Kuudestoista lluku


Ylämäkiä, alamäkiä


>>Varjoklaanin soturi livahti ulos öiselle metsäretkelle. Varjoklaanilaisethan pitivät pimeästä ja varjoista, niin piti hänkin.
Lehtikato oli melkein takana, hiirenkorva ainakin näytti tekevän tuloaan, joskin se ei koskaan ollut varmaa ennen kuin puihin ilmestyi hiirenkorvia. Oli hiukan sumuista ja synkkää, kuu kyllä hohti valoaan jonkin verran, ja puiden havujen ja lehtien läpi se teki maahan kuvioita, jotka liikehtivät jonkin verran tuulen heiluttaessa oksia.
Se sai hänet rauhoittumaan, kuin mikään ei voisi mennä pieleen. Se kohotti hänen mielentilaansa jonkin verran. Siinä kohtaa hän ei millään osannut odottaa, mitä tapahtuisi myöhemmin sinä yönä.<<

>>Hän vaani pieniä eläimiä soisella alueella. Yhtäkkiä hänelle tuli epämiellyttävä olo, kuin jokin vaanisi häntä nyt, sen sijasta, että hän vaani saaliitaan.
Ketään ei tosin näkynyt missään, ainut ääni oli tuuli, joka kulki läpi korkeiden puiden ulvoen. Soturi päätteli olevansa vain vainoharhainen…ei mikään voisi mennä vikaan. Sitähän hän oli itselleen sanonut, eikös?<<

>>Yhtäkkiä äsken rauhoittavalta tuntunut metsä kävi rauhattoman tuntuiseksi. Kuin jokin metsän…suurempi voima olisi vihastunut myös.
Tai peloissaan…jokin odotti häntä. Ei, ei, ei. Ole hiljaa, pidä pääsi kylmänä, mitään ei ole käynyt. Toistaiseksi. Ei, ei noin!
Mitään ei kävisi tänä yönä. Hän oli turvassa. Hän oli soturi, ei mikään avuton pieni pentu…mutta hän ei kyennyt ravistamaan kauhun tunnetta pois, vaikka kuinka koitti.<<

>>Jotain hän etsi. Hän ei tiennyt, että mitä, mikä tai kuka se jokin oli. Ja oli paha etsiä, jos ei tiennyt mistä etsiä…
Kauhun ja paniikin tunne valtasi hänet. Joku katsoi häntä aivan varmasti, samalla, kun hän etsi sitä jotakin. Joku katsoi häntä noiden kivien koloista, tai jostain noista puskista, tai ehkä jopa näistä korkeista puista, jotka kohosivat ylöspäin.
Mutta ei missään näkynyt kenenkään hahmoa, ei silmiä, ei edes kuulunut mitään. Mutta…vihdoin hän löysi sen. Aluksi se vaikutti ihan tavalliselta.
Hän oli kai liian paniikissa ajatellakseen siitä liikoja. Sitten se osui, ja se osuikin kovaa, kuin luja isku käpälällä arkaan kohtaan.<<

>>Oliko tuo…ei se voinut olla…Syvemmällä suossa. Siellä se oli.
Kissan ruumis! Kullanruskea KISSAN RUUMIS!
Kyllä hän tiesi, että hänen piti viedä se leiriin, kertoa tästä jollekkin. Hän tiesi - HÄN TIESI - kuka TUO kissa oli. Jokin kertoi hänelle, ettei hänen pitänyt tehdä sitä. Ja empimättä soturi juoksi pois. Juoksi pois, ja palasi leiriin vasta aamun koitteessa.
Ei kaikkien mieli kestä tuollaista tunnetta. Ei sitten alkuunkaan.<<

Sitten Tiikerituli säpsähti hereille. Hän huohotti. Äsken hän oli ollut Varjoklaanin metsässä, mutta nyt hän oli täällä. Äsken hän ei oikein ollut edes omassa kehossaan. Sitten hän tajusi, se oli uni. Oletpas tyhmä, hän moitti itseään. Ei kukaan voinut löytää sitä ruumista, ei kukaan. Ja oli tyhmää edes miettiä, oliko tuo uni. Totta kai se oli uni! Mutta hän ei ymmärtänyt…eikä se ollut edes ensimmäinen painajainen aiheesta, ei lähellekkään. Mutta ei kukaan koskaan voisi löytää ruumista sieltä SUOSTA! Hän oli ollut huolellinen…kai. Ainakin yrittänyt. Hän kelasi sitä mielessään, kyllä, hän oli ollut huolellinen siinä…ei hän olisi halunnut sanoa sitä sanaa. Ei tosiaankaan, se ei oikein sopinut hänen suuhunsa enää. Hän oli ollut huolellinen siinä murhassa. Hetken hänen mielessään häilähti katumus, mutta sitten hän pudisteli tuon tunteen pois. Hänellä ei ollut mitään kaduttavaa. Hän teki palveluksen kaikille…ainakin hän tahtoi ajatella, että asian laita oli sillä tavalla. Mutta olihan se ymmärrettävää, että tuollaisen asian tekemisen jälkeen siitä on alkuun vaikea päästä yli. Siitä, kun tassut olivat toisen kissan veressä. Se aiheutti hänelle hetkeksi samanlaisen paniikin, sellaisen tukahduttavan tunteen, kuin mitä hän oli siinä unessa kokenut. Sitten hän ravisteli sen pois, muistutti itseään siitä, että se oli VAIN uni, ja naurahti sitten hiukan itselleen. Kyllä hän osasikin olla hölmö. Se oli uni, kukaan ei löytäisi Leijonahammasta enää koskaan, ei kukaan. Mutta…jos joku hänet löytäisi…Tiikerituli voisi saman tien vain hypätä itsekin sinne suohon. Ja sille hän naurahti myös hiukan, ja toivoi kovasti, ettei herättänyt ketään muuta. Hän oli hullu ajatellessaan tällaista. Sillekin hän nauroi mielessään. Niin, hullu hän oli.

Tiikerituli ravisteli päästään hämmennyksen unesta ja omista ajatuksistaan, kun hän käveli metsästyspartion mukana. Oli lämpimämpi keli, mitä oli hetkeen ollut, ja kolli tykkäsi siitä. Aurinkokaan ei tänään karannut pilvien taakse. Ehkäpä hän onnistuisi jopa nappaamaan jotain, kukapa tiesi? Joskin hänen harmikseen näytti siltä, että Taivasklaanilaiset - tai olihan hänkin Taivasklaanista nykyään, siis kauemmin Taivasklaanissa asuneet - kissat kuulostivat suunnittelevan lintujen ja oravien metsästystä puista. Tiikerituli ei ollut mikään paras kiipeilijä…hän oli liian iso ja painava sellaiseen, kaiken lisäksi vielä melkoisen kömpelökin. Joten kun muut kissat hyppivät puihin, hän päätti koittaa vaania jotain riistaa tassut maassa. Kohta hän näki sen. Hiiri. Iso hiiri. Odota, hän sanoi itselleen mielessään. Kun hän vihdoin loikkasi, ei hiirellä ollut enää tilaisuutta paeta. Siinä samassa se sama tunne palasi ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Taivaskin meni hetkeksi pilveen. Hän ei ollut saalistaja…hän oli saalis. Joku tai jokin vaani häntä. Jokin etsi häntä. Ja se sama tunne, kuin siinä painajaisunessa valtasi hänet, hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta hän koitti vilkuilla ympärilleen, eikä ketään näkynyt. Sitten hän pudisteli päätään. Mikä ihme häneen oli nyt mennyt? Olikohan hän oikeasti hullu. Ei kukaan häntä vaaninut! Hän oli se metsästäjä, ei mikään saalis.


// Enpä ny tiedä vastaako tää kuvailu enemmän psykologista kauhukirjaa ku soturikissatarinaa mutta eikai sillä nyt ihan hirveesti väliäkää oo XDD

Kuutamotassu asteli Lehtisydämen vierellä ja katseli varjoklaanin reviiriä silmät suurina. Katajanmarja ja Konnakasvo astelivat hieman taaempana jutellen toisilleen. Paahdetassu ja Kiiltotassu leikkivät hippaa kauempana. Kuutamotassulla oli liian kiire ihmettelemään suurta reviiriä, että olisi ehtinyt leikkiä siskojensa kanssa.
"Vau! Mikä tuo haju on?" Kiiltotassu kysyi ja jarrutti. Paahdetassu törmäsi häneen ja töpsähti selälleen ohueen lumihankeen. Kuutamotassu naurahti ja loikki myös Paahdetassun ja Kiiltotassun luo pällistelemään metsään.
"Myrskyklaanin haju", Lehtisydän vastasi.
"Myrskyklaanin haju", Kuutamotassu toisti ja veti keuhkot täyteen ilmaa.
"Voidaanko mennä sinne?" Kiiltotassu kysyi ja loi mestareihin anovan katseen.
"Ei. Eikä toivottavasti tule tarvettakaan", Konnakasvo sanoi tiukasti.
"Plääh! Mitä järkeä olla viisi klaania, jos toisten reviireille ei saa mennä", Kiiltotassu nurisi.
"Tuossa ei ole mitään järkeä, Kiiltotassu", Kuutamotassu naurahti.
"Kuka suunnittelee meidän puolellemme tunkeutumista?" joku sanoi myrskyklaanin puolelta rajaa.
"Kuka se oli?" Paahdetassu kysyi valpastuen. Puiden siimeksestä tuli kolme myrskyklaanin kissaa.
"Ei kukaan, Pisarahenkäys", Katajanmarja naukaisi viileän kohteliaasti.
“Niinkö? Miksi sitten kuulin jonkun suunnitelelevan sitä?” Pisarahenkäys vastasi yhtä viileästi.
“Voi, uusi oppilaani Kiiltotassu se tässä vain vitsaili”, Katajanmarja sanoi.
“Enhän min-”, Kiiltotassu aloitti, mutta Lehtisydän tökkäisi häntä ja sai naaraan hiljentymään.
“No hyvä”, Pisarahenkäys sanoi melkein hyytävästi. “Kaikki hyvin siis”.
“Juuri niin. Me varjoklaanilaiset kunnioitamme asetettuja rajoja. Toisin kuin eräät”, Katajanmarja maukaisi.
“Ehkä eräät majoitivat toisen klaanin reviirilleen”, Pisarahenkäys haastoi.
“Mutta mukava nähdä, että teillä on uusia oppilaita”, beigen ja valkoisen kirjava naaras tuli väliin.
“Niin, olet oikeassa Neilikkakaste”, Lehtisydän naukui.
“Tulkaa, mennään. Jatkekaan matkaa”, Lehtisydän sanoi ja Kuutamotassu loikki hänen peräänsä.
“Mistä Pisarahekäys ja Katajanmarja riitelivät?” Kuutamotassu kysyi mestariltaan.
“Myrskyklaanilaiset varastivat aiemmin meiltä riistaa”, Lehtisydän huokaisi.
“Ikävää. Miksi?” Kuutamotassu jatkoi kyselyään.
“Tuuliklaanilaiset olivat myrskyklaanin leirissä”, Lehtisydän vastasi.
“Oho”, Kuutamotassu henkäisi.
“Lumimyrskyn takia”, Lehtisydän naukaisi ennen kuin Kuutamotassu ehti kysyä.
*Vai lumimyrskyn. Onneksi lehtikato alkaa olla takanapäin* Kuutamotassu ajatteli ja niin he olivatkin leirissä. Kuutamotassu loikki Kiiltotassu ja Paahdetassu perässään oppilaidenpesään.
“Hyvää yötä”, Paahdetassu naukaisi ja muut ynisivät jotain samaan suuntaan.

Luku 16.

Sillitassu tiesi kyllä, mitä odottaa, muttei hän siltikään voinut olla innosta pinkeänä odottaessaan sitä ainoaa asiaa, joka vielä erottaisi hänet soturiudesta. Ne ainoat Valotähden lausumat sanat vielä, niin hän olisi soturi. Riemuun sekoittui kuitenkin kuin veri hunajaan kaipuu entistä mestaria kohtaan. Edellisyön valvojaiset olivat imeneet hänestä mehut ja hänen oli annettu torkkua aurinkohuippuun asti, että hän jaksaisi sitten valvoa ensimmäisessä vartiossaan soturina.
"Mitä luulet, minkä nimen mahdan saada?" Sillitassu uteli vieressään istuvalta Seljankukalta.
Hänen ystävänsä oli innolla tarjoutunut jakamaan vinkkejä niin nimitysmenoista, ensimmäisestä vartiosta, kuin myös siitä kuinka herätä aikaisin aamulla partioon.
"Mistäs minä tietäisin?" Seljankukka kohautti lapojaan. "Luulin itsekkin saavani erilaisen nimen, mutta pidän kyllä Seljankukasta. Se kuulostaa minusta kauniilta."
"Kaunis se onkin", Sillitassu vastasi. Apilatassu oli edelleen toipilaana, mutta parantunut lähes kokonaan. Sarastuskatse pentuineen olivat parantuneet jo muutama päivä sitten. Sillitassu huomasi kilpikonnakuvioisen vilauksen vierellään. Kieli alkoi lipoa häntä kiihkeästi siistien hänen sotkuista turkkiaan.
"Emo…", Sillitassu murahti ärtyneenä ja pyristeli irti emonsa otteesta.
"En minä mitään karkotusta saa vaikka muutama sammalhippu olisi turkissa", hän tokaisi virnistäen.
"Niin, mutta voit sinä silti siistikin olla, ettei nimeksesi tule Sillisotkua", Kirsikkayö naurahti.

"Minä, Valotähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen."
Sillitassu oli aivan jäykkä ja hänen vatsassaan velloi. Hänestä tulisi soturi! Mahtavaa se oli, ei Sillitassu sitä kieltänyt, mutta kyllä se jännitti. Klaanin eteen hän ei halunnut, mutta no pakko oli. Eikä hän tiennyt miten öinen vartio tulisi sujumaan.
"Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi, kuten niin monet oppilaat häntä ennen kaikkina vuodenaikoina kuin Varjoklaani on täällä asunut."
<Valotähti lisäsi menoihin uusia sanoja.> Sillitassusta alkoi tuntua juhlalliselta, ei Seljankukalle ja Kaarnaloikalle oltu mitään erityissanoja lausuttu.
"Sillitassu."
Sillitassu hätkähti ja käänsi pyöreät silmänsä Valotähden kirkkaisiin sinisiin silmiin.
<Nyt se tulee.>
"Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaaniasi, jopa henkesi uhalla?"
Yhtäkkiä kaikki jännitys katosi Sillitassun jäsenistä. Tätä varten hän oli syntynyt. Tätä varten hän oli kouluttautunut.
<Jäkälätäplä, Salvia, toivon että voitte nähdä minut Tähtiklaanista tai missä olettekin. Tätä varten olen olemassa.>
"Lupaan."
Valotähti nyökäytti päätään hyväksyvästi ja jatkoi:
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin esi-isiemme voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan…"
<Nyt se on virallista. Minusta tulee soturi!>
"Sillisalviana! Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja sitä, kuinka katselet maailmaa positiivisin ja iloisin silmin. Hyväksyn, ja klaanimme hyväksyy sinut täydeksi Varjoklaanin soturiksi."
Valotähti loikki ketterästi alas Pimeäkiveltä ja kurotti koskettamaan tuoreen soturin päälakea. Sillisalvia nuolaisi päällikön lapaa vastaukseksi.

Tulikärpästen tanssi. Hiirenkorvat viimeinen yöpakkanen. Kylmä maa jota ona keho lämmittää. Sillisalvia tiedosti tämän kaiken, havainnoidessaan ympäristöä mahdollisten tunkeilijoiden varalta. Hänen harmaa turkkiinsa alkoi muodostua kuuraa ja hän kosketti kylmettyviä kohtia käpälällään sulattaakseen valkeuden. Hänen korvansa liikkuivat, osin kuullakseen joka suunnan äänet, osittain siksi, etteivät hänen korvansa paleltuisi. Rapsahdus, hänen häntänsä jännittyi ja hän hivuttautui hiljaa äänen suuntaan. Helpotus, pelkkä mustarastas. Musta lintu oli lähes näkymätön yön pimeydessä ja sen keltainen silmä ja nokka olivat ainoat linnun paljastavat tekijät. Sillisalvia palasi takaisin jo kylmenneelle vartiopaikalleen. Hitaasti yö alkoi vaaleta ja auringon noustessa kuului hänen takaansa naukaisu:
"Voit nyt mennä nukkumaan, vartiovuorosi on ohi. Onneksi olkoon nimestäsi, se on kaunis."
Sillitassu kääntyi ja näki Seljankukan joka oli tassuttanut leirin suuaukolle. Hän nyökkäsi naaraalle ja viestitti katseellaan kiitollisuutensa. Hän oli jo vaistomaisesti matkalla oppilaiden pesään Apilatassun viereen nukkumaan, mutta siiten totuus iski häneen. Ei enää nukkumista kollin kanssa, eikä Raitatassun. Apilatassu istui oppilaidenpesän suulla ja katseli Sillisalviaa hiukan haikean näköisenä.
"Nyt ei sitten nukuta enää yhdessä ennenkuin minä ja Raitatassu ollaan oppilaita", kolli naukaisi ja tämän sisar ilmestyi hänen viereen.
"Eikä me enään harjoitella yhdessä."
"Ei enää kauaa että tekin olette sotureita", Sillisalvia naukaisi apeana ja tassutti soturienpesään.
"Onko täällä vapaita makuusijoja?" Hän kysyi Susituhkalta, joka istui pesemässä itseään eräällä makuusijalta. "Tuolla perällä on", kolli murahti.
"Kiitos."
Sillisalvia asteli varovasti läpi pesän varoen osumasta kehenkään. Pesän perällä tosiaan oli "makuusijoja". Eli toisinsanoen kasa sammalia. Ne pitäisi vain järjestää hyvin niin siinä voisi nukkua. Hetken sammalien kanssa touhuttuaan hän oli tyytyväinen ja asettui makuusijalle. Uni tuli pian, olihan hän koko yön valvonut.
Millään muulla ei kuitenkaan ollut väliä, kuin sillä, että hän oli soturi.

Tiikerituli, viidestoista luku


Kaipaan sinua

(Varoitus verestä ja kuolemasta)



Kaksijalkalan sokkeloiset pesät olivat hetki sitten jääneet jo taaksemme. Samoin kuin kaikki ne kuut, jotka olin asunut kulkukissojen seurassa. Leijonahammas oli vihdoin poissa. Kukaan muu kuin minä ei tiennyt tai osannut arvata miksi. Enkä sitä kyllä ollut myöntämässä sitten kenellekkään. Leijonahampaan murhaaminen ei ehkä ollut järkevin vaihtoehto, mutta se oli nopein, ja kärsivällisyyteni oli ollut aivan loppu. Enkä katunut sitä sitten viiksen vertaa! Tai niin ainakin itselleni uskottelin. Kyllähän se hieman minua vaivasi, kun kuva Leijonahampaan verisestä ruumiista oli mielessäni. Lisäsin vauhtia askeleihin, toivoin Korpin tekevän samoin, koska tunsin, että sekoaisin, jos en kohta pääsisi eroon luopion elämästä. Meillä oli toivoa Taivasklaanin suhteen…ja kun vihdoin pääsimme Taivasklaanin rajalle, pysähdyin, ja näytin Korpille hännälläni merkin tehdä samoin.
”Odotetaan partiota. Haluan osoittaa kunnioitusta Taivasklaanille”, selitin nopeasti.


Aika tuntui lipsuvan kynsistä aina, kun siitä sai kiinni. Kaikki vain meni silmänräpäyksessä, kuten nämä pari kuuta Taivasklaanissa olivat menneet. Tiikerituli ja Korppitassu olivat asettuneet sinne asumaan…ainakin väliaikaisesti, koska ei sitä ikinä tiennyt, mihin heidän tiensä lopulta veisi. Hallatähti oli kuin olikin päästänyt Tiikeritulen ja Korpin, tai nyt Korppitassun, klaaniin, vaikkakin ei heitä oltu ihan heti hyväksytty täysiksi klaanin jäseniksi. Mikä oli ihan ymmärrettävää, koska ei kukaan ollut tiennyt, voisiko heihin luottaa, mutta Tiikerituli ajatteli, että hän oli ansainnut Hallatähden ja muiden klaanin kissojen luottamuksen. Korppitassu oli aloittanut soturikoulutuksen, metsästäminen ja taistelu oli hänelle helppoa kuin mikä, mutta kaikki soturien lait ja velvollisuudet hiukan tuottivat hankaluuksia nuorelle kollille, joka oli tottunut vapaaseen elämään, mitä kukaan muu ei määrännyt. Tiikerituli uskoi, että kunhan Korppitassu tottuisi, nekin vaikeudet loppuisivat. Hallatähti oli jokunen aika sitten pyytänyt Tiikeritulen puheilleen, ja kysynyt häneltä Varjoklaanista. Ilmeisesti Taivasklaaninkin päällikkö tiesi, että Tiikeritulta epäiltiin jostain, mutta ei ihan tarkasti, että mistä. Ja Tiikerituli oli todennut vain, että se on arka aihe, ja oli traaginen tapahtuma, mutta hän ei ollut ollut siinä osallisena, vaikka niin luultiinkin. Ja Hallatähti oli varmasti nähnyt tuskan kollin silmissä, ja päättänyt uskoa häntä. Tiikerituli oli vakuuttanut Hallatähdelle, ettei kokenut mitään uskollisuutta Varjoklaania kohtaan, ja lupasi palvella Taivasklaania yhtä hyvin, kuin oli joskus palvellut Varjoklaaniakin. Uuteen klaaniin sopeutuminen ei edes ollut enää niin vaikea tehtävä sen jälkeen, kun oli elänyt erakkona kuita kuiden perään.

Tiikerituli säpsähti, kun huomasi olevansa kynnet esillä, hampaat irvessä punaisen, rähjäisen ja sähisevän kollin yllä. Punatassu. Ja vaikka hän kuinka koitti estää itseään, hänen hampaansa pureutuivat tuon kurkkuun, kynnet painoivat maata, ja veri, jonka hän melkein kykeni maistamaan tulvi suuhun. Punatassu koitti ulvoa, koitti panna vastaan, mutta turhaan, kollin pyristelystä ei tullut mitään. Ja hetken kuluttua tuo valahti veltoksi Tiikeritulen otteessa, ja Tiikeritulen vaaleat tassut olivat verestä punaiset. Punatassu oli poissa, taas. Taas hän oli poissa, kuten oli ollut monta kuuta. Tähtiklaanissa ikuisella metsästysretkellä, Tähtiklaanissa muiden sotureiden kanssa, ketkä hohtivat kuin tähdet, ketkä muodostivat Hopeahännön taivaalle, ketkä OLIVAT tähtiä. Punatassu oli heidän kanssaan yhä, kuten tulisi aina olemaan, kuten oli ollut aikaisemminkin, siitä lähtien, kun Tiikerituli tappeli hänen kanssaan viimeisen kerran, tällä kertaa ei vain leikillä. Siinä oli ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Tai paremmin sanoitettuna toisen kissan elämästä, toisen kissan kuolemasta. Ja Tiikerituli oli valinnut elämän, ja Punatassu ei ollut saanut valintaa. Hän sulki silmänsä vain pieneksi hetkeksi, ja kun hän avasi ne taas, hän näki edessään pienemmän ruskean kissan velton ruumiin, ja unohti äskeisen vihan ja katumuksen tunteensa nopeasti, kun sen korvasi huoli ja ikävät, mutta lämpimät muistot. Rastaslento kuoli liian nuorena, mutta se ei ollut Tiikeritulen vika…ainakaan täysin, eihän? Leijonan hampaat olivat liian terävät, siitä Rastaslennon kuolema johtui. Pelkästään siitä, eikä Tiikerituli olisi sitä mitenkään voinut estää. Tiikerituli säpsähti hereille, hän oli nukahtanut, hän oli ihan vain soturien pesässä muiden kissojen kanssa. Punatassu ei ollut täällä vihaisena syyttelemässä häntä, Rastaslento ei ollut täällä surun täyttämin silmin kertomassa kaipaavansa Tiikeritulta. Mutta Tiikerituli olisi melkein toivonut näkevänsä heidät. Hän oli USKONUT näkevänsä heidät. Mutta niin ei ollut, joten kolli painoi päänsä sammaleisiin ja toivoi pian huomaavansa, että oli nukahtanut, mutta ei se onnistunut, ei hän pystynyt enää nukkumaan, koska tällä kyseisellä hetkellä hän oli kaukana siitä vakaasta, rauhallisesta persoonasta, mikä yleensä oli.

Korppitassu oli hiipinyt hänen viereensä, kun hän oli ollut katselemassa iltataivasta aukealla mäellä. Korppitassussa oli jotenkin sama olemus, kuin Rastaslennossa, ehkä siksi Tiikerituli piti hänestä niin paljon. Korppitassu oli ehkä jopa vähän kuin veli hänelle. Ja Tiikerituli tiesi, että Korppitassu luotti häneen, ja koki hänen seuransa turvalliseksi. Ja mikä sattuma, että heidän molempien nimensä liittyi lintuihin.
”Hei, Korppitassu, kuuntelisitko sinä hetken minua?” Tiikerituli vilkaisi varovasti toisen kollin päälle, ennen kuin käänsi katseensa taas taivaaseen. Korppitassu nyökkäsi hiukan.
”Kuule, jos muistat Rastaslennon yhä…kenestä kerroinkin sinulle silloin. Korppitassu, sinä muistutat minua hänestä niin paljon, että se melkein sattuu. Ja se on siis hyvä asia, ota se kehuna.” Korppitassu katsoi ylöspäin Tiikeritulta silmät suurena. Sitten tämä hymähti hiukan, ja käänsi katseensa myös kohti taivasta.
”Kiitos, Tiikerituli.” Ja Tiikerituli ei voinut kuin olla iloinen siitä, että hänen paras ystävänsä oli jollakin lailla läsnä yhä. Korppitassun olemuksessa. Se kuulosti hullulta, ja Tiikerituli tiesi, että Korppitassu oli eri kissa kuin Rastaslento, eikä hän saisi ajatella heitä samana, eikä hänen ajatuksensa heistä saisi sekoittua millään tavalla, koska se ei olisi oikein, mutta kun hän vain kaipasi Rastaslentoa niin suunnattoman paljon…että ehkä hän olikin hullu.

Luku 15.

Oli kirpaisevan kylmä pakkassää, leiriinkin puhalsi viima tiheästä leiriä ympäröivästä kuusikosta huolimatta. Onneksi viheryskä ei ollut vielä saapunut riivaamaan kissoja, mutta tuon pahamaineisen sairauden syttymiseen ei olisi enää kauaakaan. Niin ainakin Sillitassu aavisteli. Yksi ainoa sairastunut kissa riittäisi, niin pian moni olisi parantajan pesässä. <Kuin pieni kipinä, joka voi sytyttää kokonaisen metsäpalon>, Sillitassu tuumiskeli mietteliäänä.
"Hei Sillitassu, olisiko sinulla hetkinen aikaa?"
Sillitassu käännähti ja hän näki edessään Orapihlajahännän. Lihaksikas harmaa raidallinen kolli oli Sillitassua paljon kookkaampi ja hänen takaansa paistava aurinko loi Sillitassun ylle varjon.
"Mitä asiaa, Orapihlajahäntä?" nuori naaras kysyi hiukan ujona, sillä hän ei yleensä juurikaan keskustellut vanhempien soturien kanssa.
Orapihlajahäntä nosti harmaan häntäänsä ja naukui: "ajattelin haluaisitko auttaa vuoraamaan pentutarhan seiniä. Voisit hakea pari muuta oppilasta aputassuiksi. Kuulin kun kuningattaret valittivat, että pesässä vetää, enkä tahdo pentujen vilustuvan."
Sillitassu tajusi kollin huolen. Pennut eivät saisi saada yskää, se voisi olla niille todella vaarallista.
"Haen muut ja me tulemme auttamaan", Sillitassu lupasi ja Orapihlajahäntä nyökkäsi tyytyväisenä.
Sillitassun tummanharmaat tassut kuljettivat hänet oppilaiden pesälle. Siellä sisarukset, häntä muutama kuu nuoremmat soturioppilaat Apilatassu ja Raitatassu loikoivat lämpimästi sisällä kylki kyljessä. Välillä toinen tökki leikillään toista, mutta heitä näytti nukuttavan niin, etteivät he jaksaneet kiistellä. Sillitassu tassutti Apilatassun luo ja tökkäisi kollin kylkeä napakasti tassullaan.
"Herätys. Orapihlajahäntä käski meidät tilkitsemään pentutarhan seinämiä. Kuningattaret ovat kuulemma valittaneet viimaa", Sillitassu naukaisi ja tökkäsi Raitatassua, joka torkkui tummansiniset silmät nautinnolisesti ummessa. Hoikka oppilas räväytti silmänsä auki ja loikkasi pystyyn säikähdyksestä.
"Mitäs nyt, Sillitassu?" naaras kysyi. Sillitassu selitti asiansa vielä Raitatassullekin, joka lähti sen kuultuaan suuna päänä kohti pentutarhaa.
"Pennut eivät saa kylmettyä", hän ähisi ja samassa kaatui kuonolleen lumeen.
Apilatassun suusta pääsi iloinen naurun kehräys.
"Varjoklaanin suurin soturi", hän hihitti, mutta auttoi siskonsa pystyyn. "Tulkaahan nyt", Sillitassu naukui häntä puolelta toiselle heiluen. "Tilkitään se nyt kunnolla. Joku on jättänyt meille oksia ja sananjalkoja valmiiksi", hän osoitti suurta kekoa mainitsemiaan tilkitsemis tarvikkeita.

Jäkälätäplän häntä katosi suureen vatukkapensaaseen ja Sillitassu yritti kiristää tahtiaan sakenevassa lumimyräkässä, mutta tuuli puhalsi lumen suoraan hänen kasvoilleen. "Jäkälätäplä!" Sillitassu huusi epätoivoisena.
Metsä hänen ympärillään näytti vieraalta, se ei ollut Varjoklaanin kuusimetsää vaan näytti ennemmin Myrskyklaanin mailta. Jäkälätäplän laikukas hahmo katosi yhä kauemmas puiden lomaan, mutta Sillitassu tuntui liikkuvan kuin hidastettuna.
"Odota minua!"
Sillitassu säpsähti hereille auringon säteen siivilöityessä hänen kasvoilleen. Kehtikadon kirpeä pakkasaamu oli valaissut pesän ja Sillitassu huomasi muutaman vanhemman oppilaan lähteneen jo partioon. Pesässä olivat enää hän, Apilatassu ja Raitatassu, jotka lörpöttelivät jostain Apilatassulta paenneesta mustarastaasta. Sillitassu oli yhä hengästynyt painajaisestaan.
<Onneksi se oli pelkkä uni>, hän huokaisi ja yritti rentoutua. <Mutta jos se oli pelkkä uni, miksi minulla sitten on olo, kuin kaikki ei olisi kohdallaan.>
Ajatus kalvoi hänen mieltään ja naaras päätti lähteä aukiolle. Saisipa ainakin ajatuksia muualle. Hän kuitenkin pysähtyi huomatessaan häntä nopeasti lähestyvän Höyhenaskelen, jonka katse näytti jotenkin oudolta.
"Mikä hätänä?"
Sillitassu pelkäsi kuulla vastauksen, sillä hän aavisti jonkin olevan pahasti vialla.
"Viheryskää leirissä", vaaleanharmaa kolli naukui apeana. "Jäkälätäplä, Sarastuskatse ja Paahdepentu ovat saaneet tartunnan."
<Jäkälätäpläkö?> Nyt Sillitassu ymmärsi mistä kiikasti.
"Voi ei!" Hän parahti ja lähti ryntäämään aukion poikki kohti parantajan pesää.
"Surulintu on kieltänyt kaikkia menemästä sinne!" Höyhenaskel yritti huutaa oppilaan jälkeen, mutta Sillitassu oli jo ehtinyt pesän suuaukolle.
Hän työntyi sisään ja haistoi heti happamen sairauden katkun. Kahdella sammalvuoteella pesän perällä Sillitassu erotti kaksi hahmoa. Tummanruskean täplikkään soturinhahmon ja pienen valkean pennun kyyhöttämässä sairasvuoteilla.
"Voi ei…" hän kuiskasi ja säpsähti kun hänen takaansa kuului kipakka ääni: "Ulos täältä, Sillitassu. En tahdo sinunkin saavan tartuntaa."
Puhuja oli Surulintu, Varjoklaanin parantaja. Hän seisoi yrttivaraston suuaukolla ja oli juuri laskenut suustaan kasan yrttejä. Hajusta päätellen katajanmarjoja, sen verran Sillitassukin yrteistä tiesi.
"A-anteeksi", hän sopersi nolostuen. "Halusin vain tietää onko mestarini kunnossa?"
Surulinnun silmiin syttyi välttelevä katse.
"Yhtä hyvässä kunnossa hän on kuin kuka tahansa viheryskäpotilas", naaras naukui, mutta Sillitassu kuuli tämän äänessä pienen epäilyn häivän.
"Jaa… niin tietysti", Sillitassu inahti vaikkei täysin uskonutkaan parantajan sanoja.
"No, heippa sitten." Sillitassu kääntyi ja ampaisi ulos pesän suusta lähes päin Höyhenaskelta, joka ilmeisesti oli ollut odottamassa häntä. Sillitassu jarrutti ja pysähtyi juuri ennen kuin osui kolliin. Hän tuuskahti taaksepäin ja kaatua muksahti takamuksilleen. "Minulla oli vielä yksi juttu", Höyhenaskel totesi ja vilkaisi oudoksuen takamuksillaan istuvaa pikku naarasta. Sillitassu lipaisi pari kertaa tummaa rintaansa ja nousi sitten ylös ravistaen lunta täplikkäästä selästään.
"Toimin mestarinasi siihen asti, kun Jäkälätäplä on terve", Höyhenaskel ilmoitti.
<Jos hän koskaan tulee terveeksi>, Sillitassu ei voinut olla ajattelematta.
Jokin Surulinnun katseessa oli ollut kummallista…

"Tule nyt", Höyhenaskel murahti turhautuneena Sillitassun edeltä polulta. Sillitassu säpsähti irti ajatuksistaan ja loikki väliaikaisen mestarinsa perään.
"Anteeksi!" Hän huusi ja kiri tiensä kollin viereen.
Vaaleanharmaa kolli näytti nyrpeältä:
"Voisit sinäkin jotain koettaa napata…"
Sillitassua nolotti. Höyhenaskel oli napannut jo kaksi hiirtä, ja Sillitassu ei ollut edes yrittänyt ajatustensa myllerryksen keskellä. Jäkälätäplän sairaus oli vienyt hänen huomionsa koko kolmen auringonnousun ajan, kun mestari oli ollut sairaana. Hänen tilansa oli huonontunut vahvasti ja hän oli kuullut Jäkälätäplän kumppanin Kirvamyrskyn sanovan Jäkälätäplän olleen mennyt huonommaksi.
"Surulintu sanoi minulle, että hänelle saattaa puhjeta keltayskä", naaras oli naukunut.
Sillitassu ei enää oikein osannut toivoa, että hän parantuisi.

