Kylmä oli nyt lopulta saavuttanut koko suuren kuusimetsän. Varjoklaanin reviirin pienillä suolammilla oli aamuisin jo ohuenohut jääkerros. Se ei kävelyä kestänyt, Raitatassu oli sen jo testannutkin ja poti nyt vilustumista parantajan pesässä. Hän tuhisi, yski ja niiskutti siellä ja Apilatassu yritti parhaansa mukaan piristää häntä. Eilen Apilatassu oli leikkinyt siskonsa kanssa sammalpalloa koko illan. Tosin Raitatassu oli vai maannut vuoteellaan ja siitä lyönyt sammalpalloa Apiltatassulle. Se oli
kuitenkin piristänyt tätä ja Raitatassu oli mennyt iloisena nukkumaan. Sillitassu oli muutama auringonnousu sitten huomannut myös, kuinka Apilatassu oli hytissyt kylmissään vuoteellaan. Kollin ohut harmaanruskea karvapeite ei juurikaan suojannut kylmyydeltä. Sillitassulla itsellään, oli tuuhea lämmin turkkin ja häntä ei pakkasöinä juurikaan palellut. Hän oli pakkasöitä jo odotellutkin, koska piti talvesta ja erityisesti lumesta. Lumi oli niin kaunista.
Hän oli katsellut Apilatassua säälien ja oli lopulta pyytänyt kollin
viereensä nukkumaan. Apilatassu oli helpottuneena mönkinyt hänen vuoteelleen ja painautunut häntä vasten. Sillitassu oli kietaissut vaaleanharmaan häntänsä kollin ympärille ja työntänyt tumman hännänpäänsä nenälleen. Sillitassu piti Apilatassusta, paljon. Hän ei vielä ollut varma, kuinka paljon. Kun hän oli katsellut aukiolla Kaarnaloikkaa, Seljankukan veljeä ja tämän kumppania Piikkiyötä, hän oli tuntenut halua samaan. Hän tahtoo joskus vielä saada kumppanin ja pentuja.
<Apilatassun kanssa>, Sillitassu ajattelee.
"Hei, Sillitassu!"
Sillitassu hätkähti ja ajatus katkesi.
Jäkälätäplän ruskea häntä huiski ärtyneesti.
"Meidän pitäisi saalistaa, mutta sinä olet aivan omissa maailmoissasi", naaras naukui ärsyyntyneenä. Hän niiskutti ja Sillitassu muisti, että mestarilla oli nuha. Hän sai kyllä liikkua ulkona, mutta hän niiskutti jatkuvasti.
"Anteeksi", Sillitassu nuolaisi rintaansa hämillään.
Jäkälätäplän katse muuttui lempeäksi.
"Mitä sinulla on mielenpäällä?" hän kysyi. "Voit kyllä puhua minulle kaikesta."
<Mutta kun minua nolottaa>, Sillitassu kiemurteli.
"Ei mitään", hän naukui.
"Selvä."
Mestari ei kuulostanut vakuuttuneelta, muttei udellut.
"Nyt voisit sitten keskittyä saalistukseen", Jäkälätäplä vielä näpäytti Sillitassun harmaata lapaa hännällään.
"Joo", Sillitassu naukui.
Hän lähti tassuttamaan tiheään kuusikkoon, josta yleensä löytyy riistaa. Hän kumartui alas ja puikahti tiheikköön.
<Ei tuoksuja täällä>, Sillitassu kurtisti kulmiaan. <Kummallista, yleensä täältä löytyy aina jotain.> Sitten hän huomasi jotain, mikä sai hänet yökkäämään. Hänen edessään lojui hiiri, mutta se oli kuollut. Se löyhkäsi hirveälle, vielä tavallista variksenruokaakin pahemmalle. Se oli selvästikin ollut kuollessaan sairas, todella sairas. Kun hän katsoi tarkemmin ympärilleen, hän huomasi että hiiren vieressä taisi olla pesäkolo. Sen sisältä huokui samanlainen sairauden löyhkä.
<Noita ei voi tosiaankaan syödä> hän nosti ylähuultaan inhosta.
<Minun on kerrottava Jäkälätäplälle.>
Sillitassu pujahti nopeasti ulos kuusikosta ja säntäsi etsimään Jäkälätäplää. Ruskeatäpläisestä turkista ei kuitenkaan näkynyt missään. Auringon valon siivilöimien varjojen lomassa pujotellen Sillitassu etsi mestariaan ja löysikin tömän viimein. Mestari oli juuri hautaamassa saamaansa rastasta.
"Hei Sillitassu", mestari naukui.
Sillitassu jähmettyi ja hänen turkoosit silmänsä laajenivat.
"Älä koske siihen rastaaseen!" Hän huudahti.
Jäkälätäplä vetäytyi taaksepäin ja vilkaisi ihmeissään Sillitassuun.
"Mitä nyt?"
"Se on sairas", Sillitassu naukui kauhuissaan.
<Sairaus ei siis ollut vain siinä yhdessä hiiriperheessä>, hän ajatteli kauhuissaan.
"En minä haista mitään kummallista", Jäkälätäplä naukaisi ihmeissään.
"Et niin, kun sinulla on tuo nuha."
Sillitassu tuhahti.
Sillitassu kertoi mestarilleen hiiristä ja tämän harmaansiniset silmät laajenivat.
"Näytä", hän käski.
Sillitassu alkoi johdattaa häntä kohti hiirien pesää.
"Karmeaa", Jäkälätäplä henkäisi kauhusta. "Jopa minä haistan sairauden täällä. Meidän on varoitettava klaania", hän naukaisi.

"Valotähti! Valotähti!" Jäkälätäplä huusi heidän sännättyä leiriin.
Sillitassu jarrutti aivan mestarinsa viereen. Valotähti ilmestyi pesästään ja tassutti pikaisesti heidän luokseen. Kaunis valkea naaras kysyi:
"Mitä nyt?"
"Sairastunutta riistaa", Jäkälätäplä huohotti.
"Pesällinen hiiriä ja rastas, jotka löyhkäsivät pahalle", Sillitassu tarkensi.
"Näyttäkää", Valotähti naukaisi totisena.
Jäkälätäplä lähti johdattamaan päällikköä kohti eläimiä. Sillitassu tuli perässä.
"Hirveä löyhkä", päällikkö totesi hiirien luona.
"Klaania on varoitettava näistä."
Jäkälätäplä kipaisi yhtäkkiä pois ja palasi kaarnanpalan kanssa.
"Voimme työntää tuon hiiren tähän", mestari naukui.
"Hyvä idea", Valotähti naukaisi ja työnsi hiiren kaarnanpalalle varovasti tassullaan. Jäkälätäplä nappasi kaarnanpalan varovaisesti suuhunsa.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämäänkykenevä Pimeäkiven luokse klaanikokoukseen!"
Klaanikokouskutsu kaikui aukiolla kun klaani alkoi kokoontua aukiolle. Sairas hiiri lojui aivan Pimeäkiven juuressa kaarnanpalan päällä. Aukiolle valuvat kissat nyrpistivät nenäänsä, kun hiiren haju leijui aukiolle.
"Yäk!" Apilatassu naukaisi istuessaan Sillitassun luokse.
"Mikä tuota hiirtä vaivaa?"
"Kuuntele", Sillitassu kuiskaa.
"Varjoklaani", Valotähti aloittaa. "Tänään Jäkälätäplä ja Sillitassu olivat saalistamassa, kun Sillitassu huomasi pesällisen sairaita hiiriä. Myös sairas rastas löytyi. Tuolla Pimeäkiven juuressa on sairas hiiri. Jos yksikään saalis haisee tuolta, ei sitä voi napata. Kuolleet sairaat eläimet on haudattava, ettei sairaus leviä. Kaarnaloikka ja Haukkahammas, käykää läpi tuoresaaliskasa. Kaikki sairaat eläimet on hävitettävä", päällikkö lopetti.
Klaani supisi hiljaa huolestuneeseen sävyyn. Sillitassu näki myös kaksi Sarastuskatseen pentua, Paahdepennun ja Kiiltopennun aukiolla. Hän tajusi näiden tassuttavan uteliaana kohti hiirtä.
"Hei!" Hän huusi ja säntäsi kohti pentuja. "Älkää koskeko siihen!"
Paahdepentu katsahti Sillitassuun leikkisä pilke silmäkulmassaan. Pentu nappasi löyhkäävän hiiren hampaisiinsa ja juoksi karkuun.
"Ei!" Sillitassu kirkaisi.
Apilatassu säntäsi hänen ohitseen ja kamppasi pennun nurin. Tämä ehti kuitenkin jo viskata hiiren Kiiltopennulle. Sillitassu kaappasi toisen pennun ja hiiri lennähti kauas.
Kauhistunut Sarastuskatse säntäsi heidän luokseen ja nuolaisi Paahdepennun lapaa.
"Mitä te oikein kuvittelitte?!" Naaras kivahti pennuilleen.
"Te ette voi koskea sairaaseen eläimeen, saati ottaa sitä suuhun!"
"Anteeksi, me haluttiin vaan testata miltä se maistuu. Yäk!" Paahdepentu mumisi.
Apilatassu päästi Kiiltopennunkin vapaaksi ja tämä kiiruhti emonsa luo.
"Te olette aivan hölmöjä!" Naukui Sarastukatse nuollen pentuja pontevasti.

//Halusin kirjottaa ja tämmönen sitten tuli :D Oon oikeestaan melko tyytyväinen tähän.

Kysyn muuten, saankk sairastuttaa kissoja mun seuraavassa tarinassa (Sarastuskatseen, Paahdepennun, Kiiltopennun, Apilatassun ja Jäkälätäplän)
Kukaan näistä ei välttämättä kuole, mutta tavallaan haluisin draamaa mun tarinoihin, niin että jos Jäkälätäplä vois kuolla :>
Tuntuu kauheelta kun haluun tappaa sen :(

Kolmas luku – Run, boy, run

Metsopentu ynisi ärtyneenä, kun jokin pökki häntä hereille. Kesän yöttömät yöt olivat jo nostaneet auringon taivaalle, mutta ulkona kuuluvista äänistä – tai niiden puuttumisesta – oli helppo päätellä, ettei aamu ollut vielä koittanut, ja pentu nostikin päänsä hämmentyneenä nähdäkseen isänsä seisovan vierellään.
”Mennään”, vaalea kolli naukaisi, ja otti suunnakseen leiriaukean vastausta odottamatta. Metsopentu kompuroi ylös niin nopeasi, kuin suinkin kykeni, jättäen unissaan tuhisevan sisarensa vielä petiinsä. Metsopennun askeleet olivat olleet vielä kuukausi sitten hyvin hitaita ja huteria, mutta hän oli alkanut nopeasti tottua suuriin käpäliinsä sillä sen jälkeen, kun Ahomyrsky oli luvannut opettavansa pentua taistelemaan, soturi oli juoksuttanut tätä ympäri leiriä jatkuvasti; välillä Metsopentu kuljetti tuoresaalista tai yrttejä ynnä muuta tarpeellista soturien, oppilaiden ja klaaninvanhimpien puolesta, ja välillä hän joutui juoksemaan muuten vain sinne tänne. Joskus hänen täytyi kerrata soturilakia juostessaan tai puhua omiaan. Jatkuva juokseminen tuntui aluksi Metsopennusta kummalliselta, ja hän vaikutti olevan aina hengästyksissään, mutta jo muutaman viikon sisällä hän oli huomannut juoksemisen ja kävelemisen muuttuneen helpommaksi. Usvapentu kompasteli edelleen joskus kävellessäänkin, mutta Metsopentu tunsi jo käpälänsä kuin kokenut vaeltaja. Ahomyrsky oli huomannut jo aikaisessa vaiheessa, kuinka suuret käpälät hankaloittivat pentujen liikkumista, ja puuttunut asiaan välittömästi parhaalla keksimällään keinolla, ja tämän ansiosta muussa tapauksessa jatkuvaan kompasteluun tuomittu Metsopentu kykeni nyt juoksemaan pysähtymättä lähes puolen linnunlennon ajan. Ahomyrsky pysähtyi äkisti tuoresaaliskasan eteen, ja käänsi katseensa poikaansa.
”Syö. Syö sen verran, että juuri ja juuri tunnet ruuan vatsassasi”, kolli käski. Metsopentu loi isäänsä kysyvän katseen, mutta poimi kasasta pienen rastaan vastalauseita esittämättä. Ahomyrsky istahti alas ja ryhtyi pesemään turkkiaan, selittäen aikomuksensa samalla:
”Nyt on viherlehti, joten saalista riittää. Tulet varmaan joskus taistelemaan tai juoksemaan vatsa täynnä, joten totutamme sinut siihen pikkuhiljaa tästä lähin. Pieni määrä ruokaa vatsassa on tarpeeksi tässä vaiheessa, mutta lisäämme määrää vähän joka päivä”, soturi selitti.
”Jos joudut viemään viestiä tai pakenemaan henkesi edestä, kesken matkaa oksentaminen ei tule juurikaan auttamaan asiaasi”
Metsopentu tuijotti Ahomyrskyä hiljaa, kuunnellen tämän sanoja ja nielaisi palan rastaasta.
”Tulet varmaan oksentamaan harjoitellessasi, mutta se kuuluu asiaan”, vaalea soturi tokaisi. Metsopentu nyökkäsi. Hän arvasi, että harjoittelu tulisi olemaan epämukavaa, mutta tiesi, että se olisi välttämätöntä tulevaisuuden kannalta. Hän käänsi katseensa puolisyötyyn rastaaseen, ja työnsi sen isänsä eteen, viestien saaneensa syödäkseen tarpeeksi. Ahomyrsky nyökkäsi, ja söi linnun jämät nopeasti, pitäen huolen siitä, ettei ruokaa mennyt hukkaan. Tämän jälkeen soturi käänsi katseensa kohti leiriä, silmäillen hetken sen rakennetta.
”Juokse kolme… ei, neljä kertaa oppilaiden pesän ympäri ja tule sitten kertomaan, miltä tuntuu. Sen pitäisi olla tarpeeksi tuntuman saamiseksi”, kolli ohjeisti. Metsopentu nyökkäsi, ja lähti juoksemaan kohti pesää. Välittömästi hän tunsi ruuan nousevan takaisin kurkkuunsa, mutta pentu jätti tunteen huomioimatta ja nieli palat uudelleen. Jo ensimmäisen kierroksen loppuvaiheilla vatsassa alkoi polttaa, ja kolmannen kierroksen puolivaiheessa kolli joutui pysähtyä estääkseen oksennuksen. Tämän huomattuaan Ahomyrsky juoksi välittömästi pennun luo, selvästi huolissaan tämän voinnista.
”Oliko jo liikaa?”
Metsopentu pudisti päätään, nielaisten ja hengittäen sen jälkeen syvään.
*Pitää vain tottua*, kolli ajatteli, nostaen pian päänsä taas ylös.
”Voinko juosta tämän päivän itsekseni?”
Ahomyrsky nyökkäsi, ilmeisesti ymmärtäen, miksi pentu halusi tehdä niin.
”Ota viimeistään auringonhuipun aikaan partion pituinen tauko. Vaihdan vuoroa leirinvartijan kanssa, joten tule suuaukolle sanomaan, jos tarvitset jotain”, soturi ohjeisti. Metsopentu nyökkäsi, ja käänsi suuntansa kohti leirin ympärillä kasvavaa piikkiherneaitaa. Suurin osa pesistä oli aidasta irrallaan, joten sen viertä oli suhteellisen helppoja esteetön juosta. Terävien oksien vierellä ei ollut mukava loikoillakaan, joten yleensä Metsopentu pääsi juoksemaan rauhassa. Joissakin kohdin pentu joutui pujottelemaan pesien välistä, mutta kuukauden juoksemisen aikana mieleen oli jo painunut reitti, jota kulkea. Metsopentu päätti aloittaa kepeällä hölkkäysvauhdilla, alkaen vasta jonkin ajan päästä nostaa hitaasti nopeuttaan juoksuvauhtiin. Kun keho oli jo tottunut liikkeeseen, oli juokseminenkin helpompaa, eikä ruoka enää noussut ylös samalla tavoin. Juostessaan Metsopentu vilkaisi taivaalle; aurinko nousi huippuunsa aikaisemmin viherlehden aikaan, eikä juostavaa aikaa ollut kuin ehkä hieman partion pituutta enemmän. Metsopentu olisi mielellään juossut pidempäänkin, mutta hän tiesi, että Ahomyrsky halusi varmistaa, ettei hän ylikuormittaisi itseään. Nuori kolli oli alkanut tämän kuukauden harjoittelun aikana pitämään juoksemisesta ja hän arvelisi, että siitä tulisi todennäköisesti olemaan hänelle etu oppilas- ja soturiaikoina. Hän tuskin kykenisi ylittämään keskivertokissan nopeutta rakenteensa takia, mutta ainakaan hän ei tulisi olemaan muita hitaampi.
*Ehkä minusta voi tulla viestinviejä…* kolli pohti, pyörittäen mielessään erilaisia mahdollisuuksia ja tilanteita, joissa juoksemisesta tulisi olemaan hyötyä.
*Minun täytyy kuitenkin vielä ensin opetella juoksemaan hankalassakin maastossa. Luonto tuskin on yhtä tasaista, kuin leirin pohja…* Metsopentu alkoi miettiä, kuinka paljon hankaluuksia epävakaa maasto hänelle todellisuudessa tulisi aiheuttamaan. Hänellä ei juurikaan ollut häntää, joten tasapainon pitäminen saattaisi olla aluksi hankalaa, mutta samalla hän omasi vahvat lihakset, ja ne todennäköisesti tulisivat tottumaan tasapainon jatkuvaan kohdentamiseen, aivan niin kuin kaikkeen muuhunkin.
*No, kaikki on hankalaa aluksi*, kolli totesi itsekseen. Oli hän tasaisellakin maalla kompuroinut aluksi, mutta nyt se sujui kuin uiminen kalalta. Metsopentu oli oppinut nauttimaan siitä, kuinka käpälät iskeytyivät maahan juostessa, eikä karvoihin tarttuva hiekka enää häirinnyt. Metsopentu oli jo niin tottunut juoksemiseen, että kollista tuntui välillä kummalliselta nähdä siskonsa kompastelevan tassuihinsa, sillä ne ajat olivat olleet hänelle jo pitkään takana.
*Usvapentu tuskin tulee tottumaan käpäliinsä vielä kuihin…*
Ajatuksissaan nuori kolli ei huomannut reitillä puoliksi hiekkaan kaivautunutta kiveä, ja kompastui nopeasta vauhdista, kierähtäen äkisti selälleen. Hämmentyneenä pentu ei hetkeen edes reagoinut mitenkään, vaan tuijotti vain maasta nököttävää kiveä.
*Miksi täällä on tuollainen…?*
Hetken hämmentyneenä maattuaan Metsopentu nousi ylös, ja nuolaisi kipeää tassuaan pari kertaa. Hän mulkaisi kiveä epäilevään sävyyn, ja lähti taas juoksemaan, tällä kertaa pitäen huomionsa reitillä. Kiviä tuli välillä lisää, välillä niitä taas ei ollut ollenkaan. Ne estivät Metsopentua uppoutumasta ajatuksiinsa tavalliseen tapaan, ja hämmensivät kollia; tällä reitillä ei koskaan aiemmin ollut kiviä, eikä niitä ollut kauheasti leirissä muutenkaan. Jonkun oli täytynyt asettaa kivet reitille tarkoituksella, ja Metsopentu tiesi juuri, kuka se olisi. Aurinko oli viimein huipussaan, ja pentu suuntasikin suoraa kohti leirin uloskäyntiä, jonka vierellä Ahomyrsky istui. Soturi hymähti nähdessään pennun kysyvän ilmeen, ja heilautti häntäänsä tyytyväisenä.
”Luulitko, että metsässä kulkeminen olisi esteetöntä?” kolli kysyi, ennen kuin Metsopentu ehti edes suutaan avaamaan. Metsopentu murahti, mulkoillen isäänsä silmäkulmiensa alta.
”Tulen tästedes vaihtamaan kivien paikkaa silloin tällöin, ja lisäämään tai vähentämään esteitä välillä. Sinun on opittava hallitsemaan käpäliäsi paremmin, jotta kykenet jatkossa kulkemaan vaihtelevassa maastossa”, soturi ilmoitti, katse kääntyen vakavaksi.
”Jos koulutuksesi onnistuu, voisit ruveta lähetiksi sota-aikoina… harva asia on tärkeämpää, kuin tiedon nopea kulku.”
Metsopentu luimisti korviaan, muttei väittänyt soturille vastaan. Hän tiesi, että tämä olisi enintä, mihin leirin sisäpuolella pystyi. *Usvapentukin opettelee jo yrttejä Surulinnun kanssa… minunkin on yritettävä parhaani.*
Pentu irvisti itsekseen ja kääntyi tuoresaaliskasalle, syötyään juosten vielä auringonlaskuun asti. Kun aurinko viimein laski ja oli aika käydä lepäämään, Metsopennun käpälät olivat kipeät ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Leirin pehmeä maa oli hellä tassuille, mutta polulle lisätyt kivet tekivät liikkumisesta vaikeampaa ja työläämpää, kuin ennen. Kun Metsopentu viimein palasi pentutarhalle, oli usvapentu jo käpertynyt nukkumaan ja tuhisi unissaan tyytyväisen kuuloisena. Kolli tunsi hivenen kateutta sisartaan kohtaan, mutta muistutti itseään, että hän oli valinnut vaikeamman tien aivan omasta tahdostaan. Hän tiesi, ettei klaani katsonut kotikisutaustaista kaksikkoa hyvällä, ja heidän oli molempien pakko yrittää parhaansa sopeutuakseen joukkoon. Metsopentu kaatoi tumman ruumiinsa sisarensa kylkeä vasten, vilkaisten vielä kerran pentutarhasta ulos ennen kuin vaipui syvään, uupumuksen maustamaan uneen.

// Huhhuh! Kuinkahan kauan siitä taas on, kun viimeksi kirjoitin?! Tarina tosiaan sijoittuu kesään, kun ilmeisesti silloin aloitin tätä kirjoittamaan. Tuli kai unohdettua koko juttu kun YO-kokeet ollut vaan mielessä :'D

”Linnunlento” on aikamääre, joka pohjautuu lintujen maksimilentoaikaan, joka on n. 5-6 tuntia nopeudesta riippuen. Metsopentu pystyy siis tässä vaiheessa juosta pysähtymättä n. 2,5 tuntia. Partion pituuden on oletettu olevan n. 1 tunti.

Tiikerituli, neljästoista luku

Toisen loppu on toisen alku



Kun astuin ulos piilopaikastamme, joka oli joillekkin uusista tuttavuuksilleni koti, minulle taas ikään kuin vankila - vankila, josta pois pääseminen ei ollut minulle mahdollista - kuulin, kuinka routa rasahti tassujen alla. Kuulin, kuinka voimakas, viileä tuuli vinkui ja kahisutti puun oksia. Jos olisin missään muussa tilanteessa, olisi tämä ollut rentouttavaa. Kodikasta, jopa. Mutta tässä tilanteessa, tilanteessa, missä olin valmis luovuttamaan, lehtien kahina ja tuulen ulvonta vain pahensi haluani lopettaa tämä kertaheitolla. Mutta minä en voinut tehdä sitä, en tässä ja nyt, en huomenna, enkä ehkä koskaan. Ja se minun vain oli kestettävä. Vaikka olisin paras metsästämään, taisteluissa voittamaton ja olisin niin kunnollinen ja tunnollinen soturi kuin voisin olla, en minä ketään saisi puolelleni, koska tässä kirotussa maailmassa kunnianhimoiset kissat, sellaiset, ketkä olisivat valmiina tekemään mitä tahansa saadakseen valtaa - esimerkiksi murhaamaan kissan osana julmaa suunnitelmaa - tulisivat aina jyräämään ne, ketkä kunnioittivat lakia, ketkä olivat valmiita odottelemaan vuoroaan. Niin monta asiaa minulta oltiin viety sinä yhtenä yönä, yhtenä yönä, jonka oli tarkoitus olla yksi elämäni hienoimmista hetkistä. Ja tuntuihan se pahalta. Sitä en toki voinut kieltää. Juuri nyt, minulle maailma oli palasina, mutta luovuttaa en pystynyt vielä. Ne palaset täytyi vain koota, siihen minä uskoin, ja sen minä aijoin tehdä. Mutta en tiennyt miten. Koska minkäänlaisia todisteita ei ollut, minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta näyttää, että en murhannut ketään. Paitsi, että se oli vale…ja yksi kissa tiesi totuuden. Minä murhasin veljeni, jonka paha puoli oli sokaissut totuudelta. Sitä ei voinut kiistää, että ehkä Punatassu olisi vielä tässä, jos minä en olisi koskenut häneen kynsilläni. Mutta eipä se kaipuu auta. Ikävään en koskaan saanut lohtua, ja veljeni oli poissa, ikuisesti. Ehkä polkumme kohtaisivat vielä kerran Tähtiklaanissa.

Vilkaisin tassuihini, nyt jo hiukan kastuneisiin niiden lämmön sulattaman roudan takia. En voinut sille mitään, että aina ajatukseni harhailivat siihen kissaan, joka murhasi parhaan ystäväni ja sai minut erotettua minulle tärkeästä klaanistani. Ainoasta elossa olevasta perheenjäsenestäni…kenet tunsin. Ei suru ketään takaisin kuolleista toisi. Ei, vaikka kuinka surisit. Joten täytyi vain pitää pää ylhäällä vaikka pakottamalla, esittää, että kaikki on hyvin. Loppuun saakka. Ja minä olin nyt päätökseni tehnyt, vaikka se ehkäpä vielä tarkoittaisi minulle loppua. Joten kävelin edessäpäin sijaitsemaan metsään. Paikkaan, mihin en olisi oikeasti uskonut meneväni takaisin. Monen kuun jälkeen. En ollut tosin menemässä sinne niissä aikeissa, kuin oltaisiin oletettu. Ja aijoin tehdä uudelleen sen, mitä en koskaan olisi tahtonut tehdä toistamiseen. Toivoin, että saisin viimein oikeutta, saisin taas kokea turvan tunteen. Ehkä yhden loppu olisi taas toisen alku.

Kun huomasin kulkeneeni Varjoklaanin rajan yli, katumus nousi hetkeksi mieleeni. Mutta olin jo liian pitkällä, ja takaisin ei ollut kääntymistä. Minä aijoin tehdä saman, minkä Leijonahammas oli tehnyt Rastaslennolle. Parhaalle ystävälleni. Leijonahammas ei odottaisi tätä, en minäkään. Mutta en voinut muuta, se olisi ainoa keino. Aina aikaisemmin, olin työntänyt ajatuksen pois mielestäni, hokenut itselleni, että en kykenisi koskaan enää tekemään tälläistä, mutta tässä sitä oltiin. Joten kävelin syvemmälle klaanin reviirille. Toivoin kylmän ilman peittävän tuoksuni kissoilta, jotka eivät sitä etsineet. Piilouduin polun viereen, jota pitkin moni oli kävellyt. Minäkin, silloin aiemmin. Ja odotin. Odotin, että näkisin sen kissan, jota etsinkin. Tiesin tunnistavani hänen tuoksunsa ja kullanruskean turkkinsa helposti. Ja pian kosto olisi minun. Täytyi vain luottaa vaistoihini. Saisinko takaisin klaanin kunnioituksen minua kohtaan? En. Mutta yhden asian saisin, se oli varmaa. Saisin murhaajan pois klaanista, joskin minusta itsestäni tulisi se murhaaja. Joskus se vain oli pakko tehdä, vaikka se soturilakia rikkoisikin. Mutta tiesin, ettei minulla ollut asiaa enää Varjoklaaniin tämän jälkeen, ja se ei minua erityisemmin enää haitannut, en oikeastaan edes halunnut sitä tämän kaiken jälkeen. Ja kun vihdoin näin sen tutun turkin, raidallisen, kullanruskean, paksun turkin, tiesin, että nyt se oli menoa. Onneksi hän oli yksin. Astuin risun päälle saadakseni hänen huomionsa, ja se toimi. Leijonahammas kääntyi katsomaan minun suuntaani, mutta ei nähnyt ketään. Vielä.
”Kuka siellä?” kuulin naaraan äänen. Mutta en vastannut. Peruutin taaemmas, toivoen hänen nyt huomaavan minut, ja lähtemään perään.
”Tiikerituli…” Leijonahammas sihahti. Ja näin sen raivon hänen silmissään, hän ei ollut odottanut paluutani.

Johdatin tuon rämesuolle. Suunnitelmani oli selvä. Enää en juossut karkuun, käännyin, ja kiersin Leijonahampaan sivulle. Loikkasin kohti tuota, kynnet esillä. Leijona ja Tiikeri saivat viimein taistella toistamiseen. Kuten siinä tarussa, mitä klaaninvanhimmat pennuille kertoivat. Leijonahammas oli vanhempi ja vahvempi, mutta minä olin fiksumpi liikkeissäni. En käyttänyt pelkkää raakaa voimaa. Klaanikissa ei saanut tappaa taistelussa, minä sain, koska en ollut klaanikissa. Enää. Monien kynsien sivallusten ja huutojen jälkeen Leijonahammas oli satuttanut minua pahasti. Minä tosin häntä pahemmin. Korvani tuntui kuin se olisi tulessa, pala siitä oli revitty irti. Jo valmiiksi sokeaa silmääni oltiin kynsitty, se sattui, ja arpi oli revennyt laajemmalle alueelle. Ja kyljessäni oli syvä viilto, mutta olin satuttanut Leijonahammasta pahemmin, kuin hän minua. Ja Leijonahammas oli jo hengästynyt. Minä en. Vaikka minua sattui, loikkasin naaraan päälle. Otin hampaillani lujasti kiinni hänen niskastaan, samalla kun pidin kynsilläni kiinni hänestä. Kuulin, kuinka tämä kiljui tuskissaan, mutta se oli tukahdutettu sammaleella, johon hänen päätänsä painoin, ja sitten kuului rasahdus, ja suuni täyttyi verellä. Ja naaras oli veltto. Olin voittanut tämän taistelun…ja sen sisäisen taistelun mielessäni. Olisin luullut, että nyt olisin paniikissa, minä murhasin kissan. Mutta en ollut, mieleni oli tyyni, kasvoni märät verestä. Rastaslento oli ehkä saanut oikeutta. Minä olin saanut oikeutta. Joten viskasin ruumiin syvemmälle rämeen keskustaa, ja varmistin, että se uppoaisi löytämättömiin. Tuo soturi ei koskaan palaisi Varjoklaanin leiriin. Mutta en minäkään. Ja kun Leijonahampaan ruumis oli varmasti siellä piilossa, käännyin, ja loikin pois tältä reviiriltä. En aikonut kertoa kenellekkään, mitä olin tehnyt. Ainoa, mitä tässä kaduin, oli, että muut eivät koskaan saaneet tietää, millainen soturi Leijonahammas oli ollut oikeasti. Mutta Tähtiklaaniin hänellä ei varmasti ollut pääsyä. Ei missään tapauksessa, ja siitä olin vuorenvarma.

