Yhdeksäs

Rangaistukseksi klaanirajojen ylittämisestä Pähkinätassu ansaitsi muodollisuuden vuoksi muutaman auringonkierron klaaninvanhimpia auttaen koulutuksensa lisäksi. Häivätähteä ei voinut kuvailla erityisen tyytyväiseksi rajan ylityksestä, mutta päällikköä vaivasi enemmän reviirillä kuljeskellut koira kuin oppilaan hädässä tehty päätös suojella nahkaansa. Pähkinätassusta itsestään rangaistus oli paljon kevyempi, kuin mitä hän olisi osannut odottaa, muttei kokenut tarvetta kyseenalaistaa sitä – ainakaan hänen koulutuksensa ei tarvinnut pysähtyä.
“Kuule Pähkinätassu”, Valkoviiksi maukui oppilaan rangaistuksen viimeisenä päivänä, “mitä jos tänään kävisimmekin jaloittelemassa leirin ulkopuolella.” Pähkinätassu räpäytti silmiään ehkä hieman liian yllättyneenä. Hän oli tottunut näkemään klaaninvanhimmat niin usein pesässään, että yhtäkkinen kävelyn ehdotus tuntui oudolla tavalla odottamattomalta.
“Kävely tekisi kieltämättä hyvää”, Lehväpilvi maukaisi pediltään, “vielä nyt ennen kun sade taas kastelee koko metsän.” Pähkinätassu kurtisti kulmiaan mietteliäänä. Taivas oli poutainen eikä hän ollut koko päivänä nähnyt pilven haituvaakaan leirin yllä. Vaaleanharmaa naaras näytti huomaavan tämän ja hymyili oppilaalle, “näin vanhana sen tuntee jo luissaan. Sade tulee vielä ennen auringonlaskua.” Oppilas ei alkanut väittämään vastaan, vaikkei voinut tukahduttaa epäilystään tämän sanoista.
“Maistuisi jaloittelu minullekin”, Täplätuuli maukui ja venytteli makeasti pesässään, “ei ole enää niin kuuma, että metsään läkähtyisi.”
“Järvelle ja takaisin?” Pähkinätassu ehdotti. Mahdollisimman kauas hylätystä kaksijalkojen pesästä sekä sieltä, missä hän oli paennut koiraa Tuuliklaanin reviirille. Kiipeilyharjoitukset Kultasumun kanssa olivat toki edistäneet hänen taitojaan, mutta oppilas ei ollut ottamassa turhia riskejä. Klaaninvanhimmat nyökkäilivät hyväksyvästi.
“Siinä ehtii jo nappaamaan hiiren jos toisenkin”, Valkoviiksi pohdiskeli ääneen, eikä Pähkinätassu voinut kuin nyökätä takaisin. Vanha kolli vaikutti tarvitsevan hieman säpinää päiviinsä, eikä oppilas voinut tätä syyttää – hän olisi tämän asemassa varmaan kuollut tylsyyteen jo aikoja sitten.
“Ei sitten kuljeta liian nopeasti”, Lehväpilvi lisäsi kissojen poistuessa kaatuneen koivupuun alta, “haluan nauttia jokaisesta auringonsäteestä turkillani.”

Pähkinätassu johti klaaninvanhimpien joukkoa kohti vanhaa tammea niin hitaasti kuin vain malttoi. Muutaman auringonkierron takainen sade oli tehnyt metsästä vihreämmän kuin mitä se oli ollut varmaan puoleen kuuhun, eikä Pähkinätassu olisi millään malttanut olla juoksentelematta itse saaliin perässä. Hänen pitäisi kuitenkin olla valppaana mahdollisten vaarojen varalta, eikä Myrskyklaanilla ollut juurikaan puutetta tuoresaaliista. Hän voisi myöhemmin palata saalistamaan ihan ajatuksella, mikäli heidän kävelyretkensä ei saisi kaikkea tämän metsän osan riistaa piiloutumaan.
Pähkinätassu meinasi säikähtää yhtäkkistä liikettä silmäkulmassaan, mutta nopean vilkaisun jälkeen hän erotti Täplätuulen loikanneen lähistöllä aterioineen kottaraisen kimppuun ja läiskäisseen sen maahan.
“Se ihan janosi tulla pyydystettäväksi”, naaras hymyili viikset väpättäen. Lehväpilvi ja Valkoviiksi kehuivat tupsuhännän saavutusta lämpimästi Pähkinätassun palauttaessa keskittymisensä takaisin heidän ympäristöönsä. He olivat jo miltei vanhan tammen luona ja ainoa uhka oli kaukaiselta kuulostava koiran räksytys.
“Älä huoli, se on ihan liian kaukana tullakseen tänne”, Lehväpilvi maukui lempeästi jännittyneen näköiselle Pähkinätassulle. Oppilasta itseään hieman hävetti, että klaaninvanhin huomasi hänen hermostuneisuutensa, mutta vanha naaras vain jatkoi hymyilemistä. “On ihana tietää, että otat turvallisuutemme tosissasi.”
“Tietenkin”, Pähkinätassu kakisteli äänen liikkeelle kurkustaan, “täytyyhän minun.”
“Ei ole haitaksi rentoutua välillä,” Valkoviiksi osallistui, “olemme ehkä vanhoja mutta emme me keinottomia ole.” Oppilas ei tiennyt, miten hänen pitäisi vastata. Toisin kuin klaaninvanhimmat, hän ei ollut huviretkellä vaan valvomassa että se sujui mutkitta.
“Tuossa iässä kaikki on vielä niin vakavaa”, Lehväpilvi maukui, piilotellen huonosti huvittuneisuuttaan katse kiinni ruskeassa oppilaassa. “Kyllä teillä nuorilla riittää aikaa totisuuteen koska vain.” Pähkinätassu heilautti korviaan kiusaantuneena.
“Olemme melkein perillä”, oppilas koitti vaihtaa puheenaihetta. Vanha tammi seisoi heidän edessään yhtä tukevana kuin aina ennenkin, välittämättä rantaa hakkaavista aalloista. Klaaninvanhimpien käpäliin tuli lähes pentumaista ripeyttä näiden kiirehtiessä lähemmäs.
“Tästä kivestä näin unia varmaan koko hiirenkorvan”, Lehväpilvi intoili ja asettautui suoraan auringon koskettamalle kivelle mukavaan asentoon, “tässä kelpaa loikoilla.”
“Minä haistan oravan”, Valkoviiksi kuiskasi, “on minun vuoroni saada jotain kiinni.” Kolli pudottautui hitaasti vaanimisasentoon ja lähti paikantamaan saalistaan. Täplätuuli istahti rauhallisen näköisenä aterioimaan nappaamaansa kottaraista järven rantaan juuri tarpeeksi kauas vedestä, ettei se vahingossakaan koskettaisi hänen käpäliään.
Pähkinätassu jaksoi hetken vahtia klaaninvanhimpia kaikilla aisteillaan, mutta kun merkkejä mistään poikkeavasta ei käynyt ilmi, suostui hän hieman hellittämään otettaan tilanteesta. Lehväpilvi ei liikahtanutkaan lepopaikastaan, Täplätuuli asteli rannalla ajatuksissaan ja Valkoviiksi pysytteli tarpeeksi lähellä, että soturioppilas kyllä aisti tämän helposti. Paikoillaan oleminen teki hänestä levottoman ja tarve olla hyödyllinen kasvoi joka silmänräpäyksellä. Valkoviiksen sanat rentoutumisesta kaikuivat Pähkinätassun päässä, ja hetken Lehväpilven mukavan auringossa paistattelun seuraamisen jälkeen oppilaan teki melkein itsekin mieli löytää hyvä paikka rannalta, mutta tuulen tuoma tuttu tuoksu keskeytti oppilaan ajatukset. Pihkatassu ilmaantui näköpiiriin, epätyypillisen varovaisen näköisenä. Pähkinätassu laski klaaninvanhimmat ja painoi näiden ajankohtaiset olinpaikat päähänsä ja otti juoksuaskeleita ystäväänsä kohti.
“Mitä tapahtui?” Pähkinätassu uteli välittömästi, tarkastaen katseellaan vaaleaturkkisen oppilaan olevan kunnossa. “Tapahtuiko leirissä jotain?”
“Ei, anteeksi”, Pihkatassu maukui hiljaa, “etsin vain sinua. Oletko kovin kiireinen?” Pähkinätassu vilkaisi taakseen, missä Valkoviiksi esitteli pyytämäänsä vesimyyrää tovereilleen.
“Heidät pitäisi saattaa takaisin leiriin”, Pähkinätassu vastasi, “mitä mielessä?”
“Ajattelin vain, että olisitko halunnut tulla saalistamaan kanssani”, Pihkatassu sanoi, “metsä kuhisee riistaa ja Sulkaseitti vaati minut pysymään omatoimisesti hyödyllisenä.” Pähkinätassusta oli hieman omituista, että Pihkatassu varta vasten etsi hänet kynsiinsä vain kysyäkseen tätä saalistamaan, mutta ei vaivannut sillä päätään sen enempää. Välillä hänen ystävänsä toimi tavoilla, jotka eivät olisi tulleet ruskealle oppilaalle mieleenkään.
“Pihkatassu! Tulitko auttamaan vanhaa Lehväpilveä kävelemään takaisin leiriin”, Lehväpilvi maukui kiveltään heidän takanaan ja Pähkinätassu seurasi kun hänen ystävänsä kasvoille nousi leveä hymy.
“Tottahan toki”, Pihkatassu maukui aurinkoisesti ja hivuttautui kuiskaamaan ystävälleen, “autan sinua.”
“Tämähän on osa minun rangaistustani, ei sinun”, Pähkinätassu sihahti takaisin, mutta Pihkatassu ei ottanut tätä kuuleviin korviinsa vaan käveli reippain askelin vanhan kuningattaren luokse:
“Voit nojata minuun, jos vähänkään siltä tuntuu.” Lehväpilvi tarttui tarjoukseen ja nojasi osan painostaan Pihkatassua vasten, jolle heiveröisen klaaninvanhimman kannattelu sujui vaivatta. Valkoviiksi oli syönyt vesimyyränsä ja Täplätuulen katse huokui uteliaisuudesta Pähkinätassun turkilla, mutta oppilas käänsi päänsä ja pyysi klaaninvanhimpia seuraamaan heitä.

Leirissä Pähkinätassu huolehti vielä, ettei kukaan klaaninvanhimmista ollut nälkäinen tai kaivannut mitään muuta, Pihkatassun odotellessa kärsivällisesti klaaninvanhimpien pesän ulkopuolella.
“Minun pitäisi kai kysyä Kultasumulta saanko tulla”, Pähkinätassu oivalsi tassuteltuaan ulos pesästä, “en ole vielä ehtinyt näkemään häntä tänään.” Pihkatassu näytti levottomalta.
“Kysyin puolestasi ennen kuin tulin etsimään sinua ja hän suostui”, vaalea oppilas selitti. Pähkinätassu pysähtyi ja katsoi ystäväänsä epäuskoisena.
“Olisin minä voinut itsekin kysyä.”
“Halusin vain varmistaa, ettei sinulla ole mitään muuta”, Pihkatassu pahoitteli, “ei ollut tarkoitus hyppiä tassuillesi.”
“Väliäkö sillä”, Pähkinätassu huokaisi ja päätti olla haastamatta aiheesta sen enempää. “Johdata tietä, seuraan sinua.” Pihkatassuun heräsi eloa ja sulavin askelin lähti johdattamaan heitä pois leiristä.

Pähkinätassulle kävi nopeasti ilmi, ettei Pihkatassu kyennyt keskittymään saaliin pyytämiseen sitten alkuunkaan. Vaalean oppilaan kömpelö askeltaminen teki Pähkinätassun vaanimisesta lähes hyödytöntä, paksun varpusen lennähtäessä metsän latvustoon kissoja pakoon. Pähkinätassu oli sättiä Pihkatassua tämän huolimattomuudesta, mutta puri kieltään nähdessään ystävänsä poissaolevan katseen. Tämä olikin ollut harvinaisen vaitonainen tähän mennessä.
“Emme tule kumpikaan saamaan mitään kiinni jos tätä jatkuu koko loppumatkan”, Pähkinätassu pyöräytti silmiään, “kakista ulos.” Pihkatassu melkein kompuroi jalkoihinsa palatessaan takaisin maan pinnalle.
“Anteeksi, minä vain… keräsin ajatuksiani.” Pihkatassun vastaus oli hidas ja yhä hieman etäinen, mutta sekin oli parempi kuin heidän ympärillään vallinnut hiljaisuus. “En ajatellut tämän olevan näin vaikeaa.”
Pähkinätassu katsoi ystäväänsä odottaen, kiinnittäen erityisesti huomiota siihen miten sanat tuntuivat jatkuvasti menevän hukkaan ennen kuin ne yltivät tämän kielelle. Lopulta Pihkatassu ohjasi Pähkinätassua hieman suljetumpaan paikkaan saniaisten joukkoon, missä hän viimein sai kokonaisen lauseen ulos suustaan:
“Muistatko kun pelasimme tassupalloa muiden kanssa?” Pähkinätassu nyökkäsi, totta kai hän muisti sen. Enemmän hän oli yllättynyt siitä, että Pihkatassu itse näytti muistavan siitä mitään oltuaan niin poissaoleva koko pelin ajan. “No, siitä lähtien – tai siis, minä, tuota…” Pihkatassun ääni hiljeni loppua kohden, hävittäen selkeästi ajatuksensa hännän, “sinähän tiedät Lehtikaihon?”
“Tiedän”, Pähkinätassu maukui, “miten hän tassupalloon liittyy?” Pihkatassu näytti välittömästi kiusaantuneelta, kuin olisi odottanut jotain muuta reaktiota.
“No, ei varsinaisesti”, tämä kakisteli vähän hätääntyneen näköisenä, “mutta hän syntyi samanlaisena kuin minä. Ja viimeksi tassupallossa en voinut ajatella mitään muuta kuin miten… väärältä ja epätodelliselta kaikki tuntui. En tuntenut sopivani joukkueeseeni lainkaan.” Pähkinätassun kulmat kurtistuivat tämän sisäistäessä Pihkatassun sanoja, ennen kuin ne asettuivat kohdilleen kuin tähdet taivaalle.
“Et ole kolli.”
“En”, Pihkatassu pudisteli päätään, “ajattelin, ettei se vaivaisi minua. Jos hautaisin sen tarpeeksi syvälle ajatuksiini, en edes muistaisi sitä. Mutta pian se alkoikin syömään kaikkia muita ajatuksia pois tieltä, enkä ole enää voinut ajatella mitään muuta.” Pähkinätassu alkoi viimein osata yhdistää muistoja toisiinsa tavalla, jonka valossa Pihkatassun käyttäytyminen oli paljon järkeenkäyvempää kuin mitä hän olisi osannut olettaa.
“Selittää paljon”, pienempi oppilas totesi pehmeästi, vaikkei osannutkaan muotoilla sanojaan kovin kauniisti, “olitkin käyttäytynyt kummallisesti lähiaikoina.”
“Ai”, Pihkatassu näytti yllättyneeltä, “en ajatellut että olisit huomannut.”
Pähkinätassu kallisti päätään, ymmärtämättä lainkaan minkä takia vaalea oppilas vaikutti niin hämmästyneeltä. Mutta Pihkatassu ei ehtinyt selittämään, eikä Pähkinätassu edes kysymään, kun heidän rauhallinen hetkensä rikkoutui Kärppäkynnen kutsuhuutoon hieman kauempana. Soturin kireässä äänessä oli vivahde huolta, johon Pähkinätassu ei ollut tottunut.
“Minun on ihan pakko mennä”, oppilas kiemurteli vältellen ystävänsä surumielistä katsetta. “Mutta voimme kyllä jatkaa myöhemmin jos haluat?” Pihkatassu huokaisi pettyneesti, joka sai Pähkinätassun korvat kuumottamaan.
“Ethän kerro hänelle mitään?”
“En tietenkään”, Pähkinätassu vakuutteli, “tulen etsimään sinut kun Kärppäkynsi päästää minut. Salaisuutesi ovat turvassa.”
“Kiitos”, Pihkatassu hymähti vaisusti ja lähti loikkimaan pois, jättäen Pähkinätassun yksin saniaisten joukkoon. Oppilaan pää oli täynnä ajatuksia, mutta yksikään niistä ei tuntunut olevan millään tapaa ymmärrettävässä muodossa.
“Pähkinätassu!” Kärppäkynnen huuto kuului paljon lähempää kuin aikaisemmin, ja Pähkinätassu pakotti itsensä liikkeelle ja isäänsä vastaan. Tummanruskea soturi rämisteli metsän läpi, silmien pehmenevän välittömästi hieman oppilaan näyttäytyessä tälle.
“Siinähän sinä olet”, Kärppäkynsi kuulosti huojentuneelta, “pelkäsin jo, että sinulle olisi käynyt jotain.”
“Olin vain saalistamassa”, Pähkinätassu kurtisti kulmiaan, “osaan kyllä huolehtia itsestäni.”
“Saitko mitään kiinni?” Kärppäkynsi kysyi kohottaen kulmiaan. Pähkinätassun häntä heilahti hermostuneesti:
“No, en oikeastaan.”
“Miten voit olla saalistamassa jos et saa mitään kiinni?” Kärppäkynsi piikitteli. Pähkinätassu päätti pysyä hiljaa, väistäen isänsä kovettuvaa katsetta. Hän oli luvannut olla puhumatta Pihkatassusta, eikä hän ollut rikkomassa lupaustaan edes selittääkseen isälleen, ettei epäonninen saalistusretki ollut varsinaisesti hänen vikansa. Aika tuntui matelevan, ennen kun Kärppäkynsi vaikutti hyväksyvän sen, ettei ollut saamassa toivomaansa selitystä. Pähkinätassu istui ja odotti, säpsähtäen vähän soturin kärsimätöntä tuhahdusta ja terävää käännöstä ympäri.
“Sammalkuopalle. Nyt heti.”

Pähkinätassulle ei ollut vaikea tulkita hiirenhiljaisen Kärppäkynnen olevan todella pahalla päällä. Eikä hän ollut täysin vakuuttunut siitä, etteivätkö taivaalla heidän ylleen kertyvät tummat pilvet olleet peräisin hänen isästään, vaikka muistikin vielä Lehväpilven ennustaneen sadetta. Pähkinätassu sopeutui askeltamaan laskelmoidun tarkasti, varoen jokaista vähänkin kuivahtaneen näköistä lehteä reitillään isänsä perässä metsän halki.
Sammalkuopalla ei ollut ketään, mutta Pähkinätassu ei ollut varma oliko siitä niin hyvillään kuin missä tahansa muussa tilanteessa; normaalisti hän toivoi omaa rauhaa poissa muiden oppilaiden katseilta helpottaakseen keskittymistään. Jokin Kärppäkynnen jäykkyydessä kuitenkin teki hänen olostaan harvinaisen tukalan, jonka lievittämiseen olisi varmasti auttanut kenen tahansa ylimääräisen kissan läsnäolo.
Sammalet lennähtivät Kärppäkynnen käpälistä tämän viimein kääntyessä ympäri katsomaan Pähkinätassua tiukasti, aikaisempi katseen pehmeys tiessään. Oppilas pakotti itsensä seisomaan hyvässä ryhdissä ja vastaamaan oranssiin katseeseen mahdollisimman rauhallisen näköisenä ollakseen pahentamatta tilannetta.
“Hyvä, Kultasumu ei ole vielä muovannut sinusta liian pehmeää”, Kärppäkynnen ääni oli kolkko ja tämän katse lähes läpitunkeva, yrittäen löytää tyttärensä olemuksesta jotain mitä Pähkinätassu ei osannut nimetä. “Koulutuksesi on selkeästi jäljessä ja sehän korjataan tänään. Käy kimppuun.” Pähkinätassu yllättyi halustaan sanoa jotain vastaan, mutta päätti olla huomioimatta sisäistä ääntään ja totella isänsä käskyjä. Oppilas yritti loikata soturin yli hyökätäkseen takaapäin, mutta Kärppäkynsi reagoi nopeasti ja tönäisi ilmassa olevan tyttärensä helposti maahan kyljelleen.
“Heikko suoritus, yritä uudelleen.” Pähkinätassu ravisteli irtosammalet pois turkistaan ja nousi ripeästi takaisin tassuilleen, yrittäen olla provosoitumatta liikaa isänsä sanoista. Kultasumu oli maininnut oppilaan olevan vahvimmillaan antaessaan itselleen tilaa ajatella, eikä suuttumisen kuplinta rinnassa tehnyt siitä helppoa. Pähkinätassu ja Kärppäkynsi kiersivät kehää toistensa ympärillä, Pähkinätassun kuumeisesti miettimässä parasta taktiikkaa. Kärppäkynsi olettaisi hänen yrittävän samaa temppua uudestaan, mutta samalla hän tunsi isänsä ja osasi sanoa toimivien nokkelien iskujen olevan vähissä – eikä soturi vielä näin aikaisin harjoittelussa olisi hyökkäämässä ensin.
Pähkinätassu syöksyi jälleen isäänsä päin, katsoen ohi niin kuin olisi aikonut kokeilla samaa temppua uudestaan, johon Kärppäkynsi alkoi reagoimaan loikkaamalla ilmaan. Tällä kertaa Pähkinätassu sujahtikin isänsä alta toiselle puolelle, tarraten kiinni tämän hännästä vetääkseen soturin silmänräpäyksessä takaisin maahan. Kärppäkynsi potkaisi liian lähelle tullutta tytärtään naamaan ja sai tämän irrottamaan otteensa, laskeutuen sen jälkeen kömpelösti sammaleelle. Pähkinätassu odotti isänsä nousevan takaisin jaloilleen, mutta sen sijaan soturi loikkasi painamaan oppilaan koko painollaan maahan, kun tämä ei sitä odottanut.
“Älä ikinä jää odottamaan vihollisesi nousevan pystyyn ja anna mahdollisuutta kääntää tilannetta toisin”, Kärppäkynsi sähisi oranssit silmät loimuten, “vihollinen ei odota, oletko valmis vai et.” Pähkinätassu yritti nostaa takajalkojaan potkiakseen soturia pois päältään, muttei yltänyt Kärppäkynnen vatsaan onnistuakseen.
“Onko selvä?”
Pähkinätassu irvisti ja nyökkäsi, jolloin soturi suostui päästämään hänet pois maasta. Oppilaan häntä piiskasi puolelta toiselle tämän tuijottaessa isänsä herkeämätöntä taisteluasentoa, ärsyyntyneenä epäonnistumisistaan ja saamastaan luennosta. Mutta Kärppäkynsi ei vieläkään suostunut hyökkäämään ensin, mikä ärsytti Pähkinätassua melkein enemmän.
“Kai Kultasumu on opettanut sinulle jotain muutakin”, pelkkä soturin mau’unta raastoi oppilaan korvia, “pystyit pentunakin parempaan.” Pähkinätassu puski päänsä isänsä kylkeen niin kovaa kuin pystyi, saaden tämän viimein horjumaan, eikä oppilas ollut jäämässä odottamaan tällä kertaa; hän loikkasi isänsä niskaan ja tarttui siihen hampaillaan. Muutaman silmänräpäyksen Pähkinätassu onnistui pitämään otteensa ja kerran lyömään päähän käpälällä, ennen kun oli pakko irrottaa hampaat niskasta ja loikata kauemmas ennen kuin Kärppäkynsi liiskaisi hänet alleen kierähdyksellä. Soturi yritti kierähdyksen päätteeksi loikata Pähkinätassun kimppuun, mutta oppilas sai väistettyä soturin vain täpärästi.
“Parempi”, soturi totesi, “mutta ei vielä tarpeeksi. Uudestaan.”

Pähkinätassu ei ollut varma, kuinka kauan he olivat harjoitelleet, mutta aurinko oli aloittanut laskemisensa ja tummat pilvet olivat peittäneet vähäisenkin valon taivaalta. Oppilas ei voinut pidättää voimakasta puuskutustaan tihkusateen kastellessa heidän turkkejaan, mutta Kärppäkynsi ei näyttänyt merkkejä siitä, että olisi valmis lopettamaan. Soturin liikkeet olivat kyllä hidastuneet tuokion edetessä, mutta niin hidastuivat Pähkinätassunkin, ja paljon nopeammin kuin isänsä. Oppilas keräsi itseään vielä hetken kostealla sammalella, yrittäen saada niin paljon henkeä kuin vain pystyi, ennen kuin nousi takaisin seisomaan.
“Oikeassa taistelussa sinusta oltaisiin tehty jo variksenruokaa”, Kärppäkynsi maukui kyynisesti, “ainoana pentunani sinun on pystyttävä parempaan.”
“Näyttääkö tämä sinusta millään tapaa oikealta taistelulta?” Pähkinätassu sähähti väsymykseltään ja uhmasi isänsä tuijotusta omallaan. Kärppäkynsi asteli hitaasti lähemmäs uhmakkaasti silmät naulittuna suoraan tyttäreensä. Oppilas ei suostunut hievahtamaankaan, vaikka tämän alitajunta huusi perumaan sanansa.
“Haluaisitko sinä tämän olevan oikea taistelu?” Soturi naukui kylmästi silmiään räpäyttämättä, vaikka tuuli puhalsi sadetta tämän kasvoihin. Pähkinätassu ei vastannut, pysyi vain hiljaa ja yritti olla kääntämättä katsettaan. Kärppäkynsi lähestyi lisää ja toi kasvonsa ihan tyttärensä kasvojen eteen, odottaen tarkkaavaisena vastausta. “Minä kysyin sinulta kysymyksen. On kohteliasta vastata.”
Oppilaasta tuntui siltä, kuin Kärppäkynsi olisi ajanut hänet nurkkaan, vaikka he olivat keskellä sammalkuoppaa. Hänen ylpeytensä ei halunnut suostua perääntymään, mutta kaikki muu hänen sisimmässään halusi saada tilanteen päättymään. Kärppäkynnen häntä heilui puolelta toiselle tämän jyristessä: “Vastaa!”
Pähkinätassu käänsi katseensa sivuun. Kärppäkynsi hengitti raskaasti ja otti askeleen taaksepäin.
“Sitähän minäkin”, kolli murahti, “jatketaan.”
Raivo valtasi Pähkinätassun kehon ääriään myöten, antaen tälle voimaa työntää edessään seisovaa soturia. Kärppäkynsi menetti tasapainonsa ja horjahti kohti sammalia yllättyneenä, huitaisten käpälällään lähemmäs syöksyvää tytärtään.
Pähkinätassu ei kyennyt nielemään kurkustaan karkaavaa rääkäisyä, joka tuntui pysäyttävän kaiken muun paitsi yltyvän sateen ropinan. Kärppäkynnen oma raivokkuus tuntui pyyhkiytyvän pisaroiden mukana pois tämän tuijottaessa silmät ammollaan tyttärensä kaulan sivua, joka poltti ikävästi.
“Sinut pitää saada takaisin leiriin, niin tuo voidaan tarkistaa kunnolla”, Kärppäkynsi maukui huolestuneena ja yritti putsata viiltokohtaa kielellään. Pähkinätassu hätkähti kosketusta ja vetäytyi kauemmas isästään, välttäen katsomasta tätä silmiin. “Se vuotaa verta, anna kun autan.”
Mutta soturin liikahtaessa lähemmäs Pähkinätassu ryntäsi juoksuun pois sammalkuopalta öiseen metsään niin nopeasti kuin väsyneillä jaloillaan pääsi, välittämättä isänsä huudoista hänen peräänsä.


// Kun mä loin Pihkan Pähkinän kaveriks tä ei ollut ihan se suunta mihin ajattelin että se oli hahmona menossa mutta kukapa minä olen sitä estelemään, be who you are <3 ajallisesti mietin että tä sijoittuu jotenkin mystisesti varmaan hyvin samaan aikaan kuin Tuikkeen tarina mutta tulkinta on vapaa :^)

12.

Oli kestänyt yllättävän kauan että Tuhkatäplä oli tottunut soturina olemiseen. Uuteen nimeen vastaaminen oli ollut helppo muutos, olihan se kuitenkin asia jota hän oli odottanut, ja lisäksi seurannut klaanitovereidensa osalta vierestä koko elämänsä ajan. Vaikeimmaksi asiaksi sen sijaan oli osoittautunut se, että naaras oli nykyään enemmän itse vastuussa tekemisistään. Pentuna hän oli tottunut siihen että joku oli aina vahtimassa, ja oppilaaksi päästyään hänellä oli ollut Liekkilehmus kertomassa mitä aina milloinkin piti tehdä. Kyllähän nytkin Unitähti ja Olkiväre määräsivät partioita niin rajalle kuin metsästämäänkin, mutta Tuhkatäplältä odotettiin myös jonkinasteista oma-aloitteisuutta, jonka opettelussa meni oma aikansa. Nyt, useita kuita myöhemmin, hän oli jo omasta mielestään oikea malliesimerkki siitä millainen soturin kuuluisi olla, ja oli hieman tykästynytkin tietynlaiseen kunnioitukseen jota hän nuoremmilta kissoilta sai soturinimensä myötä.

“Hei, Tuhkatäplä!” kilpikonnakuvioinen soturi kuuli nimeään kutsuttavan, ja kääntyi tuttua ääntä kohti. Hänen sisarensa asteli kepein askelin lähemmäs, ja tönäisi häntä leikkimielisesti lavallaan päästessään tarpeeksi lähelle.
“Olemme menossa Välketassun kanssa metsästämään, ja mietin tahtoisitko lähteä mukaan? Kyyhkytuuli ja Ohdaketassu ovat tulossa myös.”
Tuhkatäplä nyökkäsi mielissään. Hänestä oli mukavaa metsästää muutenkin, mutta etenkin tuorehkoiden oppilaiden kanssa lähteminen oli hänelle mieliksi - hänellä itsellään ei ollut omaa oppilasta, mutta hän toivoi saavansa jonakin päivänä mestarin aseman. Välketassu oli jokin aika sitten nimitetty Sykkyräruusun oppilaaksi ja Tuhkatäplä oli tietenkin ylpeä sisarestaan, vaikka hänen sisällään elikin pieni kateuden kipinä. Sykkyräruusu oli kuitenkin ansainnut päästä mestariksi, eikä kilpikonnakuvioinen naaras voinut loppujen lopuksi kuin iloita hänen puolestaan.

Kyyhkytuuli odotteli jo leirin sisäänkäynnillä Ohdaketassu vierellään. Molempien kirkkaat siniset silmät kääntyivät kohti tulijoita, Tuhkatäplän keskeyttäessä heidän keskustelunsa tervehtimällä.
“Olitte menossa metsästämään? Sykkyräruusu kutsui minut mukaanne”, hän naukaisi hymyillen.
“Ei kun muuten vaan istuskelimme tässä”, Kyyhkytuuli tokaisi vastaukseksi, mutta pilke hänen silmissään kertoi oranssin naaraan leikkimielisyydestä, vaikka äänensävy olikin ollut vakavan kuuloinen. Tuhkatäplä pyöräytti silmiään ja näytti vanhemmalle soturille nopeasti kieltään.
“Suunnittelitteko jo minne suuntaan lähdemme?” hän kysyi kääntyen samalla katsomaan Ohdaketassun suuntaan. Hän oli huomannut vaaleanharmaan kollin olevan usein melko hiljainen, ja tahtoi näyttää huomioivansa nuoren kissan läsnäolon. Kollin silmät laajenivat hieman reaktiona kysymykseen, ja tämä vilkaisi nopeasti mestariaan ennen kuin vastasi:
“Kyyhkytuuli sanoi että menisimme ensin joenvarrelle, ja kiertäisimme sieltä järven rantaa kohti.”
“Ajattelimme näyttää oppilaillemme hieman kalastustaitoja, eikä muutama vesimyyräkään haittaisi”, Sykkyräruusu lisäsi perään, ja nyökkäsi ensin Ohdaketassulle, ja sitten omalle oppilaalleen. Tuhkatäplä päästi hyväksyvän kehräyksen, ja suuntasi sitten leiristä ulos jokea kohti.

“...Tärkeintä kalastamisessa on kuitenkin se, että asetutte veden äärelle ilman että varjonne lankeaa jokeen päin.” Kyyhkytuuli lopetti selityksensä. He olivat asettuneet jonkin matkan päähän leiristä, sekä levittäytyneet kolmelle eri kohdalle joen pientaretta. Tuhkatäplä oli ylittänyt joen ja mennyt sen toiselle reunalle kuuntelemaan. Sykkyräruusu ja Kyyhkytuuli aikoivat ainakin alkuun lähinnä ohjeistaa oppilaitaan sivusta, eikä Tuhkatäplä tahtonut oman metsästyksensä säikyttävän Välketassun tai Ohdaketassun potentiaalisia saaliita. Nyt kun alun teoriaosuus oli ohitse, lähti kilpikonnakuvioinen soturi etsimään itselleen sopivaa kalastuspaikkaa, ja löydettyään sopivan kokoisen kivenlohkareen jonka päällä saattoi vaania, asettui siihen. Hän tuijotteli veden liikkeitä, pieniä vaahtopäitä joita juokseva vesi aiheutti, sekä pohjalla pyörteilevää irtohiekkaa. Hän huomasi muutaman varjon hieman turhan kaukana itsestään, mutta ei mennyt kovin pitkään ennen kuin yksi niistä ui tarpeeksi lähemmäs hänen vaanimispaikkaansa, ja naaraan oli aika käydä kiinni. Hän upotti tassunsa ripeää tahtia vielä toistaiseksi lämpimähköön veteen, ja käänsi itseään sellaisella voimalla että sai kalan heitettyä ulos joesta kuivalle maalle. Se sätki hetken, ennen kuin soturi päästi sen lopullisesti päiviltään, ja nuolaisi nyt märkää käpäläänsä tyytyväisenä.
“Voisin viedä tuon Kultaliekille”, soturi mietiskeli ääneen, katsahtaen vielä viimeisen kerran juuri napattua saalistaan, ennen kuin palasi väijymispaikalleen. Kultaliekki oli pentutarhan tuorein kuningatar, joka oli juuri saanut neljä suloista pentua. Tuhkatäplä ei ollut aivan varma olivatko pennut vielä tarpeeksi vanhoja syömään kunnon riistaa, mutta tuoreelle emolle tekisi varmasti hyvää saada hieman kalaa vatsaansa.

Aurinko taivalsi pitkin taivaankaarta, samalla kun metsästyspartio siirtyi pikkuhiljaa lähemmäs järveä. Tuhkatäplä oli napannut kaksi uutta kalaa ensimmäisen seuraksi, ja katsellut kuinka molemmat oppilaistakin olivat onnistuneet saamaan edes jotakin takaisin leiriin vietäväksi. Jokiklaani söisi tänä iltana hyvin, varsinkin jos he löytäisivät vielä paluumatkalla jotakin.

“Hiekkakynsi!” Tuhkatäplä naukaisi nädessään vaalean soturin venyttelevän aukiolla. Hän oli juuri saanut tiputettua kalansa tuoresaaliskasaan, ja oli aikeissa valikoida viemisiä pentutarhalle.
“Hei Tuhkatäplä”, raidallinen naaras vastasi kehräten ja tassutteli lähemmäs. He puskivat toisiaan nopeasti ennen kuin jatkoivat puhumista.
“Ajattelin käydä viemässä vähän saalista Kultaliekille ja Telkkälaululle, tuletko mukaan?” nuorempi naaras kysyi, poimien samalla isoimman nappaamistaan kaloista sekä yhden vesimyyrän jonka Sykkyräruusu oli saanut kiinni. Hiekkakynsi nyökkäsi, ja nappasi vesimyyrän itsellensä kannettavaksi ennen kuin kääntyi lähteäkseen.

Tuhkatäplän ja Hiekkakynnen yhteiselo sotureina - tai sitä ennenkään - ei ollut aina sujunut näin sulavasti. He olivat saaneet soturinimensä peräkkäisinä päivinä, joka olisi varmastikin ollut hauska sattuma jos he olisivat silloin olleet puheväleissä. Tähtiklaanin kiitos kuitenkin sille että uudet soturit päätyivät hiljaiseen yövartioon, sillä tämä oli mahdollistanut silloisen Tuhkatassun anteeksipyynnön Hiekkakynnelle, sekä seuraavana yönä Hiekkakynnen vastauksen Tuhkatäplälle. Heidän yksipuolinen keskustelunsa oli ollut hieman kiusallinen, etenkin kun Sykkyräruusu ja Hiillosnaama olivat kumpikin olleet kuuntelemassa, mutta Tuhkatäplä oli silti kiitollinen tapahtuneesta. He olivat keskustelujen jälkeen lähentyneet entisestään, ja vaikka silloin tällöin heillä tulikin erimielisyyksiä ja kinasteluja, eivät ne olleet enää kestäneet useita päiviä. Heidän makuusijansa sotureiden pesässä olivat vierekkäin ja he olivatkin tuon hetkellisen välirikkonsa jälkeen sopineet että aina jos päätyisivät riitelemään, yrittäisivät ainakin keskustella asioista ennen kuin menivät nukkumaan, eivätkä lähtisi siirtelemään sammalpesiään. Tähän mennessä tapa oli toiminut hyvin, vaikka Hiillosnaama olikin kyseenalaistanut heidän sopimuksessa pysymistään kun Tuhkatäplä oli kertonut asiasta.

Pentutarhalle päästyään, soturit tervehtivät kuningattaria ja laskivat tuoresaaliit maahan.
“Ajattelimme tuoda teille vähän syötävää”, Tuhkatäplä kehräsi silmät iloisesti sirrillään, “ja tulla katsomaan pentuja, tietenkin.”
Kultaliekki räpäytti kiitollisena vihreitä silmiään, ja työnsi saaliita lähemmäs Telkkälaulua:
“Kumman näistä sinä haluaisit?”
“Olisin minä itsekin voinut saaliini hakea”, ruskea naaras tuhahti, mutta nyökkäsi sitten kiitollisena kohti Tuhkatäplää ja Hiekkakynttä, ja vetäisi vesimyyrän lähemmäs itseään.
“Saanko minäkin maistaa?” Luupentu naukaisi ja hyppäsi lähemmäs saalista, Sointupentu ja Häivähdyspentu kannoillaan. Telkkälaulu repäisi saaliista pienemmät palat pennuilleen, jotta he pääsisivät helpommin haukkaamaan pienillä suillaan. Yksi Kultaliekinkin pennuista, Ahvenpentu, näytti myös kiinnostuneelta pikkueläimestä, mutta hänen emonsa veti häntänsä tämän ympärille.
“Te olette vielä liian pieniä syömään tuollaista”, oranssi kuningatar kertoi pahoittelevaan sävyyn, etsien katseellaan samalla loputkin pennuistaan. Haukipentu ja Rapupentu kiipeilivät toistensa päällä kinastellen, samalla kun Kotilopentu koitti saada heitä lopettamaan. Kultaliekki huokaisi pienesti, ja katsahti kalaansa.
“Tahtoisitko että keksimme pennuille jotain tekemistä?” Tuhkatäplä ehdotti, ja Kultaliekki nosti katseensa kiitollisena.
“Tekisittekö niin?”