"Jäkälätäplä on kuollut. Olen pahoillani Sillitassu, en voinut pelastaa häntä keltayskältä", Surulintu naukui suruissaan. Sillitassun silmiin kihonnut vesi kasteli hänen poskensa. "Ei voi olla!" hän ulisi surusta ja painoi päänsä hampaat tuskan irvessä. "Keltayskä on todella paha sairaus, edes kokeneimmat parantajat eivät aina pysty parantamaan sitä", Surulintu yritti koskettaa hännällään rohkaisevasti Sillitassun täplikästä selkää, mutta Sillitassu ponkaisi ylös ja ryntäsi pois parantajan läheltä. Hän paineli leirin suuaukolle ja siitä ulos, välittämättä vahdissa olleen Haukkahampaan huudosta: "Odota! Minne luulet meneväsi?"
Hän juoksi kuusimetsään ja ajatukset pyörivät hänen päässään. <Voi Kirvamyrsky parkaa, hän oli kuitenkin Jäkälätäplän kumppani>, Sillitassu ajatteli. <Ja Jäkälätäplän pennut.> Juoksu auttoi saamaan ajatuksia muualle, ja hetken päästä hänestä alkoi tuntua paremmalle. Vetinen räntäsade alkoi ensin pieninä litsahduksina siellä täällä, mutta pian vesi tunkeutui Sillitassun harmaaseen turkkiin. Hänen turkkinsa toki hylki vettä, muttei yhtä hyvin kuin vaikka Jokiklaanilaisilla. Pian hän hytisi pakkasessa ja hänen karvansa alkoivat jäätyä.
"Täällä on liian kylmä", hän huohotti ja vaihtoi päättömän juoksunsa raviksi. "Täytyy etsiä suojaa."
Kuin sanojensa esiin taikomana hän huomasi erään kuusen, jonka juurakossa oli pieni onkalo, juuri sopiva hänelle. Sillitassu työntyi koloon, mutta pian hän rääkäisi säikähdyksestä kuullessaan onkalon suulta äänen: "Sillitassu?" Apilatassu seisoi siellä harmaanruskea turkki ihoa vasten liimaantuneena. "Saanko tulla, ajattelin että kaipaat seuraa", kolli naukui ja Sillitassun nyökättyä työntyi sisään onkaloon.
He kaksi mahtuivat sinne hyvin, vaikka Apilatassu olikin häntä suurempi. Sillitassu oli toki vanhempi, mutta tavallista pienikokoisempi, johtuen varmaan kotikisujuurista.
"Voi Apilatassu", Sillitassun silmät kostuivat jälleen ja hän tunsi Apiltassun hännän asettuvan rohkaisevasti hänen selälleen. "Jäkälätäplä oli hieno kissa", kolli naukaisi hiljaisesti.
Sillitassu tajusi kollin haisevan jotenkin oudolta ja tämän hengitys rohisi.
"Oletko sairas?" Sillitassu kysyi äkkiä.
"En?" Apilatassu kysyi, mutta Sillitassu kuuli ettei se tainnut olla totta.
"Lähdit etsimään minua sairaana?"
"No en minä nyt. Kurkku on vain vähän kipeänä, ei muuta", Apilatassu naukaisi.
"Sinut pitää saada leiriin, nyt", Sillitassu naukui jämäkästi ja äkkiä suru vaihtui huoleksi ystävän puolesta. "Tule", hän työntyi ulos onkalosta edelleen jatkuvaan räntäsateeseen. Apilatassu seurasi vastahakoisesti, muttei väittänyt vastaan. He tassuttivat koko metsän halki, turkki kastuneena ja kylmissään. Sillitassu tiedosti Apilatassun askelten hidastuvan ja hidastuvan. Sillitassukin hidasti ja jäi Apilatassun vierelle. Vaikka oli kylmä, Apilatassusta hohkasi lämpö.
"Sinulla on kuumetta!" Sillitassu henkäisi kauhuissaan.
"Eikä", Apilatassu mumisi, mutta kuulosti väsyneeltä.
Leiriin saapuessaan Sillitassu joutui tukemaan nuorta kollia.
"Surulintu!" Sillitassu huusi leirin suulta.
"Mitä on tapahtunut?" uteli paikalle sattunut Katajanmarja.
Mustavaökoinen naaras oli kantanut hiirtä, varmaan viedäkseen sen pentutarhaan.
"Apilatassu lähti etsimään minua, vaikka oli kipeä. Nyt hän sitten on tässä kunnossa", Sillitassu selitti kannatellen edelleen harmaanruskeaa kollia.
"Voi ressua!" Katajanmarja huudahti. "Autan sinua viemään hänet Surulinnun pesään. Olet varmaan itsekin uupunut."
Sillitassu myönsi olevansa ja luovutti pesätoverinsa naaraan huostaan. Katajanmarja lähti heti johdattamaan Apilatassua parantajan pesään.

Sillitassu painoi päänsä ja työnsi kuononsa kylmään, märkään turkkiin. Ruskea täplikäs ruumis oli hänen mestarinsa, Jäkälätäplän. Sillitassu oli surun murtama ja hän tunsi kuinka Jäkälätäplän kumppanin Kirvamyrskyn häntä laskeutui hänen selälleen. Jäkälätäplän pentu Ruskotassu, Sillitassun pesätoveri oli painautunut aivan emonsa viereen. Valvojaiset olivat lähes ohi, aamun heikko kajo punasi jo taivaan. Sillitassu venytteli ja tassutti hitaasti parantajan pesään. Siellä Apilatassu nukkui sammalvuoteella. Kollin vieressä oli märkä sammaltuppo ja hän haisi kissanmintulle. Surulintu oli hoitanut häntä hyvin, eikä Sillitassu ollut kollusta huolissaan. Sarastuskatse, Paahdepentu ja Kiiltopentu olivat paranemaan päin. Surulintu oli sitä mieltä, että he voisivat palata pentutarhaan ja muutaman auringonnousun kuluttua. Sillitassu lähti, vilkaisten vielä kerran pesän hämärään. Höyhenaskel, Sillitassun väliaikaismestari seisoskeli aukiolla odottelemassa häntä.
"Voit nyt nukkua", kolli naukui lempeästi. "Sinulla oli varmasti rankka yö."
"Kiitos", Sillitassu huokaisi helpotuksesta, hän ei näet sillä hetkellä olisi saanut edes laiskaa hiirtä.
Matkallaan kohti oppilaiden pesää kilpikonnakuvioinen naaras pysäytti hänet.
"Voi sinua reppanaa", Kirsikkayö naukaisi lempeästi. "Sinulla on varmasti ollut rankkaa."
Sillitassu nielaisi ulos pyrkivän uikutuksen. <Enhän minä mikään pentu ole>, hän naukui vaikka kurkkua kuristi.
"Niin", Sillitassu naukui hiljaa, kosketti hännällään emonsa lapaa ja tassutti sitten sisään oppilaiden pesään. Hän lysähti omalle vuoteelleen ja oli lähes samantien unessa.

Hiiren tuoksu! Eläin tuoksui kylmässä säässä voimakkaana ja Sillitassulla ei ollut vaikeuksia paikantaa eläintä. Arviointi oli tähänkin asti sujunut hyvin, rastas oli ollut erityisen hölmöä laatua, eikä ollut huomannut häntä ennenkuin oli ollut liian myöhäistä. Sattuneista syistä Jäkälätäplä ei ollut nyt häntä arvioimassa. Jossain näkymättömissä hänen väliaikaismestarinsa Höyhenaskel vahtasi hänen jokaista liikettään. Hiiren häntä näkyi jo lumen seasta. <Enää muutama hännänmitta>, Sillitassu naurahti mielessään. Hallittu loikka ja vammista tuli. Hiiri oli hänen hampaissaan. Hän yritti kaivaa kuopan, johon olisi voinut haudata hiiren, mutta maa oli niin jäässä, että hän tyytyi vain hautaamaan sen lumeen. <Voisin napata vielä jotain>, Sillitassu tuumi. Hän tassutti vähän matkaa haistellen. Ei yhtään hajua, oliko hän säikäyttänyt kaiken pois? Ei hätää, pian hän jo haistoi päästäisen, erään männyn juurakossa. Tarkka vaaninta ja hallittu vaanimisasento. Lihakset väreillen hän hivuttautui hännänmitta hännänmitalta lähemmäs ja lähemmäs eläintä.
"Jes!" Sillitassu ei voinut mitään itselleen.
Päästäinen oli nalkissa.
"Oikein hyvä", Höyhenaskel naukui ilmestyen esiin erään lumikasan takaa. "Voin auttaa kantamaan nuo leiriin. Siellä sitten raportoin surituksestasi Valotähdelle."
Sillitassu ei oikein osannut vastata, ei hän kyllä voinutkaan, olihan hänellä päästäinen suussaan. Höyhenaskel nappasi Sillitassun hiiren ja rastaan. Leiriä kohti tassuttaessaan Sillitassun vatsaan alkoi kertyä perhosia. Ensin yksi, sitten kaksi, sitten kaksitoista ja viimein toista kymmentä perhosta. Leirissä Höyhenaskel vei saaliit tuoresaaliskasaan ja Sillitassun katsellessa hän tassutti kohti Valotähden pesää.
<No, ei tässä muu auta kuin odottaa.>

//Tää nyt menee vähän ristiin ton Paatsaman tarinan kanssa mut noh ei voi mitään :') Täs on mennyt liian kauan tän kirjotukses, ei oo vaan ollu aikaa/motii kirjottaa :3

Kuutamopentu räväytti silmänsä auki ja loikkasi ylös. *Huomenna me ollaan oppilaita!*
“Herätys”, Kuutamopentu sanoi ja ravisteli Kiiltopentua ja Paahdepentua. Molemmat raottivat silmiään hieman.
“Mitä?” Kiiltopentu kysyi haukotellen.
“Huomenna on nimitykset!” Kuutamopentu huudahti järkyttyneenä siitä että hänen ottosisarensa oli unohtanut sen.
“Kenen ja mitkä nimitykset?” Paahdepentu kysyi silmät ummessa. Kuutamopentu huokaisi.
“Myrskyklaanin parantajaoppilaan nimitys tietenkin”, Kuutamopentu tuhahti sarkastisesti. Paahdepentu ynähti ja käänsi kylkeään. Kiiltopentu vilkaisi ottosiskoaan hämmentyneenä ja kysyi;
“Mitkä nimitykset ovat oikeasti huomenna?”
“Meidän oppilasnimityksemme”, Kuutamopentu vastasi. Paahdepentu loikkasi ylös.
“Miksi et heti sanonut?” Paahdepentu kysyi. Kuutamopentua alkoi hieman naurattaa. Paahdepentu näytti huvittavalta seistessään siinä karvat pörhössä ja korvat pystyssä. Paahdepentu siloitti turkkiaan nopeasti ja loikki ulos pirteään pakkasilmaan. Kiiltopentu ja Kuutamopentu kiirehtivät naaraan perään.
“Mennään katsomaan jos joku oppilas suostuisi opettamaan meitä”, Kuutamopentu ehdotti. Paahdepentu nyökytti ja Kiiltopentu inahti myöntävästi. Kaikki kolme pentua viilettivät oppilaiden pesälle päin.
“Mitä te pennut täällä teette? Teidänhän pitäisi ryömiä pentutarhassa”, ivallinen ääni kuului oppilaidenpesästä ja Tummatassu asteli esiin.
“Me olemme huomenna oppilaita!” Kuutamopentu sihahti.
“Ai, Varjoklaanissa täytyy olla Valotähden mielestä huono tilanne sotureiden kanssa, jos hän kerran nimittää kolme kuuta vanhoja pentuja oppilaiksi”, Tummatassu ivasi kurtistaen kulmiaan kuin hämmentyen.
“Emme ole kolme kuuta vanhoja! Olemme kuusikuisia!” Kuutamopentu ärisi karvat pörrössä ja hänen kyntensä liukuivat ulos automaattisesti. Tummatassu vilkaisi valkean ja harmaankirjavan naaraan ulosvedettyjä kynsiä ja virnisti.
“Tekisikö mielesi taistella?” Tummatassu kysyi ja liu´utti kyntensä ulos. Kuutamopentu vilkaisi niitä hieman huolestuneena mutta ei perääntynyt.
“Älä taistele Kuutamopentu”, Kiiltopentu sanoi huolestuneena.
“Ottosisaresi taitaa ajatella, että pelkäät minua”, Tummatassu härnäsi.
“Minä en pelkää sinua!” Kuutamopentu ärisi ja paljasti hampaansa vaikka paniikki alkoi hiipiä häneen. Tummatassu hymyili ivallisesti ja paljasti hampaansa.
“Kannataisi, kulkukissa”, Tummatassu sihisi.
“Minä olen Varjoklaanin jäsen enkä kulkukissa!” Kuutamopentu ärjähti.
“Sinut otettiin klaaniin, mutta et ole oikea varjoklaanin kissa”, Tummatassu sihahti nousten seisomaan.
“Minä. Olen. Oikea. Varjoklaanin. Kissa!” Kuutamopentu ärähti. Kuutamopentu ja Tummatassu kiertelivät toisiaan hampaat esillä. Tummatassu loikkasi Kuutamopentua päin, vetä häneltä jalat alta ja painoi kuononsa Kuutamopennun kuonoa vasten.
“Olet aivan yhtä heikko kuin silloin kun sinut tuotiin tänne”, Tummatassu sihisi hiljaa.
“En ole heikko”, Kuutamopentu sanoi ja pakotti äänensä olemaan tärisemättä. Tummatassu tuhahti ivallisesti.
“Tummatassu! Astu pois Kuutamopennun päältä ja mene edeltä ulos”, sotureidenpesältä tuleva Havukatse käski oppilastaan. Tummatassu tuhahti mutta nousi Kuutamopennun päältä.
“Oletko kunnossa?” Havukatse kysyi häneltä.
“Olen”, Kuutamopentu inahti. Havukatse nyökkäsi ja tassutti oppilaansa perään. Paahdepentu tassutti oppilaidenpesän suulle ja huhuili; “Onko täällä joku jolla olisi aikaa opettaa meitä vähän?” Raitatassu tuli ulos ja katseli pentuja hymyillen.
“Minä voin opettaa teitä”, naaras sanoi ja istahti.
“Kiitos!” Kiiltopentu vinkaisi ja pyllähti lumeen. Kuutamopentu ja Paahdepentu istuivat sisarensa viereen.
“Selvä. Katsokaa ja toistakaa sitten”, Raitatassu käski. Naaras kyyristyi ja ojensi häntänsä tikkusuoraksi. Kuutamopentu asteli ottosisaruksistaan hieman kauemaksi ja matki Raitatassua mahdollisimman hyvin.
“Onko tämä oikein?” hän kysyi Raitatassulta. Naaras nousi ylös ja asteli Kuutamopennun luo. Raitatassu tarkasteli tarkoin pennun asentoa ja asetti sitten Kuutamopennun häntää hieman ylemmäksi. Kiiltopentu ja Paahdepentu matkivat ja Raitatassu korjasi naaraiden asentoja parhaansa mukaan.
“Opettaisitko meille jotakin taisteluliikkeitä?” Kiiltopentu pyysi. Raitatassu näytti hieman epäröivältä, mutta kutsui Apilatassun ja pian kissat näyttivät Kuutamopennulle ja hänen ottosisarilleen taisteluliikkeitä ja pennut toistivat ne mahdollisimman hyvin. Oppilaiden oli pian kuitenkin pakko lähteä partioon.


“Sarastuskatse, voitko kertoa minulle kuinka minut löydettiin?” Kuutamopentu pyysi oranssivalkealta naaraalta.
“Toki. Kerron tämän sillä tavalla kuin Haukkahammas sen minulle kertoi. Silloin oli aurinkoinen ja lämmin päivä. Sen toki olin huomannut itsekin. Haukkahammas, Havukatse, Tummatassu ja Metsäsielu olivat rajapartiossa. Ketun hajua oli ollut reviirillä jo pidempään, mutta se oli ollut hyvin vaimeaa. Silloin partio kuitenkin haistoi ketun hajun hyvin voimakaana. Sen lisäksi he haistoivat hajun, joka oli veretseisauttavaa. Kuolleen kissan hajun. He juoksivat paikalle rukoillen, ettei kuollut kissa olisi varjoklaanista. Ei ollut. Se oli isäsi. Silloin Tummatassu haistoi ketun ja sinut. Te olitte pensaan taktakana. Kettu oli repäissyt sinun korvastasi palan ja olit hyvin heikko ja menettänyt paljon verta. Tummatassu, Metsäsielu ja Havukatse loikkasivat ketun kimppuun ja Haukkahammas otti sinut ja juoksi leiriin. Metsäsielu, Havukatse ja Tummatassu tulivat myöhemmin. He olivat tappaneet ketun. Olit todella heikko. Et ole onneksi enään”, Jos Sarastuskatse sanoi vielä jotakin, Kuutamopentu ei kuullut sitä. Hän nukkui jo.


Kuutamopentu, Paahdepentu ja Kiiltopentu loikkivat ympäri leiriä ja lauloivat;
“Meistä tulee oppilaita! Meistä tulee oppilaita!” pennut kiljuivat.
Silloin pimeäkiveltä kuului Valotähden huuto; “Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pimeäkivelle!” Kuutamopentu, Kiiltopentu ja Paahdepentu vilkaisivat toisiaan innoissaan ja kiirehtivät pimeäkiven juurelle. Haukkahammas ja Sarastuskatse istuivat pentujensa taakse hännät yhteen kietoutuneena ja päät yhdessä. Kuutamopentua hieman ällötti se romanttisuus.
“Tänään me olemme kokoontuneet yhteen klaanielämän tärkeimmistä asioista. Nimittämme tänään kolme oppilasta. Paahdepentu, Kiiltopentu ja Kuutamopentu, astukaa eteen”, pennut loikkivat innokaasti eteenpäin.
“Paahdepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen asti kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Paahdetassuna. Mestariksesi tulee Konnakasvo. Toivon, että Konnakasvo välittää sinulle kaiken oppimansa. Konnakasvo, olet osoittanut olevasi uskollinen ja lempeä soturi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Paahdetassulle ”, Valotähti julisti.
“Teen kaikkeni”, Konnakasvo lupasi ja Paahdetassu loikki uuden mestarinsa luo.
“Kiiltopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen asti kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kiiltotassuna. Mestariksesi tulee Katajanmarja. Toivon, että Katajanmarja välittää sinulle kaiken oppimansa. Katajanmarja, olet osoittanut olevasi määrätietoinen ja tiukka soturi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kiiltotassulle”, Valotähti jatkoi. Katajanmarja nyökkäsi ja Kiiltotassu viiletti naaran vierelle.
“Ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä. Kuutamopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen asti kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kuutamotassuna. Mestariksesi tulee Lehtisydän. Toivon, että Lehtisydän välittää sinulle kaiken oppimansa. Lehtisydän, olet osoittanut olevasi myötätuntoinen ja pitkäpinnainen soturi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kuutamotassulle”, Valotähti lopetti.
“Lupaan yrittää parhaani”, Lehtisydän lupasi. Kuutamotassu vilkaisi uutta mestariaan. *Kolli?!* Kuutamotassu ajatteli järkyttyneenä, mutta meni kuitenkin Lehtisydämen viereen.
“Koskettakaa neniänne”, Valotähti käski. Kuutamotassu ja Lehtisydän koskettivat neniä ja Lehtisydän hymyili Kuutamotassulle aurinkoisesti. Kuutamotassu hymyili hieman ja yritti peitää järkytyksensä siitä, että hänen mestarinsa oli kolli.

Kuutamopennun käpälät upposivat paksuun lumihankeen. Hänen ottosisaruksensa Paahdepentu ja Kiiltopentu olivat jo puolimatkassa tuoresaaliskasalle. Kuutamopentu nosteli käpäliään korkealle ja yritti kaikin keinoin olla uppoamatta lumihankeen. Luulisi, että Kiiltopentu olisi häntä hitaampi, naaras kun oli suhteellisen pieni. Mutta ei. Lopulta Kuutamopentu löysi hyvän rytmin juosta ja sai ottosiskonsa pian kiinni. Silloin Paahdepentu ja Kiiltopentu kuitenkin olivat jo tuoresaaliskasalla.
"Viimeinkin sinä tulit!" Paahdepentu sanoi kun Kuutamopentu tuli heidän luokseen puuskuttaen. Kiiltopentu naurahti.
"Heko heko." Kuutamopentu sanoi kuivasti, mutta häntäkin oikeasti nauratti. Lopulta kaikki nauroivat katketakseen.
"Pennut! Tulkaa sisälle ennen kuin jäädytte!" Paahdepennun ja Kiiltopennun emon ja Kuutamopennun ottoemon Sarastuskatseen lempeä ääni kuului pentutarhasta.
"Tullaan!" Kiiltopentu hihkaisi ja kaikki kolme viilettivät pentutarhaan niin että lumi pöllysi. Heti kun he pääsivät pentutarhalle, Sarastuskatse kaappasi Paahdepennun käpäliensä väliin ja alkoi nuolla tätä ponnekkaasti.
"Emo! Miksi sinä nuolet minua?" Paahdepentu vinkui ja yritti pyristellä pois oranssivalkoisen naaraan otteesta.
"Koska näytät siltä, kuin olisit piilotellut neljänneskuun leirin piikkiherneaidassa." Sarastuskatse sanoi tiukasti, vilkaisi kahta muuta pentua ja jatkoi sitten; "Te kaikki näytätte siltä." Kiiltopentu ja Kuutamopentu eivät ehtineet edes kääntyä juostakseen pakoon, kun Sarastuskatse jo veti heidät hännällään lähemmäksi ja alkoi nuolla jokaista pentuaan vuorotellen. Kuutamopennusta oli tietenkin mukavaa, että Sarastuskatse piti häntä omana pentunaan, mutta joskus se oli hieman rasittavaa.
"Miksi tälläinen ponnekkuus meidän nuolemiseemme? Mehän piileksimme piikkiherneaidan kolossa joka päivä." Kuutamopennulta lipsahti.
"Hys!" hänen sisaruksensa kivahtivat yhteen ääneen.
"Hups!" Kuutamopentu tajusi, että Sarastuskatse ei ollut tiennyt sitä.
"Mitä?" Sarastuskatse kysyi terävästi.
"Ei mitään, palataan siihen Kuutamopennun kysymykseen sinun nuolemisestasi." Kiiltopentu sanoi nopeasti ja mulkaisi ottosiskoaan.
"Haukkahammas tulee tänään käymään täällä." Sarastuskatse naukui ja jatkoi nuolemista.
"Isä tulee tänne!" Paahdepentu kiljaisi riemuissaan. Kuutamopentu nielaisi. Hänen ottoisänsä Haukkahammas oli kyllä ihan mukava, mutta Kuutamopentu ei vain pitänyt kolleista. Pian Haukkahampaan hahmo jo kulkikin kohti pentutarhaa. Kullankeltainen kolli pysähtyi Sarastuskatseen kohdalle ja nuolaisi tätä nopeasti poskeen. Kuutamopentu perääntyi hieman yritti sulautua varjoihin. Haukkahammas nosti katseensa ja tarkasteli pentujaan.
"hei Kiiltopentu ja Paahdepentu. Missä ottosiskonne on?" Haukkahammas kysyi.
"En tiedä." Paahdepentu vastasi hieman epäröiden.
Kuutamopentu kyyristeli pentutarhan varjoissa.
"Mitä sinä siellä teet?" Usvapennun hiljainen ääni kuului Kuutamopennun vierestä.
"En halua olla Haukkahampaan kanssa." Kuutamopentu kuiskutti.
"Miksi?" Usvapentu kuiskasi takaisin.
"En pidä kolleista kovin paljoa." Kuutamopentu sihisi hiljaa.
"Selvä. Annan sinun nyt olla rauhassa, ettei Haukkahammas huomaa sinua." Usvapentu kuiskasi ja perääntyi.
"Kiitos." Kuutamopentu huokaisi helpottuneena.
"Hei hei!" Haukkahampaan ääni kuului pentutarhan suulta ja lumi narisi kollin tassujen alla. Kuutamopentu tassutti Sarastuskatseen makuualustalle, asettui makaamaan ja nukahti.


Kuutamopentu tunsi pienen käpälän tökkivän häntä lapaan. Kuutamopentu raotti hieman silmiään ja näki Paahdepennun meripihkan väriset silmät.
"Miksi herätit minut keskellä yötä?" Kuutamopentu inisi.
"Ei nyt ole yö. Vaan aamu!" Paahdepentu miukaisi ja vetäisi Kuutamopennun ylös. Aurinko tosiaan oli jo noussut.
"Meidät nimitetään ylihuomenna oppilaiksi, joten tänään leikitään niin paljon kuin voimme, ja huomenna valmistaudutaan oppilaan vastuuseen!" Kiiltopentu hihkaisi Paahdepennun takaa.
"Ai niin!" Kuutamopentu muisti ja piristyi heti. Hän loikki kirpeään pakkasilmaan. Puhtaanvalkoinen lumi kimmelsi auringossa. Se näytti uskomattoman kauniilta.
"Vau!" Paahdepentu henkäisi ihastuksissaan. Kiitopentu heittäytyi lumeen. Lumeen jäi pennunmuotoinen jälki. Kuutamopentu nauroi, ja heittäytyi ottosisaruksensa viereen. Lumi pisteli Kuutamopennun nahkaa mukavasti. Kolmaskin pentu heittäytyi lumihankeen. Paahdepentu nauroi. Sitten Kuutamopentu keksi hauskan leikin. Kuutamopentu kaivautui lumeen ja hiipi lumen alla suunnilleen keskelle leiriä. Sen jälkeen hän loikkasi ylös ja sai säikytettyä Havukatseen melkein hengiltä. Sen jälkeen Paahdepentu ja Kiiltopentu hihkuivat ja kaivaituivat hekin lumeen. Pian naaraat loikkasivat lumesta ja onnistuivat säikäyttämään Havukatseen vielä uudelleen. Havukatse meni sen jälkeen sotureidenpesään. Pennut nauroivat, mutta sitten Kiiltopentu alkoi yskiä.
"Kiiltopentu, tänne heti!" Sarastuskatse huusi pienelle naaraalle. Kiiltopentu sihahti ärsyyntyneenä mutta kiiruhti emonsa luo.
"Mitä me tehdään nyt?" Paahdepentu kysyi Kuutamopennulta.
"Leikitään vaikka Siilipennun kanssa sammalpalloa." Kuutamopentu ehdotti ja meni kysymään Siilipennulta, tulisiko tämä leikkimään Paahdepennun ja hänen kanssaan sammalpalloa. Siilipentu vastasi myöntävästi ja haki sammalta sammalpalloa varten. Leikki oli todella hauskaa. Illansuussa emot kutsuivat pentunsa pentutarhaan, kaikki menivät sinne mukimesatta.
"Hyvää yötä. Huomenna valmistaudutaan!" Kiiltopentu kuiskasi Sarastuskatseen tassun alta.
"Joo!" Paahdepentu ja Kuutamopentu kiljaisivat yhteen ääneen. Sarastuskatse katsoi heitä hieman pahasti, kun pennut pitivät illalla niin kovaa ääntä.



// anteeksi jos oli jotenkin lyhyt//

Pahaa aavistamaton orava katseli tammenterhoja suuren puun äärellä, ja Pähkinätassu piti huolen siitä, ettei orava vahingossakaan aistisi hänen läsnäoloaan. Tuuli puhalsi vastakarvaan ja aurinko porotti lämpimänä hänen niskaansa, mutta mikään ei tulisi hänen ja oravan välille. Vihreä ruoho pehmensi askelta, eikä saalis näyttänyt huomaavan oman onnettoman loppunsa olevan lähellä. Pieni kissa kyyristyi matalaksi maata vasten ja ponnisti eteenpäin. Ja sillä hetkellä jokin terävä tarttui Pähkinätassun hännästä ja veti häntä takaisin.
”Herää hiirenaivo, minä haluan vielä nukkua!”
Pähkinätassulla meni hetki herätä ja ymmärtää, mitä oikein tapahtui, vaikka hänen silmänsä olivatkin auenneet heti tuntiessaan kipua. Kirvatassu, jonka Pähkinätassu olisi voinut vannoa nukkuneen useamman hännänmitan päässä, piti hampaissaan nuoremman oppilaan häntää, hellittäen tiukkaa otettaan.
”Mistä hyvästä sinä noin teit?” Pähkinätassu sihisi vetäessään häntänsä itselleen tarkasteltavaksi vielä kivusta jomottavista kohdista ja siistittäväksi pahimmista takuista. Kirvatassu luimisti korviaan ja osoitti päällään oppilaiden pesän suulle, josta auringon ensimmäisten säteiden valossa pystyi erottamaan oranssia karvaa. Pesän suulta kuului hiljainen ääni, jolla Kultasumu yritti saada oppilaansa huomion.
”Tiedän, että pentutarhasta oppilaiden pesään siirtyminen on iso muutos, mutta lupaan repiä sinulta korvat irti jos et opi käyttämään niitä.” Kirvatassun äänensävy oli ikävä, ja Pähkinätassun karvat nousivat pystyyn; eikä hän edes yrittänyt piilottaa sitä. Haluttomana herättämään muitakin nukkuvia pesätovereitaan hän vastahakoisesti tyytyi poistumaan pesästä vähin äänin – yrittäen olla välittämättä Kirvatassun tiukasta katseesta, joka seurasi häntä aina pesän suulle saakka.
”Heräsithän sinä. Pelkäsin herättäväni muut, jos olisin tullut lähemmäs tai ollut äänekkäämpi.” Kultasumu kuulosti lempeältä, mutta Pähkinätassu ei voinut olla tuntematta kovaa palaa rinnassaan. Hän oli luvannut heräävänsä aikaisin, mutta oli ollut ihan sikeässä unessa aina siihen saakka, että Kirvatassu puuttui tilanteeseen. Ruskea oppilas laski katseensa maahan häpeillen, aikeissa pahoitella myöhästymistään, mutta sanojen sijaan suusta pääsikin makea haukotus. Pähkinätassu sulki silmänsä, valmiina kuulemaan kunniansa mestarilta, mutta hänen korviinsa kantautuikin vain huokaisu ja lumipeitteisen maan rapinaa Kultasumun ottaessa askeleita kohti leirin uloskäyntiä.
”Mennään, päivästä on varmaan tulossa pitkä.”
Oppilas oli varma, että soturin äänessä kuulsi pettymys, mutta hän ei kehdannut kohottaa katsettaan. Se olisi tarkoittanut Kultasumun aivan varmasti pettyneiden silmien näkemistä, ja siihen Pähkinätassu ei juuri nyt pystyisi. Niinpä hän seurasi mestariaan ulos leiristä sanaakaan sanomatta, eikä Kultasumukaan vaikuttanut olevan erityisen puheliaalla päällä.
Katumus kuristi Pähkinätassua sisältä. Hänen aikansa oppilaana ei ollut kestänyt edes puolta siitä, mitä Pihkatassu oli viettänyt oppilaiden pesässä, ja jo nyt pieni naaras oli onnistunut pettämään mestarinsa luottamuksen. Pettynyt henkäys karkasi Pähkinätassun suusta, ja seuraavaksi hän huomasi törmänneensä suoraan Kultasumun jalkoja päin. Ruskea naaras pakotti itsensä varovasti katsomaan mestarinsa kasvoja, vakuuttuneena siitä, että nyt he olisivat tarpeeksi kaukana leiristä ja soturi voisi osoittaa pettymyksensä ilman pelkoa muiden häiritsemisestä.
“Pähkinätassu, ei sinun tarvitse huolehtia tästä aamusta. Osasin odottaa, ettet välttämättä olisi jalkeilla silmänräpäyksessä.”
Kultasumu ei näyttänyt tai edes kuulostanut kauhean pettyneeltä. Pähkinätassu tarkkaili oranssia soturia tarkkaan, etsien merkkejä tyytymättömyydestä, tai edes siitä että tämä valehteli, löytämättä kuitenkaan yhtäkään. Oppilas nosteli tassujaan vaivaantuneesti, tuntien olonsa yhtäkkiä enemmän häkeltyneeksi.
“Mutta sinun täytyy olla pettynyt. Kerroit, että aloitamme aikaisin ja minä myöhästyin.”
“Ei se haittaa, ymmärrän kyllä. Olet vasta muuttanut oppilaiden pesään, ei kaikkea voi oppia yhdessä yössä.” Kultasumu kuulosti olevan tosissaan, eikä Pähkinätassu oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt reagoida. Kärppäkynsi olisi aivan varmasti hermostunut hänelle, ja Pähkinätassu itsekin suuttui itselleen. Miksei Kultasumu ollut vihainen? Nuori soturi vain hymyili kärsivällisesti hänen päälle paistavalle hämmennykselleen.
“Se oli vahinko. Jos tästä tulee tapa, pidän huolen että opit siitä pois, mutta en usko että nukuit pitkään tahallasi.” Pähkinätassu pudisteli päätään ja Kultasumu nyökkäsi. “Kaikki on siis kunnossa.”
Pähkinätassusta ei tuntunut yhtään siltä, että mikään tilanteessa oli kunnossa, mutta hän ei kehdannut alkaa väittelemään mestarinsa kanssa turhaan. Hän ei ehkä ollut kovin onnellinen siitä, että jo toistamiseen joku toisti Pähkinätassun olevan tuore oppilas, mutta kirpaisusta huolimatta väitös ei ollut väärä. Ehkä jos he olisivat Kärppäkynnen kanssa kääntyneet takaisin sillä hetkellä kun oppilaan jalkoja oikeasti koski, hän olisi ehkä herännyt oikeaan aikaan. Tai sitten mikään ei olisi unen määrää lukuun ottamatta olisi muuttunut, ja hän olisi silti saanut kärvistellä pettymyksen tuottaman häpeän kanssa.