Olin pessyt naamani verestä. Haavoihin sattui tietysti, mutta en antanut sen haitata elämääni. Astuin taas sisälle paikkaan, josta aikaisemmin olin käyttänyt nimitystä vankila. Nyt kahleet oli rikottu. Paitsi, että eivät. Koska minun täytyi kertoa ystävilleni, että lähden. En tosin tiennyt, miten onnistuisin siinä. Enkä tiennyt kunnolla, mihin olin matkalla. Mutta se olisi sen ajan murhe. Huomasin Jupiterin nukkumassa maassa, olihan vielä melko varhainen aamu. Pohdin, pitäisikö harmaa naaras herättää. En huomannut lähestyvien, hentojen askelien ääntä, ennen kuin pieni, oranssi kissa loikkasi päälleni.
”Kipinä!” huudahdin, kun säikähdin nuoren kollin hyökkäystä. Hänen vieressään seisoi vielä Kipinääkin nuorempi ja pienempi kissa, Korppi, kehen melko pian Tiikeritulen saavuttua kissat olivat törmänneet. Hänet oltiin myös jätetty oman onnensa nojaan, nyt hän oli heidän ystävänsä.
”Säikäytinpäs sinut, Tiikerituli!” Kipinä hihkaisi. Hymähdin näille kahdelle, kuin mitään ei olisi juuri käynyt yön aikana. Kuin en olisi juuri tappanut kissaa. Mutta eipä se minua liikuttanut.
”Hmmm, hetkinen… miksi korvasi on noin repaleinen?” Kipinän suu loksahti auki. Pudistelin päätäni.
”En voi kertoa, ehkä kun olette vanhempia.” Kipinä tuhahti. ”Mutta olen kunnossa, älä huoli. Minulla tosin on, tuota, kerrottavaa teille…voisitko hakea emosi ja Utun tänne?” kysyin pieneltä kissalta, en ollut täysin varma, kuinka vanha tämä oli, mutta arvioisin, että ehkä noin yhdeksän kuuta… ”Ja Korppi, odottaisitko tässä…” sanoin toiselle kissalle, tämä oli hieman nuorempi kuin Kipinä. Jupiter heräsi, ja nousi ylös, venytellen lihaksiaan. Pian Kipinäkin tuli takaisin, Soran ja Utun kanssa.

Kerroin heille lähteväni pois. Takaisin klaaniin. Mutta en minun klaaniini, siitä en tosin ollut maininnut heille sitten sanaakaan. Juuri, kun olin kääntymässä pois, kuulin Korpin puheen. En todellakaan odottanut sitä
”T-Tiikerituli, minä… minä haluan tulla mukaasi!”
Silmäni laajenivat, ja katsoin häntä ihmeissäni. Miten niin hän halusi mukaani?
”Oikeastiko, oletko varma?” oli ainut, mitä sain sanottua… en tiennyt, ymmärsikö Korppi oikeasti klaanielämää, mutta pakko myöntää, oli tämä taitava metsästäjä niin nuoreksi, ja hyvä sanojensa kanssa. Olin toiminut vähän kuin hänen mestarinansa nämä kuut, kun olin ollut täällä. Olin opettanut Kipinälle ja Korpille joitakin klaanien metsästystaktiikoita, ja Korppi oli oppinut ne nopeasti. Kun Korppi nyökkäsi, vahvistaen toiveensa, minä hymyilin tälle lämpimästi.
”Enpä tiedä…tosin, en minä varmaankaan sinua voi estää…” totesin, huokaisten. Mutta samalla olin hieman iloinen, Korpista kyllä kieltämättä tulisi hyvä klaanikissa. Pienen keskustelun jälkeen, Korppi todella päätti tulla mukaan, ja hyvästelimme muut kissat ennen kuin käännyimme pois, kohti reviirejä. Kipinä kyllä näytti hieman loukkaantuneelta, tämä kolli ei tosin tahtonut lähteä pois Soran luota, mikä oli ymmärrettävää. Mutta en katsonut enää taakseni, kävelin hiljaa Korpin kanssa pois täältä, kohti kaksijalkalaa, jonka kautta pitäisi kulkea. En vieläkään ollut täysin varma, mihin menisimme. Vaihtoehtoja oli kaksi, Taivasklaani ja Jokiklaani, enkä edes tiennyt, ottaisiko niistä kumpikaan meitä vastaan. Molemmissa oli kaksi hyvää puolta: molemmat klaaneista olivat ne, jotka eivät pitäneet soturilakia niin suuressa arvossa, ettei sitä saisi koskaan rikkoa. Taivasklaanin toinen hyvä puoli oli, että se oli kaukana Varjoklaanista, siispä huhut siitä, että Tiikerituli olisi muka murhannut Rastaslennon, eivät todennäköisesti olisi levinneet sinne asti. Mutta Jokiklaanin hyvä puoli oli taas, että se oli lähempänä Varjoklaania, joten Tiikerituli saattaisi jopa tavata isänsä taas. Siinä tosin oli se riski aina, joten… Tiikerituli teki nopeasti valinnan. Ja nyt, hän tiesi, mille polulle oli kääntymässä. Niin tämän matkan kannalta, kuin hänen elämänsäkin.

Sillitassu hölkkäsi pitkin saniaisten ympäröimää ketunpolkua. Kettu oli kulkenut siitä muutama auringonnousu sitten, mutta hän ja Jäkälätäplä olivat jäljittäneet sen reitin reviirin rajojen ulkopuolelle. Siitä ei olisu vaaraa klaanille, ellei se sitten tulisi takaisin, ja siinä tapauksessa sitä odottaisi hiukan vähemmän tervetullut vastaanotto. Sillitassu kehräsi, kuvitellessaan ketun luikkivan pois pelosta vikisten
soturien sähistessä sille. Hän vilkaisi ympärilleen, saadakseen kuvan ympärillä avautuvasta lehtisateen värittämästä kuusikosta. Kuuset pysyivät samanlaisena läpi vuoden, ne olivat kestäviä kuin Varjoklaanin soturit. Neulasmatto Sillitassun jaloissa risahti. Hän oli tallannut risun päälle.
<Hienoa, nyt kaikki riista pakenee täältä sinne missä se kettu odottelee helppoa saalista,> Sillitassu ärähti mielessään. <Olisipa yhä Viherlehti>, hän huokaisi mielessään. Kylmä viima oli kuitenkin puhaltanut sen pois lehtisateen tieltä jo monta auringonnousua sitten. Turkkiaan pörhistäen ja tuulta vastaan kamppaillen hän tunki saniaispensaan läpi aukiolle.
<Täällä voisi piileskellä riistaa,> hän tuumi suuta raottaen. Tuuli puhalsi häntä kohti.
<Hyvä, nyt riista ei haista minua.>
Pian hento hiirentuoksu tunkeutui hänen nenäänsä. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi hiiren aivan suuren karhunvatukkapensaan ulkopuolella.
<Minun on osuttava tai lennän tuonne pensaaseen ja saan nyppiä piikkejä itsestäni seuraavaan kokoontumiseen asti,>
Sillitassun läpi kävi puistatus.
Nyt hänen olisi kuitenkin keskityttävä nappaamaan pieni otus. Kaikki riista olisi nyt tervetullutta. Vaanimisasentoon kyyristyttyään, hän lähti vaanimaan
hiirtä pitäen itsensä kokoajan tuulen alapuolella ja varoen tarkkaan risuja ja lehtiä. Häntäkin oli pidettävä täysin jäykkänä, ettei se kahistaisi aluskasvillisuutta. Nyt matkaa jäljellä oli enää vain noin kahden sammakonloikan verran. Hän veti takajalkansa lähemmäs, jännitti lonkkansa ja ponnisti valtaisaan loikkaan, hiukan liian valtaisaan. Hän sai melkein napattua hiiren mukaansa, mutta lensikin kuperkeikkaa suoraan vatukkapensaan piikkien keskelle. Häneltä pääsi tuskaisa rääkäisy, kun piikit upposivat hänen karvoihinsa. Hän yritti pyristellä irti, muttei onnistunut.
"Apua!", hän huusi toivoen jonkun kuulevan.
"Apua!"
Hän kuuli ääniä edestään. Saniaispehko heilahti ja esiin astui kullankeltainen kolli, jonka perässä kipitti oppilas.
<Haukkahammas ja Apilatassu, Tähtiklaankn kiitos he kuulivat.> Sillitassu huokaisi helpotuksesta.
Haukkahammas katseli häntä kummissaan:
"Miten sinä oikein sinne päädyit?"
"Hyökkäsin hiiren kimppuun, mutta loikka vei liian pitkälle", Sillitassu mumisi nolona.
"Voi ei! Sinut pitää saada pois sieltä", Apilatassu inahti.
"Emme voi vetääkään häntä ulos, tai hänen turkkinsa irtoaa", Haukkahammas murahti.
"Mitäs tehdään?"
Sillitassu irvisteli, kun piikit tunkeutuivat aina vain syvemmälle.
<Tätä menoa olen täällä vielä Lehtikadon aikaan ja jäädyn kuoliaaksi,> hän jupisi mielessään.
"Emmeko voisi kastella häntä?", Apilatassu hihkaisi yhtäkkiä.
"Silloin hänestä tulisi limainen kuin silli ja hänet voisi liu-uttaa pois!"
"Tuohan on hyvä idea", Haukkahammas kuulosti vaikuttuneelta.
"Käynpä heti hakemassa märkää sammalta. Odota sinä täällä."
Kolli katosi saniaisten sekaan.
"Miten edes keksit tuon?" Sillitassu ihasteli.
Hän oli todella vaikuttunut oppilaan älykkyydestä ja nokkeluudesta.
"En minä tiedä", Apilatassu kuulosti vaivaantuneelta.
"Se vain tuli mieleen."
He istuivat siinä vielä hetken kahdestaan odottamassa. Taino, Apilatassu istui. Sillitassu näet roikkui yhä piikkipensaassa. Sitten, vihdoin hän näki Haukkahampaan tulossa sammalta suussaan.
"Otha", hän mumisi Apilatassulle sammalet suussaan.
Apilatassu nappasi mestariltaan märkää sammalta ja kurkotti pensaaseen sivelemään sillä Sillitassun harmaata kylkeä.
Haukkahammas teki samaa toisella puolella.
"Eiköhän nyt riitä", Sillitassu naukaisi hytisten, kun kylmä vesi tunkeutui hänen turkkiinsa.
"Olet oikeassa. Sinun pitäisi olla nyt tarpeeksi liukas", Haukkahammas naukui pidottaen sammaleen.
"Apilatassu, mene sinä tuknne toiselle puolelle ja työnnä häntä takamuksesta.
"Takamuksesta?! Yök!" Apilatassu yökkäsi, mutta kiersi tottelevaisesti piikkipuskan toiselle puolelle kohti Sillitassun takamusta. Sillitassu älähti kun nuoti kolli alkoi puskea ja nuoren oppilaan mestari vetää häntä ulos pensaasta. Apilatassun idea toimi ja Sillitassun turkki luisti. Vain muutama harmaa karvatukko jäi kiinni piikkeihin. Hän kompasteli viimeiset askelet ulos pensaasta ja lysähti maahan.
"Kiitos", hän naukui uupuneena. Samassa hän haistoi uuden tuoksun.
"Hei, Jäkälätäplä", Haukkahammas
naukui tervehdykset Sillitassun mestarille.
"Mitä ihmettä on oikein tapahtunut?" Jäkälätäplä tiukkasi tyrmistyneen näköisenä.
"Näytät siltä, kuin olisit ollut juuri rajakahakassa."
"Jäin kiinni piikkipensaaseen", Sillitassu nuolaisi rintaansa muutaman kerran.
"Apilatassu keksi loistavan keinon kastella turkkini liukkaan märäksi, niin minut pystyi liu-uttamaan irti pensaasta", hän kertoi.
"Apilatassuko?" Mestari kääntyi katsomaan nuorempaan oppilaaseen.
"Hyvin keksitty", Jäkälätäplä naukaisi ihaillen.
"Jep! Hän pelasti minut piikkipuskalta", Sillitassu kehräsi.

Oravan tuoksu oli lämpimän herkullinen. Sillitassun olisi tehnyt mieli pysähtyä syömään lämmin eläin, mutta muu klaani olisi ruokittava ensin. Kylmän harmaanvihreä metsä hänen ympärillään näytti valmiilta vastaanottamaan lehtikadon. Siihen olisi kuitenkin vielä muutama kuu. Sillitassu ei odottanut kylmää ja lunta innolla. Sairautta tulisi, nälkää tulis ja ennenkaikkea surumielinen pimeys saapuisi kietomaan klaanit taas sisäänsä. Leirin suuaukko näkyi kuusten lomasta. Sillitassu lisäsi vauhtia ja pinkaisi juoksuun läpi metsän. Neulasmatto narskui hänen käpäliensä alla. Sateen haju alkoi vallata metsää. Tummat pilvet peittivät auringon. Kohta alkaisi sataa. Sillitassu lisäsi edelleen vauhtia.
<En tahdo kastua likomäräksi!> Sillitassu ajatteli.
Suuaukko oli hänen edessään. Hän hiljensi vauhtinsa raviksi. Ensimmäiset sadepisarat noruivat alas taivaalta, pitkin hänen turkkiaan. Orava alkoi kastua. Sillitassu hölkkäsi tuoresaaliskasalle ja laski saaliin kasan huipulle.
<Toivottavasti joku ottaa sen pian, ennenkuin se kastuu likomäräksi,>
hän pohti.
"Hieno saalis, Sillitassu", Jäkälätäplä naukui.
Naaras oli ilmestynyt hänen taakseen suussaan kaksi nappaamaansa hiirtä. Hän ojensi toisen Sillitassulle ja piti itse toisen.
"Syö. Sinä olet varmasti nälkäinen", hänen mestarinsa vielä naukui. "Ja nypi nuo piikit turkistasi."
Sillitassu tassutti sisään oppilaidenpesään ja istuutui hiirensä kanssa makuusijalleen.
"Nappasitko sinä tuon?"
Sillitassu käännähti. Apilatassun silmät kiilsivät pesän hämärässä.
"En, mutta nappasin oravan. Tämä on toinen Jäkälätäplän hiiristä", Sillitassu selitti mussuttaen samalla hiirtä.
"Hienoa, käyn hakemassa sen oravan. Voin syödä sen Raitatassun
kanssa", nuori kolli hihkaisi ja katosi ulos sateeseen.
<Vai niin. Ainakin joku syö sen, ennenkuin se kastuu ihan läpi,> Sillitassu ajatteli.
Hän oli juuri saanut lopetettua ateriansa, kun Apilatassu pamahti taas sisään oravan kanssa.
"Rhaitathassu!" Kolli kutsui toista oppilasta orava suussaan.
"Thule syöhmäähn!"
Raitatassu nousi vuoteeltaan tassuttaen Apilatassun luo. Hän istuutui syömään oravaa.

"Toisinsanoen, tämä on väliarviointi. Testaan sinun taitojasi, jotta tiedän mitä minun on vielä opetettava sinulle", Jäkälätäplä naukui.
Sillitassu työnsi kynsiään ulos ja sisään innosta räjähtämäisillään.
"Voimmekin nyt aloittaa", mestari naukui.
"Lähde vain minne haluat, niin seuraan sinua huomaamattomasti."
Sillitassu vinkaisi innosta ja lähti ulos leiristä.
<Siis niin paljon saalista kuin mahdollista? Selvä!> Sillitassu naukui päässään.
Hän pohti juostessaan, minne menisi.
<Voin mennä sinne ruovikkoalueelle järven rantaan! Sieltä voisin saada jotakin riistaa,>
Sillitassu päätti.
Hän vaihtoi lennosta suuntaa ja suuntasi suoraan järvelle. Rannan tuntumassa hän hiljensi vauhtia ja lähti hiipimään tassut hädintuskin maata hipoen. Hän herkisti nenäänsä riistan tuoksuille. Pian hän haistoikin vesimyyrän. Hän paikansi sen ruovikkoon lähelle rantaa. Hän kumartui vaanimisasentoon ja lähti hiipimään kohti otusta. Vesimyyrä tuhisi ja lyllersi muutaman askelen. Sillitassu loikkasi kohti myyrää. Hän näykkäisi sen niskaa ja niin vesimyyrä valahti veltoksi.
<Toivottavasti Jäkälätäplä näki tuon,> Sillitassu pohti ylpeästi. Hän
hautasi elukan kuusen juurelle. Kuopan täytettyään hän lähti jatkamaan matka. Lisäriista ei tekisi pahaa. Nyt hänen kuonoonsa tunkeutui sammakon niljakas tuoksu. Sillitassu kyyristyi jälleen vaanimisasentoon. Sammakko oli helppo saalis. Hän nappasi sen helposti, hautasi senkin maahan ja lähti jatkamaan edelleen matkaa. <Tämähän menee hyvin!> Sillitassu
hihkui mielessään.
Hän oli saanut jo kaksi saalista. Lisääkin varmaan vielä tulisi.

Sillitassu kantoi kahta saalistaan leiriin. Hän ei ollut saanut mitään vesimyyrän ja sammakon lisäksi. Jäkälätäplä olisi varmasti pettynyt häneen.
"Kuule Sillitassu."
Sillitassu säpsähti, kun kuuli äänen.
Jäkälätäplä oli ilmestynyt esiin jostakin ja katseli nyt häntä.
"Sinulla meni todella hyvin. Vaanimisasentosi oli loistava, hiipiessäsi häntäsj pysyi aloillaan ja tassusi hädintuskin koskivat maahan. Aivan loistavaa työtä", mestari naukui nuolaisten Sillitassun poskea.
"Oikeasti?" Sillitassu naukui yllättyneenä.
"Tietysti", Jäkälätäplä naurahti.
"Jos ei ole riistaa, se ei ole sinun syysi."
<Tottahan tuokin,> Sillitassu tuumi.

//Ihan kiva tuli :) Ei mikään mun lemppari mut jotain nyt halusin kirjottaa :D

TOINEN LUKU

Oppilaana oleminen oli aivan niin haastavaa kuin olin ajatellutkin. Minusta oli tullut kuita sitten oppilas yhdessä siskoni Hopeatassun kanssa. Niin oli tullut myös Aavetassusta ja Huurutassusta, kuten myös Peuratassusta. Sen sijaan Kaislatassu ja Lummetassu olivat jo saaneet soturinimensä: Kaislakukka ja Lummeloiske. Minun mielestäni nimet sopivat heille hyvin, enkä voinut olla pohtimatta, minkä nimen minä saisin soturina.
Jos minusta koskaan sellaista tulisi.
Mestarini Nokkosväre väitti, että olin todella taitava ja lahjakas oppilas, mutta minun tulisi vain luottaa itseeni enemmän. Tiesin, että olin epävarma - loistihan se minusta jo kauas, ja tunsin sen itsekin sisälläni. Se oli kuin pieni pyörre, joka tutisutti tassujani ja vapisutti lihaksiani, yrittäen kaataa minut maahan ja saada minut epäonnistumaan. En vain tiennyt, miten päihittää se: epävarmuus tuntui olevan vain osa minua, aivan kuten häntäni. Tai korvani. Miten irrottaisin jotain, mikä kuului minuun yhtä vahvasti kuin jokainen raajani?
Hopeatassulla epävarmuutta ei sen sijaan tuntunut olevan lainkaan. Siskoni teki kaiken ilman pelkoa ja epäröintiä, ja vaikka hän välillä epäonnistuikin, se ei lannistanut häntä. Hän vain jatkoi yrittämistä, positiivisena ja itsevarmana.
En ymmärtänyt siskoani ja sitä, miten hän ei pelännyt epäonnistumista.
En myöskään voinut olla huomaamatta emoni pettynyttä katsetta, kun epävarmuuteni näkyi ulospäin. Hän aina huokaisi hiljaa ja luuli, etten koskaan kuullut sitä. Kyllä minä kuulin. En vain sanonut mitään. Yritin aina vain peittää epävarmuuteni, jotta emoni ei tarvitsisi huokailla ja pudistella päätään, tai sitten välttelin häntä.
Välttelin oikeastaan monia kissoja. Kenties kaikkia. Viihdyin paljon yksin, ja jokainen tuntui tietävän sen, mutta vaikka yksin oleminen oli minulle niin paljon helpompaa kuin muiden kanssa jutteleminen, koin silti yksinäisyyttä silloin tällöin. Varsinkin nähdessäni kuinka muut kerääntyivät yhteen pitämään hauskaa ja nauramaan, keskustelivat toistensa kanssa kuin se olisi ollut yhtä helppoa kuin hengittäminen.
Käänsin katseeni pois muista oppilaista, jotka olivat kerääntyneet tuoresaaliskasan lähistölle jakamaan taistelu- ja saalistusvinkkejä. Hopeatassu oli pyytänyt minua mukaan, kuten hän usein teki, mutta olin sanonut haluavani olevan yksin, ja siten hän oli jättänyt minut rauhaan ja liittynyt muiden seuraan. Arvostin sitä, miten siskoni aina yritti saada minua olemaan muiden kanssa ja kutsui minut mukaan muiden oppilaiden tekemisiin, vaikka usein kieltäydyinkin.
Kävelin kohti pentutarhaa, mutta aikomuksenani ei ollut astua sinne sisälle, vaan suunnata sen taakse. Ohittaessani pentutarhan kuulin, miten Telkkälaulun vastasyntyneet pennut - Luupentu, Häivähdyspentu ja Sointupentu - naukuivat kovaan ääneen pesän sisällä. Muistin omat aikani pentutarhassa ja toisinaan toivoin, että olisin voinut mennä ajassa taaksepäin, takaisin emoni kylkeen ja pentutarhan suojaan.
Väräytin viiksiäni ajatuksilleni ja pysähdyin pentutarhan läheisyydessä olevan pienen joen reunalle. Katselin hetken sen kimaltelevaa pintaa, sen sinistä hehkua, ennen kuin istahdin alas ja suljin hetkeksi silmäni. Aurinko paistoi kasvoilleni lämpimänä. Miten jokin niin kaukainen asia kuin aurinko pystyi lämmittämään niin voimakkaasti?
“Rauhallinen ilma tänään.”
Hätkähdin takaani kuuluvalle äänelle. En ollut kuullut Aavetassun lähestyneen minua, mutta niin se usein olikin: kolli tuntui aina ilmestyvän jostakin.
En sanonut mitään.
Aavetassu ei tuntunut häiriintyneen hiljaisuudestani. Hän istahti vierelleni ja suki hetken tassuaan, suoristi sitten selkänsä ja katseli jonnekin kaukaisuuteen. Olin aina pitänyt Aavetassusta, ehkä siksi, että kolli oli hiljainen kuten minä. Vaikkakin epäilin, että Aavetassu hiljaisuus johtui muista syistä kuin omani.
Silti oli kiva, että tunsin jonkun, joka oli edes hieman samankaltainen kanssani.
“Sinulla on tänään arviointi”, Aavetassu sanoi yhtäkkiä, hänen turkoosinvihreät silmät tuijottaen pian minua.
“Mitä?” Tunsin turkkini kihelmöivän. Arviointi? Mitä ihmettä Aavetassu oikein selitti? Nokkosväre ei ollut puhunut minulle asiasta mitään.
“Kuulin Hopeatassun ja Huuhkajahuudon puhuvan siitä. Siskosi arviointi alkaa näillä hetkillä, ja sitten on sinun vuorosi”, Aavetassu kertoi. Hän räpäytti silmiään ymmärtäväisesti. “Ajattelin, että haluaisit tietää etukäteen.”
“Kiitos.” Vedin syvään henkeä. En kokenut oloani valmiiksi arviointiin, mutta olin samalla huojentunut siitä, että Aavetassu oli tullut varoittamaan minua.
En voinut olla murehtimatta siitä, mitä arvioinnissa tapahtuisi. Tiesin sen tarkoituksena olevan, että oppilas todistaisi olevansa valmis soturiksi - eli omaisi ne taidot, joita klaanin täysinäiseltä soturilta vaadittiin - mutta en tiennyt tarkalleen mitä arvioinnissa tehtiin ja miten se tapahtuisi. Ja se jännitti minua.
“Tuhkatäplä tietää varmasti arvioinnista enemmän”, Aavetassu tuumi ääneen. “Voimme kysyä häneltä neuvoa.”
Oli kuin Aavetassu olisi lukenut ajatukseni. Miten hän osasikaan ymmärtää ja lukea muita kissoja niin hyvin? “Niinkö luulet?”
“Kyllä kyllä. Tule niin mennään.”
Aavetassu nousi ylös ja lähti kävelemään poispäin pieneltä joelta. Seurasin häntä, sillä mitä muutakaan olisin tehnyt, ja lisäksi halusin todella kuulla, mitä sanottavaa Tuhkatäplällä olisi arvioinnista. Olihan hänestä ja hänen sisaruksistaan tehty vain jokin aika sitten sotureita.
Tuhkatäplä löytyi helposti, sillä hän astui pian Vesitassun perässä pois parantajan pesästä. Kilpikonnakuvioillinen soturi ja harmaa parantajaoppilas juttelivat keskenään hyväntuulisesti.
“Kiitos avusta, Tuhkatäplä”, Vesitassu hymyili soturille. “Näillä yrittmäärillä pärjään nyt paljon paremmin.”
“Kysy vain, jos tarvitset lisää apua. Autan mielelläni”, Tuhkatäplä kehräsi.
Minä pidin Tuhkatäplästä. Hän oli aina ystävällinen ja mukava, ja muistan miten olin leikkinyt pentuna hänen kanssaan useampaan kertaan.
Aavetassu suuntasi kohti Tuhkatäplää, mutta näin miten hänen katseensa seurasi tarkkaavaisena Vesitassua.
“Aavetassu, Aarretassu”, Tuhkatäplä tervehti meitä ensimmäisenä. Hymähdin huvittuneena sille, miten samanlaisilta minun ja Aavetassun nimet kuulostivat. “Mitä te täällä?”
“Mitä soturiarvioinnissa tapahtuu?” Aavetassu kysyi, mennen suoraan asiaan ilman sen suurempia ongelmia.
Tuhatäplä katsoi Aavetassua ja sitten minua hieman huvittuneena. “Kummalla teistä on arviointi edessä?”
“Aarretassulla”, Aavetassu sanoi, “mutta minäkin haluan tietää.”
“Noh…” Tuhkatäplä istahti alas mietteliäänä. “Se vähän riippuu mestarista. Yleensä on jonkinlainen metsästyskoe, johon mestari antaa tietyt ohjeet. Oppilaan on metsästettävä ohjeiden mukaisesti samalla, kun mestari tarkkailee sivummalta - piilossa, tietenkin.”
Värähdin. Metsästyskoe tuntui pelottavalta. Olin ihan hyvä metsästämään, tai Nokkosväreen sanojen mukaan erittäin hyvä, mutta ajatus siitä, että minun olisi metsästettävä samalla kun mestarini tarkkaili minua varjoista, sai kauhun kulkemaan turkkini lävitse. Enhän minä pystyisi keskittymään, jos tietäisin jonkin koko ajan katsovan jokaista askeltani ja liikettäni!
“Mielenkiintoista”, Aavetassu tuumi. “Entä jos epäonnistuu? Mitä sitten?”
“Sitten koe pidetään uudelleen jokin toinen kerta. Ei se sen kummempaa ole”, Tuhkatäplä naukaisi ja katsoi sitten minua. “Hyvin se menee, Aarretassu. Koita ajatella, että kyseessä on mikä tahansa metsästysharjoitus. Ja jos käy niin, ettet pääse koetta läpi, se ei ole maailmanloppu. Kyllä sinusta vielä soturi tulee.”
Nyökkäsin Tuhkatäplälle hermostuneena ja yritin hymyillä, vaikka jännityksen vuoksi se oli vaikeaa. “N-niin…”
“Joko Hopeatassu on suorittamassa arviointiaan?” Tuhkatäplä kysyi, katsellen ympärilleen. “Häntä ei näy leirissä.”
“Hän meni hetki sitten”, Aavetassu vastasi puolestani. “Kiitos, Tuhkatäplä. Pärjäämme nyt.”
“Ei kestä. Onnea arviointiin, Aarretassu”, Tuhkatäplä sanoi hymyillen.
“Kiitos.” Jännitys oli siirtynyt vatsanpohjaani.
Millaisen testin Nokkosväre oli minulle kehittänyt? Toivoin totisesti, ettei se olisi mitään liian haastavaa tai vaikeaa, kuten linnun pyydystämistä. Siinä epäonnistuin kaikista eniten. Kalastaminen minulta onnistuisi, sillä tykkäsin muutenkin olla veden ääressä ja osasin pysytellä tarpeeksi paikoillani kalan nappaamiseen.
Olin kiitollinen Aavetassulle siitä, että tämä oli varoittanut minua arvioinnista etukäteen ja pääsin totuttelemaan ajatukseen ennen varsinaisen kokeen alkamista. Ehkä se auttaisi minua selviytymään.
“Aavetassu! Siinähän sinä olet.” Huurutassun ääni saavutti meidät.
Vilkaisin paikalle juoksevaa Huurutassua, mutta käänsin katseeni heti muualle, kun tunsin ujouden valtaavan minut. Vaikka Aavetassun kanssa pystyin juttelemaan melko rennosti, hänen veljensä Huurutassu sai kieleni menemään aina ihan solmuun. Olin jo kuiden ajan väittänyt sen johtuvan vain siitä, että Huurutassu oli jollain tavalla pelottava kissa, mutta tiesin syynä olen yksinkertaisesti vain se, että minä pidin Huurutassusta. Hän oli mukava ja lempeä, ja hänen ruskea turkkinsa hohti auringonvalossa kultaisena.
Aavetassu ja Huurutassu olivat monin tavoin toistensa vastakohdat. Aavetassu näytti värittömältä vaalean turkkinsa kanssa ja hänen usein ilmeetön katseensa tuntui etäiseltä, kun taas Huurutassu näytti olevan täynnä lämpimiä värejä ja hänen kasvonsa ilmeet hehkuivat elämää. Miten siis en voisi olla pitämättä Huurutassusta?
Mutta tiesin, ettei Huurutassu nähnyt minua samalla tavalla. Kuinka hän koskaan edes voisi? En ollut se, joka kiinnitti muiden kissojen huomion samalla tavalla kuin Huurutassu tai edes Aavetassu, enkä todellakaan ollut se, johon muut ihastuisivat. Ei se minua haitannut. Tai niin ainakin vakuutin itselleni.
“Huurutassu”, Aavetassu hymyili veljelleen. “Oliko kiva taisteluharjoitus?”
“Jeps!” Huurutassu sanoi pirteästi. “Kuunvalo näytti uuden taisteluliikkeen. Näin myös, että Hopeatassu lähti Huuhkajahuudon kanssa metsätämään ja kuulin heidän puhuvan arvioinnista. Sinullakin taitaa olla arviointi edessä, eikö vain, Aarretassu?”
Menin aivan lukkoon, kun Huurutassun katse keskittyi minuun. Sinivihreät silmät, kuten perhosen siivet tai järven pinta auringonlaskun aikaan. Lämpimät, ja silti ne saivat vatsani muljahtamaan. “J-joo.”
“Kysyimme juuri Tuhkatäplältä, millainen hänen arviointinsa oli. Jos se vaikka auttaisi Aarretassua”, Aavetassu sanoi.
“Sinulla on aina niin hyviä ideoita”, Huurutassu hymähti ja huokaisi sitten unelmoivasti. “Voih, tulisipa meistäkin kohta sotureita… Olen niin kateellinen sinulle ja Hopeatassulle, Aarretassu. Saatte varmasti upeat soturinimet.”
“Kyllä meistäkin kohta sotureita tulee”, Aavetassu kohautti lapojaan.
“Oletteko syöneet?”
“Minä en ole vielä.” Aavetassu kääntyi katsomaan minua. “Oletko sinä?”
Pudistin päätäni. “E-en. Mutta en taida syödä vielä…”
“Kuten haluat”, Aavetassu sanoi.
Huurutassu katseli minua hieman huolestuneen oloisena. “Oletko varma? Tarvitset energiaa arviointiisi?”
“Ei ole nälkä”, sanoin. Todellisuudessa minusta tuntui siltä, että jos söisin yhtään mitään juuri nyt, oksentaisin sen kaiken vain ulos. Niin kova jännitykseni oli.
“Okei. Jos olet varma”, Huurutassu sanoi.
Nyökkäsin. Se riitti veljeksille, jotka suuntasivat yhdessä tuoresaaliskassaa kohti.