“Ei minulla ole aikaa leikittää pentuja”, Hiekkakynsi mutisi Tuhkatäplän korvaan, heidän lähtiessään pentulauman seuraamana ulos leiriin.
“Minulla on pian rajapartio Käärmemielen, Kaislakukan ja Meritassun kanssa.”
“Ei se mitään, kyllä minä pentujen kanssa pärjään itsekin”, kilpikonnakuvioinen soturi naukaisi vastaukseksi. Hiekkakynsi nuökkäsi merkitsevästi hänen taakseen - pienemmät pennut seurasivat melko kuuliaisesti silmät suurina, vaikkakin Haukipentu ja Rapupentu edelleen näyttivät tökkivän toisiaan. Sointupentu oli kuitenkin lähdössä aivan eri suuntaan muista kissoista, Luupentu näytti vaanivan lähistöllä makoilevan Leopardikynnen hännänpäätä, ja Häivähdyspentu näytti yrittävän saada Ahvenpentua suostuteltua kanssaan jonkinnäköiseen leikkiin, joka itsessään ei ollut huono asia, mutta ei myöskään ideaalitilanne pentujen vahtimisen kannalta. Tuhkatäplä irvisti hieman ennen kuin loikki poimimaan Sointupennun lähemmäs muita, ja huokaisi sitten.
“Okei, ehkä olisi hyvä jos joku muukin on katsomassa pentujen perään. Vien heidät klaaninvanhimpien luo, minun on muutenkin ollut tarkoitus käydä tervehtimässä Liekkilehmusta. Mene vain.” Liekkilehmus, Tuhkatäplän entinen mestari, oli jokin aika sitten muuttanut klaaninvanhimpien pesään, joten Tuhkatäplä arveli tämän olevan tekemisen tarpeessa. Vanha naaras oli energinen ja leikkisä luonteeltaan, ja mahtoi olla iso tottumiskysymys nyt kun hänellä ei ollutkaan enää soturin tehtäviä suoritettavanaan.

Hiekkakynsi katsoi nopeasti kaikki pennut läpi, ja kuullessaan Leopardikynnen pienen ärähdyksen, lähti etsimään partiotovereitaan.
“Onnea heidän kanssaan!” hän naukaisi huvittuneesti vielä olkansa yli, samalla kun Tuhkatäplä pahoitteli Leopardikynnelle ettei ollut pitänyt pentuja kurissa. Hän toivoi että saisi kaikki seitsämän turvallisesti edes klaaninvanhimpien pesälle, ja että Liekkilehmus todella olisi halukas katsomaan pentujen perään hänen kanssaan.


//ei siitä viimeisimmästä oo kuin melkeen kaks ja puol vuotta,,,, koitan seuraavan kirjottaa vähän lyhyemmällä aikavälillä lol

20. luku – It’s not that I don’t care, it’s just I’m scared

Kuunvalon hännänpää nyki ärtymyksestä. Hän oli ajatellut saavansa mukavan ateriahetken sisarensa Yksisiiven kanssa, mutta ei. Ei tietenkään. Yksisiipi oli mennyt kutsumaan Hämäräpilkkeen heidän kanssaan syömään. Kaikista kissoista juuri sen, jota Kuunvalo ei voinut oikeastaan sietää lainkaan.
Hämäräpilke istahti Yksisiiven viereen aivan kuin olisi aina kuulunut siihen paikkaan. Kuunvalo katseli, miten kilpikonnakuviollinen naaras ravisteli turkkiaan ja asettui mukavasti – liian mukavasti. Ikään kuin tämä olisi hänen ateriahetkensä.
”Hei, Kuunvalo”, Hämäräpilke sanoi tutulla heleällä äänellään, joka sai Kuunvalon niskakarvat pörhistymään. Hän mutisi jotain vastaukseksi, jonka takia ansaitsi sisareltaan merkitsevän katseen. Se tästä nyt vielä puuttuikin, oma sisar käyttäytymässä kuin pentuaan kaitseva emo.
Hämäräpilke vain hymyili. Naaras kumartui maistamaan kalaa, ja Kuunvalo huomasi, miten tämän viikset värähtivät tyytyväisesti. Kuunvalo tajusi katsovansa Hämäräpilkkeen syömistä ja käänsi päänsä pois niin nopeasti, että niskassa vihlaisi. Hän keskittyi omaan kalaansa, repi suomut irti turhan kovakouraisesti ja yritti olla kuuntelematta Hämäräpilkkeen ja Yksisiiven kepeää keskustelua.
Mutta hän kuuli jokaisen sanan. Jokaisen naurahduksen. Ja jokainen niistä ärsytti häntä enemmän kuin olisi pitänyt.
Liityttyään Jokiklaaniin Hämäräpilke oli oppinut klaanien ja erityisesti Jokiklaanin tavoille nopeasti, nopeammin kuin kukaan klaanin kissa oli osannut odottaa. Kuunvaloa se kismitti entisestään. Miten joku kulkukissa pystyi oppimaan muka niin keveästi ja nopeasti täysin uuteen elämäntyyliin?
”Kuunvalo?” Hämäräpilkkeen ääni veti Kuunvalon ajatuksistaan ja kirjava naaras tuijotti Kuunvaloa pää kallellaan. ”Sinä olet ollut hiljainen.”
”Yritän syödä”, Kuunvalo sanoi töksähtäen ja tuhahti. Hän katsoi pois toisesta naaraasta, mutta tunsi tämän katseen turkissaan.
Hämäräpilke kallisti päätään. ”Oletko aina noin… jämäkkä?”
Kuunvalo nosti katseensa. Se oli virhe. Hämäräpilkkeen silmät olivat kirkkaat ja uteliaat, eivät lainkaan kunnioittavan etäiset tai mitä tahansa muuta kuin uteliaat.
”Olen mitä olen. Olen sitä mitä tilanteet vaativat”, Kuunvalo sanoi jäykästi.
Hämäräpilke hymyili. Taas. ”Hyvä. Klaani tarvitsee sellaista.”
Kuunvalo ei tiennyt, miksi Hämäräpilkkeen sanat saivat hänen korvansa kuumenemaan. Ärtymyksestä, tietenkin. Olihan se selvää.
Kuunvalo käänsi katseensa ja päätti olla sanomatta enää sanaakaan. Osittain siksi, koska häntä ei huvittanut jutella Hämäräpilkkeen kanssa. Osittain taas siksi, että Yksisiipi oli alkanut mulkoilla häntä hänen töykeästä käytöksestään.

Kuunvalo kiitti kaikkea maailmassa siitä, että hänellä oli oppilas, jota kouluttaa. Vähemmän mahdollisuuksia joutua kuonotusten Hämäräpilkkeen kanssa. Ja Kuunvalo piti oppilaastaan Huurutassusta ja hänen kouluttamisestaan.
Huurutassu loikki hänen vierellään innokkaana kuin keväinen puro, ja Kuunvalo yritti keskittyä siihen — siihen tuttuun, rauhoittavaan rytmiin, jonka oppilaan kanssa työskentely toi. Hän oli juuri avaamassa suunsa ehdottaakseen seuraavaa harjoitusta, kun Huurutassu yllättäen itse pysähtyi maistelemaan ilmaa.
”Haistan oravan”, kolli sanoi ja katsahti mestarian kysyvästi. Kuunvalo epäröi. Heidän oli tarkoitus harjoitella taistelua. Mutta ei yhden saaliin saaminen sitä haittaisi eikä estäisi. Valkoinen naaras nyökkäsi oppilaalleen, jonka silmät kirkastuivat. Oppilas lähti hiljaa vaanimaan oravan hajun perään ja Kuunvalo katsoi hänen menoaan. Hyvä vaanimisasento, hyvät harkitut askeleet… häntä oikeassa asennossa. Hän oli kouluttanut Huurutassun hyvin.
Kuunvalo hengitti syvään. Tämä — juuri tämä — oli se, mitä hän tarvitsi. Ei Hämäräpilkkeen heleää ääntä, ei sitä ärsyttävää itsevarmuutta, ei sitä tapaa jolla naaras tuntui katsovan häntä kuin… kuin hän olisi jokin arvoitus.
Huurutassu liikkui eteenpäin, matalana ja keskittyneenä. Kuunvalo seurasi hänen etenemistään silmä tarkkana, mutta huomasi samalla, miten hänen omat hartiansa rentoutuivat. Oppilaan rauhallinen, harkittu eteneminen oli kuin vastalääke kaikelle sille levottomuudelle, jota Hämäräpilke oli viime päivinä aiheuttanut.
Kuunvalo pysytteli itsekin matalana ja hiljaa, jotta ei vain häiritsisi oppilaansa metsästämistä.
Huurutassu pysähtyi hetkeksi, korvat värähtäen. Orava oli lähellä. Kuunvalo nyökkäsi hyväksyvästi, vaikkakin enemmän itselleen, sillä eihän Huurutassu häntä juuri nyt katsonut. Hän ei sanonut sanaakaan — ei halunnut häiritä oppilaan keskittymistä — mutta sisällä hänessä läikähti pieni, lämmin ylpeys. Tässä hän oli hyvä. Tässä hän tiesi, mitä tehdä. Tässä ei ollut mitään sekavaa, ärsyttävää tai… hämmentävää.
Huurutassu teki loikan ja katosi pensaiden taa. Kuunvalo seurasi perässä varovasti ja hymyili heti, kun näki oppilaansa orava leukojen välissä. Huurutassu katsoi mestariaan silmät loistaen.
”Hyvin tehty”, Kuunvalo nyökkäsi ylpeänä oppilaalleen. Sitten hän heilautti häntäänsä. ”Tule. Mennään harjoittelukuopalle.”

Kuunvalon onnistui välttämään Hämäräpilkkeen läsnäoloa paljon. Hän teki kaikkensa, jotta sai pidettyä etäisyyden kirjavaan naaraaseen. Joka kerta, kun naaras tuli liian läheiselle etäisyydelle, Kuunvalon niskakarvat pörhistyivät. Ja silti, vaikka kuinka Kuunvalo yritti vältellä toista naarasta, puhui töykeästi jopa tahattomasti, niin silti Hämäräpilke tuli aina juttelemaan hänelle. Ja aina hän hymyili ja jatkoi rauhallisena ja ystävällisenä oloa.
Muutaman kerran Kuunvalosta oli tuntunut jopa hieman pahalta vatsanpohjassa, kun hän oli ollut niin töykeä. Mutta hän ravisteli tunteen aina pois. Hänellä ei ollut aikaa eikä halua ajatella, miten joku tympeä kissa tunsi, jos ei tajunnut lopettaa hänen lähestymistään.
Silti, eräänä iltana, kun leiri alkoi hiljentyä ja aurinko painui matalaksi puiden taakse, Kuunvalo huomasi jotakin outoa. Hän oli palaamassa tuoresaaliskasalta, kala hampaissaan, kun hänen katseensa osui Korppivarjoon ja Hämäräpilkkeeseen kauempana. He eivät puhuneet hänelle, eivät edes katsoneet häntä — mutta Hämäräpilke nauroi jollekin Korppivarjon sanomalle.
Se nauru oli kevyt, heleä, juuri sellainen joka oli ärsyttänyt häntä ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien.
Ja silti nyt jokin sai Kuunvalon pysähtymään. Hän jäi seisomaan paikalleen, kala unohtuneena hampaiden väliin. Hänen korvansa värähtivät, aivan kuin olisivat yrittäneet kuunnella lisää. Lopulta naaras havahtui ja ravisti päätään. Hän asteli sivummalle kalansa kanssa ja yritti keskittyä täysin vain ja ainoastaan syömiseen.
Syötyään hän lähti viemään kalan jäännöksiä pois, kun huomasi liikettä silmäkulmassaan. Hämäräpilke asteli hänen viereensä ja hymyili hieman.
”Näin, miten ohjasit Huurutassua tänään harjoittelukuopalla”, Hämäräpilke sanoi pehmeästi. ”Olet hyvä mestari. Hänestä on tullut todella taitava taistelija.”
Kuunvalo pysähtyi niille sijoilleen aivan kuin häntä olisi kynsäisty.
”Mitä?” Kuunvalon ääni oli häkeltynyt.
Hämäräpilkkeen suupielet kääntyivät lempeään hymyyn. ”Huurutassu ihailee sinua. Se näkyy. Hän kehui sinua aiemmin tänään. Olet kärsivällinen hänen kanssaan.”
Kuunvalo räpäytti silmiään. Kärsivällinen? Hän? Kukaan ei ollut kutsunut häntä kärsivälliseksi.
”En minä ole kärsivällinen”, Kuunvalo sanoi nopeasti.
”Olet”, Hämäräpilke vastasi aivan kuin siitä ei olisi mitään epäilystäkään. ”Et ehkä kaikessa tai kaikille, mutta hänelle, vielä oppivalle kissalle, olet.”
Kuunvalo tunsi korviensa kuumenevan toisen naaraan sanoille. Hän ei pitänyt siitä, ei sitten yhtään. Hän käänsi katseensa pois, mutta Hämäräpilke ei näyttänyt lainkaan hämmentyneeltä hänen reaktiostaan. Päinvastoin – naaras kallisti päätään ja näytti tutkivan Kuunvaloa.
”Tiedätkö”, Hämäräpilke aloitti hiljaa, ”sinulla on tapana katsoa oppilastasi kuin näkisit hänessä enemmän kuin hän itse näkee.”
Kuunvalon lihakset jännittyivät. Se ei ollut kehu eikä moite. Se oli havainto. Liian tarkka sellainen.
”En minä-” hän aloitti, mutta Hämäräpilke puhui hänen päälleen.
”Se on kaunista.”
Kuunvalo räpäytti silmiään. Kaunista? Hänen tapansa katsoa? Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Hän ei tiennyt, miksi hänen vatsansa kiristyi oudosti, miksi hänen hännänpäänsä nykäisi, miksi hän ei pystynyt katsomaan naarasta suoraan.
”Huurutassu on onnekas”, Hämäräpilke naukaisi hymyillen. ”Kaikki mestarit eivät katso oppilaitaan niin.”
Kuunvalo nielaisi. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tuntea. Ärtymystä? Hämmennystä? Mutta hän tunsi ryöpyn useita eri tunteita eikä hänen mielensä tiennyt, mihin niistä tarttua.
”Minä… minä teen vain velvollisuuteni”, hän mutisi lopulta, korvat hieman luimistuen.
Hämäräpilke nyökkäsi. ”Tiedän. Ja siksi se merkitsee.”
Hetken he vain seisoivat siinä, hiljaisessa illassa leirin laitamilla. Kuunvalo tunsi olonsa epämukavaksi, mutta ei siksi, että Hämäräpilke olisi ärsyttänyt häntä, vaan siksi, että naaras oli nähnyt jotakin, mitä hän ei ollut tarkoittanut näyttää.
Hämäräpilke kääntyi lopulta, mutta vilkaisi Kuunvaloa vielä lapansa ylitse. ”Hyvää yötä, Kuunvalo.”
Kuunvalo ei vastannut. Hänen kielensä tuntui raskaalta ja hän katsoi kirjavan naaraan menoa hetken aikaa. Hän vain tuijotti, häkeltyneenä, hämmentyneenä.
Eikä hän tiennyt, mitä ajatella.

Kauas merelle lentävät linnut

Tuikemieli ei ollut koskaan ajatellut pentujen hankkimista. Ei siksi, että se olisi hänen mielestään jotenkin vastenmielistä tai ei-toivottavaa vaan siksi, ettei hän ollut ehtinyt miettiä asiaa kaiken tapahtuneen keskellä. Hän ei ollut edes ihmetellyt aamupahoinvointiaan, suurempaa nälkäänsä tai outoa kömpleyyden tunnettaan ennen kuin Valonpilke oli vetänyt hänen sivummalle ja kysynyt asiasta - ja kertonut sitten, että Tuikemieli oli tiineenä. Tuikemieli ei ollut aluksi uskonut asiaa, mutta hänen veljensä oli ollut niin varma asiasta, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja.
Pentuja. Tuikemieli ja Roihuruusu olivat saamassa pentuja! Tuikemielestä tuntui siltä kuin Tähtiklaani olisi siunannut heidät: niin pieneltä mahdollisuus pentuihin oli tuntunut ennen tätä hetkeä.
Se ilo, lämpö ja onni, jota oli loistanut Roihuruusun kasvoilta Tuikemielen kertoessa uutiset hänelle oli saanut Tuikemielen vain rakastumaan naaraaseen entistä palavammin. Roihuruusu oli ollut niin hämmentynyt, mutta innoissaan. Kysynyt aivan hupsuja kysymyksiä, joihin Tuikemielellä tai kenelläkään muulla ei ollut vastausta.
Koska Valonpilke tiesi jo pennuista, oli seuraavaksi kerrottava Kipinähohteelle. Suurin haaste olisi kirjavan soturin löytäminen, sillä selkeästi tämä ei ollut leirissä (Tuikemieli olisi kyllä kuullut siskonsa kirkkaan äänen, jos hän olisi ollut lähettyvillä), joten Tuikemieli lähti kävelemään kohti leirin sisäänkäyntiä.
“Oletko nähnyt Kipinähohdetta?” Tuikemieli kysyi Kultasumulta, joka tuli häntä vastaan. Kultasumu ja Kipinähohde olivat ystäviä - varmastikin Kultasumu jos joku tietäisi missä Kipinähohde oli.
“Hän sanoi menevänsä vielä metsästämään”, Kultasumu kertoi viikset värähtäen. “Veikkaan, että hän on mennyt järven rantaa kohti.”
“Niin tietenkin. Kiitos!”
Tottakai Kipinähohde olisi järvellä! Se oli yksi hänen lempipaikoistaan tai ainakin ainut lempipaikka, josta Tuikemieli oli tietoinen. Matka järvelle taittui mukavasti aurinkoisen sään ja viileiden tuulenpuuskien saattelemana ja Tuikemieleltä kesti vain hetki löytää Kipinähohteen hajujälki, jota seurata pitkin järven rantaa.
Järven pinta kimalteli auringonvalossa kuin joku olisi levitellyt pieniä helmiä veden pinnalle. Tuikemieli piti itsensä kuivalla maalla varoen menevästä liian lähelle rantaan liplattavia aaltoja. Hän piteli mieluummin tassunsa kuivina.
Kipinähohde oli helppo löytää. Hän leikki - tai kilpaili - aaltojen kanssa juoksemalla vettä kohti veden vetäytyessä pois rannalta ja pinkaisemalla pakoon, kun seuraava aalto syöksyi rantaa kohti.
Tuikemieli ei voinut olla hymyilemättä siskonsa leikeille. Hän löysi itsensä usein ihastelemassa Kipinähohteen energisyyttä ja kevyttä leikkimielisyyttä, johon Tuikemieli itse ei kokenut pystyvänsä. Mutta Kipinähohteelta se tuntui tulevan niin helposti, kuin koko maailma olisi ollut jotain, mitä ihastella ja minkä kanssa pitää hauskaa.
“Kipinähohde!” Tuikemieli huudahti tervehdyksensä, kun oli päässyt tarpeeksi lähelle.
Kipinähohde pysähtyi kesken juoksunsa ja katsoi Tuikemieltä silmät laajentuen innosta. “Tuikemieli, mitä sinä- aah!” Aalto oli osunut Kipinähohteen takatassuihin ja hän hyppäsi säikähdyksestä ilmaan. “Senkin hiirenpapanainen aalto!”
Tuikemieli naurahti. “Miten soturi voi noin hävitä aallolle?”
“Se yllätti minut!” Kipinähohde älähti ja istahti kuivalle maalle lähelle Tuikemieltä sukimaan turkkinsa sileäksi. “Niin… oliko sinulla jotain asiaa vai oletko vain kävelyllä?”
“Minulla olisi kyllä asiaa…” Tuikemieli aloitti. “Olen tiineenä.”
“Sinä- MITÄ!?” Kipinähohde ponkaisi jälleen tassuilleen ja katsoi Tuikemieltä vihreät silmät laajentuen lähes kuun kokoisiksi. “SINÄ OLET TIINEENÄ? MITEN? MILLOIN? KUINKA KAUAN?”
“Rauhassa”, Tuikemieli naurahti hieman kiusaantuneena. Hän ei kuitenkaan halunnut koko järven kuulevan hänen tiineydestään… ainakaan vielä. “En tiedä. Valonpilke kertoi minulle, että olen tiineenä. Pennut syntyvät puolentoista kuun päästä.”
“Sinä kerroit Valonpilkkeelle ennen minua, siskoasi?”
“Valonpilke kertoi minulle, en minä hänelle”, Tuikemieli korjasi siskoaan. “Tulin kertomaan sinulle melkein heti… Roihuruusu tietääkin jo.”
“Niin… siis Roihuruusu on… hetkinen? Ovatko ne Roihuruusun pennut vai-”
“Ovat ovat”, Tuikemieli kehräsi huvittuneena. “Roihuruusu voi kertoa enemmän, jos olet noin utelias tietämään.”
Kipinähohde kehräsi kovaa ja puski Tuikemieltä hieman liiankin rajusti, mutta Tuikemieli ei häntä estänyt. “Olen NIIN onnellinen puolestasi, Tuikemieli! En voi uskoa tätä! Sinusta tulee emo ja- hetkinen! Minusta tulee täti!! Entä jos nimeät yhden pennuista minun mukaani?”
Tuikemieli nauroi. “Katsotaan nyt mitä mieltä Roihuruusu on pentujen nimistä. Emme kuitenkaan tiedä vielä mitään pennuista ja siitä, millaisia he tulevat olemaan.” Tuikemieli räpäytti kaksivärisiä silmiään, kun hieman pelottava ajatus iski häneen. “Niin, en tiedä pennuista mitään…”
“Sinä tulet olemaan hyvä emo, Tuikemieli”, Kipinähohde rohkaisi. “Etkä sinä ole yksin. sinulla on Roihuruusu. Ja minut! Ja Tuulihäntä, tietenkin. Hän osaa kyllä auttaa.”
“Eikö Lehmussydämestä sitten ole mitään apua?”
“Ehkä hänestä vähän on”, Kipinähohde virnisti. “Hyvin kaikki tulee menemään. Älä murehdi turhia.”
Niin, Tuikemieli toden totta toivoi, että kaikki menisi loppujen lopuksi ihan hyvin. Kipinähohde oli oikeassa, hän ei ollut yksin.

Tuikemieli ei kuitenkaan saanut ajatuksiaan pois siitä, ettei hän yhtään tiennyt millaista oli olla emo, miten olla emo ja mitä kaikkea hänen tulisi emona tehdä. Miten hän osaisi opettaa pennuilleen yhtään mitään, kun hän ei tiennyt itsekään kaikki maailman salaisuuksia? Kuinka suojella pentuja maailman vaaroilta? Sen hän ehkä osaisi. Tuikemieli oli hyvä suojelemaan läheisiään, tai niin hän ainakin itselleen uskotteli. Mutta Tuikemieli oli itsekin ollut pentu ja tiesi, miten taitavia pennut olivat löytämään vaaroja ja pitämään salaisuuksia vanhemmiltaan.
Ennen kuin Tuikemieli huomasikaan, hän oli etsinyt tassuihinsa Tuulihännän. Tuulihäntä oli tulossa klaaninvanhempien pesästä, kun Tuikemieli viittoi emonsa seuraamaan häntä yksityisempään paikkaan.
Tuulihäntä katsoi Tuikemieltä vaaleanvihräet silmät kysyvinä. Tietenkin hän oli jo aavistanut, että Tuikemielellä oli jotain mielensä päällä. Tuulihäntä oli aina ollut tarkka ja havainnut pentujensa olotiloja hyvin herkästi.
“Emo… minä…” Tuikemieli harvoin joutui tilanteeseen, jossa hän ei löytänyt oikeita sanoja. Hän veti syvään henkeä ja päätti sanoa kaiken nopeasti ja ytimekkäästi. “Olen tiineenä.”
Tuulihännän silmät laajenivat, korvat värähtivät pystyyn ja sitten hän painautui lujasti vasten pentuansa, ja jostain syvältä Tuulihännän kehosta kuului niin voimakasta kehräystä, että Tuikemieli ei ollut koskaan kuullut sellaista, ei ainakaan emoltaan. Tuulihäntä nuoli Tuikemielen korvia ja kasvoja, hukuttaen Tuikemielen rakkauteensa.
“Valonpilke sanoi, että pentujen syntymään on puolitoista kuuta”, Tuikemieli sanoi ja huomasi olonsa ujoksi. Hän ei muistanut olleensa koskaan aiemmin ujo. “Mutta en oikein tiedä, miten valmistautua tai miten edes olla emo.”
Tuulihäntä puski Tuikemieltä ja kietoi häntänsä Tuikemielen hännän ympärille rohkaisun merkiksi. Vaikka Tuulihäntä ei pystynyt puhumaan ja kertomaan pennulleen olevansa aina tämän tukena, Tuikemieli ymmärsi emonsa sanomattomat sanat silti.
“Kiitos”, Tuikemieli kuiskasi. Ehkä hän selviäisi sittenkin pentujen kanssa. Tuulihäntä oli kuitenkin kasvattanut niin hänet, Valonpilkkeen kuin Kipinähohteenkin ja jokainen heistä oli kasvanut kunnolliseksi myrskyklaanilaiseksi. Tai ainakin Tuikemieli uskoi olevansa kunnollinen, vaikka hän vierailikin Synkässä metsässä…
Tuikemieli väristi ajatukset pois mielestään ja painoi kuononsa vasten Tuulihännän poskea. Vielä olisi kerrottava ainakin Lehmussydämelle pennuista… Tätäkö hänen elämänsä tulisi nyt olemaan? Sitä, että hän vähitellen ja vuoronperään kertoi ystävilleen ja perheenjäsenilleen olevansa tiineenä?
“Emo, tiedätkö missä Lehmus-”
“Auttakaa, apua! Merilintu on loukkaantunut! Sudenlaulu, apua!”
Kaikkien katseet kääntyivät kohti leirin sisäänkäyntiä. Pihkahumu oli rynnännyt häntä koipiensa välissä leirin aukiolle, keltaiset silmät poukkoillen kissasta toiseen. Hänen kyljessään oli pitkä viilto, joka vuoti verta, mutta josta hän ei vaikuttanut välittävän lainkaan.
“Mitä on tapahtunut?” Valonpilke kiirehti aukiolle Pihkahumun luokse. Häivätähti loikkasi myös alas päällikön paikaltaan ja seurasi parantajaa hätääntyneen soturin tykö. “Missä Merilintu on?”
“T-tulossa. Luminenä ja Sulkaseitti kantavat häntä… missä Sudenlaulu on?”
“Jokiklaanissa”, Valonpilke naukaisi, ja tilannetta lähestynyt Tuikemieli kuuli veljensä äänen värisevän jännityksestä. Jotain vakavaa oli tapahtunut, eikä Sudenlaulu ollut paikalla. Valonpilke olisi aivan yksin.
“Mitä tapahtui?” Häivätähti kysyi.
“Koira”, Pihkahumu henkäisi. “Koira hyökkäsi.”
Tuikemieli oli juuri kysymässä veljeltään voisiko hän auttaa jotenkin, kun Lehmussydän ilmestyi jostakin - klaaninvanhimpien pesästä? - ja katsoi Valonpilkettä suoraan silmiin. “Käyn etsimässä hämähäkinseittiä ja muita yrttejä valmiiksi.”
Valonpilke nyökkäsi isälleen kiitollisen oloisena. Tuikemieli unohti aina tarinat siitä, kuinka Lehmussydän oli viettänyt oppilaana niin paljon aikaa parantajan pesässä silloisen Susitassun ja klaanin entisen parantajan Raesateen kanssa, että muu klaani oli ajatellut hänestä tulevan sillä vauhdilla vielä parantajaoppilas.
Nyt Lehmussydämen menneisyys näkyi, kun hän kiiruhti parantajan pesään. Valonpilke haisteli ja tutki Pihkahumun kyljen haavaa, mutta soturi yritti hätyytellä parantajaa pois. “En minä tarvitse apua, vaan Merilintu!”
Silloin Luminenä ja Sulkaseitti saapuivat leiriin. Molemmat naaraat olivat haavoilla, mutta järkyttävin näky oli Merilintu, joka oli nostettu Sulkaseitin selälle. Jo kauempaa Tuikemieli näki, miten Merilinnun toinen takajalka oli aivan luonnottomassa asunnossa ja pudotti verta pitkin Sulkaseitin turkkia. Luminenä oli asettunut tukemaan Merilintua toiselle puolelle ja hänen silmänsä olivat huolesta suuret. Sulkaseitin katse oli poissaoleva hänen kantaessaan emoaan.
“Merilintu!” klaaninvanhimpien pesästä paikalle tullut Valkoviiksi huudahti kauhuissaan ja juoksi kumppaninsa luokse. “Voi, Merilintu!”
“Tuokaa hänet pesääni”, Valonpilke sanoi nopealla äänellä. “Äkkiä. Valkoviiksi, sinun on pysyttävä poissa. Tarvitsen tilaa.”
“Mutta-”
“Valkoviiksi”, Häivätähti sanoi hellästi. “Anna Valonpilkkeelle tilaa työskennellä.”
Lehmussydän tuli ulos parantajan pesästä yrttinippu suussaan, ja Valkoviiksi miltei syöksyi ruskean kollin kimppuun. “Lehmussydän! Miten Merilintu voi?”
Lehmussydän vain pudisti päätään: joko hän ei tiennyt tai ei halunnut sanoa. Kolli asettui Pihkahumun eteen ja laski yrttinipun alas. “Valonpilke pyysi minua katsomaan haavasi.”
“Mutta Merilintu-”
“Valonpilke pitää hänestä huolta.”
“Mutta-”
Lehmussydän alkoi hoitamaan Pihkahumun haavaa, luultavasti Valonpilkkeeltä saamien ohjeidensa mukaisesti. Häivätähti oli alkanut puhutella Pihkahumua tapahtuneesta: Tuikemieli kuuli heidän juttelevan jotain koirasta.
Tuikemieli halusi auttaa jotenkin, mutta ei tiennyt miten. Mitä hän voisi edes tehdä? Olisi turha mennä parantajan pesään - siellä oli jo tarpeeksi ahdasta muutenkin - eikä Lehmussydänkään selkeästi tarvinnut apua. Valkoviiksi tuijotti järkyttyneenä kohti parantajan pesää, ja Aallonkuohu oli tullut Pisarahenkäyksen kanssa tukemaan isäänsä. Koko perhe vaikutti järkyttyneeltä.
Tuikemieli siirteli painoaan levottomana tassulta toiselle, kun hän kohtasi Roihuruusun katseen aukion toiselta puolelta. Roihuruusu räpäytti silmiään hitaasti, ja kuin kutsusta Tuikemieli käveli kumppaninsa luokse, painoi kuononsa tämän turkkia vasten ja hengitti syvään.
“Mitenhän Merilinnun käy”, Roihuruusu pohti hiljaisella äänellä. “Koira reviirillä… olikohan se sama, jonka Kultasumu, Kärppäkynsi ja Pähkinätassu olivat kohdanneet aiemmin?”
“Ehkä”, Tuikemieli sanoi. “Minulla on jotenkin paha tunne Merilinnusta. Hänen takajalkansa näytti niin väärältä.”
Roihuruusu painautui Tuikemielen kylkeä vasten. “Niin… sama täällä.”

Kun aurinko painui horisontin taakse ja Tuikemieli asettui sotureiden pesään Roihuruusun vierelle nukkumaan, hän ei voinut olla miettimättä Merilintua. Valonpilke oli koko loppupäivän hoitanut Merilinnun vammoja, mutta mitään ei vaikuttanut olevan tehtävissä. Kun Tuikemieli oli vienyt veljelleen ruokaa, Merilintu oli vihdoin unessa, ja Valonpilke oli sanonut hiljaisella äänellä, ettei hän uskonut Merilinnun takajalan paranevan.
Tuikemieli tiesi, mitä se tarkoitti. Merilintu ei voisi jatkaa soturina, jos hänen takajalkansa ei toimisi kunnolla: hän päätyisi klaaninvanhimmaksi. Mutta ainakin hänen kumppaninsa olisi hänen kanssaan siellä. Valonpilke oli myös maininnut jotain ilkeän näköisestä puremajäljestä Merilinnun selässä ja siitä, miten syvä haava oli. Ainakin sen vuoto oli saatu tyrehdytettyä.
Tuikemieli huokaisi hiljaa ja laski hännänpäänsä kuononsa päälle. Hän katseli hetken ajan pimeää pesää ennen kuin sulki silmänsä ja vaipui syvään uneen…
…ja heräsi sitten vieläkin pimeämmässä metsässä, sumun ja varjojen ympäröimänä. Tuikemieli nousi seisomaan. Viime aikoina hänen käyntinsä Synkässä metsässä olivat vähentyneet ja kun hän sitten oli vieraillut metsässä, hän oli hakeutunut sinne itse. Nyt hän ei ollut edes ajatellut Synkkää metsää mennessään nukkumaan.
Surmamieli oli kutsunut hänet.
Jostain syystä ajatus sai Tuikemielen värähtämään, vaikka hän ei kokenut pelkäävänsä luopiota. (Vaikka ehkä hänen pitäisi?)
“Tuikemieli”, sanoi ääni pimeydessä, ja varjoista astui esiin suuri, pikimusta kolli. “Olet ollut kiireinen.”
“Olen Myrskyklaanin soturi; minulla on velvollisuuksia klaanissani”, Tuikemieli sanoi. Hän oli jo kauan sitten oppilaana oppinut sen, ettei Surmamielen edessä saanut näyttää epäröintiä tai pelkoa. “Tapasin Aavaraitaa kyllä viime kokoontumisessa. Hänellä menee hyvin. Hän toivoo oppilasta.”
“Tiedän.”
Tietenkin Surmamieli tiesi. Mitä kolli nyt ei tietäisi?
“Joten miksi kutsuit minut?” Tuikemieli kysyi ääni vakaana. “Minulla on ollut pitkä päivä. Haluaisin saada nukuttua kunnolla.”
“Oletpas sinä vaativalla tuulella tänään”, Surmamieli hymähti ja käveli Tuikemielen ympäri hitaasti. Hän kosketti hännänpäällään Tuikemielen selkää. “Onko sinulla kenties jotain kerrottavaa minulle?”
“Kerrottavaa?” Tuikemieli kurtisti kulmiansa. Mitä kerrottavaa hänellä olisi muka Surmamielelle? Mitään ei ollut tapahtunut viime aikoina, paitsi Roihuruusun veljen löytyminen ja Merilinnun loukkaantuminen. Ja tietenkin tieto siitä, että Tuikemieli oli tiineenä.
Tuikemieli räpäytti silmiään.
Niin tietenkin.
Hän oli tiineenä.
“Niin”, Surmamieli sanoi ja istahti alas Tuikemielen eteen. “Sinulla on kerrottavaa. Jotakin hyvin tärkeää.”
Miksi Surmamieltä kiinnosti Tuikemielen tiineys? Tuikemieli ei ymmärtänyt, mutta ehkä oli korkea aika hyväksyä se, ettei hän koskaan tulisi ymmärtämään tuota ikivanhaa luopiota, jonka ajatukset toimivat eri tavalla kuin kenenkään muun, elävän tai kuolleen. “Sinä selkeästi tiedät jo.”
“Haluan sinun sanovan sen ääneen.”
Tuikemieli tuijotti hetken ajan Surmamieltä syvälle tämän meripihkankeltaisiin silmiin. Jo nyt, ennen kuin pennut olivat edes syntyneet, Tuikemieli halusi suojella heitä kaikelta, varsinkin Surmamieleltä. “Olen tiineenä.”
“Niin”, Surmamieli sanoi matalalla äänellä. “Olet tiineenä.”
“Onko se ongelma? Mitä se sinua kiinnostaa?”
Luopio naurahti kuivasti. “Minua se ei kiinnosta sen enempää, mutta ongelma se on.”
“Minun pentuni eivät ole ongelma!”
Surmamieli siristi silmiään. “Typerys.”
Raivo kuohahti Tuikemielen sisällä. Ei siksi, että Surmamieli oli haukkunut häntä vaan siksi, että hänen pentujansa oli epäsuorasti loukattu. “Vihaatko sinä pentuja noin paljon? Tai ehkä ongelmana on se, että sinä sait vain yhden pennun ja hänkin vain vihasi sinua!”
Viiltävä kipu salamoi yhtäkkiä Tuikemielen posken lävitse. Hänen kesti hetki tajuta, että Surmamieli oli lyönyt häntä poskeen kynsillään.
Surmamieli ei ollut koskaan aiemmin tehnyt mitään vastaavaa.
“Kuinka saatoit ajatellakaan tulla tiineeksi? Kuinka ajattelit hoitaa pentujasi, kun sinun vastuullasi on jo Aavaraita? Mitä luulet hänen ajattelevan, kun hän saa tietää pennuistasi?” Surmamieli sihahti. “Sinä et vieläkään ymmärrä sitten yhtään mitään. Luulet olevasi niin älykäs ja viisas, mutta olet joskus totaalinen idiootti. Kai sinä olet vihdoin tajunnut, että Kaunisraita oli tiineenä, kun hän kuoli? Mitä luulet, että Aavaraidalle tapahtuu, kun hän saa tietää sinun olevan tiineenä? Kun sinä saat pentuja ja hän ei?”
Tuikemieli avasi suunsa ja sulki sen. Kaunisraita oli ollut tiineenä kuollessaan? Mutta… Tuikemieli ei ollut tiennyt. Hän oli kyllä huomannut Aavaraidan puhuvan paljon pennuista ja hyvin ristiriitaisella tavalla - toisaalta kaihoavasti, kuten kuka tahansa naaras, mutta toisaalta myös katkerasti, eikä Tuikemieli ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
Mutta jos Kaunisraita oli ollut tiineenä kuollessaan… mitä ihmettä se tarkoitti Aavaraidan kannalta?
Ja kuinka hirveältä Kaunisraidan oli täytynyt tuntua, kun hän oli kuollut syntymättömien pentujensa kanssa… ja Surmamielikin oli menettänyt samaan aikaan niin kumppaninsa kuin pentunsa, ja…
“Olen pahoillani”, Tuikemieli sanoi käheällä äänellä. Hän tunsi veren valuvan suuhunsa ja hän nielaisi sen. “En tiennyt pennuistasi-”
“Älä minulle anna sääliä”, Surmamieli sihahti. “Katsokin, että Aavaraita ottaa uutiset hyvällä vastaan.”
“Varmasti hän on iloinen puolestani”, Tuikemieli sanoi. “Miksi ei olisi? Hän on ystäväni.”
Surmamielen silmissä välähti jotain, mitä Tuikemieli ei osannut lukea. “Älä anna hänen järkyttyä. Muista, että aihe on hänelle hyvin herkkä ja henkilökohtainen, eikä hän edes itse tiedosta sitä.”
Tuikemieli vain nyökkäsi. Ei hän voinut muutakaan, ja jos totta puhuttiin, hän ei edes uskonut aiheen olevan niin iso asia Aavaraidalle kuin mitä Surmamieli antoi olettaa. Joskus luopio osasi olla kovin dramaattinen.
Mutta Tuikemieli tunsi pienen pettymyksen sisällään. Osa hänestä oli toivonut, että Surmamieli olisi iloinnut hänen pennuistaan… ehkei kollilta voinut odottaa liikoja. Olihan tämä ollut kuollut jo niin kauan, ettei varmaan edes muistanut millaista oli olla elävä ja saada pentuja.
“Muista syödä hyvin. Niin itsesi kuin pentujesikin takia”, Surmamieli totesi sitten.
Tuikemieli kohotti katseensa luopioon ja pieni hymy levisi hänen kasvoilleen. Surmamieli välitti ehkä sittenkin.
Sitten metsä katosi hänen ympäriltään.

Tervatassu, toinen luku


Sammalsilmä tukeutui nuoreen oppilaaseen lähes koko painollaan huolimatta siitä, että kyseinen oppilas oli vieraasta klaanista, ja kerrankin Tervatassu ei pannut hanttiin. Hänen sileä turkkinsa oli litimärkä ja kolea tuuli sai hänet vapisemaan. Onneksi Taivasklaanin reviirillä kasvoi puita, jotka suojasivat viimalta. Silti Tervatassu ei juuri nyt tahtonut mitään muuta, kuin päästä kotiin. Häntä ei pelottanut lainkaan huolimatta siitä, että oli matkalla vihollisklaanin leiriin, mutta hän ajatteli hieman happamasti, että taivasklaanilaisten puolesta hän olisi saanut vaikka hukkua Kyytassun sijasta. Vastahakoisesti Tervatassu asteli vanhuksen vierellä Taivasklaanin leiriin asti ja valmistautui kertomaan uutiset.