Pähkinätassu sai niellä haukotuksia takaisin kurkkuunsa pitkin aamua, hänen mielensä juoksennellessa vielä unien perässä. Hän ei halunnut Kultasumun huomaavan, ja vielä vähemmän hän halusi tämän luulevan oppilaansa haukottelevan röyhkeästi tylsän oppitunnin merkiksi. He olivat palanneet tarkemmin katsomaan Varjoklaanin ja Myrskyklaanin välistä rajaa, jotta Pähkinätassu varmasti muistaisi kaiken. Kultasumu kuulemma pelkäsi oppilaansa unohtaneen kaiken maastosta Varjoklaanin partion kohtaamisen jälkeen. Pähkinätassusta toisto tuntui hieman turhalta, mutta erityisesti aamuisen mokansa jälkeen hän ei halunnut osoittautua liian hankalaksi koulutettavaksi. Niinpä hän kiltisti käveli Kultasumun rinnalla, välillä tehden huomioita ympäristöstä ja kysellen kysymyksiä, yrittäen tehdä kävelemisestä edes hieman mieluisampaa.
Jostain läheltä kuului rapinaa, joka sai molemmat kissat pysähtymään välittömästi. Pähkinätassun ei kauaa tarvinnut jäädä miettimään rapinan lähdettä, kun punainen oravan turkki vilkahti hangessa. Pian tämän perässä juoksi Pihkatassu niin kovaa kuin jaloista lumessa vain pääsi, ja ennen kuin Pähkinätassu ehti sisäistämään tilanteen, oli orava jo juossut hänen käpäliensä lävistä suoraan Varjoklaanin reviirille, missä se kiipesi lähimpään puuhun ja katosi vihreiden neulasten joukkoon. Kultasumu oli siirtynyt Pihkatassun reitille, pakottaen oppilaan pysäyttämään juoksunsa lumen pöllytessä heidän ympärillään.
“Se ylitti jo rajan.” oranssi soturi kuulosti hetken jopa melkein tiukalta, joka vaikutti yllättävän Pähkinätassun lisäksi myös Kultasumun itsensä, tämän jatkaessa puhumistaan hieman pehmeämmin: “tarkoitan, ettei meillä ole oikeutta ylittää rajaa omalta puoleltamme juosseen riistan perään. Se on soturilain vastaista, ja siitä aiheutuu meille muutenkin enemmän harmia kuin hyötyä.”
“Tiedän, tiedän”, Pihkatassu katse kiinni puussa, mihin orava oli kiivennyt. “Olisin vain tosi kovaa halunnut saada sen kiinni.” Pähkinätassu oli myös siirtänyt katseensa puuhun. Orava oli palannut näkyviin, nyt istuen oksalla tuijottaen kissoja kuin leikkiäkseen näiden kustannuksella ja yllyttämään seuraamaan. Jos hän olisi ollut vähänkin nopeampi, ehkä hän olisi ehtinyt liikuttamaan käpäliään ja pysäyttämään sen. Naarasoppilas koki olonsa taas happamaksi. Hänen ja Kärppäkynnen saalistustuokio edellisenä iltana ei ollut tuottanut lainkaan tulosta, todennäköisesti vain aiheuttaen hänen liian nukkumisensa aamulla, ja nyt riista oli juossut käytännössä hänen syliinsä eikä hän edes tajunnut tilannetta ennen kuin oli liian myöhäistä. Ei mikään, ei sitten mikään, ollut sujunut lainkaan niin kuin miten Pähkinätassu oli odottanut, ja oppilas pelkäsi epäonnen tulleen jäädäkseen.
“Hei, Pihkatassu!” Pähkinätassu oli suutuspäissään uponnut niin syvälle ajatuksiinsa, että Sulkaseitin huuto sai tämän melkein loikkaamaan ilmaan. “Sinun piti löytää saalista eikä muita oppilaita, Pähkinätassunko muka ajattelit syödä.”
“Minun oravani juoksi tuonne”, Pihkatassu huokaisi mulkaisten puuta rajan toisella puolella. Pähkinätassu melkein odotti ystävänsä mainitsevan oravan pujahtamisesta hänen jalkojensa ohi, mutta Pihkatassu ei maininnut siitä mestarilleen mitään. “Varmaan täytyy tyytyä syömään lunta ja hiirenpapanoita.” Valkoinen soturi hymähti huvittuneesti ja käänsi katseensa Kultasumuun.
“Pahoitteluni häiriöstä, olimme Ikijään rajapartiossa Hiirinenän ja Mustajalan kanssa. Pihkatassu haistoi oravan ja Ikijää antoi luvan saalistaa.”
Pähkinätassu ei jäänyt kuuntelemaan sotureiden keskustelua sen enempää, vaan käänsi päänsä Pihkatassuun, jonka katse harhaili jälleen Varjoklaanin reviirille. Pähkinätassu ei nähnyt oravasta enää merkkiäkään, eikä hänen ystävänsä katseen kohteena tuntunut varsinaisesti olevan mitään. Häpeän lisäksi nyt myös jonkinlainen syyllisyyden tunne oli tarttunut kiinni ruskeaan oppilaaseen, ja se sai tämän haluamaan kiemurtelemaan ulos turkistaan.
“Minun olisi pitänyt saada se kiinni.”
Pihkatassu käänsi päänsä vaikealta näyttävään ystäväänsä. Pähkinätassun katse oli nauliintunut kollin vihreänkeltaisiin silmiin, ja hän joutui taistelemaan itseään vastaan pitääkseen päänsä paikoillaan.
“Eihän, se oli minun saaliini, ja se pääsi minun kynsistäni. Ei se ollut sinun vastuullasi.”
“Mutta jos olisin ollut nopeampi, olisin saattanut saada sen pysähtymään. Se juoksi suoraan kohti! Minä melkein tunsin sen hännän karvojani vasten.” Pähkinätassu vilkaisi nopeasti heidän mestareitaan, mutta kumpikaan sotureista ei vaikuttanut huomaavan hetkittäistä äänenkorotusta. “Minulla oli mahdollisuus.”
“Mutta ei se ollut sinusta kiinni, minä en vain ollut tarpeeksi nopea ja kompuroin pahalla hetkellä. Olisin vielä varmaan juossut sen perässä Varjoklaanin reviirille jos Kultasumu ei olisi pysäyttänyt minua”, Pihkatassun kasvoilla oli myötätuntoinen hymy, “ei tässä tapahtunut mitään vakavaa. Se joko jää varjoklaanilaisten kynsiin tai palaa Myrskyklaanin puolelle ennen pitkää ja joku saa sen kiinni. Olen ehkä hieman turhautunut omista virheistäni, mutta et sinä olisi voinut muuttaa tilannetta.”
“Niin kai”, Pähkinätassu mutisi, “mutta ärsyttää se minuakin.”
“Hei, olet ollut oppilas vasta pari yötä. Minäkin vasta sain eilen ensimmäisen saaliini, kyllä se siitä.” Pihkatassun sanojen piti kai rauhoittaa Pähkinätassua ja saada tätä paremmalle mielelle, mutta kommentti saikin tämän vain tuohtumaan pahemmin. Pähkinätassu puri hampaitaan yhteen ja teki heitä lähestyvälle Sulkaseitille tilaa.
“Annetaan Kultasumun ja Pähkinätassun keskittyä nyt omiin tehtäviinsä ja mennään me keskittymään omiimme vielä ennen kuin Ikijää katuu meidän päästämistä silmistään.” Pihkatassu näytti lannistuneelta, ihan kuin ei olisi huomannutkaan muutosta ilmapiirissä, mutta Pähkinätassu kiitti kookasta soturia mielessään. Sulkaseitti puhui järkeä, eikä oppilaasta tuntunut enää mitenkään seuralliselta. “Voitte harjoitella yhdessä jokin toinen päivä, kun Pähkinätassukin on päässyt vauhtiin.”
Pähkinätassu ei enää kokenut Sulkaseitin puhuvan järkeä.
“Nähdään leirissä.” Pihkatassu näytti yllättyneeltä, kun Pähkinätassu vain nyökkäsi tälle selkeästi närkästyneenä ennen siirtymistä lähemmäs Kultasumua. Kolli yritti sanoa vielä jotain, mutta kauempaa metsästä kuuluva mestari-oppilas -parin nimien huuto sai Sulkaseitin hoputtamaan oppilastaan poistumaan paikalta. Kultasumu ja Pähkinätassu jäivät taas kahdestaan, ja Kultasumun huomio kiinnittyi jälleen omaan oppilaaseensa.
“Pähkinätassu, onko kaikki kunnossa?”
“On, jatketaan matkaa.”
Pähkinätassun ei ollut tarkoitus tiuskia, mutta toinen vaihtoehto oli kertoa soturille miten hän ei ole onnistunut missään koko päivänä, ja se houkutteli oppilasta vielä vähemmän. Hän yritti olla välittämättä Kultasumun huolestuneesta katseesta ja käveli eteenpäin, kiroten itsensä ja kaikki muut mielessään järven pohjaan. Pähkinätassu tiesi olevansa uusi oppilas, mutta jokaisen ei tarvinnut tehdä hänelle selväksi sitä, että näkivät soturioppilaan tilalla pennun. Pennun, joka ei osannut herätä ajoissa, saada kiinni syliin juoksevaa saalista tai edes oppia oppilaaksi. Pähkinätassu kihisi kiukusta ja potki lumikokkareita pois tieltään, eikä Kultasumu kysynyt häneltä enää mitään. Oranssi soturi muistutti samoista maastomerkeistä kuin edellisenäkin päivänä, ja Pähkinätassu hädin tuskin nyökkäili ymmärtämisen merkiksi.
Lopulta Pähkinätassu koki olonsa tarpeeksi rauhoittuneeksi ja kehtasi katsoa taas mestariaan päin. Kultasumun vihreät silmät olivat edelleen täynnä huolta, mutta soturi vaikutti myös vähemmän varovaiselta huomatessaan oppilaansa päässeen yli hankalasta mielentilastaan.
“Olemme tehneet tänään tarpeeksi, jatketaan huomenna kun tutustutan sinut saalistamisen alkeisiin.” Mikäli Pähkinätassu ei olisi ollut niin uupunut kuin mitä hän oli, erityisesti hiljaisen tunteenpurkauksensa jälkeen, olisi hän varmasti ehdottanut jälleen voivansa jatkaa edelleen. Nyt hän tyytyi nyökkäämään ja venyttämään raajojaan. Kultasumun katse ei ollut irronnut hänestä vieläkään.
“Jos sinusta ikinä tuntuu siltä että haluat puhua jostain, voit aina puhua minulle. Joskus voi helpottaa jakaa huolensa muiden kanssa..”
“Pidän mielessä.”
Kultasumu ei vaatinut Pähkinätassua avautumaan ajatuksistaan, ja oppilas oli siitä kiitollinen. Ehkä joku päivä hän ottaisi kiinni tarjouksesta, mutta tänään hän oli nolannut itsensä niin monesti, että yksikin kerta lisää rikkoisi hänet varmaan lopullisesti. Kultasumua ei vaikuttanut haittaavan, ja matkalla leiriin Pähkinätassu ei voinut olla miettimättä, miksi Kultasumun lähestymistapa oli niin erilainen verrattuna siihen, mihin hän oli tottunut Kärppäkynnen kanssa.

Ensimmäinen

Viileä tuulenvire keskeytti Pähkinätassun haukotuksen osumalla ikävästi hampaisiin, ja pieni ruskeaturkkinen naaras sulki suunsa tyytymättömänä. Oli aikainen aamu, ja lumikerroksesta huolimatta metsässä oli vielä hämärää, eihän aurinko ollut vielä edes noussut taivaalle. Lumi tuntui epämukavalta oppilaan käpälissä, tunkeutuen varpaanväleihin ja raapien kylmyydellään anturoita jokaisella askeleella, mutta hän ei halunnut osoittaa sitä Kultasumulle. Oranssi naaras kulki hännänmitan Pähkinätassua edellä vaikuttaen pohdiskelevalta, aina välillä vilkaisten oppilastaan. Pähkinätassusta tuntui vähän siltä, että mestari ehkä halusi sanoa jotain, mutta aina melkein avatessaan suunsa tämä tuli toisiin ajatuksiin ja käänsi katseensa takaisin menosuuntaan. Se ei varsinaisesti haitannut Pähkinätassua, varsinkaan ennen auringonnousua ja oppilaan tuntiessa itsensä vielä vähän uneliaaksi, mutta ehkä hän oli vähän yllättynyt siitä kuinka hiljaa he olivat olleet leiristä lähdön jälkeen.
”Tiedätkö, mihin päin olemme matkalla?” Kultasumu viimein rikkoi hiljaisuuden. Pähkinätassu katseli ympärilleen, nähden hämärässä lähinnä metsää, kalliota ja lunta.
”Poispäin leiristä.” Oppilas painosti itsensä vastaamaan edes jotain, vaikkei hänellä ollut oikeasti aavistustakaan reviiristä leirin ulkopuolella klaaninvanhimpien ja isän kertoman ulkopuolelta. Kultasumu hymähti vastaukselle, mutta pudisti päätään.
”Sinänsä et ole väärässä, mutta ajattelin toista vastausta. Käytä kuonoasi, se saattaa auttaa.”
Pähkinätassu haisteli ilmaa, yrittäen kovasti keskittyä tuoksuihin Myrskyklaanin ominaistuoksun alta, joka leijui voimakkaana metsässä.
”Laimea varpusen tuoksu.”
”Entä muuta?”
Pähkinätassu pysähtyi paikoilleen ja sulki silmänsä hetkeksi, toivoen sen auttavan keskittymään pelkkiin tuoksuihin. Hän käänsi päänsä tuulta vasten ja yritti yhdistää tunnistamiaan hajuja päässään toisiinsa, lopulta avaten silmänsä ja katsoen maahan istahtanutta Kultasumua.
”Jänis?” Mestarin silmät välkehtivät ja Pähkinätassu uskoi olevansa ainakin oikeilla jäljillä. ”Olemmeko matkalla Tuuliklaanin rajalle?”
”Kyllä vain”, Kultasumu hymyili tyytyväisen näköisenä ja nousi jatkaakseen kävelemistä, ”opittuasi Myrskyklaanin rajat voimme keskittyä enemmän käytännön asioihin. Opittuasi rajat ja nämä metsät ja kalliot, tunnet ne niin hyvin että pärjäät vaikka silmät kiinni eksymättä.”
Pähkinätassu ravisteli lunta tassuistaan ja nyökkäsi mestarilleen, vähän miettien olisiko hänen kuitenkin täytynyt pitää silmät auki tutkiessaan hajuja. Hän seurasi oranssin soturin kehonkieltä varovasti, odottaen jokaisen askeleen jälkeen jonkin muuttuvan, mutta Kultasumu kulki eteenpäin häntä pystyssä. Ehkä se oli vain sananlasku ja Pähkinätassu ajatteli liikaa. Oppilas tunsi huomaamattaan nousseiden karvojen tasoittuvan, ja huokaisi äänettömästi. Hänen suustaan tuleva hengitys muuttui ilmassa höyryksi. Se varmaan tarkoitti, että oli jo aika kylmä. Taivaalla näkyvät tähdet vaikuttivat vähentyneet heidän lähtönsä jälkeen.
”Olemme perillä.” Kultasumun ääni keskeytti loputkin Pähkinätassun ajatukset, ja pieni naaras loikki mestarinsa vierelle. ”Tämä joki on Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välisen rajan merkki.”
Tuuliklaanin tuoksu tulvi voimakkaana soturioppilaan nenään, antaen mahdollisuuden painaa tuoksun muistiin. Sitten Pähkinätassu katseli joen toisella puolella olevaa Tuuliklaanille kuuluvaa nummea, joka tuntui hohtavan valkoisena lumesta.
”Joesta huolimatta rajaa on tärkeä partioida päivittäin. Tiedätkö miksi?” Kultasumu vaikutti innostuneen kyselemisestä, eikä Pähkinätassun auttanut muuta kuin vastata parhaansa mukaan.
”Ettei Tuuliklaani luule, ettei tätä osaa reviiristä käytetä.”
”Se on yksi oikein hyvä syy, mutta tuleeko mieleesi muita.”
Pähkinätassu oli hiljaa ja yritti muistella, mitä kaikkea hän oli oppinut pentutarhassa, kun Kärppäkynnellä oli ylimääräistä aikaa opettaa häntä, mutta mitään ei tullut mieleen. Kultasumu vaikutti huomaavan oppilaansa vaitonaisuuden, eikä jäänyt odottamaan vastausta:
”Partioimiseen kuuluu toki rajojen kiertämistä ja merkkaamista, mutta partioissa myös pidetään silmässä, jos klaania uhkaa jonkinlainen vaara. Esimerkiksi tämän joen tulvimisesta voisi aiheutua ongelmia niin myrskyklaanilaisille kuin meidän riistaeläimillemmekin.” Pähkinätassu nyökkäsi merkiksi ymmärtämisestä ja siirsi katseensa jokeen. Sen pinnalla leikkivät auringonnousun punertavat, keltaiset ja violetit sävyt tuulen liikutellessa virtaa. Se näytti upealta, mutta Pähkinätassu malttoi estää itseään menemästä yhtään lähemmäs.
”Jatketaan matkaa Pähkinätassu, meillä on vielä koko muu reviiri kiertämättä.” Kultasumun ääni kuului hieman kauempaa kuin mitä oppilas olisi odottanut, ja soturi oli kuin olikin kävellyt jo hetken joen viertä pitkin. Pähkinätassu huikkasi tulevansa, ihaili vielä ihan muutaman silmänräpäyksen joen kaunista väriloistetta, ja pinkoi sitten mestarinsa perään vikkelin askelin, ennen kuin tämä ehtisi kulkemaan vielä kauemmas.

Kun Pähkinätassu ja Kultasumu viimein palasivat leiriin, oli aurinko jo laskenut metsän taakse. Soturioppilaan vatsa kurisi ja tassut tuntuivat herkiltä lumessa pitkäksi yltyneen ajan kävelemisen jälkeen, mutta Pähkinätassu itsepäisesti kulki mestarinsa rinnalla.
”Kuule”, Kultasumun vihreät silmät olivat kiinni oppilaan niskassa, ”mitä jos sinä menisit syömään ja jatkaisimme huomenna. Olet varmasti väsynyt.”
”Kyllä minä jaksaisin vielä”, Pähkinätassu kiirehti sanomaan katsomatta soturia päin, ”mutta jos vaadit.”
”Vaadin”, Kultasumu naurahti lempeällä äänellä, ”mestarinasi vaadin sinua käymään tuoresaaliskasalla ja lepäämään huomista varten, aloitamme taas aikaisin.” Pähkinätassu ei ollut varma, oliko mestari kuullut hänen vatsansa pienet nälän muistutukset, mutta oli joka tapauksessa kiitollinen luvasta päästä syömään ja lepäämään hetkeksi. Naaraat hyvästelivät toisensa, ja Pähkinätassu käveli reipasta tahtia tuoresaaliskasalle saadakseen vatsalleen muuta tekemistä valittamisen sijaan. Kasa oli hieman pienempi kuin mitä hän oli aikaisemmin tottunut näkemään, mutta Pähkinätassu osasi syyttää siitä lehtikatoa. Jos hän olisi riistaeläin, ei hänkään haluaisi risteillä lumihangessa yhtään enempää kuin olisi pakko.
”Pähkinätassu! Miten ensimmäinen päivä oppilaana meni?” Pähkinätassu valikoi nopeasti kasasta itselleen pienen rastaan syötäväksi.
”Hei Pihkatassu”, naaras käveli tuuheaturkkisen ystävänsä luokse, jolla oli hiiren syöminen vielä kesken, ”ihan hyvin.” Vaalea kolli hymyili ja Pähkinätassu asetti itsensä mukavasti muutaman hiirenmitan päähän tästä.
”Kiva kuulla että sinulla menee paremmin kuin minulla”, Pihkatassu sanoi, ”Tuomitassu ja Havutassu ovat olleet toistensa turkeissa koko päivän. Saalistamisesta ei meinannut tulla mitään, kun Lehtikaiho ja Pihkahumu joutuivat jatkuvasti hiljentämään heitä säikyttelemästä kaikkea riistaa pois reviiriltä tappelemiseltaan. Mutta kaikesta huolimatta sain tämän hiiren kiinni!” Pihkatassu näytti hiiren jämiään Pähkinätassulle, joka ei voinut olla nauramatta.
”Oletan, että se oli paremmassa kunnossa vielä silloin.”
”No ainakin se oli eläväisempi, mutta parhaassa muodossa se on vatsani täytteenä.” Pähkinätassu pyöräytti huvittuneesti silmiään ja keskittyi taas nyppimään rastaasta suurempia sulkia pois että hän pääsisi syömään ilman, että tarvitsisi välittää isoista kuivista sulista kurkussa. Pihkatassu, joka oli nyt saanut koko hiirensä syötyä, jatkoi puhumista päivänsä tapahtumista tarkemmin, miten Havutassu oli uhannut täyttää tuoresaaliskasan Tuomitassulla jos tämä ei osaisi pitää suutaan kiinni, ruskean naarasoppilaan lähinnä nyökytellessä syömisen ohessa.
”Sinun ja Kultasumun päivä meni varmaan rauhallisemmin”, Pihkatassu sanoi lopulta, kun Pähkinätassu oli saanut rastaansa viimeisteltyä ja kasvonsa pestyä.
”Kävelimme rajojen ympäri ja Kultasumu kyseli mitä kaikkea osaan jo. Mielenkiintoisin käänne oli Varjoklaanin rajapartion näkeminen rajalla, ja he seurasivat meitä omalta puoleltaan muutamia puunmittoja.” Pähkinätassu kiinnitti huomiota Pihkatassun ihmeissään olevaan ilmeeseen ja virnisti, ”olimme varmasti tosi uhkaavan näköisiä Kultasumun kanssa.”
Pihkatassu nauroi ja Pähkinätassua hymyilytti. Sen puolen kuun aikana, minä Pihkatassusta oli tehty jo oppilas ja Pähkinätassu joutui odottamaan omaa aikaansa pentutarhassa, hänellä ei ollut oikein ketään kenelle puhua, Pihkatassunkin viettäessä vapaan aikansa suurimmilta osin muiden soturioppilaiden kanssa. Kaksikko jatkoi keskustelemistaan siihen saakka, että Pihkatassun mestari kävi komentamassa oppilastaan auttamaan Liekotassua vaihtamaan klaaninvanhimpien pesien alusia.
”Jutellaan taas.” Pihkatassu hymyili ja lähti jolkottamaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Pähkinätassu nousi venyttelemään ja aikoi siivota rastaastaan jääneet sulat pois, kun hän näki tutun, tummanruskean kissan lähestyvän.
”Pähkinätassu, joko Kultasumu päästi sinut jo tehtävistä?” Kärppäkynnen kysymys oli enemmän toteamus, mutta Pähkinätassu nyökkäsi kuitenkin. ”Joko sait ensimmäisen saaliisi?”
”Emme saalistaneet tänään”, Pähkinätassun silmät tarkkailivat hänen isänsä kasvoja herkeämättä, ”kuljimme rajojen ympäri ja Kultasumu näytti Myrskyklaanin reviiriä.”
”Vai niin”, Kärppäkynsi näytti mietteliäältä. ”Haluaisitko kokeilla? Saalistamista siis. Voisimme käydä nopealla kävelyllä.” Pähkinätassu epäröi. Kultasumu oli komentanut hänet lepäämään, mutta kuu ei ollut myöskään vielä noussut taivaalle, joten ehkä hän ehtisi lepäämään vielä kunnolla. Eikä hän ollut kovin innokas väittämään isällensä vastaan.
”Hyvä on”, oppilas suostui. ”Mutta ei pitkään.”
”Tietenkin.”

Kylmä oli nyt lopulta saavuttanut koko suuren kuusimetsän. Varjoklaanin reviirin pienillä suolammilla oli aamuisin jo ohuenohut jääkerros. Se ei kävelyä kestänyt, Raitatassu oli sen jo testannutkin ja poti nyt vilustumista parantajan pesässä. Hän tuhisi, yski ja niiskutti siellä ja Apilatassu yritti parhaansa mukaan piristää häntä. Eilen Apilatassu oli leikkinyt siskonsa kanssa sammalpalloa koko illan. Tosin Raitatassu oli vai maannut vuoteellaan ja siitä lyönyt sammalpalloa Apiltatassulle. Se oli
kuitenkin piristänyt tätä ja Raitatassu oli mennyt iloisena nukkumaan. Sillitassu oli muutama auringonnousu sitten huomannut myös, kuinka Apilatassu oli hytissyt kylmissään vuoteellaan. Kollin ohut harmaanruskea karvapeite ei juurikaan suojannut kylmyydeltä. Sillitassulla itsellään, oli tuuhea lämmin turkkin ja häntä ei pakkasöinä juurikaan palellut. Hän oli pakkasöitä jo odotellutkin, koska piti talvesta ja erityisesti lumesta. Lumi oli niin kaunista.
Hän oli katsellut Apilatassua säälien ja oli lopulta pyytänyt kollin
viereensä nukkumaan. Apilatassu oli helpottuneena mönkinyt hänen vuoteelleen ja painautunut häntä vasten. Sillitassu oli kietaissut vaaleanharmaan häntänsä kollin ympärille ja työntänyt tumman hännänpäänsä nenälleen. Sillitassu piti Apilatassusta, paljon. Hän ei vielä ollut varma, kuinka paljon. Kun hän oli katsellut aukiolla Kaarnaloikkaa, Seljankukan veljeä ja tämän kumppania Piikkiyötä, hän oli tuntenut halua samaan. Hän tahtoo joskus vielä saada kumppanin ja pentuja.
<Apilatassun kanssa>, Sillitassu ajattelee.
"Hei, Sillitassu!"
Sillitassu hätkähti ja ajatus katkesi.
Jäkälätäplän ruskea häntä huiski ärtyneesti.
"Meidän pitäisi saalistaa, mutta sinä olet aivan omissa maailmoissasi", naaras naukui ärsyyntyneenä. Hän niiskutti ja Sillitassu muisti, että mestarilla oli nuha. Hän sai kyllä liikkua ulkona, mutta hän niiskutti jatkuvasti.
"Anteeksi", Sillitassu nuolaisi rintaansa hämillään.
Jäkälätäplän katse muuttui lempeäksi.
"Mitä sinulla on mielenpäällä?" hän kysyi. "Voit kyllä puhua minulle kaikesta."
<Mutta kun minua nolottaa>, Sillitassu kiemurteli.
"Ei mitään", hän naukui.
"Selvä."
Mestari ei kuulostanut vakuuttuneelta, muttei udellut.
"Nyt voisit sitten keskittyä saalistukseen", Jäkälätäplä vielä näpäytti Sillitassun harmaata lapaa hännällään.
"Joo", Sillitassu naukui.
Hän lähti tassuttamaan tiheään kuusikkoon, josta yleensä löytyy riistaa. Hän kumartui alas ja puikahti tiheikköön.
<Ei tuoksuja täällä>, Sillitassu kurtisti kulmiaan. <Kummallista, yleensä täältä löytyy aina jotain.> Sitten hän huomasi jotain, mikä sai hänet yökkäämään. Hänen edessään lojui hiiri, mutta se oli kuollut. Se löyhkäsi hirveälle, vielä tavallista variksenruokaakin pahemmalle. Se oli selvästikin ollut kuollessaan sairas, todella sairas. Kun hän katsoi tarkemmin ympärilleen, hän huomasi että hiiren vieressä taisi olla pesäkolo. Sen sisältä huokui samanlainen sairauden löyhkä.
<Noita ei voi tosiaankaan syödä> hän nosti ylähuultaan inhosta.
<Minun on kerrottava Jäkälätäplälle.>
Sillitassu pujahti nopeasti ulos kuusikosta ja säntäsi etsimään Jäkälätäplää. Ruskeatäpläisestä turkista ei kuitenkaan näkynyt missään. Auringon valon siivilöimien varjojen lomassa pujotellen Sillitassu etsi mestariaan ja löysikin tömän viimein. Mestari oli juuri hautaamassa saamaansa rastasta.
"Hei Sillitassu", mestari naukui.
Sillitassu jähmettyi ja hänen turkoosit silmänsä laajenivat.
"Älä koske siihen rastaaseen!" Hän huudahti.
Jäkälätäplä vetäytyi taaksepäin ja vilkaisi ihmeissään Sillitassuun.
"Mitä nyt?"
"Se on sairas", Sillitassu naukui kauhuissaan.
<Sairaus ei siis ollut vain siinä yhdessä hiiriperheessä>, hän ajatteli kauhuissaan.
"En minä haista mitään kummallista", Jäkälätäplä naukaisi ihmeissään.
"Et niin, kun sinulla on tuo nuha."
Sillitassu tuhahti.
Sillitassu kertoi mestarilleen hiiristä ja tämän harmaansiniset silmät laajenivat.
"Näytä", hän käski.
Sillitassu alkoi johdattaa häntä kohti hiirien pesää.
"Karmeaa", Jäkälätäplä henkäisi kauhusta. "Jopa minä haistan sairauden täällä. Meidän on varoitettava klaania", hän naukaisi.

"Valotähti! Valotähti!" Jäkälätäplä huusi heidän sännättyä leiriin.
Sillitassu jarrutti aivan mestarinsa viereen. Valotähti ilmestyi pesästään ja tassutti pikaisesti heidän luokseen. Kaunis valkea naaras kysyi:
"Mitä nyt?"
"Sairastunutta riistaa", Jäkälätäplä huohotti.
"Pesällinen hiiriä ja rastas, jotka löyhkäsivät pahalle", Sillitassu tarkensi.
"Näyttäkää", Valotähti naukaisi totisena.
Jäkälätäplä lähti johdattamaan päällikköä kohti eläimiä. Sillitassu tuli perässä.
"Hirveä löyhkä", päällikkö totesi hiirien luona.
"Klaania on varoitettava näistä."
Jäkälätäplä kipaisi yhtäkkiä pois ja palasi kaarnanpalan kanssa.
"Voimme työntää tuon hiiren tähän", mestari naukui.
"Hyvä idea", Valotähti naukaisi ja työnsi hiiren kaarnanpalalle varovasti tassullaan. Jäkälätäplä nappasi kaarnanpalan varovaisesti suuhunsa.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämäänkykenevä Pimeäkiven luokse klaanikokoukseen!"
Klaanikokouskutsu kaikui aukiolla kun klaani alkoi kokoontua aukiolle. Sairas hiiri lojui aivan Pimeäkiven juuressa kaarnanpalan päällä. Aukiolle valuvat kissat nyrpistivät nenäänsä, kun hiiren haju leijui aukiolle.
"Yäk!" Apilatassu naukaisi istuessaan Sillitassun luokse.
"Mikä tuota hiirtä vaivaa?"
"Kuuntele", Sillitassu kuiskaa.
"Varjoklaani", Valotähti aloittaa. "Tänään Jäkälätäplä ja Sillitassu olivat saalistamassa, kun Sillitassu huomasi pesällisen sairaita hiiriä. Myös sairas rastas löytyi. Tuolla Pimeäkiven juuressa on sairas hiiri. Jos yksikään saalis haisee tuolta, ei sitä voi napata. Kuolleet sairaat eläimet on haudattava, ettei sairaus leviä. Kaarnaloikka ja Haukkahammas, käykää läpi tuoresaaliskasa. Kaikki sairaat eläimet on hävitettävä", päällikkö lopetti.
Klaani supisi hiljaa huolestuneeseen sävyyn. Sillitassu näki myös kaksi Sarastuskatseen pentua, Paahdepennun ja Kiiltopennun aukiolla. Hän tajusi näiden tassuttavan uteliaana kohti hiirtä.
"Hei!" Hän huusi ja säntäsi kohti pentuja. "Älkää koskeko siihen!"
Paahdepentu katsahti Sillitassuun leikkisä pilke silmäkulmassaan. Pentu nappasi löyhkäävän hiiren hampaisiinsa ja juoksi karkuun.
"Ei!" Sillitassu kirkaisi.
Apilatassu säntäsi hänen ohitseen ja kamppasi pennun nurin. Tämä ehti kuitenkin jo viskata hiiren Kiiltopennulle. Sillitassu kaappasi toisen pennun ja hiiri lennähti kauas.
Kauhistunut Sarastuskatse säntäsi heidän luokseen ja nuolaisi Paahdepennun lapaa.
"Mitä te oikein kuvittelitte?!" Naaras kivahti pennuilleen.
"Te ette voi koskea sairaaseen eläimeen, saati ottaa sitä suuhun!"
"Anteeksi, me haluttiin vaan testata miltä se maistuu. Yäk!" Paahdepentu mumisi.
Apilatassu päästi Kiiltopennunkin vapaaksi ja tämä kiiruhti emonsa luo.
"Te olette aivan hölmöjä!" Naukui Sarastukatse nuollen pentuja pontevasti.

//Halusin kirjottaa ja tämmönen sitten tuli :D Oon oikeestaan melko tyytyväinen tähän.

