntä satutti Pihkatassun vihertävänkeltaisten silmien pelokkuus.
“Jalka vain kiukuttelee”, Pähkinätassu tokaisi hammasta purren ja nousi varovaisemmin seisomaan. Kipu oli selkeästi lähdössä taas, mutta ei todellakaan tarpeeksi nopeasti. “Olen tarpeeksi kunnossa jatkamaan.”
“Etkä ole”, Kultasumu vastasi lempeällä äänellä päätään pudistellen, katse kiinni oppilaassaan ja tämän käpälässä, “olisi vastuutonta jatkaa kun jalkasi ei kestä.” Pähkinätassun niskavillat nousivat vähän pystyyn ja hän vilkaisi Pihkatassua. Kollista ei kuitenkaan ollut apua, tämän vain ääni väristen kieltäytyessä jatkamasta harjoittelua.
“Puolikuntoisista oppilaista ei tehdä sotureita rääkkäämällä”, Sulkaseitti myötäili, “ehkä teidän olisi parempi palata takaisin leiriin. Pähkinätassu pääsee lepäämään ja Pihkatassu pystyy ehkä keskittymään.” Kultasumu nyökkäsi ja katsoi oppilaaseensa odottaen. Mutta Pähkinätassu ei liikkunut. Oppilas puristi sammalta kynsillään ja katsoi epäuskoisena vuorotellen Sulkaseittiä, Kultasumua ja Pihkatassua.
“Kyllä minä voin jatkaa”, hän väitti, “niin kauan kun en laske liikaa painoa tuolle tassulle kaikki on hyvin. Yritän olla varovaisempi. Kokeillaan vielä.” Pihkatassu pudisteli päätään ja istahti maahan.
“Voin jatkaa Sulkaseitin kanssa kahdestaankin”, tämä maukui pehmeästi, “sinun kannattaisi oikeasti mennä leiriin lepäämään, voin tuoda sinulle jotain saalista myöhemmin-”
Pihkatassu ei saanut sanomaansa loppuun, kun Pähkinätassu parkaisi turhautuneena:
“Enhän minä ole tehnyt mitään muuta kuin levännyt viimeisen ikuisuuden! Olen kuollutta kettuakin hyödyttömämpi! Minä vain makaan ja makaan, ehkä vähän kävelen ja sitten palaan takaisin makaamaan koska kukaan ei anna minun tehdä yhtään mitään. Haluan saalistaa oman saaliini ja tuoda oman osani tuoresaaliskasaan ja tehdä mitä tahansa muuta kuin istuskella leirissä tyhjin tassuin! Voin vain odottaa, että aurinko liikkuu tarpeeksi, jos vaikka seuraavaan auringonnousuun mennessä olisin edes vähemmän turhassa kunnossa. Mutta kaikki mitä kuulen on vain ‘ota rauhallisesti’ ja ‘ole kärsivällinen’ ja ‘jos rasitat sitä liikaa käy huonosti’ enkä minä jaksa enää!”
Sammalkuopalla oli hiljaista. Pähkinätassu ei tiennyt, missä kohtaa purkautumistaan oli alkanut repiä sammalpeitettä irti kuopan pohjalta, mutta hän huomasi haukkovan henkeään. Sulkaseitti ja Pihkatassu näyttivät molemmat yllättyneiltä istuen siinä hiljaa karvat koholla. Kultasumun olemus oli rauhallisempi, ja tämän katse tunkeutui suoraan oppilaansa sisimpään.
“Me palaamme leiriin nyt.”
Pähkinätassusta ei tuntunut siltä, että olisi halunnut vastustaa mestarinsa sanoja. Kaikkea raivoa ei katse tai komennus kumpikaan saanut pyyhittyä kokonaan pois, mutta ne onnistuivat saamaan Pähkinätassun vikkelästi liikkeelle. Hän kuunteli puolella korvalla oranssin soturin nopeat pahoittelut Sulkaseitille, ja laahusti pahantuulisena kohti leiriä.
“Sinä”, Kultasumu aloitti ja huokaisi syvään Pähkinätassun tuijottaessa vain tyhjästi eteenpäin, “sinä saat käydä näyttäytymässä parantajien pesässä. Sitten voit käydä klaaninvanhimpien luona kysymässä, tarvitsisivatko he apua jossain. Ja sitten voit kiertää nopeasti pentutarhan kautta, jos kuningattarilla olisi sinulle sopivaa tekemistä.” Pähkinätassu kurtisti kulmiaan, ja mestari vaikutti huomaavan sen. “Haluat kokea olosi hyödylliseksi, ja sitä myös saat olla. Pysyttelet leirin sisäpuolella tai välittömässä läheisyydessä siihen saakka, että Sudenlaulu tai Valonpilke todistaa vointisi olevan kunnollinen raskaammille harjoituksille.”
Pähkinätassu nyökkäsi eikä edes yrittänyt piilottaa ärsyyntymisestä heiluvaa häntäänsä. Hänestä ei ikinä tulisi soturia tällä tavoin.

luku 13.

safe and sound

Lehtisateen luita hyytävä sade piiskasi vasten valkomustan kollin kasvoja. Hän näki juuri ja juuri edessään kulkevan rajapartion johtajan, hänen rakkaan kumppaninsa Olkiväreen kulkevan korvat kiinni niskassaan. Heidän perässään tulivat Kuunvalo oppilaansa Huurutassun kanssa. Sää ei ollut suosinut heitä koko päivänä, mutta se ei partiota lannistanut. Aurinko oli laskenut kauan aikaa sitten, tämä olisi päivän viimeinen partio.
“Ei täällä liiku ketään!” Ilveskuura huuti takana kulkeville. Valkea naaras katseli häntä ja pudisteli päätään.
“Rajat on silti hyvä tarkistaa!” Kuunvalo huusi takaisin ja painoi päänsä takaisin sivuun sateen tullessa kasvoilleen. Ilveskuuran kulmat kohosivat, mutta hän ei voinut sanoa vastaan. Se oli ihan totta, mutta onneksi tällaisina päivinä harvoin oli mitään..vaaroja edessä. Mutta kaikkeen pitäisi varautua.
“Anteeksi Kuunvalo, mutta en pysty sanoa mitään merkeistä. Täällä on aivan liian huono sää”, Huurutassu sanoi mestarilleen, joka nyökkäsi vastaukseksi oppilaalleen.
“Se on okei, opit vielä, miten voit alkaa erottamaan tästä säästä huolimatta asioita”, naaras sanoi ja oppilas näytti huojentuvan tämän puheesta. Ilveskuuran oli pakko myöntää, että hän haistoi vain järveltä tulevat tuoksut, kostean nurmikon. Heidän kaikkien tassut olivat veden peitossa ja he käytännössä kahlasivat eteenpäin. Onneksi matkaa ei ollut paljoa jäljellä.
Partion päästessä takaisin leiriin, Olkiväre kiitti muita tehdystä työstä ja he menivät Ilveskuuran kanssa yhdessä pesäänsä. He kääriytyivät toisiinsa, kietoen hännät yhteen. Ilveskuura alkoi sukimaan kirjavan kollin turkkia ja kuunteli tämän alkavaa kehräystä. Ilveskuura sulki silmänsä ja hengitti kumppaninsa tuoksua. Hän ei olisi ikinä uskonut tätä päivää, että hän voisi ajatella Olkiväreestä kumppaniaan. Tai sitä, että Olkiväre olisi tuntenut samoin häntä kohtaan.
“Tässä on hyvä näin”, Ilveskuura sanoi avatessaan eriväriset silmänsä ja tarkasteli Olkivärettä. Olkiväre katseli Ilveskuuraa utealiaasti päästä hännänpäähän.
“Minä tiedän”, Olkiväre vastasi alkaen sukimaan Ilveskuuraa takaisin. Ilveskuura huokaisi syvään ja painautui kumppaniaan vasten, tuntien sydämessään niin paljon lämpöä. Ilveskuuran nukahtaessa Olkiväreen vierelle, kirjava kolli katseli Ilveskuuran nukkumista niin pitkään, että oli nukahtanut jossain vaiheessa itsekin.

Aamun sarastaessa, aurinko paistoi tehden maagisen usvan Jokiklaanin leiriin. Ilveskuura heräsi siihen, että Olkiväre oli kadonnut, mutta hetken katsellessaan leiriä, hän näki kollin antavan tehtäviä uuteen päivään. Ilveskuura venytteli pitkään, antaen lihastensa venyä paljastaen kyntensä. Ilveskuura poistui heidän pesästä, kuunnellen Olkiväreen antaneen aamupartiolle luvan lähteä.
“Haluaisitko tänään lähteä kalaan kanssani?” Olkiväre kysyi ja katsoi Ilveskuuraa. Valkea kolli nyökkäsi vastauksen ja tunsi perhosia vatsassaan aina, kun Olkiväre tahtoi tehdä hänen kanssaan jotain.
“Totta kai se sopii, milloin haluat mennä?” Ilveskuura kysyi turkki väristen innostuksesta. Olkiväre virnisti ja nousi ylös.
“Nyt.” Ilveskuura kurtisti kulmiaan.
“Nyt?”
“Nyt. Emme ole aikoihin viettänyt aikaa ihan vain kahdestaan”, Olkiväre sanoi ja johdatteli Ilveskuuran ulos leiristä.
He menivät heidän lempi kalastuspaikkaan, jossa Ilveskuuraa oli oppinut kalastamaan. Tai osasi hän sen aiemmin, teoriassa, mutta ei käytännössä Ei Myrskyklaanissa oltu kalasteltu. Mutta onneksi hänellä oli ollut aikaa oppia, sekä rauhallinen paikka. Hänellä oli hyvä olla Jokiklaanissa, vaikka joskus ikävöi Myrskyklaanissa olevia sukulaisiaan. Ilveskuura asteli järveen, antaen veden kulkea tassuissaan. Hän hengitti järven ilmaa ja katsoi kun kalat menivät vikkelään ohi. Hän jäi tarkkailemaan tiettyä kalaa, jonka kulkureitti tuli tutuksi. Ilveskuura hengitti syvään ja painoi päänsä veden alle, tarttuen kalaan kiinni hampaillaan. Ilveskuura nosti päänsä ylös, valuttaen vettä maahan. Ilveskuura laittoi kalan sivuun, katsoen kun Olkiväre oli kaempana. Olkiväre yllättäen katsoi Ilveskuuraa takaisin, joka sai valkean kollin säpsähtämään. Hänen täytyisi jatkaa kalastusta. Ilveskuura odotti jälleen, että vesi seisahtuisi paikoilleen ja kalat palaisivat. Kun näin tapahtui, kolli nappasi vähän pienemmän kalan oikealla tassullaan, saaden sen pinnalle ja tarttui siihen hampaillaan. Hän kiitti Tähtiklaania saalistusonnestaan. Ilveskuura otti sen sivuun ja tarttui aiemmastakin saaliistaan kiinni. Olkiväre kantoi mukanaan myös saaliita, joita he lähtivät viemään kohti leiriä.

Leirissä he jättivät saaliit leiriin, jolloin Olkiväre ohjeisti oppilaita viemään saaliit kuningattarille ja klaaninvanhimmille. Olkiväre ilmoitti, että Laulutassu voisi syödä ja sen jälkeen he menisivät taisteluharjoituksiin Novan ja Aavetassun kanssa. Ilveskuura saisi hetken olla leirissä, sillä hän menisi päivän viimeiseen partioon. Joten nyt hänellä olisi hyvä hetki myös syödä. Hän valikoi ruuaksi kalan ja katseli leiriä, kenen kanssa menisi syömään. Hän valikoi seurakseen Liekkisateen, joka oli juuri syömässä kumppaninsa Laventelinenän kanssa.
“Anteeksi häiriö, mutta liityn seuraan”, Ilveskuura sanoi ja irvisti. He katsoivat Ilveskuuraa viikset heilahtaen.
“Ei, et häiritse! Tule vain”, Laventelinenä sanoi hymyillen ja Ilveskuura istahti aloilleen heidän luo. Hän alkoi syömään.

Ilveskuura oli saanut syötyä ja hän oli vaihtanut kieliä muiden jokiklaanilaisten kanssa. Illan tullen, hän oli käynyt partiossa, mutta nyt käveli tyytyväisesti takaisin kohti pesäänsä. Partio oli ollut rauhallinen, sää oli ollut hyvä. Ehkä tämä oli sellainen päivä, jota Tähtiklaani suosi? Ilveskuura oli miettinyt mennessään pesäänsä. Olkiväre oli jo nukkumassa, kolli oli käynyt myöhään keskustelua Unitähden kanssa. Ilveskuura antoi Olkiväreen olla kavereita kenen kanssa tämä halusi ja varapäällikkö tekisi yhteistyötä päällikön kanssa. Olkiväre hengitti syvään, tassu liikahtaen. Ilveskuura vain mietiskeli, mistähän tämä nyt uneksi? Hän asettui kumppaninsa viereen, hakien ja tuoden tälle lämpöä.

Ilveskuura ei saanut unta, mutta hänellä ei ollut suurempaa hätää tällä hetkellä. Hän tyytyi olemaan Olkiväreen rinnalla, olisi tilanne ollut mikä tahansa, milloin tahansa. Ilveskuura toivoi, että näin tulisi olemaan aina.