Ensimmäisenä tulijat huomasi vartiossa ollut ruskehtava kolli. Tervatassun silmissä hän oli valtava. Tuuliklaanilaiset kun olivat luonnostaan usein pienikokoisempia.
“Sammalsilmä! Ja… Tuuliklaani? Päästääkö Tuuliklaani noin nuoren kissan yksinään metsään?” kolli siristi keltaisia silmiään.
Tervatassu luimisti korviaan. Tähtiklaanin nimeen, ei hän mikään pentu ollut! Tervatassu kiirehti puhumaan ennen Sammalsilmää.
“Tulin vain saattamaan vanhuksenne ja kertomaan, että oppilaanne hukkui”, kermanvärinen kolli totesi napakasti, paljastamatta, kuinka järkyttynyt todella oli. Kun Kyytassu ei noussutkaan pintaan vedestä, oli Tervatassu jäänyt tuijottamaan järveä silmät selällään.
“M-mitä? Kuka?” ruskea soturi naukui hieman epäuskoisen kuuloisena.
“Kyytassu…” Sammalsilmä naukui.
Paikalle asteli jokin mustavalkoinen kolli, jonka siniset silmät kiiluivat kuunvalossa. Hän näytti siltä, että oli kuullut keskustelun.
“Mitä ihmettä on tekeillä, Honkasydän? Miksi joku tuuliklaanilainen…hädin tuskin oppilas, tuo uutisen?” hän naukui epäluuloisena, silmäillen Tervatassua lähempää.
Tervatassu jännitti lihaksensa ja röyhisti rintansa taivasklaanilaisen katseen alla. Miten hänkin julkesi vihjata, että Tervatassu oli liian nuori olemaan oikeasti oppilas? Kai he Tähtiklaanin tähden nyt tajusivat, ettei hän ollut mikään pentu!
“Satuin olemaan paikalla!” oppilas tuhahti. Hän oli jo kääntymässä kohti leirin suuaukkoa. “Menen nyt tästä kotiin.”
“Taitaa olla parasta, että käyt Hallatähden puheilla ensin”, ruskeaturkkinen soturi huokaisi. Tervatassu tunsi niskakarvansa nousevan pystyyn. Hallatähden! Ei hän ollut näille kissoille mitään selittelyjä velkaa. Silti, terve järki voitti uhmakkuuden. Tervatassu tahtoi kotiin, ja hän tiesi, ettei voisi päästä livahtamaan karkuun, vaikka kovin tahtoi. “Selvä sitten”, hän jupisi, ja antoi Honkasydämen johdattaa hänet kallion laen luo, missä hän oletti päällikön pesän mahdollisesti sijaitsevan.
“Hallatähti. Saako tulla sisään?” Honkasydän kysyi kuuluvalla äänellä. Tervatassu höristi korviaan ja kuuli pesästä liikettä.
“Toki”, Hallatähti naukui nopeasti. Honkasydän talutti Tervatassun sisään, katsoen oppilasta tiukasti. ‘Hän uskoo, että yritän paeta!’ Tervatassu tajusi ja tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn.
Nähdessään Hallatähden, Tervatassun silmät laajenivat. Päällikkö näytti vieläkin isommalta, kuin hän oli kuvitellut!
“Tuuliklaanin Tervatassulla on Taivasklaania koskevia uutisia”, Honkasydän murahti. Hallatähti nyökkäsi Tervatassulle kehotuksena puhua.
“Kyytassu hukkui”, Tervatassu kertoi, tuijottaen suoraan valkoisen kollin silmiin. Hän etsi niistä merkkejä siitä, että päällikkö syyttäisi tuuliklaanilaista, mutta Hallatähden silmät eivät paljastaneet mitään.
“Mitä tapahtui?” Hallatähti kysyi rauhallisella äänellä. Tervatassu vilkaisi märkiin tassuihinsa nopeasti.
“En minä ole Taivasklaanille mitään selityksiä velkaa”, nuori oppilas murahti. Hänen korvansa olivat luimussa. Hän odotti Hallatähden suuttuvan, olihan hänellä otsaa puhua klaanipäällikölle noin, kun oli itse vasta hädin tuskin oppilas. Tämä ei kuitenkaan pahastunut, pahempaa, Tervatassu näki Hallatähden silmissä myötätuntoisen pilkkeen. ‘He luulevat, että pelkään!’ Tervatassu ajatteli.
“Ei kukaan ajattele, että olisit meille jotain velkaa. Mutta meidän tulisi tietää, mitä tapahtui. Sammalsilmästä ei ole aivan hetkeen selostamaan asiaa. Kyytassu oli kuitenkin klaanitoverimme”, Hallatähti naukui ystävällisesti. Tervatassu huokaisi ja nyökkäsi viimein.
“Olin nummilla lähellä järveä, kun näin Sammalsilmän jumissa liejussa. Näin, kuinka Kyytassu meni auttamaan, mutta hänkin juuttui mutaan. Ketään teidän klaanille kissaa ei tullut, joten menin auttamaan. Sain Sammalsilmän kiskottua irti, mutta kun yritin pelastaa Kyytassua, laineet tempaisivat meidät järveen. Kyytassu oli niin painava, etten saanut kiskottua häntä vedestä”, Tuuliklaanin oppilas selitti vastahakoisesti, vältellen taas Honkasydämen katsetta. “Saanko nyt mennä kotiin?”
“Sinä et kyllä ole siinä kunnossa, että jaksaisit vaeltaa yk-”, Honkasydän aloitti, mutta keskeytti, kun Hallatähti loi häneen tiukan katseen. Tervatassu sähähti harmissaan.
“Sinun on parasta jäädä leiriimme yöksi. Aamulla lähetän partion saattamaan sinut Tuuliklaaniin”, valkoinen kolli naukui rauhallisesti, mutta niin tiukasti, että jopa Tervatassun kaltainen kissa joutui miettimään kahteen kertaan, ennen kuin kyseenalaistaisi määräystä.
“Mutta enhän minä mitään saattajaa tarvitse!” Tervatassu päätti kuitenkin kokeilla onneaan. Hallatähti katsoi häntä yhä samalla myötätuntoisella katseella, jota Tervatassu ei itse ymmärtänyt. Ei hän mitään myötätuntoa kaivannut!
“Valitan. En voi päästää sinua yksinäsi, etenkään noin voipuneena.”
“Et sinä ole päällikköni! Noudatan vain Pilvitähden käskyjä”, kolli nurisi silmät viiruina. Hänen häntänsä viuhtoi uhmakkaana edestakaisin. Hän tiesi itsekin, kuinka väsynyt oikeasti oli, mutta ei tahtonut antaa vieraan klaanin päällikön komennella itseään.
“Kantavatko käpäläsi edes nummille asti?” Honkasydän kysyi väliin. Tervatassu kääntyi tätä kohti ja paljasti hampaansa. He kaikki tiesivät vastauksen kysymykseen ja viimein Tervatassu myöntyi..
“Hyvä on.”

Heti seuraavan aamun valjetessa Hallatähti oli lähettänyt lupauksensa muistaen muutaman kissan viemään Tervatassun omaan klaaniinsa. Vaikka oppilas oli miten asiasta vääntänyt, eivät taivasklaanilaiset olleet suostuneet jättämään häntä rajalle. Kun partio saapui Tuuliklaanin leiriin, häpeä poltteli Tervatassun joka ikistä karvaa. Taivasklaanilaisten saattue sai hänet näyttämään joltain hiirenaivoiselta, ongelmiin joutuneelta pennulta. Kyyarpi oli erityisen vihainen.
“Mitä ihmettä sinä ajattelit! Lähteä nyt matkoihisi tuolla tavoin!” laikukas soturi huudahti.
“En minä lähtenyt ‘matkoihini’! Jos en olisi tehnyt mitään, kaksi kissaa olisivat hukkuneet!” Tervatassu murisi. Hän oli kuvitellut, että vanhuksen hengen pelastaminen olisi sankariteko. Olisiko Kyyarpi sitten halunnut hänen jättävän molemmat taivasklaanilaiset omilleen?
“Ja mitä kävi? Toinen heistä hukkui silti!” Kyyarpi sähisi oppilaalleen. Tervatassu luimisti korviaan ja veti hampaansa irveen.
“Ei se ollut minun syytäni”, hän väitti. Tervatassu ei toden totta voinut ymmärtää, kuinka hiirenaivoisia soturit joskus olivat. Hän oli pelastanut sentään toisen kissoista. Eikö hän ansainnut siitä mitään kiitosta?
“Ongelma ei ole se, että pelastit hukkuvan kissan. Sinun ongelmasi on se, että luulet tietäväsi kaikesta enemmän, kuin kukaan muu”, Kyyarven siristi silmiään ja huitoi hännällään varoittavasti. Tervatassun teki mieli huitaista häntä kynsillään, mutta hän ei antanut itsensä menettää malttiaan.
“Ehkä minä vain tiedän enemmän, kuin sinä”, hän nosti leukansa nokkavasti pystyyn ja kääntyi kannoillaan kohti leirin suuaukkoa.
“Sinä saat siivota pentutarhan ja etsiä Varissulasta ja Valkohännästä punkit. Heti paikalla”, laikukas kolli murahti. Tervatassu luimisti korviaan ja marssi pentutarhaan aloittamaan urakan. Tämä on epäreilua! Kyyarpi laittoi hänet aina tekemään kaikki hanttihommat eikä koskaan opettanut mitään hyödyllistä, ja taas mestari rankaisi häntä. ‘Tätä menoa irrotan vanhuksista punkkeja vielä silloin, kun Kanipentu ja Lumikkopentu ovat sotureita!’ Tervatassu ajatteli ärtyneenä. Kyyarpi ei tosiaan halunnut tehdä hänestä hyvää soturia! ‘No, viis siitä, minusta tulee Tuuliklaanin paras soturi vaikka ILMAN Kyyarpea!’
Pentutarhan siivous oli vielä kamalampaa, kuin klaaninvanhimpien pesän. Pennut loikkivat kaikkialle, ja kun Tervatassu koitti hätyyttää heitä ulos että sai hommat hoidettua, pentujen emot loivat häneen ikäviä silmäyksiä.
“Sinä et ole yhtään hauska tänään!” Kanipentu nurisi, kun Tervatassu murahti kaapiessaan likaisia sammalia. Hän katsoi pentua välinpitämättömästi.
“En minäkään nyt oikein riemusta ratkea”, hän totesi kuivasti. Kanipentu valmistautui loikkaamaan oppilaan häntään kiinni. Tervatassu vetäisi häntänsä pois pennun ulottuvilta. Ainakin hän sai metsästää muutakin riistaa kuin klaanitoverien häntiä! Hän pakottautui kuitenkin pitämään kyntensä sammalissa ja heilautti häntänsä pois Kanipennun ulottuvilta.

Onneksi klaaninvanhimpien pesässä ei ollut kova siivoaminen. Makuualuset oli vaihdettu jo aikaisemmin. Onneksi niin, sillä missään ei tällaisen sateen jälkeen ollut kuin märkiä sammalia! Varissulka piti Tervatassua silmällä.
“Vanhassa metsässä oli sitten kaikki paremmin. Ei tällaisia helteitä, tällaisia sateita”, vanha tummanharmaa kolli marisi. Valkohäntä loi häneen myötätuntoisen katseen.
“Ei siellä yhtään helpompaa ollut”, naaras näpäytti Varissulkaa hännällään. Tervatassu katsoi heitä kiinnostuneena. Vihdoin jotain kuuntelemisen arvoista!
“Millaista metsässä oli?” nuori oppilas kallisti päätään uteliaana sivulle.
“No, reviirillämme oli näköalakivet joista näki kaikkialle nummille, ja olimme klaaneista lähimpänä Kuukiveä. Täydenkuun aikaan kokoonnuttiin Nelipuulla”, Varissulka kertoi haikeana. Tervatassu ei edes kyennyt käsittämään, miten paljon kaikki oli varmasti muuttunut. Siitä oli monen monta vuodenaikaa, kun klaanit olivat asettuneet järvelle.
“Varissulka, muistatko Pitkätähden ja vanhempien soturien kertomukset kaivajista?” Valkohäntä henkäisi. ‘Kaivajista’? Tervatassu ei ollut kuullutkaan sellaista sanaa.
“Tietysti minä muistan! Siihen aikaan kaikki vielä kunnioittivat Tuuliklaania…” vanhus naukui.
“Kyllä ne kunnioittavat meitä nytkin!” Tervatassu väitti kiihkeästi. Tietenkin muut kunnioittivat Tuuliklaania! Hehän olivat lähimpänä Hopeahäntää ja Tähtiklaania, kun puut eivät olleet taivaan edessä.
“Eivät samalla tavalla… nykyajan nuorilla ei olisi sisua ryhtyä kaivajiksi”, Varissulka huokaisi.
“Et sinäkään niin vanha ole, että olisit nähnyt koskaan heidän työtään”, Valkohäntä huomautti ystävällisesti. Tervatassu kurtisti kulmiaan. Kaivajien täytyi sitten olla elänyt aivan aikojen alussa, jos edes Varissulka ei ollut elänyt silloin! Varissulka pudisteli päätään.
“En toki. Mutta Pitkätähti ja isäni Jalkapuolikin muisti”, tummanharmaa kolli murahti. Valkohäntä vilkaisi Tervatassua, joka tuijotti vanhuksia kasvoillaan hämmentynyt ilme.
“Olet kuullut Pitkätähdestä varmasti? No, kun Pitkätähti oli nuori, Tuuliklaanilla oli kahdenlaisia sotureita. Kaivajia ja nummijuoksijoita. Nummijuoksijat olivat kuin tavalliset soturit, mutta kaivajat viihtyivät tunneleissa. He olivat tottuneita pimeyteen. He kaivoivat tunneleita Tuuliklaanin nummien alle. Kaivajia arvostettiin suuresti, sillä työ oli todella vaarallista”, naaras virkkoi. Tervatassu kuunteli tarkasti ja nyökkäsi sitten.
“Miten kaivajat sitten valittiin?” kolli kysyi mietteliäänä. Varissulka vilkaisi Valkohäntään.
“Kaikista pienimmät kissat. Ja pitkähäntäiset”, Valkohäntä pinnisteli muistaakseen kaiken, mitä jopa häntäkin vanhemmat soturit olivat joskus kertoneet. Tervatassu nyökkäsi. Jos hän olisi elänyt silloin, hän olisi hyvinkin voinut olla kaivaja! Ajatus sai hänet tuntemaan hienoista tyytyväisyyttä. Vaikka kaivajia ei enää ollutkaan, oli heidän muistoaan vaalittava.
“Eikö… järvellä ole koskaan kaivettu tunneleita?” Tervatassu kysyi varovaisesti, muistellen sitä tukittua koloa, jonka oli löytänyt edellisenä iltana.
“Ei. Ei täällä voi kaivaa. Ja sitä paitsi, ehkä on vain hyvä asia, että kaivamisen taito on jäänyt menneisyyteen. Se oli erittäin vaarallista, ymmärräthän?” valkoinen naaras näytti mietteliäältä. Tervatassu nyökkäsi arvokkaasti.
“Tietenkin. Mutta en anna Tuuliklaanin unohtaa heitä”, kermanvaalea kolli lupasi.

Pian hän oli hoitanut hommansa klaaninvanhimpien pesällä ja suuntasi itsekin syömään jotain. Hän arveli, ettei Kyyarpi taaskaan aikonut pitää hänelle mitään kiinnostavia harjoituksia. Tervatassulla oli kyllä kana kynittävänä mestarinsa kanssa. Hän ei siivoaisi enää yhden yhtä pesää! Ei ainakaan rangaistuksena hengenpelastuksesta… vaikkakin hänen täytyi myöntää, että oli totta, että hän oli lähtenyt silloin leiristä luvatta. ‘Mitä väliä silläkin on? Minähän yritin vain saalistaa klaanilleni. Ja klaani tulee ruokkia aina ensin!’ Tervatassu päätti, että oli tehnyt silloin aivan oikein ja loikki kevyin askelin muiden oppilaiden ryhmän luokse.
“Hei!” Näätätassu heilautti häntäänsä Tervatassulle. Tervatassu istuutui heidän viereensä ja alkoi sukimaan turkkiaan.
“Kyyarpi ei varmaan ollut kovin hyvällä tuulella?” Herukkatassu arvasi. Tervatassu naurahti kuivasti.
“Joo. Ei tosiaan”, hän hymähti. Tervatassu tiesi Herukkatassun nähneen hänet muutama päivä sitten jahtaamassa kania melkein Myrskyklaanin puolelle, mutta hän ei antanut itsensä tuntea häpeää. Hän oli ajatellut soturilain perustaa, oman klaaninsa ruokkimista. Siksi sekin olisi ollut aivan oikein, jos hän olisi napannut Tuuliklaanin kanin Myrskyklaanin puolella.
“Ei käy kateeksi, Tervatassu”, Vatukkatassu liittyi keskusteluun. Tervatassu pyöräytti silmiään ja tuhahti hiukan huvittuneena. Kolli katseli ympärillleen hetken ja näki hiukan nuoremmat oppilaat, Mehiläistassun, Pyökkitassun ja Haikaratassun juttelemassa keskenään. Hän tiesi, että oli itsekin aivan yhtä nuori kuin he, mutta hän piti enemmän vanhempien oppilaiden seurasta. He olivat vähän… fiksumpia, ainakin hänestä tuntui siltä.
“Onko totta, että se taivasklaanilainen hukkui?” Herukkatassu keskeytti hänen ajatuksensa ja sai Tervatassun räpäyttämään silmiään. Herukkatassu istuutui ja kietoi häntänsä käpälien ympärille.
“On se, mutta sen vanhuksen minä pelastin”, vaalea kolli vilkaisi kilpikonnakuvioiseen, paljon isokokoisempaan oppilaaseen ja tunsi hitusen ylpeyttä, vaikka Kyytassu olikin hukkunut. Sen oli täytynyt olla Tähtiklaanin tahto. Tähtiklaani oli varmasti ohjannut hänen käpäliään, koska Sammalsilmä kuitenkin pelastui.
“Päästäisiköhän Kyyarpi sinut muuten taisteluharjoituksiin huomenna? Purppuravaahtera lupasi, että harjoittelemme jonkinlaista ryhmähyökkäystä Mäyrätassun ja joidenkin sotureiden kanssa”, kilpikonnakuvioinen pohti ja näpäytti Tervatassua kylkeen hännällään.
“Parempi olisikin päästää”, Tervatassu murisi ja huiskaisi ilmaa hännällään. “Kyyarpi taitaa nauttia, kun laittaa minut tekemään kaikki ikävimmät hommat. Kuten vaikka vanhusten punkkien irrotus…”
“Älä anna Varissulan kuulla tuota!” Näätätassu nauroi ja tökkäsi Tervatassua leikkisästi käpälällään.

Viides luku – I can feel a phoenix inside of me

Kuningattaret pesivät pentujensa turkkeja pitkin, lempein vedoin, ja pesän suojissa kaikui pienten naukaisujen heleä kuoro. Oppilasikäiset kissat istuivat vanhempiensa kanssa leirin aukealla, jakaen tuoresaalista ja nauraen makeasti päivän kommelluksille. Ilmapiiri oli lämmin kuin lehtikadon viimeinen aurinko. Soturi-ikäiset perheet söivät yhdessä, ja vanhempien silmissä kiilsi ylpeys heidän katsellessaan jo aikuisiksi varttuneita pentujaan.
Aurinkotassu istui yksin kauempana ja hänen tassujensa juuressa oleva hiiren rämmäle oli jo täysin häneltä unohtunut. Hän katseli paikaltaan perheitä, jotka tuntuivat täyttävän koko leirin olemassaolollaan ja tukahduttavan hänet alleen. — kuin pehmeä, lämmin aalto, joka kuitenkin tuntui tukahduttavan hänet alleen. Kaikki se hellyys, lempeys ja ilo… se tuntui vieraalta. Hän ei ollut koskaan kokenut sellaista Hopeaviillon kanssa ollessaan pentu.
Ei emo ollut hänen turkkiaan lempein vedoin pessyt ja kertonut tarinoita tai selitellyt poissaolojaan Aurinkotassun ollessa vielä pentu. Ei emo ollut hänelle kertonut kehuja ja nauranut hänen kanssaa huvittaville jutuille. Ei Aurinkotassu ollu nukkunut emonsa vierellä, kun oli kylmä tai vain tuntui siltä. Oliko tämä normaalia vai oliko se, mitä hän itse oli kokenut, normaalia? Miksi hän ei ollut kokenut lämpimiä iltoja emonsa turkkia vasten ja saanut kuunnella kutkuttavia tarinoita? Miksi hän ei ollut kokenut lämpimiä leikkihetkiä emonsa kanssa? Miksi hän ei ollut kokenut tuollaisia hetkiä jaetun riistan äärellä kuin hän näki perheiden juuri nytkin tekevän? Miksi hän ei ollut kokenut mitään sellaisia lämpimiä hetkiä, joita hän nyt näki ympärillään jatkuvasti ja päivittäin?
Miksi hänen muistoissaan kutisi emon kylmä katse ja katkerat sanat ja kertomukset isästä ja taistelusta? Miksi hänen muistoissaan hän värisi yksin öitä ja päiviä tukahtuneella ja epämukavalla sammalpedillä? Miksi hänen muistoissaan kirveli haukut, moitteet ja kelpaamattomuus? Miksi hänen muistoissaan väreili pelko ja itku, kun hän kyhjötti kauhuissaan pesän nurkalla, kun emo huusi ja raivosi hampaat irvessä?
Aurinkotassu työnsi tassujensa juuressa olevan hiiren pois itsestään. Hän ei oikein tiennyt enää, mitä ajatella. Ruokahalukin oli kadonnut.
”Eikö maistu?” Kaikutassu kysyi, astellen tuttu veikeä hymy huulillaan Aurinkotassun luo.
”Ei ole nälkä”, Aurinkotassu mutisi ja vältteli Kaikutassun katsetta pitämällä katseensa tassuissaan.
”Toivottavasti et ole sairastumassa”, Kaikutassu harmistui. ”Olisi tylsää, jos et voisi harjoitella kanssani!”
”En sentään”, Aurinkotassu vakuutteli mustaoranssia naarasta. ”Muuten vain meni ruokahalu.”
”Okei? Oletko ihan varma?” Kaikutassu kallisti päätään.
”Joo, olen varma”, Aurinkotassu nyökkäsi ja väläytti lähes olemattoman hymyn Kaikutassulle. ”Illemmalla sitten taas yritän syödä.”
”Selvä. Haluatko lähteä kävelylle?” Kaikutassu kysyi sitten, palaten tuttuun loppumattomaan innotukseensa ja energisyyteensä. Naaraan silmiin pilkahti tuttu leikkimielinen palo. ”Tai jopa uimaan?!”
”No en ainakaan uimaan!” Aurinkotassu älähti ja hieman säikähti itseään. Ei hän ollut tottunut olemaan niin… mikä hän edes oli? Hän selvitti kurkkuaan ja hillitsi itsensä taas. ”On ihan liian kylmä.”
”Vilukissa!” Kaikutassu leikitteli lempeästi. ”No tule edes kävelylle. Edes hetkeksi. Kiltti?”
Kaikutassun anelu sai Aurinkotassun huokaisemaan, mutta hän ei kieltäytynyt. Parempi saada ajatukset edes hetkeksi muualle kuin velloa niissä loputtomiin. Emo olisi jo moittinut hänen istuskeluaan ja todennut, että hänestä ei tulisi mitään, jos hän vain istuskelisi.
Aurinkotassu kulki pitkäturkkisemman naaraan rinnalla, kun tämä loikki innoissaan ja selitti ties mistä taas. Aurinkotassu kuitenkin kuunteli koko ajan ja jopa hieman ihaili Kaikutassun ikuista jaksamista puhua. Ja rohkeutta ja vapautta olla oma itsensä. Aurinkotassu ei edes… kuka hän oli? Hän oli Valhetähden seuraaja, tytär. Hän… hän oli… Kuka hän oli? Epävarmuus valtasi Aurinkotassun niin pahasti, että hän miltei kompuroi omiin tassuihinsa. Hän ravisti päätään hieman ärtyneenä. Hän oli Aurinkotassu, olihan se selvää! Hänellä oli tehtävä… ja….
”Katso!” Kaikutassu kimeä kiljaisu sai Aurinkotassun säpsähtämään. ”Mikä ihme tuo on?”
Aurinkotassu seurasi Kaikutassun katsetta ja huomasi järvessä nopeasti liikkuvan oudon otuksen, jonka kyydissä taisi olla kaksijalkoja. Mitä ihmettä?
”Ei mennä lähemmäs!” Aurinkotassu tarttui Kaikutassun tuuheasta hännästä juuri ennen kuin mustan ja oranssi kirjava naaras ehti pinkoa rantaviivalle. ”Parempi, ettei meitä huomata.”
”Eivät kaksijalat meitä näe!” Kaikutassu protestoi, mutta asettui sitten aloilleen Aurinkotassun vierelle, kun Aurinkotassu ei antanut periksi. Kaksikko seurasi outoa otusta ja sen liikehdintää järvessä. Kaikutassu kertoi, että joku soturi oli hänelle kertonut, että toisinaan kaksijalat olivat keskellä järveä jonkun otuksen päällä ja liikkuivat sen avulla kastumatta vedessä. Kuulemma nykyisin se oli jo harvinaista, viime Viherlehtenä ei kertaakaan näkynyt järvellä kaksijalkoja. Kaikutassu jatkoi selittämistä, mutta Aurinkotassun sisimmässä häntä vaivasi outo tunne ja kysymys.
”Kaikutassu”, Aurinkotassu puhui sitten ja toinen oppilas kääntyi katsomaan häntä, lopettaen puhumisensa. Heidän katseensa eivät kuitenkaan kohdanneet, sillä Aurinkotassu tuijotti hieman alaviistoon. ”Mistä tiedät, kuka sinä olet?”
”Mitä?” Kaikutassu kuulosti ensin huvittuneelta, mutta huomasi sitten Aurinkotassun epäröivän olemuksen. ”Minä… emo sanoi joskus, että oma itse kehittyy koko ajan ja omaa itseä pitää etsiä ja tutkia.”
Aurinkotassu nyökkäsi hieman ja tiesi jo nyt, että Kaikutassu olisi jatkamassa puhumista.
”Mutta minä… Minä olen Kaikutassu. Olen Unitähden pentu, Jokiklaanin oppilas. Olen… minä! Olen energinen ja joillekin hieman rasittava. Olen hyvää tarkoittava, vaikka toisinaan saatan sanoa vähän äkkipikaisesti jotain. Olen minä. Sitä on vaikea selittää, mutta itse sen kai tietää. Minulla on omat tavoitteet, toiveet, inhokit ja lempparit. Minulla on omat arvot ja uskomukset. Luulen, että kaikki ne tekevät minusta minut. Persoonani, haluni, virheeni, asiat joista en pidä, ystävät, heikkoudet, vahvuudet, perhe… Kaikki ne.”
Aurinkotassu kuunteli, ja jokin hänen sisällään liikahti — kuin sammal, joka oli pitkään ollut painettuna, olisi vihdoin saanut ilmaa. Mistä hän piti? Mistä hän ei pitänyt?
”Kuitenkin”, Kaikutassu jatkoi ja kohautti lapojaan, ”se, että emoni on päällikkö ja tehnyt sankarijuttuja, ole niin suuressa osassa. Tai siis, on se, mutta en ole hän eli en ole itse päällikkö tai mitään muutakaan, mitä hän on.”
Aurinkotassu jäi tuijottamaan järven pintaa, jossa kaksijalkojen outo otus liukui eteenpäin. Kaikutassun sanat kaikuivat hänen mielessään kuin tuuli lehtien lomassa. Minulla on omat arvot… omat toiveet… omat vahvuudet…
Aurinkotassu ei tiennyt, mitä ne olivat. Ei hän ollut edes ajatellut sellaisia asioita. Hän ei huomannut nyt sitäkään, että Kaikutassu katseli häntä.
”Kuule, Aurinkotassu”, Kaikutassu aloitti ja hymyili hieman, ”uskoisin kaikkien olevan epävarma toisinaan siitä, keitä he ovat. Minäkin olen toisinaan. Eikä se ole aina helppoa tietääkään, kun on niin paljon kaikenlaista. Mutta et ole yksin eikä tarvitse olla! Sinulla on kokonainen klaani tukemassa ja minä varsinkin! Voin auttaa sinua, jos tahdot. Kun en minäkään vielä täysin tiedä, kuka minä olen ja millainen minusta vielä tulee.”
Aurinkotassu räpäytti silmiään Kaikutassun sanoille ja varsinkin hänen ehdotukselleen auttaa. ”Ai, mitä? Auttaa? Mutta… miksi?”
Kaikutassu hymyili silmät tuikkien. ”Niin ystävät tekevät.”
Ystävät. Kyllää. Kaikutassu oli hänen ystävänsä. Aurinkotassu oli siitä varma. Jokiklaaniin tullessaan hän oli ajatellut, ettei hän hankkisi yhtäkään ystävää. Emo oli sanonut sellaisten vain hidastavan häntä ja aiheuttavat hankaluuksia. Mutta emo ei ollut täällä eikä hänen tarvinnut tietää. Ja jos emo kysyisi asiasta, hän voisi vain sanoa tekevänsä miten emo käski; pysyä lähellä ja sitä kautta lähempänä Unitähteä.
”Kiitos, Kaikutassu”, Aurinkotassu naukaisi ja hymyili itsekin hieman, ”se olisi mukavaa.”

Aurinkotassun hampaat pureutuivat oravan niskaan. Saalis valahti veltoksi ja ylpeyden lämmin liekki leimahti hänen rintaansa. Hänestä oli tullut jatkuvien harjoitusten myötä taitava saalistaja. Unitähden sanat virheiden tekemistä ja epäonnistumisesta kuu sitten olivat auttaneet enemmän kuin hän oli edes huomannut.
”Hienoa!” Unitähden ylpeä kehräys kuului oppilaan takaa, kun päällikkö asteli hänen luokseen. ”Olet saanut tänään niin paljon saalista, että monet saavat vatsansa täyteen.”
”Se on hyvä”, Aurinkotassu sanoi ja nyökkäsi. ”On paljon ruokittavia.”
Päällikkö nyökkäsi ennen kuin maisteli ilmaa. Aurinkotassu siirtyi saamansa oravan ääreen ja siirsi sen kahden muun aiemmin saamansa saaliin luokse peittäen ne sitten lehdillä.
”Haluaisitko kokeilla, onko nopeutesi riittävä kanin nappaamiseen?” Unitähti kysyi. Aurinkotassun hännänpää nytkähti hermostuksesta. ”Jos et saa sitä kiinni, se johtuu siitä, että en osaa opettaa sinulle niiden nappaamista. Tuuliklaanin kissat ovat kanien pyynnin mestareita.”
”Minä… voin minä yrittää”, Aurinkotassu sanoi nyökäten. Hän ei saisi perääntyä mistään.
”Kanit ovat nopeita ja voivat loikata korkealle”, Unitähti aloitti. ”Ne voivat tehdä yllättäviä äkkikäännöksiä, muista se. Varo juostessasi, ettet törmää puihin tai kiviin tai muihin esteisiin. Tuuliklaanin reviiri on avoimempi kuin meidän reviirimme eikä siellä ole samanlaista vaaraa.”
Aurinkotassun turkkia poltteli se, miten paljon Unitähti puhui Tuuliklaanista yhtäkkiä. Hän kuitenkin pakotti itsensä rauhoittumaan, sillä Unitähti oli oikeassa Tuuliklaanin taidoista ja reviiristä. Ei päällikkö tarkoittanut sillä mitään, varsinkaan sitä, että Aurinkotassun emo olisi entinen Tuuliklaanin kissa.
Aurinkotassu oli tosiaan nopea Jokiklaanin kissaksi, sen Unitähti oli pannut merkille jo kuita sitten. Päällikkö yrittikin hyödyntää Aurinkotassun omia vahvuuksia kouluttaessaan tätä ja nyt olikin aika taisteluharjoitusten lisäksi katsoa, jos hän voisi hyödyntää nopeuttaan saalistamisessakin. Ja Aurinkotassu toivoi, että voisi. Outo tarve toimia Jokiklaanin parhaaksi täytti hänen sisimpänsä ja se häkellytti oppilasta. Hänenhän tarkoitus oli aivan muu kuin-
”Tuolla”, Unitähden kuiskaus veti Aurinkotassun ajatuksistaan. He kyyristyivät mataliksi. Edessä, pienen kasvin varren äärellä, kani nakersi rauhassa. Aurinkotassun silmät porautuivat siihen. Tuuli kulki oikeasta suunnasta — kani ei haistanut heitä. Se antoi Aurinkotassulle etulyöntiaseman.
Kuin tuulen kantamana hän loikkasi pusikon yli ja syöksyi kohti pahaa aavistamatonta kania. Kanin korvat pomppasivat pystyyn, se kompuroi ja lähti pakoon. Aurinkotassu oli jo melkein sen kintereillä ennen kuin se sai kunnolla vauhtia.
Aurinkotassu jatkoi juoksemistaan saaliinsa perässä silmät tiukasti sen turkissa. Hän arvioi maastoa, pusikoita, kanin mahdollisia käännöksiä. Kani yritti puikkelehtia pensaiden lomasta, mutta Aurinkotassu ei hidastanut. Hän jatkoi sinnikkäästi, sydän hakaten, tassut iskeytyen maahan kevyesti ja nopeasti.
Ja lopulta hän sai sen kiinni. Hänen kyntensä upposivat kanin nahkaan ja pian hän piteli sitä leukojensa välissä. Kynnet upposivat kanin nahkaan, ja hetken kuluttua hän piteli saalista leukojensa välissä. Rinta kohoili raskaasti, mutta ylpeys kihelmöi hänen turkkinsa läpi. Jos emo näkisi hänet nyt…
”Hienoa, Aurinkotassu”, Unitähden kehu sai oppilaan nostamaan katseensa lähestyvään naaraaseen. ”Hankalasta maastosta huolimatta pystyit juoksemaan vaivatta saaliin perässä.”
”Minä… kiitos”, Aurinkotassu tyytyi sanomaan ja hieman vaivaantuneesti hän kuopaisi ruohoa tassullaan. Kehut tuntuivat yhä oudolta. Emo oli aina joko moittinut, kritisoinut, tuonut esiin korjattavat asiat, oli Aurinkotassu onnistunut miten hyvänsä.
”Sinusta tulee hyvä saalistaja”, Unitähti naukaisi hymyillen. ”Taitosi ovat klaanille eduksi.”
Aurinkotassu nyökkäsi mestarinsa sanoille ja keräsi sitten saaliinsa kasaan viedäkseen ne leiriin. Mutta emon sanat alkoivat pyöriä hänen mielessään kuin itsepäinen tuulenvire; hänen taitonsa olivat välttämättömiä Valhetähden jatkeeksi.
Miksi kellään muulla ei ollut vastaavia taakkoja? Odotuksia? Miksi hänen tulisi olla mitä emo halusi ja päätti?
Aurinkotassu pysähtyi hetkeksi, saaliit hampaissaan. Metsä tuoksui raikkaalta, ja tuuli kuljetti veden tuoksua järveltä. Unitähden sanat kaikuivat hänen korvissaan — taitosi ovat klaanille eduksi.
Aurinkotassu hengitti syvään. Hän… hän ei ollut varma, mitä hänen tulisi tehdä. Tai, että mitä hän saisi tehdä. Emo ei… Emo ei sallisi hänen harhaantua hänelle asetetulta polulta. Oli kuin Valhetähden ääni olisi tunkeutunut hänen takaraivoonsa vaativana: sinun tehtäväsi on jatkaa minun tassunjälkiäni.
Tuuli kuljetti järveltä viileän henkäyksen, ja Aurinkotassu sulki silmänsä hetkeksi. Hän ei tiennyt, oliko hänellä oikeus tuntea tällaista. Oikeus olla ylpeä. Oikeus olla oma itsensä.
Hän tiesi heti emonsa tiukan vastauksen.
Ravistaen päätään Aurinkotassu jatkoi kulkuaan Unitähden vierellä kohti Jokiklaanin leiriä samalla, kun Unitähti kertoi suunnitelmasta huomisen koulutukselle.

Aurinkotassu oli syömässä päivän viimeistä ateriaansa. Päivä oli ollut pitkä — taisteluharjoitukset olivat vieneet hänen lihaksensa äärirajoille, ja sammalpedin lämpö houkutteli jo mielessä. Hänen korvansa kuitenkin värähtivät, kun rajapartio palasi leiriin. Ilmassa oli jotakin terävää, levotonta. Se sai Aurinkotassun niskavillat kohoamaan.
Okiväre, Jokiklaanin varapäällikkö, astui partion eteen häntä tiukasti vartalonmyötäisenä.
”Mikä on hätänä?” hänkysyi saapuvilta kissoilta. Aurinkotassu yritti vaikuttaa siltä kuin ei salakuuntelisi. Eikä Aurinkotassu varsinaisesti salakuunnellut. Partio puhui niin avoimesti, ettei hänen tarvinnut edes yrittää kuulla.
”Merkitsimme rajoja ei-kenenkään maan ja Jokiklaanin reviirin välillä”, rajapartiota johtanut soturi Syvänneturkki aloitti hännänpää nykien. ”Aivan rajan tuntumassa oli kissan hajua.”
”Yhden vai useamman?” varapäällikkö kysyi kohottaen päätään. ”Haju oli kuitenkin reviirin ulkopuolella?”
”Yhden. Ja oli reviirin ulkopuolella. Emme olisi huolissamme, jos kyseessä olisi vain yksittäinen erakko”, Syvänneturkki selitti ja vilkaisi muiden partion jäseniä. ”Se oli Tuuliklaanin luopion hajua.”
Aurinkotassun sydän hypähti. Hänen niskakarvansa pörhistyivät kuin kylmä tuuli olisi pyyhkäissyt hänen turkkinsa yli. Emo? Oliko hän todella kulkenut rajalla? Oliko hän yrittänyt tavoittaa Aurinkotassua? Mutta nyt oli liian aikaista ja emo ei edes aina sovittuina aikoinakaan ilmestynyt! Aurinkotassu nielaisi hermostuksensa.
”Oletteko varmoja?” Olkiväre kysyi, ääni matalana. Partion kissat nyökkäsivät.
”Aivan varmoja”, Leopardikynsi sanoi jämäkästi. ”Tunnistan yhä Hopeaviillon hajun, vaikka hän ei ole enää Tuuliklaanin kissa.”
Aurinkotassun kynnet upposivat hänen allaan olevaan hiekkaan. Hänen vatsansa tuntui kiristyvän kuin joku olisi kiertänyt sen ympäri. Emo oli tosiaan kulkenut rajalla. Mutta miksi?
”Pilvitähti haluaisi varmasti tietää asiasta”, Syvänneturkki totesi.
Leijonakynsi murisi matalasti, kynsiään koukistellen. ”Jos se luopio tulee viiksen vertaa meidän reviirillemme…”
”Jos tulee, me ajamme hänet pois”, Olkiväre keskeytti. ”Niin ei onneksi käynyt tällä kertaa. Syvänneturkki, tule kanssani kertomaan Unitähdelle.”
”Pilvitähden kuuluisi varmaan tietää asiasta myös”, Valkoaalto mutisi.
Leijonakynsi sähähti: ”Hopeaviilto oli meidän reviirimme tuntumassa, ei Tuuliklaanin. Mitä se Pilvitähteä koskettaa?”
Syvänneturkki kohotti kulmiaan. ”Koska Hopeaviilto on hänen karkottamansa. Pilvitähti pyysi kaikkia klaaneja pysymään valppaina hänen osaltaan.”
”Annetaan Unitähden tehdä päätös asiasta”, Olkiväre sanoi päätään pudistaen.
Aurinkotassu seurasi katseellaan, kuinka Olkiväre ja Syvänneturkki astelivat kohti Unitähden pesää. He katosivat sisään kuin varjot, jotka nielaistiin hämärään.
Aurinkotassun sydän hakkasi. Mitä emo oikein teki? Yrittikö hän saada Aurinkotassun huomion? Vai ilmaista tyytymättömyyttään? Mutta ei hänelle pitäisi olla edes syytä olla tyytymätön! Hän ei löytänyt vastausta, vaikka hänen ajatuksensa juoksivat nopeammin kuin yksikään kani Tuuliklaanin nummilla.
Aurinkotassu pakotti itsensä viimeistelemään ateriansa, vaikka jokainen suupala tuntui raskaalta. Leiri oli palannut normaaliin rytmiinsä, mutta ilmassa leijui yhä hienoinen jännite — kuin tuuli olisi tuonut mukanaan varoituksen, jota kukaan ei osannut tulkita.
Kaikutassu loikki hänen viereensä, silmät uteliaina tuikkien. ”Huomasitko? Rajapartio vaikutti todella huolestuneelta!”
Aurinkotassu nyökkäsi, yrittäen pitää äänensä tasaisena. ”Kuulin. Joku oli kulkenut aivan rajan tuntumassa.”
”Oikeasti? Erakko?” Kaikutassu uteli pää kallellaan.
”Ei”, Aurinkotassu pudisti päätään. ”Luopio. Tuuliklaanin luopio.”
Kaikutassu räpäytti silmiään ihmeissään. ”Miksi joku Tuuliklaanin luopio tulisi tänne asti? Eihän Tuuliklaanin karkotetuilla ole mitään syytä tulla Jokiklaanin lähelle. Nehän sietävät kaikista klaaneista kaikista vähiten vettä.”
Aurinkotassu kohautti lapojaan, vaikka hänen sisimpänsä tuntui kääntyvän ympäri. Hän tiesi syyn. Mutta kukaan muu ei saanut tietää.
Kaikutassu jatkoi mietteliäänä: ”Unitähti näyttää ottavan asian vakavasti. Toivottavasti se luopio ei tule rajan yli.”
Aurinkotassu nyökkäsi, mutta hänen kurkkuaan kiristi. Jos Hopeaviilto palaisi… Jos hän astuisi reviirille asti… Pelko ja häpeä kietoutuivat hänen sisimpäänsä kuin kylmä vesi. Hän nousi seisomaan.
”Niin… Toivotaan”, Aurinkotassu nyökkäsi muutaman kerran. ”Minä, tuota, käyn tarpeidenteko paikalla.”
”Selvä! Nähdään pesällä!” Kaikutassu hymyili lempeästi.
Aurinkotassu nyökkäsi ja kääntyi pois. Hän ei tiennyt, mitä huominen toisi. Mutta hän tiesi, että hänen tulisi käydä rajalla. Hopeaviillon haju rajalla ei ollut sattumaa.