Kysyn muuten, saankk sairastuttaa kissoja mun seuraavassa tarinassa (Sarastuskatseen, Paahdepennun, Kiiltopennun, Apilatassun ja Jäkälätäplän)
Kukaan näistä ei välttämättä kuole, mutta tavallaan haluisin draamaa mun tarinoihin, niin että jos Jäkälätäplä vois kuolla :>
Tuntuu kauheelta kun haluun tappaa sen :(

Kolmas luku – Run, boy, run

Metsopentu ynisi ärtyneenä, kun jokin pökki häntä hereille. Kesän yöttömät yöt olivat jo nostaneet auringon taivaalle, mutta ulkona kuuluvista äänistä – tai niiden puuttumisesta – oli helppo päätellä, ettei aamu ollut vielä koittanut, ja pentu nostikin päänsä hämmentyneenä nähdäkseen isänsä seisovan vierellään.
”Mennään”, vaalea kolli naukaisi, ja otti suunnakseen leiriaukean vastausta odottamatta. Metsopentu kompuroi ylös niin nopeasi, kuin suinkin kykeni, jättäen unissaan tuhisevan sisarensa vielä petiinsä. Metsopennun askeleet olivat olleet vielä kuukausi sitten hyvin hitaita ja huteria, mutta hän oli alkanut nopeasti tottua suuriin käpäliinsä sillä sen jälkeen, kun Ahomyrsky oli luvannut opettavansa pentua taistelemaan, soturi oli juoksuttanut tätä ympäri leiriä jatkuvasti; välillä Metsopentu kuljetti tuoresaalista tai yrttejä ynnä muuta tarpeellista soturien, oppilaiden ja klaaninvanhimpien puolesta, ja välillä hän joutui juoksemaan muuten vain sinne tänne. Joskus hänen täytyi kerrata soturilakia juostessaan tai puhua omiaan. Jatkuva juokseminen tuntui aluksi Metsopennusta kummalliselta, ja hän vaikutti olevan aina hengästyksissään, mutta jo muutaman viikon sisällä hän oli huomannut juoksemisen ja kävelemisen muuttuneen helpommaksi. Usvapentu kompasteli edelleen joskus kävellessäänkin, mutta Metsopentu tunsi jo käpälänsä kuin kokenut vaeltaja. Ahomyrsky oli huomannut jo aikaisessa vaiheessa, kuinka suuret käpälät hankaloittivat pentujen liikkumista, ja puuttunut asiaan välittömästi parhaalla keksimällään keinolla, ja tämän ansiosta muussa tapauksessa jatkuvaan kompasteluun tuomittu Metsopentu kykeni nyt juoksemaan pysähtymättä lähes puolen linnunlennon ajan. Ahomyrsky pysähtyi äkisti tuoresaaliskasan eteen, ja käänsi katseensa poikaansa.
”Syö. Syö sen verran, että juuri ja juuri tunnet ruuan vatsassasi”, kolli käski. Metsopentu loi isäänsä kysyvän katseen, mutta poimi kasasta pienen rastaan vastalauseita esittämättä. Ahomyrsky istahti alas ja ryhtyi pesemään turkkiaan, selittäen aikomuksensa samalla:
”Nyt on viherlehti, joten saalista riittää. Tulet varmaan joskus taistelemaan tai juoksemaan vatsa täynnä, joten totutamme sinut siihen pikkuhiljaa tästä lähin. Pieni määrä ruokaa vatsassa on tarpeeksi tässä vaiheessa, mutta lisäämme määrää vähän joka päivä”, soturi selitti.
”Jos joudut viemään viestiä tai pakenemaan henkesi edestä, kesken matkaa oksentaminen ei tule juurikaan auttamaan asiaasi”
Metsopentu tuijotti Ahomyrskyä hiljaa, kuunnellen tämän sanoja ja nielaisi palan rastaasta.
”Tulet varmaan oksentamaan harjoitellessasi, mutta se kuuluu asiaan”, vaalea soturi tokaisi. Metsopentu nyökkäsi. Hän arvasi, että harjoittelu tulisi olemaan epämukavaa, mutta tiesi, että se olisi välttämätöntä tulevaisuuden kannalta. Hän käänsi katseensa puolisyötyyn rastaaseen, ja työnsi sen isänsä eteen, viestien saaneensa syödäkseen tarpeeksi. Ahomyrsky nyökkäsi, ja söi linnun jämät nopeasti, pitäen huolen siitä, ettei ruokaa mennyt hukkaan. Tämän jälkeen soturi käänsi katseensa kohti leiriä, silmäillen hetken sen rakennetta.
”Juokse kolme… ei, neljä kertaa oppilaiden pesän ympäri ja tule sitten kertomaan, miltä tuntuu. Sen pitäisi olla tarpeeksi tuntuman saamiseksi”, kolli ohjeisti. Metsopentu nyökkäsi, ja lähti juoksemaan kohti pesää. Välittömästi hän tunsi ruuan nousevan takaisin kurkkuunsa, mutta pentu jätti tunteen huomioimatta ja nieli palat uudelleen. Jo ensimmäisen kierroksen loppuvaiheilla vatsassa alkoi polttaa, ja kolmannen kierroksen puolivaiheessa kolli joutui pysähtyä estääkseen oksennuksen. Tämän huomattuaan Ahomyrsky juoksi välittömästi pennun luo, selvästi huolissaan tämän voinnista.
”Oliko jo liikaa?”
Metsopentu pudisti päätään, nielaisten ja hengittäen sen jälkeen syvään.
*Pitää vain tottua*, kolli ajatteli, nostaen pian päänsä taas ylös.
”Voinko juosta tämän päivän itsekseni?”
Ahomyrsky nyökkäsi, ilmeisesti ymmärtäen, miksi pentu halusi tehdä niin.
”Ota viimeistään auringonhuipun aikaan partion pituinen tauko. Vaihdan vuoroa leirinvartijan kanssa, joten tule suuaukolle sanomaan, jos tarvitset jotain”, soturi ohjeisti. Metsopentu nyökkäsi, ja käänsi suuntansa kohti leirin ympärillä kasvavaa piikkiherneaitaa. Suurin osa pesistä oli aidasta irrallaan, joten sen viertä oli suhteellisen helppoja esteetön juosta. Terävien oksien vierellä ei ollut mukava loikoillakaan, joten yleensä Metsopentu pääsi juoksemaan rauhassa. Joissakin kohdin pentu joutui pujottelemaan pesien välistä, mutta kuukauden juoksemisen aikana mieleen oli jo painunut reitti, jota kulkea. Metsopentu päätti aloittaa kepeällä hölkkäysvauhdilla, alkaen vasta jonkin ajan päästä nostaa hitaasti nopeuttaan juoksuvauhtiin. Kun keho oli jo tottunut liikkeeseen, oli juokseminenkin helpompaa, eikä ruoka enää noussut ylös samalla tavoin. Juostessaan Metsopentu vilkaisi taivaalle; aurinko nousi huippuunsa aikaisemmin viherlehden aikaan, eikä juostavaa aikaa ollut kuin ehkä hieman partion pituutta enemmän. Metsopentu olisi mielellään juossut pidempäänkin, mutta hän tiesi, että Ahomyrsky halusi varmistaa, ettei hän ylikuormittaisi itseään. Nuori kolli oli alkanut tämän kuukauden harjoittelun aikana pitämään juoksemisesta ja hän arvelisi, että siitä tulisi todennäköisesti olemaan hänelle etu oppilas- ja soturiaikoina. Hän tuskin kykenisi ylittämään keskivertokissan nopeutta rakenteensa takia, mutta ainakaan hän ei tulisi olemaan muita hitaampi.
*Ehkä minusta voi tulla viestinviejä…* kolli pohti, pyörittäen mielessään erilaisia mahdollisuuksia ja tilanteita, joissa juoksemisesta tulisi olemaan hyötyä.
*Minun täytyy kuitenkin vielä ensin opetella juoksemaan hankalassakin maastossa. Luonto tuskin on yhtä tasaista, kuin leirin pohja…* Metsopentu alkoi miettiä, kuinka paljon hankaluuksia epävakaa maasto hänelle todellisuudessa tulisi aiheuttamaan. Hänellä ei juurikaan ollut häntää, joten tasapainon pitäminen saattaisi olla aluksi hankalaa, mutta samalla hän omasi vahvat lihakset, ja ne todennäköisesti tulisivat tottumaan tasapainon jatkuvaan kohdentamiseen, aivan niin kuin kaikkeen muuhunkin.
*No, kaikki on hankalaa aluksi*, kolli totesi itsekseen. Oli hän tasaisellakin maalla kompuroinut aluksi, mutta nyt se sujui kuin uiminen kalalta. Metsopentu oli oppinut nauttimaan siitä, kuinka käpälät iskeytyivät maahan juostessa, eikä karvoihin tarttuva hiekka enää häirinnyt. Metsopentu oli jo niin tottunut juoksemiseen, että kollista tuntui välillä kummalliselta nähdä siskonsa kompastelevan tassuihinsa, sillä ne ajat olivat olleet hänelle jo pitkään takana.
*Usvapentu tuskin tulee tottumaan käpäliinsä vielä kuihin…*
Ajatuksissaan nuori kolli ei huomannut reitillä puoliksi hiekkaan kaivautunutta kiveä, ja kompastui nopeasta vauhdista, kierähtäen äkisti selälleen. Hämmentyneenä pentu ei hetkeen edes reagoinut mitenkään, vaan tuijotti vain maasta nököttävää kiveä.
*Miksi täällä on tuollainen…?*
Hetken hämmentyneenä maattuaan Metsopentu nousi ylös, ja nuolaisi kipeää tassuaan pari kertaa. Hän mulkaisi kiveä epäilevään sävyyn, ja lähti taas juoksemaan, tällä kertaa pitäen huomionsa reitillä. Kiviä tuli välillä lisää, välillä niitä taas ei ollut ollenkaan. Ne estivät Metsopentua uppoutumasta ajatuksiinsa tavalliseen tapaan, ja hämmensivät kollia; tällä reitillä ei koskaan aiemmin ollut kiviä, eikä niitä ollut kauheasti leirissä muutenkaan. Jonkun oli täytynyt asettaa kivet reitille tarkoituksella, ja Metsopentu tiesi juuri, kuka se olisi. Aurinko oli viimein huipussaan, ja pentu suuntasikin suoraa kohti leirin uloskäyntiä, jonka vierellä Ahomyrsky istui. Soturi hymähti nähdessään pennun kysyvän ilmeen, ja heilautti häntäänsä tyytyväisenä.
”Luulitko, että metsässä kulkeminen olisi esteetöntä?” kolli kysyi, ennen kuin Metsopentu ehti edes suutaan avaamaan. Metsopentu murahti, mulkoillen isäänsä silmäkulmiensa alta.
”Tulen tästedes vaihtamaan kivien paikkaa silloin tällöin, ja lisäämään tai vähentämään esteitä välillä. Sinun on opittava hallitsemaan käpäliäsi paremmin, jotta kykenet jatkossa kulkemaan vaihtelevassa maastossa”, soturi ilmoitti, katse kääntyen vakavaksi.
”Jos koulutuksesi onnistuu, voisit ruveta lähetiksi sota-aikoina… harva asia on tärkeämpää, kuin tiedon nopea kulku.”
Metsopentu luimisti korviaan, muttei väittänyt soturille vastaan. Hän tiesi, että tämä olisi enintä, mihin leirin sisäpuolella pystyi. *Usvapentukin opettelee jo yrttejä Surulinnun kanssa… minunkin on yritettävä parhaani.*
Pentu irvisti itsekseen ja kääntyi tuoresaaliskasalle, syötyään juosten vielä auringonlaskuun asti. Kun aurinko viimein laski ja oli aika käydä lepäämään, Metsopennun käpälät olivat kipeät ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Leirin pehmeä maa oli hellä tassuille, mutta polulle lisätyt kivet tekivät liikkumisesta vaikeampaa ja työläämpää, kuin ennen. Kun Metsopentu viimein palasi pentutarhalle, oli usvapentu jo käpertynyt nukkumaan ja tuhisi unissaan tyytyväisen kuuloisena. Kolli tunsi hivenen kateutta sisartaan kohtaan, mutta muistutti itseään, että hän oli valinnut vaikeamman tien aivan omasta tahdostaan. Hän tiesi, ettei klaani katsonut kotikisutaustaista kaksikkoa hyvällä, ja heidän oli molempien pakko yrittää parhaansa sopeutuakseen joukkoon. Metsopentu kaatoi tumman ruumiinsa sisarensa kylkeä vasten, vilkaisten vielä kerran pentutarhasta ulos ennen kuin vaipui syvään, uupumuksen maustamaan uneen.

// Huhhuh! Kuinkahan kauan siitä taas on, kun viimeksi kirjoitin?! Tarina tosiaan sijoittuu kesään, kun ilmeisesti silloin aloitin tätä kirjoittamaan. Tuli kai unohdettua koko juttu kun YO-kokeet ollut vaan mielessä :'D

”Linnunlento” on aikamääre, joka pohjautuu lintujen maksimilentoaikaan, joka on n. 5-6 tuntia nopeudesta riippuen. Metsopentu pystyy siis tässä vaiheessa juosta pysähtymättä n. 2,5 tuntia. Partion pituuden on oletettu olevan n. 1 tunti.

Tiikerituli, neljästoista luku

Toisen loppu on toisen alku



Kun astuin ulos piilopaikastamme, joka oli joillekkin uusista tuttavuuksilleni koti, minulle taas ikään kuin vankila - vankila, josta pois pääseminen ei ollut minulle mahdollista - kuulin, kuinka routa rasahti tassujen alla. Kuulin, kuinka voimakas, viileä tuuli vinkui ja kahisutti puun oksia. Jos olisin missään muussa tilanteessa, olisi tämä ollut rentouttavaa. Kodikasta, jopa. Mutta tässä tilanteessa, tilanteessa, missä olin valmis luovuttamaan, lehtien kahina ja tuulen ulvonta vain pahensi haluani lopettaa tämä kertaheitolla. Mutta minä en voinut tehdä sitä, en tässä ja nyt, en huomenna, enkä ehkä koskaan. Ja se minun vain oli kestettävä. Vaikka olisin paras metsästämään, taisteluissa voittamaton ja olisin niin kunnollinen ja tunnollinen soturi kuin voisin olla, en minä ketään saisi puolelleni, koska tässä kirotussa maailmassa kunnianhimoiset kissat, sellaiset, ketkä olisivat valmiina tekemään mitä tahansa saadakseen valtaa - esimerkiksi murhaamaan kissan osana julmaa suunnitelmaa - tulisivat aina jyräämään ne, ketkä kunnioittivat lakia, ketkä olivat valmiita odottelemaan vuoroaan. Niin monta asiaa minulta oltiin viety sinä yhtenä yönä, yhtenä yönä, jonka oli tarkoitus olla yksi elämäni hienoimmista hetkistä. Ja tuntuihan se pahalta. Sitä en toki voinut kieltää. Juuri nyt, minulle maailma oli palasina, mutta luovuttaa en pystynyt vielä. Ne palaset täytyi vain koota, siihen minä uskoin, ja sen minä aijoin tehdä. Mutta en tiennyt miten. Koska minkäänlaisia todisteita ei ollut, minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta näyttää, että en murhannut ketään. Paitsi, että se oli vale…ja yksi kissa tiesi totuuden. Minä murhasin veljeni, jonka paha puoli oli sokaissut totuudelta. Sitä ei voinut kiistää, että ehkä Punatassu olisi vielä tässä, jos minä en olisi koskenut häneen kynsilläni. Mutta eipä se kaipuu auta. Ikävään en koskaan saanut lohtua, ja veljeni oli poissa, ikuisesti. Ehkä polkumme kohtaisivat vielä kerran Tähtiklaanissa.

Vilkaisin tassuihini, nyt jo hiukan kastuneisiin niiden lämmön sulattaman roudan takia. En voinut sille mitään, että aina ajatukseni harhailivat siihen kissaan, joka murhasi parhaan ystäväni ja sai minut erotettua minulle tärkeästä klaanistani. Ainoasta elossa olevasta perheenjäsenestäni…kenet tunsin. Ei suru ketään takaisin kuolleista toisi. Ei, vaikka kuinka surisit. Joten täytyi vain pitää pää ylhäällä vaikka pakottamalla, esittää, että kaikki on hyvin. Loppuun saakka. Ja minä olin nyt päätökseni tehnyt, vaikka se ehkäpä vielä tarkoittaisi minulle loppua. Joten kävelin edessäpäin sijaitsemaan metsään. Paikkaan, mihin en olisi oikeasti uskonut meneväni takaisin. Monen kuun jälkeen. En ollut tosin menemässä sinne niissä aikeissa, kuin oltaisiin oletettu. Ja aijoin tehdä uudelleen sen, mitä en koskaan olisi tahtonut tehdä toistamiseen. Toivoin, että saisin viimein oikeutta, saisin taas kokea turvan tunteen. Ehkä yhden loppu olisi taas toisen alku.

Kun huomasin kulkeneeni Varjoklaanin rajan yli, katumus nousi hetkeksi mieleeni. Mutta olin jo liian pitkällä, ja takaisin ei ollut kääntymistä. Minä aijoin tehdä saman, minkä Leijonahammas oli tehnyt Rastaslennolle. Parhaalle ystävälleni. Leijonahammas ei odottaisi tätä, en minäkään. Mutta en voinut muuta, se olisi ainoa keino. Aina aikaisemmin, olin työntänyt ajatuksen pois mielestäni, hokenut itselleni, että en kykenisi koskaan enää tekemään tälläistä, mutta tässä sitä oltiin. Joten kävelin syvemmälle klaanin reviirille. Toivoin kylmän ilman peittävän tuoksuni kissoilta, jotka eivät sitä etsineet. Piilouduin polun viereen, jota pitkin moni oli kävellyt. Minäkin, silloin aiemmin. Ja odotin. Odotin, että näkisin sen kissan, jota etsinkin. Tiesin tunnistavani hänen tuoksunsa ja kullanruskean turkkinsa helposti. Ja pian kosto olisi minun. Täytyi vain luottaa vaistoihini. Saisinko takaisin klaanin kunnioituksen minua kohtaan? En. Mutta yhden asian saisin, se oli varmaa. Saisin murhaajan pois klaanista, joskin minusta itsestäni tulisi se murhaaja. Joskus se vain oli pakko tehdä, vaikka se soturilakia rikkoisikin. Mutta tiesin, ettei minulla ollut asiaa enää Varjoklaaniin tämän jälkeen, ja se ei minua erityisemmin enää haitannut, en oikeastaan edes halunnut sitä tämän kaiken jälkeen. Ja kun vihdoin näin sen tutun turkin, raidallisen, kullanruskean, paksun turkin, tiesin, että nyt se oli menoa. Onneksi hän oli yksin. Astuin risun päälle saadakseni hänen huomionsa, ja se toimi. Leijonahammas kääntyi katsomaan minun suuntaani, mutta ei nähnyt ketään. Vielä.
”Kuka siellä?” kuulin naaraan äänen. Mutta en vastannut. Peruutin taaemmas, toivoen hänen nyt huomaavan minut, ja lähtemään perään.
”Tiikerituli…” Leijonahammas sihahti. Ja näin sen raivon hänen silmissään, hän ei ollut odottanut paluutani.

Johdatin tuon rämesuolle. Suunnitelmani oli selvä. Enää en juossut karkuun, käännyin, ja kiersin Leijonahampaan sivulle. Loikkasin kohti tuota, kynnet esillä. Leijona ja Tiikeri saivat viimein taistella toistamiseen. Kuten siinä tarussa, mitä klaaninvanhimmat pennuille kertoivat. Leijonahammas oli vanhempi ja vahvempi, mutta minä olin fiksumpi liikkeissäni. En käyttänyt pelkkää raakaa voimaa. Klaanikissa ei saanut tappaa taistelussa, minä sain, koska en ollut klaanikissa. Enää. Monien kynsien sivallusten ja huutojen jälkeen Leijonahammas oli satuttanut minua pahasti. Minä tosin häntä pahemmin. Korvani tuntui kuin se olisi tulessa, pala siitä oli revitty irti. Jo valmiiksi sokeaa silmääni oltiin kynsitty, se sattui, ja arpi oli revennyt laajemmalle alueelle. Ja kyljessäni oli syvä viilto, mutta olin satuttanut Leijonahammasta pahemmin, kuin hän minua. Ja Leijonahammas oli jo hengästynyt. Minä en. Vaikka minua sattui, loikkasin naaraan päälle. Otin hampaillani lujasti kiinni hänen niskastaan, samalla kun pidin kynsilläni kiinni hänestä. Kuulin, kuinka tämä kiljui tuskissaan, mutta se oli tukahdutettu sammaleella, johon hänen päätänsä painoin, ja sitten kuului rasahdus, ja suuni täyttyi verellä. Ja naaras oli veltto. Olin voittanut tämän taistelun…ja sen sisäisen taistelun mielessäni. Olisin luullut, että nyt olisin paniikissa, minä murhasin kissan. Mutta en ollut, mieleni oli tyyni, kasvoni märät verestä. Rastaslento oli ehkä saanut oikeutta. Minä olin saanut oikeutta. Joten viskasin ruumiin syvemmälle rämeen keskustaa, ja varmistin, että se uppoaisi löytämättömiin. Tuo soturi ei koskaan palaisi Varjoklaanin leiriin. Mutta en minäkään. Ja kun Leijonahampaan ruumis oli varmasti siellä piilossa, käännyin, ja loikin pois tältä reviiriltä. En aikonut kertoa kenellekkään, mitä olin tehnyt. Ainoa, mitä tässä kaduin, oli, että muut eivät koskaan saaneet tietää, millainen soturi Leijonahammas oli ollut oikeasti. Mutta Tähtiklaaniin hänellä ei varmasti ollut pääsyä. Ei missään tapauksessa, ja siitä olin vuorenvarma.

Olin pessyt naamani verestä. Haavoihin sattui tietysti, mutta en antanut sen haitata elämääni. Astuin taas sisälle paikkaan, josta aikaisemmin olin käyttänyt nimitystä vankila. Nyt kahleet oli rikottu. Paitsi, että eivät. Koska minun täytyi kertoa ystävilleni, että lähden. En tosin tiennyt, miten onnistuisin siinä. Enkä tiennyt kunnolla, mihin olin matkalla. Mutta se olisi sen ajan murhe. Huomasin Jupiterin nukkumassa maassa, olihan vielä melko varhainen aamu. Pohdin, pitäisikö harmaa naaras herättää. En huomannut lähestyvien, hentojen askelien ääntä, ennen kuin pieni, oranssi kissa loikkasi päälleni.
”Kipinä!” huudahdin, kun säikähdin nuoren kollin hyökkäystä. Hänen vieressään seisoi vielä Kipinääkin nuorempi ja pienempi kissa, Korppi, kehen melko pian Tiikeritulen saavuttua kissat olivat törmänneet. Hänet oltiin myös jätetty oman onnensa nojaan, nyt hän oli heidän ystävänsä.
”Säikäytinpäs sinut, Tiikerituli!” Kipinä hihkaisi. Hymähdin näille kahdelle, kuin mitään ei olisi juuri käynyt yön aikana. Kuin en olisi juuri tappanut kissaa. Mutta eipä se minua liikuttanut.
”Hmmm, hetkinen… miksi korvasi on noin repaleinen?” Kipinän suu loksahti auki. Pudistelin päätäni.
”En voi kertoa, ehkä kun olette vanhempia.” Kipinä tuhahti. ”Mutta olen kunnossa, älä huoli. Minulla tosin on, tuota, kerrottavaa teille…voisitko hakea emosi ja Utun tänne?” kysyin pieneltä kissalta, en ollut täysin varma, kuinka vanha tämä oli, mutta arvioisin, että ehkä noin yhdeksän kuuta… ”Ja Korppi, odottaisitko tässä…” sanoin toiselle kissalle, tämä oli hieman nuorempi kuin Kipinä. Jupiter heräsi, ja nousi ylös, venytellen lihaksiaan. Pian Kipinäkin tuli takaisin, Soran ja Utun kanssa.

Kerroin heille lähteväni pois. Takaisin klaaniin. Mutta en minun klaaniini, siitä en tosin ollut maininnut heille sitten sanaakaan. Juuri, kun olin kääntymässä pois, kuulin Korpin puheen. En todellakaan odottanut sitä
”T-Tiikerituli, minä… minä haluan tulla mukaasi!”
Silmäni laajenivat, ja katsoin häntä ihmeissäni. Miten niin hän halusi mukaani?
”Oikeastiko, oletko varma?” oli ainut, mitä sain sanottua… en tiennyt, ymmärsikö Korppi oikeasti klaanielämää, mutta pakko myöntää, oli tämä taitava metsästäjä niin nuoreksi, ja hyvä sanojensa kanssa. Olin toiminut vähän kuin hänen mestarinansa nämä kuut, kun olin ollut täällä. Olin opettanut Kipinälle ja Korpille joitakin klaanien metsästystaktiikoita, ja Korppi oli oppinut ne nopeasti. Kun Korppi nyökkäsi, vahvistaen toiveensa, minä hymyilin tälle lämpimästi.
”Enpä tiedä…tosin, en minä varmaankaan sinua voi estää…” totesin, huokaisten. Mutta samalla olin hieman iloinen, Korpista kyllä kieltämättä tulisi hyvä klaanikissa. Pienen keskustelun jälkeen, Korppi todella päätti tulla mukaan, ja hyvästelimme muut kissat ennen kuin käännyimme pois, kohti reviirejä. Kipinä kyllä näytti hieman loukkaantuneelta, tämä kolli ei tosin tahtonut lähteä pois Soran luota, mikä oli ymmärrettävää. Mutta en katsonut enää taakseni, kävelin hiljaa Korpin kanssa pois täältä, kohti kaksijalkalaa, jonka kautta pitäisi kulkea. En vieläkään ollut täysin varma, mihin menisimme. Vaihtoehtoja oli kaksi, Taivasklaani ja Jokiklaani, enkä edes tiennyt, ottaisiko niistä kumpikaan meitä vastaan. Molemmissa oli kaksi hyvää puolta: molemmat klaaneista olivat ne, jotka eivät pitäneet soturilakia niin suuressa arvossa, ettei sitä saisi koskaan rikkoa. Taivasklaanin toinen hyvä puoli oli, että se oli kaukana Varjoklaanista, siispä huhut siitä, että Tiikerituli olisi muka murhannut Rastaslennon, eivät todennäköisesti olisi levinneet sinne asti. Mutta Jokiklaanin hyvä puoli oli taas, että se oli lähempänä Varjoklaania, joten Tiikerituli saattaisi jopa tavata isänsä taas. Siinä tosin oli se riski aina, joten… Tiikerituli teki nopeasti valinnan. Ja nyt, hän tiesi, mille polulle oli kääntymässä. Niin tämän matkan kannalta, kuin hänen elämänsäkin.

Sillitassu hölkkäsi pitkin saniaisten ympäröimää ketunpolkua. Kettu oli kulkenut siitä muutama auringonnousu sitten, mutta hän ja Jäkälätäplä olivat jäljittäneet sen reitin reviirin rajojen ulkopuolelle. Siitä ei olisu vaaraa klaanille, ellei se sitten tulisi takaisin, ja siinä tapauksessa sitä odottaisi hiukan vähemmän tervetullut vastaanotto. Sillitassu kehräsi, kuvitellessaan ketun luikkivan pois pelosta vikisten
soturien sähistessä sille. Hän vilkaisi ympärilleen, saadakseen kuvan ympärillä avautuvasta lehtisateen värittämästä kuusikosta. Kuuset pysyivät samanlaisena läpi vuoden, ne olivat kestäviä kuin Varjoklaanin soturit. Neulasmatto Sillitassun jaloissa risahti. Hän oli tallannut risun päälle.
<Hienoa, nyt kaikki riista pakenee täältä sinne missä se kettu odottelee helppoa saalista,> Sillitassu ärähti mielessään. <Olisipa yhä Viherlehti>, hän huokaisi mielessään. Kylmä viima oli kuitenkin puhaltanut sen pois lehtisateen tieltä jo monta auringonnousua sitten. Turkkiaan pörhistäen ja tuulta vastaan kamppaillen hän tunki saniaispensaan läpi aukiolle.
<Täällä voisi piileskellä riistaa,> hän tuumi suuta raottaen. Tuuli puhalsi häntä kohti.
<Hyvä, nyt riista ei haista minua.>
Pian hento hiirentuoksu tunkeutui hänen nenäänsä. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi hiiren aivan suuren karhunvatukkapensaan ulkopuolella.
<Minun on osuttava tai lennän tuonne pensaaseen ja saan nyppiä piikkejä itsestäni seuraavaan kokoontumiseen asti,>
Sillitassun läpi kävi puistatus.
Nyt hänen olisi kuitenkin keskityttävä nappaamaan pieni otus. Kaikki riista olisi nyt tervetullutta. Vaanimisasentoon kyyristyttyään, hän lähti vaanimaan
hiirtä pitäen itsensä kokoajan tuulen alapuolella ja varoen tarkkaan risuja ja lehtiä. Häntäkin oli pidettävä täysin jäykkänä, ettei se kahistaisi aluskasvillisuutta. Nyt matkaa jäljellä oli enää vain noin kahden sammakonloikan verran. Hän veti takajalkansa lähemmäs, jännitti lonkkansa ja ponnisti valtaisaan loikkaan, hiukan liian valtaisaan. Hän sai melkein napattua hiiren mukaansa, mutta lensikin kuperkeikkaa suoraan vatukkapensaan piikkien keskelle. Häneltä pääsi tuskaisa rääkäisy, kun piikit upposivat hänen karvoihinsa. Hän yritti pyristellä irti, muttei onnistunut.
"Apua!", hän huusi toivoen jonkun kuulevan.
"Apua!"
Hän kuuli ääniä edestään. Saniaispehko heilahti ja esiin astui kullankeltainen kolli, jonka perässä kipitti oppilas.
<Haukkahammas ja Apilatassu, Tähtiklaankn kiitos he kuulivat.> Sillitassu huokaisi helpotuksesta.
Haukkahammas katseli häntä kummissaan:
"Miten sinä oikein sinne päädyit?"
"Hyökkäsin hiiren kimppuun, mutta loikka vei liian pitkälle", Sillitassu mumisi nolona.
"Voi ei! Sinut pitää saada pois sieltä", Apilatassu inahti.
"Emme voi vetääkään häntä ulos, tai hänen turkkinsa irtoaa", Haukkahammas murahti.
"Mitäs tehdään?"
Sillitassu irvisteli, kun piikit tunkeutuivat aina vain syvemmälle.
<Tätä menoa olen täällä vielä Lehtikadon aikaan ja jäädyn kuoliaaksi,> hän jupisi mielessään.
"Emmeko voisi kastella häntä?", Apilatassu hihkaisi yhtäkkiä.
"Silloin hänestä tulisi limainen kuin silli ja hänet voisi liu-uttaa pois!"
"Tuohan on hyvä idea", Haukkahammas kuulosti vaikuttuneelta.
"Käynpä heti hakemassa märkää sammalta. Odota sinä täällä."
Kolli katosi saniaisten sekaan.
"Miten edes keksit tuon?" Sillitassu ihasteli.
Hän oli todella vaikuttunut oppilaan älykkyydestä ja nokkeluudesta.
"En minä tiedä", Apilatassu kuulosti vaivaantuneelta.
"Se vain tuli mieleen."
He istuivat siinä vielä hetken kahdestaan odottamassa. Taino, Apilatassu istui. Sillitassu näet roikkui yhä piikkipensaassa. Sitten, vihdoin hän näki Haukkahampaan tulossa sammalta suussaan.
"Otha", hän mumisi Apilatassulle sammalet suussaan.
Apilatassu nappasi mestariltaan märkää sammalta ja kurkotti pensaaseen sivelemään sillä Sillitassun harmaata kylkeä.
Haukkahammas teki samaa toisella puolella.
"Eiköhän nyt riitä", Sillitassu naukaisi hytisten, kun kylmä vesi tunkeutui hänen turkkiinsa.
"Olet oikeassa. Sinun pitäisi olla nyt tarpeeksi liukas", Haukkahammas naukui pidottaen sammaleen.
"Apilatassu, mene sinä tuknne toiselle puolelle ja työnnä häntä takamuksesta.
"Takamuksesta?! Yök!" Apilatassu yökkäsi, mutta kiersi tottelevaisesti piikkipuskan toiselle puolelle kohti Sillitassun takamusta. Sillitassu älähti kun nuoti kolli alkoi puskea ja nuoren oppilaan mestari vetää häntä ulos pensaasta. Apilatassun idea toimi ja Sillitassun turkki luisti. Vain muutama harmaa karvatukko jäi kiinni piikkeihin. Hän kompasteli viimeiset askelet ulos pensaasta ja lysähti maahan.
"Kiitos", hän naukui uupuneena. Samassa hän haistoi uuden tuoksun.
"Hei, Jäkälätäplä", Haukkahammas
naukui tervehdykset Sillitassun mestarille.
"Mitä ihmettä on oikein tapahtunut?" Jäkälätäplä tiukkasi tyrmistyneen näköisenä.
"Näytät siltä, kuin olisit ollut juuri rajakahakassa."
"Jäin kiinni piikkipensaaseen", Sillitassu nuolaisi rintaansa muutaman kerran.
"Apilatassu keksi loistavan keinon kastella turkkini liukkaan märäksi, niin minut pystyi liu-uttamaan irti pensaasta", hän kertoi.
"Apilatassuko?" Mestari kääntyi katsomaan nuorempaan oppilaaseen.
"Hyvin keksitty", Jäkälätäplä naukaisi ihaillen.
"Jep! Hän pelasti minut piikkipuskalta", Sillitassu kehräsi.

Oravan tuoksu oli lämpimän herkullinen. Sillitassun olisi tehnyt mieli pysähtyä syömään lämmin eläin, mutta muu klaani olisi ruokittava ensin. Kylmän harmaanvihreä metsä hänen ympärillään näytti valmiilta vastaanottamaan lehtikadon. Siihen olisi kuitenkin vielä muutama kuu. Sillitassu ei odottanut kylmää ja lunta innolla. Sairautta tulisi, nälkää tulis ja ennenkaikkea surumielinen pimeys saapuisi kietomaan klaanit taas sisäänsä. Leirin suuaukko näkyi kuusten lomasta. Sillitassu lisäsi vauhtia ja pinkaisi juoksuun läpi metsän. Neulasmatto narskui hänen käpäliensä alla. Sateen haju alkoi vallata metsää. Tummat pilvet peittivät auringon. Kohta alkaisi sataa. Sillitassu lisäsi edelleen vauhtia.
<En tahdo kastua likomäräksi!> Sillitassu ajatteli.
Suuaukko oli hänen edessään. Hän hiljensi vauhtinsa raviksi. Ensimmäiset sadepisarat noruivat alas taivaalta, pitkin hänen turkkiaan. Orava alkoi kastua. Sillitassu hölkkäsi tuoresaaliskasalle ja laski saaliin kasan huipulle.
<Toivottavasti joku ottaa sen pian, ennenkuin se kastuu likomäräksi,>
hän pohti.
"Hieno saalis, Sillitassu", Jäkälätäplä naukui.
Naaras oli ilmestynyt hänen taakseen suussaan kaksi nappaamaansa hiirtä. Hän ojensi toisen Sillitassulle ja piti itse toisen.
"Syö. Sinä olet varmasti nälkäinen", hänen mestarinsa vielä naukui. "Ja nypi nuo piikit turkistasi."
Sillitassu tassutti sisään oppilaidenpesään ja istuutui hiirensä kanssa makuusijalleen.
"Nappasitko sinä tuon?"
Sillitassu käännähti. Apilatassun silmät kiilsivät pesän hämärässä.
"En, mutta nappasin oravan. Tämä on toinen Jäkälätäplän hiiristä", Sillitassu selitti mussuttaen samalla hiirtä.
"Hienoa, käyn hakemassa sen oravan. Voin syödä sen Raitatassun
kanssa", nuori kolli hihkaisi ja katosi ulos sateeseen.
<Vai niin. Ainakin joku syö sen, ennenkuin se kastuu ihan läpi,> Sillitassu ajatteli.
Hän oli juuri saanut lopetettua ateriansa, kun Apilatassu pamahti taas sisään oravan kanssa.
"Rhaitathassu!" Kolli kutsui toista oppilasta orava suussaan.
"Thule syöhmäähn!"
Raitatassu nousi vuoteeltaan tassuttaen Apilatassun luo. Hän istuutui syömään oravaa.