Loppujen lopuksi, Hopeahännän ollessa kauan taivaalla, Ilveskuura oli nukahtanut mietteisiinsä.

// huhhuh olipa vaikea kirjottaa ekaa kertaa tarinaa vuosiin :D ja hyvää 10v syntymäpäivää Ilvekselle :3 siitä on aikaa kun kyseisen hahmon keksin!

Haahkatassu, ensimmäinen luku

“Ja Haahkapentu, sinut tunnetaan Haahkatassuna siihen asti, kunnes saat soturinimesi. Mestarinasi toimii minä, Häivätähti”, oli Myrskyklaanin päällikkö Häivätähti ilmoittanut klaanilleen. Noista sanoista oli Haahkatassun isäkin ollut ylpeä, vaikka yleensä jätti poikansa vähemmälle huomiolle. Haahkatassu itse ei välittänyt, hänelle oli samantekevää kuka hänen mestarinaan toimisi. Joku vanhempi oppilas, keneen hän ei ollut vaivautunut tutustumaan, oli vähän asiasta naljaillut, Haahkatassu tulkitsi sen olleen puhtaasti kateudesta. Ja pari muuta oppilasta olivat sanoneet hänelle, että se on todella hienoa, että hän sai itse Häivätähden mestarikseen, ja Haahkatassu oli nyökännyt kohteliaasti kiittämättä kuitenkaan suoraan. Turha sitä oli ystävystyä muihin kissoihin, kun ei sillä ollut Haahkatassulle väliä. Hän tahtoi ainoastaan muiden kunnioituksen, eikä sitä hänen mielestään ansaittu turhilla sanoilla. Niinpä hän päätti, ettei varmasti sanoisi muille oppilaille sanaakaan, mutta senkin päätöksen hän joutui rikkomaan melko pian, kun Häivätähti laittoi hänet harjoittelemaan taistelua Pihkatassua vastaan. Pihkatassu oli punertava kolli, ja aivan liian sosiaalinen Haahkatassun makuun. Harjoitusten jälkeen Häivätähti oli käskenyt heidät keskustelemaan harjoituksista, sillä hänen mielestään se oli kehittävää. Ja Pihkatassu oli hyvin mielin selittänyt hänelle, että kummallakin meni hänen mielestään hyvin, mutta pitäisi treenata vielä puolustusta. Sitten Häivätähti oli kääntynyt häntä kohti odottavasti, ja Haahkatassun oli täytynyt tokaista:
“Hyvinhän se meni, minulla on kyllä vielä paljon varaa harjoitukselle.” Ja Häivätähti oli nyökännyt jokseenkin hyväksyvästi ja antanut luvan mennä leiriin.

Haahkatassu katseli leirin reunalta, kun muut oppilaat pelasivat sammalpalloa harjoitusten jälkeen. Hän makoili auringonvalon muodostamassa läikässä ja suki turkkiaan puhtaaksi, samalla kun seurasi kiinnostuneena pelin kulkua. Häntä itseään ei huvittanut mennä mukaan, ei vielä. Ei, vaikka hänen siskonsakin pelasi muiden kanssa. Toisin kuin Haahkatassu, Joutsentassu oli heti saanut ystäviä, ja kolli huomasi, että etenkin Havutassun kanssa hänen siskonsa tuli toimeen hyvin. Se oli ainut kerta, kun hän oli tuntenut pientä kateutta siskonsa takia. Muut oppilaat pitivät Haahkatassua varmasti outona, tai niin hän itse päätteli. Aluksi ystävällisimmät olivat koittaneet jutella hänelle, olettaen, että kolli oli vain ujo, mutta kun hän oli vain vilkaissut heitä viileästi, ikään kuin muut olisivat tajunneet, että Haahkatassua ei kannattanut häiritä. Koska hän tahtoi olla rauhassa, yksin rauhassa omien ajatustensa kanssa. Eikä hänestä sitä paitsi tuntunut yksinäiseltä, paitsi tässä nyt, kun hän katsoi muiden peliä kaukaa. Ja hetken aikaa kolli ajatteli suutuspäissään, että Joutsentassu varmaan tahtoi hänelle tälläisen olon, mutta sitten hän pudisteli tuollaiset ajatukset pois päästään. Ei Joutsentassu ollut hänelle koskaan pahaa tahtonut. Ei hän saisi ajatella siskostaan tuollaista. Lopulta Haahkatassu päätti, että menisi kuitenkin mukaan peliin, koska hän ei halunnut tuntea olevansa jokin erakko muiden keskuudessa. Nopealla loikalla Haahkatassu nappasi pallon kynsillään ilmasta ja heitti sen Pihkatassulle. Punertava kolli kuitenkin kompastui omiin jalkoihinsa ja Havutassu nappasi pallon häneltä. Haahkatassu koitti napata pallon takaisin, mutta naaras oli parempi tässä kyseisessä leikissä. Tietysti hän oli. Haahkatassun olisi pitänyt osata arvioida tämä. Se vain lisäsi hänelle tarvetta olla parempi, ja kun nuori kolli vihdoin sai kuin saikin otettua pallon Havutassulta, hän tunsi ihan pienen hetken aikaa tyytyväisyyttä omaan työhönsä.
“Hyvin pelattu!” Joutsentassu hihkaisi ja katsoi veljeään ilmeellä, jolle Haahkatassu ei osannut antaa nimeä. Kolli nyökkäsi ja katsoi pois päin. Tyytyväisyys ei tietysti kestänyt kauaa, koska loppujen lopuksi tämä yksi peli sammalpalloa oli samantekevää hänelle. Samantekevää myös kaikille muille, koska kukaan ei muistaisi tätä enää kuun päästä. Ja kuun päästä Haahkatassu olisi taas parempi soturioppilas, kuin nyt. Hän tiesi, että olisi ja hän tavoitteli, että olisi. Silti, Haahkatassu koki pientä epävarmuutta, mikä oli uutta kollille, joka oli aina niin varma itsestään. Yhtäkkiä hänestä tuntui taas todella pieneltä. Hänellä tosiaan oli vielä paljon opittavaa...

Neljäs

“Keskity.”
Kärppäkynsi henkäisi pettyneesti vesimyyrän kipittäessä puun juurelle ja kaivautui sieltä johonkin mullan alle. Pähkinätassu pinkoi perässä ja yritti kaivaa jyrsijän tunnelia auki, mutta turhaan. Vesimyyrä oli ehtinyt pelastaa henkensä kiitämällä kauemmas tunneliin kuin mihin Pähkinätassun käpälä ikinä yltäisi. Soturioppilas kouraisi multaa kynsiinsä ja potkaisi sitä turhautuneena. Keskittyminen tuntui vaikeammalta kuin koskaan, eikä Pähkinätassusta erityisesti tuntunut siltä kuin hänen kehonsa tottelisi häntä niin hyvin kuin yleensä. Kärppäkynsi asteli lähemmäs ja pudisteli päätään.
“Minähän käskin sinua keskittymään”, soturi murahti, “rymistelet kuin kaksijalka, ei ihme ettet saa mitään kiinni.” Pähkinätassun häntä nytkähti ärsyyntyneesti. Kärppäkynsi oli saanut kiinni jo jäniksen ja harakan, joiden jälkeen tämä vaikutti keskittyvän enemmän vain neuvomaan ja sättimään tytärtään. Tytärtään, josta tuntui ettei häntä olisi koskaan opetettukaan saalistamaan.
“Minä yritän koko ajan”, hän maukui vaisusti, haluttomana kohtaamaan isänsä katsetta.
“Yritä paremmin.”
Pähkinätassu tunsi häntänsä pörhistyvän hieman, mutta hän teki kaikkensa taltuttaakseen sitä niin paljon kuin vain kykeni. Hänellä ei olisi aikaa tai halua alkaa vastustaa Kärppäkynttä, vaikka pieni ääni hänen sisällään väittikin tilanteen olevan epäreilu. Oppilas nousi pystyyn ja katsoi kauas, tarkoituksella yhä välttäen soturin oransseja silmiä. Jos pelkät sanat vaikuttivat häneen näin paljon, ei hän halunnut tietää kuinka syvää pettymystä katse voisi viestiä hänelle. Kärppäkynsi ei sanonut mitään, seurasi vain katseellaan Pähkinätassun kulkemista uuteen suuntaan, kuin odottaen tämän seuraavaa liikettä. Korkealla puun latvassa oppilas kuuli tikan nakuttavan runkoa ja pienen hetken hän oikeasti harkitsi alkavansa kiivetä oksia pitkin ylös. Hänen olisi tehtävä isänsä ylpeäksi, hänen olisi pakko.
Kärppäkynsi liikahti äkisti Pähkinätassun takana ja oppilas säpsähti, vain nähdäkseen soturin parin ketunmitan päässä hiiri suussaan.
“Yrittäisit nyt”, Kärppäkynsi sanoi aikaisempaa ärtyneemmin, “tämä metsä kuhisee riistaa mutta sinä et edes huomaa sitä kun katselet puihin ja olet omissa maailmoissasi kuin kotikisu.”
“Ehkä minun olisi helpompi keskittyä jos sinä et olisi hengittämässä niskaani!” Pähkinätassu sähähti kiihtyneesti, häntä heiluen puolelta toiselle hallitsemattomasti. Oppilas avasi suunsa jatkaakseen, mutta nieli suuttumuksensa nähdessään isänsä puristavan maata kynsissään ja puristavan hampaitaan yhteen. Hänen sydämensä tuntui jättävän lyönnin välistä hänen kyyristyessään ja ottaessaan askeleen taaksepäin. ”Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus.”
”Vaiti.”
Pähkinätassu totteli kylmää käskyä ja pakotti itsensä pysymään paikoillaan. Hänen katseensa oli nauliintunut Kärppäkynnen käpäliin, ja hän kuunteli isänsä hengittävän hitaasti sisään ja hitaasti ulos. Oppilas ei melkein itse uskaltanut hengittää. Soturin kynnet työntyivät takaisin piiloon, mutta Pähkinätassu ei uskaltanut rentoutua ennen kuin kolli päästi syvän huokauksen.
”Tarkkailen sinua kauempaa. Jos se auttaa sinua keskittymään.” Kärppäkynnen äänensävy oli edelleen viileä, eikä Pähkinätassukaan kehdannut kuin nyökätä pienieleisesti ja jatkaa kävelemistä. Sanojensa mukaisesti hänen isänsä jättäytyi taaemmas, antaen tyttärelleen tilaa. Pähkinätassulla ei varsinaisesti ollut yhtään aikaisempaa parempi olo, mutta ainakaan hänen ei tarvitsisi kuulla valituksia virheistään sillä silmänräpäyksellä kun ne tapahtuvat. Hänen käpäliäänkin kivisti, päivän ainoan kunnon tauon ollessa se jona hän ehti hädin tuskin syömään.