Hopeatassu saapui takaisin leiriin jonkin ajan kuluttua, ja näin jo kaukaa kuinka täynnä intoa ja tarmoa hän oli. Hänen hopeinen häntänsä osoitti korkealle kohti taivasta ja hän oli kohottanut ylpeänä leukansa ylös, leveä virne kasvoillaan. Peuratassu loikki heti ensimmäisenä siskoni luokse, selkeästi kysyäkseen miten tällä oli mennyt. Peuratassu ja Hopeatassu olivat todella läheiset keskenään, ja epäilinkin heidän välillään olevan hieman enemmänkin kuin vain ystävyyttä.
Kun Peuratassu oli saanut sanottua asiansa Hopeatassulle, lähdin kävelemään siskoani kohti. Hän vaikutti todella onnelliselta ja ylpeältä, ja siltä näytti myös Huuhkajahuuto, joka oli saapunut leiriin oppilaansa perässä.
“Hopeatassu metsästi loistavasti!” Huuhkajahuuto kehräsi. “Hänestä tulee mainio soturi.”
“Tottakai!” Hopeatassu hihkaisi ja näki sitten minut. “Aarretassu! Kuulitko? Minulla meni todella hyvin! Sain kiinni kaksi kalaa, sammakon ja jopa linnun! Huuhkajahuuto sanoi, että pääsin kokeesta läpi täydellisesti.”
Kehräys pääsi kurkustani. Olin iloinen siskoni puolesta, vaikka samalla pelkäsinkin itseni puolesta. Entä jos en olisi yhtä hyvä kuin Hopeatassu? “Hienoa!”
“Sinun vuorosi on seuraavaksi! Kuulin Huuhkajahuudon puhuvan siitä Nokkosväreen kanssa”, Hopeatassu sanoi ja puski kylkeäni innoissaan. “Sitten meistä tulee vihdoin sotureita!”
Paitsi jos minä epäonnistun tänään, ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen. En voinut. “Niin.”
“Hopeatassu, tule syömään”, Huuhkajahuuto kutsui oppilastaan.
Hopeatassu katsoi minua vielä kerran ilosta kirkkailla silmillään ja juoksi sitten mestarinsa luokse, kenties nauttimaan yhdestä viimeisimmistä aterioistaan oppilaana. Kadehdin häntä kovasti, mikä oli hassua, sillä oma arviointini olisi pian edessäni. Ehkä kadehdin ennemminkin sitä, että hän oli päässyt läpi niin helposti ja vaivattomasti.
Minun ei tarvinnut odottaa kauaa, kun Nokkosväre tuli luokseni innokas hymy harmaavalkoisilla kasvoillaan. Nousin ylös jo ennen kuin hän pääsi luokseni.
“Aarretassu! Olet varmaan jo kuullut siskoltasi, että on aika tehdä loppuarviointisi”, Nokkosväre sanoi.
Nyökkäsin.
“Oletko innoissasi?”
Kohautin lapojani. “No joo.” Todellisuudessa olin ennemminkin kauhuissani kuin innoissani, mutten voinut sanoa sitä ääneen mestarilleni.
“Aloitetaan heti niin ehdit vielä saada soturinimesi tämän auringonkierron aikana”, Nokkosväre hymähti. “Tästä tulee hauskaa!”
Epäilin sitä vahvasti, mutta tapani mukaan pidin suuni kiinni ja lähdin vain seuraamaan mestariani, joka käveli jo kohti leirin uloskäyntiä. Vilkaisin kohti Hopeatassua, joka söi iloisesti Huuhkajahuudon kanssa, vedenvihreät silmät säkenöiden, kun hän kertoi jotakin seuraan liittyneelle Peuratassulle. Todennäköisesti siskoni kertasi arviointinsa tapahtumia, ylpeillen niillä kuten hänellä oli oikeuskin. Hän oli selvinnyt erinomaisesti.
Leirin ulkopuolella tunsin jännitykseni vain tiivistyvän. Sydämeni hakkasi rinnassani, vangiten minut sen voimakkaaseen sykkeeseen, joka ravisteli koko kehoani ja sain tassuni vapisemaan. Oloni oli raskas, koko kehoni painava kuin kasa kiviä.
“Aarreatassu”, Nokkosväre sanoi ja psyähtyi katsomaan minua. Hänen hännänpäänsä kosketti lapaani rohkaisevasti ja rauhoittavasti. “Sinä tulet pärjäämään mainiosti. Minä tiedän sen.”
“Entä jos epäonnistun?” Sain sanat pakotettua ulos suustani.
“Sitten sinä yrität uudelleen, eikä kukaan tule pettymään sinuun”, Nokkosväre naukui lempeästi, kuin isä omalle pennulleen. “Jokainen jokiklaanilainen on sinusta ylpeä, onnistuit tai epäonnistuit sinä tänään. Mitään pahaa ei tule tapahtumaan.”
En halunnut epäonnistua. En voinut epäonnistua. Hopeatassusta tulisi soturi ilman minua, ja pystyin jo kuvittelemaan emoni pettyneen ja surullisen katseen suuntautuvan minua kohti.
“Aarretassu, katso minua silmiin.”
Vaivalloisesti käänsin katseeni Nokkosväreen vihreisiin silmiin. Näin niissä vain lämpöä ja uskoa.
“Mitään pahaa ei tule tapahtumaan”, hän sanoi hellästi.
Vedin syvään henkeä ja annoin itseni luottaa mestarini sanoihin. Mitään pahaa ei tulisi tapahtumaan.
“Hyvä”, Nokkosväre sanoi hymy kasvoillaan. “Tehtäväsi on yksinkertainen: pyri saalistamaan mahdollisimman hyvin samalla, kun minä seuraan toimintaasi varjoista. Kiinnitän erityistä huomiota vaanimisasentoosi, kuinka haastavaaa riistaa yrität saada kiinni sekä muihin vastaavanlaisiin pikkuseikkoihin.”
Nyökkäsin. Ohjeet olivat selkeät ja ne rauhoittivat mieltäni hieman. Jos seuraisin ohjeita ja keskittyisin tarpeeksi siihen, mitä Nokkosväre minulta halusi, pärjäisin kyllä. Ehkä. Toivottavasti.
“Oletko valmis?” Nokkosväre kysyi.
“Olen.” Yritin vakuuttaa sekä mestarini että itseni.
“Loistavaa. Voit aloittaa.”
Ja niin alkoi minun soturiarviointini. Lähdin kävelemään kauemmas leiristä ja kohti rajaa, jonka Jokiklaani jakoi Varjoklaanin kanssa. Pidin suuni raollaan, haistellen ilmaa riistan varalta, mutta vaikka kuinka koetin löytää jotain saalistettavaa, mitään ei löytynyt. Reviiri tuntui tyhjältä. Oliko Hopeatasu metsästänyt kaiken?
Ajatus huvitti minua - ei siskoni mitenkään ollut voinut metsästää koko reviiriä tyhjäksi. Hymähdin omille ajatuksilleni, ja juuri silloin päästäisen makea tuoksu saavutti minut ja sai minut pysähtymään paikoilleni. Korvani värähti, kun kuulin päästäisen liikkuvan aluskasvillisuudessa, jossakin kiven juurella.
Lipaisin huomaamatta huuliani, kun näin päästäisen pesevän lyhyttä turkkiansa tietämättä mitään läsnäolostani. Jouduin vetämään syvään henkeä ennen kuin uskalsin lähestyä päästäistä, tarkkana siitä, etten vahingossa astuisi risun tai kuivan lehden päälle ja säikäyttäisi saalistani pois. Se olisi erittäin huono alku koko metsästyskokeelle.
Psyähdyin vasta, kun epäilin olevani tarpeeksi lähellä pääistäistä, enkä uskaltanut enää lähestyä sitä. Jännitin takajalkojani, pidin häntäni poissa laahaamasta maata. Päästäinen jatkoi rauhassa turkkinsa pesemistä.
Loikkasin.
Päästäinen kohotti päänsä ja haisteli ilmaa, ja siinä hetkessä tiesin sen havainneen minut. Paniikki syöksyi lävitseni, kun tajusin menettäväni päästäisen, jos en pian tekisi jotain. Mutta mitä voisin tehdä ilmasta?
En mitään.
Laskeuduin maahan siihen kohtaan, jossa päästäinen oli vain hetkeä aiemmin ollut. Singahdin heti sen perään, mutta päästäinen oli ehtinyt jo kiven alla olevaan koloon, jossa se nyt tärisi pelosta.
Tökkäsin käpäläni kivenkoloon. Päästäinen painautui mahdollisimman kauas kynsistäni.
En ylettänyt päästäiseen, vaikka kuinka yritin, ja lopulta jouduin luovuttamaan. Olisi typerää käyttää kaikki aikani tähän.
Häntäni piiskasi ilmaa turhautuneena, kun peräännyin kiveltä ja käännyin poispäin. Raotin suutani, mutta en haistanut päästäisen pelon lisäksi enää mitään muuta. Kenties olin säikäyttänyt kaiken riistan pois.
Lähdin kävelemään kohti järveä. Siellä ainakin olisi kalaa, jota saalistaa - vaikka halusin toki ottaa kiinni muutakin kuin vain kalaa. Miten voisin ikinä päästä soturiksi, jos kykenin saalistamaan vain ja ainoastaan kalaa? Se olisi naurettavaa jopa jokiklaanilaiselle.
Loppumatka järvelle oli nopea. Auringonvalossa kimalteleva pinta oli tyyni ja niin kirkas, että se heijasti pilvien heijastukset selkeinä aivan kuin järvessä olisi ollut toinen, kosketeltavissa oleva taivas. Suljin hetkeksi silmäni ja hengitin järven ilmaa sisääni. Vesi sai minut aina rauhoittumaan.
Mutta nyt ei olisi aikaa jäädä ihailemaan järveä. Päättäväisenä loikin järven rannalle. Olin tullut paikalle hyvään aikaan: aurinko paistoi edestäpäin niin, ettei varjoni voisi millään pelotella kaloja pois.
Vedessä aivan rannalla oli muutamia kiviä, joita pitkin pääsin hieman pidemmälle - sinne, missä parhaimmat kalat uivat. Istahdin alas yhdelle kivelle, pidin häntäni pois vedestä ja tuijoitin alas oikea tassuni valmiina iskemään heti, kun joku kaloista tulisi tarpeeksi lähelle.
Sain ensimmäisen kalani helposti kiinni. Se oli pieni taimen, jonka asetin vierelleni kivelle heti tapettuani sen. Jäin valppaana odottamaan toisen kalan lähestymistä.
Se oli harmaan kiiltävä karppi, joka miltei pääsi karkuun, mutta joka lopulta joutui taimenen vierelle.
Katselin taimenta ja karppia ja otin ne sitten leukojeni väliin. Loikin ketterästi kiviä pitkin takaisin rannalle etsimään hyvän paikan, johon haudata saaliini. En uskonut kahden kalan olevan tarpeeksi soturikokeen läpipääsyyn - minun olisi saatava vielä jotakin kiinni. Toisaalta voisin käyttää kaiken aikani kalojen nappaamiseen, mutta halusin todistaa metsästystaitoni paljon laajemmin.
Juuri kun sain kalat haudattua maan suojiin, kuonooni kantautui linnun tuoksu. Jähmetyin paikoilleni. Tämä olisi hyvä mahdollisuus saada kiinni lintu ja parantaa tulostani. Mutta saisinko linnun edes kiinni? Olisiko epäonnistuminen pahempi kuin se, etten edes yrittäisi? Lintujen nappaaminen oli vaikeaa.
Kuulin Nokkosväreen äänen päässäni. ‘Ilman yrittämistä ei ole onnistumista.’
Vedin syvään henkeä ja laskeuduin vaanimisasentoon. Minun olisi yritettävä.
Lintu oli pieni varpunen, joka nokki maata ruuan toivossa. Se oli selin minuun, joten ainakin minulla oli etuasema lintuun nähden. Lintujen saalistamisessa täytyi olla kärsivällinen, mutta nopea. Olisi odotettava, kunnes lintu keskittyisi johonkin muuhun ja kääntäisi huomion pois ympäristöstään, ja silloin täytyisi nopeasti hyökätä…
Lintu alkoi syömään jotakin maasta, ja tiesin tilaisuuteni tulleen. Loikkasin ilmaan, mutta sen sijaan, että tähtäisin suoraan siihen missä lintu nyt oli, tähtäsin hieman korkeammalle.
Siltä varalta, että lintu lähtisi lentoon ja pyrkisi karkuun.
Ja niinhän se yrittikin. Varpunen kuuli loikkani ja avasi siipensä, löi niillä kerran ilmaa ja nousi sitten lentoon. Sain sen juuri ja juuri kiinni, katkaisten sen nousun lyhyeen.
Heti kun tassuni olivat jälleen maassa, katkaisin linnun kaulan.
“Hienosti tehty!” Nokkosväre tuli esiin heinikosta ja kehui minua kehräyksen kanssa. “Aika loppuu nyt.”
“Nyt jo?” Hämmästyin. Tuntui kuin olisin ollut saalistamassa vasta hetken ajan. Oliko aika todella kulunut niin nopeasti?
Katsoin edessäni olevaa varpusta. Riittikö se ja kaksi nappaamaani kalaa? Hopeatassu oli kuitenkin saalistanut enemmän. Olinko epäonnistunut?
“Pärjäsit hyvin”, Nokkosväre kehräsi aivan kuin olisi lukenut ajatuksiani. Ehkä kasvoni paljastivat sisällä kasvavan pelkoni. “Käydään hakemassa kalasi ja palataan sitten leiriin.”
Nyökkäsin. Ehkä minä olin pärjännyt hyvin. Minusta tulisi vihdoin soturi!

“Minä, Jokiklaanin päällikkö Unitähti, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on nyt heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, Unitähti puhui kovalla, kirkkaalla äänellä.
Seison Hopeatassun kanssa Unitähden edessä. Tunsin, kuinka siskoni tärisi innosta ja jännityksestä. Itse pidätin hengitystä.
“Hopeatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, Hopeatassu sanoi ääni värähtämättä.
Unitähti nyökkäsi ja kääntyi katsomaan minua. “Aarretassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan.” Yritin pitää ääneni tasaisena.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille kahdelle soturinimenne”, Unitähti julisti. “Hopeatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hopeahelmenä. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja kekseliäisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.” Unitähti kääntyi jälleen minua kohti. “Aarretassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Aarrevalona. Tähtiklaani kunnioittaa määrätietoisuuttasi ja metsästystaitojasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
Unitähti astui lähemmäs meitä molempia ja kosketti ensin Hopeatassun päälakea, sitten minun. Päällikön vihreät silmät loistivat ylpeinä, kun hän katseli minua ja siskoani - Jokiklaanin uusimpia sotureita.
Koko klaani raikasi riemunhuutoihin. “Hopeahelmi! Aarrevalo! Hopeahelmi! Aarrevalo!”
Hopeahelmi katsoi minua suoraan silmiin. “Me teimme sen, Aarrevalo! Olemme sotureita!”
Sotureita.
Minä tein sen.
Tunsin, kuinka jokiklaanilaiset tulivat luoksemme onnittelemaan meitä. Huurremyrsky puski minua ja Hopeahelmeä kovien kehräysten kerä ja alkoi vuorotellen nuolla korviamme.
“Olen niin ylpeä teistä kahdesta!” emomme kehräsi. “Sotureita! Voih, olette kasvaneet niin nopeasti!”
“Onneksi olkoon”, Laventelinenä - Huurremyrskyn sisko - onnitteli meitä. Loput emomme siskoista, Kyyhkytuuli ja Kultaliekki, olivat hänen kanssaan ja antoivat omat onnittelunsa suurten kehräysten kera.
Peuratassu oli loikkinut Hopeahelmen luokse ja katsoi siskoani palavin silmin. “Vautsi!”
Katselin heitä kahta hymyillen, mutta sitten joku puhui minulle ja sai huomioni kääntymään pois.
“Sait hienon nimen, Aarrevalo”, Aavetassu sanoi iloisesti. Huurutassu oli hänen kanssaan.
“Sopii sinulle hyvin”, Huurutassu sanoi.
“Kiitos.” Hymyilin pienesti. Pidin nimestäni - Unitähti oli valinnut sen hyvin, vaikka en tiennytkään minkä perusteella hän oli valintansa tehnyt.
“Ensi yöstä tulee sinulle pitkä”, Aavetassu hymähti. “Sentään et vietä sitä yksin.”
“Jep.” Uudet soturit joutuivat aina valvomaan seuraavan yön sanomatta sanaakaan, mutta ainakin saisin itse tehdä sen Hopeahelmen kanssa. “Onneksi.”
Aavetassu ja Huurutassu menivät vielä onnittelemaan Hopeahelmeä. Kesti kauan aikaa, kunnes kaikki jokiklaanilaiset olivat onnitelleet meitä kahta ja palanneet takaisin omiin puuhiinsa, todennäköisesti valmistelemaan nukkumaanmenoa. Minä menin Hopeahelmen kanssa hakemaan riistaa, jotta jaksaisimme istua koko yön paikoillamme.
Onneksi oli viherlehti. Yöt olivat silloin aina viileitä, mutta eivät kylmiä.
Kun istahdin siskoni kanssa syömään valitsemaamme kalaa, en voinut olla miettimättä tulevaisuutta. Olin nyt soturi.

Luku 11.

Sillitassu hölkkäsi mestarinsa Jäkälätäplän täplikkään hännän perässä, kun tämä puikkelehti Myrskyklaanin vastaisella rajalla kasvavien suurien tammipuiden välistä. Puiden oksien välistä siivilöityi kirkkaita auringonsäteitä pitkin sammaleen ja neulasten pehmittämää maata. Aluskasvillisuus kahisi hänen harmaata turkkiaan vasten. He olivat rajapartiossa. Sillitassu oli jo uupunut, sillä he olivat lähteneet jo ajat sitten. Ainakin hän oli saanut kiinni hiiren, jonka oli saanut syödä. Nyt siitäkin hetkestä tuntui olevan ikuisuus.
>Onneksi,< Sillitassu huoahti mielessään, kun Jäkälätäplä pysähtyi.
“Taidat olla jo väsynyt.”
“Niin. Jalkani tuntuvat siltä, kuin voisivat minä hetkenä hyvänsä muuttua käärmeiksi, ja kiemurrella pois!”
Jäkälätäplä kehräsi hyväntuulisena, ja Sillitassuakin alkoi naurattaa.
“Lähdetään takaisin leiriin, mutta metsästetään ensin,” täplikäs naaras naukui, kun sai naurunsa hillittyä.
Sillitassua kutkutteli metsästyksen luoma into. Hän ei tiennyt mitään ihanampaa, kuin vaania hiirtä tiheässä aluskasvillisuudessa tai loikata sammakon kimppuun. Nyt he olivat aivan Myrskyklaanin reviirin vieressä. Sillitassu nyrpisti nenäänsä, kun haistoi inhan vihollisklaanin löyhkän.
Jäkälätäplä oli hänen edellään pudottautunut vaanimisasentoon. Sillitassu saattoi haistaa ruskean naaraan saaliin. Se oli nuori ruskea kani, joka kyyhötti pienen saniaispehkon alla. Sillitassulla herahti vesi kielelle. Kanit olivat harvinaista riistaa Varjoklaanille, joten tämä olisi siuri herkkuateria. Hän huomasi vasta nyt, että Jäkälätäplä viittoi hänelle hännällään. Sillitassu lähti hiljaa kiertämään pensaan toiselle puolelle käpälät tuskin maata hipoen. Hän piti häntänsä jäykkänä ilmassa, jottei se kahistaisisi sankkaa aluskasvillisuutta. Hän saattoi tuntea lihastensa väreilevän turkin alla, kun hän valmistautui Jäkälätäplän merkkiin. Hän huomasi, että nyt ruskea häntä vetäytyi äkkiä alas ja naaras nousi pystyyn ja ulvaisi. Kanin korvat nousivat kauhusta pystyyn, ja se käännähti hurjaan juoksuun. Sillitassu jännitti takajalkojensa lihakset hyökkäysvalmiiksi, ja loikkasi lähestyvää kania kohti. Hän singahti korkealle ilmaan ja hänestä tuntui, kuin hän olisi saattanut koskettaa pehmoisia pilviä, mutta sitten hän jo iskeytyi kanin selkään. Hän upotti siihen kyntensä, painoi sen maahan ja puraisi sitä napakasti niskaan. Lämpimän veren haju tunkeutui Sillitassun nenään ja hänen päänsä täytti vain herkullinen tuoksu. Hän tarrasi kaniin ja raahasi sen vihreiden lehtien läpi Jäkälätäplän luo. Ruskea naaras oli kuitenkin kadonnut. Sillitassu säikähti, että mestarille olisi saattanut sattua jotain. Pian Jäkälätäplä kuitenkin ilmestyi esiin, lihava hiiri hampaistaan keikkuen. Mestari laski hiiren maahan ja alkoi kuopia maata.
“Kaivetaan näille kuoppa, niin voimme noutaa ne kotimatkalla,” mestari naukui ja kehotti hännällään Sillitassua auttamaan.
Pian kuoppa oli riittävän suuri kummallekkin paksuista viherlehden saaliista. Sillitassu tarttui kaniin ja pudotti sen kuoppaan. Jäkälätäplä nappasi oman hiirensä ja pudotti senkin kuoppaan kanin päälle. Sillitassulla herahti vesi kielelle, kun kaksi mehukasta aromia sekoittuivat toisiinsa. Mullan kuopimisen jälkeen oli aika jatkaa saalistusta. Sillitassu raotti suutaan ja tunnusteli ilmassa leijuvien tuoksujen sekamelskaa. Rastaan vieno aromi tunkeutui muiden hajujen läpi hänen kuonoonsa. Sillitassu karsahti ympärilleen, muttei nähnyt lintua. Yhtäkkiä hän tajusi sen istuvan juuri hänen yläpuolellaan kuusen oksalla. Hän ei ollut varma, saisiko loikattua niin ylös, muttei runkoakaan voinut kiivetä. Alimmat oksat olivat nimittäin usean ketunmitan korkeudella. Sillitassu keräsi rohkeutta ja pohti kaikkia mahdollisia vaihtoehtioja, kun aivan yhtäkkiä jostain ilmestyi hoikka harmaaraidallinen kissa. Sillitassu säikähti ja loikkasi taaksepäin sihahtaen. Harmikseen hän tajusi, että oli säikäyttänyt rastaan ja nyt se huuteli varoitushuutoja lentäessään pois. Maahan laskeutunut naaras sihahti ärtyneenä.
>Sehän on Raitatassu! Mitä hän täällä tekee?< Sillitassu pohti sukiessaan lapaansa nolona.
“Hei Sillitassu!” Raitatassu naukui iloisena ja hyppeli hänen luokseen.
“Anteeksi, että säikytin sen. Olitko juuri vaanimassa sitä?” Nuorempi oppilas naukui katuvana ja nyppi kynsillään maata.
“Ei se mitään, mutta mitä teet täällä?” Sillitassu kurtisti kulmiaan ja katsoi Raitatassua.
“Minun ja Apilatassun mestarit vei meidät saalistamaan!” Olen saanut jo hiiren!” Raitatassu selitti innokkaana.
“Ja tuolta Apilatassu tuleekin!”
Sillitassu käännähti ja näki harmaanruskean kollin päästäinen hampaissaan.
Tämä laski sen suustaan ja naukui rehvakkaana:
“Eikö olekin iso!”
“On,” Sillitassu kehräsi nauraen.
Hänen herkkä nenänsä aisti kummankin oppilaan mestarit lähistöllä.
“Oletteko te metsästyspartiossa?”
“Joo, ollaan!” Apilatassu naukui ja nappasi päästäisen takaisin suuhunsa.
“Hei sitten!” Raitatassu huudahti ja nuoret oppilaat lähtivät kohti mestareitaan. Sillitassukin käännähti ja lähti puikkelehtimaan kuusien lomaan.

Hiiri maistui niin hyvältä. Sillitassu puraisi uuden palan lämmintä tuoresaalista. Hän ja Jäkälätäplä olivat juuri palanneet leiriin ja pian heidän jälkeensä myös Raitatassu ja Apilatassu mestareineen olivat palanneet leiriin suut pursuten saalista. Sillitassu oli käynyt heti noukkimassa tuoresaaliskasasta Raitatassun hiiren. Nuori naaras oli kihissyt ylpeydestä ja oli itse napannut Sillitassun kanin. Apilatassu taas oli napannut rastaan ja hotki nyt sitä tyytyväisenä muiden kanssa. Yhtäkkiä Sillitassu erotti uuden tuoksun. Se oli klaanipäällikön Valkotähden tuoksu, kun päällikkö asteli oppilaiden luo.
“Muistattekos mikä päivä tänään on?”
Valkotähti kysyi ilkikurisesti siniset silmät hohtaen.
Sillitassu pinnisti muistiaan ja huudahti:
“Tänään on kokoontuminen!”
“Totta! Niin on,” Apilapentu myönteli.
“Mutta miten se meihin liittyy? Älä vain sano että…” Raitapennun lause jäi kesken, kun Valotähti jatkoi:
“Olen valinnut teidät mukaan kokoontumiseen.”
>Ei voi olla totta!< Sillitassu ei voinut uskoa, että heidät, kokemattomat oppilaat valittaisiin mukaan.
“Oikeastiko?” Apilapentu puki Sillitassun mietteet sanoiksi.
“Kyllä ihan oikeasti. Mestarinne lähtevät toki myös,” Valotähti kehräsi. Hän käänsi heille ruskean hännäntöpönsä ja lähti astelemaan kohti leirin suuaukkoa.
“Lähdemme pian!” Hän vielä huusi oppilaille.
Sillitassu sai ateriansa loppuun. Hän päätti lähteä katsomaan ketkä kaikki olisivat lähdössä. Hän jätti kaksi nuorempaa oppilasta aterioimaan ja lähti kohti leirin suuaukolle kerääntynyttä kissajoukkoa. Kuten Valotähti oli sanonut kolme mestaria seisoivat yhdessä kissajonon keskipaikkeilla. Jäkälätäplän ruskeatäplikäs turkki säihkyi hopeisena nousevan kuun valossa. Sillitassu oli aina uhaillut kuuta, mutta nyt se näytti erityisen kutsuvalta. Sen hypnoottinen loiste sokaisi Sillitassua ja hän joutui kääntämään katseensa. Haukkahammas ja Ruohojalka rupattivat jostain, josta Sillitassu ei erottanut muuta kuin:
“Metsästys, hyvä, hiiri ja partioida.”
Hän ei jaksanut kuunnella, joten hän vilkaisi muitakin kissoja. Tuttu harmaa turkki paistoi muiden joukosta. Seljankukka jutusteli rattoisasti Sysituhkan kanssa vähän mestarien takana. Naaraan silmät kiilsivät naurusta, kun Sysituhka kertoi jotakin huvittavaa.
>Kaikki ystäväni ovat lähdössä,< Sillitassu iloitsi päässään. Hänen ensimmäinen kokoontukisensa olisi maailman paras!