"Toisinsanoen, tämä on väliarviointi. Testaan sinun taitojasi, jotta tiedän mitä minun on vielä opetettava sinulle", Jäkälätäplä naukui.
Sillitassu työnsi kynsiään ulos ja sisään innosta räjähtämäisillään.
"Voimmekin nyt aloittaa", mestari naukui.
"Lähde vain minne haluat, niin seuraan sinua huomaamattomasti."
Sillitassu vinkaisi innosta ja lähti ulos leiristä.
<Siis niin paljon saalista kuin mahdollista? Selvä!> Sillitassu naukui päässään.
Hän pohti juostessaan, minne menisi.
<Voin mennä sinne ruovikkoalueelle järven rantaan! Sieltä voisin saada jotakin riistaa,>
Sillitassu päätti.
Hän vaihtoi lennosta suuntaa ja suuntasi suoraan järvelle. Rannan tuntumassa hän hiljensi vauhtia ja lähti hiipimään tassut hädintuskin maata hipoen. Hän herkisti nenäänsä riistan tuoksuille. Pian hän haistoikin vesimyyrän. Hän paikansi sen ruovikkoon lähelle rantaa. Hän kumartui vaanimisasentoon ja lähti hiipimään kohti otusta. Vesimyyrä tuhisi ja lyllersi muutaman askelen. Sillitassu loikkasi kohti myyrää. Hän näykkäisi sen niskaa ja niin vesimyyrä valahti veltoksi.
<Toivottavasti Jäkälätäplä näki tuon,> Sillitassu pohti ylpeästi. Hän
hautasi elukan kuusen juurelle. Kuopan täytettyään hän lähti jatkamaan matka. Lisäriista ei tekisi pahaa. Nyt hänen kuonoonsa tunkeutui sammakon niljakas tuoksu. Sillitassu kyyristyi jälleen vaanimisasentoon. Sammakko oli helppo saalis. Hän nappasi sen helposti, hautasi senkin maahan ja lähti jatkamaan edelleen matkaa. <Tämähän menee hyvin!> Sillitassu
hihkui mielessään.
Hän oli saanut jo kaksi saalista. Lisääkin varmaan vielä tulisi.

Sillitassu kantoi kahta saalistaan leiriin. Hän ei ollut saanut mitään vesimyyrän ja sammakon lisäksi. Jäkälätäplä olisi varmasti pettynyt häneen.
"Kuule Sillitassu."
Sillitassu säpsähti, kun kuuli äänen.
Jäkälätäplä oli ilmestynyt esiin jostakin ja katseli nyt häntä.
"Sinulla meni todella hyvin. Vaanimisasentosi oli loistava, hiipiessäsi häntäsj pysyi aloillaan ja tassusi hädintuskin koskivat maahan. Aivan loistavaa työtä", mestari naukui nuolaisten Sillitassun poskea.
"Oikeasti?" Sillitassu naukui yllättyneenä.
"Tietysti", Jäkälätäplä naurahti.
"Jos ei ole riistaa, se ei ole sinun syysi."
<Tottahan tuokin,> Sillitassu tuumi.

//Ihan kiva tuli :) Ei mikään mun lemppari mut jotain nyt halusin kirjottaa :D

TOINEN LUKU

Oppilaana oleminen oli aivan niin haastavaa kuin olin ajatellutkin. Minusta oli tullut kuita sitten oppilas yhdessä siskoni Hopeatassun kanssa. Niin oli tullut myös Aavetassusta ja Huurutassusta, kuten myös Peuratassusta. Sen sijaan Kaislatassu ja Lummetassu olivat jo saaneet soturinimensä: Kaislakukka ja Lummeloiske. Minun mielestäni nimet sopivat heille hyvin, enkä voinut olla pohtimatta, minkä nimen minä saisin soturina.
Jos minusta koskaan sellaista tulisi.
Mestarini Nokkosväre väitti, että olin todella taitava ja lahjakas oppilas, mutta minun tulisi vain luottaa itseeni enemmän. Tiesin, että olin epävarma - loistihan se minusta jo kauas, ja tunsin sen itsekin sisälläni. Se oli kuin pieni pyörre, joka tutisutti tassujani ja vapisutti lihaksiani, yrittäen kaataa minut maahan ja saada minut epäonnistumaan. En vain tiennyt, miten päihittää se: epävarmuus tuntui olevan vain osa minua, aivan kuten häntäni. Tai korvani. Miten irrottaisin jotain, mikä kuului minuun yhtä vahvasti kuin jokainen raajani?
Hopeatassulla epävarmuutta ei sen sijaan tuntunut olevan lainkaan. Siskoni teki kaiken ilman pelkoa ja epäröintiä, ja vaikka hän välillä epäonnistuikin, se ei lannistanut häntä. Hän vain jatkoi yrittämistä, positiivisena ja itsevarmana.
En ymmärtänyt siskoani ja sitä, miten hän ei pelännyt epäonnistumista.
En myöskään voinut olla huomaamatta emoni pettynyttä katsetta, kun epävarmuuteni näkyi ulospäin. Hän aina huokaisi hiljaa ja luuli, etten koskaan kuullut sitä. Kyllä minä kuulin. En vain sanonut mitään. Yritin aina vain peittää epävarmuuteni, jotta emoni ei tarvitsisi huokailla ja pudistella päätään, tai sitten välttelin häntä.
Välttelin oikeastaan monia kissoja. Kenties kaikkia. Viihdyin paljon yksin, ja jokainen tuntui tietävän sen, mutta vaikka yksin oleminen oli minulle niin paljon helpompaa kuin muiden kanssa jutteleminen, koin silti yksinäisyyttä silloin tällöin. Varsinkin nähdessäni kuinka muut kerääntyivät yhteen pitämään hauskaa ja nauramaan, keskustelivat toistensa kanssa kuin se olisi ollut yhtä helppoa kuin hengittäminen.
Käänsin katseeni pois muista oppilaista, jotka olivat kerääntyneet tuoresaaliskasan lähistölle jakamaan taistelu- ja saalistusvinkkejä. Hopeatassu oli pyytänyt minua mukaan, kuten hän usein teki, mutta olin sanonut haluavani olevan yksin, ja siten hän oli jättänyt minut rauhaan ja liittynyt muiden seuraan. Arvostin sitä, miten siskoni aina yritti saada minua olemaan muiden kanssa ja kutsui minut mukaan muiden oppilaiden tekemisiin, vaikka usein kieltäydyinkin.
Kävelin kohti pentutarhaa, mutta aikomuksenani ei ollut astua sinne sisälle, vaan suunnata sen taakse. Ohittaessani pentutarhan kuulin, miten Telkkälaulun vastasyntyneet pennut - Luupentu, Häivähdyspentu ja Sointupentu - naukuivat kovaan ääneen pesän sisällä. Muistin omat aikani pentutarhassa ja toisinaan toivoin, että olisin voinut mennä ajassa taaksepäin, takaisin emoni kylkeen ja pentutarhan suojaan.
Väräytin viiksiäni ajatuksilleni ja pysähdyin pentutarhan läheisyydessä olevan pienen joen reunalle. Katselin hetken sen kimaltelevaa pintaa, sen sinistä hehkua, ennen kuin istahdin alas ja suljin hetkeksi silmäni. Aurinko paistoi kasvoilleni lämpimänä. Miten jokin niin kaukainen asia kuin aurinko pystyi lämmittämään niin voimakkaasti?
“Rauhallinen ilma tänään.”
Hätkähdin takaani kuuluvalle äänelle. En ollut kuullut Aavetassun lähestyneen minua, mutta niin se usein olikin: kolli tuntui aina ilmestyvän jostakin.
En sanonut mitään.
Aavetassu ei tuntunut häiriintyneen hiljaisuudestani. Hän istahti vierelleni ja suki hetken tassuaan, suoristi sitten selkänsä ja katseli jonnekin kaukaisuuteen. Olin aina pitänyt Aavetassusta, ehkä siksi, että kolli oli hiljainen kuten minä. Vaikkakin epäilin, että Aavetassu hiljaisuus johtui muista syistä kuin omani.
Silti oli kiva, että tunsin jonkun, joka oli edes hieman samankaltainen kanssani.
“Sinulla on tänään arviointi”, Aavetassu sanoi yhtäkkiä, hänen turkoosinvihreät silmät tuijottaen pian minua.
“Mitä?” Tunsin turkkini kihelmöivän. Arviointi? Mitä ihmettä Aavetassu oikein selitti? Nokkosväre ei ollut puhunut minulle asiasta mitään.
“Kuulin Hopeatassun ja Huuhkajahuudon puhuvan siitä. Siskosi arviointi alkaa näillä hetkillä, ja sitten on sinun vuorosi”, Aavetassu kertoi. Hän räpäytti silmiään ymmärtäväisesti. “Ajattelin, että haluaisit tietää etukäteen.”
“Kiitos.” Vedin syvään henkeä. En kokenut oloani valmiiksi arviointiin, mutta olin samalla huojentunut siitä, että Aavetassu oli tullut varoittamaan minua.
En voinut olla murehtimatta siitä, mitä arvioinnissa tapahtuisi. Tiesin sen tarkoituksena olevan, että oppilas todistaisi olevansa valmis soturiksi - eli omaisi ne taidot, joita klaanin täysinäiseltä soturilta vaadittiin - mutta en tiennyt tarkalleen mitä arvioinnissa tehtiin ja miten se tapahtuisi. Ja se jännitti minua.
“Tuhkatäplä tietää varmasti arvioinnista enemmän”, Aavetassu tuumi ääneen. “Voimme kysyä häneltä neuvoa.”
Oli kuin Aavetassu olisi lukenut ajatukseni. Miten hän osasikaan ymmärtää ja lukea muita kissoja niin hyvin? “Niinkö luulet?”
“Kyllä kyllä. Tule niin mennään.”
Aavetassu nousi ylös ja lähti kävelemään poispäin pieneltä joelta. Seurasin häntä, sillä mitä muutakaan olisin tehnyt, ja lisäksi halusin todella kuulla, mitä sanottavaa Tuhkatäplällä olisi arvioinnista. Olihan hänestä ja hänen sisaruksistaan tehty vain jokin aika sitten sotureita.
Tuhkatäplä löytyi helposti, sillä hän astui pian Vesitassun perässä pois parantajan pesästä. Kilpikonnakuvioillinen soturi ja harmaa parantajaoppilas juttelivat keskenään hyväntuulisesti.
“Kiitos avusta, Tuhkatäplä”, Vesitassu hymyili soturille. “Näillä yrittmäärillä pärjään nyt paljon paremmin.”
“Kysy vain, jos tarvitset lisää apua. Autan mielelläni”, Tuhkatäplä kehräsi.
Minä pidin Tuhkatäplästä. Hän oli aina ystävällinen ja mukava, ja muistan miten olin leikkinyt pentuna hänen kanssaan useampaan kertaan.
Aavetassu suuntasi kohti Tuhkatäplää, mutta näin miten hänen katseensa seurasi tarkkaavaisena Vesitassua.
“Aavetassu, Aarretassu”, Tuhkatäplä tervehti meitä ensimmäisenä. Hymähdin huvittuneena sille, miten samanlaisilta minun ja Aavetassun nimet kuulostivat. “Mitä te täällä?”
“Mitä soturiarvioinnissa tapahtuu?” Aavetassu kysyi, mennen suoraan asiaan ilman sen suurempia ongelmia.
Tuhatäplä katsoi Aavetassua ja sitten minua hieman huvittuneena. “Kummalla teistä on arviointi edessä?”
“Aarretassulla”, Aavetassu sanoi, “mutta minäkin haluan tietää.”
“Noh…” Tuhkatäplä istahti alas mietteliäänä. “Se vähän riippuu mestarista. Yleensä on jonkinlainen metsästyskoe, johon mestari antaa tietyt ohjeet. Oppilaan on metsästettävä ohjeiden mukaisesti samalla, kun mestari tarkkailee sivummalta - piilossa, tietenkin.”
Värähdin. Metsästyskoe tuntui pelottavalta. Olin ihan hyvä metsästämään, tai Nokkosväreen sanojen mukaan erittäin hyvä, mutta ajatus siitä, että minun olisi metsästettävä samalla kun mestarini tarkkaili minua varjoista, sai kauhun kulkemaan turkkini lävitse. Enhän minä pystyisi keskittymään, jos tietäisin jonkin koko ajan katsovan jokaista askeltani ja liikettäni!
“Mielenkiintoista”, Aavetassu tuumi. “Entä jos epäonnistuu? Mitä sitten?”
“Sitten koe pidetään uudelleen jokin toinen kerta. Ei se sen kummempaa ole”, Tuhkatäplä naukaisi ja katsoi sitten minua. “Hyvin se menee, Aarretassu. Koita ajatella, että kyseessä on mikä tahansa metsästysharjoitus. Ja jos käy niin, ettet pääse koetta läpi, se ei ole maailmanloppu. Kyllä sinusta vielä soturi tulee.”
Nyökkäsin Tuhkatäplälle hermostuneena ja yritin hymyillä, vaikka jännityksen vuoksi se oli vaikeaa. “N-niin…”
“Joko Hopeatassu on suorittamassa arviointiaan?” Tuhkatäplä kysyi, katsellen ympärilleen. “Häntä ei näy leirissä.”
“Hän meni hetki sitten”, Aavetassu vastasi puolestani. “Kiitos, Tuhkatäplä. Pärjäämme nyt.”
“Ei kestä. Onnea arviointiin, Aarretassu”, Tuhkatäplä sanoi hymyillen.
“Kiitos.” Jännitys oli siirtynyt vatsanpohjaani.
Millaisen testin Nokkosväre oli minulle kehittänyt? Toivoin totisesti, ettei se olisi mitään liian haastavaa tai vaikeaa, kuten linnun pyydystämistä. Siinä epäonnistuin kaikista eniten. Kalastaminen minulta onnistuisi, sillä tykkäsin muutenkin olla veden ääressä ja osasin pysytellä tarpeeksi paikoillani kalan nappaamiseen.
Olin kiitollinen Aavetassulle siitä, että tämä oli varoittanut minua arvioinnista etukäteen ja pääsin totuttelemaan ajatukseen ennen varsinaisen kokeen alkamista. Ehkä se auttaisi minua selviytymään.
“Aavetassu! Siinähän sinä olet.” Huurutassun ääni saavutti meidät.
Vilkaisin paikalle juoksevaa Huurutassua, mutta käänsin katseeni heti muualle, kun tunsin ujouden valtaavan minut. Vaikka Aavetassun kanssa pystyin juttelemaan melko rennosti, hänen veljensä Huurutassu sai kieleni menemään aina ihan solmuun. Olin jo kuiden ajan väittänyt sen johtuvan vain siitä, että Huurutassu oli jollain tavalla pelottava kissa, mutta tiesin syynä olen yksinkertaisesti vain se, että minä pidin Huurutassusta. Hän oli mukava ja lempeä, ja hänen ruskea turkkinsa hohti auringonvalossa kultaisena.
Aavetassu ja Huurutassu olivat monin tavoin toistensa vastakohdat. Aavetassu näytti värittömältä vaalean turkkinsa kanssa ja hänen usein ilmeetön katseensa tuntui etäiseltä, kun taas Huurutassu näytti olevan täynnä lämpimiä värejä ja hänen kasvonsa ilmeet hehkuivat elämää. Miten siis en voisi olla pitämättä Huurutassusta?
Mutta tiesin, ettei Huurutassu nähnyt minua samalla tavalla. Kuinka hän koskaan edes voisi? En ollut se, joka kiinnitti muiden kissojen huomion samalla tavalla kuin Huurutassu tai edes Aavetassu, enkä todellakaan ollut se, johon muut ihastuisivat. Ei se minua haitannut. Tai niin ainakin vakuutin itselleni.
“Huurutassu”, Aavetassu hymyili veljelleen. “Oliko kiva taisteluharjoitus?”
“Jeps!” Huurutassu sanoi pirteästi. “Kuunvalo näytti uuden taisteluliikkeen. Näin myös, että Hopeatassu lähti Huuhkajahuudon kanssa metsätämään ja kuulin heidän puhuvan arvioinnista. Sinullakin taitaa olla arviointi edessä, eikö vain, Aarretassu?”
Menin aivan lukkoon, kun Huurutassun katse keskittyi minuun. Sinivihreät silmät, kuten perhosen siivet tai järven pinta auringonlaskun aikaan. Lämpimät, ja silti ne saivat vatsani muljahtamaan. “J-joo.”
“Kysyimme juuri Tuhkatäplältä, millainen hänen arviointinsa oli. Jos se vaikka auttaisi Aarretassua”, Aavetassu sanoi.
“Sinulla on aina niin hyviä ideoita”, Huurutassu hymähti ja huokaisi sitten unelmoivasti. “Voih, tulisipa meistäkin kohta sotureita… Olen niin kateellinen sinulle ja Hopeatassulle, Aarretassu. Saatte varmasti upeat soturinimet.”
“Kyllä meistäkin kohta sotureita tulee”, Aavetassu kohautti lapojaan.
“Oletteko syöneet?”
“Minä en ole vielä.” Aavetassu kääntyi katsomaan minua. “Oletko sinä?”
Pudistin päätäni. “E-en. Mutta en taida syödä vielä…”
“Kuten haluat”, Aavetassu sanoi.
Huurutassu katseli minua hieman huolestuneen oloisena. “Oletko varma? Tarvitset energiaa arviointiisi?”
“Ei ole nälkä”, sanoin. Todellisuudessa minusta tuntui siltä, että jos söisin yhtään mitään juuri nyt, oksentaisin sen kaiken vain ulos. Niin kova jännitykseni oli.
“Okei. Jos olet varma”, Huurutassu sanoi.
Nyökkäsin. Se riitti veljeksille, jotka suuntasivat yhdessä tuoresaaliskassaa kohti.

Hopeatassu saapui takaisin leiriin jonkin ajan kuluttua, ja näin jo kaukaa kuinka täynnä intoa ja tarmoa hän oli. Hänen hopeinen häntänsä osoitti korkealle kohti taivasta ja hän oli kohottanut ylpeänä leukansa ylös, leveä virne kasvoillaan. Peuratassu loikki heti ensimmäisenä siskoni luokse, selkeästi kysyäkseen miten tällä oli mennyt. Peuratassu ja Hopeatassu olivat todella läheiset keskenään, ja epäilinkin heidän välillään olevan hieman enemmänkin kuin vain ystävyyttä.
Kun Peuratassu oli saanut sanottua asiansa Hopeatassulle, lähdin kävelemään siskoani kohti. Hän vaikutti todella onnelliselta ja ylpeältä, ja siltä näytti myös Huuhkajahuuto, joka oli saapunut leiriin oppilaansa perässä.
“Hopeatassu metsästi loistavasti!” Huuhkajahuuto kehräsi. “Hänestä tulee mainio soturi.”
“Tottakai!” Hopeatassu hihkaisi ja näki sitten minut. “Aarretassu! Kuulitko? Minulla meni todella hyvin! Sain kiinni kaksi kalaa, sammakon ja jopa linnun! Huuhkajahuuto sanoi, että pääsin kokeesta läpi täydellisesti.”
Kehräys pääsi kurkustani. Olin iloinen siskoni puolesta, vaikka samalla pelkäsinkin itseni puolesta. Entä jos en olisi yhtä hyvä kuin Hopeatassu? “Hienoa!”
“Sinun vuorosi on seuraavaksi! Kuulin Huuhkajahuudon puhuvan siitä Nokkosväreen kanssa”, Hopeatassu sanoi ja puski kylkeäni innoissaan. “Sitten meistä tulee vihdoin sotureita!”
Paitsi jos minä epäonnistun tänään, ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen. En voinut. “Niin.”
“Hopeatassu, tule syömään”, Huuhkajahuuto kutsui oppilastaan.
Hopeatassu katsoi minua vielä kerran ilosta kirkkailla silmillään ja juoksi sitten mestarinsa luokse, kenties nauttimaan yhdestä viimeisimmistä aterioistaan oppilaana. Kadehdin häntä kovasti, mikä oli hassua, sillä oma arviointini olisi pian edessäni. Ehkä kadehdin ennemminkin sitä, että hän oli päässyt läpi niin helposti ja vaivattomasti.
Minun ei tarvinnut odottaa kauaa, kun Nokkosväre tuli luokseni innokas hymy harmaavalkoisilla kasvoillaan. Nousin ylös jo ennen kuin hän pääsi luokseni.
“Aarretassu! Olet varmaan jo kuullut siskoltasi, että on aika tehdä loppuarviointisi”, Nokkosväre sanoi.
Nyökkäsin.
“Oletko innoissasi?”
Kohautin lapojani. “No joo.” Todellisuudessa olin ennemminkin kauhuissani kuin innoissani, mutten voinut sanoa sitä ääneen mestarilleni.
“Aloitetaan heti niin ehdit vielä saada soturinimesi tämän auringonkierron aikana”, Nokkosväre hymähti. “Tästä tulee hauskaa!”
Epäilin sitä vahvasti, mutta tapani mukaan pidin suuni kiinni ja lähdin vain seuraamaan mestariani, joka käveli jo kohti leirin uloskäyntiä. Vilkaisin kohti Hopeatassua, joka söi iloisesti Huuhkajahuudon kanssa, vedenvihreät silmät säkenöiden, kun hän kertoi jotakin seuraan liittyneelle Peuratassulle. Todennäköisesti siskoni kertasi arviointinsa tapahtumia, ylpeillen niillä kuten hänellä oli oikeuskin. Hän oli selvinnyt erinomaisesti.
Leirin ulkopuolella tunsin jännitykseni vain tiivistyvän. Sydämeni hakkasi rinnassani, vangiten minut sen voimakkaaseen sykkeeseen, joka ravisteli koko kehoani ja sain tassuni vapisemaan. Oloni oli raskas, koko kehoni painava kuin kasa kiviä.
“Aarreatassu”, Nokkosväre sanoi ja psyähtyi katsomaan minua. Hänen hännänpäänsä kosketti lapaani rohkaisevasti ja rauhoittavasti. “Sinä tulet pärjäämään mainiosti. Minä tiedän sen.”
“Entä jos epäonnistun?” Sain sanat pakotettua ulos suustani.
“Sitten sinä yrität uudelleen, eikä kukaan tule pettymään sinuun”, Nokkosväre naukui lempeästi, kuin isä omalle pennulleen. “Jokainen jokiklaanilainen on sinusta ylpeä, onnistuit tai epäonnistuit sinä tänään. Mitään pahaa ei tule tapahtumaan.”
En halunnut epäonnistua. En voinut epäonnistua. Hopeatassusta tulisi soturi ilman minua, ja pystyin jo kuvittelemaan emoni pettyneen ja surullisen katseen suuntautuvan minua kohti.
“Aarretassu, katso minua silmiin.”
Vaivalloisesti käänsin katseeni Nokkosväreen vihreisiin silmiin. Näin niissä vain lämpöä ja uskoa.
“Mitään pahaa ei tule tapahtumaan”, hän sanoi hellästi.
Vedin syvään henkeä ja annoin itseni luottaa mestarini sanoihin. Mitään pahaa ei tulisi tapahtumaan.
“Hyvä”, Nokkosväre sanoi hymy kasvoillaan. “Tehtäväsi on yksinkertainen: pyri saalistamaan mahdollisimman hyvin samalla, kun minä seuraan toimintaasi varjoista. Kiinnitän erityistä huomiota vaanimisasentoosi, kuinka haastavaaa riistaa yrität saada kiinni sekä muihin vastaavanlaisiin pikkuseikkoihin.”
Nyökkäsin. Ohjeet olivat selkeät ja ne rauhoittivat mieltäni hieman. Jos seuraisin ohjeita ja keskittyisin tarpeeksi siihen, mitä Nokkosväre minulta halusi, pärjäisin kyllä. Ehkä. Toivottavasti.
“Oletko valmis?” Nokkosväre kysyi.
“Olen.” Yritin vakuuttaa sekä mestarini että itseni.
“Loistavaa. Voit aloittaa.”
Ja niin alkoi minun soturiarviointini. Lähdin kävelemään kauemmas leiristä ja kohti rajaa, jonka Jokiklaani jakoi Varjoklaanin kanssa. Pidin suuni raollaan, haistellen ilmaa riistan varalta, mutta vaikka kuinka koetin löytää jotain saalistettavaa, mitään ei löytynyt. Reviiri tuntui tyhjältä. Oliko Hopeatasu metsästänyt kaiken?
Ajatus huvitti minua - ei siskoni mitenkään ollut voinut metsästää koko reviiriä tyhjäksi. Hymähdin omille ajatuksilleni, ja juuri silloin päästäisen makea tuoksu saavutti minut ja sai minut pysähtymään paikoilleni. Korvani värähti, kun kuulin päästäisen liikkuvan aluskasvillisuudessa, jossakin kiven juurella.
Lipaisin huomaamatta huuliani, kun näin päästäisen pesevän lyhyttä turkkiansa tietämättä mitään läsnäolostani. Jouduin vetämään syvään henkeä ennen kuin uskalsin lähestyä päästäistä, tarkkana siitä, etten vahingossa astuisi risun tai kuivan lehden päälle ja säikäyttäisi saalistani pois. Se olisi erittäin huono alku koko metsästyskokeelle.
Psyähdyin vasta, kun epäilin olevani tarpeeksi lähellä pääistäistä, enkä uskaltanut enää lähestyä sitä. Jännitin takajalkojani, pidin häntäni poissa laahaamasta maata. Päästäinen jatkoi rauhassa turkkinsa pesemistä.
Loikkasin.
Päästäinen kohotti päänsä ja haisteli ilmaa, ja siinä hetkessä tiesin sen havainneen minut. Paniikki syöksyi lävitseni, kun tajusin menettäväni päästäisen, jos en pian tekisi jotain. Mutta mitä voisin tehdä ilmasta?
En mitään.
Laskeuduin maahan siihen kohtaan, jossa päästäinen oli vain hetkeä aiemmin ollut. Singahdin heti sen perään, mutta päästäinen oli ehtinyt jo kiven alla olevaan koloon, jossa se nyt tärisi pelosta.
Tökkäsin käpäläni kivenkoloon. Päästäinen painautui mahdollisimman kauas kynsistäni.
En ylettänyt päästäiseen, vaikka kuinka yritin, ja lopulta jouduin luovuttamaan. Olisi typerää käyttää kaikki aikani tähän.
Häntäni piiskasi ilmaa turhautuneena, kun peräännyin kiveltä ja käännyin poispäin. Raotin suutani, mutta en haistanut päästäisen pelon lisäksi enää mitään muuta. Kenties olin säikäyttänyt kaiken riistan pois.
Lähdin kävelemään kohti järveä. Siellä ainakin olisi kalaa, jota saalistaa - vaikka halusin toki ottaa kiinni muutakin kuin vain kalaa. Miten voisin ikinä päästä soturiksi, jos kykenin saalistamaan vain ja ainoastaan kalaa? Se olisi naurettavaa jopa jokiklaanilaiselle.
Loppumatka järvelle oli nopea. Auringonvalossa kimalteleva pinta oli tyyni ja niin kirkas, että se heijasti pilvien heijastukset selkeinä aivan kuin järvessä olisi ollut toinen, kosketeltavissa oleva taivas. Suljin hetkeksi silmäni ja hengitin järven ilmaa sisääni. Vesi sai minut aina rauhoittumaan.
Mutta nyt ei olisi aikaa jäädä ihailemaan järveä. Päättäväisenä loikin järven rannalle. Olin tullut paikalle hyvään aikaan: aurinko paistoi edestäpäin niin, ettei varjoni voisi millään pelotella kaloja pois.
Vedessä aivan rannalla oli muutamia kiviä, joita pitkin pääsin hieman pidemmälle - sinne, missä parhaimmat kalat uivat. Istahdin alas yhdelle kivelle, pidin häntäni pois vedestä ja tuijoitin alas oikea tassuni valmiina iskemään heti, kun joku kaloista tulisi tarpeeksi lähelle.
Sain ensimmäisen kalani helposti kiinni. Se oli pieni taimen, jonka asetin vierelleni kivelle heti tapettuani sen. Jäin valppaana odottamaan toisen kalan lähestymistä.
Se oli harmaan kiiltävä karppi, joka miltei pääsi karkuun, mutta joka lopulta joutui taimenen vierelle.
Katselin taimenta ja karppia ja otin ne sitten leukojeni väliin. Loikin ketterästi kiviä pitkin takaisin rannalle etsimään hyvän paikan, johon haudata saaliini. En uskonut kahden kalan olevan tarpeeksi soturikokeen läpipääsyyn - minun olisi saatava vielä jotakin kiinni. Toisaalta voisin käyttää kaiken aikani kalojen nappaamiseen, mutta halusin todistaa metsästystaitoni paljon laajemmin.
Juuri kun sain kalat haudattua maan suojiin, kuonooni kantautui linnun tuoksu. Jähmetyin paikoilleni. Tämä olisi hyvä mahdollisuus saada kiinni lintu ja parantaa tulostani. Mutta saisinko linnun edes kiinni? Olisiko epäonnistuminen pahempi kuin se, etten edes yrittäisi? Lintujen nappaaminen oli vaikeaa.
Kuulin Nokkosväreen äänen päässäni. ‘Ilman yrittämistä ei ole onnistumista.’
Vedin syvään henkeä ja laskeuduin vaanimisasentoon. Minun olisi yritettävä.
Lintu oli pieni varpunen, joka nokki maata ruuan toivossa. Se oli selin minuun, joten ainakin minulla oli etuasema lintuun nähden. Lintujen saalistamisessa täytyi olla kärsivällinen, mutta nopea. Olisi odotettava, kunnes lintu keskittyisi johonkin muuhun ja kääntäisi huomion pois ympäristöstään, ja silloin täytyisi nopeasti hyökätä…
Lintu alkoi syömään jotakin maasta, ja tiesin tilaisuuteni tulleen. Loikkasin ilmaan, mutta sen sijaan, että tähtäisin suoraan siihen missä lintu nyt oli, tähtäsin hieman korkeammalle.
Siltä varalta, että lintu lähtisi lentoon ja pyrkisi karkuun.
Ja niinhän se yrittikin. Varpunen kuuli loikkani ja avasi siipensä, löi niillä kerran ilmaa ja nousi sitten lentoon. Sain sen juuri ja juuri kiinni, katkaisten sen nousun lyhyeen.
Heti kun tassuni olivat jälleen maassa, katkaisin linnun kaulan.
“Hienosti tehty!” Nokkosväre tuli esiin heinikosta ja kehui minua kehräyksen kanssa. “Aika loppuu nyt.”
“Nyt jo?” Hämmästyin. Tuntui kuin olisin ollut saalistamassa vasta hetken ajan. Oliko aika todella kulunut niin nopeasti?
Katsoin edessäni olevaa varpusta. Riittikö se ja kaksi nappaamaani kalaa? Hopeatassu oli kuitenkin saalistanut enemmän. Olinko epäonnistunut?
“Pärjäsit hyvin”, Nokkosväre kehräsi aivan kuin olisi lukenut ajatuksiani. Ehkä kasvoni paljastivat sisällä kasvavan pelkoni. “Käydään hakemassa kalasi ja palataan sitten leiriin.”
Nyökkäsin. Ehkä minä olin pärjännyt hyvin. Minusta tulisi vihdoin soturi!

“Minä, Jokiklaanin päällikkö Unitähti, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on nyt heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, Unitähti puhui kovalla, kirkkaalla äänellä.
Seison Hopeatassun kanssa Unitähden edessä. Tunsin, kuinka siskoni tärisi innosta ja jännityksestä. Itse pidätin hengitystä.
“Hopeatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, Hopeatassu sanoi ääni värähtämättä.
Unitähti nyökkäsi ja kääntyi katsomaan minua. “Aarretassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan.” Yritin pitää ääneni tasaisena.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille kahdelle soturinimenne”, Unitähti julisti. “Hopeatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hopeahelmenä. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja kekseliäisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.” Unitähti kääntyi jälleen minua kohti. “Aarretassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Aarrevalona. Tähtiklaani kunnioittaa määrätietoisuuttasi ja metsästystaitojasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
Unitähti astui lähemmäs meitä molempia ja kosketti ensin Hopeatassun päälakea, sitten minun. Päällikön vihreät silmät loistivat ylpeinä, kun hän katseli minua ja siskoani - Jokiklaanin uusimpia sotureita.
Koko klaani raikasi riemunhuutoihin. “Hopeahelmi! Aarrevalo! Hopeahelmi! Aarrevalo!”
Hopeahelmi katsoi minua suoraan silmiin. “Me teimme sen, Aarrevalo! Olemme sotureita!”
Sotureita.
Minä tein sen.
Tunsin, kuinka jokiklaanilaiset tulivat luoksemme onnittelemaan meitä. Huurremyrsky puski minua ja Hopeahelmeä kovien kehräysten kerä ja alkoi vuorotellen nuolla korviamme.
“Olen niin ylpeä teistä kahdesta!” emomme kehräsi. “Sotureita! Voih, olette kasvaneet niin nopeasti!”
“Onneksi olkoon”, Laventelinenä - Huurremyrskyn sisko - onnitteli meitä. Loput emomme siskoista, Kyyhkytuuli ja Kultaliekki, olivat hänen kanssaan ja antoivat omat onnittelunsa suurten kehräysten kera.
Peuratassu oli loikkinut Hopeahelmen luokse ja katsoi siskoani palavin silmin. “Vautsi!”
Katselin heitä kahta hymyillen, mutta sitten joku puhui minulle ja sai huomioni kääntymään pois.
“Sait hienon nimen, Aarrevalo”, Aavetassu sanoi iloisesti. Huurutassu oli hänen kanssaan.
“Sopii sinulle hyvin”, Huurutassu sanoi.
“Kiitos.” Hymyilin pienesti. Pidin nimestäni - Unitähti oli valinnut sen hyvin, vaikka en tiennytkään minkä perusteella hän oli valintansa tehnyt.
“Ensi yöstä tulee sinulle pitkä”, Aavetassu hymähti. “Sentään et vietä sitä yksin.”
“Jep.” Uudet soturit joutuivat aina valvomaan seuraavan yön sanomatta sanaakaan, mutta ainakin saisin itse tehdä sen Hopeahelmen kanssa. “Onneksi.”
Aavetassu ja Huurutassu menivät vielä onnittelemaan Hopeahelmeä. Kesti kauan aikaa, kunnes kaikki jokiklaanilaiset olivat onnitelleet meitä kahta ja palanneet takaisin omiin puuhiinsa, todennäköisesti valmistelemaan nukkumaanmenoa. Minä menin Hopeahelmen kanssa hakemaan riistaa, jotta jaksaisimme istua koko yön paikoillamme.
Onneksi oli viherlehti. Yöt olivat silloin aina viileitä, mutta eivät kylmiä.
Kun istahdin siskoni kanssa syömään valitsemaamme kalaa, en voinut olla miettimättä tulevaisuutta. Olin nyt soturi.