Ehkä lievästi päämäärätön eteenpäin käveleminen toi Pähkinätassun lopulta sammalkuopan taakse kulkevalle joelle, jonka tasaiselta pinnalta oppilas litki hieman vettä kuivaan kurkkuunsa. Sentään hänellä ei ollut niin lämmin, että olisi edes harkinnut kastelevansa koko turkkia. Niin monta kertaa Pähkinätassun olisi tehnyt mieli kääntyä ja lähteä takaisin leiriin, mutta hän tiesi isänsä tarkkailevan häntä. Aina välillä oppilas tunsi Kärppäkynnen tuijotuksen niskassaan tai kuuli painavahkon rasahduksen kauempana, joka teki hänestä vielä sinnikkäämmän todistamaan hänessäkin olevan edes jotain ylpeyden aihetta. Hänen tarvitsisi vain keskittyä paremmin...
Uusi vesimyyrän tuoksu keskeytti Pähkinätassun ajatukset ja korvasivat ne kostonhimolla. Edellinen myyrä oli ehkä päässyt pakoon, mutta tästä tulisi tuoresaaliskasan täytettä vaikka henki menisi. Oppilas pudottautui jälleen kerran vaanimisasentoon, hiipi lähemmäs saalistaan ja loikkasi. Vesimyyrä huomasi saalistajansa hieman liian aikaisin ja rimpuili irti Pähkinätassun käpälistä, mutta oppilas ei ollut päästämässä iltansa lähintä saalista niin helpolla. Hän juoksi kaikin voimin vesimyyrän perässä ja sai kun saikin läimäistyä saaliinsa päätä tarpeeksi kovaa pysäyttääkseen sen pakomatkaa, jonka jälkeen oli myyrän niskan rikki pureminen helppoa. Pähkinätassusta tuntui huojentuneelta. Voiton riemu tuntui lähes samalta kuin hänen aikaisemmin saalistamansa hiiren kanssa. Toki vesimyyrä ei tuntunut olevan niin lihavassa kunnossa kuin aikaisempi hiiri, mutta ei sekään missään hoikassa kunnossa ollut. Oppilas kääntyi paikantaakseen isäänsä ja näyttääkseen uuden saaliinsa tälle, jos Kärppäkynsi arvostaisi sitä enemmän kuin hylätyn kaksijalanpesän saalista.
“Varo Pähkinätassu!”
Keskittyessään saalistamiseen ja riistan kiinnisaamisen jälkeiseen riemuun, ei Pähkinätassu ollut huomannut kiiluvia silmiä taikka etäisesti tuttua löyhkää lähistöllä. Kärppäkynnen karjaisu sai hänet varuilleen ja vilkuilemaan ympärilleen, juuri ja juuri väistäen hampaiden kolahduksen aivan liian lähellä hänen korviaan. Pähkinätassun veri tuntui pysähtyvän, mutta selviytymisen tarve oli voimakkaampi ja oppilas syöksyi isänsä ääntä kohti. Kärppäkynsi juoksi häntä vastaan karvat hurjistuneesti pystyssä ja kiersi kehonsa otuksen ja Pähkinätassun välille esteeksi. Oppilas käänsi katseensa ja näki ison, tummanoranssin eläimen, joka näytti seuraavan häntä kuin saalista. Kettu. Hän oli juuri ollut vain hännänmitan päässä kokonaisesta ketusta, joka oli melkein saanut hampaansa hänen päänsä ympärille. Kärppäkynsi sähisi ja mourusi raivostuneesti ketulle, huitoen sitä päin kynsillä, eikä Pähkinätassu voinut kuin katsoa. Kettu. Kokonainen kettu. Vielä hetki sitten vain pienen matkan päässä hänen päästään.
”Juokse!”
Pelkkä huuto ei riittänyt saamaan Pähkinätassua liikkeelle, vaan Kärppäkynnen piti tuupata tytärtään ennen kuin tämä muisti myös nykytilanteen vaarallisuuden. Soturioppilas puristi leukojaan tiukemmin kiinni pitääkseen kiinni vesimyyrästään, lähes yllättyen kuinka vähän hänen teki mieli syödä sitä vaikka muuten niin herkullinen veri täyttikin hänen suunsa.
Kissat juoksivat metsän poikki, Kärppäkynnen ohjatessa Pähkinätassun kulkua estääkseen suoran hajujäljen jättämisen leiriin. Kissat olivat jo melko lähellä leiriä, kun Pähkinätassun käpälät alkoivat oikeasti tuntua siltä etteivät ne jaksaisi kantaa enää kauas ja hän kompuroi kohonneeseen puunjuureen. Pähkinätassu katsoi peloissaan taakse, mutta kettua ei näkynyt, kuulunut tai haissut. Se ei enää seurannut heitä.
”Potkaisin sen silmiin multaa, se vaikutti lähtevän Varjoklaanin rajaa kohti. Meidän pitää silti olla varuillamme, jos se onkin tullut toisiin ajatuksiin.” Kärppäkynsi sanoi hyvin hiljaa ja odotti tyttärensä nousevan taas jaloilleen, että he voisivat jatkaa matkaa. Pähkinätassun jalat tuntuivat huterilta, ja toinen hänen etukäpälistään oli niin kipeä, ettei hän voinut laskea painoa siihen. Kärppäkynsi katsoi tyttärensä epätoivoista yrittämistä hetken, avaten suunsa kuin haluaisi sanoa jotain, mutta päätti pysyä hiljaa ja vain auttoi Pähkinätassun ylös ja tuki tämän seisomista. Vesimyyrä oli edelleen oppilaan hampaissaan, eikä hän suostunut irrottamaan siitä vaikka hieman tuntuikin ettei saisi tarpeeksi henkeä. Pähkinätassu oli mennyt metsästämään, eikä hän suostuisi palaamaan tyhjin tassuin takaisin. Sitä paitsi, he olivat jo niin lähellä leiriä, että olisi vain heikkoutta jättää saalis vain parin puunmitan päähän.

Peippoloikka oli ensimmäinen kissa, joka huomasi nilkuttavan Pähkinätassun ja tätä pystyssä pitävän Kärppäkynnen saapuvan leiriin.
“Pystyisitkö hakemaan Kauriskorvan? Minä vien Pähkinätassun parantajan pesään. Näimme ketun.” Peippoloikka ei sanonut mitään, nyökkäsi vain ja juoksi etsimään varapäällikköä Kärppäkynnen taluttaessa Pähkinätassua leirin poikki. Valonpilke, joka oli vaihtamassa kieliä Kipinähohteen kanssa, huomasi myös tilanteen ja juoksi auttamaan.
”Voit tiputtaa saaliisi, vien sen kallionhalkeamaan puolestasi”, kolli sanoi lempeästi ja vastahakoisesti Pähkinätassu viimein avasi leukansa. Vikkelästi parantaja nosti saaliin omiin hampaisiinsa ja otti juoksuaskeleita ehtiäkseen sekä tiputtaa saaliin säilöön että ehtimään parantajan pesälle ennen ruskeaa kissakaksikkoa.
”Voit ottaa tämän pedin”, Sudenlaulu tokaisi ja osoitti petiä hieman peremmällä pesässä, ”et vaikuta olevan siinä kunnossa että päästäisin sinut oppilaiden pesään vielä tänä yönä.” Valonpilke ja Kärppäkynsi auttoivat Pähkinätassun sammalpedille, joka tuntui lähes taivaalliselta hänen kipeiden jalkojensa ja väsyneen ruumiinsa alla. Pähkinätassu olisi halunnut makuulle, mutta Valonpilke ohjasi häntä pysymään vielä pystyssä tarjotakseen oppilaalle jotain tahmeita lehtiä.
”Peippoloikka puhui ketusta, missä näitte sen?” varapäällikkö kyseli huolestuneena, katse hyppien sekä Pähkinätassussa että tämän isässä.
“Sammalkuopan takana olevalla joella. Se yritti hyökätä Pähkinätassun kimppuun, mutta ei onneksi osunut”, Kärppäkynsi kertoi, kertaakaan liikuttamatta katsettaan pois lehtiä syövästä tyttärestään, “viimeksi kun näin sen, se lähti kohti Varjoklaanin rajaa, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen.”
“Näin on”, Kauriskorva nyökkäsi, “oletko edelleen voimissasi ja kykeneväinen kuunhuipun rajapartioon? Haluaisin, että käytte tarkemmin sitä aluetta läpi ja varmistatte sen oikeasti lähteneen meidän reviiriltämme.” Kärppäkynsi nyökkäsi ja otti askeleen seuratakseen varapäällikköä pois pesästä, muttei saanut liikutettua katsettaan Pähkinätassusta.
“Kyllä hän pärjää, alahan painua siitä”, Sudenlaulu murahti ja hätisti molemmat matkoihinsa ennen kuin kukaan keksisi vastaväitteitä. Pähkinätassu pureskeli ja nieli lehdet tyytymättömänä niiden voimakkaaseen makuun, mutta ainakin hän sai luvan päästä makuulle. Kettu. Hän oli ollut ihan ketun vieressä. Ketun.
“Auts!” Pähkinätassu rääkäisi, kun Sudenlaulu liikautti hänen heikkoa tassuaan hieman liikaa. Parantaja nuuski käpälää ja katsoi oppilasta mitäänsanomattomalla ilmeellä:
“Onneksi olet vain nyrjäyttänyt sen. Kettu osaa tehdä halutessaan pahaa jälkeä.”
“Senkö olisi tarkoitus lohduttaa minua? Se sattuu silti kun vääntelet sitä!”, Pähkinätassu nurisi huonotuulisesti. Hän oli pentuna käynyt pari kertaa parantajan pesällä, mutta hänen ei ollut itse koskaan tarvinnut olla oikeasti potilaana.
“Se sattuisi vielä enemmän jos se olisi murtunut - ja sen parantuminen olisi monin kerroin pidempi prosessi, jos se koskaan edes parantuisi.” Sudenlaulun suora saneleminen melkein ärsytti Pähkinätassua, mutta ennen kuin oppilas ehti reagoimaan, oli Valonpilke taas ilmestynyt hänen viereensä.
“Syö myös nämä”, vaalea parantaja tipautti muutaman mustan siemenen hänen eteensä, “unikon siemeniä. Aikaisemmin sait timjamia. Nämä rauhoittavat ja auttavat sinua saamaan unta, timjami auttaa shokkiin.” Ehkä Pähkinätassun ei kannattaisi päätyä parantajien huonolle puolelle. Eikä avulias Valonpilke ylimääräistä kiukuttelua ansaitsisikaan, joten soturioppilas tyytyi syömään hänelle tarjotut siemenet kiltisti. Siemenien pureskelu oli myös juuri sopivasti aikaa antaa Pähkinätassun ajatella selkeästi, ja ehkä hänen pitäisi kertoa tarkemmin mitä oli tapahtunut.
“... minä kompastuin ja siksi käpälääni sattuu. Ei se ollut kettu.”
“Tiedän”, Sudenlaulu maukui, “se ei haissut ketulta. Edelleen, olet onnekas. Saamme sen kyllä kuntoon.”
Pähkinätassusta ei tuntunut kovin onnekkaalta. Sudenlaulu olisi varmasti ärsyttänyt häntä vielä enemmän jos hänen päässään ei olisi pörissyt niin pahasti. Oppilaasta tuntui siltä, että tahtoisi oksentaa, mutta tuskin mitään olisi tullut ulos vaikka hän olisi yrittänytkin. Hän yritti ottaa parempaa asentoa pesässä varoen käpäläänsä, mutta se oli vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut.
“Pähkinätassu! Miten voit? Sulkaseitti kertoi että näitte ketun, ja meidän pitää käydä tarkistamassa että se oikeasti painui tiehensä. Toki meille kuulemma tulee nyt lisävahvistuksia, jos se onkin päättänyt meidän reviirin olevan asuinkelpoisempi paikka.” Pähkinätassu melkein kuuli Pihkatassun puhetulvan jo ennen kuin kolli oli saanut itsensä kokonaan parantajan pesän sisäpuolelle.
“Arvaa”, Pähkinätassu tuhisi, “olen ihan puhki. En ole koskaan juossut noin kovaa.”
“Mutta olit sitä kettua nopeampi ja se on tärkeintä”, Pihkatassu hymyili ja puhui hieman hiljempaa, “kuulin Kärppäkynnen sanovan että se oli tosi lähellä.” Pähkinätassu nyökkäsi ja vastasi samaan tapaan kuiskaamalla:
“Kuulin sen hampaat viiksikarvan päässä korvistani.”
Pihkatassu puristeli turkkiaan ällötyksestä ja Pähkinätassun katse lasittui tämän muistellessa ketun hengityksen löyhkää ja sitä, miten märkä mutta terävä ääni yhteen painetuista leuoista kuului. Hänen henkensä oli oikeasti ollut viiksikarvan varassa. Ketulla olisi varmasti ollut tarpeeksi voimaa viimeistellä hänet siihen paikkaan. Kultasumun työntyminen pesään sai Pähkinätassun säpsähtämään takaisin hereille ajatuksistaan ja ketunlöyhkäisistä muistoistaan.
“Sinä saat levätä rauhassa siihen saakka että olet parantunut. En halua että rikot itsesi rehkimällä liikaa liian aikaisin, enkä ole kuulemassa vastaväitteitä.” Kultasumu kuulosti melkein yhtä tiukalta kuin puhutellessaan Pihkatassua Varjoklaanin rajalla lehtikadon aikaan, ja Pähkinätassu joutui räpäyttämään silmiään pari kertaa ennen kuin hän ymmärsi sanojen sisällön.
“Hyvä on”, Pähkinätassu mumisi pettyneenä ja katsoi Pihkatassua, joka vaivihkaa jätti hyvästi ystävälleen Sulkaseitin huhuillessa tätä kauempana. “Mutta sillä silmänräpäyksellä kun olen paremmassa kunnossa sinun on kirittävä koulutukseni kiinni.” Kultasumu kehräsi huvittuneena ja lupasi tuovansa aamupartion jälkeen syötävää oppilaalleen. Hän oli jäämässä vielä hetkeksi, mutta Sudenlaulu komensi viimeisenkin vierailijan ulos pesästä.
“Vierailuaika on ohi, jos Pähkinätassun ei anneta levätä rauhassa hänen paranemisensa vain viivästyy.” Parantaja loi merkitsevän katseen ruskeaan oppilaaseen, joka haukotteli makeasti. Valonpilkkeen tarjoamat yrtit totisesti tekivät hänestä väsyneemmän, eikä Pähkinätassulla kestänyt kauaa nukahtaa. Vaikka ketun kiiluvat silmät ja punainen turkki tunkivatkin hänen uniinsa jokaisen nurkan taakse, mihin hän ei pelkällä katseella nähnyt.

// Näin ketun Sillisalvian tarinassa ja innostuin usuttamaan saman ketun kääntymään Myrskyklaanin reviirillä kun ne on ihanan vierekkäin ja sopi minun suunnitelmiini :3 luonnollisesti sovitaan että tä on ajallisesti ennen Sillisalvian tarinan kettuosiota niin aikajanassa on ehkä jotain järkeäkin

Luku 17.

Lievää väkivaltaa!

Koko Varjoklaanin leirin yllä oli unelias huntu. Sillisalvia lojui uneliaana leirin reunalla yhdessä Seljankukan, Kaarnaloikan ja Piikkiyön kanssa. Viherlehden aurinko lämmitti hänen harmaata turkkiaan ja muutti sen kultaiseksi. Seljankukka oli paljastanut pörröisen vatsansa auringolle ja tämä tuhisi hiljaa torkuksissa. Kaarnaloikka ja Piikkiyö vaihtoivat kieliä ja kehräsivöt hiljaa. Sillisalvia heilautti häntäänsä laiskasti läimäisten lihavan kärpäsen tiehensä. Tällä hetkellä elämä hymyili hänelle korvasta korvaan ja hänen rinnassaan paistoi aurinko.