Kuun loiste säihkyi järven väreilevällä pinnalla, kun kissojen tummat hahmot tassuttivat kohti puunrunkosiltaa. Sillitassu tassutti yhdessä Raitatassun ja Apilatassun kanssa. Oli mukavan lämmin, heinäsirkkojen siritys kaikui ja täysikuu muutti kaiken hopeiseksi. Oli todella oivallinen sää kokoontumiselle. Sillitassu erotti myös järven ääniä. Kuikka huuteli ja sudenkorennot lepattelivat hänen yllään. Nyt klaani oli saavuttanut puunrunkosillan. Sen kuori oli karissut vuodenaikojen saatossa ja sileä runko näytti liukkaalta.
“Jos yksikään uusista oppilaista ei lipsahda, syön häntäni.”
Sillitassu hätkähti ja vilkaisi taakseen. Puhuja oli ollut Havukatse.
Sillitassu oli varma, ettei itse putoaisi, mutta ei ollut varma Apilatassusta ja Raitatassusta. Nuoret oppilaat olivat jo rynnänneet järven rannalle ja töllistelivät siinä pientä rapua. Valotähti antoi edessä hännällään merkin ja Varjoklaanilaiset alkoivat yksitellen ylittää puunrunkoa. Sillitassun sydän alkoi tykyttää, kun hänen vuoronsa lähestyi. Kun hänen edellään kulkeva Seljankukka astui rungolle, Sillitassun sydän oli hypätä kurkkuun. Kun oli hänen vuoronsa, hän kokeili ensin runkoa varovaisena etutassullaan. Hänen kyntensä kalahtivat puun pintaan, mutteivat uponneet kovettuneeseen puuhun. Hänen lävitseen kävivät kylmät väreet, kun hän astui kaikilla tassuillaan rungolle. Seljankukka oli jo hyvän matkan päässä ja hän tiedosti kärsimmättömät soturit takanaan. Hän alkoi tassuttaa varovasti tassujaan pitkin runkoa liu'uttaen. Hän eteni hitaasti, kun aivan yhtäkkiä hänen takaansa kuului kiljaus ja sen perään kaamea loiskaus. Hän katsahti taakseen ja näki Raitatassun katoavan veden pinnan alle.
“Apua!” Naaras kiljui, ennenkuin upposi kokonaan.
Sillitassu ei epäröinyt hetkeäkään. Hän otti vauhtia ja loikkasi veteen. Sen kylmyys yllätti Sillitassun ja hän joutui loiskuttamaan itsensä pintaan. Hän katseli ympärilleen ja näkikin pian pakokauhun valtaan joutuneen Raitatassun. Tämä pärski edelleen ja Sillitassu suuntasi uintinsa tätä kohti. Hänen mustat tassunsa kauhoivat vettä, kun hän eteni tasaisesti vetten halki. Raitatassun niskanahkaan hampaansa iskiessään hän muisti Salvian opettaneen häntä.
>Nyt nojaa päätä taakse.<
Hän ajatteli. Hän taivutti päätään taakse ja ojensi Raitatassun muille. Ahomyrsky nappasi hänet Sillitassulta ja niin vaalearaidallinen soturi veti oppilaan ylös.
>Nyt nouse ylös ja kuuntele hänen hengitystään ja pumppaa hänestä vedet pois.<
Sillitassu kiipesi Ahomyrskyn avustuksella rungolle ja tassutti huolestuneena Raitatassun viereen. Hoikka naaras makasi liikkumatta, mutta hänen rintansa kohoilu kertoi, ettei hän ollut kuollut. Sillitassu kohotti tassunsa ja alkoi pumpata naaraan rintaa rytmikkäästi etutassuillaan. Hetken päästä Raitatassu yökkäsi ja oksensi suustaan mustaa järvivettä. Sillitassu jatkoi pumppaamista ja naaras alkoi yökkiä lisää vettä. Pian hänen tummansiniset silmänsä aukenivat ja hän naukui:
“Enkö olekkaan kuollut?”
“Et, Sillitassu pelasti sinut,” Ahomyrsky naukui ja auttoi Raitatassun jaloilleen.
“Ai Sillitassu? Kiitos,” Nuori oppilas naukui ja kumarsi päätään kiitollisena.
“Eipä kestä,” Sillitassu naukui vaivaantuneena.
“Ihmettelen vain miten osasit uida ja hoitaa häntä?” Ruohojalka, Raitatassun mestari oli ilmestynyt oppilaansa luo ja nuoli tämän turkkia vastakarvaan lämmittääkseen hänet.
“Emoni Salvia opetti,” Sillitassu myönsi hiukan ylpeänä.
Soturit pysyivät hiljaa, joten Sillitassu ajatteli jatkaa. Hän jatkoi matkaansa ja Ruohojalka talutti yhä pelästynyttä Raitatassua ja heidän perässään Ahomyrsky tassutti turkki märkänä Raitatassun ylösnostamisesta. Saaren maaperälle loikatessaan Sillitassu tunsi suurta helpotusta, mutta samalla myös perhosia vatsassaan. Hän haistoi Myrskyklaanin, Taivasklaanin ja Jokiklaanin tuoksut sekoittuneina. >Tuuliklaani ei siis ole vielä saapunut,< Sillitassu päätteli. Klaani soljui hitaasti aukiolle, jossa näkyi jo valtavasti kissoja. Soturit maleksivat ympäriinsä ja istuutuivat sitten muiden klaanien ystäviensä luo juttelemaan. Hetkessä Varjoklaani oli hajaantunut pitkin aukiota. Sillitassu ei oikein tiennyt mitä tehdä, joten hän jäi vain seisomaan paikoillaan hämmentyneenä. Hänen lapaansa tökkäsi kuono.
“Tule mukaani tapaamaan muita oppilaita,” Seljankukka naukaisi hänen vierestään.
Hän lähti seuraamaan harmaata häntää läpi eriväristen turkkien seassa. Heidän edessään näkyi oppilaiden joukko. Sinne he olivat suuntaamassa.
“Hei!” Seljankukka huusi tervehdyksensä muille.
“Hei Seljatassu.” Puhuja oli pieni vaaleanharmaavalkea naaras, joka istui mustan valkorintaisen kollin vierellä. He haisivat Myrskyklaanilta, joten Sillitassu tiesi heidän olevan Myrskyklaanista. Kahden Myrskyklaanilaisen vieressä istui kolme Jokiklaanin oppilasta. Harmaanruskea kolli, vaaleanharmaa valkotumma kuvionen naaras ja harmaaruskea naaras.
“Hei Seljatassu,” harmaanruskea kolli naukui.
“Kuka mukanasi on?”
“Hän on uusi oppilas, Sillitassu. Ja en ole enää Seljatassu, sain soturinimeni. Kutsukaa minua Seljakukaksi,” Seljankukka naukui ylpeästi ja alkoi esitellä muita:
“Nuo Myrskyklaanilaiset ovat Unikkotassu ja Lehtitassu. Jokiklaanilaiset taas Tyrskytassu, Tuisketassu ja Laulutassu. Ja nuo.”
Sillitassu tajusi vasta nyt vielä kaksi kissaa. He olivat varmaan Taivasklaanista.
“He ovat Närhitassu ja Ruusutassu,” Seljankukka lopetti.
“Hei Sillitassu,” Laulutassu naukui. “Minäkin olen uusi oppilas.”
“Hei kaikki!” Kuului yhtäkkiä ja Tuuliklaanin haju levähti Sillitassun nenään.
“Hei, Kielotassu!” Tyrskytassu huusi heitä kohti juoksevalle oranssin ja harmaankirjavalle naaraalle.
“Ja hei myös sinulle, Haikaratassu!”
Valkea mustaläikikäs kolli juoksi aivan klaanitoverinsa perästä.
“Jäikö meiltä jotain välistä?” Haikaratassu kysyi pysähtyessään heidän viereensä.
“Minusta on tullut soturi!” Seljankukka ylpeili ja siristi silmiään.
“Hienoa!” Kielotassu naukui ihaillen.
“Hei, kokoontuminen alkaa,” Närhitassu huomasi.
Sillitassu kääntyi ja näki viisi päällikköä kiipeämässä Puhujantammeen. Valotähden valkea turkki erottui hyvin tummaa taustaa vasten.
“Tuo toinen valkoinen kissa on Myrskyklaanin Häivätähti,” Seljankukka supatti Sillitassun korvaan.
“Tuo mustavalkoinen on Jokiklaanin päällikkö Pilvitähti. Tuo lumenvalkoinen on Taivasklaanin Hallatähti ja tuo Yönmusta on Jokiklaanin päällikönsä Unitähti.
“Tervetuloa kokoontumiseen!” Umitähti kajautti.
“Jokiklaani voi aloittaa.”
Muut päälliköt nyökyttivät hyväksyvästi ja Unitähti jatkoi:
“Jokiklaani on toipunut hyvin suuresta taistelusta! Riistaakin on viherlehden myötä tullut hyvin. Joet pursuavat kalaa, mutta myös kaksijalat ovat lisääntyneet reviirillä lämmön myötä. Olemme myös nimittäneet viisi uutta soturia! Tuhkatäplä, Sykkyräruusu, Hiillosnaama, Kaislakukka ja Lummeloiske!”
Klaanit hurrasivat uusille sotureille ja Sillitassukin huusi, mutta melko hiljaa. Häntä näet ujostutti hiukan.
“Uusia oppilaitakin on nimitetty, Ohdaketassu, Viserrystassu ja Laulutassu!”
Taas hurrausta.
“Ja Telkkälaulu ja Kultakynsi ovat saaneet kolme pentua,” Unitähti lopetti ja vetäytyi taakse. Seuraavana eteen astui Pilvitähti.
“Tuuliklaanikin on toipunut hyvin suuresta taistelusta. Kaneja on tarpeeksi ruokkimaan klaanin. Lehtikadon aikaan lumimyrsky tuhosi leirimme ja meidän oli paettava Myrskyklaanin leiriin. Olemme kuitenkin nyt päässeet palaamaan takaisin omaan leiriimme ja kunnostustyöt ovat hyvässä vauhdissa. Mekin olemme nimittäneet uusia oppilaita, Kylmätassu, Kielotasssu, Haikaratassu, Pääskytassu, Orkideatassu ja Huomentassu ovat saaneet päätteekseen tassu!”
Haikaratassu ja Kielotassu röyhistivät rintaansa ylpeästi, kun klaanit huusivat heidän uusia nimiään.
“Myös uusia pentuja on syntynyt,” Pilvitähti jatkoi.
“Kipinäsydän ja Myrskylintu, sekä Kuultopilvi ja Villiturkki ovat saaneet pentuja!” Tuuliklaanin päällikkö vetäytyi taakse Unitähden rinnalle.
Seuraavana eteen astui Häivätähti.
“Myrskyklaanistakin ovat taistelunjäljet hävinneet,” päällikkö aloitti.
“Riistaa on viherlehden myötä tullut runsaasti. Kuten Pilvitähti kertoi, Tuuliklaani majaili meidän leirissämme, kunnes he pääsivät palaamaan leiriinsä. Tuuliklaanista ei ollut mitään haittaa.”
>Valepukki! Miksi sitten metsästitte meidän maillamme??< Sillitassu tyrmistyi Häivätähden selvästä valehtelusta.
Valotähden niskakarvat olivat nousseet pystyyn.
“Miksi sitten metsästitte meidän maillamme?!” Hän sähisi.
“Näimme teidät omin silmin sammakon kanssa. Kaikki tietävät sammakoiden elävän Varjoklaanin soissa, eikä Myrskyklaanin pusikossa!”
Häivätähti pörhisti niskakarvojaan.
“En ole lähettänyt ketään rajan yli!”
“Miksi he sitten olivat siellä ja kävivät vielä oppilaamme kimppuun??”
>Minun kimppuuni!< Sillitassu mietti vihaisena.
“En ole vastuussa tästä.” Häivätähti naukui rauhallisena ja Sillitassu kihisi.
Valotähti astui taakse tyytymättömän näköisenä ja Häivätähti jatkoi:
“Olemme saaneet kaksi uutta soturia, Kipinähohde ja Kultasumu!”
Klaanit hurrasivat, mutta lähinnä Myrskyklaani. Varjoklaani pysyi hiljaa.
“Oppilaitakin on nimitetty, Tummatassu ja Unikkotassu!”
Myrskyklaanista kuului hurrauksia ja muut klaanit hiukan. Varjoklaani pysyi hiljaa. Häivätähti oli saanut puheenvuoronsa päätökseen. Valotähti otti seuraavana puheenvuoron astumalla eteen ja mulkaisemalla Häivätähteä jäätävästi.
“Me olemme myös toipuneet,” naaras aloitti. “Kuten jo kerroin Myrskyklaanin partio on saalistanut Varjoklaanin mailla.”
Sillitassu erotti äreitä murahduksia Myrskyklaanin ja Varjoklaanin joukoista.
Hän itse vilkaisi Myrskyklaanin oppilaita. He olivat vetäytyneet kauemmas Sillitassusta ja Seljankukasta ja kyräilivät heitä kiiluvin silmin.
“Olemme nimittääneet uusia tassuja ja sotireita. Sotureina täällä tänä yönä istuu Seljankukka toinen sotureista, Kaarnaloikka jäi leiriin.”
Nyt kuului suuri hurrausten sarja, muualta paitsi Myrskyklaanista. Sillitassu ymmärsi kyllä miksi.
“Oppilaaksi olemme nimittäneet…” Valotähti jatkoi.
Sillitassun vatsassa oleva hiiri, jonka hän oli leirissä syönyt tuntui juoksevan kurkusta ylös ja ulos.
“Apilatassu, Raitatassu ja … Sillitassu!”
Hurrauksia, hurrauksia. Sillitassu tunsi ylpeyttä klaanien huutaessa hänen ja ystäviensä nimiä.
“Apilatassu, Raitatassu, Sillitassu!”
“Olemme myös saaneet uusia pentuja, Kulosydän ja Pimeydenvaras, Sarastuskatse ja Haukkahammas, sekä Orvokkiviiksi ja Sysituhka ovat tuoneet uusia elämänalkuja klaaniimme!”
“Entä sinun pentusi!?” Huutaja oli varapäällikkö Jokiväre, joka oli noussut seisomaan tammen juurakossa.
Sillitassu oli erottavinaan Valotähden punastuksen.
“Niin ja minun ja Taivalsielun pennut…”
Valotähti lopetti nolon näköisenä ja astui nopeasti taakse.
Sillitassua huvitti, kuinka päällikköä saattoi nolottaa?
Taivasklaani oli ainoa, joka ei vielä ollut puhunut. Klaanin päällikkö Hallatähti oli astunut eteen ja aloitti:
“Taivasklaani on toipunut suuresta taistelusta! Riistaa on ollut hyvin ja klaani on voimissaan. Reviirillämme liikkui kettu, joka metsästi meidän riistaamme, mutta partio hääti sen pois.
Lumivarjo ja Kultasavu löysivät mailtamme viisi hylättyä pentua. Valitettavasti yksi niistä menehtyi, mutta loput he adoptoivat.”
Klaaneja kiersi yllättynyt kohaus. Pentuja adoptoitiin harvoin, mutta Sillitassu tiesi täsmälleen, miltä se tuntui. Hänet itsensäkin oli adoptoitu klaaniin hänen emonsa Salvian jostain syystä jättäneen hänet.
“Olemme nimittäneet uusia sotureita, Eloviiksi, Saniaissilmä ja Suruperhonen!”
Hurrausta, tällä kertaa kaikista klaaneista. Sillitassukin hurrasi, mutta hänen ajatuksensa olivat yhä orpopennuissa. >Mitenköhän heille käy?<
“Olemme saaneet myös uusia pentuja. Pajuruusu ja Saniaissilmä ovat saaneet terveitä pentuja!”

Sillitassu tassutti Raitatassun ja Apilatassun välissä kohti leiriä. Häntä väsytti todella paljon, koska melkein koko yön kestänyt kokoontuminen oli antanut paljon univelkaa. Nyt oli alkanut kaiken lisäksi sataa kaatamalla ja Sillitassun selkäkarvat olivat kastuneet tummiksi.
“Me hukutaan tänne vielä,” Apilatassu naukui ärsyyntyneenä ja ravisti vesipisaroita ilmaan. Sillitassukin ravisti itseään, mutta heti kun sai itsensä kuivaksi kastui taas uudestaan. Leirin ympärillä kasvava tiheä kuusikko alkoi jo näkyä ja
Sillitassun käpälät alkoivat valittaa entisestään. Hän päätti hölkätä adoptioemonsa Kirsikkayön kiinni ja kiihdytti vauhtiaan. Hän saavutti kilpikonnakuvioisen turkin pian ja hidasti töksähtäen kaatuen samalla nenälleen vesilammikkoon.
“Hiiren papanat!” Sillitassu ähisi kammetessaan itseään ylös.
“Olen märempi kuin yksikään limainen sammakko!” Hän valitti huvittuneena kehräävälle Kirsikkayölle.
“Kyllä sinä vielä kuivut ja usko pois, olen nähnyt paljon sinua märempiä sammakoita,” Kirsikkayö nuolaisi hänen päälakeaan. Leiriin astuessaan Sillitassu näki kummallisia varjoja leirin laidalla. Aivan kuin hän olisi erottanut pienten korvien ja häntien varjot. Täydenkuun valossa välähti valkoista karvaa.
>Ei kai vain…< hän voihkaisi päässään.
Hän tassutti kohti synkkiä varjoja ja huomasi harmikseen olleensa oikeassa. Metsän öisen hajun ja sateen ropinan äänen yli kantautui kolmen pennun äänet ja hajut. Kulosydämen pennut olivat päättäneet lähteä pienelle öiselle seikkailulle. Sillitassu kyllä tiesi, kuka pennuista oli tämän idean takana. Routapentu oli ollut aina pennuista rohkein ja jopa vähän uhkarohkea. Hän oli jo kerran aiemmin yrittänyt livahtaa ulos leiristä, mutta Seljankukka oli saanut hänet kiinni. Nyt kollipentu oli saanut veljensäkin mukaan ja Sillitassunn olisi nyt napattava kolmikko kiinni.
“Mitä ihmettä te teette?” Sillitassu astahti pentujen eteen kysyvän näköisenä.
“R-Routapentu s-sanoi e-että me voitaisiin m-mennä kävelylle,” änkytti kolliksi siro valkea kolli Hämäräpentu.
“No kun te saitte mennä kokoontumiseen niin meidänkin piti saada tehdä jotain kivaa!” Routapentu marisi ja repi neulasmattoa kynnet välähdellen.
“Teidän pitää tulla nyt takaisin,” Sillitassu käski ja toivoi pentujen uskovan.
“Joo, kyllä me tullaan,” Vaelluspentu inahti ja lähti Sillitassun luo Hämäräpentu tiiviisti kannoillaan. Routapentu näytti epäuskoiselta:
“No minä en ainakaan tule!” Hän naukaisi ja lähti pinkomaan syvemmälle metsään.
“Odottakaa tässä!” Sillitassu ulvaisi kahdelle muulle pennulla ja lähti itse takaa-ajoon.
Onneksi Routapentu oli vain pentu ja sadekin hidasti tämän vauhtia. Sillitassu sai nopeasti kiinni tämän likaisenvalkoisesta niskasta.
“Tämä retki päättyi nyt tähän,” Sillitassu mumisi pentu hampaissaan.
“Kannanko vai käveletkö itse?”
Routapentu murjotti ja mutisi:
“Itse.”
Leiriin kolmikko mukanaan saapunutta Sillitassua oli vastassa suunniltaan olevat Kulosydän ja Pimeydenvaras.
“Sinä löysit heidät!”
Kilpikonnakuvioisen naaraan meripihkasilmät hehkuivat helpotuksesta Kulosydämen kiiruhtaessa litimärkien pentujensa luo.
Pimeydenvaras nyökkäsi Sillitassulle kiitokseksi ja tassutti kumppaninsa luo.
Kulosydän oli juuri kuulustelemassa pentuja:
“Kenen idea se oli?”
“Routapennun,” Vaelluspentu naukui.
“Hän houkutteli meidät ulos,” Hämäräpentu selitti.
“Routapentu, miksi sinä niin teit?” Pimeydenvaras kysyi tiukasti.
“Nokun kaikki pääsi kokoontumiseen,” Routapentu mutisi. “Niin minäkin halusin seikkailulle.”
“Älä tee enää noin,” Kulosydän naukui ja kietaisi kaikki kolme hytisevää märkää pentuaan lähelleen.

Pesässä erottui vain oppilaiden hengityksen rytmi ja hiljainen jutustelu. Sillitassu ei oikein saanut unta ja hän hytisi märässä turkissaan. Raitatassu ja Apilatassu nukkuivat toisella pedillä. Sillitassu nousi hiljaa ylös tassuttaakseen Apilatassun ja Raitatassun luo. Hän käpertyi samaan petiin kahden nuoremman kissan kanssa. Apilatassu naukaisi hiljaa ja painautui Sillitassua vasten. Uni tunki Sillitassun tajuntaan ja hän vaipui ihanaan uneen.

//Tässä kesti nyt vähän, mutta aika pitkä tuli :D

KAHDEKSAS OSA
Roihuavan rakkauden ruusut ja Aamun lämmittämä ydän

Tuikemieli rakasti Roihuruusua.
Niin yksinkertaista se oli. Sillä miksi rakkaus olisi koskaan monimutkaista? Tuikemieli tiesi varmuudella rakastavansa Roihuruusua, eikä hän tai kukaan muu voinut sitä enää millään tavalla kiistää; ei sitä voinut sivuuttaa tai välttää tai jättää huomiotta; rakkaus joko oli tai ei ollut, joten kuinka se voisi koskaan olla mitään muuta kuin yksinkertaista? Tuikemieli rakasti Roihuruusua, ja se oli kaikki, mitä hän tarvitsi.
Ainut epäselvä asia oli Roihuruusun tunteet Tuikemieltä kohtaan. Tuikemieli ei osannut lukea ajatuksia ja hän kykeni vain arvailemaan, mitä hänen ystävänsä tunsi häntä kohtaan, mutta se ei häntä haitannut. Sillä rakasti Roihuruusu Tuikemieltä tai ei, se ei muuttaisi koskaan Tuikemielen tunteita Roihuruusua kohtaan, ja - jälleen kerran - se oli ainut mitä Tuikemieli tarvitsi. Hänen tunteensa olivat ja pysyivät, riippumatta mistään.
Kun Roihuruusu oli paria auringonkiertoa aikaisemmin joutunut ketun hyökkäyksen kohteeksi ja saanut selkäänsä syvät haavat, Tuikemieli oli tuntenut puhdasta raivoa kettua ja itseänsä kohtaan, ja hetken ajan hän ymmärsi miltä Surmamielen oli täytynyt tuntea Liljrakuunun ja Kaunisraidan kuolemien kohdalla. Tuikemieli syytti itseään siitä, ettei ollut ollut Roihuruusun mukana sinä päivänä - ehkä hän olisi voinut voittaa ketun tai edes ottaa suurimman osan vammoista itselleen - vaan oli jäänyt auttamaan Aallonkuohua sotureiden pesän vahvistamisessa. Kun aamupartio oli tuonut haavoittuneen Roihuruusun leiriin, Tuikemieli oli rynnännyt tämän luokse ja jäänyt parantajan pesään välittämättä siitä, että Sudenlaulu ja Valonpilke olivat yrittäneet hätistellä häntä aukiolle odottamaan.
“En minä voi odottaa!” Tuikemieli oli ärähtänyt paniikki katseessaan ja äänessään, ja kenties Sudenlaulu oli ollut häkeltynyt yleensä niin vakaan ja rauhallisen soturin purkauksesta, että oli antanut tämän jäädä.
Roihuruusu oli selvinnyt pahemmitta vammoitta taistelusta kettua vastaan. Pahimmat haavat olivat hänen selkänsä pitkät ja syvät viillot, jotka Sudenlaulu ja Valonpilke olivat saaneet hoidettua niin hyvin kuin mahdollista, ja enää oli jäljellä tulehduksen riski. Siksi haavoja oli putsattava joka päivä ja niiden päällä oleva hämähäkinseitti sekä yrttiseokset oli myös vaihdettava uuteen ainakin aamuisin.
Tuikemieli tiesi, että Sudenlaulu ja Valonpilke kykenivät tekemään sen kaiken itsekin varsinkin nyt, kun Tuuliklaani oli väliakaisesti siirtynyt Myrskyklaanin reviirille ja heidän parantajansa majili myös leirissä, mutta Tuikemieli oli ottanut tehtäväkseen hoitaa Roihuruusun haavoja. Joka aamu hän varovaisesti otti edellisen päivän hämähäkinseitin sekä yrttitahnan pois haavojen päältä, nuoli haavat puhtaaksi ja tarkisti sen tulehduksen varalta, ja sitten haki lisää seittiä ja yrttejä, jotka hän pureskeli haavojen suojaksi.
Niin hän teki tänäkin aamuna. Tuikemieli oli juuri kaapinut seitit ja yrttitahnan pois ja alkanut nuolemaan haavoja puhtaaksi tyhjässä parantajan pesässä.
“Ei näy tulehdusta”, Tuikemieli totesi saatuaan haavat puhtaaksi. “Ne alkavat selkeästi parantua. Sattuuko niihin vielä?”
“Hieman, mutta ei nyt hirveästi”, Roihuruusu vastasi.
“Hyvä.” Pieni kehräys pääsi Tuikemielen kurkusta. Hän ei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos haavat tulehtuisivat ja aiheuttaisivat enemmän ongelmia Roihuruusulle. “Jos minä saan sen ketun tassuihini, se saa kyllä kyytiä…” naaras mutisi.
Roihuruusu naurahti pienesti. “Eiköhän se kettu ole jo kaukana täältä. Annoin minä sille kuitenkin muutaman kunnon iskun.”
“Ja hyvä niin”, Tuikemieli sanoi, äänessään hitusen ylpeyttä. Roihuruusu oli hyvä taistelija - hän oli varmasti saanut ketun katumaan hyökkäystään, vaikka olikin itse saanut samalla osumaa.
Pieni hymy kasvoillaan Tuikemieli alkoi pureskelemaan yrttejä tahnaksi, jonka levitti haavojen päälle ja sitten alkoi sitomaan sitä haavaan kiinni hämähäkinseitillä.
“Hei, Tuikemieli.” Roihuruusun ääni oli normaalia hiljaisempi, jopa hieman epävarma, vaikka Tuikemieli ei voinut ymmärtää miksi.
“Niin?”
“Arvostan suuresti, että hoidat haavojani joka päivä, vaikka parantajat voisivat tehdä sen itsekin, mutta…” Roihuruusu etsi oikeita sanoja esittääkseen kysymyksensä. “Miksi?”
“Miten niin miksi?” Tuikemieli kysyi hämmentyneenä. Ihmettelikö Roihuruusu tosiaan sitä, miksi Tuikemieli puhdisti hänen haavansa joka aamu ja piti naaraasta huolta? Tuikemielelle siinä ei ollut mitään epäselvää, ei mitään mitä ihmetellä tai kysyä tai varmistella.
“Niin… miksi?” Roihuruusu toisti kysymyksensä. “Ei sinun tarvitsisi käyttää tähän aikaa, mutta teet sen silti. Miksi?”
“Koska niinhän joku tekee, kun hän rakastaa toista - pitää huolta ja varmistaa, ettei mitään pahaa tapahdu”, Tuikemieli sanoi yksinkertaisesti ja viimeisteli hämähäkinseitin mustan naaraan selkään. “Ei kai siinä mitään sen ihmeellisempää ole.”
Mutta Roihuruusun lihakset jännittyivät Tuikemielen sanojen seurauksena. Soturi suorastaan jähmettyi paikalleen, aivan kuin Tuikemieli olisi sanonut ketun lähestyvän heitä uhkaavasti, eikä heillä kummallakaan ollut mitään mahdollisuuksia selvitä tappelusta elossa.
“Roihuruusu?” Tuikemieli kysyi. “Kaikki hyvin? Sattuuko sinuun?”
Roihuruusu pysyi vielä jonkin aikaa jähmettyneenä ennen kuin kääntyi katsomaan Tuikemieltä, keltaiset silmät pyöreinä järkytyksestä ja hämmennyksestä. “Mitä sinä sanoit?”
Tuikemieli räpäytti silmiään. “Sanoinko minä jotain väärin?”
“Et! Tai siis- sinä vain… sanoit sen niin… vaivattomasti. Rennosti. Tai siis… yhtäkkiä”, Roihuruusu yritti puhua.
“Ai minkä?” Tuikemieli kallisti päätään. Olivatko hänen sanansa olleet yllättäviä? Oliko hän sanonut ne väärässä kohdassa? “Ai että minä rakastan sinua?”
Roihuruusun korvat värähtivät; hän oli selkeästi nolostunut sekä häkeltynyt. Naaras avasi suunsa, sitten sulki sen ja katsoi ympärilleen, katse palaten pian takaisin Tuikemieleen. “Todellako?”
“Tietenkin”, Tuikemieli sanoi. “Luonnollisesti. Onko se ongelma?”
Tuikemieli ei nähnyt sitä ongelmana. Hänelle tilanteessa ja hänen tunteissa ei ollut mitään ongelmallista, mutta ehkä Roihuruusulle se kaikki oli ongelma.
Sitä Tuikemieli ei ollut ottanut huomioon, ja yhtäkkinen pelko valtasi hänet. Olivatko hänen tunteensa ongelma Roihuruusulle? Ei hän halunnut aiheuttaa tälle mitään ongelmia tai vaikeuksia.
“Minä en- Tuikemieli, sinun täytyy ymmärtää jotakin”, Roihuruusu sanoi varovaisesti, ääni värähtäen. Mitä ihmettä Roihuruusu pelkäsi? “En ole… Minä en ole naaras samalla tavalla kuin sinä, tai kuka tahansa naaras tässä klaanissa.”
Tuikemieli räpäytti silmiään. “Miten niin? Hetkinen… oletko sinä kolli? Niin kuin Olkiväre? Ei se ole ongelma, mutta-”
“En ole kolli, Tuikemieli, minä… en ole kehollisesti selkeästi naaras enkä kolli, vaan… äh, en pysty olemaan tiineenä, mutta voin kyllä saada jonkun toisen tiineeksi. Tai siis… niin, pointtina siis se, etten ole naaras samalla tavalla kuin sinä, vaan jotenkin… rikkinäinen, tai viallinen…” Roihuruusun ääni vain madaltui ja madaltui, hänen sanansa haparoivia ja irrallisia.
Tuikemieli vain tuijotti Roihuruusua, yrittäen ymmärtää missä ongelma oikein oli. Tieto siitä, että Roihuruusu ei ollut naaras aivan samalla tavalla kuin Tuikemieli, tuli hänelle yllätyksenä, mutta ei huonona sellaisina. Sillä Roihuruusu oli silti Roihuruusu, riippumatta siitä mihin tämän keho kykeni tai ei kyennyt.
“Ymmärrän, jos et tämän takia halua olla kanssani… enhän minä ole täydellinen naaras.”
“Hetkinen”, Tuikemieli keskeytti Roihuruusun. “Miten niin et ole täydellinen naaras?”
Tuikemielen silmissä Roihuruusu oli täydellinen.
“Minähän juuri kerroin, että kehoni on-”
“Erilainen, tiedän. Mutta miten se tekee sinusta epätäydellisen, kun mielestäni olet joka tapauksessa täydellinen?”
Roihuruusu hiljeni, hänen keltaisten silmiensä epävarma ja hämmentynyt katse jähmettyneenä Tuikemieleen. “Sinulle ei ole… väliä, että olen… tällainen?”
“Pitäisikö sillä olla väliä?” Tuikemieli kysyi. Hän oli täysin hämmennyksen tilassa - ja se oli hänelle monella tavalla outoa. Soturi oli tottunut, että ymmärsi asioita nopeasti ja osasi yhdistää eri tiedonjyviä toisiinsa, muodostaen nopeasti laajan kokonaisuuden milloin mistäkin asiasta, mutta nyt… Tuikemieli ei ymmärtänyt. Hän ei nähnyt Roihuruusussa mitään rikkinäistä, viallista tai epätäydellistä. Hän ei nähnyt sitä ongelmaa, jota Roihuruusu yritti parhaansa mukaan Tuikemielelle osoittaa.
“Pitäisi!” Roihuruusu sanoi. “Miten minä voin olla rakastettava kissa tällaisena? Miten kukaan voisi koskaan haluta minut, kun en ole edes normaali naaras?”
“Roihuruusu…” Tuikemieli miltei kuiskasi. “Kai sinä ymmärrät, että mikään mitä sinä juuri kerroit minulle ei ole muuttanut yhtään mitään siitä, mitä minä tunnen sinua kohtaan? Minun silmissäni sinä et ole millään tavalla epätäydellinen tai epänormaali tai rikkinäinen tai mitään muuta siitä, mitä sinä luulet olevasi. Kun katson sinua, näen vain ja ainoastaan sen yhden naaraan, jota minä rakastan ja jonka kanssa haluan viettää lopun elämästäni.”
Roihuruusu katsoi Tuikemieltä ja hänen silmissään oli yhä niin paljon voimakkaita, ristiriitaisia tunteita, että Tuikemieli hymyili pienesti kuin rohkaistaakseen ystäväänsä. Kuin kertoakseen tälle, ettei mikään ollut muuttunut tai tulisi koskaan muuttuman, koska Tuikemieli rakasti Roihuruusua nyt ja aina, eikä se ollut yhtään sen monimutkaisempaa.
“Ymmärrän, jos et tunne samoin minua kohtaan”, Tuikemieli jatkoi, kun Roihuruusu oli ollut vain hiljaa. “Olen ottanut sen huomioon, enkä vaadi sinulta yhtään mitään. Mutta… haluaisin kuitenkin pysyä ystävänäsi…”
“Totta kai minä pidän sinusta, Tuikemieli”, Roihuruusu sanoi äkkiä. “Olen pitänyt sinusta jo jonkin aikaa… en vain uskaltanut sanoa asiasta mitään.”
Tuikemielen silmät kirkastuivat. “Todellako? Sehän on mahtavaa!”
“Mutta haluatko todella olla kumppanini?”
Tuikemieli heilautti häntäänsä. Miksi Roihuruusu ei vieläkään ymmärtänyt Tuikemielen tunteiden laajuutta? Miksei tuo musta, täydellinen naaras voinut ymmärtää kuinka rakastettava hän oli? “Aina. Tänään, huomenna, kuun päästä… aina, Roihuruusu, aina. Jos sinä vain haluat.”
“Kyllä minä haluaisin”, Roihuruusu sanoi ja hymyili vihdoin.
Tuikemielen kurkusta pääsi pieni kehräys ja hän puski Roihuruusua kevyesti leuan alta. Hän tunsi olonsa kevyeksi ja lämpimäksi, eikä hän voinut kuvitellakaan olevansa kenenkään muun kumppani kuin Roihuruusun.
Tuikemieli kuului Roihuruusulle, ja vain ja ainoastaan hänelle.