Luku 11.

Sillitassu hölkkäsi mestarinsa Jäkälätäplän täplikkään hännän perässä, kun tämä puikkelehti Myrskyklaanin vastaisella rajalla kasvavien suurien tammipuiden välistä. Puiden oksien välistä siivilöityi kirkkaita auringonsäteitä pitkin sammaleen ja neulasten pehmittämää maata. Aluskasvillisuus kahisi hänen harmaata turkkiaan vasten. He olivat rajapartiossa. Sillitassu oli jo uupunut, sillä he olivat lähteneet jo ajat sitten. Ainakin hän oli saanut kiinni hiiren, jonka oli saanut syödä. Nyt siitäkin hetkestä tuntui olevan ikuisuus.
>Onneksi,< Sillitassu huoahti mielessään, kun Jäkälätäplä pysähtyi.
“Taidat olla jo väsynyt.”
“Niin. Jalkani tuntuvat siltä, kuin voisivat minä hetkenä hyvänsä muuttua käärmeiksi, ja kiemurrella pois!”
Jäkälätäplä kehräsi hyväntuulisena, ja Sillitassuakin alkoi naurattaa.
“Lähdetään takaisin leiriin, mutta metsästetään ensin,” täplikäs naaras naukui, kun sai naurunsa hillittyä.
Sillitassua kutkutteli metsästyksen luoma into. Hän ei tiennyt mitään ihanampaa, kuin vaania hiirtä tiheässä aluskasvillisuudessa tai loikata sammakon kimppuun. Nyt he olivat aivan Myrskyklaanin reviirin vieressä. Sillitassu nyrpisti nenäänsä, kun haistoi inhan vihollisklaanin löyhkän.
Jäkälätäplä oli hänen edellään pudottautunut vaanimisasentoon. Sillitassu saattoi haistaa ruskean naaraan saaliin. Se oli nuori ruskea kani, joka kyyhötti pienen saniaispehkon alla. Sillitassulla herahti vesi kielelle. Kanit olivat harvinaista riistaa Varjoklaanille, joten tämä olisi siuri herkkuateria. Hän huomasi vasta nyt, että Jäkälätäplä viittoi hänelle hännällään. Sillitassu lähti hiljaa kiertämään pensaan toiselle puolelle käpälät tuskin maata hipoen. Hän piti häntänsä jäykkänä ilmassa, jottei se kahistaisisi sankkaa aluskasvillisuutta. Hän saattoi tuntea lihastensa väreilevän turkin alla, kun hän valmistautui Jäkälätäplän merkkiin. Hän huomasi, että nyt ruskea häntä vetäytyi äkkiä alas ja naaras nousi pystyyn ja ulvaisi. Kanin korvat nousivat kauhusta pystyyn, ja se käännähti hurjaan juoksuun. Sillitassu jännitti takajalkojensa lihakset hyökkäysvalmiiksi, ja loikkasi lähestyvää kania kohti. Hän singahti korkealle ilmaan ja hänestä tuntui, kuin hän olisi saattanut koskettaa pehmoisia pilviä, mutta sitten hän jo iskeytyi kanin selkään. Hän upotti siihen kyntensä, painoi sen maahan ja puraisi sitä napakasti niskaan. Lämpimän veren haju tunkeutui Sillitassun nenään ja hänen päänsä täytti vain herkullinen tuoksu. Hän tarrasi kaniin ja raahasi sen vihreiden lehtien läpi Jäkälätäplän luo. Ruskea naaras oli kuitenkin kadonnut. Sillitassu säikähti, että mestarille olisi saattanut sattua jotain. Pian Jäkälätäplä kuitenkin ilmestyi esiin, lihava hiiri hampaistaan keikkuen. Mestari laski hiiren maahan ja alkoi kuopia maata.
“Kaivetaan näille kuoppa, niin voimme noutaa ne kotimatkalla,” mestari naukui ja kehotti hännällään Sillitassua auttamaan.
Pian kuoppa oli riittävän suuri kummallekkin paksuista viherlehden saaliista. Sillitassu tarttui kaniin ja pudotti sen kuoppaan. Jäkälätäplä nappasi oman hiirensä ja pudotti senkin kuoppaan kanin päälle. Sillitassulla herahti vesi kielelle, kun kaksi mehukasta aromia sekoittuivat toisiinsa. Mullan kuopimisen jälkeen oli aika jatkaa saalistusta. Sillitassu raotti suutaan ja tunnusteli ilmassa leijuvien tuoksujen sekamelskaa. Rastaan vieno aromi tunkeutui muiden hajujen läpi hänen kuonoonsa. Sillitassu karsahti ympärilleen, muttei nähnyt lintua. Yhtäkkiä hän tajusi sen istuvan juuri hänen yläpuolellaan kuusen oksalla. Hän ei ollut varma, saisiko loikattua niin ylös, muttei runkoakaan voinut kiivetä. Alimmat oksat olivat nimittäin usean ketunmitan korkeudella. Sillitassu keräsi rohkeutta ja pohti kaikkia mahdollisia vaihtoehtioja, kun aivan yhtäkkiä jostain ilmestyi hoikka harmaaraidallinen kissa. Sillitassu säikähti ja loikkasi taaksepäin sihahtaen. Harmikseen hän tajusi, että oli säikäyttänyt rastaan ja nyt se huuteli varoitushuutoja lentäessään pois. Maahan laskeutunut naaras sihahti ärtyneenä.
>Sehän on Raitatassu! Mitä hän täällä tekee?< Sillitassu pohti sukiessaan lapaansa nolona.
“Hei Sillitassu!” Raitatassu naukui iloisena ja hyppeli hänen luokseen.
“Anteeksi, että säikytin sen. Olitko juuri vaanimassa sitä?” Nuorempi oppilas naukui katuvana ja nyppi kynsillään maata.
“Ei se mitään, mutta mitä teet täällä?” Sillitassu kurtisti kulmiaan ja katsoi Raitatassua.
“Minun ja Apilatassun mestarit vei meidät saalistamaan!” Olen saanut jo hiiren!” Raitatassu selitti innokkaana.
“Ja tuolta Apilatassu tuleekin!”
Sillitassu käännähti ja näki harmaanruskean kollin päästäinen hampaissaan.
Tämä laski sen suustaan ja naukui rehvakkaana:
“Eikö olekin iso!”
“On,” Sillitassu kehräsi nauraen.
Hänen herkkä nenänsä aisti kummankin oppilaan mestarit lähistöllä.
“Oletteko te metsästyspartiossa?”
“Joo, ollaan!” Apilatassu naukui ja nappasi päästäisen takaisin suuhunsa.
“Hei sitten!” Raitatassu huudahti ja nuoret oppilaat lähtivät kohti mestareitaan. Sillitassukin käännähti ja lähti puikkelehtimaan kuusien lomaan.

Hiiri maistui niin hyvältä. Sillitassu puraisi uuden palan lämmintä tuoresaalista. Hän ja Jäkälätäplä olivat juuri palanneet leiriin ja pian heidän jälkeensä myös Raitatassu ja Apilatassu mestareineen olivat palanneet leiriin suut pursuten saalista. Sillitassu oli käynyt heti noukkimassa tuoresaaliskasasta Raitatassun hiiren. Nuori naaras oli kihissyt ylpeydestä ja oli itse napannut Sillitassun kanin. Apilatassu taas oli napannut rastaan ja hotki nyt sitä tyytyväisenä muiden kanssa. Yhtäkkiä Sillitassu erotti uuden tuoksun. Se oli klaanipäällikön Valkotähden tuoksu, kun päällikkö asteli oppilaiden luo.
“Muistattekos mikä päivä tänään on?”
Valkotähti kysyi ilkikurisesti siniset silmät hohtaen.
Sillitassu pinnisti muistiaan ja huudahti:
“Tänään on kokoontuminen!”
“Totta! Niin on,” Apilapentu myönteli.
“Mutta miten se meihin liittyy? Älä vain sano että…” Raitapennun lause jäi kesken, kun Valotähti jatkoi:
“Olen valinnut teidät mukaan kokoontumiseen.”
>Ei voi olla totta!< Sillitassu ei voinut uskoa, että heidät, kokemattomat oppilaat valittaisiin mukaan.
“Oikeastiko?” Apilapentu puki Sillitassun mietteet sanoiksi.
“Kyllä ihan oikeasti. Mestarinne lähtevät toki myös,” Valotähti kehräsi. Hän käänsi heille ruskean hännäntöpönsä ja lähti astelemaan kohti leirin suuaukkoa.
“Lähdemme pian!” Hän vielä huusi oppilaille.
Sillitassu sai ateriansa loppuun. Hän päätti lähteä katsomaan ketkä kaikki olisivat lähdössä. Hän jätti kaksi nuorempaa oppilasta aterioimaan ja lähti kohti leirin suuaukolle kerääntynyttä kissajoukkoa. Kuten Valotähti oli sanonut kolme mestaria seisoivat yhdessä kissajonon keskipaikkeilla. Jäkälätäplän ruskeatäplikäs turkki säihkyi hopeisena nousevan kuun valossa. Sillitassu oli aina uhaillut kuuta, mutta nyt se näytti erityisen kutsuvalta. Sen hypnoottinen loiste sokaisi Sillitassua ja hän joutui kääntämään katseensa. Haukkahammas ja Ruohojalka rupattivat jostain, josta Sillitassu ei erottanut muuta kuin:
“Metsästys, hyvä, hiiri ja partioida.”
Hän ei jaksanut kuunnella, joten hän vilkaisi muitakin kissoja. Tuttu harmaa turkki paistoi muiden joukosta. Seljankukka jutusteli rattoisasti Sysituhkan kanssa vähän mestarien takana. Naaraan silmät kiilsivät naurusta, kun Sysituhka kertoi jotakin huvittavaa.
>Kaikki ystäväni ovat lähdössä,< Sillitassu iloitsi päässään. Hänen ensimmäinen kokoontukisensa olisi maailman paras!

Kuun loiste säihkyi järven väreilevällä pinnalla, kun kissojen tummat hahmot tassuttivat kohti puunrunkosiltaa. Sillitassu tassutti yhdessä Raitatassun ja Apilatassun kanssa. Oli mukavan lämmin, heinäsirkkojen siritys kaikui ja täysikuu muutti kaiken hopeiseksi. Oli todella oivallinen sää kokoontumiselle. Sillitassu erotti myös järven ääniä. Kuikka huuteli ja sudenkorennot lepattelivat hänen yllään. Nyt klaani oli saavuttanut puunrunkosillan. Sen kuori oli karissut vuodenaikojen saatossa ja sileä runko näytti liukkaalta.
“Jos yksikään uusista oppilaista ei lipsahda, syön häntäni.”
Sillitassu hätkähti ja vilkaisi taakseen. Puhuja oli ollut Havukatse.
Sillitassu oli varma, ettei itse putoaisi, mutta ei ollut varma Apilatassusta ja Raitatassusta. Nuoret oppilaat olivat jo rynnänneet järven rannalle ja töllistelivät siinä pientä rapua. Valotähti antoi edessä hännällään merkin ja Varjoklaanilaiset alkoivat yksitellen ylittää puunrunkoa. Sillitassun sydän alkoi tykyttää, kun hänen vuoronsa lähestyi. Kun hänen edellään kulkeva Seljankukka astui rungolle, Sillitassun sydän oli hypätä kurkkuun. Kun oli hänen vuoronsa, hän kokeili ensin runkoa varovaisena etutassullaan. Hänen kyntensä kalahtivat puun pintaan, mutteivat uponneet kovettuneeseen puuhun. Hänen lävitseen kävivät kylmät väreet, kun hän astui kaikilla tassuillaan rungolle. Seljankukka oli jo hyvän matkan päässä ja hän tiedosti kärsimmättömät soturit takanaan. Hän alkoi tassuttaa varovasti tassujaan pitkin runkoa liu'uttaen. Hän eteni hitaasti, kun aivan yhtäkkiä hänen takaansa kuului kiljaus ja sen perään kaamea loiskaus. Hän katsahti taakseen ja näki Raitatassun katoavan veden pinnan alle.
“Apua!” Naaras kiljui, ennenkuin upposi kokonaan.
Sillitassu ei epäröinyt hetkeäkään. Hän otti vauhtia ja loikkasi veteen. Sen kylmyys yllätti Sillitassun ja hän joutui loiskuttamaan itsensä pintaan. Hän katseli ympärilleen ja näkikin pian pakokauhun valtaan joutuneen Raitatassun. Tämä pärski edelleen ja Sillitassu suuntasi uintinsa tätä kohti. Hänen mustat tassunsa kauhoivat vettä, kun hän eteni tasaisesti vetten halki. Raitatassun niskanahkaan hampaansa iskiessään hän muisti Salvian opettaneen häntä.
>Nyt nojaa päätä taakse.<
Hän ajatteli. Hän taivutti päätään taakse ja ojensi Raitatassun muille. Ahomyrsky nappasi hänet Sillitassulta ja niin vaalearaidallinen soturi veti oppilaan ylös.
>Nyt nouse ylös ja kuuntele hänen hengitystään ja pumppaa hänestä vedet pois.<
Sillitassu kiipesi Ahomyrskyn avustuksella rungolle ja tassutti huolestuneena Raitatassun viereen. Hoikka naaras makasi liikkumatta, mutta hänen rintansa kohoilu kertoi, ettei hän ollut kuollut. Sillitassu kohotti tassunsa ja alkoi pumpata naaraan rintaa rytmikkäästi etutassuillaan. Hetken päästä Raitatassu yökkäsi ja oksensi suustaan mustaa järvivettä. Sillitassu jatkoi pumppaamista ja naaras alkoi yökkiä lisää vettä. Pian hänen tummansiniset silmänsä aukenivat ja hän naukui:
“Enkö olekkaan kuollut?”
“Et, Sillitassu pelasti sinut,” Ahomyrsky naukui ja auttoi Raitatassun jaloilleen.
“Ai Sillitassu? Kiitos,” Nuori oppilas naukui ja kumarsi päätään kiitollisena.
“Eipä kestä,” Sillitassu naukui vaivaantuneena.
“Ihmettelen vain miten osasit uida ja hoitaa häntä?” Ruohojalka, Raitatassun mestari oli ilmestynyt oppilaansa luo ja nuoli tämän turkkia vastakarvaan lämmittääkseen hänet.
“Emoni Salvia opetti,” Sillitassu myönsi hiukan ylpeänä.
Soturit pysyivät hiljaa, joten Sillitassu ajatteli jatkaa. Hän jatkoi matkaansa ja Ruohojalka talutti yhä pelästynyttä Raitatassua ja heidän perässään Ahomyrsky tassutti turkki märkänä Raitatassun ylösnostamisesta. Saaren maaperälle loikatessaan Sillitassu tunsi suurta helpotusta, mutta samalla myös perhosia vatsassaan. Hän haistoi Myrskyklaanin, Taivasklaanin ja Jokiklaanin tuoksut sekoittuneina. >Tuuliklaani ei siis ole vielä saapunut,< Sillitassu päätteli. Klaani soljui hitaasti aukiolle, jossa näkyi jo valtavasti kissoja. Soturit maleksivat ympäriinsä ja istuutuivat sitten muiden klaanien ystäviensä luo juttelemaan. Hetkessä Varjoklaani oli hajaantunut pitkin aukiota. Sillitassu ei oikein tiennyt mitä tehdä, joten hän jäi vain seisomaan paikoillaan hämmentyneenä. Hänen lapaansa tökkäsi kuono.
“Tule mukaani tapaamaan muita oppilaita,” Seljankukka naukaisi hänen vierestään.
Hän lähti seuraamaan harmaata häntää läpi eriväristen turkkien seassa. Heidän edessään näkyi oppilaiden joukko. Sinne he olivat suuntaamassa.
“Hei!” Seljankukka huusi tervehdyksensä muille.
“Hei Seljatassu.” Puhuja oli pieni vaaleanharmaavalkea naaras, joka istui mustan valkorintaisen kollin vierellä. He haisivat Myrskyklaanilta, joten Sillitassu tiesi heidän olevan Myrskyklaanista. Kahden Myrskyklaanilaisen vieressä istui kolme Jokiklaanin oppilasta. Harmaanruskea kolli, vaaleanharmaa valkotumma kuvionen naaras ja harmaaruskea naaras.
“Hei Seljatassu,” harmaanruskea kolli naukui.
“Kuka mukanasi on?”
“Hän on uusi oppilas, Sillitassu. Ja en ole enää Seljatassu, sain soturinimeni. Kutsukaa minua Seljakukaksi,” Seljankukka naukui ylpeästi ja alkoi esitellä muita:
“Nuo Myrskyklaanilaiset ovat Unikkotassu ja Lehtitassu. Jokiklaanilaiset taas Tyrskytassu, Tuisketassu ja Laulutassu. Ja nuo.”
Sillitassu tajusi vasta nyt vielä kaksi kissaa. He olivat varmaan Taivasklaanista.
“He ovat Närhitassu ja Ruusutassu,” Seljankukka lopetti.
“Hei Sillitassu,” Laulutassu naukui. “Minäkin olen uusi oppilas.”
“Hei kaikki!” Kuului yhtäkkiä ja Tuuliklaanin haju levähti Sillitassun nenään.
“Hei, Kielotassu!” Tyrskytassu huusi heitä kohti juoksevalle oranssin ja harmaankirjavalle naaraalle.
“Ja hei myös sinulle, Haikaratassu!”
Valkea mustaläikikäs kolli juoksi aivan klaanitoverinsa perästä.
“Jäikö meiltä jotain välistä?” Haikaratassu kysyi pysähtyessään heidän viereensä.
“Minusta on tullut soturi!” Seljankukka ylpeili ja siristi silmiään.
“Hienoa!” Kielotassu naukui ihaillen.
“Hei, kokoontuminen alkaa,” Närhitassu huomasi.
Sillitassu kääntyi ja näki viisi päällikköä kiipeämässä Puhujantammeen. Valotähden valkea turkki erottui hyvin tummaa taustaa vasten.
“Tuo toinen valkoinen kissa on Myrskyklaanin Häivätähti,” Seljankukka supatti Sillitassun korvaan.
“Tuo mustavalkoinen on Jokiklaanin päällikkö Pilvitähti. Tuo lumenvalkoinen on Taivasklaanin Hallatähti ja tuo Yönmusta on Jokiklaanin päällikönsä Unitähti.
“Tervetuloa kokoontumiseen!” Umitähti kajautti.
“Jokiklaani voi aloittaa.”
Muut päälliköt nyökyttivät hyväksyvästi ja Unitähti jatkoi:
“Jokiklaani on toipunut hyvin suuresta taistelusta! Riistaakin on viherlehden myötä tullut hyvin. Joet pursuavat kalaa, mutta myös kaksijalat ovat lisääntyneet reviirillä lämmön myötä. Olemme myös nimittäneet viisi uutta soturia! Tuhkatäplä, Sykkyräruusu, Hiillosnaama, Kaislakukka ja Lummeloiske!”
Klaanit hurrasivat uusille sotureille ja Sillitassukin huusi, mutta melko hiljaa. Häntä näet ujostutti hiukan.
“Uusia oppilaitakin on nimitetty, Ohdaketassu, Viserrystassu ja Laulutassu!”
Taas hurrausta.
“Ja Telkkälaulu ja Kultakynsi ovat saaneet kolme pentua,” Unitähti lopetti ja vetäytyi taakse. Seuraavana eteen astui Pilvitähti.
“Tuuliklaanikin on toipunut hyvin suuresta taistelusta. Kaneja on tarpeeksi ruokkimaan klaanin. Lehtikadon aikaan lumimyrsky tuhosi leirimme ja meidän oli paettava Myrskyklaanin leiriin. Olemme kuitenkin nyt päässeet palaamaan takaisin omaan leiriimme ja kunnostustyöt ovat hyvässä vauhdissa. Mekin olemme nimittäneet uusia oppilaita, Kylmätassu, Kielotasssu, Haikaratassu, Pääskytassu, Orkideatassu ja Huomentassu ovat saaneet päätteekseen tassu!”
Haikaratassu ja Kielotassu röyhistivät rintaansa ylpeästi, kun klaanit huusivat heidän uusia nimiään.
“Myös uusia pentuja on syntynyt,” Pilvitähti jatkoi.
“Kipinäsydän ja Myrskylintu, sekä Kuultopilvi ja Villiturkki ovat saaneet pentuja!” Tuuliklaanin päällikkö vetäytyi taakse Unitähden rinnalle.
Seuraavana eteen astui Häivätähti.
“Myrskyklaanistakin ovat taistelunjäljet hävinneet,” päällikkö aloitti.
“Riistaa on viherlehden myötä tullut runsaasti. Kuten Pilvitähti kertoi, Tuuliklaani majaili meidän leirissämme, kunnes he pääsivät palaamaan leiriinsä. Tuuliklaanista ei ollut mitään haittaa.”
>Valepukki! Miksi sitten metsästitte meidän maillamme??< Sillitassu tyrmistyi Häivätähden selvästä valehtelusta.
Valotähden niskakarvat olivat nousseet pystyyn.
“Miksi sitten metsästitte meidän maillamme?!” Hän sähisi.
“Näimme teidät omin silmin sammakon kanssa. Kaikki tietävät sammakoiden elävän Varjoklaanin soissa, eikä Myrskyklaanin pusikossa!”
Häivätähti pörhisti niskakarvojaan.
“En ole lähettänyt ketään rajan yli!”
“Miksi he sitten olivat siellä ja kävivät vielä oppilaamme kimppuun??”
>Minun kimppuuni!< Sillitassu mietti vihaisena.
“En ole vastuussa tästä.” Häivätähti naukui rauhallisena ja Sillitassu kihisi.
Valotähti astui taakse tyytymättömän näköisenä ja Häivätähti jatkoi:
“Olemme saaneet kaksi uutta soturia, Kipinähohde ja Kultasumu!”
Klaanit hurrasivat, mutta lähinnä Myrskyklaani. Varjoklaani pysyi hiljaa.
“Oppilaitakin on nimitetty, Tummatassu ja Unikkotassu!”
Myrskyklaanista kuului hurrauksia ja muut klaanit hiukan. Varjoklaani pysyi hiljaa. Häivätähti oli saanut puheenvuoronsa päätökseen. Valotähti otti seuraavana puheenvuoron astumalla eteen ja mulkaisemalla Häivätähteä jäätävästi.
“Me olemme myös toipuneet,” naaras aloitti. “Kuten jo kerroin Myrskyklaanin partio on saalistanut Varjoklaanin mailla.”
Sillitassu erotti äreitä murahduksia Myrskyklaanin ja Varjoklaanin joukoista.
Hän itse vilkaisi Myrskyklaanin oppilaita. He olivat vetäytyneet kauemmas Sillitassusta ja Seljankukasta ja kyräilivät heitä kiiluvin silmin.
“Olemme nimittääneet uusia tassuja ja sotireita. Sotureina täällä tänä yönä istuu Seljankukka toinen sotureista, Kaarnaloikka jäi leiriin.”
Nyt kuului suuri hurrausten sarja, muualta paitsi Myrskyklaanista. Sillitassu ymmärsi kyllä miksi.
“Oppilaaksi olemme nimittäneet…” Valotähti jatkoi.
Sillitassun vatsassa oleva hiiri, jonka hän oli leirissä syönyt tuntui juoksevan kurkusta ylös ja ulos.
“Apilatassu, Raitatassu ja … Sillitassu!”
Hurrauksia, hurrauksia. Sillitassu tunsi ylpeyttä klaanien huutaessa hänen ja ystäviensä nimiä.
“Apilatassu, Raitatassu, Sillitassu!”
“Olemme myös saaneet uusia pentuja, Kulosydän ja Pimeydenvaras, Sarastuskatse ja Haukkahammas, sekä Orvokkiviiksi ja Sysituhka ovat tuoneet uusia elämänalkuja klaaniimme!”
“Entä sinun pentusi!?” Huutaja oli varapäällikkö Jokiväre, joka oli noussut seisomaan tammen juurakossa.
Sillitassu oli erottavinaan Valotähden punastuksen.
“Niin ja minun ja Taivalsielun pennut…”
Valotähti lopetti nolon näköisenä ja astui nopeasti taakse.
Sillitassua huvitti, kuinka päällikköä saattoi nolottaa?
Taivasklaani oli ainoa, joka ei vielä ollut puhunut. Klaanin päällikkö Hallatähti oli astunut eteen ja aloitti:
“Taivasklaani on toipunut suuresta taistelusta! Riistaa on ollut hyvin ja klaani on voimissaan. Reviirillämme liikkui kettu, joka metsästi meidän riistaamme, mutta partio hääti sen pois.
Lumivarjo ja Kultasavu löysivät mailtamme viisi hylättyä pentua. Valitettavasti yksi niistä menehtyi, mutta loput he adoptoivat.”
Klaaneja kiersi yllättynyt kohaus. Pentuja adoptoitiin harvoin, mutta Sillitassu tiesi täsmälleen, miltä se tuntui. Hänet itsensäkin oli adoptoitu klaaniin hänen emonsa Salvian jostain syystä jättäneen hänet.
“Olemme nimittäneet uusia sotureita, Eloviiksi, Saniaissilmä ja Suruperhonen!”
Hurrausta, tällä kertaa kaikista klaaneista. Sillitassukin hurrasi, mutta hänen ajatuksensa olivat yhä orpopennuissa. >Mitenköhän heille käy?<
“Olemme saaneet myös uusia pentuja. Pajuruusu ja Saniaissilmä ovat saaneet terveitä pentuja!”

Sillitassu tassutti Raitatassun ja Apilatassun välissä kohti leiriä. Häntä väsytti todella paljon, koska melkein koko yön kestänyt kokoontuminen oli antanut paljon univelkaa. Nyt oli alkanut kaiken lisäksi sataa kaatamalla ja Sillitassun selkäkarvat olivat kastuneet tummiksi.
“Me hukutaan tänne vielä,” Apilatassu naukui ärsyyntyneenä ja ravisti vesipisaroita ilmaan. Sillitassukin ravisti itseään, mutta heti kun sai itsensä kuivaksi kastui taas uudestaan. Leirin ympärillä kasvava tiheä kuusikko alkoi jo näkyä ja
Sillitassun käpälät alkoivat valittaa entisestään. Hän päätti hölkätä adoptioemonsa Kirsikkayön kiinni ja kiihdytti vauhtiaan. Hän saavutti kilpikonnakuvioisen turkin pian ja hidasti töksähtäen kaatuen samalla nenälleen vesilammikkoon.
“Hiiren papanat!” Sillitassu ähisi kammetessaan itseään ylös.
“Olen märempi kuin yksikään limainen sammakko!” Hän valitti huvittuneena kehräävälle Kirsikkayölle.
“Kyllä sinä vielä kuivut ja usko pois, olen nähnyt paljon sinua märempiä sammakoita,” Kirsikkayö nuolaisi hänen päälakeaan. Leiriin astuessaan Sillitassu näki kummallisia varjoja leirin laidalla. Aivan kuin hän olisi erottanut pienten korvien ja häntien varjot. Täydenkuun valossa välähti valkoista karvaa.
>Ei kai vain…< hän voihkaisi päässään.
Hän tassutti kohti synkkiä varjoja ja huomasi harmikseen olleensa oikeassa. Metsän öisen hajun ja sateen ropinan äänen yli kantautui kolmen pennun äänet ja hajut. Kulosydämen pennut olivat päättäneet lähteä pienelle öiselle seikkailulle. Sillitassu kyllä tiesi, kuka pennuista oli tämän idean takana. Routapentu oli ollut aina pennuista rohkein ja jopa vähän uhkarohkea. Hän oli jo kerran aiemmin yrittänyt livahtaa ulos leiristä, mutta Seljankukka oli saanut hänet kiinni. Nyt kollipentu oli saanut veljensäkin mukaan ja Sillitassunn olisi nyt napattava kolmikko kiinni.
“Mitä ihmettä te teette?” Sillitassu astahti pentujen eteen kysyvän näköisenä.
“R-Routapentu s-sanoi e-että me voitaisiin m-mennä kävelylle,” änkytti kolliksi siro valkea kolli Hämäräpentu.
“No kun te saitte mennä kokoontumiseen niin meidänkin piti saada tehdä jotain kivaa!” Routapentu marisi ja repi neulasmattoa kynnet välähdellen.
“Teidän pitää tulla nyt takaisin,” Sillitassu käski ja toivoi pentujen uskovan.
“Joo, kyllä me tullaan,” Vaelluspentu inahti ja lähti Sillitassun luo Hämäräpentu tiiviisti kannoillaan. Routapentu näytti epäuskoiselta:
“No minä en ainakaan tule!” Hän naukaisi ja lähti pinkomaan syvemmälle metsään.
“Odottakaa tässä!” Sillitassu ulvaisi kahdelle muulle pennulla ja lähti itse takaa-ajoon.
Onneksi Routapentu oli vain pentu ja sadekin hidasti tämän vauhtia. Sillitassu sai nopeasti kiinni tämän likaisenvalkoisesta niskasta.
“Tämä retki päättyi nyt tähän,” Sillitassu mumisi pentu hampaissaan.
“Kannanko vai käveletkö itse?”
Routapentu murjotti ja mutisi:
“Itse.”
Leiriin kolmikko mukanaan saapunutta Sillitassua oli vastassa suunniltaan olevat Kulosydän ja Pimeydenvaras.
“Sinä löysit heidät!”
Kilpikonnakuvioisen naaraan meripihkasilmät hehkuivat helpotuksesta Kulosydämen kiiruhtaessa litimärkien pentujensa luo.
Pimeydenvaras nyökkäsi Sillitassulle kiitokseksi ja tassutti kumppaninsa luo.
Kulosydän oli juuri kuulustelemassa pentuja:
“Kenen idea se oli?”
“Routapennun,” Vaelluspentu naukui.
“Hän houkutteli meidät ulos,” Hämäräpentu selitti.
“Routapentu, miksi sinä niin teit?” Pimeydenvaras kysyi tiukasti.
“Nokun kaikki pääsi kokoontumiseen,” Routapentu mutisi. “Niin minäkin halusin seikkailulle.”
“Älä tee enää noin,” Kulosydän naukui ja kietaisi kaikki kolme hytisevää märkää pentuaan lähelleen.

Pesässä erottui vain oppilaiden hengityksen rytmi ja hiljainen jutustelu. Sillitassu ei oikein saanut unta ja hän hytisi märässä turkissaan. Raitatassu ja Apilatassu nukkuivat toisella pedillä. Sillitassu nousi hiljaa ylös tassuttaakseen Apilatassun ja Raitatassun luo. Hän käpertyi samaan petiin kahden nuoremman kissan kanssa. Apilatassu naukaisi hiljaa ja painautui Sillitassua vasten. Uni tunki Sillitassun tajuntaan ja hän vaipui ihanaan uneen.