Rajapartio kulki pitkin Myrskyklaanin rajaa Sillisalvia kannoillaan. Hän ei vieläkään ollut tottunut aamupartioihin ja haukotteli makeasti. Hänen edellään kulkeva Nokihaukka vilkaisi häneen kohottaen kulmiaan. Hän muodosti äänettömästi suullaan sanan "unikeko". Sillisalvia irvisti kollille. Sitten hän säpsähti kunnolla hereille kun hänen jalkaansa sävähti kipu. Hän nosti tassuaan, piikki oli työntynyt syvälle hänen polkuanturaansa. Hän yritti saada sen irti, muttei onnistunut. Hän istuutui maahan ja huusi: "Minulla on piikki tassussa! Älkää odotelko, tulen perässä!"
Partion johtajana toimiva Jokiväre huiskautti häntäänsä merkiksi siitä, että oli kuullut. Sillisalvia yritti tarttua hampaillaan piikkiin, mutta se oli liian syvällä.
"Hiirenpapanat", hän tiuskaisi ärtyneenä.
"Hei, mitä teet?"
Sillisalvia kääntyi yllättyneenä ympäri ja näki Myrskyklaanin puolella jonkun mustan oppilaan.
"Minulla jäi piikki tassuun, mutten saa sitä irti. Entä sinä?"
Musta oppilas virnisti.
"Oli tylsää joten lähdin leiristä tutkimusmatkalle. Saisinko katsoa sitä piikkiä, minulla on pienemmät hampaat ja voisin saada sen irti."
Sillisalvia epäröi, ja sillä välin nuori oppilas loikkasi rajan yli ja tassutti Sillisalvian luokse.
"Ainiin, mikä nimesi on?" oppilas naukui uteliaana samalla silmäillen Sillisalvian kohotettua etutassua. "Olen Sillisalvia", hän naukui ja esitti vastakysymyksen: "entä sinä?"
"Minä olen Havutassu, saanko nyt auttaa, olen oikeasti tosi hyvä."
Sillisalvia myöntyi ja ojensi tassunsa oppilaalle. Tämä tarttui piikkiin hampaillaan ja veti sen helposti irti. "Noin, mitäs minä sanoin!" Havutassu hihkaisi. "Pitää mennä niin ettei mestari ehdi huomata että karkasin", naaras naukui ilkikurisesti ja loikki takaisin omalle puolelle. "Hei sitten", hän vielä naukui ennen katoamistaan saniasten sekaan.

"Sanoin jo! Hän auttoi piikin irti tassustani, annoin hänelle luvan ylittää rajan. Sitäpaitsi, mitä oppilas muka voi klaanillemme tehdä."
"Mistä sen tietää, ettei hän vain hämännyt sinua ja jossain toisaalla Myrskyklaanin sotapartio ylitti rajan."
Tätä oli jatkunut koko loppupartion ajan. Sillisalvia oli kertonut Nokihaukalle tapaamisestaan Havutassun kanssa, ja nyt kolli valitti valittamisesta päästyään.
"Miksi he muka hyökkäisivät?" Sillisalvia tokaisi ärsyyntyneenä. "No, jos nyt eivät hyökkää, niin ainakaan eivät huolehdi oppilaistaan kovin hyvin", Nokihaukka tokaisi. Sillisalvia naukui hiukan ärtyneenä: "Kyllä meidänkin oppilaamme karkailevat."
"Mitä kinaatte?" Jokivärekin oli kääntynyt katselemaan.
"Nokun tapasin rajalla Myrskyklaanin oppilaan, joka oli karannut leiristä, ja nyt Nokihaukka sitten sanoo, ettei Myrskyklaani osaa huolehtia oppilaistaan", Sillisalvia selitti ja mulkaisi Nokihaukkaa.
"No, voisitte lopettaa tuon, se säikyttää riistan ja minua alkaa pikku hiljaa ärsyttää tuo mustarastaan pajatus", Jokiväre naukui merkitsevästi ja kääntyi sitten jatkamaan matkaa. Sillisalvia vilkaisi vielä Nokihaukkaa, mutta kolli katseli eteensä keskittyneenä. Samassa ilman varoitusta hän koukkasi eteenpäin ja katosi saniaispehkoon, josta palasi sitten sisilisko hampaissaan.
"No, jos saat tämän, lopetatko minun mulkoilemiseni?" kolli kysyi veikeästi.
"Tarjous vastaanotettu", Sillisalvia myöntyi naurahtaen.

KUU TYÖNTYI TAIVAAN KESKELLE merkiksi siitä, että oli kuuhuipun partion aika. Oli kulunut muutama auringonnousu siitä, kun Sillisalvia oli tavannut oppilaan Myrskyklaanin rajalla. Nyt hän oli lähdössä yöpartioon Apilatassun, tämän mestarin Haukkahampaan, sekä Seljankukan kanssa. Partio oli lähtemässä metsästämään, Varjoklaani näet piti yösaalistuksesta, Sillisalvia mukaan lukien.
"Mentäisiin jo, mikä sillä Haukkahampaalla kestää?" hän mutisi ärtyneenä. Juuri kun hän oli saanut sen ajateltua, kolli nilkutti soturien pesästä aristaen toista etutassuaan. "En taidakkaan tulla", kolli tokaisi nyökäten kohti tassuaan. "Venäytin tämän jalan Apilatassun taisteluharjoituksissa, eikä tälle pysty nyt varaamaan painoa. Sitä alkoi taas särkeä, olen matkalla parantajanpesään. Pystyttekö vahtimaan Apilatassua ilman minua?"
"Ei minua tarvitse vahtia!" Apilatassu tuhahti. "Olen melkein yhtä vanha kuin Sillisalvia!"
"Et nyt ihan", Sillisalvia naurahti. "Kyllä pystymme", Seljankukka vastasi Haukkahampaan kysymykseen ja vilkaisi Apilatassua merkitsevästi.
"Kiitos." Kullankeltainen kolli lähti parantajanpesää kohti ja partio vastakkaiseen suuntaan ulos leiristä. "Olkaa tarkkana, Apilatassu, älä sitten lähde meistä kauaksi, tai mölyä", partion johdossa oleva Seljankukka naukui vilkaisten tuimasti oppilaaseen. Sillisalviasta naaras näytti sievältä kuunvalossa hohtaen, tämän turkki näytti juuri suitulta.
"En tietenkään!" Apilatassu kivahti kertaalleen ja pörhisti harmaanruskeaa niskaturkkiaan.
"Uskotaan", Seljankukka pyöräytti salaa silmiään Sillisalvialle.
<Hän ei usko>, Sillisalvia päätteli.

"Apilatassu! Apilatassu, mihin menit?" Sillisalvia huusi niin, että kurkkuun sattui. Oppilas oli vain kadonnut, eikä Sillisalvialla ollut hajuakaan minne. Hän epäili oppilaan vain pilailevan ja lähteneen siksi johonkin, mutta hän oli ollut poissa niin kauan... Sillisalvia ravisti päätään, kunnossahan kollin pakko oli olla, eikö?
"Onko mitään löytynyt?" Sillisalvia huusi Seljankukalle. Hän ei nähnyt naarasta, mutta tiesi hänen olevan jossain lähellä.
"Ei, mutta-", Seljankukan ääni katkesi ja Sillisalvia erotti murinaa.
Hän ravasi pikaisesti äänen suuntaan ja näki Seljankukan niskakarvat pystyssä pienellä sananjalkojen reunustamalla aukiolla. Aukion toisella laidalla oli tummanoranssi kettu, joka näytti hampaitaan ja ärisi.
"Hei! Sinä kirpputurkki!" Sillisalvia sähähti ketulle.
Äkkiä saniaisten seasta vilahti esiin harmaanruskea hahmo.
"Apilatassu! Älä-"
Sillisalvian huuto tuli myöhässä. Apilatassu syöksyi ketun selkään sähähtäen, mutta kettu syöksyi sivulle niin, että oppilas lensi saniaispehkoon. Sillisalvia odotti nousisiko kolli ylös, mutta tämä taisi pökertyä osumasta. Hän vilkaisi Seljankukkaan ja yhteisymmärrys oli selvää. He lähtivät hyökkäykseen kohti kettua ja loikkasivat sitä kohti kynnet ojossa, rinta rinnan.

"Se oli tyhmä kuin mikä! Ei siinä ollut mitään ongelmaa", Apilatassu naukui parantajanpesässä sisarelleen Raitatassulle, joka oli tullut katsomaan häntä. Oppilas oli onneksi vain lyönyt päänsä ja kärsi nyt päänsärystä, eikä esimerkiksi ollut päätynyt ketun lounaaksi uhkarohkean hyökkäyksen johdosta. Sillisalvia oli saanut viillon lapaan, mutta se oli pinnallinen ja Surulintu oli levittänyt siihen salvaa. Sen ei pitäisi mennä pahemmaksi. Seljankukalle ei ollut tullut naarmuakaan, mutta Surulintu kuitenkin tutki häntä parhaillaan, ihan vain varmuudeksi. Sillisalvia nousi ylös, eipä hänellä mitään erityistä tekemistä siellä pesässä ollut, ellei tiellä oloa laskettu. Hän asteli ulos leiriin, ja hänen nenälleen tippui pisara. Oli alkanut sataa, vesipisarat noruivat hänen turkkiaan pitkin ja viilensivät mukavasti. <Pidän sateesta. Se tuo mieleen emon, Salvian. Hän kertoi aina sadepäivinä minulle tarinoita>, Sillisalvia muisteli. Sitten hän kuitenkin kääntyi ympäri ja tassutti pois parantajanpesältä sateeseen.

//Hui kamala kun on taas kestäny :,3 tää tarina poistu multa vrm 3 kertaa nii et jouduin alottaa alusta. Tän jopa oikoluin niin et (ehkä) ei oo kirjotusvirheitä! :D
Voikos Apilatassusta ja Raitatassusta muuten piakkoin tulla sotureita? :3

Kolmas luku – Enough



Pääskytassu tuijotti taivaalla hohtavaa kuunsirppiä tiheän oksiston lävitse. Villiruusun piikit pistelivät turkkia, kun nuori kolli hiipi hiljaa kukkasten lävitse ja kuunteli, kuinka partio ravasi muutaman ketunmitan päässä. Pääskytassu kirosi mielessään valintaansa piiloutua ruusujen sekaan ja pohti, miksi Korppivaisto oli päättänyt lähettää hänet juuri partiota väijyttämään. Oppilas olisi halunnut maata pedissään ja nukkua tähän aikaan yöstä, mutta kesän öinen auringonpaiste oli alkanut häiritä hänen uniaan. Siksi hän oli pyytänyt mestariltaan jotakin tekemistä, mutta öistä tehtävää leirin ulkopuolella kolli ei ollut osannut odottaa. Pääskytassu seurasi hiljaa vihdoin Myrskyklaanin rajalle saapunutta kissajoukkoa, mutta huomasi kiinnostuksensa keskittyvän enemmän kaukana rajan takana häämöttävään metsään, kuin partion toimiin. Myrskyklaanin leirin kalliot olivat pitäneet auringon poissa kissojen pesistä, ja metsän puut olivat suojanneet heitä lumimyrskyiltä kuin korkeaksi rakennettu piikkihernemuuri, eikä Pääskytassu voinut kuin tuntea kateutta metsässä elävää klaania kohtaan. Tuuliklaanin nummilta suojapaikkoja ei löytänyt etsimälläkään, eikä mikään ollut vaikeampaa lyhytjalkaiselle kissalle, kuin nopeiden rusakkojen ja lintujen jahtaaminen askeltolkulla. Oman klaaninsa reviirillä nuori kolli ei ollut onnistunut vielä yhdelläkään metsästyskerralla, mutta Myrskyklaanin reviirillä saalistaminen oli ollut helppoa aluskasvillisuuden alle mahtuvalle oppilaalle. Pääskytassu lipoi huuliaan. Houkutus pujahtaa metsikköön ja napata orava tai pari Myrskyklaanin reviiriltä tuntui vastustamattomalta, mutta samalla hän tiesi, että rangaistus olisi sitäkin pahempi, jos Pilvitähti saisi tietää. Pääskytassu ynähti hiljaa ja pudisteli päätään, koettaen karistaa kehkeytyvät juonet mielestään. Ehkä hänelle tulisi vielä joskus tilaisuus tehdä niin ihan luvan kanssa, ja Tuuliklaanin partiota tapaamaan tulleet kissat huomaisivat varmasti hänet kuitenkin. Kolli päätti tehdä parhaansa keskittyäkseen saamansa tehtävään, ja siirsi huomionsa takaisin oman klaaninsa edustajiin. Joukon johdossa oli Hunajataivas, jolla oli mukanaan Vatukkatassu ja Sotkasiipi. Myös Myräkkätassu oli mukana. Partiota vastassa olivat Valonpilke ja Kettukuono, joilla oli mukanaan useampi lehtiin kääritty nyytti. Pääskytassu avasi suutaan hieman ja haisteli ilmaa, muttei kyennyt tunnistamaan, mitä nyyteissä oli. Niistä huokui vahva sekoitus erilaisten kasvien ja hunajan hajuja, mutta mikään niistä ei ollut sellainen, jonka Pääskytassu olisi ennen haistanut. Ottaessaan vastaan yhden nyyteistä Vatukkatassu nyrpisti nenäänsä ja päästi ulos vastahakoisen äänen, mutta Hunajataivas vaikutti enemmänkin huvittuneelta oppilaan käytöksestä. Pääskytassu tuhahti tylsistyneenä, kun kissat sanoivat hyväntuuliset hyvästit toisilleen ja lähtivät kulkemaan pois rajalta omia leirejään kohti, Tuuliklaanin kissat mukanaan Myrskyklaanilaisilta saadut nyytit.
“Olisivat edes tapelleet...” Pääskytassu valitti, tuijottaen rajalta palaavaa partiota. Kolli oli ollut ehkä jopa hieman innoissaan tehtävästä, kun Korppivaisto oli sen hänelle antanut, mutta vaikutti siltä, etteivät yöretkelle lähteneet soturit olleetkaan kuin hakemassa yrttikuljetusta Myrskyklaanilta. Pääskytassua kuitenkin hämmensi, miksi soturien oli haettava yrtit klaanin rajalta keskellä yötä. Eikö Valonpilke olisi voinut tuoda niitä suoraan Routaruusulle päiväsaikaan? Kollin häntä vispasi. Ehkä tilanteessa oli kuitenkin jonkinlainen salajuoni. Pääskytassu pujahti ulos ruusupusikosta ja ampaisi vauhtiin. Löydöistä oli ilmoitettava välittömästi Korppivaistolle!