Tuuliklaanin saapuminen Myrskyklaanin leiriin - ja reviirille ylipäätään - oli aiheuttanut paljon muutoksia sekä joissain määrin hämmennystä Myrskyklaanissa. Yhtäkkiä leirissä oli kaksi päällikköä sekä varapäällikköä, useampi parantaja, ja ainakin kaksinkertainen määrä sotureita, oppilaita sekä pentuja ja muita klaanikissoja.
Siitä huolimatta kaksi klaania tulivat yllättävän hyvin toimeen keskenään. Kenties se johtui siitä, että Häivätähti ja Pilvitähti varapäällikköineen eivät kinastelleet tai riidelleet keskenään. Pilvitähti oli komentanut jokaista tuuliklaanilaista olemaan kohteliaita myrskyklaanilaisia kohtaan ja auttamaan heitä metsästyksessä ja kaikessa muussa, mitä normaali klaanielämä vaati. Tuuliklaanin varapäällikkö Sadehäntä lähetti joka päivä tuuliklaanilaisia sotureita kaivamaan Tuuliklaanin leiriä esiin lumen alta, jotta he voisivat palata mahdollisimman pian.
Tuikemielen elämään Tuuliklaanin saapuminen oli aiheuttanut myös toisenlaisen muutoksen: Aavaraidan. Tuikemieli pääsi viettämään tämän kanssa paljon enemmän ja vapaammin aikaa nyt, kun he majailivat samassa leirissä. Se tietenkin helpotti Tuikemielen tehtävää katsoa Aavaraidan perään ja varmistaa, ettei tämän entisen elämän muistot vahingoittaisi häntä - Aavaraita kantoi nimittäin tietämättään sisällään muinaisen myrskyklaanilaisen, Kaunisraidan, muistoja ja se voisi koitua tämän kohtaloksi. Tuikemielen tehtävänä oli varmistaa, ettei niin kävisi.
Viimeksi tavatessaan Surmamielen Tuikemieli oli valittanut siitä, miten vaikeaa hänen oli katsoa Aavaraidan perään, kun he olivat aivan eri klaaneissa. Oli kuin outo yhteensattuma, että juuri sen keskustelun jälkeen lumimyrsky oli tuhonnut Tuuliklaanin leirin, pakottaen tuuliklaanilaiset - Aavaraita mukanaan - pakenemaa Myrskyklaanin reviirille.
Mutta Tuikemieli ei pohtinut sitä sen enempää. Hän oli tavallaan iloinen siitä, että pääsi viettämään Aavaraidan kanssa enemmän aikaa. Eivät he koko aikaa yhdessä olleet, mutta he kävivät silloin tällöin saalistamassa yhdessä. Aavaraita vaikutti erityisen iloiselta aina päästessään viettämään aikaa Tuikemielen kanssa, ja se sai Tuikemielenkin hymyilemään itsekseen.
Tuikemieli oli kyyristynyt saalistusasentoon, katse tiukasti kiinni pienessä linnussa, ja ennen kuin lintu ehti siipiänsä räpäyttää oli Tuikemieli jo loikannut sen niskaan. Pienellä puraisulla linnun niskat katkesivat ja se valahti veltoksi naaraan hampaissa.
Tuikemieli piti linnun leukojensa välissä, kun hän lähti etsimään Aavaraitaa, mutta pysähtyi yhtäkkiä löytäessään tämän. Aavaraita hiipi hiljaa eteenpäin lihakset jännittyneinä aivan samalla tavalla kuin Tuikemieli oli aiemmin tehnyt ja loikkasi sitten salamannopeasti ilmaan. Pian hän kohotti päänsä, ja Tuikemieli näki vesimyyrän roikkuvan tämän hampaista.
“Hienosti tehty!” Tuikemieli kehräsi laskettuaan linnun maahan. Aavaraita asetti vesimyyrän linnun vierelle.
“En ollut tajunnut, kuinka helppoa metsässä saalistaminen on. Ihan kuin olisin tehnyt tätä aina!” Aavaraita sanoi, ylpeys kiiluen hänen silmissään.
*Niin*, Tuikemieli pohti hiljaa mielessään, *niinhän sinä tavallaan oletkin.* Mutta ääneen naaras ei sanonut mitään. Hän ei voisi koskaan paljastaa Aavaraidalle, kuka tämä todellisuudessa oli.
“Saalistammeko vielä?” Aavaraita kysyi. “Haluaisin vielä kokeilla saada linnun kiinni. Ne maistuvat niin hyviltä.”
Tuikemieli ei voinut olla pohtimatta oliko Kaunisraidankin - joka Aavaraita oli uudelleensyntyneenä - lempiriista ollut linnut. Kenties. Tai ehkä Kaunisraita oli vihannut lintuja.
Tuikemieltä inhotti se, miten hän ei tiennyt paljonko Aavaraidasta oli todella Aavaraitaa ja kuinka paljon Kaunisraitaa, eikä Surmamielikään ollut antanut asiasta minkäänlaista mielipidettä. Ei voinut olla mahdollista, että Aavaraita oli pelkästään Kaunisraitaa sisältä ja ulkoapäin: osa tuosta kirjavasta naaraasta täytyi olla puhdasta tuuliklaanilaista Aavaraitaa.
Ainakin toistaiseksi. Asia saattaisi muuttua, jos Aavaraita saisi tietää olevansa uudelleensyntynyt muinainen myrskyklaanilainen. Ehkä sitten Aavaraita katoaisi kokonaan, ja jäljellä olisi enää Kaunisraita.
Tuikemieli ei voinut antaa sen tapahtua.
Kaksikko jäi vielä hetkeksi saalistamaan, kunnes Aavaraita vihdoin sieppasi linnun kiinni, ja he lähtivät kävelemään leiriä kohti leuat täynnä riistaa. Saalistaminen oli erityisen tärkeää nyt, kun Tuuliklaani majaili Myrskyklaanissa, ja he saivatkin hyväksyviä nyökkäyksiä sekä katseilta muilta sotureilta saapuessaan leiriin.
Tuikemieli laski omat saaliinsa tuoresaaliskasaan. “Alkaa olla nälkä. Ehkä olisi hyvä syödä jotakin.”
“Hyvä idea!” Aavaraita sanoi ja otti tuoresaaliskasasta pulskan linnun. “Jaetaanko tämä?”
Tuikemieli olisi halunnut syödä Roihuruusun kanssa, mutta mustaa naarasta ei näkynyt missään. Lisäksi Aavaraita oli jo vienyt linnun sivummalle ja odotti Tuikemielen liittyvän hänen seuraansa, eikä Tuikemieli raaskinut kieltäytyä syömästä hänen kanssaan.
Ja sitä paitsi, Aavaraita lähtisi varmasti kohta takaisin omalle reviirilleen, ja sitten Tuikemieli ei voinut enää viettää tämän kanssa yhtä paljon aikaa.
“Sinä todella pidät linnuista”, Tuikemieli hymähti Aavaraidalle, kun oli saapunut tämän luokse. “Ahmit niitä siihen tahtiin, että ne loppuvat kohta metsästä kokonaan.”
“Ja sinä ahmit aina hiiriä”, Aavaraita virnuili takaisin Tuikemielelle. “Ehkä me kaksi syömme yhdessä koko metsän tyhjäksi tällä menolla.”
“Puhu vain omasta puolestasi”, Tuikemieli hymähti.
He jatkoivat linnun syömistä kaikessa hiljaisuudessa. Hämärä oli jo alkanut laskeutua leirin ylle, ja osa myrskyklaanilaisista sekä tuuliklaanilaisista olivat jo menossa nukkumaan, jotta jaksaisivat herätä virkeinä seuraavaan aamuun.
Myös Tuikemieltä alkoi väsyttää. Hän haukotteli syvään, kun lintu oli saatu syötyö, ja sai Aavaraidan hymähtämään huvittuneena.
“Joko sinä olet väsynyt?” Aavaraita kysyi ja tuuppasi Tuikemieltä leikkisästi kylkeen.
“On ollut pitkä päivä”, Tuikemieli sanoi. “Ja minä sentään suoritan klaanivelvollisuuteni toisin kuin eräät.”
“Hei!” Aavaraita älähti ja läimäisi Tuikemieltä kasvoihin. “Mitä sinä siinä vihjailet, senkin hiirenaivo?”
“Jaa’a, siinä sinulle mietittävää.”
Aavaraidan häntä heilahti. “Olet mahdoton.”
Tuikemieli vain hymähti ja nousi sitten ylös venyttelemään tassujaan. Hän päästi uuden, pitkän haukotuksen. Päivä oli ollut pitkä ja soturin velvollisuuksien täyttämä, eikä ollut ihme, että naaras oli väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Kaiken lisäksi nyt kun Tuuliklaani oli Myrskyklaanin reviirillä, töitä tuntui riittävän paljon enemmän kuin yleensä - mikä oli outoa ottaen huomioon, että leirissä oli paljon enemmän kissoja kuin yleensä.
“Ehkä meidän kannattaisi mennä nukkumaan”, Aavaraita sanoi huomatessaan Tuikemielen haukottelun. “Nukahdat pian pystyyn.”
“Niin. Ehkä sitä pitää mennä nukkumaan”, Tuikemieli tuumi ja vaikka hän puhui Aavaraidalle, hänen katseensa kiersi ympäri leiriä, etsien tuttua tummaturkkista naarasta.
Missä Roihuruusu oli?
“Tuletko?”
Tuikemieli veti katseensa pois leirin sisäänkäynnistä ja kääntyi kohti Aavaraitaa, joka oli lähtenyt jo kävelemään sotureiden pesää kohti. “Mene sinä edeltä. Tulen kohta”, myrskyklaanilainen ilmoitti.
Aavaraita oli sanomassa vastaan, mutta sulki sitten suunsa ja nyökkäsi hyväksynnän merkiksi. Tuikemieli katsoi, että Aavaraita pujahti sotureiden pesään ennen kuin hän lähti kävelemää kohti leirin sisäänkäyntiä, josta Roihuruusu olikin juuri tullut leiriin. Tumma naaras näki Tuikemielen ja heilautti häntäänsä iloisesti.
Kehräys pääsi Tuikemielen kurkusta, kun hän pääsi Roihuruusun luokse. “Mennäänkö nukkumaan? Alkaa olla myöhä ja aamulla on kuitenkin aikainen herätys.”
“Onpas sinusta tullut unelias”, Roihuruusu hymähti ja kosketti kuonollaan Tuikemielen poskea. “Mennään vain.”
Tuikemieli hymyili, ja kaksikko suuntasi nukkumaan sotureiden pesään, missä Aavaraita jo tuhisi unissaan.

Tuikemieli avasi silmänsä, mutta tajusi heti olevansa aivan tuntemattomassa paikassa. Se ei todellakaan ollut sotureiden pesä, mutta ei myöskään sumuinen ja varjoinen Synkkä metsä, missä hän yleensä vietti suurimman osan öistään. Sen sijaan Tuikemieli oli kirkkaalla, utuisella nummella, jonka yläpuolella avautui tähtien täyttämä taivas kuin joku olisi ripotellut ne sinne suurella tassulla. Ilma oli raikasta, ja pieni tuulenvire pyörteili Tuikemielen ympärillä leikitellen hänen pitkällä turkillaan.
Tuikemieli aisti tuntemattoman kissan läsnäolon takanaan ennen kuin edes kuuli puhetta ja pyörähti ympäri. Hän kohtasi katseensa häilyvän naaraan kanssa: hänen ruskea turkkkinsa kimalteli tuhansien tähtien lailla tehden hänestä aavemaisen.
“Hei, Tuikemieli”, naaras sanoi heleällä, lempeällä äänellä, joka toi Tuikemielen mieleen pentutarhan kuningattaret, mutta äänessä oli samaan aikaan päällikön johtajuutta. “Olet tarkka-aistinen.”
“Kuka sinä olet?” Tuikemieli kysyi, siristäen silmiään. “Me olemme Tähtiklaanissa, emmekö olekin?”
“Hyvin havaittu”, naaras sanoi hymyillen. “Olen Aamutähti.”
Tuikemieli pakotti pitämään kasvonsa ilmeettöminä, vaikka yllätys ja hämmennys valtasi hänet sekunneissa. Aamutähti… eli Kaunisraidan sisko? Miksi Aamutähti oli tullut tapaamaan Tuikemieltä? Tiesikö tämä Surmamielen kouluttavan Tuikemieltä? Tiesikö Aamutähti Tuikemielen sopimuksesta katsoa Aavaraidan perään? Surmamieli oli aikoinaan kertonut, ettei Tähtiklaani tiennyt tai tulisi koskaan tietämään, että Tuikemieli kävi Synkässä metsässä tapaamassa häntä, joten Aamutähti ei voinut tietää siitä… eihän?
“Sinulla täytyy olla paljon kysymyksiä”, Aamutähti sanoi, kasvoillaan yhä se sama lempeä hymy, joka hänellä oli ollut alusta asti. Siinä oli jotain hyvin pidättyväistä. “Halusin tavata sinut, koska olet ystävystynyt erään… hieman erikoisen kissan kanssa.”
“Niin…?” Tuikemieli ei halunnut paljastaa mitään. Jokin Aamutähden hymyssä sai hänen olonsa epämukavaksi.
“Kuinka läheinen sanoisit olevasi Aavaraidan kanssa?”
“Me olemme ystäviä. Kuinka niin?” Tuikemieli yritti pitää itsensä rauhallisena.
Aamutähti huokaisi syvään, katsoi hetken ylös jonnekin kaukaisuuteen ja sitten taas Tuikemieleen pehmeän ruskeilla silmillään, jotka tuntuivat kuin kuiskivan Tuikemielelle, että kaikki on hyvin - kaikki tulisi olemaan aivan hyvin. “Haluaisin pyytää sinulta jotakin. Palvelusta.”
“Millaista palvelusta?” Tuikemieli kysyi. Hänestä tuntui siltä kuin hänen tulisi olla otettu ja kunnioitettu siitä, että Tähtiklaani pyysi häneltä palvelusta, mutta… hän tunsi vain tietynlaista kammoa tietämättä edes miksi.
“Haluan, että sinä-”
“Aamutähti.” Tuntemattoman kollin ääni keskeytti Aamutähden puheen ja hetkeä myöhemmin naaraan takaa käveli kolli, joka sai Tuikemielen haukkomaan henkeään järkytyksestä.
Kolli oli raidallinen, oranssin ja valkoisen kirjava, mutta vain puolet hänen kehostaan oli turkin peittämä. Toinen puolisko oli täynnä ilkeän näköistä arpikudosta, aivan kuin hän olisi joutunut liekkien syötäväksi.
Tuikemieli tajusi silloin tuijottavansa Liekkiraitaa - Kaunisraidan ja Aamutähden veljeä, josta Surmamieli oli aikoinaan kertonut Tuikemielelle.
“Pahoittelen ulkonäköäni”, Liekkiraita sanoi pienen kumarruksen kanssa Tuikemielelle. “Ja pahoittelen myös siskoani.”
“Liekkiraita…” Aamutähti sanoi varoittavaan sävyyn. “Älä sinä puutu-”
“Hänen asiansa ovat minunkin asiani, Aamutähti. Hän on minunkin siskoni”, Liekkiraita sanoi. Hänen kaksiväriset silmänsä - toinen keltainen ja toinen sininen - välähtivät ärsytyksestä. “Meidän ei pitäisi vetää Tuikemieltä tähän mukaan.”
“Meidän täytyy!” Aamutähti sihahti. “Jonkun on varmistettava, että kaikki menee hyvin.”
*He puhuvat Aavaraidasta*, Tuikemieli ymmärsi. Ehkä Aamutähti halusi, että Tuikemieli katsoisi Aavaraidan perään kuten Surmamielikin oli pyytänyt, tai ehkä naaraan mielessä oli jotakin muuta. Joka tapauksessa, Liekkiraita ei vaikuttanut olevan asiasta samaa mieltä. Kollin katse lähes leimusi.
“Tuikemieli on Myrskyklaanista. Miten hän voisi auttaa?” Liekkiraita kysyi. “Tarvitsemme tuuliklaanilaisen.”
“Meillä ei ole ketään tuuliklaanilaista, johon voisimme luottaa tarpeeksi. Sinä tiedät sen, Liekkiraita.”
“Jos puhumme Pilvitähdelle-”
“Ei.” Aamutähti heilautti häntäänsä.
“Jos te haluatte”, Tuikemieli aloitti ja kummankin tähtiklaanilaisen katseet sinkosivat häneen. Tuikemieli nielaisi hermostuneena. Miksi häntä hermostutti enemmän jutteleminen tähtiklaanilaisille kuin Surmamielelle, joka oli vaarallinen luopio ja Synkän metsän pysyvä asukas? Tähtiklaaninhan oli tarkoitus olla klaanien puolella. “Jos te haluatte, että… autan Aavaraitaa jossakin, voin ihan hyvin tehdä sen. Tai ainakin niin paljon kuin vain Myrskyklaanista asti voin.”
Sisarukset olivat pitkään hiljaa ja vilkaisivat toisiaan.
Lopulta Aamutähti puhui. “Voitko katsoa hänen peräänsä? Se on ainut, mitä pyydän. En voi kertoa miksi, mutta Aavaraita on minulle… tärkeä. En pyytäisi tätä ellei se olisi hyvin tärkeää.”
*Niin… onhan se tärkeää. Mutta kenen syy se olikaan, että Aavaraita on niin epävakaassa tilassa? Tehän se hänet järvelle laitoitte.* Tuikemieli mietti miltei vihaisesti, mutta ei sanonut ajatuksiaan ääneen. Se ei olisi viisasta. Sen sijaan hän nyökkäsi Aamutähdelle myöntymisen merkiksi. “Voin katsoa hänen peräänsä, vaikken ihan ymmärrä miksi.”
“Se ei ole niin tärkeää. Katsotko vain, että hänellä menee Tuuliklaanissa hyvin? Kyselet vähän hänen kuulumisiaan ja olet hänen ystävänsä, kuten olet tähänkin asti ollut.”
“Käyhän se.”
“Kiitos. Olemme sinulle velkaa”, Aamutähti hymyili.
Liekkiraita kumarsi pienesti. “Muista myös katsoa itsesi perään.”
Tuikemieli ei ehtinyt vastata mitään, sillä silloin maailma pyörähti ympäri, tähtien koristamat sisarukset katosivat, ja Tuikemieli heräsi sotureiden pesästä. Hän kuuli heti, kuinka Aavaraita vaikeroi hiljaa unissaan, hännänpää kääntyillen ja takajalka säpsähdellen.
Painajainen.
Tuikemieli nousi varovaisesti ylös ja liikkui lähemmäs Aavaraitaa. Hetken naaras epäröi, mutta kääriytyi sitten yhä vapisevan Aavaraidan ympärille kuin rauhoittavaksi peitoksi, yrittäen antaa tälle tukea ja lämpöä keskelle painajaista. Tuikemieli ei ollut koskaan aiemmin todistanut Aavaraidan painajaisia itse, vaikka tuuliklaanilainen oli puhunut niistä useasti - tosin aina jollain tavalla etäisesti ja sivuuttavasti.
Tuikemieli huokaisi hiljaa. Aavaraita oli aina ollut häntä pienempi, mutta tällä hetkellä tuo kirjava naaras tuntui niin paljon heiveröisemmältä kuin koskaan aiemmin, kun tämä tärisi ja inisi painajaisen keskellä. Tuikemieli tekisi mitä vain ottaakseen Aavaraidalta tämän painajaiset pois, mutta se ei ollut mahdollista.
*Pitäisiköhän minun herättää hänet…?* Tuikemieli pohti. Hän ei ollut varma mitä tehdä: antaako Aavaraidan nukkua painajaisensa lävitse ja toivoa, ettei tämä muistaisi sitä enää aamulla, vai herättää hänet?
Tuikemielen ei tarvinnut kuitenkaan kauan pohtia asiaa, sillä pian Aavaraidan pää säpsähti ylös ja hän räpytteli unisena silmiään.
“M-mitä…?” Aavaraita mumisi.
“Shh, se oli vain painajainen”, Tuikemieli kuiskasi ystävälleen, kietoen samalla häntänsä tämän ympärille suojelevasti. “Jatka vain nukkumista… olen tässä vierelläsi.”
“Tuikemieli?” Aavaraita mumisi ja painautui vasten Tuikemielen kylkeä.
Tuikemielen sydäntä särki nähdä hänen ystävänsä niin pienenä ja pelokkaana. “Olen tässä.”
Aavaraita oli pitkään hiljaa Tuikemieltä vasten painautuneena, ja hetken ajan Tuikemieli luuli tämän nukahtaneen uudelleen. Mutta sitten oranssinkirjava naaras puhui taas uneliaasti, ja jos Tuikemieli oli luullut hänen sydämeen särkeneen aiemmin, nyt se särky muuttui vihlvoaksi kivuksi.
“Vihaavatkohan veljeni ja siskoni minua?” uninen Aavaraita mumisi. “Heidän täytyy…”
Tuikemieli tiesi hyvin, ettei Aavaraidalla ollut yhtäkään pentuetoveria, toisin kuin Kaunisraidalla, jonka muistot selkeästi tulivat jälleen pintaan. Tuikemieli muisteli vierailuaan Tähtiklaanissa ja Aamutähden lempeitä silmiä sekä Liekkiraidan huolestunutta katsetta. “Eivät he vihaa sinua.”
“Mutta”, Aavaraita mumisi, “minä petin heidät. Lähdin heidän luotaan. Voih, siskoni varmasti vihaa minua. Autoin tappamaan hänen kumppaninsa…”
“Kaikki on hyvin, Aavaraita”, Tuikemieli kuiskasi ystävänsä korvaan. “Kaikki on hyvin. He eivät vihaa sinua.”
“Anna anteeksi…”
Tuikemieli painautui tiiviimmin Aavaraitaa vasten. Kaunisraidan muistot olivat aina vain voimakkaampia, ottaen otteen Aavaraidasta tämän ollessa väsynyt ja aiheuttaen jatkuvaa hämmennystä tuuliklaanilaiselle. Toisinaan Tuikemieli oli näkevinään Kaunisraidan Aavaraidassa, aivan kuin tuo muinainen myrskyklaanilainen luopio ottaisi vähitellen kontrollin Aavaraidan kehosta. Entä jos joku päivä Aavaraita ei enää katsoisi Tuikemieltä oranssien silmien takaa, vaan siellä olisi lopullisesti Kaunisraita? Mitä tapahtuisi, jos Kaunisraita heräisi kokonaan, valtaisi Aavaraidan kehon ja eläisi elämäänsä järvellä?
Se tarkoittaisi Aavaraidan kuolemaa, kyllä Tuikemieli sen tiesi. Mutta Tuikemieli ei ollut varma miten Kaunisraita, joka oli kaiken hänen kuulemansa mukaan katkera ja haavoittunut sielu, kykenisi elämään järvellä aiheuttamatta ongelmia ja kaaosta. Kaunisraita, jonka kaikki tuntemat läheiset ja rakkaat olivat kuolleet monia kymmeniä kuita sitten. Aavaraidalla oli niin paljon elämää ja mahdollisuuksia edessään, Kaunisraidalla ei.
Tuikemieli värähti. Hän toivoi hartaasti, että Aavaraita kykenisi taistelemaan Kaunisraidan muistoja vastaan, ja Kaunisraita saisi lopulta ansaitsemansa leponsa. Tuikemieli itse ei voinut tehdä muuta kuin olla Aavaraidan tukena ja ohjata tätä silloin, kun siihen kykeni, ja silti jokainen jo kuollut kissa - Surmamieli, Aamutähti ja Liekkiraita - tuntuivat ajattelevan, että Tuikemieli olisi ratkaisu kaikkeen.
Tuikemieli laski päänsä Aavaraidan päälle ja sulki silmänsä. Pian hän vaipui levottomaan uneen.