//Tässä kesti nyt vähän, mutta aika pitkä tuli :D

KAHDEKSAS OSA
Roihuavan rakkauden ruusut ja Aamun lämmittämä ydän

Tuikemieli rakasti Roihuruusua.
Niin yksinkertaista se oli. Sillä miksi rakkaus olisi koskaan monimutkaista? Tuikemieli tiesi varmuudella rakastavansa Roihuruusua, eikä hän tai kukaan muu voinut sitä enää millään tavalla kiistää; ei sitä voinut sivuuttaa tai välttää tai jättää huomiotta; rakkaus joko oli tai ei ollut, joten kuinka se voisi koskaan olla mitään muuta kuin yksinkertaista? Tuikemieli rakasti Roihuruusua, ja se oli kaikki, mitä hän tarvitsi.
Ainut epäselvä asia oli Roihuruusun tunteet Tuikemieltä kohtaan. Tuikemieli ei osannut lukea ajatuksia ja hän kykeni vain arvailemaan, mitä hänen ystävänsä tunsi häntä kohtaan, mutta se ei häntä haitannut. Sillä rakasti Roihuruusu Tuikemieltä tai ei, se ei muuttaisi koskaan Tuikemielen tunteita Roihuruusua kohtaan, ja - jälleen kerran - se oli ainut mitä Tuikemieli tarvitsi. Hänen tunteensa olivat ja pysyivät, riippumatta mistään.
Kun Roihuruusu oli paria auringonkiertoa aikaisemmin joutunut ketun hyökkäyksen kohteeksi ja saanut selkäänsä syvät haavat, Tuikemieli oli tuntenut puhdasta raivoa kettua ja itseänsä kohtaan, ja hetken ajan hän ymmärsi miltä Surmamielen oli täytynyt tuntea Liljrakuunun ja Kaunisraidan kuolemien kohdalla. Tuikemieli syytti itseään siitä, ettei ollut ollut Roihuruusun mukana sinä päivänä - ehkä hän olisi voinut voittaa ketun tai edes ottaa suurimman osan vammoista itselleen - vaan oli jäänyt auttamaan Aallonkuohua sotureiden pesän vahvistamisessa. Kun aamupartio oli tuonut haavoittuneen Roihuruusun leiriin, Tuikemieli oli rynnännyt tämän luokse ja jäänyt parantajan pesään välittämättä siitä, että Sudenlaulu ja Valonpilke olivat yrittäneet hätistellä häntä aukiolle odottamaan.
“En minä voi odottaa!” Tuikemieli oli ärähtänyt paniikki katseessaan ja äänessään, ja kenties Sudenlaulu oli ollut häkeltynyt yleensä niin vakaan ja rauhallisen soturin purkauksesta, että oli antanut tämän jäädä.
Roihuruusu oli selvinnyt pahemmitta vammoitta taistelusta kettua vastaan. Pahimmat haavat olivat hänen selkänsä pitkät ja syvät viillot, jotka Sudenlaulu ja Valonpilke olivat saaneet hoidettua niin hyvin kuin mahdollista, ja enää oli jäljellä tulehduksen riski. Siksi haavoja oli putsattava joka päivä ja niiden päällä oleva hämähäkinseitti sekä yrttiseokset oli myös vaihdettava uuteen ainakin aamuisin.
Tuikemieli tiesi, että Sudenlaulu ja Valonpilke kykenivät tekemään sen kaiken itsekin varsinkin nyt, kun Tuuliklaani oli väliakaisesti siirtynyt Myrskyklaanin reviirille ja heidän parantajansa majili myös leirissä, mutta Tuikemieli oli ottanut tehtäväkseen hoitaa Roihuruusun haavoja. Joka aamu hän varovaisesti otti edellisen päivän hämähäkinseitin sekä yrttitahnan pois haavojen päältä, nuoli haavat puhtaaksi ja tarkisti sen tulehduksen varalta, ja sitten haki lisää seittiä ja yrttejä, jotka hän pureskeli haavojen suojaksi.
Niin hän teki tänäkin aamuna. Tuikemieli oli juuri kaapinut seitit ja yrttitahnan pois ja alkanut nuolemaan haavoja puhtaaksi tyhjässä parantajan pesässä.
“Ei näy tulehdusta”, Tuikemieli totesi saatuaan haavat puhtaaksi. “Ne alkavat selkeästi parantua. Sattuuko niihin vielä?”
“Hieman, mutta ei nyt hirveästi”, Roihuruusu vastasi.
“Hyvä.” Pieni kehräys pääsi Tuikemielen kurkusta. Hän ei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos haavat tulehtuisivat ja aiheuttaisivat enemmän ongelmia Roihuruusulle. “Jos minä saan sen ketun tassuihini, se saa kyllä kyytiä…” naaras mutisi.
Roihuruusu naurahti pienesti. “Eiköhän se kettu ole jo kaukana täältä. Annoin minä sille kuitenkin muutaman kunnon iskun.”
“Ja hyvä niin”, Tuikemieli sanoi, äänessään hitusen ylpeyttä. Roihuruusu oli hyvä taistelija - hän oli varmasti saanut ketun katumaan hyökkäystään, vaikka olikin itse saanut samalla osumaa.
Pieni hymy kasvoillaan Tuikemieli alkoi pureskelemaan yrttejä tahnaksi, jonka levitti haavojen päälle ja sitten alkoi sitomaan sitä haavaan kiinni hämähäkinseitillä.
“Hei, Tuikemieli.” Roihuruusun ääni oli normaalia hiljaisempi, jopa hieman epävarma, vaikka Tuikemieli ei voinut ymmärtää miksi.
“Niin?”
“Arvostan suuresti, että hoidat haavojani joka päivä, vaikka parantajat voisivat tehdä sen itsekin, mutta…” Roihuruusu etsi oikeita sanoja esittääkseen kysymyksensä. “Miksi?”
“Miten niin miksi?” Tuikemieli kysyi hämmentyneenä. Ihmettelikö Roihuruusu tosiaan sitä, miksi Tuikemieli puhdisti hänen haavansa joka aamu ja piti naaraasta huolta? Tuikemielelle siinä ei ollut mitään epäselvää, ei mitään mitä ihmetellä tai kysyä tai varmistella.
“Niin… miksi?” Roihuruusu toisti kysymyksensä. “Ei sinun tarvitsisi käyttää tähän aikaa, mutta teet sen silti. Miksi?”
“Koska niinhän joku tekee, kun hän rakastaa toista - pitää huolta ja varmistaa, ettei mitään pahaa tapahdu”, Tuikemieli sanoi yksinkertaisesti ja viimeisteli hämähäkinseitin mustan naaraan selkään. “Ei kai siinä mitään sen ihmeellisempää ole.”
Mutta Roihuruusun lihakset jännittyivät Tuikemielen sanojen seurauksena. Soturi suorastaan jähmettyi paikalleen, aivan kuin Tuikemieli olisi sanonut ketun lähestyvän heitä uhkaavasti, eikä heillä kummallakaan ollut mitään mahdollisuuksia selvitä tappelusta elossa.
“Roihuruusu?” Tuikemieli kysyi. “Kaikki hyvin? Sattuuko sinuun?”
Roihuruusu pysyi vielä jonkin aikaa jähmettyneenä ennen kuin kääntyi katsomaan Tuikemieltä, keltaiset silmät pyöreinä järkytyksestä ja hämmennyksestä. “Mitä sinä sanoit?”
Tuikemieli räpäytti silmiään. “Sanoinko minä jotain väärin?”
“Et! Tai siis- sinä vain… sanoit sen niin… vaivattomasti. Rennosti. Tai siis… yhtäkkiä”, Roihuruusu yritti puhua.
“Ai minkä?” Tuikemieli kallisti päätään. Olivatko hänen sanansa olleet yllättäviä? Oliko hän sanonut ne väärässä kohdassa? “Ai että minä rakastan sinua?”
Roihuruusun korvat värähtivät; hän oli selkeästi nolostunut sekä häkeltynyt. Naaras avasi suunsa, sitten sulki sen ja katsoi ympärilleen, katse palaten pian takaisin Tuikemieleen. “Todellako?”
“Tietenkin”, Tuikemieli sanoi. “Luonnollisesti. Onko se ongelma?”
Tuikemieli ei nähnyt sitä ongelmana. Hänelle tilanteessa ja hänen tunteissa ei ollut mitään ongelmallista, mutta ehkä Roihuruusulle se kaikki oli ongelma.
Sitä Tuikemieli ei ollut ottanut huomioon, ja yhtäkkinen pelko valtasi hänet. Olivatko hänen tunteensa ongelma Roihuruusulle? Ei hän halunnut aiheuttaa tälle mitään ongelmia tai vaikeuksia.
“Minä en- Tuikemieli, sinun täytyy ymmärtää jotakin”, Roihuruusu sanoi varovaisesti, ääni värähtäen. Mitä ihmettä Roihuruusu pelkäsi? “En ole… Minä en ole naaras samalla tavalla kuin sinä, tai kuka tahansa naaras tässä klaanissa.”
Tuikemieli räpäytti silmiään. “Miten niin? Hetkinen… oletko sinä kolli? Niin kuin Olkiväre? Ei se ole ongelma, mutta-”
“En ole kolli, Tuikemieli, minä… en ole kehollisesti selkeästi naaras enkä kolli, vaan… äh, en pysty olemaan tiineenä, mutta voin kyllä saada jonkun toisen tiineeksi. Tai siis… niin, pointtina siis se, etten ole naaras samalla tavalla kuin sinä, vaan jotenkin… rikkinäinen, tai viallinen…” Roihuruusun ääni vain madaltui ja madaltui, hänen sanansa haparoivia ja irrallisia.
Tuikemieli vain tuijotti Roihuruusua, yrittäen ymmärtää missä ongelma oikein oli. Tieto siitä, että Roihuruusu ei ollut naaras aivan samalla tavalla kuin Tuikemieli, tuli hänelle yllätyksenä, mutta ei huonona sellaisina. Sillä Roihuruusu oli silti Roihuruusu, riippumatta siitä mihin tämän keho kykeni tai ei kyennyt.
“Ymmärrän, jos et tämän takia halua olla kanssani… enhän minä ole täydellinen naaras.”
“Hetkinen”, Tuikemieli keskeytti Roihuruusun. “Miten niin et ole täydellinen naaras?”
Tuikemielen silmissä Roihuruusu oli täydellinen.
“Minähän juuri kerroin, että kehoni on-”
“Erilainen, tiedän. Mutta miten se tekee sinusta epätäydellisen, kun mielestäni olet joka tapauksessa täydellinen?”
Roihuruusu hiljeni, hänen keltaisten silmiensä epävarma ja hämmentynyt katse jähmettyneenä Tuikemieleen. “Sinulle ei ole… väliä, että olen… tällainen?”
“Pitäisikö sillä olla väliä?” Tuikemieli kysyi. Hän oli täysin hämmennyksen tilassa - ja se oli hänelle monella tavalla outoa. Soturi oli tottunut, että ymmärsi asioita nopeasti ja osasi yhdistää eri tiedonjyviä toisiinsa, muodostaen nopeasti laajan kokonaisuuden milloin mistäkin asiasta, mutta nyt… Tuikemieli ei ymmärtänyt. Hän ei nähnyt Roihuruusussa mitään rikkinäistä, viallista tai epätäydellistä. Hän ei nähnyt sitä ongelmaa, jota Roihuruusu yritti parhaansa mukaan Tuikemielelle osoittaa.
“Pitäisi!” Roihuruusu sanoi. “Miten minä voin olla rakastettava kissa tällaisena? Miten kukaan voisi koskaan haluta minut, kun en ole edes normaali naaras?”
“Roihuruusu…” Tuikemieli miltei kuiskasi. “Kai sinä ymmärrät, että mikään mitä sinä juuri kerroit minulle ei ole muuttanut yhtään mitään siitä, mitä minä tunnen sinua kohtaan? Minun silmissäni sinä et ole millään tavalla epätäydellinen tai epänormaali tai rikkinäinen tai mitään muuta siitä, mitä sinä luulet olevasi. Kun katson sinua, näen vain ja ainoastaan sen yhden naaraan, jota minä rakastan ja jonka kanssa haluan viettää lopun elämästäni.”
Roihuruusu katsoi Tuikemieltä ja hänen silmissään oli yhä niin paljon voimakkaita, ristiriitaisia tunteita, että Tuikemieli hymyili pienesti kuin rohkaistaakseen ystäväänsä. Kuin kertoakseen tälle, ettei mikään ollut muuttunut tai tulisi koskaan muuttuman, koska Tuikemieli rakasti Roihuruusua nyt ja aina, eikä se ollut yhtään sen monimutkaisempaa.
“Ymmärrän, jos et tunne samoin minua kohtaan”, Tuikemieli jatkoi, kun Roihuruusu oli ollut vain hiljaa. “Olen ottanut sen huomioon, enkä vaadi sinulta yhtään mitään. Mutta… haluaisin kuitenkin pysyä ystävänäsi…”
“Totta kai minä pidän sinusta, Tuikemieli”, Roihuruusu sanoi äkkiä. “Olen pitänyt sinusta jo jonkin aikaa… en vain uskaltanut sanoa asiasta mitään.”
Tuikemielen silmät kirkastuivat. “Todellako? Sehän on mahtavaa!”
“Mutta haluatko todella olla kumppanini?”
Tuikemieli heilautti häntäänsä. Miksi Roihuruusu ei vieläkään ymmärtänyt Tuikemielen tunteiden laajuutta? Miksei tuo musta, täydellinen naaras voinut ymmärtää kuinka rakastettava hän oli? “Aina. Tänään, huomenna, kuun päästä… aina, Roihuruusu, aina. Jos sinä vain haluat.”
“Kyllä minä haluaisin”, Roihuruusu sanoi ja hymyili vihdoin.
Tuikemielen kurkusta pääsi pieni kehräys ja hän puski Roihuruusua kevyesti leuan alta. Hän tunsi olonsa kevyeksi ja lämpimäksi, eikä hän voinut kuvitellakaan olevansa kenenkään muun kumppani kuin Roihuruusun.
Tuikemieli kuului Roihuruusulle, ja vain ja ainoastaan hänelle.

Tuuliklaanin saapuminen Myrskyklaanin leiriin - ja reviirille ylipäätään - oli aiheuttanut paljon muutoksia sekä joissain määrin hämmennystä Myrskyklaanissa. Yhtäkkiä leirissä oli kaksi päällikköä sekä varapäällikköä, useampi parantaja, ja ainakin kaksinkertainen määrä sotureita, oppilaita sekä pentuja ja muita klaanikissoja.
Siitä huolimatta kaksi klaania tulivat yllättävän hyvin toimeen keskenään. Kenties se johtui siitä, että Häivätähti ja Pilvitähti varapäällikköineen eivät kinastelleet tai riidelleet keskenään. Pilvitähti oli komentanut jokaista tuuliklaanilaista olemaan kohteliaita myrskyklaanilaisia kohtaan ja auttamaan heitä metsästyksessä ja kaikessa muussa, mitä normaali klaanielämä vaati. Tuuliklaanin varapäällikkö Sadehäntä lähetti joka päivä tuuliklaanilaisia sotureita kaivamaan Tuuliklaanin leiriä esiin lumen alta, jotta he voisivat palata mahdollisimman pian.
Tuikemielen elämään Tuuliklaanin saapuminen oli aiheuttanut myös toisenlaisen muutoksen: Aavaraidan. Tuikemieli pääsi viettämään tämän kanssa paljon enemmän ja vapaammin aikaa nyt, kun he majailivat samassa leirissä. Se tietenkin helpotti Tuikemielen tehtävää katsoa Aavaraidan perään ja varmistaa, ettei tämän entisen elämän muistot vahingoittaisi häntä - Aavaraita kantoi nimittäin tietämättään sisällään muinaisen myrskyklaanilaisen, Kaunisraidan, muistoja ja se voisi koitua tämän kohtaloksi. Tuikemielen tehtävänä oli varmistaa, ettei niin kävisi.
Viimeksi tavatessaan Surmamielen Tuikemieli oli valittanut siitä, miten vaikeaa hänen oli katsoa Aavaraidan perään, kun he olivat aivan eri klaaneissa. Oli kuin outo yhteensattuma, että juuri sen keskustelun jälkeen lumimyrsky oli tuhonnut Tuuliklaanin leirin, pakottaen tuuliklaanilaiset - Aavaraita mukanaan - pakenemaa Myrskyklaanin reviirille.
Mutta Tuikemieli ei pohtinut sitä sen enempää. Hän oli tavallaan iloinen siitä, että pääsi viettämään Aavaraidan kanssa enemmän aikaa. Eivät he koko aikaa yhdessä olleet, mutta he kävivät silloin tällöin saalistamassa yhdessä. Aavaraita vaikutti erityisen iloiselta aina päästessään viettämään aikaa Tuikemielen kanssa, ja se sai Tuikemielenkin hymyilemään itsekseen.
Tuikemieli oli kyyristynyt saalistusasentoon, katse tiukasti kiinni pienessä linnussa, ja ennen kuin lintu ehti siipiänsä räpäyttää oli Tuikemieli jo loikannut sen niskaan. Pienellä puraisulla linnun niskat katkesivat ja se valahti veltoksi naaraan hampaissa.
Tuikemieli piti linnun leukojensa välissä, kun hän lähti etsimään Aavaraitaa, mutta pysähtyi yhtäkkiä löytäessään tämän. Aavaraita hiipi hiljaa eteenpäin lihakset jännittyneinä aivan samalla tavalla kuin Tuikemieli oli aiemmin tehnyt ja loikkasi sitten salamannopeasti ilmaan. Pian hän kohotti päänsä, ja Tuikemieli näki vesimyyrän roikkuvan tämän hampaista.
“Hienosti tehty!” Tuikemieli kehräsi laskettuaan linnun maahan. Aavaraita asetti vesimyyrän linnun vierelle.
“En ollut tajunnut, kuinka helppoa metsässä saalistaminen on. Ihan kuin olisin tehnyt tätä aina!” Aavaraita sanoi, ylpeys kiiluen hänen silmissään.
*Niin*, Tuikemieli pohti hiljaa mielessään, *niinhän sinä tavallaan oletkin.* Mutta ääneen naaras ei sanonut mitään. Hän ei voisi koskaan paljastaa Aavaraidalle, kuka tämä todellisuudessa oli.
“Saalistammeko vielä?” Aavaraita kysyi. “Haluaisin vielä kokeilla saada linnun kiinni. Ne maistuvat niin hyviltä.”
Tuikemieli ei voinut olla pohtimatta oliko Kaunisraidankin - joka Aavaraita oli uudelleensyntyneenä - lempiriista ollut linnut. Kenties. Tai ehkä Kaunisraita oli vihannut lintuja.
Tuikemieltä inhotti se, miten hän ei tiennyt paljonko Aavaraidasta oli todella Aavaraitaa ja kuinka paljon Kaunisraitaa, eikä Surmamielikään ollut antanut asiasta minkäänlaista mielipidettä. Ei voinut olla mahdollista, että Aavaraita oli pelkästään Kaunisraitaa sisältä ja ulkoapäin: osa tuosta kirjavasta naaraasta täytyi olla puhdasta tuuliklaanilaista Aavaraitaa.
Ainakin toistaiseksi. Asia saattaisi muuttua, jos Aavaraita saisi tietää olevansa uudelleensyntynyt muinainen myrskyklaanilainen. Ehkä sitten Aavaraita katoaisi kokonaan, ja jäljellä olisi enää Kaunisraita.
Tuikemieli ei voinut antaa sen tapahtua.
Kaksikko jäi vielä hetkeksi saalistamaan, kunnes Aavaraita vihdoin sieppasi linnun kiinni, ja he lähtivät kävelemään leiriä kohti leuat täynnä riistaa. Saalistaminen oli erityisen tärkeää nyt, kun Tuuliklaani majaili Myrskyklaanissa, ja he saivatkin hyväksyviä nyökkäyksiä sekä katseilta muilta sotureilta saapuessaan leiriin.
Tuikemieli laski omat saaliinsa tuoresaaliskasaan. “Alkaa olla nälkä. Ehkä olisi hyvä syödä jotakin.”
“Hyvä idea!” Aavaraita sanoi ja otti tuoresaaliskasasta pulskan linnun. “Jaetaanko tämä?”
Tuikemieli olisi halunnut syödä Roihuruusun kanssa, mutta mustaa naarasta ei näkynyt missään. Lisäksi Aavaraita oli jo vienyt linnun sivummalle ja odotti Tuikemielen liittyvän hänen seuraansa, eikä Tuikemieli raaskinut kieltäytyä syömästä hänen kanssaan.
Ja sitä paitsi, Aavaraita lähtisi varmasti kohta takaisin omalle reviirilleen, ja sitten Tuikemieli ei voinut enää viettää tämän kanssa yhtä paljon aikaa.
“Sinä todella pidät linnuista”, Tuikemieli hymähti Aavaraidalle, kun oli saapunut tämän luokse. “Ahmit niitä siihen tahtiin, että ne loppuvat kohta metsästä kokonaan.”
“Ja sinä ahmit aina hiiriä”, Aavaraita virnuili takaisin Tuikemielelle. “Ehkä me kaksi syömme yhdessä koko metsän tyhjäksi tällä menolla.”
“Puhu vain omasta puolestasi”, Tuikemieli hymähti.
He jatkoivat linnun syömistä kaikessa hiljaisuudessa. Hämärä oli jo alkanut laskeutua leirin ylle, ja osa myrskyklaanilaisista sekä tuuliklaanilaisista olivat jo menossa nukkumaan, jotta jaksaisivat herätä virkeinä seuraavaan aamuun.
Myös Tuikemieltä alkoi väsyttää. Hän haukotteli syvään, kun lintu oli saatu syötyö, ja sai Aavaraidan hymähtämään huvittuneena.
“Joko sinä olet väsynyt?” Aavaraita kysyi ja tuuppasi Tuikemieltä leikkisästi kylkeen.
“On ollut pitkä päivä”, Tuikemieli sanoi. “Ja minä sentään suoritan klaanivelvollisuuteni toisin kuin eräät.”
“Hei!” Aavaraita älähti ja läimäisi Tuikemieltä kasvoihin. “Mitä sinä siinä vihjailet, senkin hiirenaivo?”
“Jaa’a, siinä sinulle mietittävää.”
Aavaraidan häntä heilahti. “Olet mahdoton.”
Tuikemieli vain hymähti ja nousi sitten ylös venyttelemään tassujaan. Hän päästi uuden, pitkän haukotuksen. Päivä oli ollut pitkä ja soturin velvollisuuksien täyttämä, eikä ollut ihme, että naaras oli väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Kaiken lisäksi nyt kun Tuuliklaani oli Myrskyklaanin reviirillä, töitä tuntui riittävän paljon enemmän kuin yleensä - mikä oli outoa ottaen huomioon, että leirissä oli paljon enemmän kissoja kuin yleensä.
“Ehkä meidän kannattaisi mennä nukkumaan”, Aavaraita sanoi huomatessaan Tuikemielen haukottelun. “Nukahdat pian pystyyn.”
“Niin. Ehkä sitä pitää mennä nukkumaan”, Tuikemieli tuumi ja vaikka hän puhui Aavaraidalle, hänen katseensa kiersi ympäri leiriä, etsien tuttua tummaturkkista naarasta.
Missä Roihuruusu oli?
“Tuletko?”
Tuikemieli veti katseensa pois leirin sisäänkäynnistä ja kääntyi kohti Aavaraitaa, joka oli lähtenyt jo kävelemään sotureiden pesää kohti. “Mene sinä edeltä. Tulen kohta”, myrskyklaanilainen ilmoitti.
Aavaraita oli sanomassa vastaan, mutta sulki sitten suunsa ja nyökkäsi hyväksynnän merkiksi. Tuikemieli katsoi, että Aavaraita pujahti sotureiden pesään ennen kuin hän lähti kävelemää kohti leirin sisäänkäyntiä, josta Roihuruusu olikin juuri tullut leiriin. Tumma naaras näki Tuikemielen ja heilautti häntäänsä iloisesti.
Kehräys pääsi Tuikemielen kurkusta, kun hän pääsi Roihuruusun luokse. “Mennäänkö nukkumaan? Alkaa olla myöhä ja aamulla on kuitenkin aikainen herätys.”
“Onpas sinusta tullut unelias”, Roihuruusu hymähti ja kosketti kuonollaan Tuikemielen poskea. “Mennään vain.”
Tuikemieli hymyili, ja kaksikko suuntasi nukkumaan sotureiden pesään, missä Aavaraita jo tuhisi unissaan.

Tuikemieli avasi silmänsä, mutta tajusi heti olevansa aivan tuntemattomassa paikassa. Se ei todellakaan ollut sotureiden pesä, mutta ei myöskään sumuinen ja varjoinen Synkkä metsä, missä hän yleensä vietti suurimman osan öistään. Sen sijaan Tuikemieli oli kirkkaalla, utuisella nummella, jonka yläpuolella avautui tähtien täyttämä taivas kuin joku olisi ripotellut ne sinne suurella tassulla. Ilma oli raikasta, ja pieni tuulenvire pyörteili Tuikemielen ympärillä leikitellen hänen pitkällä turkillaan.
Tuikemieli aisti tuntemattoman kissan läsnäolon takanaan ennen kuin edes kuuli puhetta ja pyörähti ympäri. Hän kohtasi katseensa häilyvän naaraan kanssa: hänen ruskea turkkkinsa kimalteli tuhansien tähtien lailla tehden hänestä aavemaisen.
“Hei, Tuikemieli”, naaras sanoi heleällä, lempeällä äänellä, joka toi Tuikemielen mieleen pentutarhan kuningattaret, mutta äänessä oli samaan aikaan päällikön johtajuutta. “Olet tarkka-aistinen.”
“Kuka sinä olet?” Tuikemieli kysyi, siristäen silmiään. “Me olemme Tähtiklaanissa, emmekö olekin?”
“Hyvin havaittu”, naaras sanoi hymyillen. “Olen Aamutähti.”
Tuikemieli pakotti pitämään kasvonsa ilmeettöminä, vaikka yllätys ja hämmennys valtasi hänet sekunneissa. Aamutähti… eli Kaunisraidan sisko? Miksi Aamutähti oli tullut tapaamaan Tuikemieltä? Tiesikö tämä Surmamielen kouluttavan Tuikemieltä? Tiesikö Aamutähti Tuikemielen sopimuksesta katsoa Aavaraidan perään? Surmamieli oli aikoinaan kertonut, ettei Tähtiklaani tiennyt tai tulisi koskaan tietämään, että Tuikemieli kävi Synkässä metsässä tapaamassa häntä, joten Aamutähti ei voinut tietää siitä… eihän?
“Sinulla täytyy olla paljon kysymyksiä”, Aamutähti sanoi, kasvoillaan yhä se sama lempeä hymy, joka hänellä oli ollut alusta asti. Siinä oli jotain hyvin pidättyväistä. “Halusin tavata sinut, koska olet ystävystynyt erään… hieman erikoisen kissan kanssa.”
“Niin…?” Tuikemieli ei halunnut paljastaa mitään. Jokin Aamutähden hymyssä sai hänen olonsa epämukavaksi.
“Kuinka läheinen sanoisit olevasi Aavaraidan kanssa?”
“Me olemme ystäviä. Kuinka niin?” Tuikemieli yritti pitää itsensä rauhallisena.
Aamutähti huokaisi syvään, katsoi hetken ylös jonnekin kaukaisuuteen ja sitten taas Tuikemieleen pehmeän ruskeilla silmillään, jotka tuntuivat kuin kuiskivan Tuikemielelle, että kaikki on hyvin - kaikki tulisi olemaan aivan hyvin. “Haluaisin pyytää sinulta jotakin. Palvelusta.”
“Millaista palvelusta?” Tuikemieli kysyi. Hänestä tuntui siltä kuin hänen tulisi olla otettu ja kunnioitettu siitä, että Tähtiklaani pyysi häneltä palvelusta, mutta… hän tunsi vain tietynlaista kammoa tietämättä edes miksi.
“Haluan, että sinä-”
“Aamutähti.” Tuntemattoman kollin ääni keskeytti Aamutähden puheen ja hetkeä myöhemmin naaraan takaa käveli kolli, joka sai Tuikemielen haukkomaan henkeään järkytyksestä.
Kolli oli raidallinen, oranssin ja valkoisen kirjava, mutta vain puolet hänen kehostaan oli turkin peittämä. Toinen puolisko oli täynnä ilkeän näköistä arpikudosta, aivan kuin hän olisi joutunut liekkien syötäväksi.
Tuikemieli tajusi silloin tuijottavansa Liekkiraitaa - Kaunisraidan ja Aamutähden veljeä, josta Surmamieli oli aikoinaan kertonut Tuikemielelle.
“Pahoittelen ulkonäköäni”, Liekkiraita sanoi pienen kumarruksen kanssa Tuikemielelle. “Ja pahoittelen myös siskoani.”
“Liekkiraita…” Aamutähti sanoi varoittavaan sävyyn. “Älä sinä puutu-”
“Hänen asiansa ovat minunkin asiani, Aamutähti. Hän on minunkin siskoni”, Liekkiraita sanoi. Hänen kaksiväriset silmänsä - toinen keltainen ja toinen sininen - välähtivät ärsytyksestä. “Meidän ei pitäisi vetää Tuikemieltä tähän mukaan.”
“Meidän täytyy!” Aamutähti sihahti. “Jonkun on varmistettava, että kaikki menee hyvin.”
*He puhuvat Aavaraidasta*, Tuikemieli ymmärsi. Ehkä Aamutähti halusi, että Tuikemieli katsoisi Aavaraidan perään kuten Surmamielikin oli pyytänyt, tai ehkä naaraan mielessä oli jotakin muuta. Joka tapauksessa, Liekkiraita ei vaikuttanut olevan asiasta samaa mieltä. Kollin katse lähes leimusi.
“Tuikemieli on Myrskyklaanista. Miten hän voisi auttaa?” Liekkiraita kysyi. “Tarvitsemme tuuliklaanilaisen.”
“Meillä ei ole ketään tuuliklaanilaista, johon voisimme luottaa tarpeeksi. Sinä tiedät sen, Liekkiraita.”
“Jos puhumme Pilvitähdelle-”
“Ei.” Aamutähti heilautti häntäänsä.
“Jos te haluatte”, Tuikemieli aloitti ja kummankin tähtiklaanilaisen katseet sinkosivat häneen. Tuikemieli nielaisi hermostuneena. Miksi häntä hermostutti enemmän jutteleminen tähtiklaanilaisille kuin Surmamielelle, joka oli vaarallinen luopio ja Synkän metsän pysyvä asukas? Tähtiklaaninhan oli tarkoitus olla klaanien puolella. “Jos te haluatte, että… autan Aavaraitaa jossakin, voin ihan hyvin tehdä sen. Tai ainakin niin paljon kuin vain Myrskyklaanista asti voin.”
Sisarukset olivat pitkään hiljaa ja vilkaisivat toisiaan.
Lopulta Aamutähti puhui. “Voitko katsoa hänen peräänsä? Se on ainut, mitä pyydän. En voi kertoa miksi, mutta Aavaraita on minulle… tärkeä. En pyytäisi tätä ellei se olisi hyvin tärkeää.”
*Niin… onhan se tärkeää. Mutta kenen syy se olikaan, että Aavaraita on niin epävakaassa tilassa? Tehän se hänet järvelle laitoitte.* Tuikemieli mietti miltei vihaisesti, mutta ei sanonut ajatuksiaan ääneen. Se ei olisi viisasta. Sen sijaan hän nyökkäsi Aamutähdelle myöntymisen merkiksi. “Voin katsoa hänen peräänsä, vaikken ihan ymmärrä miksi.”
“Se ei ole niin tärkeää. Katsotko vain, että hänellä menee Tuuliklaanissa hyvin? Kyselet vähän hänen kuulumisiaan ja olet hänen ystävänsä, kuten olet tähänkin asti ollut.”
“Käyhän se.”
“Kiitos. Olemme sinulle velkaa”, Aamutähti hymyili.
Liekkiraita kumarsi pienesti. “Muista myös katsoa itsesi perään.”
Tuikemieli ei ehtinyt vastata mitään, sillä silloin maailma pyörähti ympäri, tähtien koristamat sisarukset katosivat, ja Tuikemieli heräsi sotureiden pesästä. Hän kuuli heti, kuinka Aavaraita vaikeroi hiljaa unissaan, hännänpää kääntyillen ja takajalka säpsähdellen.
Painajainen.
Tuikemieli nousi varovaisesti ylös ja liikkui lähemmäs Aavaraitaa. Hetken naaras epäröi, mutta kääriytyi sitten yhä vapisevan Aavaraidan ympärille kuin rauhoittavaksi peitoksi, yrittäen antaa tälle tukea ja lämpöä keskelle painajaista. Tuikemieli ei ollut koskaan aiemmin todistanut Aavaraidan painajaisia itse, vaikka tuuliklaanilainen oli puhunut niistä useasti - tosin aina jollain tavalla etäisesti ja sivuuttavasti.
Tuikemieli huokaisi hiljaa. Aavaraita oli aina ollut häntä pienempi, mutta tällä hetkellä tuo kirjava naaras tuntui niin paljon heiveröisemmältä kuin koskaan aiemmin, kun tämä tärisi ja inisi painajaisen keskellä. Tuikemieli tekisi mitä vain ottaakseen Aavaraidalta tämän painajaiset pois, mutta se ei ollut mahdollista.
*Pitäisiköhän minun herättää hänet…?* Tuikemieli pohti. Hän ei ollut varma mitä tehdä: antaako Aavaraidan nukkua painajaisensa lävitse ja toivoa, ettei tämä muistaisi sitä enää aamulla, vai herättää hänet?
Tuikemielen ei tarvinnut kuitenkaan kauan pohtia asiaa, sillä pian Aavaraidan pää säpsähti ylös ja hän räpytteli unisena silmiään.
“M-mitä…?” Aavaraita mumisi.
“Shh, se oli vain painajainen”, Tuikemieli kuiskasi ystävälleen, kietoen samalla häntänsä tämän ympärille suojelevasti. “Jatka vain nukkumista… olen tässä vierelläsi.”
“Tuikemieli?” Aavaraita mumisi ja painautui vasten Tuikemielen kylkeä.
Tuikemielen sydäntä särki nähdä hänen ystävänsä niin pienenä ja pelokkaana. “Olen tässä.”
Aavaraita oli pitkään hiljaa Tuikemieltä vasten painautuneena, ja hetken ajan Tuikemieli luuli tämän nukahtaneen uudelleen. Mutta sitten oranssinkirjava naaras puhui taas uneliaasti, ja jos Tuikemieli oli luullut hänen sydämeen särkeneen aiemmin, nyt se särky muuttui vihlvoaksi kivuksi.
“Vihaavatkohan veljeni ja siskoni minua?” uninen Aavaraita mumisi. “Heidän täytyy…”
Tuikemieli tiesi hyvin, ettei Aavaraidalla ollut yhtäkään pentuetoveria, toisin kuin Kaunisraidalla, jonka muistot selkeästi tulivat jälleen pintaan. Tuikemieli muisteli vierailuaan Tähtiklaanissa ja Aamutähden lempeitä silmiä sekä Liekkiraidan huolestunutta katsetta. “Eivät he vihaa sinua.”
“Mutta”, Aavaraita mumisi, “minä petin heidät. Lähdin heidän luotaan. Voih, siskoni varmasti vihaa minua. Autoin tappamaan hänen kumppaninsa…”
“Kaikki on hyvin, Aavaraita”, Tuikemieli kuiskasi ystävänsä korvaan. “Kaikki on hyvin. He eivät vihaa sinua.”
“Anna anteeksi…”
Tuikemieli painautui tiiviimmin Aavaraitaa vasten. Kaunisraidan muistot olivat aina vain voimakkaampia, ottaen otteen Aavaraidasta tämän ollessa väsynyt ja aiheuttaen jatkuvaa hämmennystä tuuliklaanilaiselle. Toisinaan Tuikemieli oli näkevinään Kaunisraidan Aavaraidassa, aivan kuin tuo muinainen myrskyklaanilainen luopio ottaisi vähitellen kontrollin Aavaraidan kehosta. Entä jos joku päivä Aavaraita ei enää katsoisi Tuikemieltä oranssien silmien takaa, vaan siellä olisi lopullisesti Kaunisraita? Mitä tapahtuisi, jos Kaunisraita heräisi kokonaan, valtaisi Aavaraidan kehon ja eläisi elämäänsä järvellä?
Se tarkoittaisi Aavaraidan kuolemaa, kyllä Tuikemieli sen tiesi. Mutta Tuikemieli ei ollut varma miten Kaunisraita, joka oli kaiken hänen kuulemansa mukaan katkera ja haavoittunut sielu, kykenisi elämään järvellä aiheuttamatta ongelmia ja kaaosta. Kaunisraita, jonka kaikki tuntemat läheiset ja rakkaat olivat kuolleet monia kymmeniä kuita sitten. Aavaraidalla oli niin paljon elämää ja mahdollisuuksia edessään, Kaunisraidalla ei.
Tuikemieli värähti. Hän toivoi hartaasti, että Aavaraita kykenisi taistelemaan Kaunisraidan muistoja vastaan, ja Kaunisraita saisi lopulta ansaitsemansa leponsa. Tuikemieli itse ei voinut tehdä muuta kuin olla Aavaraidan tukena ja ohjata tätä silloin, kun siihen kykeni, ja silti jokainen jo kuollut kissa - Surmamieli, Aamutähti ja Liekkiraita - tuntuivat ajattelevan, että Tuikemieli olisi ratkaisu kaikkeen.
Tuikemieli laski päänsä Aavaraidan päälle ja sulki silmänsä. Pian hän vaipui levottomaan uneen.