Kahdeksas

Pähkinätassu väisteli lätäköitä kulkiessaan reippaasti mestarinsa rinnalla. Yöllä oli satanut auringonlaskusta lähtien, eikä aurinko säteineen ihan yltänyt metsän aluskasvillisuuteen saakka kuivattaakseen maata tarpeeksi nopeasti. Kultasumu oli kertonut sen olevan hyvä merkki, varsinkin puolisen kuuta sitten vallinneen helteen jälkeen. Normaalisti Pähkinätassu olisi ajatuksissaan ikävöinyt kovasti kuivia tassujaan, mutta tänään oppilaalla oli vakavampia huolenaiheita kuin kastuvat käpälät.
“Alamme olla lähellä”, Kauriskorva kertoi puoliääneen, hidastaen johtamansa partion etenemisvauhtia, “ollaan valppaita ja pysytellään lähekkäin.” Varapäällikön takana kulkevat Aallonkuohu ja Peippoloikka nyökkäsivät, siniharmaan soturin aistiessa ilmaa ja hiljaa lisäten:
“Se on kulkenut tästä vielä sateen jälkeen.”
Kylmät väreet kulkivat Pähkinätassun läpi ja saivat tämän karvat nousemaan vähän pystyyn. Kultasumu näytti huomaavan tämän välittömästi ja sipaisi oppilasta hännällään rauhoittavasti.
“Älä huoli, jos törmäämme kettuun, sinä saat juosta hakemaan lisäjoukkoja”, Kultasumu maukui. Pähkinätassu yritti näyttää mahdollisimman rauhalliselta. Hän hengitti pitkään sisään ja puhalsi hitaasti ulos kuunnellen takaa lähestyviä askeleita.
“Kyllä tällä partiolla saisi ketun tapettua. Pähkinätassusta olisi paljon enemmän hyötyä taistelussa kuin lähettinä.”
Kärppäkynnen äänensävy oli niin kylmä, ettei Pähkinätassu olisi ollut lainkaan yllättynyt jos pelkät sanat olisivat onnistuneet viiltämään hänen korviinsa viiltoja. Oppilas ei edes vilkaissut isäänsä päin, esittäen olevansa täysin keskittynyt heidän ympäristöönsä ja mahdollisiin vaaroihin edessäpäin, mutta Kärppäkynsi vaikutti selkeästi ärsyyntyneeltä astellessaan tyttärensä toiselle puolelle. Pähkinätassu tunsi ilmapiirin kiristyvän sotureiden katseiden kohdatessa, ja hänen toisella puolellaan astelevan Kultasumun eleissä oli kulmikkuutta, johon oppilas ei ollut tottunut.
“On kaikkien eduksi, että apua haetaan ennen kuin sille on tarve”, oranssi soturi selitti rauhallisesti, “ja jos taistelun suunta muuttuu, myös leirissä tiedetään siitä ennen kuin on liian myöhäistä. Enkä halua oppilaani joutuvan kohtaamaan sellaista, mille hän ei ole valmis.”
“Ei Pähkinätassu mitään kettua pelkää”, Kärppäkynsi vastasi välittömästi, vilkaisten merkitsevästi tytärtään. Pähkinätassu tunsi katseen niskassaan ja pakotti kiusallisen hymyn kasvoilleen, naurahtaen liioitellun nopeasti.
“En tietenkään”, oppilaan oli kiristettävä kävelyvauhtiaan hitusen estääkseen niskavillojensa todellisen pystyyn nousemisen, “ei yhdestä ketusta olisi vastusta.”
“Soturikoulutuksesi on vielä kesken ja pahimmassa tapauksessa olisit vain suupala”, Kultasumu muistutti ääni täynnä huolta, “neuvoisin keskittymään rauhassa koulutuksesi jatkamiseen.”
“Sinähän se mestari olet”, Kärppäkynsi huomautti terävästi, katse tiukasti porautuen oranssiin soturiin. Pähkinätassu loikkelehti muutaman askeleen eteenpäin päästäkseen pois sotureiden välistä, vahingossa melkein törmäten paikoilleen pysähtyneeseen Peippoloikkaan. Kirjava soturi ei sanonut mitään, mutta tämän lievästi huvittunut ilme kertoi Pähkinätassun olleen liian kömpelö ja tulleensa huomatuksi.
“Olemme perillä”, Kauriskorva ilmoitti, “täällä Tihkuviiksi ja Unikkotassu kertoivat haistaneensa ketun.” Pähkinätassu jäykistyi paikoilleen jo pelkästä hajusta. Löyhkä, jonka hän oli kuvitellut jättäneensä painajaisiin, jotka olivat jo melkein jättäneet hänet rauhaan.
“Onneksi se ei ole mennyt lähemmäs leiriä”, Kultasumu mietiskeli hiljaa, yrittäen samalla rauhoitella oppilastaan ilman, että tekisi siitä liian ilmiselvää. “Pentutarha saa olla rauhassa.”
“Ellei se kierrä toista reittiä”, Kärppäkynsi sivalsi väliin, “voihan se kiertää vaikka koko metsän läpi, jos sitä ei pysäytetä.”
“Seurataan hajujälkeä loppuun saakka”, Kauriskorva tokaisi, “mutta jatketaan vaiti. Emme halua kiinnittää sen huomiota, jos se onkin jäänyt reviirille.” Varapäällikkö viittoi Aallonkuohun vierelleen, joka teki työtä käskettyä. Kärppäkynsi vilkaisi tytärtään ja tämän mestaria vielä kerran, ennen kuin perääntyi takaisin näiden taakse, missä tämän marssijärjestys partiossa alun perin olikin tarkoitus olla. Pähkinätassu olisi voinut huokaista helpotuksesta, vaikka häntä hieman kalvoi ajatus siitä, että Kauriskorva oli tarkoituksella korostanut hiljaisuutta heidän takiaan.

“Kettu on poistunut Myrskyklaanin reviiriltä”, Kärppäkynsi arveli, kun he olivat jäljittäneet ketun jälkiä pitkin metsää ohi hylätyn kaksijalkojen pesän lopulta saapuen reviirin rajoille, “ainakin toistaiseksi. Se oli ruokaillut hylätyllä kaksijalkojen pesällä ja voi haluta takaisin kun sille tulee taas nälkä.”
“Siellä oli niin paljon jälkiä syödystä riistasta, että niitä saattaa olla useampikin”, Aallonkuohu huomautti varovasti, “tai sillä voi olla pentue.”
“Niillä usein on pentuja viherlehden aikaan”, muuten koko matkan hiljaa ollut Peippoloikka myötäili, “kettuemo pentuineen voi olla vaarallisempi tai epätoivoisempi kuin tavallisesti.”
“Olette oikeassa”, Kauriskorva nyökkäili mietteliäästi, “meidän lienee parasta palata leiriin ja kertoa tilanteesta Häivätähdelle. Ennen kuin tilanteesta on enemmän selkoa, ei kenenkään sovi jaloitella kolmea pienemmässä joukossa.” Soturit nyökkäilivät ja Pähkinätassu kurtisti kulmiaan mietteliäästi. Hän miltei uskalsi myöntää itselleen, että oli onnellinen etteivät he törmänneet kettuun, mutta tiedottomuus ketun tai kettujen olinpaikasta oli peräti pahempi kuin jos he olisivat nähneet sellaisen omilla silmillään. Ja mitä pahempaa, Kauriskorvan komennus voisi hidastaa hänen koulutustaan! Kultasumu ja Pähkinätassu tekivät yhteensä vasta kaksi kissaa… Toki Pihkatassun ja Sulkaseitin pyytäminen mukaan harjoittelemaan tuskin olisi kovin vaikeaa.
“Mehän voisimme käydä saalistamassa.” Syvällä ajatuksissaan ollut Pähkinätassu oli loikata ilmaan kuullessaan isänsä äänen yhtäkkiä korvansa juuresta. Hän kakelteli hyväksyvän mietinnän ääniä kurkustaan.
“Tietenkin kauempana täältä. Jos Kultasumulla siis ei ole jo muuta suunniteltuna”, Kärppäkynsi lisäsi, hädin tuskin vilkaisten tyttärensä mestaria viitatessaan tähän. Pähkinätassu koki yhtäkkiä olonsa kovin pieneksi, ja katsahti odottavasti Kultasumua päin, jonka rauhallisen mietteliään kuoren rikkoi vain suusta karkaava untuvan hieno huokaus ennen vastausta.
“En näe siitä haittaakaan”, oranssi soturi maukui hienovaraisesti, “mutta Pähkinätassu ei ole vielä täysin oppinut soturi, joten meidän on oltava erityisen varovaisia.” Kultasumu vilkaisi vielä Kauriskorvaa, joka nyökkäsi hyväksyvästi:
“Rajapartion pitäisi olla auringonhuippuun mennessä Tuuliklaanin rajalla, jos metsästätte lähellä jokea olette ainakin lähellä apujoukkoja jos kettu yllättää.”
“Pidämme mielessä”, Kärppäkynsi maukui, “mutta meidän on parempi hajaantua nyt jos haluamme löytää tuoresaalista vielä ennen kuin se piiloutuu loppupäiväksi.” Kauriskorva toivotti vielä kolmikolle onnea, jättäen sitten Pähkinätassun Kultasumun ja Kärppäkynnen seuraan.

Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajaa halkovalle joelle mennessä Pähkinätassu toivoi, että Kauriskorva olisi kieltänyt heitä hajaantumasta joukosta. Märkä maa halusi jatkuvasti tarrata oppilaan käpälistä kiinni ja vetää mutaan, puhumattakaan siitä kuinka kertakaikkisen kiusallista oli kulkea Kultasumun ja Kärppäkynnen kanssa samaan aikaan. Soturit olivat suurimman osan ajasta hiljaa ja silloin kun nämä päättivät sanoa jotain, se oli yleensä osoitettu lähinnä Pähkinätassulle. Aina välillä Kultasumu yritti saada Kärppäkynnen osallistumaan keskusteluun kohteliaisuudesta, mutta vanhempi soturi joko jätti naaraan huomiotta tai vastasi niin lyhyesti ja kuivasti, että siitä oli mahdotonta jatkaa luontevasti. Pähkinätassu ei ollut varma, mistä Tähtiklaani häntä rankaisi, mutta jotain hän oli selkeästi tehnyt väärin.
“Se ketun löyhkä on varmaan karkottanut koko metsän riistan tiehensä”, oppilas mutisi huonotuulisesti ravistellen jälleen vettä käpälästään.
“Tai sitten riistan on häätänyt tuo sinun äänekäs sammalessa rämistely”, Kärppäkynsi heitti edeltä, “jos olisit ollut nopeampi olisit saanut sen kyyhkyn kiinni.”
“Kyllä tältä retkeltä vielä saalista tulee”, Kultasumu hymyili Pähkinätassulle lempeästi, “pitää vain olla kärsivällinen.”
“Ja hiljaa.”
Pähkinätassu henkäisi keuhkonsa täydeltä ilmaa ja sulki silmänsä hetkeksi. Mutta tilanne voisi olla huonomminkin, hän voisi olla Sudenlaulun johtamana metsästämässä Tuomitassun kanssa! Se, että ajatus karmi oppilasta vähemmän kuin tämän nykytilanne, hirvitti Pähkinätassua melkein eniten.
Jostain läheltä kuului räsähdys, joka sai Kärppäkynnen loimuavan oranssit silmät kääntymään naaraita kohti.
“Enkö minä jo–”
Korviasärkevän kova ääni hiljensi vanhemman soturin välittömästi ennen kuin tämä pääsi edes alkuun valituksestaan.
“Koira!” Kultasumu sähisi ensimmäisenä karvat pystyssä, painavien askelten rynniessä heitä kohti hylätyltä kaksijalkojen pesältä päin. Pähkinätassun jalat eivät suostuneet liikkumaan ja kuin jäässä tuijotti koiran tulosuuntaa kohti.
“Pähkinätassu juokse!” Soturit karjaisivat pedon vilistäessä heitä kohti aluskasvillisuudessa. Se sai ravisteltua Pähkinätassun hereille todellisuuteen ja oppilas lähti juoksemaan poispäin niin kovaa kuin jaloistaan vain pääsi. Hän uskaltautui vilkaisemaan taakseen. Pitkäkuonoinen, mustavalkoinen peto oli ilmestynyt haukkuen näkyviin aluskasvillisuudesta ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen! Pähkinätassu yritti kiivetä puuhun, mutta ei saanut kunnon otetta märästä rungosta ja liukui alas. Koiran räksyttäminen kuului lähempää, ja tällä kertaa Pähkinätassu kuuli myös kaukaista kaksijalan mölinää. Koira pysähtyi silmänräpäykseksi, mutta muisti pian jahtaavansa metsäkissaa ja jatkoi tämän perässä rymistelyä. Pähkinätassu kirjosi mielessään koiran esi-isiään myöten ja yritti epätoivoisesti löytää katseellaan pakopaikkaa. Hän tunsi jalkojensa muuttuvan jäykemmiksi ja pystyi kuvittelemaan pedon lämpimän hengityksen niskassaan. Suoraan edessä näkyi joen mutka. Pähkinätassun olisi pakko yrittää.
Märkä maa tuntui liukkaalta tassuissa, mutta Pähkinätassu työnsi kyntensä esiin pitääkseen itsensä paremmin pystyssä juuri ennen veden rajaa, jossa oppilas sulki silmänsä ja loikkasi vauhdista. Hän ei voinut olla vinkaisematta tuntiessaan takajalkojensa muuttuvan kylmäksi ja lähes tunnottomaksi, muttei uskaltanut avata silmiään. Hän oli liian puhki jaksaakseen jatkaa pakoon juoksemista, jos villisti häntää heiluttava peto seuraisikin häntä vielä. Se tarkoittaisi Pähkinätassun tarinan päättymistä, kun kammottava koira nielaisisi hänet pureskelematta, eikä oppilaasta jäisi kuin muisto jäljelle.
Mutta koira ei räksyttänyt enää. Pähkinätassu aukaisi varovasti silmänsä ja pakotti katseensa kohtaamaan pitkäkuonon. Se seisoi vastarannalla pettyneen näköisenä, koittaen askeltaa oppilasta päin, mutta heti käpälän koskiessa vettä se perääntyi uikuttaen. Kaksijalan ölinä kuulosti terävältä ja tulevan paljon lähempää kuin aikaisemmin, joka onneksi sai koiran lähtemään pois Pähkinätassun näköpiiristä. Tähtiklaanille kiitos.
Pähkinätassu nousi varoen jaloilleen. Nyt silmät auki ja pahimmista pelkotiloista selvinneenä hänen oli helppo yhdistää kylmät takajalat siihen, että ne olivat jääneet veteen. Pähkinätassu veti itsensä paremmin rannalle, silmät tiukasti seuraten Myrskyklaanin reviiriä. Koira näytti kadonneen näköpiiristä, mutta mitä jos se olikin jäänyt johonkin vaanimaan ja odottamaan sitä, että kissa ilmestyisi takaisin pureskeluetäisyydelle? Se ei kävisi päinsä. Heti kun koiran löyhkä hälvenisi, hän voisi palata takaisin omalle puolelleen, vaikka joki näytti nyt paljon leveämmältä kuin miltä se oli hypätessä tuntunut.

Ennen kuin Pähkinätassu ehti kissaa sanoa, hän tunsi lentävänsä kumoon ja kierähtävänsä takaisin mutaan. Hän sähisi ja yritti pyristellä vapaaksi, mutta turhaan. Lähes kaikki hänen voimansa olivat kuluneet koiraa pakoon juoksemiseen ja loikkaan joen yli, joten joku sai pidettyä hänet säälittävän helposti maassa.
“Älä metsästä tai tunkeile toisen klaanin reviirillä”, hyökkääjä virkkoi äänensävyllä, joka sai Pähkinätassun pään kuumenemaan. Oppilas yritti avata suunsa puhuakseen, mutta toinen kissa painoi hänen päätään mutaan ja nuuski ilmaa: “Hyi, sinähän löyhkäät.”
“Kautta Tähtiklaanin mitä täällä oikein tapahtuu?” Pähkinätassun ymmärrys ympäristöstä oli ehkä heikko, mutta hän erotti paikalle saapuvan muita kissoja, joiden oli pakko olla Tuuliklaanin partio.
“Myrskyklaanin kissa”, selkeästi oppilasikäinen kissa maukui, “tunkeilija!”
“Olisin paljon mieluummin omalla puolellani”, Pähkinätassu sai sähistyä.
“Olisit miettinyt sitä ennen kun tunkeuduit Tuuliklaanin reviirille!”
“Tervatassu, päästä irti. En usko että tästä oppilaasta on suurta uhkaa tällä hetkellä.”
“Nokkoslampi…”
Tervatassuksi kutsuttu kissa tuhahti ja päästi viimein irti Pähkinätassusta, antaen tälle mahdollisuuden nähdä oikeasti ympärilleen. Tervatassu, kermanvalkea kolli istahti parin hännänmitan päähän Pähkinätassusta, selkeästi valmiina käymään vielä kimppuun jos Pähkinätassu vain antaisi syyn. Neljä Tuuliklaanin soturia ympäröi häntä, kaksi vähemmän hyökkäävän oloisena kuin muut.
“Mitä teet Tuuliklaanin reviirillä?” toinen hieman rauhallisemmalta vaikuttavista kissoista, oranssi naaras mustin laikuin kysyi.
“Tarvitseeko meidän oikeasti tietää miksi meidän reviirillä on tunkeilija?”, Tervatassu marisi, mutta beigen värinen kolli mulkaisi tätä merkitsevästi. Varmaan oppilaan mestari. Nokkoslampi ei vastannut oppilaalle, mutta odotti selkeästi vastausta Pähkinätassulta.
“Koira”, Pähkinätassu kakisteli, “juoksin pakoon koiraa.”
“Kuvittelisi metsässä syntyneen kissan osaavan kiivetä puihin, eikä tunkeilla muiden reviireille”, valkoinen ruskearaidallinen kolli naurahti kuivasti.
“Ne olivat liukkaita, en saanut kunnon otetta!” Pähkinätassu puolusteli, vastustaen kaikin voimin työntämästä kynsiä ulos. Ei olisi fiksua provosoida kokonaista partiota yhtään enempää. Nokkoslampi vilkaisi mustaa soturia, joka ei ollut vielä sanonut mitään.
“Puhuu totta”, kolli nyökkäsi, “ja täällä tosiaan haisee koiralta.”
“Totta tai ei niin hän on silti Tuuliklaanin reviirillä”, Tervatassun mestariksi oletettu kissa murahti. Pähkinätassu ei jaksanut puolustella itseään. Hän oli rikkonut soturilakia ylittäessään rajan, mutta hänen ei olisi tarvinnut jos ei olisi ollut koiraa ongelmana. Pähkinätassu heilautti häntäänsä ärsyyntyneenä; olisi ollut melkein helpompaa kohdata kettu tai jäädä koiran hampaisiin, kuin joutua Tuuliklaanin partion kynsiin. Tuuliklaanin soturit väittelivät hetken jostain, jättäen Pähkinätassun Tervatassun vahdittavaksi. Kolli tuntui katsovan myrskyklaanilaista nenänvarttaan pitkin, eikä Pähkinätassunkaan tehnyt erityisesti mieli tutustua, joten tämä käänsi katseensa takaisin Myrskyklaanin reviirille.
“On onnenpäiväsi”, ruskearaidallinen soturi ilmoitti lopulta, “emme ole repimässä sinulta korvia päästäsi.” Pähkinätassun ilme kirkastui hieman, ehkä hänen annettaisiin vain palata omalle reviirilleen.
“Et saa poistua ennen kuin mestarisi tai joku muu Myrskyklaanin soturi tulee hakemaan sinua”, Nokkoslammen ääni oli tiukka mutta lämmin, “haluan pitää huolen siitä, ettei tämä toistu. Ymmärrän, ettet rikkonut soturilakia kevyin perustein, mutta sillä on silti oltava seurauksia.”
Pähkinätassun sisällä kuohahti, mutta hän hengitti niin syvään, että ilma tuntui melkein täyttävän koko oppilaan pään. Jos hän vahingossakin provosoisi tuuliklaanilaisia, nämä saattaisivat muuttaa mielensä. Sen sijaan hän yritti keskittyä siihen inhottavaan mutaan, joka hitaasti kovettui auringon lämmössä hänen turkkiinsa.

Ei onneksi kulunut kauaa, kun Pähkinätassu kuuli Kultasumun huutavan hänen nimeään Myrskyklaanin reviirillä.
“Täällä!” Helpottuneisuudesta huolimatta surkealta kuulostava Pähkinätassu huusi takaisin, Tuuliklaanin partion edelleen vahtiessa häntä. Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan hetken päästä oranssi soturi juoksi jokea ja rajaa kohti, ilmeen muuttuessa helpottuneesta häkeltyneeseen tämän nähdessä oppilaansa väärällä puolella jokea.
“Nokkoslampi, olen niin pahoillani, koira…” Kultasumu ei saanut lausettaan loppuun, kun Tuuliklaanin soturi hiljensi tämän pelkällä hännän eleellä.
“Kuulimme sen räksytyksen ennen tämän oppilaan löytämistä reviiriltämme, uskomme kyllä”, Nokkoslampi nyökkäsi ja vilkaisi Pähkinätassua, joka istui edelleen jäykkänä Tuuliklaanin puolella joenpengertä. “Sinuna uisin joen läpi saadakseni pahimmat mudat pois turkista”, tämä kuiskasi. Pähkinätassu vilkaisi silmät kauhusta levällään ensin Nokkoslampea ja sitten vettä. Lopulta halu päästä takaisin kotiin oli suurempi kuin kastumisen pelko, ja Pähkinätassu asteli veteen irvistäen.
“Teinä pitäisin parempaa huolta oppilaistanne ja siitä, että soturilakia seurataan”, Nokkoslampi maukui Kultasumulle, joka käveli oppilastaan vastaan veteen.
“Pidäkin huoli, että hän saa ansaitsemansa rangaistuksen”, Tervatassun mestari huusi väliin, ennen kuin Pähkinätassun korvat täyttyivät vedellä eikä hän kuullut loppuja keskustelusta. Kömpelösti oppilas räpisteli vedessä, yrittäen pitää päänsä veden pinnalla. Jossain vaiheessa Kultasumu otti tätä niskasta kiinni ja veti Pähkinätassun lähemmäs rantaa, josta oppilas sai vedettyä itsensä kuiville. Tuuliklaanin partio näytti viimein jatkaneen matkaansa, ja pieni ruskea oppilas nojautui huohottaen mestariaan vasten.
“Missä Kärppäkynsi on?” Pähkinätassu kysyi säälittävän pienellä äänellä raskaan hengittämisensä välistä.
“Meni hakemaan lisäjoukkoja. Siistitään sinua hieman ensin ja odotetaan rajapartiota, niin päästään turvallisesti leiriin.”
“Sinäkin olet märkä”, Pähkinätassu ei voinut olla huomauttamatta.
“Sinullapa on vielä mutaa poskessa”, Kultasumu kehräsi huvittuneena, saaden oppilaansa hymähtämään heikosti. “Myrskyklaanilla ja Tuuliklaanilla on hyvät välit, mutta meidän taitaa olla parempi kerrata kiipeilyn alkeet ennen kuin tilanne muuttuu toisin.”
Pähkinätassu ei vastannut, mutta kun Myrskyklaanin rajapartio viimein saapui Kärppäkynsi mukanaan, ei oppilas voinut olla kuin helpottunut siitä, että hänet löysi juuri Kultasumu.

//en päässyt nimeemään kaikkia Tuuliklaanin partion jäseniä mutta siellä tosiaan tätä kaikkea noloutta pääsi todistamaan Nokkoslammen ja Tervatassun lisäksi Kyyarpi, Varjosulka ja Seittipyörre :^)

LUKU 3
Ja niin on sydämeni lasia

Vesitassu oli kasvanut ja kehittynyt useiden kuiden aikana niin parantajaoppilaana kuin klaanikissanakin nopeaa vauhtia, mutta silti hän ei kokenut olevansa vielä tarpeeksi hyvä. Tulisiko hän koskaan sitä edes olemaankaan? Kaamosmarja oli useita kuita sitten ja jättänyt Vesitassun oman onnensa nojaan Jokiklaanin pitämisessä terveenä - eikä Vesitassu ollut edes käynyt koulutustaan loppuun asti!
Vesitassun onneksi Myrskyklaanin parantaja Sudenlaulu oli auttanut edistämään Vesitassun koulutusta, ja toisinaan jopa Valonpilkekin auttoi. Vesitassu ei koskaan sanonut sitä ääneen, eikä aikoisi, mutta joka kerta kun Valonpilke tuli Jokiklaanin leiriin Sudenlaulun sijasta, Vesitassu huomasi olevansa paljon iloisempi kuin jos tulija olisi ollut Sudenlaulu. Jokiklaanilainen piti Valonpilkkeestä ja ihaili tätä suuresti (ja lisäksi Sudenlaulu osasi olla kärttyisä). Yleensä paikalla oli kuitenkin Sudenlaulu, mistä Vesitassu tietenkin oli kiitollinen aivan yhtä lailla.
Mutta silti, vaikka Vesitassun koulutus jatkuikin Myrskyklaanin parantajien avustuksella, Vesitassu koki harteillaan lepäävän aivan liian suuren vastuun. Eikä asiaa helpottanut se, etteivät kaikki jokiklaanilaiset vieläkään täysin luottaneet Vestiassuun tämän sukujuuriensa takia. Ehkeivät he koskaan luottaisi, Vesitassu oli hyväksynyt sen jo kauan sitten.
Parantajan pesässä oli myös hyvin yksinäistä. Vesitassu heräsi aamulla yksin sammaleittensa päältä, puuhasteli yrttien kanssa yksin, kävi leirin ulkopuolella etsimässä täydennystä varastoihinsa yksin ja illalla siisti turkkinsa ennen nukkumaanmenoa yksin.
Tai… ainakin melkein yksin. Lummeloiske - joka oli joitakin kuita sitten saanut soturinimensä - oli yhtäkkiä alkanut viettää aikaa Vesitassun kanssa, jopa tullut mukaan etsimään yrttejä. Kolli oli jo oppilaana osoittanut kiinnostusta paranatajan pesän tapahtumiin, minkä Vesitassu oli tulkinnut johtuvan uteliaisuudesta parantajan ja parantajaoppilaan rooliin, mutta nyt Lummeloiskeen ollessa jo soturi, Vesitassu oli ymmärtänyt asian todellisen laidan. Lummeloiske halusi olla ystäviä.
Joten ei ollut ihme, että jälleen kerran Lummeloiske asteli parantajan pesään kuin asuisi siellä juuri kun Vesitassu oli vetämässä syvälle juuttunutta piikkiä Hiillosnaaman polkuanturoiden välistä.
“Heeei Vesitassu! Et IKINÄ arvaa, mitä löysin metsästyspartiossa! Kuunvalo oli johtamassa meitä kohti järven rantaa kalastamaan, kun yhtäkkiä tassuni osui johonkin kovaan ja liukkaaseen ja hetken ajan luulin jo, että- hei, kuunteletko sinä!?”
Vesitassu nykäisi piikin hampaillaan irti Hiillosnaaman tassusta ja sylkäisi sen maahan. “Nuole hetken ajan tassuasi. Tuon sinulla kehäkukkaa haavaan.” Vesitassu nosti katseensa Lummeloiskeeseen. “Kuuntelin, kuuntelin, mutta jos kerrankin käyttäisit silmiäsi, minulla oli hommat vielä kesken.”
“Joo, joo, olet todella kiireinen Jokiklaanin parantaja”, Lummeloiske naureskeli ja seurasi Vesitassua syvemmälle parantajan pesään.
“En ole vielä parantaja”, Vesitassu sanoi. Hän yritti pitää äänensä tasaisena, mutta säpsähti silti surunsekaista katkeruutta, joka piilotteli hänen sanojensa taustalla. “Missähän se kehäkukka nyt olikaan… ah, tuossa.”
Vesitassu ohitti Lummeloiskeen palatessaan takaisin Hiillosnaaman luokse. Hän pureskeli kehäkukan suussaan pehmeäksi, haudemaiseksi massaksi ennen kuin alkoi asettamaan sitä Hiillosnaaman polkuanturoihin. Vielä lopuksi tummanharmaa kolli kietaisi hämähäkinseittiä tassun ympärille.
“Noin”, Vesitassu sanoi. “Valmista. Lepuuta tassuasi tämä päivä, tai ainakin tee ainoastaan jotain kevyttä.”
“Kiitos, Vesitassu”, Hiillosnaama huokaisi ja nilkutti pois tassuaan varoen.
“Niin siis sinä löysit jotakin?” Vesitassu kysyi Lummeloiskeelta, kun Hiillosnaama oli kadonnut näkyvistä.
Lummeloiskeen kasvoille levisi virne, kun hän heilautti häntäänsä, kääntyi ja nappasi takaansa jotain suuhunsa. Soturi pudotti sen ylpeän näköisenä Vesitassun eteen.
Vesitassu katsoi alaspäin ja räpäytti vaaleanvihreitä silmiään. “Sinä löysit… luun?”
“Kyllä! Ja vieläpä linnun luun! Tai ainakin luulen, että se on linnun… ehkä se on kuitenkin jäniksen”, Lummeloiske tuumi. “Viis siitä! Luuletko, että Hopeahelmi pitäisi siitä?”
Vesitassun kurkusta kuului huvittunut, mutta lempeä maukaisu Lummeloiskeen tuodessa taas palavan ihastuksensa esille. “Kenties. Ainahan sinä voit kokeilla.”
“Niin… monet tuntuvat tykkäävän enemmän simpukoista, mutta ne ovat niin tavallisia”, Lummeloiske naukaisi. “Siksi ajattelin, että jokin erikoisempi kuten tämä luu olisi täydellinen lahja! Eikö vain?”
Vesitassu ei viitsinyt sanoa, että hän itse ei ainakaan olisi halunnut luuta lahjaksi ja lisäksi niitähän löytyi joka päivä ruokailun yhteydessä, mutta päätti pitää suunsa kiinni. Lummeloiskeen innostus oli niin hellyttävää ja sydäntä lämmittävää. “Jos Hopeahelmi ei pidä luusta, voit aina antaa simpukan anteeksipyyntönä.”
“Vesitassu! Sinähän olet NERO!”
“...älä kuulosta niin yllättyneeltä”, Vesitassu mumisi, mutta hymyili itsekseen. Hän tykkäsi auttaa muita, olihan hän parantajaoppilas, joka rakasti työtään, mutta oli mukavaa vaihtelua joskus päästä auttamaan muussakin kuin vatsavaivoissa, uniongelmissa ja polkuanturoiden väliin juuttuneissa piikeissä.
“Oletko syönyt vielä?” Lummeloiske vaihtoi yhtäkkiä puheenaihetta.
“En oikeastaan ole ehtinyt”, Vesitassu sanoi, “mutta nyt minulla olisi kyllä aikaa.”
“Loistavaa! Luit ajatukseni”, Lummeloiske virnisti häntä heilahtaen. Soturi ei jäänyt odottamaan Vesitassua, vaan sujahti ulos parantajan pesästä löytämänsä luu mukanaan.
Vesitassu vilkaisi nopeasti taakseen kohti yrttilajitelmiaan. Hänen tulisi tarkistaa varastot vielä tänään, mutta kaipa hän tosiaan ehtisi ensin ruokailla.. Pienen hymyn kanssa Vesitassu seurasi Lummeloisketta tuoresaaliskasalle, jossa Lummeloiske oli jo valitsemassa parhaimpia kaloja.
“Sinähän tykkäät taimenista?” Lummeloiske ennemminkin totesi kuin kysyi, kun hän veti kahden kissan syötävän taimenen kasasta. “Saattaa olla, että saalistin tämän aiemmin ja piilotin sen sinua varten…”
Vesitassu kehräsi. Lummeloiske osasi olla äänekäs ja vilkas, eikä hänen keskittymiskykynsä ollut kaikista paras, mutta hän oli myös erittäin ystävällinen, huomaavainen ja lämmin persoona. “Kiitos, Lummeloiske.”
“Mitä vain parhaan ystäväni puolesta! Hei, älä näytä noin yllättyneeltä, tottakai sinä olet paras ystäväni.”
Vesitassu räpäytti silmiään. “K-kiitos. En ajatellut- kiitos.”
“Syöhän nyt.”
Vesitassu päästi vielä yhden kehräyksen ennen kuin alkoi jakamaan taimenta Lummeloiskeen kanssa.

Niin kauan kuin Vesitassu vain muisti, oli hän tuntenut outoa vetoa kohti Myrskyklaania - tai ei, ei klaania itseään kohtaan vaan kohti jotain Myrskyklaanissa. Hän ei ollut puhunut asiasta kenellekään, ei Kaamosmarjalle tämän ollessa vielä elossa, ei Yksisiivelle, joka oli kuin toinen emo Vesitassulle, ei edes Lummeloiskeelle, joka oli kuin olikin hänen paras ystävänsä. Ei, Vesitassu oli pitänyt tunteen visusti itsellään, sillä se oli hänen ja yksinomaan hänen.
Mutta täydenkuun kokoontuminen oli muuttanut kaiken. Aivan kaiken. Vesitassu oli vihdoin löytänyt syyn sille, miksi hän tunsi yhteyttä Myrskyklaanin suuntaan: hänellä oli sisko Myrskyklaanissa.
Roihuruusu. Myrskyklaanin soturi. Vahva, määrätietoinen ja lämmin. Niin Vesitassun kuvailisi siskoaan sen yhden tapaamisen pohjalta. Roihuruusu näytti lähestulkoon täysin heidän isältään Kaaosmyrskyltä ja se oli syy sille, miksi ja miten Vesitassu oli löytänyt siskonsa kokoontumisessa kaikkien muiden kissojen seasta. Se, ja se kummallinen yhteys, jota hän oli tuntenut - yhteys, joka ei sittenkään ollut niin kummallinen.
Roihuruusu oli kertonut Vesitassulle hänen omistavan vielä yhden siskon, Liekkikiven, joka oli hänkin Myrskyklaanin soturi, ja vastavuoroisesti Vesitassu oli jakanut tietonsa Loiskepennusta sekä pentuajoistaan Pimeyssielun, Kaaosmyrskyn ja Vesikauhun kanssa. Vesitassu oli edelleen hieman hämmentynyt siitä, että häneltä oli pidetty hänen siskonsa salassa. Miksei emo ollut koskaan maininnut hänelle, että hänellä oli kaksi siskoa? Miksi Roihuruusu ja Liekkikivi oli pidetty piilossa?
Vesitassu ei myöskään voinut olla miettimättä miksi emo oli johdattanut hänet, ja vain hänet, Jokiklaaniin? Kolli ei ollut koskaan ajatellut emonsa hylänneen häntä, mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässään, hän koki olonsa hieman hylätyksi. Roihuruusu ja Liekkikivi olivat saaneet elää yhdessä Myrskyklaanissa. Loiskepentu oli saanut jäädä Pimeyssielun, Kaaosmyrskyn ja etäisen Vesikauhun luokse. Vesitassu oli saanut toki elää pentuna Loiskepennun kanssa, mutta heti hänen täytettyä kuusi kuuta, oli hänet siirretty Jokiklaaniin, aivan yksin. Klaaniin, josta puolet ei vieläkään luottanut häneen.
Miksi?
Vesitassu pudisteli päätään ja asettui takaisin makuulleen pesäänsä. Aamuaurinko nousisi kohta ja hänellä olisi tassut täynnä työtä. Onneksi Sudenlaulu oli kokoontumisessa sanonut tulevansa Jokiklaaniin taas auttamaan Vesitassua ja toisi matkalla joitakin yrttejä, joita Vesitassulta puuttui varastostaan. Sitä ennen hän halusi saada edes hetken unta.
Tummanharmaa kolli vaipui pian unettomaan uneen.