Hiivin hiiren hiljaa pensaikossa ja seurasin oravaa hennosti. Nousin hitaasti ylemmäs ja asetuin hennosti vaanimisasentoon ja loikkasin sen päälle hymyillen. Silmissäni välähti innoikas pilke kun purin otuksen niskat nurin. Ei se kyllä ollut mitenkään erikoinen eikä se varmaankaan maistuisi yhtä hyvältä kuin kani mutta ei se minun ongelmani ollut enhän minä sitä aikonut syödä! Vien sen myrskyklaanin tuoresaaliskasaan vaikka se tuntui väärältä ja tunsin että minun pitäisi viedä se tuuliklaanin tuoresaaliskasaan mutta sehän olisi järjetöntä! Enhän minä edes pääsisi sinne ennen kuin orava olisi jo pilalla.. eikä tuuliklaanin leriin edes pääsisi juuri nyt. Nousin hitaasti seisomaan orava suusani ja käänsin katseeni nopeasti taaksepäin etsiskelen Tähkäviikseä, olikohan hän nähnyt mahtavan napaukseni? Katselin närkästyneenä aluskasvillisuuta jonka läpi oli vaikeahko huomatta yhtikäs mitään! Mitenkähän myrskyklaani kykeni sopeutumaan tänne?
"Huomentassu, napasit tuon oravan hyvin", Tähkäviiksi maukui. Säikähdin puolikuoliaaksi ja Sydämeni tuntui pompaavan kanin nopeudella korkealle ilmaan pelkästä säikähdyksestä. Käännyin ympäri silmät suurina säikähdyksestä ja sydämeni tykkyti edelleen kovaa sisälläni, karvani olivat myös pystyssä ja kynnet esillä. Tiesinhän minä että se oli vain Tähkäviiksi mutta olin kuitenkin säikähtänyt kamalasti! En tulisi varmaan koskaan tottumaan myrskyklaanin reeviriin.. no onneksi minun ei tarvinnut asua siellä koko aikaa! Aluskasvillisuuden ansiosta siellä oli pelottavan helpoa joutua väijytetyksi ja sen ajatuksen takia säiköhdin pelkästään mestarini ääntä! Turkkini silottui vasta kun tähkäviiksi tuli esiin, vedin syvään henkeä ja työnsin kynteni sisään ja ajatukseni rauhoituivat melko nopeasti.
"Kiitos tähkäviiksi, voitaisiinkohan jo mennä takaisin leiriin? Haluaisin viedä tämän oravan tuoresaaliskasaan", mau'un hymyillen mestarilleni.
*Vaikka se ei olekaan tuuliklaanin tuoresaaliskasa*, lisäsin mielessäni. Tähkäviiksi katseli minua ylpeä ilme kasvoillaan ja nyökkäsi. Kehräsin hymyillen ja tassutin mestarini perässä kohti myrskyklaanin leiriä. Aika Tuntui todella pitkältä ja se tuntui jo siltä että en liikuisi oikeasti yhtään vaan tassutaisin vain mutta en pääsisi hännän mittakaan eteenpäin. Kuitenkin lopulta pääsimme myrskyklaanin leiriin, ja sain tiputtaa oravani tuoresaliskasaan. Katselin ympärilleni etsiskelen sisartani mutta en nähnyt Siementassua missään. Harmistuin ensiksi siitä että sisareni ei ollut leirissä mutta kuitenkin mielialani nousi oitis huomatessani Myräkkätassun ja hänen sisarensa Tuulahdustassun! Loikkin oitis kahden naaraan luokse hymyillen.
"Hei, Tuulahdustassu ja Myräkkätassu!" Hihkaisin kaksikolle. Nuoret naarat käänsivät katseensa minua kohden kehräten. Pörhistelin karvojani hitusen ujon oloisena Myräkkätassun edessä ja unohduin hetkeksi haaveisiin mutta Tuulahdustassu sai minut kuin ihmeen kaupalla takaisin maanpinnalle haaveistani!
"Miten teillä menee koulutuksessa?" Kysäisin sisaruksilta hymyillen.
"Tosi hyvin, menee", sisarukset maukuivat vastauksesi yhteen ääneen. Olin iloinen kun minulla oli nämä kaksi kissaa ystävinäni! Sydämeni pampasi syvällä rinnassani kun katsahdin taas myräkkätassuun ujohkona.. hän oli tosi mahtava... Niin kyllä oli tuulahdustassukin! Tuuliklaani oli onnekas kun sillä oli nämä kaksi.. en ollut yhtään varma oliko se yhtä onnekas kun sillä oli minut... Mutta toivon ainakin niin että olisi! Aijoin ainakin yrittää olla tärkeä klaanille!
"Onko tuo orava muuten sinun napaamasi? Se on todella hyvä saalis", Myräkkätassu kysyi utelianaa heilautaen häntäänsä kohti myrskyklaanin tuoresaaliskasaan päällä olevaa oravaa. Nyökkäsin nolostunenaa sillä en kyennyt vastaamaan tälle äänen koska no... Olin liian ujostunut vastaamaan hänelle.

//Mun toinen tarina :3 tässä olis kysymys jonka kyllä varmaan kysyn myös chatissä mutta kysyn sen kaiken varalta myös tässä: Saako luoda npc-hahmoja klaanille? Nimittäin jos saisi niin että myräkkätassun voisi luoda tuuliklaanin npc-hahmoiksi jos onnistuu! Ajattelin että jos mahdollista niin voisin luoda tuulahdustassun omaksi hahmoksi mutta jos se ei onnistu niin hänestäkin tulisi NPC. Mutta tämä koko juttu ny on siinä pohjimmillaan että jos saa xd mutta joka tapauksessa nautikaa tarinasta!

Tassutin myrskyklaanin oppilaiden pesästä ulos etsimään mestariani tähkäviikseä. Minusta tuntui oudolta että olimme myrskyklaanin reevirillä ja leirissä vaikka olimme tuuliklaanilaisia! enkä tuntenut myöskään oloani kotoisaksi ilman emoani hämytuhkaa... Olin odottanut että hän olisi ollut tukenani tässä suuressa muutoksessa mutta oli siementassu ainakin kanssani mutta ei hän ollut samanlainen kuin emo mutta rakas hän ainakin minulle oli aina! Lopulta sain ajatukset pois päästäni ja lähdin tassutamaan mestariani kohti. Sydämeni pampasi kun ajattelin mitä kaikkea tähkäviiksi minulle tänään opetaisi! Hän oli todella hyvä mestari! Katselin ympärilleni ylpeästi kunnes lopulta huomasin kullanruskean raidallisen turkkin ja tunnistin tämän tähkäviikseksi oitis ja lähdin vikkelästi kohti tätä keräten leveästi.
"Hei tähkäviiksi! Onko sinulla jotain suunnitelmia minulle tänään?" Kehräsin hymyilen.
"Ei tainnut olla mutta sinä näytät niin innokkaalle että kyllä minä varmaan jotakin tekemistä sinulle keksin", mestarini naurahtaa rauhallisesti. Hyppin innoissani mestarini edessä innosta puhkuen. Minä sitten rakastan tähkäturkkin kanssa harjoittelua! Hän oli älykäs ystävällinen ja rauhallinen sekä uskollinen! En voinut ajatella mitään parempaa! Hän oli todella hyvä mestari! En voisi varmasti ikinä unohtaa häntä, olin aivan varma!
"Ehkäpä sinä voisit vaihtaa klaaninvanhimpien maakualuset, lupaan että menemme huomenna saalistamaan", kolli maukui. Häntäni ja mieleni valahti.
"Eikä! Klaaninvanhimpien maakualusten vaihtaminen on emämälsää!" Sähähdin harmissaani mutta niin hiljaa että kukaan ei kuullut.

//Tässä on nyt mun ensimmäinen tarinani :) saattaa olla vähän huono x]

Tiikerituli - kolmastoista luku


Sora johdatti häntä läpi kaksijalkalan kulmikkaiden pesien.
”Mitä etsimme?” Tiikerituli kysyi ihmeissään.
”Paria niin sanottua ’ystävääni’”, naaras naukui rauhallisesti. He tulivat vähän kuin pienen, kapeamman ukkospolun reunaan, siinä ei vain kulkenut hirviöitä. Kuten tavallisesti olisi tehty, Sora ei jäänyt odottelemaan, koska hirviöitä ei ollut. Tiikerituli asteli naaraan perässä varuillaan ihan vain, koska kaksijalkalassa kulkeminen sai yhä kollin karvat pystyyn. Vaaleanruskea raidallinen kissa loikkasi ystävänsä perässä aidan päälle ja sieltä kapealle kujalle. Sora katseli ympärilleen, ja Tiikerituli näki hänen silmissään välähtävän pelon.
”Huhuu?” naaras sanoi kovaan ääneen. ”Oletko täällä?” Sora istui alas ja tuijotti kulmikkaiden, ruskeiden asioiden pinoa. Ikuisuudelta tuntuneen silmänräpäyksen jälkeen tuntematon kolli tuli ulos esineistä.
”Mitä haluatte?” hän sihahti.
”Etkö tunne minua enää? Olen siskosi ystävä”, Sora sanoi viileän kohteliaasti. Vieras kissa siristi silmiään.
”Vastaisitko kysymykseeni? Mitä te haluatte?” hän naukui.
”Etkös sinä selittänyt Jupiterille niistä retkistä metsään?” harmaa naaras tokaisi.
”Mitä niistä? Ethän sinä ajatellut liittyä niiden villikissojen mukaan?” Tiikerituli vilkaisi vielä kerran vieraaseen kissaan. Tämän turkki oli jotenkin tuttu, vaikka kolli ei saanut päähänsä mistä.
”Neptunus, älä ole hölmö! Voitko kertoa hänelle, mitä teit metsässä?” Sora pyysi ja astui pois edestä, niin että Neptunukseksi kutsuttu kissa pääsi tuijottamaan häntä suoraan silmiin.

Pienen suostuttelun jälkeen Neptunus oli valmis puhumaan. Tiikerituli paloi halusta saada kuulla kollin retkistä.
”Menin sinne ystäväni takia, koska hän tahtoi nähdä jotain kissaa”, tämä murahti.
”Miksi?” vaaleanruskea kissa kallisti päätään.
”Koska se kissa lupasi hänelle palveluksen, mikäli saisi apua häneltä”, Neptunus lausui pian. Tiikeritulen suu loksahti auki.
”Et voi olla tosissasi”, tämä sai sanottua.
”Kyllä, niin Tuhka minulle kertoi”, vanhempi kolli siristi silmiään ja vilkaisi Tiikeritulta päin kysyvästi.
”Mitä jos kertoisin sinulle, että -mikäli olen päätellyt oikein- se kissa laittoi ystäväsi tappamaan täysin viattoman kissan, koska se kissa tahtoi häätää minut? Häätää minut, että isäni lähtisi perääni, koska silloin hänellä olisi mahdollisuus saada valtaa? Valta on mitä Leijonahammas tahtoo, ei hän ajatellut auttaa ystävääsi sitten viiksen vertaa”, Tiikerituli sihisi kiukkuisesti ei Neptunukselle, mutta Leijonahampaalle. Sitten hän rauhoittui ja pudisteli päätään. ”No, se on mennyttä, ja nyt Rastaslento on poissa ja minä en voi mennä kotiin sen ketunmielen takia.” Neptunus näytti hämmentyneeltä.
”Minä… en voi kertoa Tuhkalle. Hän ei ikimaailmassa uskoisi”, Neptunus sanoi hiljaisesti. ”Se kissa kertoi hänelle, että kissa kenet Tuhka tappaisi oli uhka hänelle. Vastineeksi murhasta hän lupasi, että Tuhka saisi pyytää häneltä palvelusta milloin vain, ja hän toteuttaisi sen.” Tiikerituli hämmentyi. Miten kissa voisi olla noin herkkäuskoinen? Eikö hänellä ollut kykyä tunnistaa valhe? Kolli pudisteli päätänsä. Eihän se Tuhkan vika ollut, vaan Leijonahampaan. Mitä pikemmin Leijonahammas paljastuisi, sitä nopeammin kaikki palautuisi normaaliksi. Siis jos palautuisi, koska Rastaslennon kuoleman jälkeen mikään tuskin palaisi täysin normaaliksi.
“Kiitos, kun kerroit meille mitä tiesit”, Tiikerituli huokaisi. Hän tahtoi puhua vielä Tuhkan kanssa. Kollista tuntui, että mikäli hänellä olisi tarpeeksi hyvä tuuri, hän tiesi nyt mitä tehdä. ”Hetkinen vielä… voisitko sanoa Tuhkalle, että tulee tapaamaan minua huomenna tässä paikassa?” Tiikerituli kysyi Neptunukselta.
”Voin sanoa, mutta en lupaa, että hän oikeasti tulee. Tule kuitenkin samoihin aikoihin tänne huomenna, niin yritän parhaani saada hänet mukaan”, tämä vastasi.



Kirkas valo tunkeutui Tiikeritulen uneen ja herätti hänet. Paitsi että hän ei ollut hereillä, vaan ympärille aukeni kaunis ja valoisa metsä. Se muistutti ehkä hiukan Varjoklaanin reviiriä vaikka olikin paljon kirkkaampi, ja tuntui tutulta. Kolli katseli ympärilleen, ja huomasi kaksi kissaa astelevan häntä kohti, lopulta pysähtyen parin ketunmitan päähän ja käyvän istumaan. Parin silmänräpäyksen päästä Tiikerituli tunnisti kissat. Punatassu ja Ampiaispilvi! Ruskea raidallinen kissa olisi tahtonut juosta heitä kohti ja tervehtiä iloisesti, mutta se ei onnistunut. Aivan kuin hänen tassunsa olisivat olleet kivestä tehdyt. Tiikerituli yritti kurkotella kohti kuolleita perheenjäseniään, mutta turhaan. Siellä he vain istuivat, tuijottivat häntä oudon… ilmeettöminä. Ampiaispilvi kääntyi katsomaan Punatassua, ja nyökkäsi tälle yhä sanattomana. Punatassu nousi seisomaan, ja käveli ruskeaa kollia kohti.
”Veli”, tämä sanoi, kasvoillaan pieni virne, joka parin silmänräpäyksen päästä katosi kokonaan. Tiikerituli olisi tahtonut nuolla Punatassun korvantaustoja, mutta jokin - kuin näkymätön voima - kehotti häntä olemaan tekemättä niin. Ruskea kolli pystyi aistimaan, ettei hänen kuolleet perheenjäsenensä olleet täällä vain tervehtimässä häntä jälleen. Jokin Punatassun olemuksessa oli muuttunut sitten viime näkemän. Hän oli nyt enemmän tyyni, vaikkakin vaikutti todella huolestuneelta. Punaruskeaa kollia selkeästi vaivasi jokin, sen huomasi selkeästi. Ikään kuin tässä hänen edessään seisoisi nyt täysin eri kissa, kuin se Varjoklaanin oppilas joka oli harjoitellut hänen kanssaas. Tiikeritulta puistatti. Ja se oppilas, joka oli harjoitellut synkässä metsässä ja yrittänyt tappaa oman veljensä. Kolli pudisteli päätään. Eihän se tietenkään Punatassun vika ollut, Synkkä metsä oli tiennyt miten houkutella Punatassu mukaan heidän joukkoihinsa. Ehkä oli vain hyvä, että kissa oli muuttunut. Ehkä hän katui tekojaan yhtä paljon, kun Tiikerituli yhä katui sitä, että hän tappoi tuon kollin. Hän oli tappanut oman veljensä silloin monta kuuta sitten. Syyllisyys siitä kalvoi häntä yhä, ja siinä hetkessä hänestä tuntui taas hirviöltä. Kuin Punatassun näkeminen tälläisenä olisi heittänyt hänet takaisin siihen hetkeen, kun hän seisoi verisen ruumiin yllä, kun sekuntteja myöhemmin totuus valkeni hänelle, kuinka hän oli muutama silmänräpäys sitten kierinyt alas mäkeä tämän kanssa yhtenä sähisevänä karvapallona, ja miltä hänestä oli tuntunut tajuta kunnolla, että hän oli tappanut oman veljensä. Punatassu yhä vain tuijotti häntä, kunnes avasi viimeinkin suunsa.
”Näytä Tuhkalle, millainen Leijonahammas on.” Tiikerituli katsoi häntä ymmällään.
”Miten minä muka voin näyttää sen hänelle?” kolli pudisteli päätään. Punatassu huokaisi.
”Se sinun täytyy keksiä itse”, tämä lausui. Tiikeritulta ärsytti. Hänen olisi tehnyt mieli raapaista veljeään naamaan, mutta ei kuitenkaan kyennyt. Ensiksi hän oli loukannut Rastaslentoa, sitten hänet karkotetaan klaanistaan asiasta, mitä hän ei edes tehnyt, ja nyt hänen veljensä tulee antamaan hänelle epäselvimmän neuvon, mitä mahdollista. Kolli huokaisi. Kai hänen piti vain olla kiitollinen siitä, että Punatassu edes yritti auttaa häntä ja että hän oli päässyt näkemään veljensä ja emonsa jälleen. Mutta mitä ikinä Punatassu olikaan tarkoittanut, Tiikerituli ei keksinyt miten toteuttaa sitä. Parempi vain mennä tapaamaan Tuhka, ja katsoa miten siinäkin käy.

Luku 10.

Sillitassu näki unta, ja hän tiesi sen. Metsä hänen ympärillään ei ollut tavanomaista Varjoklaanin pimeää kuusistoa. Tässä metsässä kasvoi koivuja ja tammia, kuin Myrskyklaanin reviirillä, mutta vieraan klaanin hajua ei tuntunut. Sillitassu veti raikasta metsän tuoksua syvälle sieraimiinsa ja huokaisi. Hän höristi myös korviaan. Hän saattoi kuulla pienten saaliseläinten höyhenenkeveät askelet, mutta myös jonkin suuremman eläimen liikkeet. Hän valpastui kun eläin asteli puiden lomasta häntä kohti. Se oli kettu, joka ärisi hänelle hampaat paljaina. Sillitassu valmistautui hyökäämään, mutta terävä kiljaisu säpsäytti Sillitassun hereille. Hän kohotti päätään, kun uusi tuskaisa ulvahdus täytti ilman. Sillitassu nousi seisomaan ja alkoi tassutella aukiolle. Aurinko oli juuri nousemassa suuren kuusimetsän, Varjoklaanin maiden takaa. Hiirenkorva oli alkanut vähitellen sulattaa valkeaa hankea pois ja nyt lunta näkyi vain leirin pimeimmissä nurkissa. Aamukasteen heikon raikkauden saattoi aistia ilmassa, kun veti syvään henkeä. Aamu oli täydellinen. Sen rikkoi ainoastaan nyt jo tauottomaksi muodostunut tuskaisa ulina, joka kumpusi pentutarhan tiheiden seinien läpi. Sillitassu näki hermostuneen Pimeydenvarkaan ravaavan edestakaisin pesän vierellä. Hän näki myös Seljatassun ja Kaarnatassun istumassa pienen matkan päässä. Hän lähti tassuttamaan näitä kohti ja Seljatassu teki tilaa hänen viereensä ja Sillitassu asettui harmaan naaraan vierelle.
“Mitä tapahtuu?” Hän kysyi Seljatassulta tämän vilkaistessa häntä.
“Kulosydämen pennut tulevat,” Seljatassu naukui jännittyneenä. “Surulintu on siellä hänen kanssaan.”
Sillitassun vatsaa väänsi jännityksestä.
“Ai niin, unohdin,” Seljatassu naukaisi äkisti. “Kaarnatassun ja minun loppuarviointi on tänään!”
Sillitassun silmät levisivät. “Eli teistä voi tulla jo tänään sotureita,” hän naukui häkeltyneenä. Hän oli iloinen ystävänsä puolesta, mutta samaan aikaan hänen vatsaansa kaihersi.
>Jos Seljatassu lähtee, minulle ei jää enää ketään oppilasystävää.< Sillitassu mietti hätääntyneenä mielessään.
Seljatassulle hän naukui vain:
“Onnea.”
“Kiitos,” vanhempi oppilas kehräsi.
He istuivat siinä hiljaa ja Silitassun rintaa pakotti. Hänestä tuntui kuin sydän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä revetä ulos mustien rintakarvojen seasta. Yhtäkkiä nuori vaaleanharmaan- ja ruskeankirjava soturinaaras Piikiyö ilmestyi heidän taakseen.
“Hei, Kaarnatassu. Kuulin, että sinusta tulee tänään soturi,” naaras naukui iloisesti häntä silmät pystyssä tuijottavalle Kaarnatassulle.
“E-ei sitä v-vielä tiedä…” Kaarnatassu söpersi hämillään. “En tiedä p-pääsenkö edes l-läpi.”
“Tottakai pääset! Olet niin mahtava saalistaja!” Piikiyö kehräsi.

Sillitassun päätä jomotti harjoitustuokion jäljiltä. He olivat harjoitelleet aamusta asti ja nyt oli jo aurinkohuippu! Seljatassu ja Kaarnatassu olivat lähteneet juuri ennen harjoitustuokiota suorittamaan arviointiaan. Se loppuisi näillä näkymin ja pian Sillitassu saisi vihdoin tietää miten kävi. Kulosydämen synnytys oli sujunut hyvin ja hän oli saanut kolme pentua. Sillitassu kehräsi kun muisti, miten Pimeydenvaras oli syöksynyt päätäpahkaa pentutarhan suuaukosta sisään Surulinnun annettua luvan. Sillitassu aikoi ruokatauon jälkeen käydä katsomassa uusia klaanitovereitaan. Ensin kuitenkin oli syötävä jotain, Sillitassun vatsa näes kiljui ja ulisi nälästä. Hän juoksi loppumatkan leirin suuaukosta sisään tuoresaaliskasalle. Herkulliselta näyttävä pulska sammakko lojui kasan juurella. Se haisi rämeiköltä ja samalla myös herkulliselta. Kuului kaanea lätsähdys kun hän pudotti niljakkaan otuksen viereensä lähelle pentutarhaa. Hän oli nopeasti valmis ateriastaan ja oli valmis siirtymään visiitille pentutarhaan. Sillitassu tassutti pesän suuaukolle. Hän puikahti kapeasta suuaukosta sisään lämpimään hämärään. Hän saattoi jo suuaukolla haistaa lämpimän pennunmaidon ja kuulla pienten pentujen vinkaisuja näiden hamutessa emonsa nisiä.
“Hei, Sillitassu. Sinäkö siellä?” Kuului Kulosydämen väsynyt ääni jostain kauempaa pesästä.
“Minä se olen. Halusin nähdä pentusi,” Sillitassu kuiskasi ja erottaessaan kilpikonnakuvioisen hännän kutsuvan heilautuksen, hän hivuttautui aivan kuningattaren viereen. Hän katsahti pentuihin, eikä ollut uskoa kuinka suloisia ne olivat. Niitä oli yksi valkea kolli, jolla oli tassuissa ja hännässä ruskeanharmaata, kuin pentu olisi uittanut niitä kuralammikossa. Toinen, likaisenvaökoinen kolli, jolla oli kasvoissa, tassuissa ja hännässä mustaa ja kullanruskeaa. Ja vielä yksi kolli. Valkealla pennulla oli kasvoissaan, selässään ja hännässään harmaata ja ruskeaa.
“Ne ovat ihania,” Sillitassu kehräsi ihastuneena.
Kulosydän kehräsi mielihyvästä, mutta sitten toinen kuningatar Hiutalehuurre tuli passittamaan hänet ulos.
“Kulosydän on hyvin väsynyt. Hän tarvitsee lepoa,” harmaavalkea naaras naukui Sillitassulle ennenkuin lähti takaisin pesään. Kaksi vanhinta pentua Apilapentu ja Raitapentu olivat juuri rynnänneet jostakin Sillitassun taakse. He tekivät yllätyshyökkäyksen kohti hänen täplikästä selkäänsä. Sillitassulta pääsi pelästynyt rääkäisy kun pienet terävät pennunkynnet selässään.
“Hei! Kynnet sisään!” Hän naukaisi karistettuaan pennut selästään.
Juovikkaasta turkistaan tomua irti ravistaen Apilapentu, hänen toinen parhaista ystävistään, kehräsi hyväntuulisena.
“Arvaa mitä?” Nuori kolli naukui salaperäisesti.
“No?” Sillitassu kysyi uteliaana.
“Meistä tulee tänään oppilaita!” Apilapentu kiljaisi ja loikki Sillitassun ympärillä turkoosit silmät hehkuen. Sillitassun sydän alkoi jyskyttää, kun uutisen merkitys alkoi valjeta hänelle. Hän ei joutuisikaan olemaan yksinään oppilaiden pesässä. Vaikka Seljatassu lähtisi, saisi hän kuitenkin Apilapennun pesätoverikseen. Hän kehräsi onnittelunsa ystävälleen.

Ilta oli alkanut jo hämärtää, kun Seljatassu ja Kaarnatassu viimein saapuivat leiriin. Kummankin kissan suut pursuivat saaliista ja näiden mestareiden silmistä paistoi ylpeys. Oppilaat jatkoivat matkaa kohti tuoresaaliskasaa, mutta Valotähti pysäytti Kirvamyrskyn ja Konnakasvon. Sillitassu ei jäänyt kuuntelemaan näiden selontekoa oppilaiden suorituksesta, vaan lähti kohti Seljatassua. Harmaan naaraan suusta roikkui kaksi sammakkoa ja valtava orava. Hän laski ne tuoresaaliskasaan ja nappasi itse toisen sammakoistaan. Sillitassu loikki heti nappaamaan itselleen toisen.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä pimeäkiven luokse klaanikokoukseen!” Sillitassu pongahti kokouskutsun kuultuaan ylös niin, että hänen päälakensa pamahti klaaninvanhimpien pesän tiheää oksakattoa vasten. Hän oli juuri ollut tökkimässä punkkeja irti Keltaturkin kilpikonnakuvioisesta kyljestä. Nyt vanha naaras venytteli ja kampesi itsensä jaloilleen.
“Että pitääkin lemuta hiirensapelta klaanikokouksessa,” hän tuhahti ärtyneenä ja tökkäsi Käärmekallon arpien täyttämää hopeaista kylkeä. Vanha kolli ärähti ja avasi ainoan jäänsinisen silmänsä.
“Olin juuri tappamassa Myrskyklaanin kissaa,” vanha kolli ärisi.
Keltaturkki tuhahti:
“Jahtasit Myskyklaanilaisia viimeksi silloin, kun kuusemme olivat vielä pieniä taimia!”
Sillitassu saattoi erottaa Keltaturkin äänessä ystävällisen sävyn ja tämän silmäkulmassa hehkui ilkikurinen pilke. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan Käärmekallon vastausta, vaan pujahti aukiolle. Muu klaani oli jo istumassa pimeäkiven ympärillä ja Sillitassu näki, kuinka Apilapentu ja Raitapentu istuivat vastapestyinä aivan pimeäkiven juurella. Vain hiukan pentujen takana Seljatassu ja Kaarnatassu istuivat. Kaarnatassun häntä värähteli jännittyneenä ilmassa, mutta Seljatassu oli kääräissyt omansa sievästi pikimustien tassujensa ympärille. Valotähden valkea turkki säihkyi laskevan auringon säteissä, kun hän astahti eteen ja naukui juhlallisesti:
“Tänään vietämme kaksia klaanille elintärkeitä menoja. Saamme uusia innokkaita soturioppilaita sekä heidän tieltään väistyvät soturit.” Päällikkö odotti pienen hetken ennekuin jatkoi. “Astukaa eteen, Apilapentu ja Raitapentu.”
Nuoret kissat hyppelivät eteenpäin ja kummakin silmät loistivat innosta ja jännityksestä. Klaanipäällikkö käänsi ensin sinisen katseensa Apilapentuun, joka pörhisti karvansa odotuksesta.
Valotähti nosti päänsä koko klaanin nähtäville ja naukui:
“Apilapentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Apilatassuna. Mestariksesi tulee Haukkahammas. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa.
Mahtava kullankeltainen soturi nousi yleisön joukosta. Hän tassutti aivan uuden oppilaan viereen.
Valotähti nyökkäsi, ja jatkoi katse suunnattuna kolliin.
“Olet osittanut olevasi uskollinen ja nokkela. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Apilatassulle.”
“Voit luottaa minuun,” Haukkahammas naukui ja kosketti neniä uuden oppilaansa kanssa. Valotähti käännähti kohti Raitapentua ja toisti samat ikiaikaiset sanat: “Tästä hetkestä siihen hetkeen, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Raitatassuksi. Mestariksesi tulee Ruohojalka.”
Sillitassu ilahtui päällikön valinnasta, sillä Ruohojalka oli hänen adoptioemonsa Kirsikkayön hyvä ystävä. Hän näki kuinka Kirsikkayö töykkäsi täplikästä ystäväänsä. Ruohojalka nousi ja tassutti yleisöstä oppilaansa viereen. Kun Valotähti oli kehunut naaraan nokkeluutta ja metsästystaitoja, ja kun Ruohojalka oli koskettanut Raitatassun kuonoa, oli aika siirtyä soturinnimitysmenojen pariin.
Valotähti ryhdistäytyi jälleen, ja katsoi yleisöön päin.
“Nyt, on soturinnimitysmenojen vuoro.”
Hän nyökkäsi Seljatassulle ja Kaarnatassulle, pyytäen näitä astumaan eteen. Seljatassu tassutti arvokkaan tyynesti klaanin eteen, mutta Kaarnatassu hyppeli kuin pentu.
Valotähti katsahti ensin Seljatassuun:
“Minä, Valotähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi.
Seljatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
Seljatassh hengitti syvään ennenkuin vastasi: “Lupaan.”
Valotähti nyökkäsi hyväksyvästi ja jatkoi:
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Seljatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Seljankukkana. Tähtiklaani kunnioittaa sinun itsevarmuuttasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi.”
Tuore soturi kumarsi ja perääntyi Kaarnatassun tieltä.
Sillitassu lähti heti kohti ystäväänsä ja puski tämän harmaata lapaa.
“Seljankukka on ihana nimi,” hän kehräsi.
Kaarnatassun nimitys meni häneltä melkein täysin ohi. Hän sai selville ainoastaan kollin uuden soturinimen.
“Seljankukka! Kaarnaloikka! Seljankukka! Kaarnaloikka!” Klaani ulvoi yhteen ääneen uusien soturien nimiä. Sillitassu tunsi kuinka onnittelu ulvonta kumpusi syvältä hänen sisältään. Kun klaani viimein vaimeni, Sillitassu huomasi Piikkiyön jolkuttelevan kohti Kaarnaloikkaa. Tuore soturi kehräsi ja kaksi kissaa kietoivat häntänsä yhteen. Itse Valotähtikin loikkasi alas Pimeäkiveltä heidän eteensä.
“Teidän on tänä yönä istuttava hiljaisessa vartiossa,” päällikkö naukui töpöhäntä pystyssä.