Hiivin hiiren hiljaa pensaikossa ja seurasin oravaa hennosti. Nousin hitaasti ylemmäs ja asetuin hennosti vaanimisasentoon ja loikkasin sen päälle hymyillen. Silmissäni välähti innoikas pilke kun purin otuksen niskat nurin. Ei se kyllä ollut mitenkään erikoinen eikä se varmaankaan maistuisi yhtä hyvältä kuin kani mutta ei se minun ongelmani ollut enhän minä sitä aikonut syödä! Vien sen myrskyklaanin tuoresaaliskasaan vaikka se tuntui väärältä ja tunsin että minun pitäisi viedä se tuuliklaanin tuoresaaliskasaan mutta sehän olisi järjetöntä! Enhän minä edes pääsisi sinne ennen kuin orava olisi jo pilalla.. eikä tuuliklaanin leriin edes pääsisi juuri nyt. Nousin hitaasti seisomaan orava suusani ja käänsin katseeni nopeasti taaksepäin etsiskelen Tähkäviikseä, olikohan hän nähnyt mahtavan napaukseni? Katselin närkästyneenä aluskasvillisuuta jonka läpi oli vaikeahko huomatta yhtikäs mitään! Mitenkähän myrskyklaani kykeni sopeutumaan tänne?
"Huomentassu, napasit tuon oravan hyvin", Tähkäviiksi maukui. Säikähdin puolikuoliaaksi ja Sydämeni tuntui pompaavan kanin nopeudella korkealle ilmaan pelkästä säikähdyksestä. Käännyin ympäri silmät suurina säikähdyksestä ja sydämeni tykkyti edelleen kovaa sisälläni, karvani olivat myös pystyssä ja kynnet esillä. Tiesinhän minä että se oli vain Tähkäviiksi mutta olin kuitenkin säikähtänyt kamalasti! En tulisi varmaan koskaan tottumaan myrskyklaanin reeviriin.. no onneksi minun ei tarvinnut asua siellä koko aikaa! Aluskasvillisuuden ansiosta siellä oli pelottavan helpoa joutua väijytetyksi ja sen ajatuksen takia säiköhdin pelkästään mestarini ääntä! Turkkini silottui vasta kun tähkäviiksi tuli esiin, vedin syvään henkeä ja työnsin kynteni sisään ja ajatukseni rauhoituivat melko nopeasti.
"Kiitos tähkäviiksi, voitaisiinkohan jo mennä takaisin leiriin? Haluaisin viedä tämän oravan tuoresaaliskasaan", mau'un hymyillen mestarilleni.
*Vaikka se ei olekaan tuuliklaanin tuoresaaliskasa*, lisäsin mielessäni. Tähkäviiksi katseli minua ylpeä ilme kasvoillaan ja nyökkäsi. Kehräsin hymyillen ja tassutin mestarini perässä kohti myrskyklaanin leiriä. Aika Tuntui todella pitkältä ja se tuntui jo siltä että en liikuisi oikeasti yhtään vaan tassutaisin vain mutta en pääsisi hännän mittakaan eteenpäin. Kuitenkin lopulta pääsimme myrskyklaanin leiriin, ja sain tiputtaa oravani tuoresaliskasaan. Katselin ympärilleni etsiskelen sisartani mutta en nähnyt Siementassua missään. Harmistuin ensiksi siitä että sisareni ei ollut leirissä mutta kuitenkin mielialani nousi oitis huomatessani Myräkkätassun ja hänen sisarensa Tuulahdustassun! Loikkin oitis kahden naaraan luokse hymyillen.
"Hei, Tuulahdustassu ja Myräkkätassu!" Hihkaisin kaksikolle. Nuoret naarat käänsivät katseensa minua kohden kehräten. Pörhistelin karvojani hitusen ujon oloisena Myräkkätassun edessä ja unohduin hetkeksi haaveisiin mutta Tuulahdustassu sai minut kuin ihmeen kaupalla takaisin maanpinnalle haaveistani!
"Miten teillä menee koulutuksessa?" Kysäisin sisaruksilta hymyillen.
"Tosi hyvin, menee", sisarukset maukuivat vastauksesi yhteen ääneen. Olin iloinen kun minulla oli nämä kaksi kissaa ystävinäni! Sydämeni pampasi syvällä rinnassani kun katsahdin taas myräkkätassuun ujohkona.. hän oli tosi mahtava... Niin kyllä oli tuulahdustassukin! Tuuliklaani oli onnekas kun sillä oli nämä kaksi.. en ollut yhtään varma oliko se yhtä onnekas kun sillä oli minut... Mutta toivon ainakin niin että olisi! Aijoin ainakin yrittää olla tärkeä klaanille!
"Onko tuo orava muuten sinun napaamasi? Se on todella hyvä saalis", Myräkkätassu kysyi utelianaa heilautaen häntäänsä kohti myrskyklaanin tuoresaaliskasaan päällä olevaa oravaa. Nyökkäsin nolostunenaa sillä en kyennyt vastaamaan tälle äänen koska no... Olin liian ujostunut vastaamaan hänelle.

//Mun toinen tarina :3 tässä olis kysymys jonka kyllä varmaan kysyn myös chatissä mutta kysyn sen kaiken varalta myös tässä: Saako luoda npc-hahmoja klaanille? Nimittäin jos saisi niin että myräkkätassun voisi luoda tuuliklaanin npc-hahmoiksi jos onnistuu! Ajattelin että jos mahdollista niin voisin luoda tuulahdustassun omaksi hahmoksi mutta jos se ei onnistu niin hänestäkin tulisi NPC. Mutta tämä koko juttu ny on siinä pohjimmillaan että jos saa xd mutta joka tapauksessa nautikaa tarinasta!

Tassutin myrskyklaanin oppilaiden pesästä ulos etsimään mestariani tähkäviikseä. Minusta tuntui oudolta että olimme myrskyklaanin reevirillä ja leirissä vaikka olimme tuuliklaanilaisia! enkä tuntenut myöskään oloani kotoisaksi ilman emoani hämytuhkaa... Olin odottanut että hän olisi ollut tukenani tässä suuressa muutoksessa mutta oli siementassu ainakin kanssani mutta ei hän ollut samanlainen kuin emo mutta rakas hän ainakin minulle oli aina! Lopulta sain ajatukset pois päästäni ja lähdin tassutamaan mestariani kohti. Sydämeni pampasi kun ajattelin mitä kaikkea tähkäviiksi minulle tänään opetaisi! Hän oli todella hyvä mestari! Katselin ympärilleni ylpeästi kunnes lopulta huomasin kullanruskean raidallisen turkkin ja tunnistin tämän tähkäviikseksi oitis ja lähdin vikkelästi kohti tätä keräten leveästi.
"Hei tähkäviiksi! Onko sinulla jotain suunnitelmia minulle tänään?" Kehräsin hymyilen.
"Ei tainnut olla mutta sinä näytät niin innokkaalle että kyllä minä varmaan jotakin tekemistä sinulle keksin", mestarini naurahtaa rauhallisesti. Hyppin innoissani mestarini edessä innosta puhkuen. Minä sitten rakastan tähkäturkkin kanssa harjoittelua! Hän oli älykäs ystävällinen ja rauhallinen sekä uskollinen! En voinut ajatella mitään parempaa! Hän oli todella hyvä mestari! En voisi varmasti ikinä unohtaa häntä, olin aivan varma!
"Ehkäpä sinä voisit vaihtaa klaaninvanhimpien maakualuset, lupaan että menemme huomenna saalistamaan", kolli maukui. Häntäni ja mieleni valahti.
"Eikä! Klaaninvanhimpien maakualusten vaihtaminen on emämälsää!" Sähähdin harmissaani mutta niin hiljaa että kukaan ei kuullut.

//Tässä on nyt mun ensimmäinen tarinani :) saattaa olla vähän huono x]

Tiikerituli - kolmastoista luku


Sora johdatti häntä läpi kaksijalkalan kulmikkaiden pesien.
”Mitä etsimme?” Tiikerituli kysyi ihmeissään.
”Paria niin sanottua ’ystävääni’”, naaras naukui rauhallisesti. He tulivat vähän kuin pienen, kapeamman ukkospolun reunaan, siinä ei vain kulkenut hirviöitä. Kuten tavallisesti olisi tehty, Sora ei jäänyt odottelemaan, koska hirviöitä ei ollut. Tiikerituli asteli naaraan perässä varuillaan ihan vain, koska kaksijalkalassa kulkeminen sai yhä kollin karvat pystyyn. Vaaleanruskea raidallinen kissa loikkasi ystävänsä perässä aidan päälle ja sieltä kapealle kujalle. Sora katseli ympärilleen, ja Tiikerituli näki hänen silmissään välähtävän pelon.
”Huhuu?” naaras sanoi kovaan ääneen. ”Oletko täällä?” Sora istui alas ja tuijotti kulmikkaiden, ruskeiden asioiden pinoa. Ikuisuudelta tuntuneen silmänräpäyksen jälkeen tuntematon kolli tuli ulos esineistä.
”Mitä haluatte?” hän sihahti.
”Etkö tunne minua enää? Olen siskosi ystävä”, Sora sanoi viileän kohteliaasti. Vieras kissa siristi silmiään.
”Vastaisitko kysymykseeni? Mitä te haluatte?” hän naukui.
”Etkös sinä selittänyt Jupiterille niistä retkistä metsään?” harmaa naaras tokaisi.
”Mitä niistä? Ethän sinä ajatellut liittyä niiden villikissojen mukaan?” Tiikerituli vilkaisi vielä kerran vieraaseen kissaan. Tämän turkki oli jotenkin tuttu, vaikka kolli ei saanut päähänsä mistä.
”Neptunus, älä ole hölmö! Voitko kertoa hänelle, mitä teit metsässä?” Sora pyysi ja astui pois edestä, niin että Neptunukseksi kutsuttu kissa pääsi tuijottamaan häntä suoraan silmiin.

Pienen suostuttelun jälkeen Neptunus oli valmis puhumaan. Tiikerituli paloi halusta saada kuulla kollin retkistä.
”Menin sinne ystäväni takia, koska hän tahtoi nähdä jotain kissaa”, tämä murahti.
”Miksi?” vaaleanruskea kissa kallisti päätään.
”Koska se kissa lupasi hänelle palveluksen, mikäli saisi apua häneltä”, Neptunus lausui pian. Tiikeritulen suu loksahti auki.
”Et voi olla tosissasi”, tämä sai sanottua.
”Kyllä, niin Tuhka minulle kertoi”, vanhempi kolli siristi silmiään ja vilkaisi Tiikeritulta päin kysyvästi.
”Mitä jos kertoisin sinulle, että -mikäli olen päätellyt oikein- se kissa laittoi ystäväsi tappamaan täysin viattoman kissan, koska se kissa tahtoi häätää minut? Häätää minut, että isäni lähtisi perääni, koska silloin hänellä olisi mahdollisuus saada valtaa? Valta on mitä Leijonahammas tahtoo, ei hän ajatellut auttaa ystävääsi sitten viiksen vertaa”, Tiikerituli sihisi kiukkuisesti ei Neptunukselle, mutta Leijonahampaalle. Sitten hän rauhoittui ja pudisteli päätään. ”No, se on mennyttä, ja nyt Rastaslento on poissa ja minä en voi mennä kotiin sen ketunmielen takia.” Neptunus näytti hämmentyneeltä.
”Minä… en voi kertoa Tuhkalle. Hän ei ikimaailmassa uskoisi”, Neptunus sanoi hiljaisesti. ”Se kissa kertoi hänelle, että kissa kenet Tuhka tappaisi oli uhka hänelle. Vastineeksi murhasta hän lupasi, että Tuhka saisi pyytää häneltä palvelusta milloin vain, ja hän toteuttaisi sen.” Tiikerituli hämmentyi. Miten kissa voisi olla noin herkkäuskoinen? Eikö hänellä ollut kykyä tunnistaa valhe? Kolli pudisteli päätänsä. Eihän se Tuhkan vika ollut, vaan Leijonahampaan. Mitä pikemmin Leijonahammas paljastuisi, sitä nopeammin kaikki palautuisi normaaliksi. Siis jos palautuisi, koska Rastaslennon kuoleman jälkeen mikään tuskin palaisi täysin normaaliksi.
“Kiitos, kun kerroit meille mitä tiesit”, Tiikerituli huokaisi. Hän tahtoi puhua vielä Tuhkan kanssa. Kollista tuntui, että mikäli hänellä olisi tarpeeksi hyvä tuuri, hän tiesi nyt mitä tehdä. ”Hetkinen vielä… voisitko sanoa Tuhkalle, että tulee tapaamaan minua huomenna tässä paikassa?” Tiikerituli kysyi Neptunukselta.
”Voin sanoa, mutta en lupaa, että hän oikeasti tulee. Tule kuitenkin samoihin aikoihin tänne huomenna, niin yritän parhaani saada hänet mukaan”, tämä vastasi.



Kirkas valo tunkeutui Tiikeritulen uneen ja herätti hänet. Paitsi että hän ei ollut hereillä, vaan ympärille aukeni kaunis ja valoisa metsä. Se muistutti ehkä hiukan Varjoklaanin reviiriä vaikka olikin paljon kirkkaampi, ja tuntui tutulta. Kolli katseli ympärilleen, ja huomasi kaksi kissaa astelevan häntä kohti, lopulta pysähtyen parin ketunmitan päähän ja käyvän istumaan. Parin silmänräpäyksen päästä Tiikerituli tunnisti kissat. Punatassu ja Ampiaispilvi! Ruskea raidallinen kissa olisi tahtonut juosta heitä kohti ja tervehtiä iloisesti, mutta se ei onnistunut. Aivan kuin hänen tassunsa olisivat olleet kivestä tehdyt. Tiikerituli yritti kurkotella kohti kuolleita perheenjäseniään, mutta turhaan. Siellä he vain istuivat, tuijottivat häntä oudon… ilmeettöminä. Ampiaispilvi kääntyi katsomaan Punatassua, ja nyökkäsi tälle yhä sanattomana. Punatassu nousi seisomaan, ja käveli ruskeaa kollia kohti.
”Veli”, tämä sanoi, kasvoillaan pieni virne, joka parin silmänräpäyksen päästä katosi kokonaan. Tiikerituli olisi tahtonut nuolla Punatassun korvantaustoja, mutta jokin - kuin näkymätön voima - kehotti häntä olemaan tekemättä niin. Ruskea kolli pystyi aistimaan, ettei hänen kuolleet perheenjäsenensä olleet täällä vain tervehtimässä häntä jälleen. Jokin Punatassun olemuksessa oli muuttunut sitten viime näkemän. Hän oli nyt enemmän tyyni, vaikkakin vaikutti todella huolestuneelta. Punaruskeaa kollia selkeästi vaivasi jokin, sen huomasi selkeästi. Ikään kuin tässä hänen edessään seisoisi nyt täysin eri kissa, kuin se Varjoklaanin oppilas joka oli harjoitellut hänen kanssaas. Tiikeritulta puistatti. Ja se oppilas, joka oli harjoitellut synkässä metsässä ja yrittänyt tappaa oman veljensä. Kolli pudisteli päätään. Eihän se tietenkään Punatassun vika ollut, Synkkä metsä oli tiennyt miten houkutella Punatassu mukaan heidän joukkoihinsa. Ehkä oli vain hyvä, että kissa oli muuttunut. Ehkä hän katui tekojaan yhtä paljon, kun Tiikerituli yhä katui sitä, että hän tappoi tuon kollin. Hän oli tappanut oman veljensä silloin monta kuuta sitten. Syyllisyys siitä kalvoi häntä yhä, ja siinä hetkessä hänestä tuntui taas hirviöltä. Kuin Punatassun näkeminen tälläisenä olisi heittänyt hänet takaisin siihen hetkeen, kun hän seisoi verisen ruumiin yllä, kun sekuntteja myöhemmin totuus valkeni hänelle, kuinka hän oli muutama silmänräpäys sitten kierinyt alas mäkeä tämän kanssa yhtenä sähisevänä karvapallona, ja miltä hänestä oli tuntunut tajuta kunnolla, että hän oli tappanut oman veljensä. Punatassu yhä vain tuijotti häntä, kunnes avasi viimeinkin suunsa.
”Näytä Tuhkalle, millainen Leijonahammas on.” Tiikerituli katsoi häntä ymmällään.
”Miten minä muka voin näyttää sen hänelle?” kolli pudisteli päätään. Punatassu huokaisi.
”Se sinun täytyy keksiä itse”, tämä lausui. Tiikeritulta ärsytti. Hänen olisi tehnyt mieli raapaista veljeään naamaan, mutta ei kuitenkaan kyennyt. Ensiksi hän oli loukannut Rastaslentoa, sitten hänet karkotetaan klaanistaan asiasta, mitä hän ei edes tehnyt, ja nyt hänen veljensä tulee antamaan hänelle epäselvimmän neuvon, mitä mahdollista. Kolli huokaisi. Kai hänen piti vain olla kiitollinen siitä, että Punatassu edes yritti auttaa häntä ja että hän oli päässyt näkemään veljensä ja emonsa jälleen. Mutta mitä ikinä Punatassu olikaan tarkoittanut, Tiikerituli ei keksinyt miten toteuttaa sitä. Parempi vain mennä tapaamaan Tuhka, ja katsoa miten siinäkin käy.

Luku 10.

Sillitassu näki unta, ja hän tiesi sen. Metsä hänen ympärillään ei ollut tavanomaista Varjoklaanin pimeää kuusistoa. Tässä metsässä kasvoi koivuja ja tammia, kuin Myrskyklaanin reviirillä, mutta vieraan klaanin hajua ei tuntunut. Sillitassu veti raikasta metsän tuoksua syvälle sieraimiinsa ja huokaisi. Hän höristi myös korviaan. Hän saattoi kuulla pienten saaliseläinten höyhenenkeveät askelet, mutta myös jonkin suuremman eläimen liikkeet. Hän valpastui kun eläin asteli puiden lomasta häntä kohti. Se oli kettu, joka ärisi hänelle hampaat paljaina. Sillitassu valmistautui hyökäämään, mutta terävä kiljaisu säpsäytti Sillitassun hereille. Hän kohotti päätään, kun uusi tuskaisa ulvahdus täytti ilman. Sillitassu nousi seisomaan ja alkoi tassutella aukiolle. Aurinko oli juuri nousemassa suuren kuusimetsän, Varjoklaanin maiden takaa. Hiirenkorva oli alkanut vähitellen sulattaa valkeaa hankea pois ja nyt lunta näkyi vain leirin pimeimmissä nurkissa. Aamukasteen heikon raikkauden saattoi aistia ilmassa, kun veti syvään henkeä. Aamu oli täydellinen. Sen rikkoi ainoastaan nyt jo tauottomaksi muodostunut tuskaisa ulina, joka kumpusi pentutarhan tiheiden seinien läpi. Sillitassu näki hermostuneen Pimeydenvarkaan ravaavan edestakaisin pesän vierellä. Hän näki myös Seljatassun ja Kaarnatassun istumassa pienen matkan päässä. Hän lähti tassuttamaan näitä kohti ja Seljatassu teki tilaa hänen viereensä ja Sillitassu asettui harmaan naaraan vierelle.
“Mitä tapahtuu?” Hän kysyi Seljatassulta tämän vilkaistessa häntä.
“Kulosydämen pennut tulevat,” Seljatassu naukui jännittyneenä. “Surulintu on siellä hänen kanssaan.”
Sillitassun vatsaa väänsi jännityksestä.
“Ai niin, unohdin,” Seljatassu naukaisi äkisti. “Kaarnatassun ja minun loppuarviointi on tänään!”
Sillitassun silmät levisivät. “Eli teistä voi tulla jo tänään sotureita,” hän naukui häkeltyneenä. Hän oli iloinen ystävänsä puolesta, mutta samaan aikaan hänen vatsaansa kaihersi.
>Jos Seljatassu lähtee, minulle ei jää enää ketään oppilasystävää.< Sillitassu mietti hätääntyneenä mielessään.
Seljatassulle hän naukui vain:
“Onnea.”
“Kiitos,” vanhempi oppilas kehräsi.
He istuivat siinä hiljaa ja Silitassun rintaa pakotti. Hänestä tuntui kuin sydän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä revetä ulos mustien rintakarvojen seasta. Yhtäkkiä nuori vaaleanharmaan- ja ruskeankirjava soturinaaras Piikiyö ilmestyi heidän taakseen.
“Hei, Kaarnatassu. Kuulin, että sinusta tulee tänään soturi,” naaras naukui iloisesti häntä silmät pystyssä tuijottavalle Kaarnatassulle.
“E-ei sitä v-vielä tiedä…” Kaarnatassu söpersi hämillään. “En tiedä p-pääsenkö edes l-läpi.”
“Tottakai pääset! Olet niin mahtava saalistaja!” Piikiyö kehräsi.

Sillitassun päätä jomotti harjoitustuokion jäljiltä. He olivat harjoitelleet aamusta asti ja nyt oli jo aurinkohuippu! Seljatassu ja Kaarnatassu olivat lähteneet juuri ennen harjoitustuokiota suorittamaan arviointiaan. Se loppuisi näillä näkymin ja pian Sillitassu saisi vihdoin tietää miten kävi. Kulosydämen synnytys oli sujunut hyvin ja hän oli saanut kolme pentua. Sillitassu kehräsi kun muisti, miten Pimeydenvaras oli syöksynyt päätäpahkaa pentutarhan suuaukosta sisään Surulinnun annettua luvan. Sillitassu aikoi ruokatauon jälkeen käydä katsomassa uusia klaanitovereitaan. Ensin kuitenkin oli syötävä jotain, Sillitassun vatsa näes kiljui ja ulisi nälästä. Hän juoksi loppumatkan leirin suuaukosta sisään tuoresaaliskasalle. Herkulliselta näyttävä pulska sammakko lojui kasan juurella. Se haisi rämeiköltä ja samalla myös herkulliselta. Kuului kaanea lätsähdys kun hän pudotti niljakkaan otuksen viereensä lähelle pentutarhaa. Hän oli nopeasti valmis ateriastaan ja oli valmis siirtymään visiitille pentutarhaan. Sillitassu tassutti pesän suuaukolle. Hän puikahti kapeasta suuaukosta sisään lämpimään hämärään. Hän saattoi jo suuaukolla haistaa lämpimän pennunmaidon ja kuulla pienten pentujen vinkaisuja näiden hamutessa emonsa nisiä.
“Hei, Sillitassu. Sinäkö siellä?” Kuului Kulosydämen väsynyt ääni jostain kauempaa pesästä.
“Minä se olen. Halusin nähdä pentusi,” Sillitassu kuiskasi ja erottaessaan kilpikonnakuvioisen hännän kutsuvan heilautuksen, hän hivuttautui aivan kuningattaren viereen. Hän katsahti pentuihin, eikä ollut uskoa kuinka suloisia ne olivat. Niitä oli yksi valkea kolli, jolla oli tassuissa ja hännässä ruskeanharmaata, kuin pentu olisi uittanut niitä kuralammikossa. Toinen, likaisenvaökoinen kolli, jolla oli kasvoissa, tassuissa ja hännässä mustaa ja kullanruskeaa. Ja vielä yksi kolli. Valkealla pennulla oli kasvoissaan, selässään ja hännässään harmaata ja ruskeaa.
“Ne ovat ihania,” Sillitassu kehräsi ihastuneena.
Kulosydän kehräsi mielihyvästä, mutta sitten toinen kuningatar Hiutalehuurre tuli passittamaan hänet ulos.
“Kulosydän on hyvin väsynyt. Hän tarvitsee lepoa,” harmaavalkea naaras naukui Sillitassulle ennenkuin lähti takaisin pesään. Kaksi vanhinta pentua Apilapentu ja Raitapentu olivat juuri rynnänneet jostakin Sillitassun taakse. He tekivät yllätyshyökkäyksen kohti hänen täplikästä selkäänsä. Sillitassulta pääsi pelästynyt rääkäisy kun pienet terävät pennunkynnet selässään.
“Hei! Kynnet sisään!” Hän naukaisi karistettuaan pennut selästään.
Juovikkaasta turkistaan tomua irti ravistaen Apilapentu, hänen toinen parhaista ystävistään, kehräsi hyväntuulisena.
“Arvaa mitä?” Nuori kolli naukui salaperäisesti.
“No?” Sillitassu kysyi uteliaana.
“Meistä tulee tänään oppilaita!” Apilapentu kiljaisi ja loikki Sillitassun ympärillä turkoosit silmät hehkuen. Sillitassun sydän alkoi jyskyttää, kun uutisen merkitys alkoi valjeta hänelle. Hän ei joutuisikaan olemaan yksinään oppilaiden pesässä. Vaikka Seljatassu lähtisi, saisi hän kuitenkin Apilapennun pesätoverikseen. Hän kehräsi onnittelunsa ystävälleen.

Ilta oli alkanut jo hämärtää, kun Seljatassu ja Kaarnatassu viimein saapuivat leiriin. Kummankin kissan suut pursuivat saaliista ja näiden mestareiden silmistä paistoi ylpeys. Oppilaat jatkoivat matkaa kohti tuoresaaliskasaa, mutta Valotähti pysäytti Kirvamyrskyn ja Konnakasvon. Sillitassu ei jäänyt kuuntelemaan näiden selontekoa oppilaiden suorituksesta, vaan lähti kohti Seljatassua. Harmaan naaraan suusta roikkui kaksi sammakkoa ja valtava orava. Hän laski ne tuoresaaliskasaan ja nappasi itse toisen sammakoistaan. Sillitassu loikki heti nappaamaan itselleen toisen.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä pimeäkiven luokse klaanikokoukseen!” Sillitassu pongahti kokouskutsun kuultuaan ylös niin, että hänen päälakensa pamahti klaaninvanhimpien pesän tiheää oksakattoa vasten. Hän oli juuri ollut tökkimässä punkkeja irti Keltaturkin kilpikonnakuvioisesta kyljestä. Nyt vanha naaras venytteli ja kampesi itsensä jaloilleen.
“Että pitääkin lemuta hiirensapelta klaanikokouksessa,” hän tuhahti ärtyneenä ja tökkäsi Käärmekallon arpien täyttämää hopeaista kylkeä. Vanha kolli ärähti ja avasi ainoan jäänsinisen silmänsä.
“Olin juuri tappamassa Myrskyklaanin kissaa,” vanha kolli ärisi.
Keltaturkki tuhahti:
“Jahtasit Myskyklaanilaisia viimeksi silloin, kun kuusemme olivat vielä pieniä taimia!”
Sillitassu saattoi erottaa Keltaturkin äänessä ystävällisen sävyn ja tämän silmäkulmassa hehkui ilkikurinen pilke. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan Käärmekallon vastausta, vaan pujahti aukiolle. Muu klaani oli jo istumassa pimeäkiven ympärillä ja Sillitassu näki, kuinka Apilapentu ja Raitapentu istuivat vastapestyinä aivan pimeäkiven juurella. Vain hiukan pentujen takana Seljatassu ja Kaarnatassu istuivat. Kaarnatassun häntä värähteli jännittyneenä ilmassa, mutta Seljatassu oli kääräissyt omansa sievästi pikimustien tassujensa ympärille. Valotähden valkea turkki säihkyi laskevan auringon säteissä, kun hän astahti eteen ja naukui juhlallisesti:
“Tänään vietämme kaksia klaanille elintärkeitä menoja. Saamme uusia innokkaita soturioppilaita sekä heidän tieltään väistyvät soturit.” Päällikkö odotti pienen hetken ennekuin jatkoi. “Astukaa eteen, Apilapentu ja Raitapentu.”
Nuoret kissat hyppelivät eteenpäin ja kummakin silmät loistivat innosta ja jännityksestä. Klaanipäällikkö käänsi ensin sinisen katseensa Apilapentuun, joka pörhisti karvansa odotuksesta.
Valotähti nosti päänsä koko klaanin nähtäville ja naukui:
“Apilapentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Apilatassuna. Mestariksesi tulee Haukkahammas. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa.
Mahtava kullankeltainen soturi nousi yleisön joukosta. Hän tassutti aivan uuden oppilaan viereen.
Valotähti nyökkäsi, ja jatkoi katse suunnattuna kolliin.
“Olet osittanut olevasi uskollinen ja nokkela. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Apilatassulle.”
“Voit luottaa minuun,” Haukkahammas naukui ja kosketti neniä uuden oppilaansa kanssa. Valotähti käännähti kohti Raitapentua ja toisti samat ikiaikaiset sanat: “Tästä hetkestä siihen hetkeen, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Raitatassuksi. Mestariksesi tulee Ruohojalka.”
Sillitassu ilahtui päällikön valinnasta, sillä Ruohojalka oli hänen adoptioemonsa Kirsikkayön hyvä ystävä. Hän näki kuinka Kirsikkayö töykkäsi täplikästä ystäväänsä. Ruohojalka nousi ja tassutti yleisöstä oppilaansa viereen. Kun Valotähti oli kehunut naaraan nokkeluutta ja metsästystaitoja, ja kun Ruohojalka oli koskettanut Raitatassun kuonoa, oli aika siirtyä soturinnimitysmenojen pariin.
Valotähti ryhdistäytyi jälleen, ja katsoi yleisöön päin.
“Nyt, on soturinnimitysmenojen vuoro.”
Hän nyökkäsi Seljatassulle ja Kaarnatassulle, pyytäen näitä astumaan eteen. Seljatassu tassutti arvokkaan tyynesti klaanin eteen, mutta Kaarnatassu hyppeli kuin pentu.
Valotähti katsahti ensin Seljatassuun:
“Minä, Valotähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi.
Seljatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
Seljatassh hengitti syvään ennenkuin vastasi: “Lupaan.”
Valotähti nyökkäsi hyväksyvästi ja jatkoi:
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Seljatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Seljankukkana. Tähtiklaani kunnioittaa sinun itsevarmuuttasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi.”
Tuore soturi kumarsi ja perääntyi Kaarnatassun tieltä.
Sillitassu lähti heti kohti ystäväänsä ja puski tämän harmaata lapaa.
“Seljankukka on ihana nimi,” hän kehräsi.
Kaarnatassun nimitys meni häneltä melkein täysin ohi. Hän sai selville ainoastaan kollin uuden soturinimen.
“Seljankukka! Kaarnaloikka! Seljankukka! Kaarnaloikka!” Klaani ulvoi yhteen ääneen uusien soturien nimiä. Sillitassu tunsi kuinka onnittelu ulvonta kumpusi syvältä hänen sisältään. Kun klaani viimein vaimeni, Sillitassu huomasi Piikkiyön jolkuttelevan kohti Kaarnaloikkaa. Tuore soturi kehräsi ja kaksi kissaa kietoivat häntänsä yhteen. Itse Valotähtikin loikkasi alas Pimeäkiveltä heidän eteensä.
“Teidän on tänä yönä istuttava hiljaisessa vartiossa,” päällikkö naukui töpöhäntä pystyssä.

Kuu oli jo noussut kuusen latvojen yläpuolelle, kun juhliminen viimein loppui. Klaani oli hotkinut itsensä täyteen tuoresaalista, jotka metsästyspartiot olivat tuoneet leiriin. Apilapentu ja Raitapentu olivat siirtyneet Sillitassun seuraan syömään. Hän itse näykki siististi pulskaa hiirtä, Apilapentu sammakkoa ja Raitapentu kahta pientä liskoa. Oli mukavaa syödä ystävien seurassa ja klaanin hiljainen kieltenvaihtaminen rauhoitti hänet. Seljankukka ja Kaarnaloikka olivat jo syöneet ja he istuivat leirin suuaukolla.
>Milloin minusta tulee soturi?< Sillitassu pohti hiukan mustasukkaisena. Kirsikkayö oli ollut syömässä Ruohojalan seurassa. Nyt hän kuitenkin tassutti kohti heitä ja istuutui Sillitassun viereen.
“Tiedän, että tahtoisit jo soturiksi, mutta vuorosi tulee kyllä,” hän naukui lempeällä äänellä vilkaisten Sillitassua. Sillitassu ei saanut sanaakaan suustaan. Hän hieraisi emonsa poskea ja lähti sitten kohti oppilaiden pesää. Hän kuuli pienten tassujen seuraavan perässään. Apilatassu ja Raitatassu jolkuttelivat hänen perässään. Sillitassu pujahti sisään lämpimään pesään ja käpertyi omalle sammalista ja havuista kasatulle makuusijalleen. Hän tunsi yllätyksekseen, että Apilatassu painautui hänen kylkeensä kiinni ja kuiskasi:
“Voinko nukkua tässä tämän yön?”
Sillitassu muisti, kuinka Seljankukka oli antanut hänen nukkua ensimmäisenä oppilasyönään tämän vieressä.
“Tietenkin,” Sillitassu kehräsi.
Hän tunsi kuinka myös Raitatassu painautui häntä vasten. Hän tunsi ihanan lämpimät kehot itseään vasten ja vaipui pian höyhensaarille.

//Jaksoin taas kirjoitella oikein pitkän tarinan :)