Leiriin päästyään Pääskytassu puuskutti voimakkaasti. Juokseminen ei ollut koskaan ollut hänelle helppoa, eikä asia vaikuttanut muuttuvan vaikka kuinka sitä harjoittelisi. Kolli heitti ajatuksensa sivuun ja kiiruhti soturien pesälle, jonka juurella mestari häntä jo odottelikin. Korppivaiston kasvoilla oli tavalliseen tapaan ilme, josta Pääskytassun oli vaikeaa saada selvää, mutta tässä vaiheessa kolli oli jo oppinut jättämään lukemisyritykset sikseen. Korppivaisto nosti päänsä tassuiltaan, selvästi hieman unisena pitkästä odottelusta. Pääskytassun sydän pamppaili.
“No, mitä löytyi?” Korppivaisto kysyi.
“Ei mitään erityistä. Valonpilke ja Kettukuono toivat yrttejä rajalle”, Pääskytassu ilmoitti rinta pöyheänä. Korppivaisto nosti kulmaansa, luoden oppilaaseensa kysyvän katseen.
“Ajankohta on kuitenkin aika outo, eikö? Ja tuontimenetelmä”, kolli lisäsi. Mestari tuijotti tätä hiljaa.
“Siis, eivätkö Valonpilke ja Kettukuono olisi voineet tuoda yrttinsä ihan leiriin asti ja päiväsaikaan? Eivätkö Tuuliklaani ja Myrskyklaani tule hyvin toimeen?”
“Tulevat ne.”
“Niin. Eihän niillä ole mitään syytä hiipiä klaanin rajalle keskellä yötä ja pyytää sekalaista joukkoa rivisotureita hakemaan tuomisensa, vai onko?”
Korppivaisto kohautti olkiaan. Naaras katsahti parantajan pesälle ja nousi ylös venytellen, pujahtaen puoliksi soturien pesän sisälle.
“Minusta se on ihan normaalia”, musta naaras totesi.
“Leiri on juuri saatu valmiiksi. Ehkä Myrskyklaanilaiset haluavat antaa Tuuliklaanille aikaa kotiutua pitkän yhteiselon jälkeen...” Korppivaiston ilme oli hetken mietteliäs.
“Jos se häiritsee noin, voithan sinä itse sen selvittää. Minun on mentävä nukkumaan. Lupauduin jo mukaan huomiseen aamupartioon, eikä minulla ole aikaa tai energiaa vahtia sinua koko yötä.” Sen sanottuaan mestari katosi soturien pesän sisään, pujahtaen helposti klaanitovereidensa ohi omalle pedilleen. Pääskytassu jäi yksin. Hän katsahti parantajan pesälle ja sen jälkeen piikkihernemuuriin muodostetulle suuaukolle, jonka ulkopuolella partio edelleen taivalsi kohti leiriä. Kolli tuhahti ja suuntasi parantajan luo määrätietoisena, aikomuksenaan kysyä tältä suoraan. Kuopalle saapuessaan hänet yllätti edelleen hereillä oleva, yrttejään lajitteleva Routaruusu. Parantaja käänsi katseensa lähes välittömästi pesänsä edustalle ilmestyneeseen oppilaaseen, saaden nuoren kollin melkein epäröimään.
“Mikä hätänä, Pääskytassu?” Parantaja kysyi tavalliseen, ystävälliseen sävyynsä. Pääskytassu kiemurteli paikoillaan.
“Tuota... siis, ei minulla mikään hätänä ole. Yksi juttu vain vaivaa.”
“No mikäs?”
“Käskitkö Hunajataivasta ja Sotkasiipeä hakemaan oppilaidensa kanssa jotain klaanin rajalta?”
Parantajan silmät laajenivat hieman.
“Tapahtuiko jotain?”
“Ei, kun siis... pyysitkö?” Pääskytassu tunsi olonsa jo epämiellyttäväksi, mutta halusi välttämättä tietää vastauksen ennen, kuin paljasti mitään. Routaruusu nyökkäsi.
“Pyysin.”
“Ai...” Pääskytassu oli pettynyt. Hän oli ollut jo varma löytäneensä jonkin salajuonen, jota Hunajataivas ja Sotkasiipi yhdessä pyörittivät. Hunajataivaan ystävällinen olemus oli vaikuttanut täydelliseltä keinolta piilottaa konnamaisia juonia ja Sotkasiipi hurjapäisyytensä ja mahtailevuutensa kanssa olisi sopinut Pääskytassun mielestä hyvin huippupahiksen rinnalle. Sen sijaan kyseessä olikin vain tylsä yrtinhakureissu, josta parantaja oli täysin tietoinen.
“Kun palasimme leiriin, huomasin, että lumimyrsky oli tuhonnut osan yrttivarastoistani”, parantaja selitti, näyttäen kollille jonkinlaisia kylmänkärsineitä kukkia ja muita kasveja, joita tämä ei tunnistanut. Niiden haju oli niin heikko, että hän joutui painamaan kuononsa niihin kiinni haistaakseen mitään, mutta osasta huokui samoja tuoksuja, kuin Valonpilkkeen tuomista nyyteistä.
“Jo Myrskyklaanin kanssa majaillessamme mainitsin Sudenlaululle, että minulta puuttui jo ennestään muutamia yrttejä ja parantajana pelkäsin, että lumimyrsky tuhoaisi niitä vielä enemmän. Hän lupasi silloin lähettää minulle mitä meiltä sitten sattuukin puuttumaan leirin ollessa valmis, ja päädyimme sopimaan tämän yön ajankohdaksi.”
Pääskytassun ilme muuttui mietteliääksi. Parantajan selitys kävi järkeen, mutta häntä edelleen häiritsi kuljetuksen ajankohta ja tapa.
“Miksi heidän piti tuoda yrtit yöllä? Ja eivätkö he olisi voineet tuoda niitä leiriin?”
Parantaja pudisti päätään hymyillen.
“Hunajan takia.”
Pääskytassu kallisti päätään.
“Hunajan?”
Routaruusu nyökkäsi.
“Niin, hunajan. Tähän aikaan vuodesta se sulaisi nesteeksi päiväsaikaan ja sekoittuisi muiden yrttien kanssa, eikä varmaan pysyisi kääreissäkään. Yöt ovat vielä viileitä, joten se on helpompi kuljettaa silloin.”
“Ai.”
Kaksikon keskustelu keskeytyi, kun tassuparien äänet alkoivat lähestyä parantajan pesää, ja he käänsivät katseensa yhtä aikaa tulijoihin. Hunajataivas, Sotkasiipi, Vatukkatassu ja Myräkkätassu olivat palanneet leiriin kääreet mukanaan, täysin ehjinä ja hyvillä tuulin. Routaruusu nousi paikaltaan välittömästi ja kiiruhti tervehtimään tulijoita.
“Tähtiklaanin kiitos! Aloin jo huolestua, kun Pääskytassu tuli kyselemään teistä!”
Hunajataivas vilkaisi pesän suuaukolla istuvaan oppilaaseen tietävä virne kasvoillaan.
“Ihmettelinkin, kuka meitä seurasi. Olitko ihan luvan kanssa asialla?”
Pääskytassu nyökkäsi.
“Korppivaisto laittoi minut tehtävälle, kun en saanut nukuttua. Oli tarkoitus pysyä piilossa, mutta epäonnistuin kai”, kolli virkkoi. Sotkasiipi raotti suutaan sanoakseen jotain, mutta Hunajataivas ehti ensin:
“Ihan hyvin se meni. Vielä kun vähän harjoittelet, niin eiköhän se siitä. Voisit koettaa käyttää kokoasi enemmän hyödyksi ja opetella lukemaan tuulen suuntaa, niin pysyisit paremmin piilossa.”
Pääskytassu tuhahti hiljaa, mutta nyökkäsi kuitenkin kiitokseksi. Naaraan sanoissa oli järkeä, mutta jatkuvat epäonnistumiset alkoivat jo painaa kollin mieltä. Kun matkalta palannut partio käänsi huomionsa taas Routaruusuun, Pääskytassu livahti äänettömästi pois paikalta.
“Ei täällä onnistu mikään”, kolli mutisi hiljaa itsekseen.
“Missään ei ole muuta kuin ruohoa vaan, ja typeriä jäniksiä. Miten kukaan jaksaa elää tällaisessa... tällaisessa tyhjiössä! Täällä ei ole mitään! Ei piilopaikkoja, ei riistaa, ei edes kiviä! Kuin koko reviiri olisi yksi iso sammalalusta!” Pääskytassu läimäisi turhautuneena käpälällään maata, mutta kuiva hiekka vastasi vain pöllyämällä ympäriinsä ja tunkeutumalla kollin sieraimiin. Nuori oppilas yski, pudisti päätään rivakasti ja päästi ilmoille kovaäänisen parkaisun.
“Ei kukaan tällaisessa paikassa halua asua! Nyt riittää jo!” Pääskytassu parahti, pinkaisten juoksuun ja suunnaten suoraan leirin portille. Hän päästi ulos vielä yhden raivostuneen huudon ja pujahti ulos piikkihernemuuriin muodostetusta aukosta. Kollin harmaa turkki sulautui yön pimeyteen, jättäen jälkeensä vain hiljaisuuden.

// Juuh... tämmöstä tällä kertaa. Tämä ehkä itsellekin nyt avasi vähän Pääskyä hahmona, katsotaan mihin tää juonikuvio tästä kehittyy. Periaatteessa ei haittaa, vaikka joku Tuuliklaanilainen haluaiskin tästä jatkaa. Katsotaan, jos saisin näin kesäloman aikana nyt aktivoitua kun oon ollut käytännössä kuollut niin pitkän aikaa :'D

Kolmas

Auringonnoususta alkaen Kultasumu oli tentannut Pähkinätassulta saalistustekniikoita kaikenlaisen riistan kiinni saamiseen ja ohjannut perusteellisesti oppilaansa vaanimista asennoista käyntiin, näyttäen itse vielä esimerkkiä. Pähkinätassu oli kuuliaisesti tehnyt työtä käskettyä, vaikka saalistamisen perusteet tuntuivatkin hänestä jo hyvin päähän hakatuilta. Varsinkin, kun Kärppäkynsi oli heti tyttärensä ensimmäisestä oppilaspäivästä saakka raahannut tätä metsälle. Pähkinätassu oli ehkä itse palannut leiriin tyhjin tassuin reissuilta, mutta ainakin hän oli päässyt kokeilemaan itse oikeasti ja nähnyt isänsä näyttämässä käytännön esimerkkiä.
”Hienoa Pähkinätassu, vaanimiskäyntisi on kehittynyt paljon jo pelkästään tämän päivän aikana”, Kultasumu kehui tyytyväisen oloisena ja antoi oppilaansa istahtaa sammaleelle. ”Ajattelin, että voisimme seuraavaksi oikeasti kokeilla taitojasi ensimmäistä kertaa. Kuljetaan hylätylle kaksijalkojen pesälle, josta voimme sitten jatkaa takaisin leiriä kohti.”
Pähkinätassu nyökkäsi, yrittäen olla antamatta vatsanpohjaansa kutittelevan jännityksen näkyä ulospäin. Sanapari “ensimmäistä kertaa” maistui hieman happamalta hänen suussaan. Kärppäkynsi ei ollut maininnut mitään heidän metsästysreissuistaan Kultasumulle. Oppilas ymmärsi, ettei reissuista oikeastaan ollut mitään sanottavaa, olihan jokainen niistä lopulta päättynyt pettymykseen, mutta jokin pieni ääni hänen sisällään oli silti harmistunut.
”Mennään siis”, Pähkinätassu maukui poissaolevasti mestarilleen, joka vaikutti hyvin pirteältä ja määrätietoiselta johtaessaan heitä pois sammalkuopalta. Pettyisiköhän Kultasumu, jos tämä saisi tietää Pähkinätassun yrittäneen oikeaa metsästämistä aikaisemminkin? Soturioppilas ei uskaltanut ottaa sitä riskiä. Jos Kärppäkynsi ei ollut kertonut, se tarkoitti ettei niissä ollut mitään mainitsemisen arvoista. Ajatus sattui, mutta joskus totuus teki kipeää ja ainakin hänellä oli mahdollisuus tehdä edes mestaristaan ylpeä, jos hän onnistuisi tällä kertaa saamaan saalista.