Aamulla Vesitassu ehti juuri ja juuri syödä ja määrätä Kuikkalaululle yrttejä tämän iänikuisiin nivelkipuihin, kun Sudenlaulu jo saapui Jokiklaanin leiriin suu täynnä yrttejä. Valkomusta parantaja nyökkäsi tervehdykseksi Unitähdelle, joka oli tarkkailemassa klaaniaan Virtakiven päältä. Osa jokiklaanilaisista tervehtivät Sudenlaulua, osa eivät juurikaan kiinnittäneet Myrskyklaanin parantajaan huomiota - he olivat jo tottuneet siihen, että kolli kävi neuvomassa Vesitassua tai sitten he eivät vain halunneet miettiä sen enempää sitä, että heidän parantajaoppilaansa ei vielä ollut täysinäinen parantaja ja vaati apua muilta klaaneilta.
“Huomenta, Sudenlaulu!” Vesitassu tervehti parantajaa. “Voin kantaa yrtit.”
Sudenlaulu laski yrttinipun maahan Vesitassun eteen. “Kiitos, kiitos. Leukani alkoivatkin jo jumittua.”
Vesitassu nosti lehteen käärityt yrtit suuhunsa ja lähti kipittämään kohti pesäänsä häntä ylhäällä. Hänen mielialansa parani aina, kun Sudenlaulu oli paikalla. Vaikka Vesitassu tiesi osaavansa paljon, hänen olonsa oli paljon luottavaisempi ja rennompi, kun hän ei ollut aino parantajantaitoja osaava leirissä.
“Miten täällä on mennyt?” Sudenlaulu kysyi, kun Vesitassu alkoi lajittelemaan yrttejä varastoonsa. “Ilmeisesti ei mitään vakavaa, tyhjästä pesästä päätellen.”
“Kaikki ovat terveitä”, Vesitassu sanoi tyytyväisenä, jopa hieman ylpeänä, vaikkei klaanin sairattomuudella ollut juurikaan tekemistä hänen kanssaan. “Vain piikkejä tassuissa ja nivelkipuja klaaninvanhemmilla. Muutamalla unettomuutta.”
“Hyvä, hyvä… Mitkä ovat viherlehden yleisimmät terveydelliset ongelmat?” Sudenlaulu kysyi yhtäkkiä.
Vesitassu oli onneksi tottunut jo vanhemman parantajan yhtäkkisiin kysymyksiin, joiden oli tarkoitus testata hänen tietoa ja taitoaan paineenkin alla. “Tuota… lämpöhalvaus on yksi vaarallisimmista uhista… myös pilaantunut riista voi aiheuttaa vatsavaivoja. Valkoyskä ja viheryskä ovat enemmän lehtisateen ja lehtokadon ongelmia, mutta viherlehden aikana on hyvä kerätä kissanminttua varastoon.”
Sudenlaulu päästi pienen, tyytyväisen kehräyksen. “Loistavaa työtä, Vesitassu!”
Vesitassu hymyili leveästi, tyytyväisenä itseensä ja omiin taitoihinsa.
Aamu jatkui rauhallisesti. Vesitassu ja Sudenlaulu kävivät lävitse yrttivarastoja: he heittivät vanhentuneet pois ja pohtivat, mistä he saisivat uusia tilalle (tai oikeastaan Sudenlaulu kyseli Vesitassulta eri yrttien sijainteja ja kasvuaikoja). Mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Telkkälaulu kävi valittamassa unettomuudestaan ja mainitsi myös Luupennun vilkkaudesta, mutta Vesitassu ja Sudenlaulu totesivat sen olevan pennulle normaalia. Luupentu saisi pian oppilasnimensä ja pääsisi kuluttamaan ylimääräistä energiaansa koulutuksessaan.
Vesitassu pohti koko aamun pitäisikö hänen mainita jotain Roihuruususta Sudenlaululle ja hän melkein toikin asian esille, mutta päätyikin toisiin aatoksiin. Oli ennemminkin Roihuruusun tehtävä kertoa Sudenlaululle siitä, mitä kokoontumisessa oli tapahtunut, ei se ollut Vesitassun asia. Silti Vesitassun oli vaikea olla kyselemättä siskostaan vanhalta parantajalta: millainen soturi Roihuruusu oli, oliko tällä kumppania tai pentuja, millaista hänen elämänsä oli Myrskyklaanissa, oliko hän maininnut mitään Vesitassusta muille…? Kysymykset pyörivät parantajaoppilaan mielessä kuin myrsky.
Vesitassu saapui Sudenlaulun kanssa takaisin leiriin suussaan yrttejä, kun Lummeloiske juoksi hänen luokseensa.
“Vesitassu! Vesitassu!” Lummeloiske huudahteli, välittämättä Sudenlaulusta. Hän seurasi kaksikkoa parantajan pesälle. “Arvaa mitä? Hopeahelmi piti lahjasta!”
Vesitassu heilautti häntäänsä iloisena ystävänsä puolesta ja laski yrttinippunsa maahan. “Hienoa, Lummeloiske!”
“Hän oli niin iloinen! Aluksi ajattelin, että ehkä annan hänelle kuitenkin simpukan, mutta sitten päätin kuitenkin, että se linnun luu olisi hauskempi tai ainakin erikoisempi lahja”, Lummeloiske kehräsi.
Vesitassun koko turkki värähteli innosta ja hänen sydämensä sykähteli hänen rintakehässään, levittäen lämpöä ympäri hänen kehoansa. Suuri tunteiden tulva valtasi hänet: välittäminen, intohimo, ilo. Rakkaus. Se samaan aikaan sekä lamaannutti että voimaannutti Vesitassua tavalla, joka oli hänelle täysin uusi ja tuntematon, mutta jota hän ikävöi heti, kun rakkauden tunne katosi hänestä.
Sillä eihän se ollut hänen oma tunteensa; se oli Lummeloiskeen.
Vesitassu oli kuiden aikana jotenkuten tottunut kykyynsä tuntea toisten kissojen voimakkaimmat tunteet, mutta rakkauden tunne oli hänelle yksi vaikeimmista - ja ihanimmista.
Vesitassu kosketti Lummeloiskeen poskea kuonollaan. “Olen iloinen puolestasi, Lummeloiske. Todella iloinen.”
“Kiitos”, harmaaruskea soturi kehräsi. “Ehkä ensi kerralla uskallan kysyä, jos Hopeahelmi haluaisi olla kumppanini…”
“Luulen, että hän pitäisi siitä”, Vesitassu hymyili.
“Oikeastiko?”
Vesitassu nyökkäsi.
“Tiedän, että rupattelu ja juoruilu on teille nuorukaisille elämän suurin anti, mutta Vesitassu on kiireinen”, Sudenlaulu keskeytti kollikaksikon juttelun. “Ja varmasti sinullakin on velvollisuuksia hoidettavana, Lummeloiske.”
Lummeloiske virnisti. “Nähdään myöhemmin, Vesitassu!”
“Nähdään”, Vesitassu sanoi, piti pienen tauon ja jatkoi sitten matalammalla äänellä, “minulla on sinulle myöhemmin kerrottavaa kokoontumiseesta.”
Hän näki, kuinka Lummeloiskeen silmät laajenivat innosta. “Jutellaan myöhemmin!”
Ja niin kolli loikki tiehensä, ja Vesitassu jäi yksin Sudenlaulun kanssa. Hetken ajan hän katsoi suuntaan, johon hänen ystävänsä oli kadonnut. Hän aikoi kertoa Lummeloiskeelle Roihuruususta, kunhan oli ilta ja klaani oli rauhoittunut yöpuulle, mutta nyt hänen olisi jatkettava oppimista Sudenlaulun kanssa.
Vesitassu nosti yrttinipun maasta ja vei sen syvemmälle parantajan pesään Sudenlaulu perässään.

Tervatassu, ensimmäinen luku


Tuuliklaanin nummilla kävi navakka tuuli. Tervatassu pinkoi kanin perässä minkä käpälistään pääsi. Hän oli kiitollinen pitkistä jaloistaan, joilla pystyi ottamaan pitkiä askelia. Kani loikkasi puron yli. Tervatassu sähähti ja valmistautui loikkaamaan sen perään, kunnes nummella kuului Herukkatassun huudahdus.
“Tervatassu! Seis!” vanhempi oppilas käski. Tervatassu jarrutti käpälät liukuen, lähes pudoten puroon. Hän kääntyi korvat luimussa pesätoveriaan kohti.
“Olin niin lähellä! Tuosta saat maksaa!” Tervatassu nosti ainutta mustaa käpäläänsä.
“Niin, olit lähellä ylittää Myrskyklaanin rajan!” vanhempi kolli sihahti. Tervatassu nuolaisi rintaansa hieman hämillään. “Katso, partio!” Herukkatassu nyökkäsi kohti kaukaa lähestyvää Myrskyklaanin kissojen partiota.
“Se oli Tuuliklaanin kani! Olisin saanut sen, ennen kuin nuo olisivat nähneet!”
“Mutta se juoksi Myrskyklaanin puolelle!” Tervatassu mulkaisi vielä kerran Herukkatassua käärmeissään. Kolli pakotti niskakarvansa laskeutumaan.
“Kiitos kun huomautit, Herukkatassu, niin säästyimme rajaloukkaukselta”, Tervatassu sanoi matalalla äänellä. Hän oli vihainen menetettyään kaninsa Herukkatassun takia, mutta ei halunnut antaa syytä yhdellekään vanhemmalle oppilaalle ajatella, että hänellä oli höyheniä aivojen tilalla. Herukkatassu lähti askeltamaan häntä pystyssä tulosuuntaan päin. Tervatassu vilkaisi kollia olkansa yli ja loi sitten viimeisen katseen jäniksen menosuuntaan ennen kuin kääntyi itsekin seuraamaan Herukkatassua. Kermanvärinen kolli nykäisi häntäänsä tuohtuneena, kun huomasi mestarinsa Kyyarven katselevan matkan päästä.
“Sehän meni hienosti, Tervatassu”, laikukas kolli murahti. Soturi oli ilmiselvästi vahtinut oppilaiden suoriutumista etäämpää. Mitä väliä, vaikka olisi tullut rajakahakka? Ei hän pelännyt mitään myrskyklaanilaisia! Tervatassu väläytti mestarilleen valkoisia hampaitaan, mutta ei sanonut mitään vaan talsi tämän perässä leiriä kohti. Tuulen suunta oli vaihtunut puhaltamaan nummille kylmää ilmaa kaukaisilta vuorilta. Se tuntui kylmältä Tervatassun sileän turkin lävitse, vaikka muuten ilma olikin leppoisan lämmin. Toisaalta nummilla tuuli lähes aina, Tervatassu ajatteli, kun ei ollut juuri puita suojana.

Tuuliklaanin leirissä Kyyarpi keskeytti Tervatassun, kun tämä oli menossa hakemaan syötävää tuoresaaliskasasta.
“Sinä sitten siivoat klaaninvanhimpien pesän ennen syömistä”, Kyyarpi totesi kuivasti mutta napakasti, antamatta kollille tilaa vastaväitteisiin. Kermanvärinen oppilas loi tälle ikävän katseen, mutta marssi sitten vanhusten pesälle. Valkohäntä oli ihan siedettävä, mutta Varissulka oli aivan toista maata.
“Toitko edes tuoresaalista?” Varissulka tuhahti, kun Tervatassu livahti sisään pesään.
“En”, tämä vastasi kuivasti ja alkoi kaapia vanhoja sammalia pois. Varissulka mulkoili häntä. Tervatassu lähti viemään sammalia pois pesästä, korvat luimussa äkäisesti.
“Siivoatko klaaninvanhimpien pesää?” Sotkasiipi huikkasi hänelle soturien pesän edestä. Miltä näyttää, hiirenaivo! Tervatassun teki mieli naukua, mutta hän ei pystynyt vastaamaan suu täynnä vanhoja sammalia.
“Myräkkätassu voi varmasti auttaa”, Sotkasiipi tarjosi hyväntuulisesti, mutta Kyyarpi ehti esittämään vastalauseen.
“Ei, tämä on rangaistus”, laikukas kolli painotti sanaa. Toinen soturi näytti ymmärtävän ja nyökkäsi sitten Kyyarvelle. Tervatassu hymähti, hän ei tosiaan tahtonut Myräkkätassua seuraksi tälläiseen hommaan!
Kun Tervatassu oli vienyt vanhat sammaleet pois, hän kiiruhti hakemaan uusia Routaruusun pesästä. Hänen epäonnekseen Routaruusu oli keräämässä yrttejä ja pesässä oli vain tämän oppilas Huuhkajatassu.
“Hei”, harmaan ja mustan kirjava oppilas naukui kääntämättä katsettaan yrteistä, joita järjesteli.
“Onko sammalia?” Tervatassu silmäili parantajaoppilasta kysyvästi. Huuhkajatassu katsoi häneen olkansa yli ja nyökkäsi kohti pesän reunalla lojuvaa kasaa sammalia.
“Toki”, tämä naukui. Tervatassu nyökkäsi kollille hitaasti ja otti tarvitsemansa sammalet kasasta.

Siivottuaan klaaninvanhimpien pesän loppuun Tervatassu päätti kokeilla onneaan uudelleen. Saisikohan hän nyt syödäkseen? Turha toivo, Tervatassu päätteli, kun Kyyarpi loi häneen terävän katseen. Lopulta mestari kuitenkin nyökkäsi hitaasti, silmiään siristäen. Tervatassu otti kasasta hiiren ja söi sen nopeasti muutamalla puraisulla. Syötyään hän nuoli viiksensä puhtaiksi. Kyyarpi katseli häntä yhä paikaltaan Valkoraivon vierestä. Kyyarven katseen välttäessä Tervatassu nosti leukansa pystyyn ja asteli ulos sisäänkäynnistä. Toivottavasti Kyyarpi ei kaipailisi häntä enää tänään, sillä Tervatassulla ei ollut aikomustakaan palata pian.

Tuuliklaanin nummilla aikaisemmin puhaltanut kolea tuuli oli tuonut mukanaan sateen. Vettä tihkui taivaalta yhä enemmän auringon vieriessä yhä lähemmäs ja lähemmäs vaaleanpunaista taivaanrantaa. Tervatassu pisti silti käpälää toisen eteen päättäväisenä. Hän oli onnistunut nappaamaan jo yhden jäniksen. Se ei tosiaan riittänyt hänelle. Tervatassu pakotti itsensä yhä nopeampaan juoksuun lähemmäksi Taivasklaanin rajaa, kunnes hänen jalkansa upposi johonkin syvemmälle ja kolli lensi komeassa kaaressa vatsalleen. Hän patisti itsensä jaloilleen yhä huohottaen ja oli aikeissa sukia turkistaan enimmät mullat pois, kunnes huomasi maassa onkalon. Tervatassu oli jo aikeissa kääntyä pois, sehän oli vain jokin kaninkolo, mutta jokin maan sisälle johtavassa tunnelissa veti häntä puoleensa. Se sai hänen sileät karvansa nousemaan pystyyn. Tervatassu otti askeleen lähemmäksi viikset väristen. Tavallisesti kermanvärinen kolli oli liiankin uhkarohkea, ei miettisi asiaa kahteen kertaan, mutta ajatus maan alle joutumisesta todella sai hänet varovaiseksi. Se on vain kaninkolo, Tervatassu muistutti itselleen. Hän ei ollut mikään säikky hiirulainen. Sitten kolli syöksyi mustaan onkaloon. Nopeasti se kävi yhä kapeammaksi kunnes Tervatassun viikset hipoivat sen seiniä, ja kun hän nosti käpäläänsä tunteakseen mitä edessä oli, hän huomasi harmikseen tunnelin olevan tukossa. Kuuliko hän...veden pauhun toiselta puolen? Ei, sen täytyi olla kuvitelmaa. Multa oli hieman märkää. Ei täällä tietenkään ollut mitään muuta, kuin märkää multaa… oli ollut hiirenaivoista edes kuvitella, että kaninkolo voisi viedä minnekään! Onneksi Tervatassu oli tullut yksin, muuten hän olisi nolannut itsensä täysin. Silti, jollain selittämättömällä tavalla Tervatassu tunsi tyytyväisyyttä kun oli tutkinut kolon kaikesta huolimatta.

Sade yltyi yltymistään. Se piiskasi Tervatassua naamalle, mutta kermanvaalea oppilas ei välittänyt siitä hiirenhännän velkaa. Hän tarvitsi vielä toisen saaliseläimen. Tervatassu tuli järven rantaan ja huomasi veden nousseen. “Tulviiko vesi tavallisesti tällä tavoin?”, tämä sihahti hiljaa itsekseen. Hän ei ollut koskaan käynyt järvellä tällaisen sateen aikana. Kyyarpi ei ollut suostunut tuomaan häntä tänne viimeksi.
“Olemme tuuliklaanilaisia, emme mitään kaloja”, oli mestari tuhahtanut kuivasti. Tervatassu tiesi, että vain jokiklaanilaiset osasivat uida, mutta hän paloi halusta kokeilla itse. Juuri, kun kolli oli ollut keräämässä rohkeutta syöksyä veteen rikkinäisen puolisillan viereen, kuului rannalta Taivasklaanin puolelta rajaa huudahdus.
“Apua!” käheä ääni huusi. Tervatassu nosti päänsä valppaana ja katsoi äänen suuntaan. Hän näki vain pienenä hahmona kaukaisuudessa valkean kissan. Tämä seisoi veden rajassa. Tervatassu tuhahti epäuskoisena. ‘Apua’? Miksei kissa vain kävellyt rantaan? Kolli loikkasi läheiselle kivelle ja istuutui tarkkailemaan tilannetta. Rajaa hän ei ylittäisi. Eikä aikaakaan, kun hän tajusi valkean kissan olevan melko vanha, varmasti jo klaaninvanhimpien pesässä asusteleva. Silti Tervatassu ei ymmärtänyt, miksei vanhus sitten vain kävellyt rantaan, kunnes hän huomasi tämän tassujen uponneen liejuun.
“Apua! Joku!” käheä ääni huusi uudestaan ja päättyi parahdukseen, kun kylmä vesi löi kohti valkeaa kissaa. Tervatassu ei kuitenkaan noussut paikaltaan, mutta ei myöskään irrottanut katsettaan vanhuksesta.

Kohta syvemmältä Taivasklaanin reviiriltä juoksi hätiin pikimusta kissa. Selvästi oppilas, Tervatassu päätteli. Taivasklaanin sotureita ei näkynyt mailla halmeilla, kuin ei myöskään tuuliklaanilaisia. Ainoastaan jokiklaanilaiset saattaisivat kastella käpälänsä tälläisellä säällä!
“Sammalsilmä! Tulen auttamaan!” musta oppilas huudahti vanhukselle. Aina, kun vanhus pyristeli pakoon mutavelliltä, tämä vain vajosi syvemmälle, ja vesi huuhtoisi kohta hänen ylitseen. Vesi ylsi jo hänen rintaansa asti. Tervatassu katsoi kiveltään kuinka pikimusta, nuori kissa loikki kevein askelin lähemmäksi vanhusta. Hiirenaivo, olisi Tervatassu tahtonut huutaa. Oppilashan vajoaisi hiekkaan itsekin! Hän oli kuitenkin myöhässä. Oppilas keikahti kumoon ilmeisesti säikkyessään vettä ja mustat tassut humahtivat liejuun. Tervatassu henkäisi. Miten hän oli saattanutkaan olla noin kömpelö? Tervatassun kermanvärinen turkki tihkui vettä ja hänen meripihkanväriset silmänsä olivat sirrillään, ettei vesi tihkuisi niihin. Hän tarkasteli Taivasklaanin reviiriä maistellen ilmaa. Ketään ei ollut tulossa pelastamaan kissoja. He hukkuisivat. Tervatassun oli myönnettävä, ettei hän pitänyt ajatuksesta. Siispä hän ponkaisi käpälilleen ja juoksi rannalle taivasklaanin vanhuksen ja oppilaan luokse.
“Auta!” Sammalsilmäksi kutsuttu vanha naaras pyysi. Hän vaikutti epätoivoiselta aaltojen noustessa yhä korkeammalle ja hänen käpäliensä vajotessaan yhä syvemmälle. Sentään tämä oli nyt tajunnut pysyä paikallaan ettei vajoaisi niin nopeasti, mutta pikimusta kolli sen sijaan koitti pyristellä omin voimin ylös, mikä ei todellakaan tuottanut tulosta. Tervatassu koitti pinnistellä keksiäkseen jotain. Jos hän menisi lähemmäs, kenties hänkin uppoaisi liejuun ja kaikki kolme hukkuisivat. Tervatassu loi viimeisen katseen Taivasklaanin metsiin todeten, ettei kukaan soturi ollut matkalla tänne. Kolli katsoi satimessa olevia uitettuja kissoja, nuorta ja vanhaa, ja hän saattoi melkein tuntea heidän epätoivonsa. Hehän hukkuisivat! Tervatassun oli tehtävä jotakin. Siinä samassa hän sai idean. Se ei välttämättä toimisi, mutta oli tyhjää parempi. Tervatassu etsi kuumeisesti rannalta sopivaa keppiä. Hän löysi viimein tarpeeksi suuren ja tukevan, jonka hän raahasi sellaiseen kohtaan, että sen toinen pää olisi Sammalsilmän ja oppilaan kohdilla. Keppi oli raskas, mutta hammasta purren vaalea oppilas onnistui rehaamaan sen oikeille kohdille. Tervatassu loikkasi kepin päälle ja koitti tasapainottaa itsensä häntäänsä apuna käyttäen.
“Kynnet esiin!” vanhus neuvoi. Kerrankin Tervatassu ei pistänyt hanttiin vaan tarrasi liukkaaseen puuhun kynsillään ja asteli varovasti kohti taivasklaanilaisia. Jos vesi löisi nyt rantaan, se veisi kepin mennessään, Tervatassu tuumi ja ajatus sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn. Hän pakotti itsensä pysymään lujana ja tarrasi vanhuksen niskanahkaan. Tämän valkea turkki oli aivan mudan peitossa, se näytti lähes ruskealta. Hetken aikaa Tervatassu luuli, että tämä ei onnistuisi kuuna päivänä, kunnes tunsi naaraan nytkähtävän ylöspäin. Tämä oli melkein irti mudasta! Tervatassu ajatuksen innoittamana onnistui kiskomaan vanhuksen ylös mudasta ja auttamaan tämän rannalle. Hän loikki varmemmin askelin pikimustan oppilaan luokse, joka oli pysynyt hiljaisena koko tämän ajan. Kuitenkin vain silmänräpäys siitä, kun hän tarttui kollia niskasta, navakan tuulen nostattamat laineet pyyhkäisivät heidän ylitseen ja kaatoivat Tervatassunkin kumoon. Hän tunsi olevansa veden varassa, hän yski ja pärski ja räpiköi kohti pintaa.
“Kyytassu!” Sammalsilmä rääkäisi, ja Tervatassu koitti ankarasti nähdä, mistä oli kyse. Hän näki vilaukselta, kuinka pikimusta kolli painui pohjaan keskempänä järveä, ja Tervatassu sukeksi pinnan alle. Hän räpiköi kohti toista kollia ja jollain ilveellä onnistuikin saamaan otteen, mutta Kyytassu painoi ainakin kaksi kertaa enemmän, kuin hän, ja Tervatassu oli jo heikkona. Hän nousi pintaan, ja oli aikeissa yrittää uudelleen, mutta hänen silmänsä ja korvansa olivat kuitenkin täynnä järvivettä, ja ainut, mitä kolli saattoi tehdä, oli yrittää uida rannalle. Kyytassun olisi selvittävä omillaan, sillä jos Tervatassu yrittäisi vielä auttaa, he molemmat hukkuisivat. Kolli kauhoi käpälillään kohti rantaa ja helpottui, kun tunsi pohjan käpäliensä alla. Hän pyristeli hiekalle ja katsoi odottavasti veden pintaa. Kyytassu ilmestyisi varmasti pian pinnalle, hän vakuutteli itseään, mutta silti kollia ravisteli tunne, että Kyytassu ei kosiaan nousisi pohjasta.

//kaksi kärpästä yhdellä iskulla... tosiaan Kyytassun voi siirtää Tähtiklaanin metsästysmaille :-(

Liekkisade, luku 21


Liekkisade haki tuoresaaliskasasta särjen ja alkoi syömään sitä leirin reunalla. Syötyään hän puhdisti viiksensä kalasta ja työntyi jaloilleen. Kolli tarkkaili leiriä, kunnes näki Kaislakukan palaavan leiriin tämän uuden oppilaan, Meritassun kanssa. Kaislakukka ilmeisesti lähetti Meritassun tuoresaaliskasalle ja kävi itse istumaan lähelle soturien pesää sukien turkkiaan.
“Kaislakukka!” Liekkisade huusi naaraan nimen ja käveli verkkaisesti tämän luo. Kaislakukka valpastui ja käänsi heti katseensa äänen suuntaan. Hiekanvärinen soturi oli aikoinaan ollut hänen oppilaansa. “Onnea ensimmäisestä oppilaasta! Sinusta tulee hyvä mestari”, Liekkisade kehräsi ja nyökkäsi Kaislakukalle hyväksyvästi.
“Toivon niin, mutta minulla taitaa olla käpälät täynnä työtä”, hän naurahti.
“Varmasti, mutta lupaan, sinä selviydyt loistavasti.” Kaislakukka vaikutti olevan hyvillään entisen mestarinsa tuesta ja kosketti nopeasti Liekkisateen kylkeä kuonollaan.

Liekkisade ilmoitti heti Kaislakukan mentyä varapäällikölle menevänsä metsästämään ja katosi ulos leiristä Jokiklaanin reviirille. Hän maisteli ilmaa, siinä tuntui raikas tuoksu järveltä. Tuuli kävi ilmeisesti sieltä päin. Hetken kuljettuaan läpi metsää hän maistoi ilmassa toisenkin hajun. Kani! Liekkisade ei ollut haistanut tai nähnyt kania Jokiklaanin reviirillä varmaan kuuhun! Tämä oli nuori yksilö, kukkulan alla syömässä jotain maasta, selkä Liekkisateeseen päin. Liekkisade innostui entisestään, kun eläin näytti kovin keskittyneeltä. Liekinoranssi kolli katsoi eläintä kukkulan päältä, valmiina hiipimään, kunnes kani yhtäkkiä näytti kuulevan jotain ja pinkaisi karkuun. Liekkisade sähähti pettyneenä, mutta ei antanut pettymyksen estää itseään lähtemästä takaa-ajoon. Kuitenkin juostessaan kukkulaa alas minkä käpälistään pääsi, hän kompastui tammen juureen ja lensi kuperkeikalla maahan. Piikkipensaan okaat tekivät ikävän haavan hänen korvaansa, mutta kolli ei ollut luovuttajatyyppiä, joten hän säntäsi oitis takaisin kanin perään. Kaatuminen ei ollut hidastanut häntä, ehkä se oli jopa auttanut häntä saamaan välimatkaa umpeen. Heti kun Liekkisade kuvitteli olevansa sopivan välimatkan päässä, hän loikkasi. Hyppy jäi kuitenkin lyhyeksi ja kani pääsi karkuun. Kolli pudisteli päätään ja kääntyi takaisin tulosuuntaan. Hän katsoi ylös kukkulalle ja hämmentyi nähdessään pienen kissan hahmon siellä. Liekkisade lisäsi vauhtia ja näki lähes heti, että pieni kissa oli Luupentu! Soturi loikki äkkiä kukkulan päälle.
“Mitä ihmettä sinä teet näin kaukana leiristä!” hän kysyi, hieman vihaisena moittien pentua. Ei Liekkisade ollut pennulle vihainen, enemmänkin huolissaan, mutta tämän turvallisuuden kannalta oli parempi torua.
“Jäljitin sinua, hiirenaivo!” Luupentu naukui uhmakkaasti. Liekkisade pudisteli päätään. Hän ei antaisi jonkun pennun loukata itseään.
“Sitten sinä tulet leiriin nyt”, hän totesi napakasti antamatta tilaa vastaväitteille. Luupentu seurasi häntä nuristen. Liekkisade oli salaa hieman vaikuttunut, että pentu oli päässyt näin pitkälle jäämättä kiinni.

Telkkälaulu oli varmasti suunniltaan, Liekkisade päätteli. Kukapa kuningattarista ei olisi, jos oma pentu katoaisi? Kun Liekkisade vei Luupennun leiriin, hän näki Telkkälaulun puhumassa Olkiväreelle kiihdyksissään. Liekkisade oli ollut oikeassa, ruskeaturkkinen naaras oli suunniltaan.
“Telkkälaulu! Luupentu on täällä!” oranssi kolli huusi sisäänkäynniltä. Kuningatar tuli ripeästi hänen luokseen ja tuijotti ensin Luupentua, sitten Liekkisadetta.
“Luupentu! Miksi ihmeessä sinä lähdit leiristä noin! Sinä et tee mitään tuollaista enää koskaan, Tähtiklaanin tähden!” tämä torui pentuaan. Luupentu ei näyttänyt olevan moksiskaan.
“Minä jäljitin Liekkisateen!” pentu ylpeili röyhistäen rintaansa. Liekkisade huokaisi. Hän oli kiitollinen, kun hänen omat pentunsa eivät pentuaikanaan olleet tehneet tälläistä temppua.
“Jäljitit! Liekkisade, millainen soturi antaa pennun jäljittää itseään!” Telkkälaulu kivahti.
“Ajoin takaa kania”, tämä puolustautui hiukan hämillään. Kuningatar huokaisi ja kääntyi Luupentu niskanahasta hampaissaan kohti pentutarhaa, ennen kuin loi Liekkisateeseen viimeisen katseen, joka oli kiitollinen huolimatta hänen aikaisemmasta kommentistaan. Liekkisade katsoi heidän menoaan yhä hieman hämmentyneenä, mutta kaipa pääasia oli se, ettei pennulle ollut sattunut mitään. Rehellisesti Liekkisade ei erityisemmin pitänyt Luupennusta, joka tuntui olevan uhkarohkea ja itsekäs. Silti hän oli Jokiklaanin pentu, ja Liekkisade olisi suojellut häntä ja muita Jokiklaanin kissoja hengellään tarpeen vaatiessa.

“Hei Laventelinenä, syötäisiinkö yhdessä?” Liekkisade naukui kumppanilleen astuessaan kävelemään tämän viereen. Hän kietoi häntänsä naaraan hännän ympärille.
“Mikä ettei”, Laventelinenä hymähti ja painoi päänsä vasten Liekkisateen turkkia. He valitsivat kasasta kalan ja alkoivat syömään kahdestaan.
“On mukavaa, kun on näin lämmintä”, harmaa naaras naukui iloisesti. Liekkisade nyökkäsi.
“Niin tosiaan on. Oletko nähnyt klaaninvanhimmat ottamassa aurinkoa? He vasta osaavat rentoutua”, kolli kehräsi hilpeästi. “Mutta minä pidän myös lehtikadosta. On kylmä, mutta lumi on todella kaunista”, Liekkisade jatkoi.
“Niin tosiaan on, mutta sinun turkkisi ei ole kyllä oikein tehty lumeen maastoutumiseen. Sopisit paremmin lehtisateen ruskaan”, Laventelinenän silmissä oli ilkikurinen pilke. Kolli naurahti.
“No ei tosiaan. Ja sitä paitsi, lehtikadon aikaan ei ole näin hyvin riistaa. Kyllä viherlehti on sitten mahtava”, hän sanoi. Laventelinenä nyökkäsi.
“Niin on. Mutta maaston pitää kerätä voimia hiirenkorvaa varten, tiedäthän.” Liekkisade tuhahti hyväntuulisesti naaraalle.
“Olet ihan oikeassa. Silti, olen kiitollinen, kun viherlehti jatkuu vielä jonkin aikaa”, hän kehaisi. Laventelinenä nyökkäsi uudestaan näyttääkseen, että oli samaa mieltä. Liekkisateen ajatukset harhailivat, eikä hän voinut vastustaa kiusausta katsoa kumppaninsa kauniita sinisiä silmiä, kohottaen hieman leukaansa. Hän tunsi olevansa taas jokin hiirenaivoinen, ihastunut oppilas. Laventelinenä oli ihan mahtava kissa.

Liekkisade oli päättänyt mennä uudelleen metsälle myöhemmin päivällä. Aurinko ei porottanut enää läheskään yhtä kuumasti. Hän kulki ohi harjoituspaikan, josta kuuli taisteluharjoituksissa olevien oppilaiden kovaääniset naukaisut ja huudahdukset. Hän tiesi äänistä ja hajuista harjoittelemassa olevan Kidetassu ja Sirkkatassu mestareineen. Liekkisade ei tahtonut häiritä, joten hän kulki varovasti ohi tervehtimättä. Kolli tiesi, miten keskittyneitä oppilaat saattoivat olla harjoitellessaan. Hän jatkoi matkaansa järvelle kalastamaan. Järven vesi heijasti hieman punertavaa taivasta. Aurinko laskisi pian. Tämä oli Liekkisateen mielestä hyvä aika kalastamiselle, sillä auringon ollessa kyseisessä suunnassa, kissan varjo jäi rannalle eikä osunut järven kirkkaaseen veteen. Sillä tavoin kalat eivät säikkyisi. Auringonlaskun aika oli myös ainakin näin viherlehden aikaan Liekkisateelle mieluisin aika kalastaa, sillä kaksijalanpennut olivat häipyneet rannasta säikyttelemästä kaloja. Liekkisade kävi odottamaan, katse tarkkaavaisena vedessä. Heti, kun hän havaitsi kalan, hän kauhaisi vettä käpälällään ja sai kuin saikin kiskottua särjen rannalle. Liekkisade asetti särkensä sivummalle ja jäi odottamaan, josko saisi lisää kalaa leiriin viemiseksi.


//Hei oliskohan Liekille mahdollista saada uutta oppilasta joskus? Ei pakko eikä mulla oo mitään kiirettä sen suhteen ja Jokiklaanis on aika paljon sotureita joilla ei oo oppilasta, mut jos jossain kohtaa niin olis mukavaa!!

Tiikerituli, luku 21


I’ve been waiting for a guide to come and take me by the hand


Varjoklaanissa Tiikerituli ei tuntenut oloaan kotoisaksi. Ei, hän oli menettänyt kotinsa sillä hetkellä, kun oli lähtenyt Taivasklaanista. Hän ei tiennyt, mitä ajatella. Hän oli tahtonut alunperin vain käydä Varjoklaanissa, puhua Jokiväreelle ja lähteä takaisin Taivasklaaniin, mutta puhuttuaan Hallatähdelle hän oli ymmärtänyt, ettei ollut oikeasti uskollinen Taivasklaanille. Nyt hän kaipasi toista klaania enemmän, kuin mitään. Jokiväre oli häntä kohtaan kylmä, vaikka tämä olikin puolustanut häntä. Nokihaukalla oli yhä jotain hampaankolossa Tiikeritulta vastaan. Moni varjoklaanilainen tuntui välttelevän häntä eivätkä suostuneet edes samaan partioon. Tiikerituli nukkui soturien pesän ulkoisimmassa reunassa, mahdollisimman kaukana muista, jos hän ylipäätään päätyi nukkumaan sinne. Kukaan ei halunnut häntä Varjoklaaniin.

Vaaleanruskea soturi yllättyi, kun Jokiväre pyysi hänet keskustelemaan kahden leirin ulkopuolelle. Tiikerituli suostui, tietenkin. Olihan Jokiväre hänen isänsä ja uuden klaaninsa varapäällikkö. Vanhempi kolleista johdatti hänet kauemmas leiristä ja pysähtyi löytäessään sopivan kohdan.
“Istu”, tämä kehotti. Tiikerituli istui alas ja veti häntänsä käpälien ympärille. Lempeä tuuli pörrötti hänen karvojaan ja havupuiden oksia.
“En ymmärrä, miksi palasit”, Jokiväre totesi kuivasti.
“En minäkään enää. Olin Taivasklaanissa, mutta… se tuntui jotenkin väärältä. Ja minulla oli asiaa sinulle”, Tiikerituli sanoi ja yskäisi hieman kiusaantuneen oloisena. Jokiväre pudisteli päätään.
“Asiaa minulle? No kerro sitten.”
“Olen niin hukassa, Jokiväre. En tiedä, minne mennä. Ei minulle taida olla paikkaa täälläkään…” hän painoi päänsä alas, mutta hänen silmissään paloivat liekit.
“Ei niin. En usko, että muut aikovat hyväksyä sinut takaisin. En usko, että paikkasi on enää täällä”, Jokiväre murahti. Hänen äänensä oli matala eikä paljastanut paljoa tunteita, mutta Tiikerituli tiesi, että hänen isänsä olisi toivonut, että Tiikerituli voisi elää Varjoklaanissa mutkattomasti.
“No, häädä minut sitten pois”, hän nousi seisomaan ja otti tukevan asennon. Hän katsoi Jokiväreen syvänsinisiin silmiin haastavasti. Raidallinen kissa ei yllättynyt, kun vanhempi ponkaisi myös jaloilleen ja nosti päänsä ylpeästi.
“Tiedät, ettet osaisi pistää vastaan”, tämä murahti varoituksena.
“Minä sinulle vastaan pistämiset näytän!” Tiikerituli ulvaisi ja huitaisi kynnet esillä Jokiväreen korvaa kohti. Hän osui ja näki punaisen veren valuvan isänsä kasvoja pitkin. Jokiväre ei kuitenkaan hätkähtänyt, Tiikerituli tiesi, että juuri se teki hänestä pelottavan soturin. Hän tiesi kuitenkin myös, että tässä ei ollut kyse toisen vahingoittamisesta, ainoastaan jonkinlaisesta arvon todistelusta. Jokiväre syöksyi selvästi tarkoituksenaan päästä Tiikeritulen vatsan alle. Hän väisti, mutta turhan myöhään, Jokiväre heitti hänet kumoon. Tiikeritulen onnistui kuitenkin kammeta itsensä jaloilleen ennen, kuin Jokiväre teki pahempaa vahinkoa. Muutama karvatuppo oli lähtenyt hänen lavastaan. Jokiväre oli nopeampi kuin Tiikerituli, sekä kokeneempi taistelussa, joten hänen onnistui muutamaan otteeseen raapaista Tiikeritulta, joka perääntyi huohottaen. Hän nyökkäsi Jokiväreelle kunnioittavasti.
“Hyvä on. Mutta minä todella toivon, että tapaamme vielä”, hän naukui turhan kohteliaasti, lähes viileästi. Silti hänen silmänsä kiilsivät arvostuksesta hänen isäänsä kohtaan. Yllättäen Jokiväre painoi kuononsa Tiikeritulen turkkiin.
“Taistelit hyvin. Menehän siitä”, tämän matala ääni oli lämpimämpi, kuin Tiikerituli olisi koskaan odottanut tältä.

Varjoklaanista lähtiessään Tiikeritulella ei rehellisesti ollut mitään ajatusta, mihin suuntaan lähteä. Ei Taivasklaaniin, koska hän tahtoi pitää kiinni ylpeydestään, eikä suostuisi matelemaan edes Hallatähden edessä pyytäen, että pääsisi takaisin - siis ainakaan vielä. Muut klaanit olivat ehdoton ei, hän ei uskonut kestävänsä pettymystä enää toista kertaa. Jupiterin luokse hän voisi toki yrittää, mutta hylätty kaksijalanpesä missä erakot olivat asuneet oli varmaan liian kaukana siihen nähden, ettei hänellä ollut varmuutta, että he edes asuivat siellä enää. Silti hän puntaroi ajatusta mielessään. Kaksijalkala oli kuitenkin hänen paras vaihtoehtonsa, siispä hän alkoi kulkemaan kauemmas ja kauemmas Varjoklaanin reviiristä, vaikka aurinko alkoi jo laskea.

Matkan taittuessa Tiikeritulen nenään tuli outo haju, joka nosti hänen niskakarvansa pystyyn. Hän ei ollut haistanut sitä moneen kuuhun, mutta siitä ei voinut erehtyä. Kettu! Tiikerituli pysähtyi ja koitti maistella ilmaa selvittääkseen, missä päin kettu liikkui. Hän oli toivonut voivansa livahtaa sen reviiriltä ilman taistelua, mutta oli ollut aivan väärässä. Punaruskea turkki näkyi pensaikon takaa, ennen kuin todella nuori uroskettu työntyi aukiolle, jota Tiikerituli kulki tällä hetkellä. Hän sähisi ketulle, mutta se oli uhkarohkea yksilö selkeästi valmiina hyökkäämään. Tiikerituli väisteli ketun hampaita hyvin, se sai purtua häntä kerran ikävästi kaulaan, mutta hän kynsi sitä niin, että lopulta puolet sen karvasta oli hänen kynsissään ja se juoksi ulisten pois. Tiikerituli ei silti voinut tuntea itseään tyytyväiseksi. Vasta nyt hän ymmärsi, kuinka vaarallinen olisi erakon polku. Hän ravisteli itseään. Ei hänellä ollut varaa ajatella tuollaista. Hän haavasta huolimatta jatkoi matkaa kaksijalkalaan.