Kuu oli jo noussut kuusen latvojen yläpuolelle, kun juhliminen viimein loppui. Klaani oli hotkinut itsensä täyteen tuoresaalista, jotka metsästyspartiot olivat tuoneet leiriin. Apilapentu ja Raitapentu olivat siirtyneet Sillitassun seuraan syömään. Hän itse näykki siististi pulskaa hiirtä, Apilapentu sammakkoa ja Raitapentu kahta pientä liskoa. Oli mukavaa syödä ystävien seurassa ja klaanin hiljainen kieltenvaihtaminen rauhoitti hänet. Seljankukka ja Kaarnaloikka olivat jo syöneet ja he istuivat leirin suuaukolla.
>Milloin minusta tulee soturi?< Sillitassu pohti hiukan mustasukkaisena. Kirsikkayö oli ollut syömässä Ruohojalan seurassa. Nyt hän kuitenkin tassutti kohti heitä ja istuutui Sillitassun viereen.
“Tiedän, että tahtoisit jo soturiksi, mutta vuorosi tulee kyllä,” hän naukui lempeällä äänellä vilkaisten Sillitassua. Sillitassu ei saanut sanaakaan suustaan. Hän hieraisi emonsa poskea ja lähti sitten kohti oppilaiden pesää. Hän kuuli pienten tassujen seuraavan perässään. Apilatassu ja Raitatassu jolkuttelivat hänen perässään. Sillitassu pujahti sisään lämpimään pesään ja käpertyi omalle sammalista ja havuista kasatulle makuusijalleen. Hän tunsi yllätyksekseen, että Apilatassu painautui hänen kylkeensä kiinni ja kuiskasi:
“Voinko nukkua tässä tämän yön?”
Sillitassu muisti, kuinka Seljankukka oli antanut hänen nukkua ensimmäisenä oppilasyönään tämän vieressä.
“Tietenkin,” Sillitassu kehräsi.
Hän tunsi kuinka myös Raitatassu painautui häntä vasten. Hän tunsi ihanan lämpimät kehot itseään vasten ja vaipui pian höyhensaarille.

//Jaksoin taas kirjoitella oikein pitkän tarinan :)

Toinen luku – My master is…?!

Pääskypennun keltaisissa silmissä loimusi kiihkeä tuli, kun hän loi katseensa Viimakiven yllä seisovaan isäänsä. Isän katse oli kiinnittynyt ympärille kokoontuneeseen klaaniinsa, mutta Pääskypennulle se ei merkinnyt vielä mitään.
”Olemme kokoontuneet tänään Tähtiklaanin katseen alle nimittämään kolme uutta oppilasta Tuuliklaanille”, Pilvitähti aloitti viimein puheensa, kääntäen katseensa pentuihinsa. Pääskypentu kiersi malttamattomana häntänsä käpäliensä ympärille.
”Kielopentu, Kylmäpentu, Pääskypentu ja Haikarapentu, olette nyt kuuden kuun ikäisiä ja onkin teidän aikanne päästä oppilaiksi”, tällä kertaa päällikkö puhutteli pentujaan.
”Kielopentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kielotassuna”, päällikkö julisti.
”Mestariksesi tulee Piikkihernehäntä.”
Pääskypentu luimisti korviaan. Hän olisi halunnut tietää mestarinsa ensimmäisenä.
*Kuitenkin nimittää minulle jonkun tiukkapipon*
Pääskypentu katseli kellertävänruskean kollin erotessa muun klaanin joukosta, astellen sitten hänen sisarensa luo. Soturi oli moneen soturiin verrattuna vanha, muttei todellakaan vielä siinä iässä, että olisi hänen aikansa siirtyä klaaninvanhempien seuraan. Pääskypentu arveli, että hänen isänsä oli luultavasti halunnut pitää huolen siitä, että soturi, jonka huomaan hän luovuttaisi tyttärensä, osaisi tehtävänsä mestarina. Kun Piikkihernehäntä oli asettunut uuden oppilaansa vierelle, Pilvitähti avasi taas suunsa nimittääkseen seuraavan pennuistaan.
”Kylmäpentu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Kylmätassuna ja mestarinasi tulee toimimaan Pyörresydän”
Jälleen ympärille kerääntyneiden kissojen seasta irtautui kokeneen oloinen soturi, tällä kertaa hopeaturkkinen naaras. Pääskypentu katseli, kun tuuhealla turkilla kiemurtelevat juovat lipuivat hänen ohitseen, asettuen lopulta kuin paikalleen jäätyneen Kylmätassun viereen.
”Pääskypentu”, Pilvitähti lausui viimein. Harmaan pennun katse kääntyi välittömästi.
”Sinut tunnetaan tästä lähtien Pääskytassuna ja sinun mestariksesi tulee Korppivaisto”, päällikkö ilmoitti, kääntäen katseensa kissajoukkoon. Tällä kertaa eteen astuva kissa ei vastannut sitä kuvaa, jonka Pääskytassu oli mielessään nähnyt tulevaa mestariaan ajatellessaan; soturin siro, musta hahmo oli lähes päinvastainen, kuin hänen isänsä kaltainen lihaksikas soturi, jonka hän oli kuvitellut saavansa mestarikseen. Naaraan nuorissa silmissä leiskui kuitenkin ylevän itsevarma katse, jota Pääskytassu ei ollut Piikkihernehännän tai Pyörresydämen silmissä nähnyt. Nuoren soturin nähdessään Pääskytassu oli aluksi ajatellut isänsä valinneen vain summanmutikassa jonkun vahtimaan hankalaa pentuaan, mutta nyt hän ei ollutkaan asiasta enää yhtä varma. Niin, eihän se kai edes ollut Pilvitähden tapaista. Innostuksen tai pettymyksen sijaan vastanimetyn oppilaan mielen valtasi hämmennys.
*Kuka tämä naaras oikein on?*
Jos klaanin päällikkö oli valmis uskomaan oman pentunsa, oli pentu sitten kuinka rasittava tapaus tahansa, niin nuorelle soturille, sen oli todennäköisesti oltava joku, johon hän luotti erityisen paljon. Kun Korppivaisto viimein asettui oppilaansa vierelle, Pilvitähti avasi taas suunsa nimittääkseen vielä viimeisen pennuistaan:
”Ja Haikarapentu, sinut tunnetaan Haikaratassuna. Sinun mestariksesi tulee Sadehäntä”, päällikkö julisti. Pääskytassu luimisti korviaan raivoissaan.
*Varapäällikkö?! Ja minä sain jonkun satunnaisen klaanikissan, enkä edes kokenutta soturia!*
Pääskytassun viikset värisivät vihasta, mutta hän piti kuitenkin suunsa kiinni. Hän saattoi olla äkkipikainen, muttei sentään niin ajattelematon, että pilaisi sisarustensa ikimuistoisen seremonian omaa ärtymystään. Kun oppilas ja mestari koskettivat kuonoja, klaani yhtyi riemunhuutoihin.
”Kielotassu! Kylmätassu! Pääskytassu! Haikaratassu!”
Pääskytassu ei ollut varma, mitä ajatella. Hän oli vihainen ja hämmentynyt, eivätkä klaanitovereiden huudotkaan kyenneet peittämään ristiriitaisia tunteita. Yksi hänen sisaruksistaan oli saanut varapäällikön mestarikseen, ja kaksi muuta soturit, jotka kuuluivat selvästi klaanin kokeneimpiin. Tunne siitä, että hänen mestarikseen olisi valittu vain joku satunnainen kissa, hiipi takaisin vastanimitetyn oppilaan rintaan. Ajatukset saivat jäädä kuitenkin toistaiseksi sivuun, kun Pääskytassu tunsi voimakkaan tönäisyn lavassaan.
”Käy tervehtimässä perhettäsi”, Korppivaisto käski. Mestari oli herättänyt hänet ajatuksistaan tassullaan, ja tuijotti nyt uutta oppilastaan hiljaa, kuin tarkkaillen tämän asennetta.
”Näytän sinulle sen jälkeen, miksi minut valittiin mestariksesi”

Ruohopeitteiset nummet aukenivat ympärillä laajempina kuin koskaan, kun Pääskytassu ensimmäistä kertaa seurasi mestariaan ulos leiristä. Paljas ruohopinta levisi pidemmälle, kuin oppilas oli osannut odottaakaan, mutta se tuntui kovin autiolta. Leiri ei ollut kaukana reviirien keskellä makaavasta järvestä, jonka takana kohoavat puut ja metsiköt peittivät suojaansa kaiken muun, ja pian kaukaiset maisemat kiinnittivätkin kollin huomion.
”Korppivaisto?”, Pääskytassu kysyi, kiinnittäen mestarinsa huomion.
”Kuuluvatko nuo puutkin tuolla meille?”
Kieltävä pään pudistus, jonka Pääskytassu sai vastauksekseen, oli pettymys.
”Vain rikkinäisen puolisillan ja joen väliin asettuvat nummet kuuluvat meille. Näkemäsi lehtipuut kuuluvat Myrskyklaanille ja havupuut suurimmalta osin Varjoklaanille.”
Pääskytassu luimisti korviaan. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että hänen olisi elettävä nummilla koko ikänsä. Hän olisi tahtonut edes tutkia järven koko alueen kerran.
”Jaa…”
Tuhannet kysymykset nousivat toinen toisensa perään Pääskytassun mieleen, mutta uteliaisuuden sijaan ne kumpusivat turhautuneisuudesta. Tuuliklaanin reviiri oli enemmänkin kuin riittävä elättämään sitä asuttavan klaanin, muttei lähellekään tarpeeksi tyydyttääkseen nuoren kollin seikkailunhalun. Pääskytassun mieli oli haikea, täynnä vaellusintoa ja kysymyksiä, joille hän ei ehkä koskaan saisi vastausta, mutta sekään haikeus ei saanut pitkään velloa, sillä pian Korppivaisto jo käskikin jatkaa matkaa. Pieni oppilas pysyi hiljaa ja kääntyi taas seuraamaan mestariaan, mutta pani merkille tämän lyhyeksi jääneen selostuksen.
*Isä olisi varmaan alkanut sepittämään jotain siitä, kuinka nummet ovat enemmänkin kuin tarpeeksi…* Kollin ajatukset kiinnittyivät taas mestariin, josta hän ei tiennyt lähes mitään. Tarkkaan katsoessa Korppivaiston musta turkki ja lyhyt häntä tuntuivat etäisesti tutuilta, mutta minkäänlaista todellista muistikuvaa hänellä ei soturista ollut. Pääskytassu huomasi pohtivansa, oliko naaraan toimintatavalla jotain tekemistä sen kanssa, miksi päällikkö oli valinnut juuri hänet tehtävään.
*Hän kumminkin tietää, että saarnat menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos… tai sitten toinen lähestymistapa on Korppivaiston oma suunnitelma ja isä on kertonut minusta hänelle etukäteen. Sekään ei yllättäisi.* Pääskytassun katse laahasi maata pitkin, kun hän uppoutui ajatuksiinsa. Nuoren kollin mielikuvitus oli vilkas, ja pian erinäiset kuvat Pilvitähdestä valitsemassa tulevia mestareita pennuilleen täyttivät hänen näkökenttänsä. Ne olivat suurilta osin huvittavia, jotkut eroten täysin siitä, millaisena oppilas näki isänsä ja päällikkönsä. Jonkin ajan kuluttua Korppivaisto kuitenkin taas herätti hänet ajatuksistaan:
”Sinä varmaan huomasit, etten ole muiden sisarustesi mestareiden tapaan erityisen kokenut soturina, etkö?” Musta naaras kysyi, hieman kummallinen katse silmissään. Pääskytassu väräytti korviaan yllättyneenä ja nyökkäsi hiljaa. Hän ei ollut odottanut mestarinsa kysyvän asiaa niin suoraan. Korppivaisto ei hetkeen sanonut mitään, mutta pysähtyi sitten yllättäen ja käänsi katseensa oppilaansa silmiin. Pääskytassu olisi kysynyt äkkinäisen pysähdyksen syytä, mutta ennen kuin hän ehti edes mestarinsa katseeseen reagoida, hän tunsi jo hampaat niskassaan. Pelästynyt oppilas yritti vaistomaisesti sivaltaa mustaa soturia kynsillään, mutta puolivaiheessa liikettä hänen käpälänsä olivat jo irti maasta, eikä hän voinut kuin ihmetellä, kun naaras heitti hänet vaivattomasti ilmaan. Pieni huudahdus pakeni Pääskytassun suusta, kun Korppivaisto hyppäsi vuorostaan, ja iski hampaansa tällä kertaa kollin kurkkuun, iskien kevyen oppilaansa vasten pehmeää maata. Vaikka ruoho ja multainen maaperä pehmittivätkin laskua, oli iskussa silti tarpeeksi voimaa pakottaakseen ilman pakenemaan nuoren kissan keuhkoista. Muutama ensimmäinen silmänräpäys iskun jälkeen olivat kivuliaimmat, eikä hän kyennyt edes haukkoa henkeä, mutta shokin jättäessä kehon Pääskytassun hengitys lähti pian taas käyntiin. Pienen kollin keho tärisi kauttaaltaan, eikä hän kyennyt kuin kierähtää kyljelleen toipuakseen nopeammin. Vasta jonkun aikaa haukottuaan henkeään hänen ajatuksensa palasivat, ja pian hän lysähtikin maahan äkkinäisestä rasituksesta uupuneena. Pääskytassu tunsi hengityksensä tasaantuvan, mutta hänen sydämensä pamppaili edelleen rinnassa, kuin yrittääkseen rauhoitella muuta kehoa. Korppivaisto oli asettunut istumaan oppilaansa viereen, luultavasti tarkkaillakseen tämän tilannetta, ja katseli nyt kollia mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Pääskytassu oli hämmentynyt. Tällaisiako soturit olivat? Mestarin kasvoilla oli tyytyväinen ilme, mutta Pääskytassu ei ollut varma, oliko tämä tyytyväinen itseensä vai oppilaaseensa.
”Näetkö nyt, miksi Pilvitähti nimitti minut mestariksesi? En ole mikään osaamaton rivisotilas”, Korppivaisto naukui, selvästi hieman rehvakas sävy äänessään, ja alkoi pesemään hypystä likaantuneita käpäliään. Pääskytassu ei vastannut mitään. Äkkiä nuoren mestarin saaminen tuntuikin hyvältä asialta; Piikkihernehännän tai Pyörresydämen tapainen vanha soturi tuskin pystyisi liikkua yhtä ketterästi.
”Miten sinä tuon teit?” Pääskytassu kysyi hetken emmittyään.
”Harjoittelemalla”, Korppivaisto vastasi.
”Tarvitset vahvat leukalihakset ja soturintasoisen nopeuden ennen, kuin voit edes yrittää”, naaras maukui korviaan pestessään. Pääskytassu tuhahti hiljaa itsekseen epäuskoisena.
*Niin varmaan. Onnistuit vain, koska olen pienempi.*
Korppivaisto nimensä mukaisesti vaistosi oppilaansa epävarmuuden ja käänsi katseensa tähän. Naaras ei hetkeen sanonut mitään, mutta tuhahti sitten huvittuneena ja avasi suunsa puhuakseen.
”Haluatko yrittää?” mestari haastoi. Pääskytassu ei vastannut mitään. Hän tuijotti mestariaan silmiin uhkaava sävy katseessaan. Aivan kuten Pilvitähtikin, myös Korppivaisto olisi tästä lähin este ylitettäväksi.


Pääskytassun selkää kutitti, kun hän kiisi pitkin Tuuliklaanin nurminummia. Kylmä ilma tunkeutui karvojen läpi, ja alla kasvava ruoho tarttui sateen jäljiltä märkänä polkuanturoiden väliin. Nuoren kollin katse oli lukittunut edellä juoksevaan rusakkoon. Hän oli jahdannut eläintä aamusta saakka, ja verenmaku oli jo ajat sitten täyttänyt oppilaan suun. Pääskytassu tiesi, ettei saisi sitä kiinni omin voimin, mutta jatkoi yhä jahtia. Rusakko, jonka perässä hän juoksi, oli alun perin ollut Korppivaiston tähtäimessä. Pääskytassun äkkinäinen liike oli säikäyttänyt sen matkoihinsa, ja mestari oli kieltänyt kollia palaamasta luokseen ennen, kuin tämä oli saanut eläimen kiinni. Pääskytassu tiesi, että mestari odotti hänen palaavan tyhjin käpälin, mutta hänen itsepintaisuutensa ei antanut periksi. Joko rusakko menettäisi tasapainonsa ja kaatuisi tai Pääskytassu menettäisi tajuntansa, mutta leiriin hän ei ollut aikeissa palata. Ei, ennen kuin hän oli tehnyt työnsä.
*Soturin nopeus…* mestarin sanat ensimmäiseltä oppitunnilta kaikuivat Pääskytassun korvissa. Jäniksiä jahtaamallako se soturin nopeus saavutettiin? Kolli pudisti päätään huvittuneena ja käänsi taas ajatuksensa rusakkoon. Se luultavasti vaistosi Pääskytassun väsymyksen, sillä se oli alkanut hidastaa tahtiaan. Se kai odotti kollin lopettavan jahtinsa pian, mutta todellisuudessa loppu ei ollut vielä näkyvissäkään. Pääskytassu kaarsi juoksurataansa länteen ja ryhtyi ohjaamaan rusakkoa notkelmassa lymyävään ryteikköön. Rusakko oli Pääskytassua kooltaan suurempi, ja nuori kissa arveli sen jäävän helpommin kiinni pensaiden oksiin. Kun eläin viimein hyppäsi oksien sekaan, Pääskytassu kiihdytti juoksutahtiaan ja rynnisti kynnet esillä sen perään. Kollin hampaat puristuivat eläimen korvan ympärille, mutta hiertyneille käpälille ei kamppailussa ollut enää käyttöä. Rusakko rimpuili kuin myrkystä sekaisin, katkoen oksia ja iskien vimmatusti korvaansa tarttunutta oppilasta pensaan runkoon. Kun Pääskytassu ei kuitenkaan irrottanut otettaan, eläin iskeytyi viimein maahan ja alkoi kiertää kehoaan samaan tapaan, kuin mäkeä alas kierivä pentu. Se jatkoi rimpuiluaan maassa vielä hetken ja juoksi sitten tiehensä.
Hetkinen. Juoksi tiehensä?
Pääskytassu käänsi kauhistuneena katseensa hampaissaan roikkuvaan korvaan. Maassa makasi kissankokoinen lätäkkö verta, josta lähtivät veriset jäljet samaan suuntaan, johon rusakko oli juossut. Pääskytassu luimisti korviaan äimistyneenä. Tajutessaan Pääskytassun otteen irrottamisen olevan mahdotonta rusakko oli repinyt korvansa irti päästäkseen pakoon. Nuoren oppilaan läpi virtasi sellainen järkytys, ettei hän kyennyt hengittää hetkeen.
*Aivan…* kolli tajusi.
*Tätä on hengissä pysyminen.*

Pääskytassun korvat olivat edelleen luimussa, kun hän horjahdellen palasi mestarinsa luo ja laski muistoksi saamansa korvan tämän eteen.
”Et tuonut rusakkoa.” Korppivaisto arvosteli. Pääskytassu pudisti päätään.
”En, mutta sain sen kiinni. En vain saanut tapettua sitä…” kolli tuijotti verisiä käpäliään hetken aikaa.
”Vielä.”
Korppivaisto loi oppilaansa kysyvän katseen ja heilautti häntäänsä kiinnostuneena.
”Vielä?” naaras toisti. Pääskytassu nyökkäsi.
”Joku päivä… joku päivä tuon sen leiriin kuin minkä tahansa muunkin saaliseläimen”, nuori kolli päätti. Korppivaisto hymyili tyytyväisenä.
”Toivottavasti opit jotain”, mestari sanoi vielä, ennen kuin kääntyi takaisin kohti leiriä ja viittoi hännällään oppilastaan seuraamaan. Pääskytassu nosti revenneen korvan takaisin hampaisiinsa ja tassutti mestarinsa perään.
*Minun on kyllä käytävä Routaruusun luona tämän jälkeen…*

// tää on nyt kamalan myöhässä jne. mut toivottavasti saan syntini anteeksi [praying]
tosiaan molemmat katkelmat sijoittuvat Tuuliklaanin muuttoa edeltävälle ajalle, yritän saada muutosta ja sen jälkeisestä ajasta mahd. pian kans jotain kirjoitettua niin pääsen taas tahtiin mukaan.

Viides luku – Vaahterapentu ja Pihkapentu

Päälliköksi ilman kokemusta varapäällikkyydestä. Se oli ollut aluksi rankkaa, mutta onneksi se taakka ei ollut harteilla vain yhden kissan yllä. Valotähti oli valinnut toimeliaan ja ahkeran varapäällikön rinnalleen ja koko klaani oli muutenkin osallistunut klaanin parantamiseen vaikeiden aikojen jälkeen. Nyt Varjoklaani kukoisti taas. Soturit kouluttivat oppilaitaan kohti soturiutta, kissat rakastuivat ja osa toi klaaniin uusia pentuja, joista kasvaisi vielä suuria ja taitavia sotureita Varjoklaanin rivistöön.
Pennuista puheen olleen… Pimeydenvaras ja Kulosydän olivat juuri saaneet pentueen, johon oli syntynyt kolme tervettä kollipentua; Hämäräpennun, Routapennun ja Vaelluspennun. Kaksikko oli hyvin ylpeä uusista tulokkaista eikä ihme.
Pimeydenvaras ja Kulosydän eivät kuitenkaan olleet klaanin ainoat, joiden perheeseen olisi tulossa pian uusia jäseniä. Valotähti vietti nyt päivänsä tiukasti leirissä odottaen omien pentujensa syntymää. Toisin kuin Kulosydän, Valotähti olisi saamassa nyt ensimmäiset pentunsa. Ei enää montaa päivää ja he yhdessä Taivalsielun kanssa toivottaisivat tervetulleeksi heidän pentunsa Varjoklaaniin.
Valotähden oma isä, Salamasydän, oli ollut onnesta soikeana jo siitä, että hänen ainoan pentunsa oli löytänyt rinnalleen kumppanin; Taivalsielun. Mustavalkoinen kolli oli osoittanut onnensa silloinkin hyvin selkeästi, kun Valotähti oli kertonut odottavansa pentuja. Vanhemman soturin katseesta oli nähnyt selkeästi, miten tämä odotti innolla pääsevänsä olemaan isoisä pienille pennuille ja viihdyttämään tyttärensä jälkeläisiä. Itsepäinen kun Salamasydän oli, hän ei katoaisi klaaninvanhimpiin edes sen jälkeen, kun hänen kuononsa alkaisi harmahtamaan. Siihen oli onneksi vielä aikaa.
Jokiväre ei pannut pahakseen lisävastuuta näin väliaikaisesti. Hän oli ollut alusta asti loistava varapäällikkö, joka hoiti tehtävänsä arvokkaasti ja huolella. Hän oli onnittelut Valotähteä tulevista pennuista ja Valotähden tiineyden edetessä pidemmälle ottanut hoitaakseen enemmän tehtäviä. He toki yhdessä sopivat tilanteen mukaan, mutta Jokiväre ei valittanut koskaan mistään. Hän oli synnynnäinen johtaja, joka huolehti klaanistaan ylpeästi.

Taivalsielu oli aina kumppaninsa rinnalla. Hän toi Valotähdelle tämän lempisaalista säännöllisesti, etsien vaikka koko Varjoklaanin reviirin läpi vain tuodakseen Valotähdelle metsän mehukkaimman linnun. Valotähdestä se oli herttaista, vaikka toisinaan hieman huvittavaa. Taivalsielua ei kuitenkaan pysäyttänyt mikään, hän teki mitä teki.
He käpertyivät aina lähekkäin Pimeäkiven juurella sijaitsevaan päällikön pesään auringon laskiessa taivaanrannan taa ja tähtien täyttäessä taivaan. Valotähti oli pelännyt kaipaavansa soturien pesän tuhinaa ja lämpöä, mutta hän ei vaihtaisi tätä mihinkään. Kunhan hän saisi nukkua kumppaninsa vierellä näin, hän olisi tyytyväinen.
Ja pian heidän kanssaan nukkuisivat heidän pienet pentunsa. Valotähti ei ollut edes ymmärtänyt, miten paljon halusikaan olla emo pennuille. Ei hän ollut sitä ehtinyt ajatella ennen kuin rakastui Taivalsieluun. Nyt se tuntui oikealta, luonnolliselta.

Vain muutama auringonkierto sen jälkeen, kun Kulosydän oli synnyttänyt, oli Valotähden vuoro. Aurinko oli noussut niin, että se valaisi kuusien suojassa olevaa leiriä hennolla lämmöllään, kun Taivalsielu syöksyi Surulinnun pesään. He ilmestyivät sieltä nopeasti ja suuntasivat päällikön pesälle, jossa Valotähden kehoa ravisteli jo voimakkaat supistukset kertoen pentujen saapumisesta.
Synnytys oli kivulias eikä Valotähti ollutkaan odottanut mitään hentoa ruusuilla kävelyä, olihan hän kuullut monelta naaraalta synnytyksen kivuliaisuudesta. Taivalsielun läsnäolo helpotti kuitenkin kummasti ja ruskea kolli nuoli Valotähden päälakea aina silloin tällöin aina siihen asti, kunnes ensimmäinen pentu syntyi ja Surulintu käski hänet nuolemaan pennun turkkia.
Ensimmäinen pentu oli kovasti Taivalsielun näköinen, mutta huomattavasti vaaleampi. Seuraava ja viimeinen pentu syntyi nopeasti edellisen jälkeen ja synnytys olikin nopeasti ohi. Se oli vain huojentavaa.
He olivat nyt vanhemmat kahdelle pienelle naaraspennulle. Toinen oli vaaleanruskea, toinen taas kilpikonnakuvoinen. Valotähti humisi huvittuneesti, kun huomasi kirjavan pennun hännän; se oli lyhyt kuten Valotähden. Toisin kuin Valotähti, jonka turkki oli suurimmaksi osaksi valkoinen, pennun turkilla tanssi kauniisti kahta eri oranssin sävyä ja mustaa peittäen suuren osan valkoisesta pohjaväristä. Vanhemman pennun turkki oli pehmeä ja kauniin ruskean sävyinen tuoden Valotähdelle mieleen auringon säteet, jotka puskivat puiden lehtien lävitse maahan.
”He ovat kauniita”, Taivalsielu kuiskasi ja laski päänsä Valotähden lavoille katse heidän pennuissaan. Valotähti vilkaisi hymyillen kumppaniaan ja nyökkäsi.
”He tarvitsevat nimet”, Valotähti sanoi ja nuolaisi lempeästi kumppaninsa poskea. Taivalsielu nyökkäsi mietteliäänä silmäillen heidän tyttäriään. He tosiaan tarvitsivat nimet.
”Minusta hän voisi olla Vaahterapentu”, Valotähti sanoi sitten ja nyökkäsi kohti ruskeaa pentua. ”Hän tuo minulle mieleen lehtisateen kauniit suuret lehdet.”
”Vaahterapentu on hyvä”, kolli nyökkäsi. Hän katsahti kirjavaa pentua. ”Hän voisi olla… Pihka. Pihkapentu. Hänen oranssit läikkänsä tuovat minulle mieleen puista tursuavan pihkan.”
”Meillähän on selkeä teema”, Valotähti naurahti huvittuneena kumppanilleen. ”Vaahterapentu ja Pihkapentu. He ovat täydellisiä”, naaras sanoi ja antoi molemmille pennuille lempeän nuolaisun.

Vain muutama auringonkierto Valotähden ja Taivalsielun pentujen syntymästä Valotähden ystävä Hiutalehuurre kertoi odottavansa pentuja. Naaraan kumppani Lehtisydän hymyili ylpeänä valkean naaraan rinnalla. Hän oli päivänselvästi innoissaan, että hänestä tulisi isä. Hiutalehuurre oli ollut yksi ensimmäisistä, joka oli päässyt tapaamaan Varjoklaanin päällikön pennut ja naaraan ruskeissa silmissä oli kuin tuikkinut ilo, kun hän oli katsellut kahta naaraspentua.
Valotähden pentujen näkeminen oli saanut Hiutalehuurteen odottamaan omien pentujensa syntymää vain entistä enemmän ja naaras tuntui tulevan usein kysymään Valotähdeltä, millaista hänellä nyt oli, kun hänellä oli pentuja. Valotähteä ei haitannut ystävänsä seura, vaikka kysymyksiä tuntui välillä olevan paljon. Hän kuitenkin juuri arvosti seuraa, jonka sai. Hän kun joutui nyt olemaan suurimman osan ajasta paikoillaan imettäessään kahta nälkäistä pentua.
Vaahterapennusta ja Pihkapennusta puheen ollen, he tuntuivat kasvavan niin nopeasti ensimmäisten auringonkiertojen aikana. Taivalsielu sanoi aina samaa, kun hän palasi joko partiosta tai saalistamasta perheensä luokse.
Valotähden isä oli päässyt näkemään tyttärensä jälkikasvun myös. Hän oli katsellut ihmeissään kahta pentua ja antanut omalle tyttärelleen sen jälkeen monta rakastavaa puskua kehräysten kera. Salamasydämestä oli kuin hehkunut ylpeys kuin kuumista liekeistä.
Päivät lämpenivät auringonkierto auringonkierrolta ja lumi alkoi hiljalleen sulaa, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi nopeasti monen kissan mielestä. Valotähti ei pistänyt pahakseen lumen hidasta sulamista, hänestä oli oikeastaan mukavaa katsella kuinka ympäristö muuttui samaan aikaan niin hitaasti ja nopeasti.
Auringon ensisäteet siltä päivältä vasta alkoivat ilmestyä, kun Valotähti oli jo hereillä. Taivalsielu nukkuin aivan hänen takanaan ja selkää vasten pää kumppaninsa kyljen päällä. Valotähti kehräsi hellästi ja nuolaisi kollin nenää. Kollin viikset värähtivät, mutta hän ei kuitenkaan herännyt vielä. Naaras antoi kumppaninsa nukkua vielä, olihan vielä kovin aikaista. Valotähti katsahti heidän nukkuvia pienokaisiaan ja hymyili lempeästi.
Auringon hellä loiste kajasti puiden lomasta taianomaisesti ja pienet kastepisarat kuin tanssivat tippuessaan maassa oleviin pieniin lätäköihin. Valotähti tunsi vain iloa syvällä sydämessään siinä rauhallisessa aamun hetkessä eikä mikään tuntunut voivan sitä tunnetta hänen sisällään muuttaa.