Noin puolimatkassa hylätylle kaksijalkojen pesälle Pähkinätassu haistoi lähistöllä oravan. Se sai heti oppilaan muistelemaan lehtikadon aikana Varjoklaanin reviirille juossutta oravaa, mitä Pihkatassu oli saalistanut. Sen, mikä oli juossut hänen käpäliensä välistä. Hänen nyt haistamansa orava tuskin oli sama, mutta pelkkä oravan tuoksu sai ruskean oppilaan sisuuntumaan uusintaa varten ja tiputtautumaan vaanimisasentoon. Kultasumu oli jo aikaisemmin matkalla jättäytynyt muutaman ketunmitan verran taaemmas antaakseen tälle rauhaa keskittyäkseen itse saalistamiseen.
Pähkinätassu näki oravan hännän vilahtavan koivun juurella. Äänestä päätellen se ei ollut vielä aikeissa kiivetä puuta pitkin ylös, vaan kaivoi jotain maatuneiden lehtien joukosta.
Pähkinätassu vaani varovasti lähemmäs, väistäen jokaisen kuivalta näyttävän lehden, varautuen loikkaamaan oravan kimppuun ennen kuin se huomaisi hänet ja kiipeäisi pakoon. Hän katsoi oravaa tarkkaan, odottaen hetkeä kun se jatkaisi taas kaivamistaan tai keskittyisi katsomaan johonkin muualle. Sitten Pähkinätassu pidätti henkeä ja loikkasi.
Räks.
Ensimmäisenä Pähkinätassu näki oravan säpsähtävän kohti puuta. Seuraavana hän havaitsi olevansa itse ilmassa, tassut osoittaen kohti valkoisten ja tummanruskeiden raitojen peittämää ruskeaa karvapeitettä juuri siinä kohtaa, missä orava oli juuri tutkiskellut maata. Pähkinätassu yritti haparoida tassuillaan kohti koivua estääkseen yhteentörmäyksen, mutta hän oli tähdännyt vain pennunaskeleen tai kaksi liian kauas puusta oikeasti onnistuakseen siinä. Kuin tyhjästä ilmestynyt Tuomitassu rääkäisi hänen allaan, kun Pähkinätassu lensi tämän niskaan. Tuomitassun käpälistä pinkaisi pakoon juuri se samainen orava, jota Pähkinätassu oli hartaudella vaaninut. Otteensa oravasta menettänyt kollioppilas madaltui ja yritti välittömästi kierähtää selälleen hyökkääjänsä päälle, mutta Pähkinätassu ehti juuri ja juuri väistämään pois tieltä. Kokeneempi oppilas kääntyi hurjistuneena ympäri, valmiina hyökkäämään puolustaakseen itseään.
”Mitä sinä hiirenaivo oikein teet?” Tuomitassu sähisi yllättyneen näköisenä Pähkinätassulle, joka luimisti korviaan vihaisena.
”Sinä se hiirenaivo olet! Sinä täällä juokset minun saaliini kimppuun vaikka täällä olisi koko muun metsän verran riistaa pyydystettäväksi.” Kultasumu oli juossut oppilaansa viereen tämän edelleen tuijottaessa kollia kiukkuisesti, yrittäen pitää kyntensä ja hampaansa piilossa tilanteesta.
”Ehkä jos sinulla olisi silmät päässäsi osaisit erottaa kissan oravasta.” Kummankin oppilaan karvat olivat edelleen pystyssä, ja vaikka Kultasumu vähän yritti rauhoitella Pähkinätassua, oli tämä aivan liian raivoissaan Tuomitassun kommentista voidakseen kuunnella mestariaan.
”Silmät päässäni? Itse–”
”Riittää!” Pähkinätassu melkein loikkasi säikähdyksestä ilmaan, kun Kultasumu asettautui hänen ja Tuomitassun väliin estääkseen riidan kehkeytymisen fyysiseksi. Ääni ei kuitenkaan lähtenyt Kultasumusta vaan mustavalkoisesta naaraasta, jonka Pähkinätassu tunnisti Lehtikaihoksi. Kokenut soturi oli Tuomitassun mestari, ja tällä hetkellä naaras näytti hyvin tyytymättömältä oppilaiden nahisteluun. Kultasumu nyökkäsi soturille kunnioittavasti, joka soi nuoremmalle soturille pienen nyökkäyksen vastaukseksi ennen katseensa kiinnittymistä takaisin soturioppilaisiin. ”Mitä täällä oikein tapahtuu?”
”Pähkinätassu hyppäsi niskaani”, Tuomitassu vastasi nopeammin kuin Pähkinätassu ehti avaamaan omaa suutaan, ”saalistamani orava luikki pakoon ennen kuin ehdin tappaa sen koska päälleni hyökättiin.” Lehtikaiho ei sanonut mitään, vaan siirsi katseensa toiseen oppilaaseen ja sanattomasti viestitti tätäkin puhumaan. Pähkinätassu vilkaisi hämillään Kultasumua, joka hipaisi hännänpäällään häntä rohkaisevasti.
”Minä vaanin oravaa, ja juuri kun loikkasin sen kimppuun Tuomitassu ilmestyi enkä ehtinyt muuttamaan suuntaa.” Lehtikaiho katsoi Kultasumun suuntaan, joka hiljaisella äänellä vahvisti oppilaansa kertomuksen. Mikäli kokeneemman soturin läsnäolo ei olisi tehnyt tilanteesta monia kertoja totisemman tuntuista, olisi se melkein voinut olla Pähkinätassusta jopa huvittava.
”Kieltämättä tänään ei oikein tuule, niin voi olla vaikeampi huomata hajua kuin olisi muuten”, mustavalkoinen soturi pohdiskeli, palauttaen vakavan katseensa oppilaisiin, ”mutta se ei tarkoita, että toistenne haukkuminen ja klaanitovereiden kesken riiteleminen olisi oikea ratkaisu. Kunnon soturi ymmärtää, että virheitä sattuu ja niistä jokaisesta oppii jotain uutta.” Lehtikaihon äänensävy oli topakka ja hetken Pähkinätassusta tuntui siltä kuin hän olisi jälleen pentutarhassa kuningattarien moitittavana osallistumisesta typeriin leikkeihin. Hän vilkaisi Tuomitassua, jonka nyrpeä katse palasi aina vain takaisin Pähkinätassuun. Onneksi Pähkinätassun mielipide Tuomitassusta ei ollut kovin korkea muutenkaan. He söivät toisinaan samaan aikaan Pihkatassun kanssa, mutta silloinkin Tuomitassu ja Pähkinätassu hädin tuskin huomioivat toistensa olemassaolon, vaikka Pihkatassu kuinka yritti jutella molemmille samaan aikaan.
”Nyt kun tämä on selvitetty, me voisimme jatkaa matkaa”, Kultasumu ehdotti ja nyökkäsi päällään heidän kulkusuuntaansa kohti. ”Tuo orava ei vähään aikaan tule laskeutumaan puusta alas, ja se varmaan varoittaa kaikkia muitakin lähistön saaliita vaarasta.”
”Mikäli teidän kinanne ei tehnyt sitä jo”, Lehtikaiho maukaisi huvittuneesti ja odotti Tuomitassun nousevan seuraamaan häntä. ”Tähtiklaani suokoon että koko metsästä löytyy enää lainkaan riistaa koko loppupäivänä.” Tuomitassu tuhahti happamasti ja irvisti lähtiessään vielä kerran Pähkinätassulle, joka mulkoili samalla energialla takaisin.
”En voi uskoa että minun oravani luikahti pakoon jonkun ensikertalaiseen takia.”
”No ei se sinunkaan ensimmäinen saalistusyrityksesi mikään kovin kummoinen ollut...”
Pähkinätassu yritti esittää, ettei kuullut Lehtikaihon ja Tuomitassun välistä keskustelua. Kultasumun huolestuneesta katseesta päätellen hän ei ehkä ollut täysin vakuuttava.
”Älä huoli Tuomitassusta taikka siitä oravasta, meillä on vielä vaikka kuinka paljon kierrettävää ennen kuin olemme takaisin leirissä.”
”Niin kai”, Pähkinätassu mumisi ja jatkoi eteenpäin kävelemistä. ”Olisin silti saanut sen kiinni.”
”Niin olisit”, Kultasumu kehräsi, ”mutta aina kaikki ei suju suunnitellusti. Olen varma, ettemme poistu täältä tänään tyhjin tassuin.” Pähkinätassu ei tiennyt mistä hänen mestarinsa oli saanut moista luottoa oppilaaseensa, mutta silti luottavaiset sanat saivat pienen kissan hieman paremmalle tuulelle.