Lopulta sinne päästyään oli jo lähes auringonnousun aika eikä hän ei voinut muuta, kuin lyyhistyä yhden puun varjoon kaksijalkalan kovalle materiaalille. Se tuntui ikävältä polkuanturoissa, mutta hän ei välittänyt. Tiikerituli torkahti lähes heti, mutta heräsi yhtä nopeasti, kun kaksijalka huusi hänelle raivoissaan ja alkoi jahtaamaan häntä karvattomat käpälät huitoen ilmaa. Tiikerituli oli lähes kauhusta lamaantunut, mutta pääsi viime hetkellä liikkeelle. Hän ei tiennyt mihin mennä, mutta teki käännöksen kapeaan rakoon kaksijalanpesien välillä. Hän tiesi kaksijalan olevan yhä perässään. Sitten kolli kuuli toisen kissan naukaisun.
“Täällä näin! Tänne ylös, heti!” oranssi naaras sähisi. Kolli loikkasi oitis ylöspäin alemmalle tasanteelle ja sitten ylös naaraan viereen puuskuttaen.
“Voi taivas, mitä ihmettä sinä teit suututtaaksesi sen noin?” naaras murahti, mutta kun Tiikerituli käänsi arpeutuneen puolensa naamastaan tuntemattoman kissan näkyviin ja tämä huomasi myös puuttuvan karvan, hän vaikeni oitis.
“Ahaa, ne eivät oikein pidä rähjäisistä kissoista”, hän selitti painottaen sanaa ‘rähjäisistä’ ja nostaen päänsä ylpeästi koholle. Tiikerituli siristi silmiään. Kuka tuo nyt oli häntä nimittelemään?
“Olen Tiikerituli”, hän sanoi matalalla äänellä välittämättä naaraan kommentista.
“Kiva”, tämä kuulosti välinpitämättömältä. Tiikerituli oli melkein kynsiä tältä korvat päästä, mutta päätti rauhoittua itsensä tähden.
“Niin, ja sinä olet..?” hän yritti.
“Ei se sinulle kuulu, metsäkissa”, naaraan ääni oli hieman ylimielinen ja pilkkaava, aivan kuin tämä olisi ollut liian ylempiarvoinen esittäytymään. “Autoin sinua vain, koska luulin, että olit ystävä”, tämä vielä lisäsi tuhahtaen.
“Minä voisin olla”, Tiikerituli yritti kurtistaen kulmiaan.
“Enpä usko”, oranssi kissa otti askeleen kauemmas kollista.
“Sinä oletkin sitten tyly”, hän pani merkille viileästi. Naaras naurahti vähättelevästi. Hän ei ilmiselvästi välittänyt viiksen vertaa.
“No, taidan jatkaa sitten matkaani”, Tiikerituli murahti ja loikkasi alas. Kaksijalka oli mennyt. Hän päätti kuitenkin varmuuden vuoksi kulkea kiertoreittiä kaksijalkalan ulkopuolelta metsikön kautta. Tiikerituli ei kuitenkaan löytänyt enää ulos. Hän katsoi kauhuissaan ylös tasanteelle, jolla oranssi kissa oli istunut hänen kanssaan, mutta se oli tyhjä. Kun tyhjästä, naaras käveli hänen luokseen ukkospolkua pitkin. Tiikerituli melkein hyppäsi säikähdyksestä.
“Tähtiklaanin nimeen, mitä ihmettä sinä hiippailet!” kolli sähähti.
“Anteeksi - minkä - klaanin?” naaras ilkkui. Tiikeritulen kärsivällisyys toden totta alkoi loppua.
“Aivan sama! Auta minut nyt vain ulos täältä!” hän ärisi paljastaen hampaansa naaraalle.
“Älä komentele”, tämä kääntyi pois ja Tiikerituli luuli menettäneensä ainoan keinon päästä ulos. Kuitenkin naaras pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä.
“No tuletko?” tämän katse oli kärsimätön. Tiikerituli loikki hänen peräänsä pää painuksissa. Hän olisi tahtonut kynsiä tuntemattoman naaraan korvat tämän päästä. Niin tyly ja ilkeä. Luulee olevansa muita parempi. “Mokoma karvapallo… olevinaan niin nokkela…” tämä mutisi hiljaa, ettei oranssi kissa kuulisi.
“Niin mitä sanoit?” tämä luimisti korvansa.
“En yhtikäs mitään”, Tiikerituli totesi silmät pelkkinä viiruina. “En niin mitään…”

Vaikka oranssi naaras olikin Tiikeritulen hermoja raastava, joutui kolli silti myöntämään, että tämä tiesi hyvä tien kaksijalkalan ulkopuolelle. Tiikerituli ei olisi selvinnyt näin nopeasti ulos ilman häntä. Kun kulmikkaat, oudot pesät vaihtuivat metsämaahan, Tiikerituli nyökkäsi kiitollisena.
“Kiitos, oikeasti!” tämä naukui nyt paremmalla tuulella.
“Ilo on minun puolellani”, naaraan ääni oli mukavampi kuin aikaisemmin, silti kolea, mutta ei yhtä tyly. Tiikerituli heilautti häntäänsä hyvästeiksi ja käveli pois. Pienen matkan kuluttua hän päätti pysähtyä saalistamaan. Näillä mailla ei ollut yhtä paljon riistaa, kuin järvellä viherlehden aikaan, mutta hän haistoi hiiren. Se nakersi jotain muutaman ketunmitan päässä, ja Tiikerituli lähti hiipimään sitä kohti.

Hän otti lyhyitä askelia ja yritti olla mahdollisimman hiljainen. Tiikerituli tarkisti, ettei tiellä ollut kuivia risuja tai rapisevia lehtiä, ja kun reitti oli selvä, hän jatkoi hiipimistä hiirtä kohti. Hänen sydämensä takoi rinnassa, hän ei ollut syönyt sitten Varjoklaanin reviiriltä lähdettyään ja riista oli harvassa täällä. Juuri, kun hän loikkasi kohti hiirtä, hän kuuli äänekkään sihahduksen pensaikosta. Hölmistyneenä hän laskeutui käpälät liukuen hieman hiiren yli ja pieni eläin pinkoi karkuun juurakkoon. Hän oli liian typertynyt välittääkseen. Mitä pensaikossa oli?
“Kuka siellä? Tule ulos!” hän piti äänensä lujana. Mitä Tähtiklaanin nimeen tuolla pensaikossa oli? Vastausta ei kuulunut, mutta pensas rapisi. Jotain siellä siis häntä odotti. Tiikeritulen häntä oli ylhäällä, kun hän hiipi kohti pensasta varovasti.
“Kuulitko? Tule ulos sieltä! Heti!” tämä murisi. Mitään ei vieläkään tullut ulos, eikä hän haistanut mitään poikkeavaa. Lopulta Tiikeritulen kärsivällisyys loppui ja hän työntyi läpi pensaikon.

Häntä vastassa ei ollut mitään… tai niin hän luuli, ennen kuin näki varjoisan kissan pienen aukean alueen toisella puolen. Se seisoi selkä häneen päin, eikä näyttänyt todelliselta kissalta. Tiikerituli huomasi, ettei edes haistanut sen tuoksua pensaikossa. Hän käveli sitä kohti varovasti, ennen kuin tuntematon kissa lähti juoksemaan pois. Tiikerituli kiristi tahtiaan, että pysyi sen perässä. Varjokissa juoksi yhä kovempaa, ja Tiikerituli todella joutui pinnistelemään pysyäkseen perässä.
“Odota! Kuka olet?!” tämä yritti huutaa läpi metsikön, mutta turhaan, kissa ei hidastanut. Hän juoksi sen perässä pitkän matkaa ja oli aivan läkähdyksissään, mutta hän ei antanut itsensä pysähtyä. Sitten varjokissa oli kadonnut, ja hän seisoi aivan yksin keskellä tuntematonta metsää.
“M-minne menit? Tämä ei ole hauskaa!” Tiikerituli huusi. Varjokissaa ei kuulunut tai näkynyt, eikä kolli tiennyt, mistä oli tullut.
“Onko täällä ketään?” tämä yritti huutaa. Hän oli peloissaan, lamaantuneena paikoilleen. Sitten hän huomasi kissan hajua tässä osassa metsää. Se tuntui etäisesti tutulta, mutta hän ei ollut varma, kenelle se kuului. Ei klaanikissa, ei Jupiter. Eikä varmasti myöskään se varjokissa.

Tiikerituli seurasi hajua läpi metsikön. Yhtäkkiä hänen nenäänsä tunkeutui tuulen suunnasta Jokiklaanin tuoksua. Hän oli siis lähellä klaanien reviirejä. Oliko varjokissa tuonut hänet tänne tahallaan? Ei, Tiikeritulesta ei ollut klaanikissaksi juuri nyt. Hänen tulisi pärjätä omillaan. Hän oli juuri kääntymässä, kun kuuli erään tapaamansa vanhan kollin naukaisun.
“Sinä taas!” Nuoli huudahti hänen takanaan. Tiikerituli säikähti ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, ennen kuin hän tunnisti hopeanharmaan vanhan kollin ja huokaisi helpotuksesta.
“En ajatellutkaan, että tapaisimme vielä”, Tiikerituli sanoi ja nuolaisi rintaansa hämmentyneenä. Hänen vaaleanruskea turkkinsa oli sotkuinen, sillä hänellä ei ollut ollut aikaa sukia sitä siistiksi.
“No, löysitkö sinä sitä isääsi?” Nuoli raakkui, astuen lähemmäksi. Kollin harmaantunut kuono oli turhan lähellä, mutta Tiikerituli ei raaskinut työntää häntä pois.
“Löysinhän minä. Mutta lähdin sieltä jo”, hän selitti vanhukselle.
“Jopas! Te klaanin kissat ette sitten piittaa sukulaisistanne… oli minullakin pentuja, silloin nuorena… he olivat sitten kunnon pentuja, eivät lähteneet tiehensä…” Nuoli muisteli huokaisten.
“Missä pentusi sitten ovat nyt?” Tiikerituli kallisti päätään hämillään. Jos Nuolen pennut olivat olleet kunnollisia eivätkä häipyneet, missä he sitten nyt olivat?
“Kuule, tämä erakon elämä on joskus kolkkoa”, vanhus kuiskasi. Hänen äänessään kuului pieni kaipaus jotain kohtaan, mutta se oli pääosin tyyni. “Kettu vei toisen. Toinen jäi sellaisen turkittomien hirviön alle”, tämä selitti.
“Ymmärrän. Erakon elämä on rankkaa, kun ei ole muita kissoja turvana”, Tiikerituli sanoi, katsoen johonkin kauas metsään. Nuoli oli menettänyt molemmat pentunsa ja oletettavasti myös kumppaninsa, jos sellaista oli ollutkaan. Silti tämä piti asenteensa elämään eikä antanut surun ja kaipauksen käydä ylivoimaiseksi. Tiikerituli ei voinut olla tuntematta järkkymätöntä kunnioitusta vanhusta kohtaan. Hopeanharmaa vanhus oli varmasti vähintään yhtä vanha, kuin klaaninvanhimmat. Ja silti hän asui täällä yksin, saalisti oman ruokansa ja piti itsensä hengissä.
“Nuoli? Mitä sinun kumppanillesi kävi?” Tiikerituli kysyi yllättäen myös itsensä. Kysymys oli suora, mutta jotenkin hän uskoi, ettei Nuoli loukkaantuisi siitä huolimatta.
“Kumppanilleni… pentujeni emoko? Ei, ei hän ollut kumppanini. Emme rakastaneet toisiamme, joten kuljimme molemmat yksin”, Nuoli katsoi johonkin muualle kuin Tiikerituleen, vaikka tuijottikin tätä silmiin.
“Sinä et siis… sinulla ei ollut kumppania? Et rakastunut kehenkään”, Tiikerituli tajusi. Eivät kaikki kissat tarvinneet kumppania, joillekkin riitti ystävät, joillekkin vain oma rauha.
“Sanoinko minä niin?” Nuoli tuhahti ja kallisti päätään. Aivan. Eli vanhuksella oli ollut joku, kehen hän oli rakastunut. Tiikerituli oli aikeissa kysyä, mutta jotenkin hän tajusi, ettei Nuoli kertoisi hänelle kuitenkaan.
“Muutenkin, ei jäädä tänne seisomaan. Tule, niin näytän sinulle missä vietän yöni”, Nuoli lupasi. Tiikerituli hämmentyi, sillä ei hän ollut sanonut jäävänsä yöksi, mutta sitten hän tuli toisiin aatoksiin. Mihin muuallekaan hän menisi?


//Tiikeri keräilee eri klaaneja ja noita termejä ku pokemonkortteja :-Dd Varjo, luopio, taivas, erakko...

Kahdeksas luku - I heard your heart call mine

Roihuruusu rakasti Tuikemieltä. Tuikemieli rakasti Roihuruusua yhtä vakaasti. Ruskean naaraan kiintymys ei ollut horjunut edes silloin, kun Roihuruusu oli kertonut olevansa erilainen kuin muut klaanin naaraat. Nyt he nukkuivat joka yö kylki kyljessä, turkit koskettaen, hengitykset lomittain. He olivat kumppaneita ja heidän sydämensä löivät samaa tahtia.
Paljon oli tapahtunut edeltävien kuiden aikana. Roihuruusu oli tavannut isänsä, hän oli saanut tietää emostaan… Tuuliklaani oli majaillut Myrskyklaanin reviirillä jonkin aikaa ja palannut lopulta takaisin omalle reviirilleen. Silti parasta oli se, että Roihuruusu sai vihdoin näyttää tunteensa Tuikemielelle avoimesti päivittäin, ilman varjojen taakse piiloutumista.
Leiri tuntui jälleen avaralta ja rauhalliselta, kun vain Myrskyklaani asutti pesiä. Roihuruusu venytti käpäliään auringonlämmintä maata vasten. Leiri hengitti rauhassa ympärillä - tuoresaaliskasan tuoksu, lehtien hiljainen kahina ja kauempana pesien varjoissa liikkuvien sotureiden äänet sulautuivat yhteen kuin tuttu laulu.
Tuikemielen askelten rytmi erottui jo ennen kuin naaras ilmestyi aukion laidalle muun metsästypartion mukana. Roihuruusu loikki tämän luo ja kosketti nenällään poskea. Tuikemielin eriväriset silmät tuikkivat lämpimästi, kun heidän katseensa kohtasivat.
”Oliko hyvä metsäonni?” Roihutuusu kysyi kumppaniltaan, kun he astelivat rinta rinnan kohti tuoresaaliskasaa, jonne Tuikemieli oli viemässä kantamiaan saaliita.
”Saimme hyvin saalista”, Tuikemieli vastasi, kun oli laskenut tuoresaaliin muiden tuotujen saaliiden jatkoksi. ”Moni saa vatsansa täyteen.”
Roihuruusu kehräsi lempeästi kumppaninsa vastaukselle ja nyökkäsi. ”Hienoa.”
Tuikemieli vilkaisi kumppaniaan pilke silmäkulmassa. ”Ja eräs nauttii myös lämpimistä auringonpilkuista, hm?”
Roihuruusu pyöräytti silmiään leikkimielisesti. ”Kenties. En myönnä mitään.”
Tuikemieli naurahti huvittuneesti ja puski Roihuruusua kylkeen. ”Ei tarvitse, kun tiedän jo totuuden.”
Roihuruusu tuhahti ja huokaisi liioitellusti. Sitten hän hymyili taas. ”Häivätähti kertoi kokoontumiseen menijät, kun olit metsällä. Pääsemme molemmat menemään.”
”Niinkö?” Tuikemielin hymy kirkastui uutisesta. ”Sehän hienoa.”
”Koko sisaruskatraasi pääsee mukaan,” Roihuruusu virnisti ja hipaisi kumppaninsa toista korvaa nenällään.
”Oikeasti?” Tuikemieli naurahti. ”Valonpilke tietenkin, parantajana. Kipinähohde ei päässyt viimeksi, joten mukavaa, että hän pääsee tällä kertaa.”
”Hän oli kyllä innoissaan”, Roihuruusu kohauttu lapojaan, ”mutta vasta, kun oli ensin valittanut, että yöunet jäisivät lyhyiksi.”
Molemmat naaraat nauroivat yhdessä Tuikemielen sisaren valitukselle samalla, kun he astelivat Roihuruusun aiemmin löytämälle auringonpilkulle jatkamaan kuulumisten vaihtoa.

Täysikuu loisti tummaa taivasta vasten, hopeisena ja terävänä, valaisten Myrskyklaanin kissojen kulkua kohti kokoontumissaarta. Roihuruusu kulki kumppaninsa rinnalla joukon keskivaiheilla. Oppilaiden innokas supina sai hänen suupielensä kohoamaan. Mieleen lipui muistot hänen omista ensimmäisitä kokoontumisistaan oppilaana. Kaikki oli silloin niin uutta ja suurta, jopa jännittävää. Jännitys ei ollut enää samanlailla vatsanpohjassa kipristelevä ja turkkia värisyttävä. Nyt jännitys oli pehmeämpää, kuin hentoa sähköä selkäpiissä. Hän tiesi, miten kokoontumisissa toimittiin. Hän oli soturi. Hän oli löytänyt itsensä.
Roihuruusu ravisteli varpaidensa välistä sinne ujuttautuneen pienen kiven, kun odotti vuoroaan kokoontumissaarelle vievän tukin yli kulkemiselle. Hän hellästi kuonollaan puski Tuikemielen edelleen ja vasta sitten suostui astelemaan kokoontumissaarelle vievälle tukille.
Tuuliklaani ja Jokiklaani olivat jo saapuneet saarelle. Tuikemieli meni tervehtimään tuttua tuuliklaanilaista, ja Roihuruusu nyökkäsi kumppanilleen ennen kuin asteli sisemmälle saarelle. Hän ei tuntenut monia muiden klaanien kissoja – Valhetähden aikainen Myrskyklaanin eristäytyminen oli jättänyt jälkensä.
Tumma naaras istuutui alas pehmeälle sammaleelle jääden katselemaan muita saarella olevia kissoja. Taivas oli pilvetön, antaen näin tähtien tuikkia kirkkaana. Roihuruusun mieli ajelehti hänen emoonsa, jota hän ei koskaan päässyt tapaamaan. Olikohan hän Tähtiklaanin mailla? Katseliko hän koskaan pentujensa elämän kulkua?
Yllättäen naaraan niskakarvat pörhistyivät. Kihelmöinti kulki turkin läpi aina varpaisiin asti. Se sama tunne – se outo, vetävä voima, joka oli seurannut häntä kuusta toiseen. Hän oli yrittänyt seurata sitä, mutta reviirien rajat olivat aina pysäyttäneet hänet. Hän oli katsellut järven yli, miettien, mikä tai kuka häntä kutsui.
Nyt tunne oli voimakkaampi kuin koskaan.
Naaraan katse lipui lukuisten kissojen hahmojen. Mikään ei kuitenkaan sammuttanut häntä vetävää voimaa ja kuin itsestään hän nousi pystyyn. Hän antoi tassujensa viedä. Hän kulki ohi lukuisten kissojen, ohi kirjavien turkkien ja puheen sorinan.
Naaraan keltainen katse kulki monen turkin kautta, kun hän jatkoi kulkuaan kissojen lomassa. Hänen kulmansa alkoivat jo kurtistua ja lopulta hän pysähtyi, kun seisoi nyt koko kissajoukon reunamilla. Ei mitään. Ja silti tunne oli viiksikarvan päässä.
”Isä..?” ääni naaraan takaa sai hänen korvansa heilahtamaan ja häkellyksen täyttämään hänen mielensä. Naaras kääntyi ympäri ja kohtasi edessään pitkäturkkisen tummanharmaavalkoisen, juovikkaan kollin. Roihuruusu räpäytti silmiään samalla, kun hämmennys käänsi hänen ilmeensä.
”Taidat hieman erehtyä kissasta”, Roihuruusu sanoi ja kollin silmät laajenivat hieman, kun hän kuuli Roihuruusun äänen. ”Ja sanoisin jopa, että olemme liian samanikäisiä.”
”Anteeksi! Anteeksi, pahoitteluni!” kolli maukui hätäisesti, vaaleanvihreät silmät yhä levällään. ”Ei ollut tarkoitus- toivottavasti en loukannut, se ei ollut tarkoitukseni.”
Roihuruusun suupielet kääntyivät huvittuneeseen hymyyn ja hän pudisti päätään. ”Et ole ensimmäinen etkä tule olemaan viimeinenkään, joka erehtyy luulemaan minua kolliksi. En ole loukkaantunut.”
Helpotus valtasi pitkäturkkisen kollin naaraan edessä. Yrttien voimakas tuoksu leijui kollin turkista ja täytti Roihuruusun nenän.
Roihuruusu kurtisti kulmiaan ja kallisti päätään katsoessaan edessään seisovaa Jokiklaanin kissaa. ”Hetkinen. Luulit minua siis isäksesi?”
Juovikas kolli nyökkäsi muutaman kerran. ”Niin. En ole häntä nähnyt pitkään aikaan. Mutta hän… sinä näytät miltei aivan häneltä.”
Roihuruusun valtasi outo tunne. Hänkö näytti aivan tämän kissan isältä? Mutta Roihuruusun oma isähän… Hän jäi tuijottamaan kollia edessään, suu aueten raolleen.
”Minulta?” Roihuruusu sai lopulta kakaistua ulos. ”Aivan minultako?”
”Suurinpiirtein,” juovikas kolli kertoi. ”Hänellä taisi olla hieman pidempi turkki. En ole nähnyt häntä moneen kuuhun, en sitten kun liityin Jokiklaaniin.”
Roihuruusu ei voinut pidätellä epäuskoista naurahdusta. Tämän kissan kuvaus vastasi vähän liikaakin Roihuruusun omaa isää. ”Etkö ole syntynyt Jokiklaanissa?”
”En. Emoni johdatti minut Jokiklaaniin”, kolli kertoi. Roihuruusu tuijotti kollia hetken aikaa. Voisiko olla..?
”Mikä hänen nimensä oli? Emosi?” Roihuruusu kysyi, jännityksen solmu kietoutuen yhä tiukemmella hänen sisimmässään. Kolli hänen edessään kallisti hieman päätään.
”Pimeyssielu”, kolli vastasi.
Kaikki kävi nyt järkeen. Se tunne, joka oli Roihuruusua vetänyt nämä kaikki kuut… Se oli vetänyt häntä veljeään kohti. Hänen omaa veljeään kohti, joka oli tämän kaiken ajan – no miltei kaiken ajan – ollut Jokiklaanissa.
Naaraan ilmeen täytyi olla sekava, sillä juovikkaan kollin kulmat kohosivat hieman. Roihuruusu selvitti kurkkuaan ennen kuin puhui. ”Hän on minunkin emoni.”

Oman veljen tapaaminen ja löytäminen ei ollut kuulunut Roihuruusun sen yön odotuksiin. Ei hän toisaalta ollut odottanut sellaisen tapahtuvan koskaan, koska ei ollut edes tiennyt hänellä olevan veljeä.
Vesitassu. Hänen nimensä oli Vesitassu. Kollin nimi oli saanut Roihuruusun hännän värähtelemään. Sama alku nimessä kuin heidän isoisällään… Miksi? Siihen naaras ei saisi vastausta kenties koskaan.
Vesitassu oli Jokiklaanin parantajaoppilas. Se selitti hänestä huokuvan yrttien voimakkaan hajun. Hänestä löytyi riittämiin uteliaisuutta eikä kolli ollutkaan epäröinyt kysyä mielensä päällä olevia asioita. Ja he olivat molemmaat tunteneet sen saman tunteen. Sen heitä luoksensa vetävän tunteen, joka oli hälvennyt siinä hetkessä, kun heidän katseensa olivat kohdanneet.
Vesitassu oli kertonut heidän emostaan, jonka kanssa oli saanut viettää kuita ennen kuin hän oli päätynyt Jokiklaanin. Hän kertoi heidän veljestään, Loiskepennusta. Vastoin Roihuruusu kertoi Vesitassulle heidän siskostaan Liekkikivestä. Vesitassu oli saanut olla heidän emonsa kanssa, tuntea hänet, elää hänen kanssaan… Kuitenkaan kateuden tunne ei ollut niin valtava kuin mitä naaras oli odottanut. Hän tunsi haikeutta enemmän. Ja ymmärrystä, miksi heidän emonsa oli tehnyt niin kuin tehnyt.

Matka takaisin kotiin oli hiljainen lukuun ottamatta muutaman klaanitoverin hiljaista puhetta yön pimeydessä. Tuikemieli kulki kumppaninsa rinnalla ja hetken kuluttua hipaisi hännällään Roihuruusua. ”Mitä on mielessäsi? Katseesi on kaukainen, kuin olisit muualla.”
Roihuruusu räpäytti silmiään ja kohtasi pitkäturkkisen naaraan katseen. Pieni huokaus pakeni hänen huuliltaan. ”Hidastetaan hieman.”
Tuikemieli nyökkäsi ja kaksikko hidasti kulkuaan sen verran, että he olivat tarpeeksi kaukana klaanitovereistaan. Roihuruusu oli hetken aikaa hiljaa, pyöritellen mielessään myrskyäviä ajatuksia. Lopulta hän puhui hiljaa: ”Tapasin veljeni. Tuolla kokoontumisessa.”
”Veljesi?” Tuikemielen korvat heilahtivat ja hänen kulmansa kohosivat.
”Niin,” Roihuruusu nyökkäsi muutaman kerran. ”Hän on… En edes tiedä. En tiennyt, että minulla edes oli veljeä. Ja hän on Jokiklaanin kissa.”
Tuikemieli tuijotti kumppaniaan. ”Miten… miten teille selvisi, että olette sisaruksia?”
”No siis… Hän luuli minua ensin isäkseen”, Roihuruusu hymähti hieman ja ravisteli päätään. ”Näytän aivan hänen… Tai no, meidän isältämme. Siitä se sitten lähti.”
Tuikemieli nyökkäsi hitaasti ja Roihuruusu tiesi naaraan ajattelevan kovasti. Ennen kuin Tuikemieli kuitenkaan ehti sanoa mitään, Roihuruusu puhui taas: ”Hän on itse asiassa Jokiklaanin parantajaoppilas. En tiedä hänestä paljoa, mutta minä…”
Tuikemielen häntä hipasi hellästi Roihuruusun selkää. ”Mutta mitä?”
Roihuruusu vilkaisi kumppaniaan ja pudisti päätään. ”Olen kuita ja kuita tuntenut oudon vedon jonnekin. Ja tänään se… selvisi. En tiedä miksi, mutta olen tuntenut outoa vetävää tunnetta kohti jotain ja se jokin oli minun veljeni. En vain tiedä, mitä tässä nyt pitäisi tehdä.”
”Mitä sinä haluaisit tehdä?” Tuikemieli kysyi, pieni hymy huulillaan. ”Haluatko tuntea hänet paremmin? Tai vain nähdä hänet uudestaan edes kerran? Vai haluatko antaa olla?”
Roihuruusu ei oikeastaan tiennyt, mitä halusi. Heidän välissään oli suuri järvi ja he olivat eri klaaneista. Siitä huolimatta he olivat silti sisaruksia.
”En tiedä vielä”, Roihuruusu sanoi lopulta ja katsahti Tuikemieltä. ”Kenties juuri nyt haluan katsoa, mitä tapahtuu. Tiedän hänestä nyt, joten kokonaan en voi enkä halua antaa asian olla.”

Aamu sarasti Myrskyklaanin leirin ylle. Hento usva leijui maanpinnan yllä, ja varhaiset linnut aloittivat laulunsa metsän siimeksessä. Roihuruusu heräsi siihen, että Tuikemieli venytteli vieressä, turkki kahisten sammalvuoteella.
”Huomenta,” Roihuruusu sanoi samalla haukotellen. Tumma naaras nousi seisomaan ja venytteli selästään yön jäykkyyden pois. Aamun valo siivilöityi hiljalleen pesän suuaukolta sisään ja sai Tuikemielen ruskean turkin hehkumaan pehmeästi.
”Huomenta,” Tuikemieli hymyili silmät vielä hieman ummessa. Roihuruusu kallisti päätään kumppaninsa vastahakoisuudelle nousta. Useimmiten Tuikemieli oli nopeasti pystyssä ja pian jo suuntaamassa johonkin partioon.
Roihuruusu asettui takaisin makuulle kumppaninsa viereen ja hellästi alkoi pestä tämän unisia kasvoja. Tuikemielen viikset värähtivät huvittuneesti.
”Itsepä olet uninen”, Roihuruusu kiusoitteli hellästi ja kosketti omalla nenällään Tuikemielen nenää.
”Hmm”, Tuikemieli venytteli taas ja haukotteli. Hän hymyili kumppanilleen, katsellen häntä hetken aikaa ennen kuin vaihtoi asentoaan niin, että makasi nyt tassut siististi allaan.
”Mitä?” Roihuruusu kohotti kulmaansa Tuikemielelle ja tämän tuijotukselle.
”Minun piti jo eilen kertoa sinulle jotain”, Tuikemieli aloitti, hento hymy huulillaan, ”mutta en viitsinyt, kun tapahtui jo niin paljon.”
Roihuruusu oli tavannut veljensä eilen. Se oli ollut aika iso pala purtavaksi.
”Kertoa minulle mitä?” Roihuruusu kysyi, keltaiset silmät tiiviisti kumppanissaan. Tuikemieli hymyili entistä leveämmin.
”Saamme pentuja”, naaras sanoi sitten. ”Olen tiineenä.”
Roihuruusu ei ensin hengittänyt lainkaan. Aamu tuntui pysähtyvän hänen ympärillään — tuuli, metsän äänet, koko leiri.
”Mitä?” Roihuruusun ääni tuntui karhealta, kunnes hänen silmänsä levisivät silkasta ilosta. ”Tiineenä? Oikeasti?”
Heillä oli mahdollisuus saada yhteisiä pentuja, mutta Sudenlaulu oli jo kuita sitten varoittanut Roihuruusua siitä, että sen todennäköisyys olisi pieni. Mutta nyt… Tuikemieli oli tiineenä! Odotti heidän pentujaan!
Tuikemieli nyökkäsi samalla, kun kehräys kumpusi hänen rinnastaan voimakkaasti. ”Kyllä. Saamme pentuja.”
”Minä- me- ”, sanat jäivät solmuun Roihuruusun kieleen ja hän pudisti päätään. Hän hymyili leveästi. ”Milloin? Montako? Milloin sait tietää?”
Pehmeä nauru pulppusi Tuikemielestä ennen kuin tämä puhui: ”En tiedä vielä, monta, höpsö. On liian aikaista. Mutta pennut syntyvät suurinpiirtein puolentoista kuun päästä.”
”Puolitoista kuuta…” Roihuruusun tassuja kihelmöi. Se tuntui ikuisuudelta.
”Minulla oli tunne, että jotain on meneillään muutama auringonkierto sitten. Eilen kävin aamulla Valonpilkkeen luona ja hän varmisti asian”, Tuikemieli kertoi kumppanilleen, joka istui hänen vieressään ilosta häkeltyneenä.
”Me saamme pentuja!” Roihuruusu kehräsi ja puski kasvojaan Tuikemielen kasvoja vasten. Hänen sydämensä oli pakahtua pelkästä ajatuksesta.
Roihuruusu painoi otsansa Tuikemielen otsaa vasten, heidän kehräyksensä sulautuen yhteen kuin samaan sävelmään. Aamu oli kirkastunut, ja heidän ympärillään muut soturit alkoivat myös heräillä - mutta Roihuruusun maailmassa oli vain tämä hetki, tämä valo, tämä onni.
”Me saamme pentuja…” hän kuiskasi vielä kerran, kuin varmistaakseen, ettei uni ollut jatkunut valveilla.
Tuikemieli hymyili silmät pehmeinä. ”Niin saamme.”
Roihuruusu sulki silmänsä ja antoi sydämensä rauhoittua. Kaikki muu, eilisen yllätykset, veljen kohtaaminen, outo vetävä tunne, sai väistyä taka-alalle. Tässä hetkessä oli vain tulevaisuus, joka odotti heitä kuin lämmin aurinko.
Ja Roihuruusu tiesi, ettei mikään voisi olla tämän tärkeämpää.

Tiikerituli, kahdeskymmenes luku


Tiikerituli hiipi varovaisesti sisään Varjoklaanin leiriin. Ennen, kuin hän sai edes vilkaistua, keitä leirissä sillä hetkellä oli, hän kuuli pennun kimakan huudon.
“Tunkeilija! Täällä on tunkeilija!!” tummanharmaa pieni kolli melusi ja juoksi melkein Tiikeritulen jalkoihin. Suurikokoinen kolli loi häneen hämmentyneen katseen, ja kun pentu näki hänen arpeutuneen silmänsä, hän kavahti kauemmaksi selkeästi hiukan peloissaan. Leirin sotureiden katseet kiinnittyivät oitis Tiikerituleen. Kolli pakotti karvansa sileiksi ja kyntensä piiloon näyttääkseen, ettei ollut uhka. Hän arveli Taivasklaanin hajun aiheuttaneen varjoklaanilaisissa halun puolustaa leiriä, mutta suurin osa kissoista tunnisti hänet. Se ei riittänyt, he olivat yhä vihamielisiä.

Lopulta joukosta asteli Jokiväre. Tiikerituli ei voinut kuin huokaista helpotuksesta nähdessään isänsä viimein.
“Tiikerituli. Mitä teet täällä?” ruskea kolli naukui. Tiikerituli erotti hänen äänessään epäilyä, mutta uskoakseen myös hieman helpotusta.
“Murhaaja!” Nokihaukka sähisi. Monet muutkin näyttivät yhtä vihaisilta.
“Sinuthan karkotettiin!” Kirvamyrsky ihmetteli hämmentyneenä, mutta selkeästi aivan yhtä vihoissaan. Sitten oli muutama, jotka eivät vaikuttaneet olevan Tiikeritulen paluuta vastaan.
“Ei kukaan tiedä, tekikö Tiikerituli sitä”, Haukkahammas naukui. Muutama muu yhtyi järkevän kollin aatteeseen, mutta valtaosa oli Nokihaukan kannalla.

Yhtäkkiä Valotähti saapui aukealle. Tiikerituli ei tiennyt, kuuliko hän metelin, vai hakiko joku hänet, mutta samapa tuo, siinä päällikkö seisoi. Kaikki soturit hiljenivät.
“Tiikerituli. Mitä täällä tapahtuu?” naaras kysyi, lähinnä Jokiväreeltä.
“En tiedä, Valotähti”, varapäällikkö tokaisi, vilkaisten välissä poikaansa. Monet vaativat Tiikeritulen karkotusta, mitä kolli ei itse ollut odottanut. Hän oli jo tuudittautunut ajatukseen kodista. Nyt kaikki toiveet särkyivät pirstaleiksi.
“Minä en tappanut Rastaslentoa”, Tiikerituli naukui hiljaisesti. “Minä en tappanut Rastaslentoa!” hän ärähti kuuluvammalla äänellä. Moni katsoi suoraan häntä kohti, osa hämmentyneenä ja osa avoimen vihamielisenä.
“Niinhän sinä sanot”, tuhahti jotkut.
“Mitä Rastaslennolle sitten kävi?” Valotähti kysyi rauhallisesti välittämättä muista.
“Leijonahammas lahjoi jonkun kulkukissan tappamaan hänet, varmaan hämätäkseen hajujälkeä. Olimme vartiossa ja kuulimme ulkopuolelta ääniä. Rastaslento lähti tutkimaan. Hänestä ei kuulunut mitään, joten lähdin etsimään häntä. Leiriin palatessani Leijonahammas väitti löytäneensä ruumiin ja syytti minua, kuten muistatte”, Tiikerituli kertoi kovalla äänellä välittämättä vastalauseista. Hän koki erityisen tärkeäksi, että saisi kerrottua totuuden selkeästi niin, että kaikki kuulijat ymmärtäisivät.
“Miksi odotit näin kauan, että kerroit?” joku kysyi.
“Minut karkotettiin ennen kuin ehdin ‘hiirtä’ sanoa!” Tiikerituli huudahti. Yhtäkkiä Jokiväre käveli keskelle leiriä. Kaikkien katse oli hänessä.
“Tiikerituli ei valehtele”, hän aloitti. “Leijonahammas oli yrittänyt murhata minut jo kaksi kertaa.” Tiikeritulen niskakarvat nousivat pystyyn. Kaikkien olisi pakko uskoa Jokivärettä! Hän oli sentään varapäällikkö!
“Kerro lisää”, Valotähti kehotti.
“Ensimmäisen kerran, kun olimme oppilaita. Hän oli vihainen jostakin. Kun lähdimme leiristä kahdestaan, Leijonahammas, silloin Leijonatassu, kävi yllättäen päälleni. Olin varma, että hän yritti purra kurkkuni auki. Hänellä oli kynnet esillä. Ajattelin silti, että ehkä se oli vain leikkiä, kunnes”, Jokiväre kertoi selkeällä äänellä. Jokainen kuunteli hiirenhiljaa. “Toisella kerralla olin jo varapäällikkö. Olimme matkalla kokoontumiseen. Leijonahammas sanoi, että hänellä on asiaa. Pyysi jättäytymään jälkeen muista. Hän oli kokenut soturi, olin valmis kuuntelemaan. Silloin, kun muut olivat melkein jo saarella, hän koitti työntää minut järveen. Tipahdin, ja hän esitti kai pelastavansa minua, mutta todellisuudessa Leijonahammas koitti vain pitää pääni veden alla.”
“Mistä edes tiedämme, että puhut totta? Tiikeritulihan on poikasi! Haluat vain suojella häntä!” Nokihaukka vastusteli.
“Minä muistan, kun hän oli kokoontumisessa aivan kylmissään, turkki vettä valuen. Se taisi olla lehtisateen aikaa. Leijonahammas vastasi hänen puolestaan, että hän vain tippui veteen”, Katajanmarja, yksi kokeneimmista sotureista, tokaisi. “Mielestäni oli melkoisen kömpelöä soturilta saati varapäälliköltä tippua sillä lailla järveen, mutta oletin Leijonahampaan puhuvan totta.”

Äänekkäät solvaukset ja kannanotot hiljenivät soturien supinaksi. Valotähti näytti kovin mietteliäältä. Tiikerituli odotti kaikki lihakset jännittyneenä päätöstä.
“Jokiväreen kertomukset muuttivat kaiken. Yhtä merkittävää asiaa en kuitenkaan ymmärrä. Mitä Leijonahampaalle sitten tapahtui, jos hän oli murhaaja?” päällikkö naukui silmät tuijottaen Tiikerituleen. Raidallinen soturi tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn viittauksesta Leijonahampaan ‘katoamiseen’. Hän oli juuri avaamassa suutaan, mutta hänen suureksi onnekseen Varjoklaanin parantaja Surulintu kerkesi ensin.
“Jos Tiikerituli puhuu totta, ja Leijonahammas todella juoni kulkukissojen kanssa, niin minä-... muistan haistaneeni vieraan kissan hajuja reviirillä, silloin hieman ennen Leijonahampaan katoamista, ja luulen, että ehkä ne hänen kulkukissansa sitten lopulta tappoivat hänet”, vaaleanharmaa naaras esitti. “Ei Leijonahampaan kaltainen soturi muuten vain katoaisi”, tämä kiirehti vielä lisäämään. Tiikerituli ei voinut kuin huokaista helpotuksesta ja antaa niskakarvojensa laskeutua. Osa Varjoklaanista tuntui nielevän selityksen, jotkut heistä - ne, jotka olivat hanakasti syyttäneet Tiikeritulta murhaajaksi, kolli pani merkille - näyttivät epäileväisiltä. Valotähti nyökkäsi.
“Kiitos, Surulintu. Todisteet tuntuvat sopivan yhteen. Näiden tietojen mukaan, Tiikerituli, karkotuksesi on peruttu”, naaras julisti koko klaanille. Kaikki eivät näyttäneet tyytyväisiltä, oikeastaan hänen harmikseen lähes kukaan ei näyttänyt välittävän edes viiksen vertaa. Tai ne, joita näytti kiinnostavan, olivat niitä, jotka olivat juuri ulvoneet kuinka Tiikerituli pitäisi ajaa maanpakoon uudelleen. Eikä heidän huomionsa toisi mitään hyvää.

Jokiväre ja Haukkahammas sekä pari muuta kissaa eivät vaikuttaneet syyttävän häntä murhasta. Silti Tiikerituli tunsi olonsa läpeensä epämukavaksi näiden kissojen seurassa. Hän tiesi, ettei ollut tervetullut, sanoisipa Valotähti mitä vain. “Tämä se kai on elämäni nyt”, Tiikerituli mutisi ääneen niin hiljaa, ettei kukaan varmasti kuullut. Hän ei voinut muuta, kuin koittaa sopeutua. Tiikerituli ei oikeastaan muistanut enää, mitä niin hienoa oli nähnyt Varjoklaanissa, että oli päättänyt jättää ainoan ystävänsä Korppitassun ja uuden klaaninsa Taivasklaanin taakseen. Katumus sai hänen käpälistään raskaat, kuin kivet. Silti Tiikerituli hiipi myöhään kuunnousun aikaan ulos leiristä paikkaan, jossa oli monesti istunut oppilaana. Se oli pieni ulkonema pienessä kalliossa, jota vasten oli kaatunut nuori mänty. Tiikerituli istui kalliolle, veti käpälänsä alleen ja kietoi häntänsä ympärilleen, ja tuijotti tähtitaivasta ja Hopeahäntää monen hetken ajan.
“Voi Rastaslento… miksi sinun pitikään lähteä?” Tiikerituli ulisi öiselle taivaalle, vaikka tiesi, ettei kukaan kuulisi. “Korppitassu, mikset vain tullut mukaani?” Kolli ei välittänyt, kuinka hölmöltä vaikuttaisi, jos joku kuulisi hänet. Hän tuijotti Hopeahäntää palavasti, kuin olisi odottanut, että Rastaslento, Punatassu tai Ampiaispilvi olisivat tulleet tervehtimään häntä. Hiljalleen Tiikerituli tajusi, että oli jo lähes unohtanut Rastaslennon äänen ja tuoksun, vaikka hän kaipasi ystäväänsä niin kovasti. Eikä hän tiennyt, miksi ei ollut edes myöntänyt Rastaslennolle silloin viimeisenä päivänä hänen kanssaan, kuinka oli rakastanut kollia. Ei Tiikerituli ollut myöntänyt sitä edes itselleen ennen tätä yötä.

// okei NYT jos tässä on jotain tyhmii virheitä nii kirjotin tän loppuun kahelta yöllä enkä jaksa käydä enää läpi toivottavasti säästyttiin niiltä silti...
Also Leijonahammas näköjään yhä varjoklaanin sivuil nii jos sen viittis merkkaa kuolleeks ja ööö en muosta yhtää oonks sanonu mut korppitassun tiedot on viersskirjassa
Ja Tiikerii ei tarvi viel siirtää Varjoklaaniin jos sopii

Tiikerituli, yhdeksästoista luku

Tiikerituli oli taivaltanut pitkän matkan takaisin Taivasklaanin reviirille. Hän oli varmasti ollut jo lähempänä Varjoklaania, kuin Taivasklaania. Matkalla Tähtiklaani oli tuonut reviirille rankkasateen, joka kasteli Tiikeritulen pitkän turkin läpimäräksi. Märkä turkki painoi paljon enemmän, ja nälkä vaivasi jo Tiikeritulta. Hän kuitenkin pakotti itseään jatkamaan matkaansa. Taivasklaanin partiot eivät liikkuneet ulkona, hän ei kohdannut kehenkään, ja pääsi kulkemaan leiriin rauhassa, juuri kuten oli toivonutkin. Leirissä ensimmäinen kissa, kenet Tiikerituli kohtasi, oli hänen harmikseen Yrttihäntä. Ruskea kolli oli aina ollut ennakkoluuloinen Tiikeritulen varjoklaanilaistaustasta, eikä kollin katoaminen ollut selvästi parantanut tilannetta viiksen vertaa.
“Missä ihmeessä olet ollut?” tämä sihahti tylysti, mutta ei edes odottanut Tiikeritulen vastausta vaan asteli pois. Tiikerituli seisoi silmät hämmästyksestä ammollaan, mutta pudisteli päätään karkottaakseen tunteet. Hänen oli löydettävä Korppitassu. Leirissä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään oppilaasta.
“Okatassu!” Tiikerituli huudahti kermanväriselle kollille, joka pesi itseään parhaillaan. Tämä käänsi päänsä äänen suuntaan hämillään, nousi ylös, ja loikki soturin luokse.
“Niin?” tämä naukui. Tiikerituli ei voinut peittää hätäännystään. Hän ei tahtonut hukata aikaa. Jos joku soturi huomaisi hänet täällä, he saattaisivat kertoa Hallatäh-... Tiikeritulen ajatus keskeytyi, kun hän näki Yrttihännän pujahtavan sisään päällikön pesään. Tiikerituli kiristeli hampaitaan, mutta pakotti itsensä pysymään rauhallisena, kun puhui Okatassulle.
“Tiedätkö, missä Korppitassu on?” hän sai lopulta sanottua. Okatassu näytti miettivän vastausta hetken.
“Ai niin, näin juuri, kun hän lähti mestarinsa kanssa saalistamaan!” kolli vastasi. Tiikerituli tyytyi nyökkäämään oppilaalle, sillä hänen silmänsä olivat kiinnittyneet aivan toiseen asiaa. “Oletko kunnossa, Tiikerituli..?” Okatassu kysyi varovaisesti, kun soturi oli huomaamattaan alkanut repiä kynsillään ruohoa irti maasta vihaisena. Yrttihäntä tuli ulos päällikön pesästä, ja vain silmänräpäyksen päästä Hallatähti seurasi perässä. Päällikön katse kiersi ympäri leiriä, kunnes pysähtyi Tiikerituleen. Hän ymmärsi merkin heti, ja käveli häntä maassa raahaten Hallatähden luokse. Suuri valkoinen kolli näytti todella arvokkaalta etenkin tästä kuvakulmasta. Kumpa Punatassun esikuva olisi ollut joku Hallatähden veroinen kissa, eikä mikään kunniaton Tiikeritähti, tai pahempaa, takkuturkkinen Rikkotähti! Tiikerituli nyökkäsi Taivasklaanin päällikölle mahdollisimman kunnioittavasti. Sitten Hallatähti viittoi hänet sisään.

“Hei, Tiikerituli”, Hallatähti naukui. Vaaleanruskea soturi huojentui, kun ei kuullut hänen äänessään vihaa. Toisaalta, ei hän ollut juuri sitä odottanutkaan ymmärtäväiseltä päälliköltä. “Olit poissa.” Tiikerituli ei voinut vastata heti. Hän ei tiennyt, pitäisikö kertoa totuus vai valehdella. Kaikki valheet, joita hän keksi, kuulostivat kuitenkin ontoilta. ‘Tarvitsin omaa rauhaa’, ‘lähdin etsimään riistaa kauempaa’, ‘seurasin vieraan kissan hajua reviirin ulkopuolelle.’ Sitä paitsi, olisi epäkunnioittavaa valehdella Hallatähdelle, sillä tässä seisoi päällikkö, joka oli voittanut soturin kunnioituksen jo ensimmäisellä kerralla, kun oli hänelle puhunut. Ainut vaihtoehto oli kertoa totuus.
“Olen hukassa, Hallatähti. Minun on löydettävä isäni”, Tiikerituli sai kähistyä heikommalla äänellä, kuin olisi tahtonut, katse kiinnittyneenä omiin etukäpäliinsä.
“Ajattelinkin, että jotain tuollaista. Olen nähnyt, kuinka ajatuksissasi olet ollut viime päivinä”, Hallatähti vastasi ystävällisellä äänellä. “Sen saatoin ymmärtää. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi palasit jo nyt.” Siinä samassa Tiikerituli päätti uskoutua Hallatähdelle.
“Koska Korppitassu on täällä. Pidän häntä veljenä. Toivoisin jopa, että hän olisi veljeni. Ehkä jopa poikani. Tajusin, että en voisi lähteä ilman Korppitassua. Toivoin tavallaan, että hakisin hänet, etsisimme isäni ja voisimme jäädä Varjoklaaniin”, hän selitti. Tiikeritulen ääni pysyi tällä kertaa vahvana, eikä hänen katseensa ollut hänen käpälissään, vaan Hallatähden keltaisissa silmissä.
“Aivan. Siinä tapauksessa…”, kolli piti tauon ja huokaisi “...sinun on itse päätettävä, mihin klaaniin jäät. Olet yhä tervetullut Taivasklaaniin, mutta jos tiedät, ettei tämä ole paikkasi, sinun on kuunneltava itseäsi. Korppitassu saa jäädä Taivasklaaniin tai lähteä mukaasi, miten hän itse haluaa. Mutta…”, Hallatähti lopetti ja katsoi Tiikeritulta silmiin. Valkoisen kollin sanat rauhoittivat häntä, mutta samalla herättivät uuden pelon soturin rintaan. Entä, jos Korppitassu ei tahtonutkaan mukaan?
“Mutta?” hän toisti, odottaen Hallatähden vastausta.
“Jos lähdette, ette kulje reviirien ulkopuolella. Kulkekaa mieluummin Jokiklaanin reviirin rajamailla, mikäli partio antaa siihen luvan. En usko, että kohtaatte hankaluuksia.” Tiikerituli ei voinut, kuin nyökätä valkoiselle kollille kunnioittavasti. Nuoren soturin silmissä Hallatähden täytyi olla järven mahtavin päällikkö. Hän ei voinut peitellä ihailuaan edes silloin, kun kääntyi lähteäkseen päällikön pesästä ja vilkaisi viimeisen kerran taakseen. Hän olisi enemmän kuin mieluusti jäänyt Taivasklaaniin ja totellut Hallatähden käskyjä, mutta hän oli tehnyt jo valintansa. Sitä paitsi, Tiikerituli kaipasi maariistan saalistamista. Mihin tahansa muuhun hän olisi voinut tottua tarpeeksi hyvästä syystä, mutta korkealla puussa kiipeily sai hänen päänsä pyörälle ja käpälänsä vapisemaan.

Korppitassu saapui viimein leiriin. Kun oppilas huomasi Tiikeritulen, hän hämmentyi ja juoksi oikopäätä tämän luokse, unohtaen vahingossa oravansa maahan.
“Tulit jo takaisin! Löysitkö hänet?” Korppitassu kysyi, tyytyväisenä nähdessään Tiikeritulen turkin ehjänä. “Eivät varjoklaanilaiset ainakaan sinua nylkeneet!” tämä lisäsi viikset väpättäen.
“Eivät. En päässyt edes sinne asti. Tajusin, etten voi jättää sinua tänne”, Tiikerituli totesi vakavana.
“Jättää minua tänne? Luulin, että lähtisit vain… korkeintaan muutamaksi päiväksi!” tumman oppilaan silmät olivat ammollaan. Tiikerituli pudisteli päätään.
“Ehei. En voi jäädä tänne. Se ei ole reilua Taivasklaania kohtaan.” Korppitassu nuolaisi rintaansa hieman hämillään. Tiikeritulen korvia poltteli häpeä ja huono omatunto, kun ei ollut tehnyt selväksi, että oli lähdössä ehkä pysyvästi.
“Tuletko… tulisitko mukaani?” hän pyysi Korppitassulta hiljaa samalla, kun kuopi maata etukäpälällään vaivaantuneena. Korppitassu vilkaisi kuovittua maata, ennen kuin katsoi ylös Tiikeritulen silmiin se sama päättäväinen tuli katseessaan, kuin silloin, kun Korppitassu oli ilmoittanut lähtevänsä Tiikeritulen mukaan klaaniin.
“Tämä on kotini nyt, Tiikerituli. Todella toivoin, että minusta tulisi soturi ja saisimme metsästää ja taistella rinta rinnan, mutta jos lähdet, en voi tulla mukaasi”, Korppitassu naukui. Tumman oppilaan puhe sai Tiikeritulen lähes pakahtumaan ylpeydestä, sillä nuori kissa puhui jo kuin soturi. Se muistutti häntä Punatassusta, kuka ei koskaan saanut soturinimeään, ja Rastaslentoa, joka kuoli sinä yönä, jona sai soturinimensä. Vaikka raidallista soturia harmitti jättää ystävänsä, ja hän tulisi todennäköisesti aina olemaan huolissaan tästä, tämän viisaat sanat helpottivat hänen murhettaan. Korppitassun sanat vakuuttivat hänet siitä, että oppilaasta oli kasvanut hieno klaanikissa, mutta myös siitä, että hänen ja Tiikeritulen oli kuljettava omia polkujaan. Korppitassu osaisi pitää itsestään huolen. Siispä Tiikerituli kosketti tämän poskea kevyesti kuonollaan ja naukui hyvästinsä. Sitten hän kääntyi ja katsoi vielä kerran taakseen Taivasklaanin leiriin.
“Ehkä joskus, Korppitassu”, hän lupasi enemmän itselleen, kuin tummanharmaalle oppilaalle. Hän saattoi uskoa, että Taivasklaanin kissat saisivat vielä olla kiitollisia Korppitassun uskollisuudesta tämän seikkailunjanoisesta ja vapaamielisestä luonteestaan huolimatta.

Matka Varjoklaaniin rankkasateessa oli pitkä, mutta lyhyempi Jokiklaanin reviirin kautta kuljettuna. Hän oli kohdannut partion, jota johti hänelle tunnistamaton musta naaras. Hänen selitettyään olevansa vain läpikulkumatkalla oli soturi nyökännyt hänelle osoittamatta vihamielisyyden merkkejä ja päästänyt kollin matkaan. Loppumatka Jokiklaanin reviirillä sujui muitta mutkitta. Tiikerituli kuitenkin oli alkanut pelkäämään, mitä sanoisi, jos kohtaisi Varjoklaanin partion. Hän haisi varmasti nykyään Taivasklaanilta. Se oli päivänselvää, ja olisi paljon parempi, että he luulisivat häntä joksikin Taivasklaanin viestinviejäksi. Mutta asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Entä, jos varjoklaanilaiset eivät olisi unohtaneet häntä tai häneen kohdistuvia syytöksiä? Eivät he tietenkään voineet unohtaa! Tiikeritulen täytyi siis pysyä piilossa, kunnes saapuisi leiriin. Onneksi ilta alkoi hämärtää, ja Varjoklaanin metsät olivat aina hämäriä. Soiden kosteus ja ropiseva sade varmasti myös peittäisivät hänen tuoksunsa alleen. Toivo syttyi Tiikeritulen mielessä. Hän selviäisi Jokiväreen luokse ja saisi palata kotiin.

Kulkiessaan varovaisesti läpi synkän reviirin hänen tassunsa alkoivat upota syvemmälle kosteikkoon, kuin oli muistanut. Hän oli jo tottunut kuivempiin maastoihin. Kun Tiikerituli kohotti päätään nähdäkseen paremmin, hän maistoi ilmassa tuoreen Varjoklaanin tuoksun. Partio! Tiikerituli koitti keksiä jotain piilopaikkaa. Paras piilopaikka, mihin täällä kykeni, oli kitukasvuisten pensaiden alla. Siispä kolli hiipi niiden suojaan ja rukoili Tähtiklaania, etteivät soturit huomaisi häntä. Partiota johti Havukatse. Mukana oli hänen oppilaansa Tummatassu, Salamasydän ja Virvatuli. Perässä kulki Salamasydämen oppilas Ruskotassu. Tiikeritulen karvat nousivat pystyyn, kun Virvatuli käveli aivan hänen piilopaikkansa vierestä. Oli hiirenhännän päässä, että hän olisi jäänyt kiinni. Siinä hetkessä Tiikerituli oli erityisen kiitollinen hänen turkkinsa ruskeasta väristä, joka oli hyvä maastoutumiseen sekä iltahämärästä, joka hankaloitti näkemistä entisestään. Lopulta partio liikkui etäämmälle. Samassa Tummatassu avasi suunsa.
“Haistatteko?” oppilas naukui siristäen silmiään, häntä pörhistyen. Tiikerituli oli varma, että oppilas oli paljastanut hänet. Jos kolme soturia ja kaksi oppilasta huomaisivat hänet ja olivat vihamielisiä häntä kohtaa, se tietäisi todellisia hankaluuksia. Tiikerituli nielaisi. Yhtäkkiä Ruskotassu hihkaisi innoissaan. “Sammakko! Tuolla!” ja se riitti kääntämään sotureiden huomion toisaalle. Tummatassu pudisteli päätään hämmentyneenä. Tiikerituli ei voinut olla tuntematta hienoista vahingoniloa. Tummatassu kuului kissoihin, joista hän ei ollut koskaan erityisemmin välittänyt. Tummanruskea kolli oli varmasti aivan ymmällään, varmana, että oli haistanut jotain outoa, mutta hänen hölmö pesätoverinsa oli nähnyt jotain varjoklaanilaisia enemmän kiinnostavaa - sammakon.

Kun partio oli mennyt ohi, Tiikerituli ei voinut kuin huokaista helpotuksesta ja antaa vaaleanruskeiden karvojensa laskeutua. Varjoklaanin leiriin ei ollut enää pitkä matka, hän muistutti itseään, valaen toivoa mieleensä. Hän oli aivan näännyksissä. Tiikerituli oli taivaltanut pitkän matkan muutaman auringonnousun aikana, eikä hän ollut syönyt mitään lähes päivään. Hän ei voinut kuin toivoa, että Varjoklaani ottaisi hänet vastaan hyvin. Kollin tassut liikkuivat eteenpäin silkalla tahdonvoimalla ja palavalla halulla päästä puhumaan Jokiväreen kanssa. Silti Tiikerituli ei loppujen lopuksi edes tiennyt, mitä sanoisi isälleen. Hän ei ollut miettinyt koko asiaa, sillä jo Varjoklaanin reviirille pääseminen oli ollut monimutkaisempaa, kuin hän oli kuvitellut. Tiikerituli toivoi, että pääsisi palaamaan Varjoklaanin soturiksi. Hän toivoi sitä enemmän kuin mitään muuta, sillä Taivasklaanissa ollessaan hän oli saanut maistaa, miltä todellinen uskollisuus tuntui. Tiikeritulen todellinen uskollisuus kuului kiistämättä Varjoklaanille.

Meripentu:
Meripentu tunsi olonsa jännittyneeksi. Tänään hänestä tulisi Jokiklaanin soturioppilas. Hän ei malttanut odottaa. Kuka hänen mestarinsa olisi? Olisiko hän hyvä oppilas? Mitä mestari opettaisi Meripennulle ensimmäisenä? Meripentu oli kuullut, että ensimmäisenä näytettäisiin reviiriä ja rajat. Meripentu aikoi opetella rajat niin hyvin kuin osasi. Häntä ei oltu päästetty leirin ulkopuolelle, mutta, kunhan hän olisi oppilas Meripentu voisi lähteä leiristä niin monta kertaa kuin halusi. Hän paloi halusta päästä tutkimaan Jokiklaanin reviiriä ja opettelemaan metsästämistä ja taistelemista.

Meripentu istui lähellä kuningattarien pesän sisäänkäyntiä, jotta pääsisi mahdollisimman nopeasti ulos, kun oppilaaksi nimitysmeno alkaisi. Hän katsoi Virtakiveä, minne Jokiklaanin päällikkö Unitähti ilmestyisi hetkenä minä hyvänsä.
*Jos tuijotan päällikön pesää tarpeeksi kauan ehkä hän tulee sieltä nopeammin esiin.* Meripentu ajatteli.

Oli kyseessä sitten Meripennun tuijotus, tai jokin muu Unitähti ilmestyi lopulta pesästään. Hän kiipesi Virtakivelle, jolta kutsui kaikki klaanin jäsenet klaanikokoukseen. Meripentu hyppäsi pystyyn ja lähti kävelemään kohti Virtakiveä. Hän tunsi klaanitoveriensa katseet ympärillään ja Meripentu tunsi olonsa vieläkin jännittyneemmäksi. Tätä hän oli odottanut jo pitkään. Päästyään Virtakiven eteen Meripentu loi katseensa Unitähteen.

Unitähti: "Meripentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Meritassuna. Mestariksesi tulee Kaislakukka. Toivon, että Kaislakukka välittää sinulle kaiken oppimansa. Kaislakukka. Olet osoittanut olevasi ystävällinen ja huumorintajuinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaikki tietosi Meritassulle."

Meritassu kääntyi kohti uutta mestariaan Kaislakukkaa. Hän katsoi Kaislakukkaa silmiin ja Kaislakukka hymyili Meritassulle. He koskettivat toistensa neniä ja Meritassu kääntyi kohti muita klaanitovereitaan.
“Meritassu! Meritassu!” Klaanitoverit huusivat ja tulivat onnittelemaan Meritassua. Meritassu hymyili tunsi halkeavansa ylpeydestä.

//Toivottavasti kerrotte kaikista parannusehdotuksista ja virheistä jos/kun niitä löydätte//

Haikaratassu, toinen luku


Mustavalkoinen kolli siirteli levottomana käpäliään. Pääskytassu kadonnut! Eikä Pilvitähti edes antanut hänen auttaa, vaikka olihan Pääskytassu hänen veljensä! Haikaratassu kummasteli ja oli huolissaan veljestään, mutta hän oli kissa, kuka yritti aina keksiä positiivisen näkökulman. Ehkä Pääskytassu oli aivan turvassa, ehkä hän sai nauttia vapaudesta. Kylmätassu näykki hänen vieressään päästäistä.
“Eikö ole nälkä?” Haikaratassu kysyi äkisti, yllättyen itsekin huolestunutta äänensävyään. Yleensä hänellä oli aivan liikaa energiaa ja liikaa hauskoja ideoita ollakseen kovin huolestunut.
“Ei oikeastaan”, Kylmätassu totesi ja työnsi päästäisen lähemmäksi toista kollia.
“Ai, mietitkö Pääskytassua?” oppilas tokaisi ja kallisti päätään. Valkoinen kolli nyökkäsi. Haikaratassu katsoi veljeään pitkään.
“Hän on kunnossa, usko pois.”
“Voiko sitä tietää…”
“Tiedän kyllä ettei voi, mutta mitä järkeä on olettaa pahinta?” niiden sanojen jälkeen kumpikaan ei puhunut enää mitään. Hiljaisuus ei ollut kiusallinen, kummallakaan ei ollut mitään lisättävää.

Haikaratassu ryntäsi klaaninvanhimpien pesään heti syötyään.
“Hei!” nuori kolli huikkasi.
“Shh!” Valkohäntä sihahti varoituksen. “Varissulka nukkuu. Et tahdo herättää häntä.” Toden totta, Haikaratassu ei tosiaan tahtonut herättää Varissulkaa! Hän heilautti häntäänsä ja kääntyi kannoillaan kohti ovea.
“Hei sitten”, hän kuiskasi vielä perään Valkohännälle, joka vain nyökkäsi hyvästeiksi. Kolli ei ollut moksiskaan lyhyeksi jääneestä vierailusta, hän vain istahti oppilaiden pesän eteen.

Hetken päästä Mehiläistassu, nuorempi oppilas, käveli hänen ohitseen - Mehiläistassun ensimmäinen virhe - ja Haikaratassu näki tilaisuutensa, hän loikkasi kollin kimppuun leikkisästi, kaatoi tämän maahan, kun kolli ei tajunnut edes vastustella - Mehiläistassun toinen virhe - ja päästi voitonriemuisen hihkaisun.
“Hei, en odottanut tuota!” nuori oppilas tuhahti huvittuneena.
“Sehän olikin tarkoitukseni, hiirenaivo!” mustavalkoinen naurahti leikkisästi. Pääskytassu oli yhä hänen mielessään, mutta ei tärkeimpänä. Mehiläistassu nousi ylös heti, kun vanhempi kolli antoi tilaisuuden. Nuorempi kiersi Haikaratassua, joka odotti, koska tämä hyökkäisi.
“Oho, mikä tuo oli?!” Mehiläistassu huudahti, katsoen ylös. Haikaratassu lähes loikkasi, nosti katseensa äkkiä yläilmoihin, mutta ei nähnyt mitään. Ja siinä samassa oli vaaleanruskea oppilas hänen kimpussaan.
“Hei, likainen temppu!” Haikaratassu nauroi. Mehiläistassu virnisti leikkisästi, vaikka yhä piti vanhempaa otteessaan.
“En minä edes uskonut, että menisit siihen!” tämä naurahti. Kumpikaan kolleista ei ollut edes huomannut Tuuliklaanin varapäällikön - ja Haikaratassun mestarin - astelleen heidän viereen.
“Jos teillä ei kerran ole parempaa tekemistä, miten olisi pieni harjoitustuokio?” hän kysyi hyväntuulisesti. Haikaratassu nyökytti päätään innokkaana.
“Mikä ettei!” kolli hihkaisi. Naaras hymähti hänelle.
“Voikohan Pyökkitassukin tulla?” Mehiläistassu kysyi. Sadehäntä heilautti häntäänsä.
“Eiköhän minulla ole tassut täynnä hommia jo kahden oppilaan kanssa”, hän totesi. Mehiläistassu painoi päänsä alas, mutta nosti sen nopeasti.
“No, koska mennään?” tämä kysyi selvästi innoissaan. Haikaratassu hymyili pesätoverilleen.
“Ajattelin, että heti.”
“Ai, niin tietenkin!” nuorempi oppilaista naurahti ja otti pitkän loikan kohti Tuuliklaanin leirin uloskäyntiä.

Haikaratassu huohotti väsyneenä. Taisteluharjoitukset todella olivat rankat tänään. Mehiläistassu oli nopea. Tietenkin Haikaratassu oli häntä kokeneempi, mutta nuorempi kolli oli varsin vikkelä jaloistaan, hän oli rohkea ottamaan riskejä. Mustavalkoinen oppilas ei toki tahtonut antaa näin helpolla periksi. Seuraavalla kerralla, kun hän iski kynnet sisällä kohti pienempää vaaleanruskeaa kissaa, hän teki eräänlaisen kierron tämän toiselta puolelta. Mehiläistassu oli selvästi odottanut hänen iskevän suoraan edestä nopeinta reittiä, ja kolli torjui ja väisti suoraan Haikaratassun otteeseen! Tämä kamppasi pienemmän oppilaan alleen ja hymyili tyytyväisenä itseensä.
“Minä en osannut arvata, että et hyökkäisi suoraan edestäni!” ruskea kolli naukui, kun Haikaratassu oli päästänyt hänet otteestaan.
“Se oli hyvä temppu, Haikaratassu”, kollin mestarikin kehui tyytyväisenä. “Muutenkin, hyvää työtä molemmilla. Kiva nähdä, että Mehiläistassukin on oppinut nopeasti erilaisia liikkeitä.” Haikaratassu hymyili nuoremmalle kollille.
“Niin, tappelit hyvin!” tämä hihkaisi iloisesti. Mehiläistassu hymyili.
“No, lähdettäisiinkö leiriin?” Sadehäntä kysyi, kääntyen jo kohti leiriä, odottamatta, mitä oppilaat tuumaisivat. He seurasivat kuuliaisesti varapäällikköä leiriin, Haikaratassu kertoen huonoja vitsejä ja älyttömiä ideoita, joille Mehiläistassu nauroi ja yhtyi vanhemman kollin mukaan. Sadehäntä pyöräytti silmiään mutta tuhahti huvittuneena.

Aamulla herätessään Haikaratassun lihaksia särki. Taisteluharjoitus oli todella ollut ranka. Hän ei antanut säryn haitata aamun kulkua… kunhan ei joutuisi taas taistelemaan Mehiläistassun kanssa!

Kielotassu istui Näätätassun kanssa juttelemassa aukiolla. Haikaratassu loikki heidän luokseen häntä heiluen ylhäällä.
“Huomenta!” kolli nyökkäsi siskolleen ja hänen kanssaan istuvalle oppilaalle. Näätätassu nyökkäsi takaisin tervehdykseksi. Pentuina Haikaratassu ja Näätätassu olivat leikkineet usein yhdessä, molemmilla oli ollut mielettömiä ajatuksia, jotka olivat saaneet kaikki pentutarhan kuningattaret melkein järjiltään!
“Hei, Haikaratassu”, Kielotassukin tervehti. Mustavalkoinen kolli venytteli koipiaan.
“Onpa lämmin päivä tänään! Tännehän läkähtyy!” Haikaratassu totesi, valituksestaan huolimatta hyvillään viherlehden lämpimästä auringosta. Kolli ei jäänyt kuitenkaan istuskelemaan toisten kanssa, vaan pinkoi Sadehännän luokse, joka oli järjestämässä juuri aamupartiota. Kun Sadehäntä ei maininnut Haikaratassua, oppilas tuhahti hieman pettyneenä.

Kolli käveli takaisin Kielotassun ja Näätätassun luokse. Näätätassu tuhahti huvittuneena.
“Nyt jo tulit takaisin? Ikäväkö yllätti?” naaras naukui leikillään. Haikaratassu ei pientä vitsiä ottanut tosissaan.
“Minä en koskaan pääse aamupartioon!” kolli pyöräytti silmiään. “Miten voin tulla soturiksi, jos en pääse edes tarkastamaan, etteivät ne Taivasklaanilaiset jahtaa oravia meidän reviirillemme!” hän naukui huvittuneena.
“Jos olisit soturi, et varmasti harmittelisi sitä, ettet pääse partioon”, Kielotassu naukui myös hiukan huvittuneen oloisena, sukiessaan turkkiaan siistiksi. Haikaratassu kohautti lapojaan.
“No, minä en tässä istu aurinkohuippuun!” kolli katsoi ylös nousevaan aurinkoon. Hän haukotteli leveästi. “Tai ehkä kuitenkin-” Haikaratassu ei kerennyt sanoa lausettaan loppuun, kun Sadehännän ääni jo keskeytti hänet.
“Lähdemme metsästyspartioon!” naaras huikkasi.
“Viimein!” kolli maukui riemuissaan ja pomppasi oitis jalkeilleen. Näätätassu jäi ihmettelemään, miten Tähtiklaanin nimeen kollilla riitti tuota virtaa.

Metsästyspartiossa oli mukana Kyyarpi, Hunajataivas ja Kanelinkukka sekä heidän oppilaansa Vatukkatassu ja Siementassu. Sekä tietysti Sadehäntä! Haikaratassu juoksi joukon edellä, hän oli ketterä ja jälleen täynnä virtaa. Kyyarpi jupisi itsekseen hiukan ärsyyntyneenä oppilaasta. Äkkiä Haikaratassu pysähtyi, ja Kanelinkukka oli melkein törmätä häneen.
“Mitä nyt?” hän sihahti.
“Jänis! Ei, kaksi! Nuori ja vanhempi!” kolli oli innostunut, mutta piti äänensä hiljaisena. Hiiri tuntee, jänis kuulee, hän tiesi. Haikaratassu hiipi kohti ilmeistä jäniksenkoloa, josta eläimet olivat ilmestyneet, valmiina väijytykseen. Hän odotti oikeaa hetkeä. Lopulta hän ajoi takaa vikkelää jänistä, Sadehäntä ja Vatukkatassu mukanaa. Sadehäntä sai napattua nuoren jäniksen, ja Haikaratassu yhdessä toisen oppilaan kanssa saivat kuin saivatkin kiinni vanhemman. Kolli vilkuili tyytyväisenä Vatukkatassun suuntaan. Edes Kyyarvella ei ollut valittamista!

Tuuliklaanin leirissä Haikaratassu ryntäsi oitis toisten oppilaiden seuraan.
“Arvatkaa mitä?” hän kysyi Pyökkitassulta ja Mehiläistassulta, jotka söivät yhdessä.
“Nappasimme Vatukkatassun kanssa jäniksen, joka oli isompi, kuin minä itse!” Haikaratassu ylpeili nuoremmille oppilaille.
“Ihanko totta?” Pyökkitassu kysyi suu hiukan auki.
“Hän huijaa!” Mehiläistassu intti huvittunut pilke silmissään. Haikaratassu pudisteli päätään.
“Ei, ihan oikeasti! Tulkaa vaikka katsomaan!” hän naukui ja oli oitis uudelleen jalkeillaan. Sadehäntä kantoi hänen ja Vatukkatassun jänistä tuoresaaliskasaan, ja Haikaratassu viittoi nuorempia kolleja seuraamaan. He tulivat kuuliaisesti perässä. Haikaratassu tiesi, että jänis vaikuttaisi heistä isommalta, kun se oikeasti oli, sillä oppilaat olivat melko nuoria vielä, mutta hän ei ikimaailmassa olisi myöntänyt sitä heille!
“Puhuit totta!” Mehiläistassu huudahti vaikuttuneena ja vilkaisi Pyökkitassua.
“Tiesinhän minä ettei Haikaratassu huijannut”, tämä kehräsi. Valkomusta kolli nyökkäsi tyytyväisenä oppilaille.
“Oletko varma, ettei Vatukkatassu napannut sitä yksin?” Mehiläistassu haastoi kuitenkin leikkisästi.
“Olen! Kysy vaikka häneltä!” kolli etsi katseellaan mustaa naarasta, mutta ei löytänyt tätä. Ahaa, Mäyrätassun ja Herukkatassun kanssa. Hän kohautti lapojaan, kun totesi, ettei viitsisi häiritä vanhempaa oppilasta.
“Lähdetäänkö metsälle?! Kolmistaan?” Haikaratassu ehdotti äkisti silmät säkenöiden. Hän ei kuitenkaan hoksannut Pilvitähden olevan lähistöllä. Kuuloetäisyydellä, vieläpä! Kissa luimisti korviaan ja katsoi Haikaratassua toruvasti. Oppilas ajatteli, että hänen isänsä vain ei halunnut hukata lisää pentujaan. Mutta eihän heille nyt mitään sattuisi! Toisaalta…
“Tai sitten ei”, Haikaratassu mutisi vaivaantuneena. Mehiläistassu, joka oli ollut jo mukana kollin ideassa, heilautti korvaansa. Hän loikkasi kohti Haikaratassua, tökkäsi häntä käpälällään ja pinkaisi juoksuun.
“Ota kiinni, jos saat!” Haikaratassu meni oitis syöttiin ja säntäsi Mehiläistassun perään. Pyökkitassu jäi katsomaan hieman hölmistyneenä. Leikki loppui kuitenkin lyhyeen, kun Mehiläistassu juoksi suoraan päin Villiturkkia.
“Hups!” Mehiläistassu henkäisi. Soturi oli melkein keikahtanut kumoon, lähinnä, koska hänet yllätettiin, mutta kun hän toipui, hän naurahti oppilaille.
“Ei tässä mitään”, takkuturkkinen kissa naukui leppoisasti.
“Anteeksi!” Haikaratassu pahoitteli ystävänsä puolesta.

//Haikaratassulle vois vaikka laittaa ystäviin Näätätassun, Mehiläistassun ja Pyökkitassun!

“Hyvä isku! Olet edistynyt loistavasti.”
Kultasumun hyväksyvä kehräys sai taisteluharjoituksista hengästyneen Pähkinätassun hymyilemään varovaisesti. Hän ei ollut vieläkään ihan tottunut kehuihin, mutta oli mielissään olevansa jonkinlainen ylpeydenaihe mestarilleen. Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun Sudenlaulu ja Valonpilke viimein hyväksyivät oppilaan käpälän parantuneen, mutta Kärppäkynnellä ei siitä huolimatta vaikuttanut olevan aikaa tyttärelleen – ei ainakaan samalla tavalla kuin aiemmin. Eikä Pähkinätassu oikein tiennyt, mitä hän oli tehnyt väärin.
“Jatketaanko ennen auringonlaskua? Lupasin tavata Liekkikiven auringonhuipun aikaan hylätyllä kaksijalkojen pesällä, ja mielestäni sinä ansaitset tauon”, Kultasumu hymyili, ja Pähkinätassun häntä laski. Hän tiesi hyvin, ettei oranssi soturi oikeasti kysynyt hänen mielipidettään, vaan yritti komentaa häntä lempeällä ehdotuksella. Kultasumu ei vieläkään suostunut jatkamaan Pähkinätassun soturikoulutusta samaa tahtia kuin ennen ketun kohtaamista ja jalan kipuilun alkua.
“Hyvä on.”
“Mahtavaa, löydän sinut sitten leiristä kun lähdemme.”
Pähkinätassu nyökkäsi mestarilleen ja yritti peittää pettymystään poistuessaan sammalkuopalta toiseen suuntaan kuin Kultasumu. Kehut hän olisi ihan mielellään vaihtanut tehostetumpaan koulutukseen, varsinkin nyt kun Kärppäkynsi ei vienyt häntä mihinkään. Ehkä Pähkinätassu ei vain riittänyt isälleen, ehkä hän ei yrittänyt tarpeeksi. Pähkinätassu kavahti ajatusta. Oppilashan yritti aina parhaansa, jos se ei riittäisi niin mikä sitten…
Heikko rapina herätti Pähkinätassun ajatuksistaan, ja kissa pudottautui maahan vaanimisasentoon aistimaan lähialueen tuoksuja, unohtaen pohdiskelunsa kokonaan. Nälkäinen kottarainen oli lennähtänyt lähistölle etsimään aluskasvillisuudesta evästä itselleen. Pähkinätassu lipaisi huuliaan ja vaani lintua hartaasti, varoen tarkasti hitaita askeleitaan.
Sitten Pähkinätassu loikkasi. Kottarainen yritti räpistellä pakoon, mutta soturioppilas ehti lyömään sen takaisin maahan ja puraisi sen hengiltä ennen kuin se yrittäisi uudestaan. Onnistuneesta pyytämisestä pirteämpänä Pähkinätassu kiitti Tähtiklaania kottaraisestaan ja otti reippaita askeleita leiriä kohti. Ainakaan hän ei palaisi tyhjin tassuin leiriin.

Pähkinätassu oli hädin tuskin ehtinyt laskemaan saaliinsa tuoresaalispesään, kun Pihkatassu lähestyi häntä pystyssä.
“Onko sinulla kiire?” Pihkatassu uteli, katsellen Pähkinätassun saalistamaa kottaraista.
“Ei, olisipa”, Pähkinätassu mutisi, “Kultasumu hakee minut vasta hieman ennen auringonlaskua.” Pihkatassu ei vaikuttanut täysin vakuuttuneelta, silmäillen leiriä ennen jatkokysymystä:
“Entä Kärppäkynsi?” Pähkinätassu pyöräytti silmiään turhautuneena. Pihkatassu ei tietenkään ollut huomannut, ettei soturi ollut hetkeen kaivannut tytärtään.
“Partioimassa.”
“Hienoa!” Pihkatassu hihkaisi silmät kiiluen, “tuletko pelaamaan kanssamme tassupalloa? Luminenä vei Kirvatassun harjoittelemaan, niin meiltä puuttuu pelaaja.”
Pähkinätassu katsoi ystäväänsä hieman epäuskoisena. Pelaamaan? Olihan hän huomannut Pihkatassun viettävän mielellään aikaa sammalpallolla pelaten, mutta Pähkinätassu oli pelannut tassupalloa ehkä viimeksi pentutarhassa.
“Ajattelin, että pieni kisailu toisi menoa ja meininkiä päivääsi”, Pihkatassu hymyili, selkeästi huomaten ystävänsä empimisen, “mutta voit toki mennä nokosillekin jos haluat…”
“Tulen pelaamaan”, Pähkinätassu tuhahti ja verrytteli koipiaan, tarttuen välittömästi Pihkatassun ojentamaan syöttiin, “näytä tietä.”