Hylätyllä kaksijalkojen pesällä Pähkinätassu aisti melko tuoreena Sudenlaulun tuoksun, joka tarkoitti parantajan käyneen pesällä hiljattain. Kultasumu kertoi parantajien kasvattavan pesällä yrttejä; joko Sudenlaulu oli käynyt hakemassa jotain tai vain tarkistamassa että kaikki kasvaa niin kuin pitää. Pähkinätassu nyökkäili kohteliaasti, vaikkei häntä varsinaisesti parantajien yrttivarastot sillä hetkellä kiinnostaneet. Hetki hetkeltä oppilaasta tuntui enemmän siltä, että tämän olisi pakko saada jotain kiinni tai hän pettäisi itsensä lisäksi myös mestarinsakin. Sitä paitsi, Sudenlaulun lisäksi hylätyllä pesällä tuoksui myös useamman hiiren haju.
Pähkinätassu päätti seurata hajuvanoista sitä, mikä tuntui tuoreimmalta. Hän jälleen madaltui vaanimisasentoon ja väisteli risuja niin varovasti kuin vain kykeni. Askel askeleelta hän hivuttautui lähemmäs rapisevaa ruohikkoa, valmiina iskemään nopeammin kuin aikaisemmin. Tällä kertaa yksikään Tuomitassu ei pilaisi hänen saaliinsa pyydystämistä. Lihava hiiri ei ehtinyt päästää edes hätäistä vikinää, kun Pähkinätassu oli jo purrut sen kuoliaaksi ja kiittänyt Tähtiklaania saaliinsa elämästä.
”Hienosti saalistettu!” Kultasumu iloitsi kävellessään oppilaansa vierelle. ”Onnittelut ensimmäisestä saaliistasi.” Soturin kehut lämmittivät Pähkinätassun mieltä entisestään ja eikä oppilas malttanut olla kehräämättä niin tyytyväisyydestä kuin helpotuksestakin. Tänään hän oli viimein onnistunut jossain.
”Jos olisimme aikeissa jatkaa saalistusta toiseen suuntaan, hautaisimme hiiresi toistaiseksi piiloon ja kävisimme hakemassa sen myöhemmin. Minä voin kuitenkin kantaa sitä suussani, niin saat saalistettua vielä lisää jos mikään ei säikähdä tämän tuoksua.” Pähkinätassu luovutti hiirensä hieman vastahakoisesti mestarilleen, vaikka tiedostikin hiiren tuoksun olevan hänen keskittymiskyvylleen haitaksi hänen nenänsä alla. Kultasumu kantoi hiirtä hellästi melkein leiriin saakka, kunnes hän luovutti sen takaisin Pähkinätassulle, joka ei onnistunut saamaan muuta kiinni matkan aikana – muut hiiret olivat ehtineet juosta piiloon, varpunen huomasi hänet juuri ennen kimppuun hyökkäämistä ja jänis oli pinkonut pakoon jo ennen kuin Pähkinätassu oli ehtinyt edes haistaa sitä.
”Minun puolestani saat syödä hiiresi tällä kertaa itse, olet sen ansainnut”, Kultasumu sanoi oppilaalleen, joka reipasti kävelytahtiaan kohti leirin suuaukkoa. Hän ei ollutkaan huomannut kuinka nälkäiseksi kulunut päivä oli tehnyt hänet. ”Nähdään auringonnousun aikaan rajapartiossa.” Pähkinätassu nyökkäsi ja hyvästeli mestarinsa, jonka jälkeen hänellä ei kauaa kuono tuhissut Pihkatassun paikantamisessa. Tuuheaturkkinen kolli loikoili oppilaiden pesän lähistöllä olevalla kivellä, vielä nauttien auringonsäteistä ennen kuin sekin painuisi metsän taakse.
”Hei Pihkatassu”, Pähkinätassu tervehti ystäväänsä, joka välittömästi nousi venyttelemään itseään.
“Hei! Sinuakin näkee”, Pihkatassu kehräsi ja loikkasi ystävänsä viereen. “Minä ehdin jo syömään, Sulkaseitti vie minut yöpartioon ja käski minun kerätä voimiani sitä varten.” Pähkinätassu hymyili pienesti vastaukseksi ja näytti Pihkatassulle pyytämäänsä hiirtä.
“Sain ensimmäisen saaliini”, hän maukui tyytyväisenä, “olisin saanut oravan jos Tuomitassu ei olisi pilannut kaikkea.” Pihkatassua nauratti.
“Joo, kuulin siitä Tuomitassulta ennen kuin Lehtikaiho komensi hänet hakemaan hiirensappea Lehväpilvelle. En voi sanoa olevani kateellinen.” Pähkinätassu ei voinut olla tuntematta vahingoniloa, vaikkei hän sitä suoraan Pihkatassulle näyttänytkään. Klaaninvanhimpien hoitaminen oli toki arvokasta ja vähintä, mitä näille pitkän soturin uran jälkeen voi tehdä, mutta hiirensappi oli juuri sopivan ällöttävä rangaistus ärsyttävälle Tuomitassulle. Pähkinätassu haukkasi hiirestään ja huomasi sen maistuvan jotenkin paremmalle kuin yleensä, ja oppilas veikkasi sen johtuvan siitä että hiiri oli juuri hänen ensimmäinen itsepyydystämänsä saalis.
“Pähkinätassu.” Kärppäkynnen ääni keskeytti oppilaiden keskustelun Pähkinätassun välittömästi kääntäessään päänsä kohti isänsä äänen suuntaa. “Haluaisitko syödä kanssani?”
“Tulen”, ruskea oppilas ilmoitti välittömästi ja pahoitteli hiljaa Pihkatassulle, joka vain hymyili ymmärtäväisesti ystävälleen ja katsoi, kun Pähkinätassu noukki osittain syödyn hiirensä ja siirtyi lähemmäs Kärppäkynttä, joka oli noukkinut hampaisiinsa kyyhkyn tuoresaaliskasasta. Soturi harvoin pyysi tytärtään ruokailemaan kanssaan, eikä Pähkinätassu aikonut kieltäytyä isänsä tarjouksesta, vaikka se tarkoittikin Pihkatassun yksin jättämistä. Kolli kyllä löytäisi seuraa halutessaan.
“Arvaa mitä”, Pähkinätassu aloitti malttamattomasti ja katsoi kuinka Kärppäkynsi järsi kyyhkystään.
“Tiedät, etten pidä arvailuleikeistä.” Kärppäkynsi huokaisi mutta nosti katseensa tyttäreensä, “mitä?”
“Sain tänään kiinni ensimmäisen saaliini”, Pähkinätassu iloitsi häntä pystyssä ja osoitti hiirtään kohti, “ja Kultasumu antoi minulle luvan syödä sen itse.” Kärppäkynsi nyökkäsi mitäänsanomattomasti ja tarkasteli hiiren jämiä mielenkiinnolla. “Pyydystin sen hylätyllä kaksijalkojen pesällä.”
“Hylätyllä kaksijalkojen pesällä pentukin saisi hiiren kiinni”, tummanruskea soturi hymähti, “se on niitä täynnä. Varsinkin nyt hiirenkorvan ja viherlehden aikana.” Pähkinätassu laski katseensa takaisin hiireensä, pettyneenä isänsä latteasta reaktiosta. Tietenkään hänen saavutuksensa ei ollut kovinkaan iso.
“Olisin saanut oravankin. Mutta Tuomitassu saalisti sitä samaan aikaan.” Pähkinätassu mutisi. Hänen näläntunteensa tuntui kaikonneen eikä hiirikään maistunut enää niin hyvältä kuin vain muutama haukkaus sitten, mutta hän silti söi sen loppuun hiljaisuudessa. Kärppäkynsikään ei sanonut mitään ennen kuin oli melkein saanut kyyhkynsä viimeisteltyä:
“Jos haluat, voisimme mennä taas oikealle metsästysreissulle. Minua kaivataan seuraavaksi vasta kuunhuipun aikaan.”
Pähkinätassu kohotti katseensa Kärppäkynteen, joka vaikutti olevan tosissaan. Hän koki edelleen olonsa pettyneeksi, mutta ehkä hän voisi tehdä Kärppäkynnen oikeasti ylpeästi jos menisi tämän mukana. Eikä Kärppäkynnelle muutenkaan sopinut sanoa ei.
“Nyt heti?” Pähkinätassu varmisti, johon hänen isänsä nyökkäsi päättäväisesti. Oppilas nousi jaloilleen ja siivosi heidän jälkensä, jonka jälkeen hän lähti jolkottamaan isänsä perässä pois leiristä. Hieman ennen leirin suuaukkoa Pähkinätassu tunsi jonkun katselevan häntä, ja kääntyessään hän näki Pihkatassun istuvan taas samalla kivellä kuin aikaisemmin. Pähkinätassu heilautti häntäänsä pää kallellaan peräänsä katsovalle ystävälleen, ennen kuin katosi isänsä perään piikkiherneaidan läpi.

Hiivin varovasti kohti mustarastasta. Tunsin Saniaissilmän katseen niskassani. Kollin keltaiset silmät tarkkailivat minua pensaasta. Mustarastas nosti päätään. Hätkähdin. Jos mustarastas huomaisi minut, en saisi sitä millään kiinni. Mustarastas jatkoi kuitenkin syömistään. Huokaisin hieman helpotuksesta. Jatkoin hiipimistäni. Olin niin keskittynyt hiipisimeen, että en katsellut jalkoihini. Oksa rasahti hänen tassunsa alla.
<Pahus!> ajatelin ärsyyntyneenä ja syöksähdin eteenpäin. Mustarastas levitti siipensä mutta ei päässyt heti lentoon. Loikkasin eteenpäin epätoivoisena, mutta tiesin, että loikkasi liian kaukaa. Yllätyksekseni mustarastaan pyrstö jäi hampaisiini. Mustarastas pyristeli epätoivoisesti, mutta lukitsin mustarastaan maata vasten ja tapoin sen siistillä liikkeellä. Saniaissilmä asteli piilostaan tyytyväisenä.
“Se oli hienosti napattu”, Saniaissilmä hymyili. Mestarin kehut lämmittivät minua. “Mennään takaisin leiriin.”
“Selvä”, vastasin hieman alakuloisena.
Astelimme kohti leiriä.
“Onko kaikki hyvin?” Saniaissilmä kysyi minulta kun olimme kulkeneet hetken aikaa. Hätkähdin.
“Joo. Mietin vain”, naukaisin hiljaa.
“Selvä”, Saniaissilmä vastasi. Kävelimme hetki vieri vierekkäin. Yhtäkkiä raidallinen kolli syöksähti juoksuun ja nappasi mustarastaani.
“Hei!” naurahdin ja vilahdin mestarini perään. Viiletimme leiriin nopeasti. Saniaissilmä äkkijarrutti ja minä äkkijarrutin hänen perässään. Tupsahdin naamalleni lumeen. Nousin nauraen ylös. Saniaissilmä ojensi minulle mustarstaani takaisin. Otin sen vastaan ja laskin sen pieneen tuoresaaliskasaan. Kuulin sivukorvalla narskuntaa ja sitten jokin painava laskeutui päälleni.
“Liitotassu!” nauroin ja yritin kammeta siskoni päältäni. Hänen vihreät silmänsä tuikkivat kujeilevasti. Lopulta onnistuin saamaan Liitotassun päältäni ja loikkasin siskoni kimppuun. Kierimme nauraen oppilaidenpesään. Närhitassu loikkasi tieltämme älähtäen ja Viimatassu taisi hypätä ylitsemme. Irroittauduimme toisistamme, kun törmäsimme oppilaidenpesän takaseinään.
“Varoisitte vähän!” Viimatassu sihahti.
“Anteeksi, Viimatassu ja Närhitassu!” Liitotassu nauroi.
“Sietääkin olla!” Viimatassu ärähti jälleen ja asteli ulos.
“Känkkäränkkätassu”, naurahdin hilpeästi saaden Liitotassun räjähtämään nauruun.



“Hyvää mustarastasta”, Täpläsydän kehaisi.
“Kiitos”, hymyilin naaraalle.
“Villitassu ja Liitotassu!” Suruperhonen huikkasi meille. “Teidän pitää mennä rajapartioon Saniaisislmän, Sadekatseen ja Ikiruusun kanssa”, Suruperhonen jatoi.
“Selvä. Kiitos tiedosta”, Liitotassu naukaisi. Loikimme sotureiden luokse.
“Lähdetään”, Ikiruusu naukaisi. Juoksimme Liitotassun kanssa kilpaa ulos leiristä. Juoksimme suoraan Jokiklaanin rajaa kohti.
“Odottakaa!” saniaissilmä huusi. Pysähdyimme tassut liukuen.
“Olitte juosta suoraan jokiklaanin reviirille”, Sadekatse naukaisi.
“Aloitetaan”, Ikiruusu käski.

Kuudestoista lluku


Ylämäkiä, alamäkiä


>>Varjoklaanin soturi livahti ulos öiselle metsäretkelle. Varjoklaanilaisethan pitivät pimeästä ja varjoista, niin piti hänkin.
Lehtikato oli melkein takana, hiirenkorva ainakin näytti tekevän tuloaan, joskin se ei koskaan ollut varmaa ennen kuin puihin ilmestyi hiirenkorvia. Oli hiukan sumuista ja synkkää, kuu kyllä hohti valoaan jonkin verran, ja puiden havujen ja lehtien läpi se teki maahan kuvioita, jotka liikehtivät jonkin verran tuulen heiluttaessa oksia.
Se sai hänet rauhoittumaan, kuin mikään ei voisi mennä pieleen. Se kohotti hänen mielentilaansa jonkin verran. Siinä kohtaa hän ei millään osannut odottaa, mitä tapahtuisi myöhemmin sinä yönä.<<

>>Hän vaani pieniä eläimiä soisella alueella. Yhtäkkiä hänelle tuli epämiellyttävä olo, kuin jokin vaanisi häntä nyt, sen sijasta, että hän vaani saaliitaan.
Ketään ei tosin näkynyt missään, ainut ääni oli tuuli, joka kulki läpi korkeiden puiden ulvoen. Soturi päätteli olevansa vain vainoharhainen…ei mikään voisi mennä vikaan. Sitähän hän oli itselleen sanonut, eikös?<<

>>Yhtäkkiä äsken rauhoittavalta tuntunut metsä kävi rauhattoman tuntuiseksi. Kuin jokin metsän…suurempi voima olisi vihastunut myös.
Tai peloissaan…jokin odotti häntä. Ei, ei, ei. Ole hiljaa, pidä pääsi kylmänä, mitään ei ole käynyt. Toistaiseksi. Ei, ei noin!
Mitään ei kävisi tänä yönä. Hän oli turvassa. Hän oli soturi, ei mikään avuton pieni pentu…mutta hän ei kyennyt ravistamaan kauhun tunnetta pois, vaikka kuinka koitti.<<

>>Jotain hän etsi. Hän ei tiennyt, että mitä, mikä tai kuka se jokin oli. Ja oli paha etsiä, jos ei tiennyt mistä etsiä…
Kauhun ja paniikin tunne valtasi hänet. Joku katsoi häntä aivan varmasti, samalla, kun hän etsi sitä jotakin. Joku katsoi häntä noiden kivien koloista, tai jostain noista puskista, tai ehkä jopa näistä korkeista puista, jotka kohosivat ylöspäin.
Mutta ei missään näkynyt kenenkään hahmoa, ei silmiä, ei edes kuulunut mitään. Mutta…vihdoin hän löysi sen. Aluksi se vaikutti ihan tavalliselta.
Hän oli kai liian paniikissa ajatellakseen siitä liikoja. Sitten se osui, ja se osuikin kovaa, kuin luja isku käpälällä arkaan kohtaan.<<

>>Oliko tuo…ei se voinut olla…Syvemmällä suossa. Siellä se oli.
Kissan ruumis! Kullanruskea KISSAN RUUMIS!
Kyllä hän tiesi, että hänen piti viedä se leiriin, kertoa tästä jollekkin. Hän tiesi - HÄN TIESI - kuka TUO kissa oli. Jokin kertoi hänelle, ettei hänen pitänyt tehdä sitä. Ja empimättä soturi juoksi pois. Juoksi pois, ja palasi leiriin vasta aamun koitteessa.
Ei kaikkien mieli kestä tuollaista tunnetta. Ei sitten alkuunkaan.<<

Sitten Tiikerituli säpsähti hereille. Hän huohotti. Äsken hän oli ollut Varjoklaanin metsässä, mutta nyt hän oli täällä. Äsken hän ei oikein ollut edes omassa kehossaan. Sitten hän tajusi, se oli uni. Oletpas tyhmä, hän moitti itseään. Ei kukaan voinut löytää sitä ruumista, ei kukaan. Ja oli tyhmää edes miettiä, oliko tuo uni. Totta kai se oli uni! Mutta hän ei ymmärtänyt…eikä se ollut edes ensimmäinen painajainen aiheesta, ei lähellekkään. Mutta ei kukaan koskaan voisi löytää ruumista sieltä SUOSTA! Hän oli ollut huolellinen…kai. Ainakin yrittänyt. Hän kelasi sitä mielessään, kyllä, hän oli ollut huolellinen siinä…ei hän olisi halunnut sanoa sitä sanaa. Ei tosiaankaan, se ei oikein sopinut hänen suuhunsa enää. Hän oli ollut huolellinen siinä murhassa. Hetken hänen mielessään häilähti katumus, mutta sitten hän pudisteli tuon tunteen pois. Hänellä ei ollut mitään kaduttavaa. Hän teki palveluksen kaikille…ainakin hän tahtoi ajatella, että asian laita oli sillä tavalla. Mutta olihan se ymmärrettävää, että tuollaisen asian tekemisen jälkeen siitä on alkuun vaikea päästä yli. Siitä, kun tassut olivat toisen kissan veressä. Se aiheutti hänelle hetkeksi samanlaisen paniikin, sellaisen tukahduttavan tunteen, kuin mitä hän oli siinä unessa kokenut. Sitten hän ravisteli sen pois, muistutti itseään siitä, että se oli VAIN uni, ja naurahti sitten hiukan itselleen. Kyllä hän osasikin olla hölmö. Se oli uni, kukaan ei löytäisi Leijonahammasta enää koskaan, ei kukaan. Mutta…jos joku hänet löytäisi…Tiikerituli voisi saman tien vain hypätä itsekin sinne suohon. Ja sille hän naurahti myös hiukan, ja toivoi kovasti, ettei herättänyt ketään muuta. Hän oli hullu ajatellessaan tällaista. Sillekin hän nauroi mielessään. Niin, hullu hän oli.