Pihkatassu johdatti Pähkinätassun lyhyen matkan päähän leirin ulkopuolelle, missä Havutassu, Vititassu ja Tuomitassu istuskelivat muutaman sammalpallon vieressä.
“Johan kesti”, Tuomitassu puhisi, katsoen epäillen Pähkinätassua, “osaako Pähkinätassu muka pelata?”
“Osaa. Missä Joutsentassu on?” Pihkatassu puhui ennen kuin Pähkinätassu ehtisi muuta kuin vain mulkaista raidallista kollia. “Luulin että hän jäisi vielä.”
“Haettiin harjoittelemaan”, Vititassu vastasi, “mutta Tulitassu tulee tilalle heti kun vapautuu klaaninvanhimpien pesältä.”
Pähkinätassu yritti olla ajattelematta sitä, kuinka monta oppilasta peliin osallistuisi. Niin kauan kun hän pelaisi Pihkatassun kanssa, ei se ehkä tuntuisi miltään. Toisin kuin Tuomitassun epätoivottu epäily. Pähkinätassun sisällä kytevä ahdistus roihahti sisukkaaksi voitonhimoksi – hänen olisi pakko osoittaa olevansa ihan yhtä kyvykäs kuin kaikki muutkin. Tai ainakin parempi kuin Tuomitassu.
“En kai ole myöhässä?” Tulitassu saapui juosten paikalle ja huokaisi helpotuksesta muiden pudistaessa päitään. “Miten jaetaan joukkueet?”
“Kolme ja kolme”, Havutassu maukui määrätietoisesti, “kolme kollia ja kolme naarasta.” Pähkinätassu kurtisti kulmiaan ja vilkaisi Pihkatassua, jonka häntä nyki hienoeleisesti. Hän ei ollut varautunut tällaiseen jakoon, eikä selkeästi lievästi levoton Pihkatassukaan, joka aukoi pienesti suutaan kuin aikoisi sanoa jotain, pysyen kuitenkin ääneti. Pähkinätassu ei voinut olla kummastelematta reaktiota. Pähkinätassukin olisi halunnut ollut samassa joukkueessa ystävänsä kanssa, mutta Pihkatassu oli läheinen varmaan kaikkien Myrskyklaanin oppilaiden kanssa, joten epävarmuus tuntui erikoiselta.
“Sopii, teinä varautuisin murskatappioon”, Tuomitassu virnuili, odottamatta keneltäkään muulta mielipiteitä tiimijakoon.
“Hah, saa sitä haaveilla mistä haluaa”, Havutassu naurahti takaisin. “Me voitamme jos sammalpallo koskee tuota kiveä”, mustavalkoinen naaras osoitti hännällään joidenkin ketunmittojen päässä olevaa lohkaretta, “ja te jos saatte sen tähän kantoon.” Kaikki nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi, Pihkatassu ja Pähkinätassu ehkä vähemmän innoissaan kuin muut. Havutassu johdatti innokkaasti tassuttelevan Vititassun ja vähän hukassa olevan Pähkinätassun kauemmas.
“Voitetaan ne. Pähkinätassu, sinä saat olla meidän takana vahtimassa, ettei kukaan vahingossakaan pääse kannolle saakka.” Pähkinätassusta tuntui siltä, että Havutassu laittoi hänet taka-alalle vain pitääkseen tämän poissa jaloista, mutta ainakin hänellä olisi mahdollisuus seurata peliä hetken tarkemmin ennen kuin ehtisi nolaamaan itsensä. “Pyyhitään se typerä virne Tuomitassun naamalta, ei Vititassu millään pahalla.”
“Tuomitassu ansaitsee sen”, valkoinen oppilas kehräsi huvittuneena, “ei anneta minkään kollilauman päästä niskan päälle.” Pähkinätassu nyökkäsi poissaolevasti, yrittäen saada taas kiinni voitontahdostaan ja olla ajattelematta omituista tunnetta vatsanpohjassa.

Vititassu teki ensimmäisen maalin. Heti alussa hän sai ryöstettyä sammalpallon veljeltään ja syötteli Havutassun kanssa taitavassa yhteistyössä, väistellen Tulitassun käpäliä yhtä tehokkaasti kuin kärpäset oppilaiden pesässä yöaikaan. Pähkinätassu käytti tilannetta hyödyksi ja tarkasteli muiden pelitaktiikoita. Hän tiesi Vititassun ja Havutassun olevan hyökkäävää sorttia, mutta Havutassu vaikutti pitävän paremmalla silmällä vastapelaajia ja mutua ympäristöä, kun taas Vititassu käytti mieluummin voimaa. Tuomitassu oli huono häviäjä, mikä ei Pähkinätassua oikeastaan yllättänyt, mutta kolli vaikutti myös sisuuntuvan häviöstään ja tämän silmien takana tuntui olevan harkinnassa useita erilaisia taktiikoita. Tulitassu vaikutti olevan täysin keskittynyt vain saamaan sammalpallon haltuunsa, mutta Pihkatassu ei ollut vielä tehnyt mitään merkittävää, vaikka tämän sijainti olisi voinut merkitä hyökkäävämpää roolia kuin Tulitassun.
“Tästä tulee tylsä peli jos annatte meidän voittaa noin helpolla”, Vititassu nauroi voitonriemuisena kiven luona, “taidatte joutua maistamaan hiirensappea jos ette ryhdistäydy.”
“Ja sehän nähdään!” Tuomitassu uhosi ja otti sammalpallon takaisin haltuunsa.
Seuraava erä oli tasaväkisempi ja Pähkinätassukin pääsi jopa oikeasti liikkumaan saadakseen sammalpallon Tulitassulta ennen kuin tämä ehti heittää sitä vaarallisen lähelle kantoa. Pihkatassu yritti ottaa pallosta otetta, mutta Havutassu ehti väliin ja koitti syöttää Vititassulle. Tuomitassu nappasi pallon ilmasta ja heitti sen Pihkatassulle, joka meinasi kompastua suoraan edessään seisoskelevaan Pähkinätassuun. Lopulta Tulitassu sai potkaistua pallon kannon viereen, joka hetken kiistelyn jälkeen hyväksyttiin onnistumiseksi.

Pähkinätassu ja Vititassu vaihtoivat paikkoja tilanteen ollessa 6-6, Tuomitassun onnistuessa livahtamaan pallon kanssa kannolle nopeammin kuin kukaan ehti reagoimaan. Pähkinätassu ei enää meinannut muistaa lainkaan sitä, kuinka kiusalliselta hänestä oli tuntunut vielä muutama hetki sitten. Havutassu ja Tuomitassu kohtasivat keskellä kenttää, mustavalkoisen oppilaan lopulta aloittaen pelin juoksemalla sammalpallo suussaan kollien puoliskolle kenttää.
“Ota kiinni!”
Pähkinätassu sai sammalpallosta otteen Havutassun syöksyessä sen kanssa häntä päin, ja pienempi oppilas lähti pinkomaan minkä jaloistaan pääsi. Tulitassu yritti hyökätä sivulta, mutta Pähkinätassu onnistui juuri ja juuri väistämään ja pitämään itsensä pystyssä. Enää hänen pitäisi päästä kiveä vartioivan Pihkatassun ohi. Tai syöttää pallo takaisin Havutassulle. Pähkinätassu vilkaisi ympärilleen, mutta Tuomitassu oli tunkenut hänen ja Havutassun väliin. Paras mahdollisuus olisi juosta itse kivelle. Pähkinätassu kiinnitti katseensa Pihkatassuun, joka yllättäen katsoi takaisin ystäväänsä mietteliäällä katseella, kuin olisi jossain aivan muualla. Pähkinätassun huomio ympäristöstä herpaantui ja Tulitassu onnistui kamppaamaan hänet muutaman askeleenmitan päästä kivestä.
Mutta sen sijaan että Pähkinätassu olisi pysähtynyt, hän sulki silmänsä ja käpertyi palloksi sammalpallon ympärille, jatkaen pyörimistä.
Hiljaisuus. Ja sitten iloista kiljuntaa. Pähkinätassu avasi silmänsä ja huomasi pyörineensä Pihkatassun ohi kivelle saakka.
“Hyvä Pähkinätassu! Me voitimme! 6-7!”
Havutassu ja Vititassu vilistivät Tuomitassun ja Tulitassun ympärillä, jotka eivät näyttäneet tyytyväisiltä häviöönsä, mutta nämä eivät Pähkinätassua muutenkaan kiinnostaneet. Sen sijaan Pihkatassu, joka oli istahtanut aloilleen ja katsoi muiden ohi poissaolevasti, heikosti hymyillen, käyttäytyi kummallisesti. Pähkinätassu potkaisi sammalpallon ystävälleen, mutta se vieri tämän ohi, jääden puolimatkaan muista oppilaista.
“Keskitytkö sinä?” Pähkinätassu kysyi hiljaa, joka sai Pihkatassun katseen viimein liikkumaan vähän häntä päin. Hän näytti edelleen olevan ajatuksissaan.
“Juu, anteeksi. On vain kuuma”, Pihkatassu selitti. Pähkinätassun kurkkuun nousi ärtymyksen karvas tunne. Mitä hauskaa muka oli kilpailemisessa, kun kaikki eivät selkeästi olleet kiinnostuneita olemaan siinä täysillä mukana. Jos Pihkatassu olisi edes yrittänyt, hän olisi ihan varmasti saanut Pähkinätassun voiton estettyä. Sitä paitsi jokin ääni ruskean oppilaan sisällä oli vakuuttunut Pihkatassun salailevan koko totuutta.
“Tämä mekkalahan säikäyttää kaiken riistan pois Myrskyklaanin reviiriltä!” Sulkaseitti ja Hohtokäpälä olivat saapuneet katsomaan oppilaiden pelikenttää viikset huvittuneisuudesta väpättäen. “Pihkatassu, Vititassu, alkakaahan tulla niin käydään katsomassa löytyisikö metsästä vielä joku huonokorvainen orava. Tuomitassu, Lehtikaiho kaipaa sinua silmänräpäystä nopeammin sammalkuopalle.”
“Nähdään sitten myöhemmin”, Pihkatassu maukui ja lähti tassuttelemaan Sulkaseitin vierelle. Pähkinätassu nielaisi kiukkunsa ja katsoi kaikkoavaa kissajoukkoa, jäljelle jääden hänen lisäkseen vain Tulitassu ja Havutassu. Hän huomasi lämmön polttavan hänen korviaan, ja nosteli etukäpäliään kiusallisesti paikallaan.
“No, minäpä tästä lähden”, hän kakisteli ja lähti vastausta odottamatta hölkkäämään kohti leiriä mahdollisimman tasaisella vauhdilla. Ehkä Pähkinätassu ehtisi antaa silmiensä levätä ennen kuin Kultasumu hakisi hänet auringonlaskuun mennessä leiristä. Tai edes pohtimaan, mikä ihme Pihkatassua oikein vaivasi.

//anteeksi, tiedätte kyllä mistä

Tiikerituli, kahdeksastoista luku

Toiset on luotuja kulkemaan


Kuka Jokiklaanin kissa voisikaan olla se, ketä hän etsii? Kenellä Jokiklaanilaisella voisi olla Varjoklaanin verta? Tiikerituli päätti kysyä Yksihampaalta. Klaaninvanhin olisi ehkä ainoa, kenellä voisi jotain tietoa olla. Soturi käveli klaaninvanhimpien pesään, etsi katseellaan Yksihampaan, ja tervehti häntä.
“Hei, Yksihammas! Ovatko oppilaat jo tuoneet ruokaa?”
“Toki. Mikäs sinut tänne tuo, Tiikerituli?” Yksihammas sanoi hyväntuulisesti, veikeä hymy kasvoillaan.
“No, olisi yksi kysymys.”
“Niin?” Yksihammas kallisti päätään uteliaana. Tiikerituli valmistautui avaamaan suunsa.
“Niin, no, kun minun… emoni kertoi, että minulla on velipuoli, tuota, Jokiklaanissa. Enkä tiedä, kuka se on. Mietin vain, olisiko sinulla mitään tietoa, jos Jokiklaanista löytyy, no, puoliverisiä kissoja”, soturi sai sanottua. Musta kolli näytti mietteliäältä. Tämä ei vastannut aivan heti.
“Vai Jokiklaanilaisista haluat tietää… heitähän on vaikka kuinka paljon! No, minulla ei oikeastaan ole tietoa, mutta tiedänhän minä pari erakkoa, jotka siitä saattaisivat tietää”, Yksihammas pohti. Tiikerituli näytti oitis pettyneeltä. Erakkoja. Joidenkin vanhojen erakkojen etsiminenhän vain…pidentäisi kollin matkaa Jokiväreen luokse!
“...Niin, kiitos, Yksihammas”, Tiikerituli tyytyi vastaamaan ja asteli ulos pesästä pettyneen näköisenä. Hän kävi mielessään läpi vaihtoehtojaan. Etsi erakot, selvitä, kuka velipuoli on, pyydä hänen apuaan Varjoklaaniin pääsemiseen… mutta se oli toiveajattelua! Se ei tulisi käymään niin helposti. Siispä Tiikerituli päätti kuopata ajatuksen, josta hän oli alkanut jo olemaan innoissaan. Jäljelle jäisi vain joko lähteä salaa, tai kysyä Hallatähden lupaa. Mikäli kolli saisi Hallatähdeltä luvan, hän voisi ehkä kulkea Jokiklaanin reunaa pitkin, jos hän kohtaisi partion, jolta voisi kysyä lupaa, ja sitten hän saisi tavata Jokiväreen Varjoklaanin rajalla, jos kolli vain ehtisi. Se olisi reitti, jota oikea soturi kulkisi, se olisi soturilain kannalta oikeudenmukaista. Mutta Tiikerituli ei tiennyt, oliko hän enää oikea soturi. Kulkurin reitti taas olisi lähteä klaanista salaa, kiertää klaanien reviirien ulkopuolelta aina Varjoklaaniin saakka, ja etsiä Jokiväre itse käpäliinsä. Eikä kolli tiennyt, kumman polun valita. Jos hän lähtisi luvatta tapaamaan isäänsä, ottaisiko Taivasklaani häntä enää takaisin? Pitäisikö klaani häntä jonain… Varjoklaanille uskollisena petturina? Ja loppujen lopuksi, oliko se edes kaukana totuudesta? Tiikerituli kuopi vaivautuneena leirin lattiaa, hautautuneena mietteisiinsä, eikä edes huomannut lähestyvää kissaa.
“Hei, lähdemme metsästämään, liitytkö seuraan?” puhuja oli Saniaissilmä, jonka takaa raidallinen kolli näki myös Kirveliraidan. Saniaissilmä oli mukava kissa, mutta Kirveliraidasta Tiikerituli ei niin pitänyt, kolli oli tyly ja kiivas, eikä Tiikerituli uskonut, että tämä oikein piti hänestä, olihan hän syntyjään varjoklaanilainen. Silti kolli tahtoi ajatuksensa muualle.
“Mikä ettei”, hän tuumi ja lähti toisten soturien mukaan.

Miltei heti, kun he pääsivät syvemmälle reviirille, alkoi satamaan vettä. Tiikeritulta ei haitannut, hän oli tottunut Varjoklaanissa asuessaan kosteisiin soihin, Saniaissilmä pysyi hyväntuulisena, mutta Kirveliraita ei sateesta tykännyt. Tämä tahtoi jakaantua, Kirveliraita meni yksin toiseen suuntaan, kun taas Saniaissilmä ja Tiikerituli lähtivät Tuuliklaanin rajalle päin saalistamaan. Saniaissilmä löysi riistantuoksun ensimmäisenä ja jäi maistelemaan ilmaa. Rastas. Kolli pudottautui vaanimisasentoon, ja Tiikerituli seurasi esimerkkiä, ettei itse säikyttäisi toisen riistaa. Hän kulki etäämmällä rastaasta ja varoi astumasta risujen päälle. Saniaissilmä loikkasi pitkän matkan kohti suurta lintua, mutta rastas pyristeli hänen otteestaan melkein, vain toinen siipi oli soturin kynsissä, eikä Saniaissiipi millään voinut voittaa taistelua. Tiikerituli näki tilaisuutensa, ja kurotti tassuillaan rastasta, ja yhdessä kollit saivat kuin saivatkin linnun saaliikseen.
“Kiitos, hyvää työtä!” Saniaissilmä virkkoi säkenöivin silmin.
“Sinun saalishan se oli”, vastasi raidallinen kolli tyytyväisenä. He hautasivat rastaan, ja alkoivat etsiä lisää riistaa. Tiikerituli ei vieläkään ollut oppinut saalistamaan puissa oravia ja lintuja, hän oli kömpelö, ja rakenteeltaankin liian raskas.

“Kuule, kokeiltaisiinko uutta saalistustekniikkaa?” Saniaissilmä kysyi yhtäkkiä innoissaan.
“Mitä sinulla oli mielessä?” vanhempi kolli kallisti päätään.
“No, täällä on paljon oravia. Jos minä menen odottamaan puuhun, ja sinä säikytät oravia, jolloin ne juoksevat suoraan tassuihini!” tummanharmaa soturi ehdotti. Hänen oranssit silmänsä kiiluivat.
“Eikö puissa ole liukasta sateella?” Tiikerituli kysyi epäluuloisena.
“Olen tottunut siihen, älä huoli!” Saniaissilmä vakuutteli.
“Hyvä on, kokeillaan sitten!” vaaleanruskea kissa nyökkäsi hyväksyvästi.

Hän työnsi päänsä läpi pensaasta, jonka toisella puolen oli aukio, jota täytti kuitenkin yksi suuri tammi. Sen kaarnan pitäisi olla niin pehmeää, että Saniassilmä saisi kyntensä lujasti kiinni… Tiikerituli katsoi, kun toinen kolli kiersi varovasti toiselle puolen aukiota, ja loikkasi tammeen, kiipesi sen oksille, ja asettui matalaksi siihen, valmiina ottamaan pikkueläimen kiinni. Tiikerituli otti vaanimisasennon ja odotti. Hetken kuluttua kaksi oravaa liikkuivat märällä ruohikolla. Kolli loikkasi niitä kohti, ei tarkoituksenaan napata ne, vaan säikyttää ne puuhun. Ja se tepsi! Oravat juoksivat suoraan Saniaissilmän kynsiin, ja niinpä soturit saivat saalista klaanilleen.
“Oli hyvä idea saalistaa kahdestaan!” Tiikerituli huudahti selkeästi mielissään.
“Niin, se toimi!” toinen soturi loikkasi alas puusta oravat suussaan. He hakivat aiemmin haudatun rastaan ja painelivat etsimään Kirveliraitaa.

Kirveliraidallakin oli yksi orava. Kissat menivät takaisin Taivasklaanin leiriin ja veivät saaliinsa tuoresaaliskasaan. Tiikeritulella oli huutava nälkä, mutta hän tiesi, ettei pystyisi syömään. Metsästysretki oli muistuttanut häntä siitä, miltä tuntui olla tavallinen soturi, omassa klaanissaan, tekemässä vain tehtäviään. Kolli kaipasi sitä tunnetta, vaikkakin hänen elämänsä oli muuttunut samana yönä, kun hänestä tuli Varjoklaanin soturi. Ja vaikka Tiikerituli miten hoki itselleen, ettei hän välittänyt, missä klaanissa asui, täytyi hänen kyllä myöntää, ettei hän viihtynyt Taivasklaanissa, missä kissat saalistivat lintuja ja oravia puista. Hän kaipasi Varjoklaanin pimeyteen, hän kaipasi isäänsä, pesätovereitaan, hän kaipasi kotiin, vaikka ei vieläkään ollut varma, mikä oli “koti”. Eikä kolli täten tiennyt, voisiko hän koskaan olla uskollinen millekään klaanille. Jos hän lähtisi nyt luvatta Taivasklaanista etsimään Varjoklaanin varapäällikköä, hän tuntisi pettäneensä Taivasklaanin, eikä häpeä antaisi hänen palata tänne. Ei, vaikka Hallatähti varmasti ymmärtäisi, ja antaisi hänen yhä asua täällä. Mutta jos hän ei suorittaisi tehtäväänsä etsiä Jokiväre, hän pettäisi itsensä, eikä saisi mitään selkoa siitä, minne hän oikeasti kuului. Ja ehkä Tiikerituli ei edes ansainnut olla klaanikissa, joten olisiko sillä väliä, jos hänestä lopulta tulisi kulkuri, ilman paikkaa, minne mennä?

Tiikerituli päätti lähteä. Ei hän voisi odottaa, eikä etenkään kysyä Hallatähdeltä lupaa, sillä hän häpeäisi aivan liikaa. Tiikerituli hyvästeli Korppitassun, kävi viemässä Yksihampaalle pikkulinnun syötäväksi, ja vaihtoi kieliä Saniaissilmän kanssa. Tummanharmaa kolli ei tietenkään tiennyt, että Tiikerituli oli lähdössä. Raidalliselle kollille tulisi tietysti ikävä myös Taivasklaanin kissoja, jopa niitä, jotka suhtautuivst häneen epäileväisesti.

Aamunkoitteessa Tiikerituli livahti ulos ja katosi metsään, jota hän kulki niin kauan, että pääsi pois Taivasklaanin reviiriltä. Hän ei poikkeaisi muiden klaanien reviireille, paitsi lopulta Varjoklaanin, mikäli olisi pakko. Kolli kulki kauan, välillä pysähtyen saalistamaan, mutta hän ei raaskinut syödä, kuin vain muutaman suupalan kerrallaan. Matkaa kuljettuaan, hän huomasi tuntemattoman kissan hajun. Se ei ollut minkään klaanin haju. Tiikerituli ei oikein tiennyt, mitä tehdä, mutta Yksihampaan puheet rohkaisivat häntä etsimään tuntemattoman erakon. Lopulta kävikin niin, että erakko etsi hänet ensin. Tiikerituli tunsi aikuisen kissan painon päällään.
“Mitä teet täällä, klaanin kissa?!” vaaleanharmaa kolli, jonka kuonokin oli jo harmaantunut, sähisi.
“Tulen rauhassa, olen vain ohikulkumatkalla!” Tiikerituli vakuutteli, mahdollisimman rauhallisesti. Erakko hellitti otettaan hieman.
“Nimeni on Tiikerituli.”
“Kummallisia nimiä teillä, klaanin kissoilla…” vanhus jupisi itsekseen.
“Nuoli. Olen Nuoli.” Tiikerituli nyökkäsi kunnioittavasti, kun Nuoli oli noussut hänen päältään. Kolli kävi istumaan ja suki turkkiaan siistiksi.
“Niin mihinkäs olit matkalla?” harmaa kolli kuulusteli.
“Varjoklaaniin tapaamaan isääni.”
“Niin, niin, isääsi… no menehän siitä, nuorukainen…” kehotti Nuoli, ja Tiikerituli oli kääntymässä, mutta sitten hänen mieleensä juolahti ajatus. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Hän oli antanut Punatassun, Ampiaispilven ja Rastaslennon kuolla, ja nytkö hän oli jättämässä Korppitassun yksin Taivasklaaniin, ilman, että hän palaisi sinne enää? Siispä kolli kääntyi takaisin ja taivaltaisi takaisin Taivasklaaniin asti hakemaan Korppitassua, ja mikäli oppilas ei lähtisi hänen mukaansa, täytyisi hänen vain jäädä Taivasklaaniin ja odottaa seuraavaan kokoontumiseen, että pääsisi puhumaan Jokiväreen kanssa. Tiikerituli ei voisi antaa Korppitassulle käydä mitään.

Tiikerituli, seitsemästoista luku


Taivasklaanin leiri oli jo todella tuttu nuorelle soturille. Tutumpi, kuin Varjoklaanin leiri oli ehkä koskaan ollutkaan. Kissat olivat…suurelta osin ystävällisiä, häntä ja Korppitassua kohtaan. Korppitassu sopi soturioppilaaksi täydellisesti. Tiikerituli vietti paljon aikaa nuoren kissan kanssa. Jollakin eriskummallisella tavalla, Korppitassu muistutti kollia hänen veljestään, Punatassusta, yhtä lailla, kuin hänen parhaasta ystävästään Rastaslennosta. Yhteys Punatassuun oli…todellakin kaukaa haettu, sillä Punatassu oli aina ollut hieman, no, omanlaisensa tapaus. Mutta Korppitassulta löytyi samankaltaista pistävyyttä, päättäväisyyttä, ja kunnianhimoa. Tiikerituli oli kuitenkin kahden vaiheilla. Asettuako aloilleen Taivasklaaniin, sopeutua näiden vieraiden kissojen pariin, jotka ystävällisyydestään huolimatta tuntuivat kohtelevan häntä, kuin hän olisi vain jokin…vieras, kulkuri? Ja jos ei, niin mitä muita vaihtoehtoja Tiikeritulella edes…käytännössä olisi? Voisiko soturi enää koskaan mennä kotiinsa, Varjoklaaniin, takaisin? Ottaisiko Jokiväre poikansa vastaan, puolustaisi häntä muiden epäluulolta, vai läksyttäisikö hän Tiikeritulta hätiköidystä päätöksestä murhata Leijonahammas, joka jälkikäteen tuntuu tosiaankin vain pahentaneen Tiikeritulen tilannetta? Ja mitäpä jos Tiikerituli jäisikin Taivasklaaniin, jos Hallatähti ei pystyisikään suojelemaan häntä, jos muut saisivat tietää, mistä häntä Varjoklaanissa oltiin syytetty? Mutta jos Taivasklaaniin soturi ei voinut jäädä ja Varjoklaanista hänelle tuskin löytyisi paikkaa, mihin hän sitten menisi? Tiikerituli tunsi olevansa yksin. Korppitassu oli tietenkin samankaltaisessa tilanteessa, varmasti nuorempi kolli olisi, mutta hän ei voinut ymmärtää täysin Tiikeritulen tuskaa, sillä oppilas ei ollut koskaan tehnyt pahaa toiselle kissalle. Oppilaalla ei ollut harteillaan taakkaa ei vain yhden, eikä kahden, vaan kolmen kissan kuolemasta. Käpälät kahden kissan veressä. Josta ei koskaan, ei milloinkaan, voisi kertoa kenellekään muulle. Tiikerituli ei tuntenut olevansa elossa. Kolli tunsi, että hän olisi jokaiselle klaanille, jokaiselle päällikölle vain taakka. Tiikerituli pyöritteli asiaa mielessään monta päivää.

Kolmantena päivänä kolli päätti, että nyt saisi luvan riittää. Hänen oli tavattava eräs kissa. Eräs klaanikissa. Hänen isänsä, Jokiväre, Varjoklaanin varapäällikkö. Tiikerituli tiesi, että tämä tehtävä olisi liki mahdoton. Varjoklaanin varapäällikkönä Jokiväreellä olisi käpälät täynnä töitä. Mutta kai varjoklaanilainen nyt omaa poikaansa kerkeäisi auttamaan, kaikkien näiden kuiden jälkeen? Niin Tiikerituli päätti uskoa. Hän jopa rukoili mielessään Tähtiklaanin siunausta. Miten kolli tulisi tehtävän hoitamaan, sitä hän ei tiennyt, ei tosiaankaan tiennyt. Miten hän livahtaisi leiristä? Miten hän selittäisi katoamisensa? Olihan Varjoklaanin reviirille matkaa. Ja mikä vaikeinta, kuinka ihmeessä hän saisi taivuteltua Varjoklaanilaiset tuomaan Jokiväreen hänen puheilleen? Tiikeritulen olisi nyt vain luotettava onneensa. Sitten kolli sai idean. Hän etsisi Korppitassun. Ja jos muut huomaisivat kollin kadonneen, Korppitassu voisi kertoa heille, että hän on turvassa, ja tulee takaisin. Siis, vain jos hänen katoamisensa aiheuttaisi hämmennystä.

Niinpä Tiikerituli teki. Hän kertoi Korppitassulle suunnitelmansa. Miltei musta kolli näytti epäuskoiselta kallistaessaan päätään sivulle, mutta lupasi auttaa ystäväänsä. Tiikerituli ei tiennyt, mitä reittiä mennä. Mikäli hän menisi Jokiklaanin reviirin läpi, jokin partio voisi haistaa hänet, ja siitä seuraisi hankaluuksia Taivasklaanin ja Jokiklaanin välille. Mutta jos hyvä tuuri kävisi, jokin ystävällinen Jokiklaanilainen antaisi hänen kulkea aivan reviirin reunaa aina Varjoklaanin reviirille asti. Ja mikäli Varjoklaanin reviirillä hän törmäisi partioon, mitä johtaisi kissa, kuka olisi niin nuori, ettei tietäisi Tiikeritulen menneisyydestä…hänellä olisi toivoa. Mutta toisaalta, tämä oli ainoastaan toiveajattelua, hän muistutti itseään. Suunnitelman onnistumiseen, hän tarvitsisi Tähtiklaanin suomaa onnea, ja vaikka Tiikerituli koitti aina olla uskollinen Tähtiklaanille, oli viime aikoina hänen uskonsa todellakin horjunut. Miksi Tähtiklaani olisi hänen puolellaan nyt, jos se ei koskaan ennen ole ollut? Tietenkin yksi vaihtoehto, mitä soturi todella harkitsi, oli yksinkertaisesti kysyä lupaa Hallatähdeltä. Tiikerituli tiesi, että Hallatähti oli hieno kissa. Hän melko varmasti olisi antanut Tiikeritulelle luvan hänen tehtäväänsä, tai mikäli ei, niin olisi vanhempi kolli vähintäänkin myötätuntoisesti selittänyt, miksei Tiikerituli saanut lähteä. Mutta kysyminen oli jo omalla tavallaan luovuttamista. Ensinnäkin, Hallatähti saattaisi sanoa ei. Toiseksi, Tiikerituli ei halunnut antaa uuden klaaninsa päällikölle kuvaa, että hänellä olisi enää mitään uskollisuutta Varjoklaania kohtaan.

Ajatukset saivat Tiikeritulen pään sekaisin. Hän oli nähnyt jo pitkän aikaa hämmentäviä unia. Punatassun verestä tahmea ja märkä turkki. Punatassu hänen unessaan, vakuuttelemassa, ettei Tiikeritassu tehnyt hänelle mitään väärää, vaikka se ei ollut totta, sillä Tiikerituli, silloin Tiikeritassu, oli tappanut hänet itse. Punatassu Tähtiklaanissa, sillä hänelle oltiin suotu uusi mahdollisuus. Mutta yhtenä yönä hänen unensa eivät koskeneet Punatassua, eikä edes Rastaslentoa, Leijonahammasta, tai outoja erakkoja Varjoklaanin reviirin ulkopuolella, Jupiteria ja Soraa ja Kipinää ja Utua ja Korppia. Unessa oli ainoastaan Ampiaispilvi. Pehmeä, valko-oranssi naaras. Tiikeritulen emo. Tiikeritassu seisoi hänen vieressään, katsoi häntä ylhäältä käsin, kun naaras makasi avuttomana myttynä maassa, kun hänen hengityksensä oli muuttunut jo rosoiseksi.
“Tiikeritassu-... en tahdo, että jäätte yksin, Punatassun kanssa...” naaras naukui heikolla äänellä.
“Mitä sinä tarkoitat, Ampiaispilvi?!” Tiikerituli pudisteli päätään hädissään, häntä heilui kärsimättömästi, kuin hän odottaisi, että naaras nousisi, ja sanoisi olevansa kunnossa. Eikä hän raaskinut edes kertoa, ettei Punatassu ollut enää elossa, sillä jotenkin nuori oppilas tiesi, että Ampiaispilvi kuolisi.
“Sinulla on velipuoli…Jokiklaanissa, etsi hänet-...kiltti…niin ette jäisi yksin…”, vaalea kissa pyysi. Tiikeritassu ei osannut enää vastata.

Aamuaurinko herätti hänet, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan teki Tiikeritulen mieli huutaa kauhuissaan. Hän huohotti. Soturi kuitenkin hillitsi itsensä, ja hän lähti aamupartion joukkoon. Kun kolli rauhottui, hän ei voinut ajatella kävellessään muuta, kuin Ampiaispilven sanoja. Velipuoli Jokiklaanissa. Ampiaispilvellä oli kolmaskin pentu. Jokiklaanissa, jonka reviirin halki hänen tulisi kulkea. Tiikerituli ei voinut olla miettimättä, mikä tilaisuus tämä olisi. Jos hän vain onnistuisi selvittämään, kuka tuo salattu velipuoli olisi, ehkä tämä jokiklaanilainen auttaisi hänet yli. Ei taivasklaanilaisena, vaan sukulaisenaan. Tiikerituli hätkähti ajatuksistaan, kun toinen Taivasklaanin soturi heilautti häntäänsä nopsasti.
“Maa kutsuu, Tiikerituli!” Laulukuu sanoi veikeästi. Tiikerituli pudisti päätään rivakasti.
“Kyllä, anteeksi!” kolli naurahti myös, ja otti muut partion kissat kiinni. Reviirin rajat näyttivät olevan aivan kunnossa, kukaan ei ollut ylittänyt niitä, ja taivasklaanin kissat merkkasivat rajat uudelleen. Aurinko oli noussut korkeammalle, sen lämmin valo osui sotureiden turkkiin, ja sai varjot ikään kuin tanssimaan sulavasti auringon yhä noustessa. Taivasklaanilaiset palasivat leiriin, ja Tiikerituli päätti etsiä Korppitassun, mutta ei löytänyt kollia. Harjoituksissa, hän päätteli. Soturi sai odottaa oppilasta melkein aurinkohuippuun asti. Lopulta Korppitassu saapui mestarinsa kanssa taisteluharjoituksista, ja Tiikerituli kävi oitis vetämässä tämän leirin reunalle, että he voisivat jutella.

“Korppitassu, kaipaatko sinä vielä vanhaan kotiisi?”
“Tottakai”, Korppitassu parahti. Tiikeritulen silmät avautuivat aivan ammolleen. Hän älähti vahingossa, soturin suu jäi hieman auki, ja ääni sai muutaman leirin kissan vilkaisemaan heihin päin.
“Anteeksi, minä vain…”
“Mutta olen silti paljon mieluummin täällä”, tumma kolli keskeytti, hänen äänensä nyt paljon tasaisempi.
“Niinkö?”
“Totta kai, Tiikerituli.”
“No, Korppitassu, kun minäkin kaipaan kotiin. En vain ole enää varma, missä se on”, vaaleanruskea soturi murahti hiljaa, sanat lausuttuna ääneen tuntuivat melkein kiroukselta. Hänen suunsa oli yhä auki, hän ei katsonut Korppitassua silmiin, eikä soturi pystynyt enää peittelemään kauhuaan. Hänellä ei ollut täällä mitään, ei yhtikäs mitään, ja hänen täytyi löytää Jokiväre. Hänen oli pakko, maksoi mitä maksoi.

Liekkisade, kahdeskymmenes luku


Harmaat pilvet väistyivät pikkuhiljaa taivaalta, mikä oli jo taittumassa hieman tummaan sineen. Jokiklaanilaiset olivat vatsakarvoja myöten kurassa. Polku oli jäinen, mutta osittain vesilammikoiden peittämä, joka sai tassut lipsumaan pahemmin. Edellä kulkeva Korppivarjo oli jo kerran lipsahtanut kiveltä kuonolleen. Hänen suussaan keikkuva kala oli tippunut samalla, ja Liekkisade oli nostanut sen toisen kollin avuksi. Liekkisade ei juuri välittänyt näistä lehtikadon loppupuolen keleistä, välillä oli märkää ja jäistä, välillä satoi lunta. Mutta lehtikatoja tuli ja meni, ja niin tulisi varmasti aina olemaan. Korppivarjo johdatti pienen partion Jokiklaanin leiriin, Liekkisade jäi hetkeksi katsomaan muiden touhuja leirissä. Partiossa olleet jakaantuivat kaikki nyt omille teilleen. Lummeloiske kulki rivakasti siskonsa Kaislakukan luo, Lammenhenki lähti viemään saalistaan tuoresaaliskasalle, Korppivarjo jäi istumaan lähelle ja suki turkkiaan. Liekkisade oli juuri lähdössä viemään Korppivarjon kalaa myöskin tuoresaaliskasaan, mutta hänen poikansa Viserrystassu juoksi hänen luokseen ja melkein törmäsi kollin jalkoihin! Nuoren kissan turkki oli hiukan sotkuinen ja hän oli selkeästi innoissaan.
“No? Opettiko Mustikkasydän uuden taisteluliikkeen, soturin jalkoihin juoksemisen?” Liekkisateen täytyi pudottaa kala maahan puhuakseen. Hän naurahti, eikä kyennyt estämään hymyä nousemasta kasvoilleen. Viserrystassu heilautti häntäänsä.
“Ei tietenkään, mutta opetti hän muita uusia liikkeitä!” kolli istui maahan. Liekkisade nyökkäsi kohti tuoresaaliskasaa.
“Hmmm, ehkä hän opetti myös kalan vientiä tuoresaaliskasaan, vai mitä?” Oranssi kolli hymyili ystävällisesti, hieman pahoillaan, ennen kuin otti kalan maasta ja vei sen melko nopeilla askelilla paikalleen. Sitten hän palasi Viserrystassun luo, istui myös ja alkoi sukimaan turkkiaan.
“Sinun turkkisi on hiukan…sotkuinen”, soturi tokaisi lämpimällä sävyllä, vaikka kommentin olisi muuten saattanut tulkita hiukan ivalliseksikin. Mutta Viserrystassu ei ollut siitä moksiskaan, nuorempi kolli vain pyöräytti silmiään ja alkoi itsekin sukimaan turkkiaan siistiksi. Leirin äänet alkoivat hiljenemään, kun päivä vaihtui lopullisesti iltaan. Liekkisade ja Viserrystassu olivat jutelleet niitä näitä, kunnes Liekkisade passitti poikansa oppilaiden pesään nukkumaan muiden kanssa ja sitten työntyi itse soturien pesään. Muista kissoista hohkasi lämpöä, mikä sai yhä vilpoisen pakkasyön tuntumaan lämpimältä.

Seuraavana päivänä viileä tuuli kävi ja pörrötti kissojen turkkia. Aurinko löi ensimmäisiä säteitään leirin puolelle. Jotkut klaaninvanhimmatkin tahtoivat tulla ulos paistattelemaan jo lämpimässä lehtikadon lopun auringossa.

Joitakin kuita sitten Liekkisade oli ollut partiossa. Pakkanen oli ollut todella purevaa, ilma kylmää ja kuivaa ja vaikeaa hengittää. Lumi oli raksahdellut tassujen alla, ja he olivat kulkeneet rantaan asti, vesi oli jäätynyt ja kannatteli kissan painoa. Aurinko oli ollut pilvessä ja taivas harmaa. Silti jää oli peilannut Liekkisateen kuvan hänen katsoessaan alas siihen.

Tämä kaikki tuntui niin kaukaiselta nyt, vaikka reviiri olikin yhä luminen. Kelit muuttuivat, eikä mikään ollut ikuista. Ja Liekkisateen pennutkin olivat kasvaneet ja tulisivat kasvamaan, ja jossain vaiheessa hekin olisivat sotureita muiden rinnalla. Eikä hän olisi voinut olla onnellisempi, kuin tässä hetkessä, kuten hän aina oli. Hän eli hetkessä, puhtaasti tässä kuluvassa hetkessä, eikä hän edes tahtonut ajatella tulevaisuutta sen enempää, ajatus pelotti häntä, eikä hän tahtonut pelätä sitä enää. Nämä kuut soturina, kuut isänä olivat karistaneet hänen oppilasaikojensa epävarmuuden ja ahdistuksen pois. Hän oli…turvassa. Vaikka Liekkisateella ei ollut koskaan ollut perhettä, kun hän oli ollut oppilas, kun hän oli ollut pentu, hän oli kotonaan nyt. Ja hänellä oli perhe. Kolli ei ollut enää yksinään. Hän ei kantanut kaunaa, ei edes isäänsä kohtaan. Sillä nyt tämä oli tyytyväinen itseensä ja elämäänsä.

Mutta erityisesti jokiklaanin soturi oli tyytyväinen, kun ensin koitti hiirenkorva, ja lopulta viherlehti. Lämmin aurinko säteili lämmittäen Liekkisateen märän turkin. Se oli yksi niistä pienistä asioista, mistä löytää iloa. Klaaninvanhimmat saisivat syödä hyvin tänään. Siitä olivat klaanin kissat pitäneet huolta, kun saalista taas riitti.


/No niin pahoitteluni taas kovin lyhkäsestä tarinasta, jos saisi kirjoteltuu useemmin ois kyl mukavaa…