Tiikerituli ravisteli päästään hämmennyksen unesta ja omista ajatuksistaan, kun hän käveli metsästyspartion mukana. Oli lämpimämpi keli, mitä oli hetkeen ollut, ja kolli tykkäsi siitä. Aurinkokaan ei tänään karannut pilvien taakse. Ehkäpä hän onnistuisi jopa nappaamaan jotain, kukapa tiesi? Joskin hänen harmikseen näytti siltä, että Taivasklaanilaiset - tai olihan hänkin Taivasklaanista nykyään, siis kauemmin Taivasklaanissa asuneet - kissat kuulostivat suunnittelevan lintujen ja oravien metsästystä puista. Tiikerituli ei ollut mikään paras kiipeilijä…hän oli liian iso ja painava sellaiseen, kaiken lisäksi vielä melkoisen kömpelökin. Joten kun muut kissat hyppivät puihin, hän päätti koittaa vaania jotain riistaa tassut maassa. Kohta hän näki sen. Hiiri. Iso hiiri. Odota, hän sanoi itselleen mielessään. Kun hän vihdoin loikkasi, ei hiirellä ollut enää tilaisuutta paeta. Siinä samassa se sama tunne palasi ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Taivaskin meni hetkeksi pilveen. Hän ei ollut saalistaja…hän oli saalis. Joku tai jokin vaani häntä. Jokin etsi häntä. Ja se sama tunne, kuin siinä painajaisunessa valtasi hänet, hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta hän koitti vilkuilla ympärilleen, eikä ketään näkynyt. Sitten hän pudisteli päätään. Mikä ihme häneen oli nyt mennyt? Olikohan hän oikeasti hullu. Ei kukaan häntä vaaninut! Hän oli se metsästäjä, ei mikään saalis.


// Enpä ny tiedä vastaako tää kuvailu enemmän psykologista kauhukirjaa ku soturikissatarinaa mutta eikai sillä nyt ihan hirveesti väliäkää oo XDD

Kuutamotassu asteli Lehtisydämen vierellä ja katseli varjoklaanin reviiriä silmät suurina. Katajanmarja ja Konnakasvo astelivat hieman taaempana jutellen toisilleen. Paahdetassu ja Kiiltotassu leikkivät hippaa kauempana. Kuutamotassulla oli liian kiire ihmettelemään suurta reviiriä, että olisi ehtinyt leikkiä siskojensa kanssa.
"Vau! Mikä tuo haju on?" Kiiltotassu kysyi ja jarrutti. Paahdetassu törmäsi häneen ja töpsähti selälleen ohueen lumihankeen. Kuutamotassu naurahti ja loikki myös Paahdetassun ja Kiiltotassun luo pällistelemään metsään.
"Myrskyklaanin haju", Lehtisydän vastasi.
"Myrskyklaanin haju", Kuutamotassu toisti ja veti keuhkot täyteen ilmaa.
"Voidaanko mennä sinne?" Kiiltotassu kysyi ja loi mestareihin anovan katseen.
"Ei. Eikä toivottavasti tule tarvettakaan", Konnakasvo sanoi tiukasti.
"Plääh! Mitä järkeä olla viisi klaania, jos toisten reviireille ei saa mennä", Kiiltotassu nurisi.
"Tuossa ei ole mitään järkeä, Kiiltotassu", Kuutamotassu naurahti.
"Kuka suunnittelee meidän puolellemme tunkeutumista?" joku sanoi myrskyklaanin puolelta rajaa.
"Kuka se oli?" Paahdetassu kysyi valpastuen. Puiden siimeksestä tuli kolme myrskyklaanin kissaa.
"Ei kukaan, Pisarahenkäys", Katajanmarja naukaisi viileän kohteliaasti.
“Niinkö? Miksi sitten kuulin jonkun suunnitelelevan sitä?” Pisarahenkäys vastasi yhtä viileästi.
“Voi, uusi oppilaani Kiiltotassu se tässä vain vitsaili”, Katajanmarja sanoi.
“Enhän min-”, Kiiltotassu aloitti, mutta Lehtisydän tökkäisi häntä ja sai naaraan hiljentymään.
“No hyvä”, Pisarahenkäys sanoi melkein hyytävästi. “Kaikki hyvin siis”.
“Juuri niin. Me varjoklaanilaiset kunnioitamme asetettuja rajoja. Toisin kuin eräät”, Katajanmarja maukaisi.
“Ehkä eräät majoitivat toisen klaanin reviirilleen”, Pisarahenkäys haastoi.
“Mutta mukava nähdä, että teillä on uusia oppilaita”, beigen ja valkoisen kirjava naaras tuli väliin.
“Niin, olet oikeassa Neilikkakaste”, Lehtisydän naukui.
“Tulkaa, mennään. Jatkekaan matkaa”, Lehtisydän sanoi ja Kuutamotassu loikki hänen peräänsä.
“Mistä Pisarahekäys ja Katajanmarja riitelivät?” Kuutamotassu kysyi mestariltaan.
“Myrskyklaanilaiset varastivat aiemmin meiltä riistaa”, Lehtisydän huokaisi.
“Ikävää. Miksi?” Kuutamotassu jatkoi kyselyään.
“Tuuliklaanilaiset olivat myrskyklaanin leirissä”, Lehtisydän vastasi.
“Oho”, Kuutamotassu henkäisi.
“Lumimyrskyn takia”, Lehtisydän naukaisi ennen kuin Kuutamotassu ehti kysyä.
*Vai lumimyrskyn. Onneksi lehtikato alkaa olla takanapäin* Kuutamotassu ajatteli ja niin he olivatkin leirissä. Kuutamotassu loikki Kiiltotassu ja Paahdetassu perässään oppilaidenpesään.
“Hyvää yötä”, Paahdetassu naukaisi ja muut ynisivät jotain samaan suuntaan.

Luku 16.

Sillitassu tiesi kyllä, mitä odottaa, muttei hän siltikään voinut olla innosta pinkeänä odottaessaan sitä ainoaa asiaa, joka vielä erottaisi hänet soturiudesta. Ne ainoat Valotähden lausumat sanat vielä, niin hän olisi soturi. Riemuun sekoittui kuitenkin kuin veri hunajaan kaipuu entistä mestaria kohtaan. Edellisyön valvojaiset olivat imeneet hänestä mehut ja hänen oli annettu torkkua aurinkohuippuun asti, että hän jaksaisi sitten valvoa ensimmäisessä vartiossaan soturina.
"Mitä luulet, minkä nimen mahdan saada?" Sillitassu uteli vieressään istuvalta Seljankukalta.
Hänen ystävänsä oli innolla tarjoutunut jakamaan vinkkejä niin nimitysmenoista, ensimmäisestä vartiosta, kuin myös siitä kuinka herätä aikaisin aamulla partioon.
"Mistäs minä tietäisin?" Seljankukka kohautti lapojaan. "Luulin itsekkin saavani erilaisen nimen, mutta pidän kyllä Seljankukasta. Se kuulostaa minusta kauniilta."
"Kaunis se onkin", Sillitassu vastasi. Apilatassu oli edelleen toipilaana, mutta parantunut lähes kokonaan. Sarastuskatse pentuineen olivat parantuneet jo muutama päivä sitten. Sillitassu huomasi kilpikonnakuvioisen vilauksen vierellään. Kieli alkoi lipoa häntä kiihkeästi siistien hänen sotkuista turkkiaan.
"Emo…", Sillitassu murahti ärtyneenä ja pyristeli irti emonsa otteesta.
"En minä mitään karkotusta saa vaikka muutama sammalhippu olisi turkissa", hän tokaisi virnistäen.
"Niin, mutta voit sinä silti siistikin olla, ettei nimeksesi tule Sillisotkua", Kirsikkayö naurahti.

"Minä, Valotähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen."
Sillitassu oli aivan jäykkä ja hänen vatsassaan velloi. Hänestä tulisi soturi! Mahtavaa se oli, ei Sillitassu sitä kieltänyt, mutta kyllä se jännitti. Klaanin eteen hän ei halunnut, mutta no pakko oli. Eikä hän tiennyt miten öinen vartio tulisi sujumaan.
"Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi, kuten niin monet oppilaat häntä ennen kaikkina vuodenaikoina kuin Varjoklaani on täällä asunut."
<Valotähti lisäsi menoihin uusia sanoja.> Sillitassusta alkoi tuntua juhlalliselta, ei Seljankukalle ja Kaarnaloikalle oltu mitään erityissanoja lausuttu.
"Sillitassu."
Sillitassu hätkähti ja käänsi pyöreät silmänsä Valotähden kirkkaisiin sinisiin silmiin.
<Nyt se tulee.>
"Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaaniasi, jopa henkesi uhalla?"
Yhtäkkiä kaikki jännitys katosi Sillitassun jäsenistä. Tätä varten hän oli syntynyt. Tätä varten hän oli kouluttautunut.
<Jäkälätäplä, Salvia, toivon että voitte nähdä minut Tähtiklaanista tai missä olettekin. Tätä varten olen olemassa.>
"Lupaan."
Valotähti nyökäytti päätään hyväksyvästi ja jatkoi:
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin esi-isiemme voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan…"
<Nyt se on virallista. Minusta tulee soturi!>
"Sillisalviana! Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja sitä, kuinka katselet maailmaa positiivisin ja iloisin silmin. Hyväksyn, ja klaanimme hyväksyy sinut täydeksi Varjoklaanin soturiksi."
Valotähti loikki ketterästi alas Pimeäkiveltä ja kurotti koskettamaan tuoreen soturin päälakea. Sillisalvia nuolaisi päällikön lapaa vastaukseksi.

Tulikärpästen tanssi. Hiirenkorvat viimeinen yöpakkanen. Kylmä maa jota ona keho lämmittää. Sillisalvia tiedosti tämän kaiken, havainnoidessaan ympäristöä mahdollisten tunkeilijoiden varalta. Hänen harmaa turkkiinsa alkoi muodostua kuuraa ja hän kosketti kylmettyviä kohtia käpälällään sulattaakseen valkeuden. Hänen korvansa liikkuivat, osin kuullakseen joka suunnan äänet, osittain siksi, etteivät hänen korvansa paleltuisi. Rapsahdus, hänen häntänsä jännittyi ja hän hivuttautui hiljaa äänen suuntaan. Helpotus, pelkkä mustarastas. Musta lintu oli lähes näkymätön yön pimeydessä ja sen keltainen silmä ja nokka olivat ainoat linnun paljastavat tekijät. Sillisalvia palasi takaisin jo kylmenneelle vartiopaikalleen. Hitaasti yö alkoi vaaleta ja auringon noustessa kuului hänen takaansa naukaisu:
"Voit nyt mennä nukkumaan, vartiovuorosi on ohi. Onneksi olkoon nimestäsi, se on kaunis."
Sillitassu kääntyi ja näki Seljankukan joka oli tassuttanut leirin suuaukolle. Hän nyökkäsi naaraalle ja viestitti katseellaan kiitollisuutensa. Hän oli jo vaistomaisesti matkalla oppilaiden pesään Apilatassun viereen nukkumaan, mutta siiten totuus iski häneen. Ei enää nukkumista kollin kanssa, eikä Raitatassun. Apilatassu istui oppilaidenpesän suulla ja katseli Sillisalviaa hiukan haikean näköisenä.
"Nyt ei sitten nukuta enää yhdessä ennenkuin minä ja Raitatassu ollaan oppilaita", kolli naukaisi ja tämän sisar ilmestyi hänen viereen.
"Eikä me enään harjoitella yhdessä."
"Ei enää kauaa että tekin olette sotureita", Sillisalvia naukaisi apeana ja tassutti soturienpesään.
"Onko täällä vapaita makuusijoja?" Hän kysyi Susituhkalta, joka istui pesemässä itseään eräällä makuusijalta. "Tuolla perällä on", kolli murahti.
"Kiitos."
Sillisalvia asteli varovasti läpi pesän varoen osumasta kehenkään. Pesän perällä tosiaan oli "makuusijoja". Eli toisinsanoen kasa sammalia. Ne pitäisi vain järjestää hyvin niin siinä voisi nukkua. Hetken sammalien kanssa touhuttuaan hän oli tyytyväinen ja asettui makuusijalle. Uni tuli pian, olihan hän koko yön valvonut.
Millään muulla ei kuitenkaan ollut väliä, kuin sillä, että hän oli soturi.