Luku 11


“Hei, Hiekkakynsi.”

Tuhkatassu oli hermostunut puhuessaan tuoreelle soturille, ja tunsi asettavansa tämän myös hieman epäreiluun asetelmaan. Vaalealla naaraalla oli leirin vartiointivuoro, eikä hänellä ollut lupaa puhua kenellekään seuraavan yön aikana. Tuhkatassu ei kuitenkaan keksinyt muuta vaihtoehtoa, Hiekkakynsi oli nimittäin vältellyt häntä jo useamman päivän ajan.

“Tiedän että tämä on ehkä hieman epäreilua, mutta halusin puhua kanssasi- tai sinulle, sillä et juuri nyt voi vastata. Toivottavasti ymmärrät.”
Hiekkakynsi kääntyi katsomaan Tuhkatassua, ja nuoremman naaraan yllätykseksi soturin ilme ei näyttänyt vihaiselta tai edes ärtyneeltä. Tämän värikkäät silmät näyttivät oikeastaan tyyniltä, ja ehkä jopa hieman pahoittelevilta.
“Ensinnäkin, halusin onnitella sinua nimityksestäsi. Soturinimesi on hieno, se kertoo hyvin taistelutaidoistasi”, Tuhkatassu naukaisi, vältellen hieman katsekontaktia lauseensa loppupuolella. Taistelutaidoista puhuminen oli se, joka oli heidän riitansa alunperin laukaissutkin. Oppilas puoliksi odotti vastausta, kunnes muisti taas nimitysseremonian jälkeisen puhumattomuuden ja käänsi katseensa arasti kohti Hiekkakynttä. Vanhempi naaras katsoi häntä odottavasti, ja Tuhkatassu kuvitteli näkevänsä jopa pienen hymynkareen tämän suupielissä.
“Toisekseen- tai oikeastaan, tämän olisi pitänyt ehkä ollut ensimmäinen asiani…” kilpikonnakuvioinen naaras takelteli hieman, katsahti sitten anteeksipyytävästi Hiekkakynttä, ja jatkoi:
“Joka tapauksessa, halusin pyytää anteeksi. En tajunnut että sanomani loukkaisi sinua niin, eikä se ollut tarkoitukseni. Olet hyvä taistelija, paljon parempi kuin minä.”
Tuhkatassun katsahtaessa taas ylöspäin, hän huomasi Hiekkakynnen näyttävän hieman vaivaantuneelta. Naaras selkeästi tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut. Syyllisyyden aalto väräytti Tuhkatassun turkkia, ja hän suuntasi pikaisesti kullankeltaiset silmänsä sivuun.
“Anteeksi, ei olisi pitänyt tulla puhumaan sinulle juuri nyt. Jos vain suostut puhumaan kanssani, voisimme yrittää huomenna uudestaan.”
Tuhkatassu kääntyi jo lähteäkseen, mutta tunsikin äkillisesti jonkin koskevan hänen takakäpäläänsä. Hän käänsi päänsä, ja näki Hiekkakynnen nousseen pystyyn, ja seisovan aivan hänen takanaan.
“Hiekkaky-nsi..?” oppilas miltei kuiskasi, ääni värähtäen kesken kaiken.

Vaikka Hiekkakynsi ei juuri nyt pystynyt puhumaan, sai hän kuitenkin välitettyä ajatuksensa Tuhkatassulle enemmän kuin hyvin. Naarassoturi oli silmänräpäyksen verran tuijottanut entistä pesätoveriaan silmiin, ja ennen kuin Tuhkatassu kerkesi edes muodostamaan ajatusta, oli vanhempi naaras jo astellut hänen sivulleen ja painanut päänsä tummaa lapaa vasten. Oppilas jännittyi hetkeksi, mutta antoi sitten lihastensa rentoutua pikkuhiljaa, ja lopulta kiersi häntänsä varovasti Hiekkakynnen hännän ympärille. Soturi ei vastustellut, puski päätänsä vain kovempaa Tuhkatassua vasten, ja oppilas oli kuulevinaan pienen nyyhkäyksen. Muuten hän ei olisi uskonut korviaan, mutta hän tunsi myös pienen nytkähdyksen lapaansa vasten.
“Puhutaanko huomenna, kun olet suorittanut vartiovuorosi?” Tuhkatassu kysyi, ajatuksensa samaan aikaan laukaten ympäriinsä, mutta myös sumuisina ja tavoittamattomina. Hänen sydämessään tuntui pieni liikahdus, kun Hiekkakynsi vetäytyi hieman kauemmas ja nyökkäsi, tuijottaen samalla maata kohden.
“Nähdään aamulla, Hiekkakynsi”, oppilas sai juuri ja juuri suustansa ulos ja lähti sitten kohti oppilaiden pesää, koittaen käydä nukkumaan mahdollisimman hiljaa ollakseen herättämättä veljeään.

Seuraavana aamuna Tuhkatassu nousi tavallista nopeammin pedistään, heti kun sai silmänsä räpyteltyä auki. Hiillostassu istui hänen vieressään nuolemassa karvojaan sileäksi, ja Tuhkatassu arveli heränneensä veljen nousemiseen. Myös samassa kasassa heidän kanssaan nukkunut Sykkyrätassu näytti heräämisen merkkejä. Sisarukset eivät kuitenkaan puhuneet vielä mitään, vaan avasivat suunsa vasta päästyään ulos leiriin.
“Miten Hiekkakynnen kanssa meni?” Hiillostassu kysyi, katsellen samalla ympäri leiriä käveleviä sotureita. Olkiväre oli jo tietenkin hereillä, ilmeisesti jakamassa aamun partiovuoroja. Kaikkien kolmen sisaruksen mestarit olivat juuri juttelemassa hänelle.
“Minä- en tiedä, hyvin, luulisin? Puhumme tänään kun hän oikeasti pystyykin puhumaan. Ei hän vihaiselta vaikuttanut.”
Sykkyrätassu naukaisi innokkaasti kuultuaan sisarensa sanat:
“Minähän sanoin! Tiesin että hän leppyy sinulle!”
Tuhkatassu hymyili, ja sai töykkäisyn kylkeensä Sykkyrätassulta. Hiillostassu istui heidän vieressään ja pudisteli päätään, mutta Tuhkatassu tiesi veljenkin olevan iloinen hänen puolestaan.
“Mitä teillä on nyt ohjelmassa?” kilpikonnakuvioinen oppilas kysyi sisaruksiltaan, ja kääntyi katsomaan Hiillostassua.
“Sinulla ainakin on metsästyskoe tänään? Toivottavasti se menee hyvin!”
“Kiitos”, Hiillostassu mutisi ja käänteli hännänpäätään hermostuneesti. Myös Sykkyrätassu onnitteli heidän veljeään, ennen kuin jatkoi:
“Minulla on tänään taisteluharjoitukset, pääsen näyttämään Koivulehdelle kuinka olen edistynyt!”
Tuhkatassu hymyili ja katseli sisarensa työntelevän kynsiään ulos puhuessaan. Hänellä itsellään olisi vuorossa rajapartio, kunhan mestarit vain lopettelisivat keskusteluaan Olkiväreen kanssa. Oppilaan teki mieli mennä etsimään Hiekkakynsi, mutta naaras oli todennäköisesti nukkumassa valvotun yön jäljiltä. Hänen pitäisi odottaa iltapäivään.

Hetken kuluttua mestarit tulivat hakemaan oppilaansa. Kaikki lähtivät leirin suulta omiin suuntiinsa, Hiillostassu kahdestaan Aamulaulun kanssa, Kaikutassun mestareineen liittyessä Sykkyrätassun seuraan, ja partioon Taivasklaanin rajalle mukaan tulivat Huurutassu ja Ohdaketassu. Huurutassun kanssa Tuhkatassu keskusteli partion aikana enemmänkin, kun taas Ohdaketassu ei osallistunut jutusteluun hirveästi. Tuhkatassu arveli pienikokoisen kollin olevan hermostunut, sillä tämä oltiin vastikään vasta nimitetty oppilaaksi, eikä varmastikaan ollut käynyt ainakaan montaa kertaa vielä partioimassa. Heidän mestarinsa, Kuunvalo, Kyyhkytuuli, sekä tietenkin Tuhkatassun oma mestari Liekkilehmus, kertoilivat paljon enemmän reviirin paikoista partion aikana kuin normaalisti, selkeästi opettaakseen Ohdaketassua, vaikka tämä oli varmastikin käynyt jo kiertämässä reviirin aiemmin.

Partio sujui mukavasti, rajat merkattiin eikä missään näkynyt ongelmia. Kuitenkin heidän palatessaan leiriin, Tuhkatassun mieliala laski, sillä Hiekkakynttä ei näkynyt vieläkään missään. Naaras ei tiennyt oliko soturi edelleen nukkumassa, vaiko lähtenyt johonkin sillä aikaa kun hän oli ollut partioimassa. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään, joten Tuhkatassu vain vaelteli ympäri leiriä ilman tekemistä, käyden tervehtimässä klaanin pentuja sen aikaa kun kuningattaret antoivat hänen pentutarhassa viettää aikaa, ja kävi jopa kysymässä tarvitsivatko klaaninvanhimmat apua johonkin. Liekkilehmus oli sanonut hänelle ettei partion jälkeen olisi toistaiseksi tekemistä ja hän voisi vaikka käydä päiväunilla, mutta juuri nyt tylsyys valtasi Tuhkatassun niin pahasti että hän oli levottomuuttaan valmis jopa nyppimään kirppuja vanhusten turkeista. Hänen harmikseen - tai toisaalta ehkä onnekseen, Salamatassu oli juuri edellisenä päivänä käynyt hoitamassa Lehtimyrskyä vaivanneet kirput, eikä muilla klaaninvanhimmilla ollut valitettavaa. Onneksi Sykkyrätassun palattua taisteluharjoituksista hän sai itselleen hieman seuraa.

Illan alkaessa hämärtyä, kuului Unitähden kutsu klaanikokoukseen. Tuhkatassu valpahtui silmänräpäyksessä, ja hän nieli nopeasti alas palasen oravaa jota oli ollut jakamassa sisarustensa kanssa. Tämä orava oli yksi Hiillostassun nappaamista saaliseläimistä, jonka veli oli ehdottomasti halunnut jakaa Sykkyrätassun ja Tuhkatassun kanssa. Vasta suunnatessaan Virtakivelle Tuhkatassu näki Hiekkakynen ensimmäistä kertaa päivän aikana, ja totta puhuen hänet valtasi pieni pettymys- miksei soturi ollut etsinyt häntä käsiinsä aiemmin? Hänen pitäisi mennä puhumaan tälle kokouksen jälkeen.

“Ihmettelette varmaan, miksi olen kutsunut teidät koolle. Minulla on hyviä uutisia- tänään, klaanimme saa kolme uutta soturia!”
Klaanikissat hurrasivat, ja Tuhkatassun turkki nousi pystyyn. Tarkoittiko tämä heitä?
“Koivulehti, Aamulaulu, Liekkilehmus. Astuisitteko esiin”, Unitähti pyysi, ja ilo kulki pitkin Tuhkatassun kehoa. Tämä todellakin tarkoitti heitä.
“Kaikki teistä olette kouluttaneet oppilaanne hyvin, ja nyt on heidän aikansa tulla sotureiksi. Hiillostassu, Sykkyrätassu, Tuhkatassu, tulisitteko mestareidenne luo.”
Tuhkatassu yritti kävellä mahdollisimman tyynenä klaanin eteen, mutta ei kyennyt estämään häntäänsä poukkoilemasta puolelta toiselle. Hänen katseensa osui klaanitovereiden joukossa olevaan Pikimustaan, heidän emoonsa, joka näytti samaan aikaan hyvin hyvin ylpeältä ja onnelliselta, mutta jonka silmistä paistoi myös suru. Vatukkaviiksen, heidän isänsä, olisi kuulunut olla Pikimustan vieressä katselemassa pentujensa nimitystä sotureiksi.
“Koivulehti, oletko sitä mieltä että oppilaasi Sykkyrätassu on nyt oppinut tarpeeksi klaanimme tapoja ja taitoja saadakseen soturinimensä?”
“Kyllä, Unitähti.”
“Siinä tapauksessa, Sykkyrätassu. Tästä lähtien sinut tullaan tuntemaan Sykkyräruusuna, ja hyväksymme sinut klaanin täydeksi soturiksi.”
Klaani hurrasi Sykkyräruusulle, ja Tuhkatassu katseli kuinka sisko röyhisteli rintaansa ylpeän näköisenä. Kuinka kaunis nimi tälle oltiinkaan annettu.
Odotettuaan huutojen laantumista, Unitähti jatkoi:
“Aamulaulu, onko oppilaasi Hiillostassu nyt saavuttanut kaikki tarvitsemansa tiedot ja taidot tullakseen soturiksi?”
“Kyllä, Unitähti.”
“Hiillostassu, sinut tullaan tästä edespäin tuntemaan nimellä Hiillosnaama, ja olet nyt virallisesti klaanimme soturi.”
Hurraukset jatkuivat, tällä kertaa Hiillosnaamalle, eikä Tuhkatassu voinut olla miettimättä kuinka osuvan nimen hänen veljensä oli saanut.
“Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, Liekkilehmus. Uskotko että oppilaasi Tuhkatassu on valmis koulutuksessaan, ja ansainnut soturinimensä?”
“Kyllä, Unitähti.”
“Tuhkatassu, tästä päivästä lähtien, sinun nimesi tulee olemaan Tuhkatäplä, ja klaani tulee hyväksymään sinut soturina.”
Tuhkatäplä katseli klaanitovereitaan, jotka huusivat nyt puolestaan hänen nimeään. Tätä päivää hän on odottanut. Nyt se vihdoin saapui.

Ennen klaanikokouksen lopettamista, sekä uniyö että heidän mestarinsa tulivat koskettamaan tuoreiden sotureiden neniä, jonka jälkeen heidät ohjeistettiin leirin vartiovuoroon. Tuhkatäplä ei ollut ikinä kokenut sellaista ylpeyden tunnetta kuin istuessaan leirin suuaukolle vahtimaan yötä. Hän kihisi innosta, mutta ei tietenkään voinut ilmaista sitä sanallisesti, joten hän joutui tyytymään häntänsä ja tassujensa liikutteluun. Hän oli jopa kerennyt unohtaa aikeensa käydä puhumassa Hiekkakynnelle, kunnes vaalea naaras ilmestyi leirin suuaukolle, ja Tuhkatäplä ymmärsi millainen olo naaraalla oli ollut edellisenä iltana.
“Onnea Sykkyräruusu, Hiillosnaama. Hei, Tuhkatäplä.”

//VIHDOIN, se nimitys tapahtui lol. En yhtään tiiä mitä mieltä oon tästä tarinasta, mut sentään kirjotin XD

LUKU ???
Tervetuloa, sinä kaunein maailmassa

Pimeydenvaras oli huolesta kankea. Kulosydän oli jälleen tiineenä, ja vaikkei se ollut kuningattaren ensimmäinen kerta, Pimeydenvarasta jännitti silti. Kulosydän itse oli asiasta aivan rauhallinen ja tyyni, eikä vaikuttanut jakavan kumppaninsa huolta ja ahdistusta millään tasolla.
“Sinä olet aivan hermona”, Kulosydän hymähti Pimeydenvarkaalle, joka oli juuri tuonut hiiren kumppanilleen ja jäänyt sitten kuningattarien pesään hyysäämään Kulosydämen ympärille.
“Onhan sinulla nyt varmasti kaikki hyvin? Olet syönyt tarpeeksi? Ei ole mitään epämääräisiä kipuja tai tuntemuksia tai-”
“Kaikki on paremmin kuin hyvin”, Kulosydän kehräsi ja kosketti hännänpäällään Pimeydenvarkaan kylkeä. “Erinomaisesti, suorastaan. Eikö sinulla ole soturin tehtäviä suoritettavana?”
“Ne voivat odottaa”, Pimeydenvaras irvisti. Hänen oli tarkoitus käydä tänään Havuturkin ja tämän oppilaan Tummatassun kanssa saalistamassa. “Sinä olet nyt tärkeämpi.”
“Eiköhän Kulosydän tarvitse nyt unta”, pesän toisessa päädyssä makoileva Sarastuskatse hymähti lempeästi. “Olet pitänyt hänestä hyvää huolta, Pimeydenvaras.”
Pimeydenvaras kääntyi katsomaan entistä mestariaan. Sarastuskatse oli aikoinaan opettanut Pimeydenvarasta ja tehnyt tästä kuin ihmeen kaupalla yhden Varjoklaanin taidokkaimmista sotureista siitä huolimatta, että Pimeydevaras oli ollut kenties koko klaanin vaikein ja inhottavin oppilas. Sarastuskatseen kasvoissa näkyi yhä hento arpi, joka Pimeydenvaras oli tähän kynsinyt oppilaana.
“Niin, minulla on kaikki aivan hyvin”, Kulosydän sanoi. “Menehän nyt siitä, tai saat sanomista Valotähdeltä ja Jokiväteeltä.”
Silti Pimeydenvaras epäröi vielä. Hän tiesi kyllä, että Kulosydän pärjäsi aivan hyvin yksinään hetken - sitä paitsi hän ei edes ollut yksin - mutta Pimeydenvarasta kalvoi pelko siitä, että jotai pahaa tapahtuisi, jos hän lähtisi ulos leiristä.
“Minä pidän hänestä huolta”, Sarastuskatse sanoi, kenties huomaten entisessä oppilaassaan hiljalleen kasvavan ahdistuksen. “Vai etkö sinä luota omaan mestariisi?”
“Et sinä enää minun mestarini ole…” Pimeydenvaras mumisi, mutta huokaisi sitten. “Hyvä on, hyvä on… mutta minä tulen heti takaisin, kun vain pystyn, onko selvä?”
“Selvähän se”, Kulosydän hymähti.
Pimeydenvaras nuolaisi kumppaninsa korvaa vielä kerran ennen kuin loikkasi ulos pentutarhasta. Hän siristeli hetken silmiään auringonvalolle, joka iski hänen kasvoihinsa heti hänen päästyään ulos. Vaikka lehtikadon päivät olivat olleet kylmiä ja pilvisiä, viime aikoina aurinko oli paistanut huomattavasti enemmän, ja Pimeydenvaras toivoi sen olevan merkki lähestyvästä hiirenkorvan ajasta. Pennut tulevat tarvitsemaan paljon pulskaa riistaa…
“Pimeydenvaras!”
Valkea kolli kääntyi katsomaan kohti leirin keskikohtaa. Jokiväre lähestyi häntä ripeällä vauhdilla, häntä korkealla ilmassa.
“Niin?”
“Tarvitsemme vielä yhden rajapartion tähän aamuun. Sinä saat johtaa sitä”, Jokiväre sanoi käskyttävään sävyyn.
Pimeydenvaras ei tykännyt siitä, kun häntä käskyteltiin ja määräiltiin, ja ehkä normaalisti hän olisi sanonut jotakin piikikästä vastaan - välittämättä siitä, että puhui varapäällikölleen. Olihan Pimeydenvaras sitä paitsi Jokivärettä vanhempi.
Mutta tällä kertaa Pimeydenvaras vain räpäytti silmiään. “Jaa. Mitään väliä sillä, keitä otan mukaani?”
“Ei. Kunhan otat mukaasi ainakin pari soturia. Kiertäkää Myrskyklaanin vastainen raja”, Jokiväre sanoi.
“Sen Myrskyklaanin tunkeilevan partion takia, veikkaisin?” Pimeydenvaras kysyi. Joitakin auringonkiertoja aiemmin eräs myrskyklaanilainen partio oli tullut Varjoklaanin puolelle saalistamaan riistaa.
Jokiväre väräytti korvaansa. “Kyllä. Vaikka Valotähti ei aio nostaa asiasta isoa mekkalaa, haluan varmistaa, etteivät myrskyklaanilaiset enää tunkeile reviirillemme.”
“Eivät he minun vahtivuorollani tänne pääse”, Pimeydenvaras tokaisi, haukotteli ja venytteli sitten etutassujaan. Jokiväre näytti siltä kuin olisi halunnut todeta vielä jotain - Pimeydenvaras oli näkevinään tämän silmissä jonkinlaista paheksuntaa - mutta lopulta tämä lähti jatkamaan varapäällikön hommia muualle.
Pimeydenvaras irvisti. Ei hänellä varsinaisesti ollut mitään Jokivärettä vastaan, sillä olihan tämä hyvä varapäällikkö, mutta ei kolli tästä erityisemmin pitänytkään. Toisaalta, oliko hän pitänyt melkein yhdestäkään varapäälliköstä, joka oli hänen aikanaan ollut? Eipä juurikaan, eikä Pimeydenvaras epäillyt asian muuttuvan tulevaisuudessa miksikään. Hän ja varapäälliköt eivät tulleet koskaan täysin toimeen. Niin se vain oli.
Kolli tähysti leiriä pistävällä katseellaan. Kenet hän ottaisi partioon? Hän ei uskonut rajalla sattuvan minkäänlaista tappelua, sillä tuskin myrskyklaanilaiset hetkeen uskaltaisivat palata Varjoklaanin reviirillä, mutta hän aikoi silti ottaa mukaansa tarpeeksi kissoja. Miksi ei? Jos hän kerran oli partion johdossa ja sai valita itse kenet olisivat mukana, miksei hän tekisi siitä mahdollisimman mielenkiintoista?
Pimeydenvaras huomasi Havukatseen kävelemässä kohti tuoresaaliskasaa ja nousi tassuilleen. Hän käveli tummanruskean soturin ja riistakasan väliin pysäyttäen Havukatseen matkan siihen. “Hei.”
Havukatse päästi voihkaisun. “Pimeydenvaras, hei. Älä vain sano, että-”
“Sinut on käsketty partioon kanssani”, Pimeydevaras virnisti. Eihän kukaan häntä käskenyt ottamaan Havukatsetta, mutta sitä tämän ei tarvinnut tietää.
“Älä viitsi.”
“Se on klaanivelvollisuutesi.”
“Ottaisin Taivalsielun mukaan. Hän on täysin toimeeton.”
Pimeydenvaras vilkaisi Taivalsielua, joka jutteli jotakin Surulinnun kanssa. Oli totta, että soturi ei näyttänyt lainkaan kiireiseltä, mutta Pimeydenvaras nautti liikaa Havukatseen kiusoittelusta. Lisäksi, Taivalsielu ei ollut vieläkään tottunut rajapartioissa olemiseen. “Hän näyttää tarpeeksi kiireiseltä minun mielestäni.”
“Pimeydenvaras, ystäväni, ole niin kiltti.”
Pimeydenvaras kallisti päätään. “Saat valita kolmannen kissan partioon, jos tulet mukaani.”
Havukatse katsoi alas Pimeydenvarkaaseen ja vaikutti punnitsevan vaihtoehtojaan. Sitten hän virnisti pienesti. “Ahomyrsky.”
“Ahomyrsky?” Pimeydenvaras oli yllättynyt Havukatseen valinnasta, mutta kohautti lopulta lapojaan. “Selvä. Ahomyrsky siis. Sinähän voit käydä hakemassa hänet. Minä etsin Jäkälätäplän ja Sillitassun.”
Pimeydenvaras ei jäänyt odottamaan Havukatseelta minkäänlaista vastausta, vaan suuntasi kohti oppilaiden pesää, missä arveli Sillitassun olevan. Sillitassu - yhdessä mestarinsa Jäkälätäplän kanssa - oli ollut juuri siinä partiossa, joka oli löytänyt myrskyklaanilaiset tunkeilijat. Ehkä juuri siksi Pimeydenvaras halusi ottaa heidät mukaan. Lisäksi, Sillitassu oli yksi ainoista oppilaista, joita Pimeydenvaras sieti sillä hetkellä. Ehkä jopa ainoa.
“Sillitassu?” Pimeydenvaras tunki päänsä oppilaiden pesään. “Partio kutsuu.”
Sillitassu oli pesän perällä, haukottelemassa. “Partio?”
“Rajapartio”, Pimeydenvaras sanoi ja näki kuinka pienen, vaaleanharmaan oppilaan silmät alkoivat loistaa. “Käydään katsomassa Myrskyklaanin vastainen raja lävitse.”
“Selvä!” Sillitassu alkoi heti nousta ylös, ja Pimeydenvaras väisti pois pesän suulta. “Kai Jäkälätäpäl tulee myös?”
“Heti kun löydän hänet jostain”, Pimeydenvaras mumisi. Edes hän ei ollut niin töykeä, että veisi jonkun oppilaan partioon ilman että konsultoi ensin tämän mestaria. “Ah, tuollahan hän on Havukatseen ja Ahomyrskyn seurassa. Mennään.”
Pimeydenvaras jolkutti kolmen soturin luokse ja tervehti Jäkälätäplää sekä Ahomyrskyä pienellä nyökkäyksellä. Partio oli koossa, ja se vaikutti täydelliseltä tai ainakin tarpeeksi hyvältä Pimeydenvarkaalle, joka oli tunnetusti tarkka siitä keitä otti mukaansa - piirre, josta Jokiväre tuntui moittivan häntä.
“Haenko Tummatassun?” Havukatse kysyi. Tottakai hän kysyi, olihan hän Tummatassun mestari.
“Älä.” Pimeydenvaras sanoi. “Hän on ärsyttävä. Ja töykeä.”
“Niin olet sinäkin.”
Jäkälätäplä ja Ahomyrsky vaihtoivat nopeita katseita. Vaikka Pimeydenvaras osasi olla ärsyttävä ja töykeä, kukaan ei yleensä halunnut sanoa asiasta mitään kollille itselleen. Pimeydenvaras oli tunnettu terävästä kielestään, eikä kukaan halunnut saada kollin piikittelyä niskaansa. Havukatseen sanat tulivat siis yllätyksenä muille, mutta koska hän oli Pimeydenvarkaan yksi harvoista ystävistä, Pimeydenvaras vain pyöräytti silmiään.
“Partio on jo täynnä. Olisit valinnut hänet, etkä Ahomyrskyä”, Pimeydenvaras virnisti ja sai sanoillaan aikaan huokauksen Havukatseelta. “Mennään.”
Pimeydenvaras lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Vaikka kolli oli pieni - partion jäsenistä vain Sillitassua isompi - hän piti päänsä pystyssä ja häntänsä ylhäällä kulkiessaan kissajoukon keulassa. Havukatse kulki hänen vierellään, Ahomyrsky ja Sillitassu takanaan. Jäkälätäplä piti perää.
“Kierrämme Myrskyklaanin kanssa jakamamme rajan kokonaan lävitse. Jokiväre haluaa varmistua siitä, ettei myrskyklaanilaisia partiota ole enää tullut reviirillemme, joten pitäkää korvat ja kuonot auki”, Pimeydenvaras ohjeisti.
“Luuletko, että myrskyklaanilaiset ylittäisivät rajan uudelleen?” Ahomyrsky kysyi.
“En.” Pimeydenvaras väräytti korvaansa. “Elleivät he sitten ole juuri niin hiirenavioisia kuin heistä puhutaan.”
“Heitä ei kyllä käy kateeksi nyt kun Tuuliklaani on majoittunut heidän luokseen. Riista on muutenkin vähissä”, Havukatse sanoi. “Miettikää nyt, jos me joutuisimme pitämään toista klaania leirissämme ja ruokkimaan heitä.”
“Tuuliklaanilaiset ovat kyllä vaikuttaneet osallistuvan partioihin sen perusteella mitä minä olen nähnyt ja kuullut, joten ei Myrskyklaani nyt ihan heitä ruoki”, Jäkälätäplä huomautti.
“Sama se minulle on, mitä Tuuliklaani tekee tai ei tee kunhan he eivät tule Varjoklaanin puolelle”, Pimeydenvaras tuhahti.
Keskustelu kuoli siihen paikkaan. Rajapartio jatkoi hiljaista matkaansa kohti Myrskyklaanin reviiriä. Pimeydenvaras oli johdattanut heidät ensin kohti järveä ja he palaisivat takaisin leiriin kaksijalkojen viherlehtipaikan kautta - siten matka menisi kaikista helpoiten, sillä olihan heilä koko Myrskyklaanin puoleinen raja katsottavana lävitse.
Matka järvelle oli nopea ja yksitoikkoinen. Aiemmat partiot olivat tasoittaneet maahan lumisen polun, jota pitkin oli helppo kävellä, eikä kulunut aikaakaan, kun ensimmäiset Myrskyklaanin hajut alkoivat leijailla partiota kohti. Pimeydenvaras nyrpisti nenäänsä, kun he saapuivat rajalle. Selkeästi Myrskyklaanin partio oli juuri käynyt vahvistamassa hajumerkkejä.
“Myrskyklaanin partio on ollut täällä aiemmin”, Ahomyrsky sanoi ensimmäisenä ja haisteli ilmaa. “Siitä ei taida olla kauaa.”
Sillitassu nuuhki myös ilmaa ja nyrpisti sitten nenäänsä samalla tavalla kuin Pimeydenvaras oli tehnyt. “En kai haista niistä samoja kissoja, jotka silloin ylittivät rajan.”
“Ei, he eivät taida olla tässä partiossa mukana”, Jäkälätäplä tuumi päätänsä nyökytellen. “Hyvin haistettu, Sillitassu. On hyvä pistää muistiin muiden kissojen yksilöllisiä hajuja. Se voi tulla tarpeeseen tulevaisuudessa.”
“Esimerkiksi”, Havukatse aloitti, innoissaan saadessaan mahdollisuuden opettaa oppilasta, “jos reviirillä on toisen klaanikissan hajua, voit tunnistaa kenelle haju kuuluu! Se auttaa syyllisen löytämisessä.”
Pimeydenvaras haisteli hajumerkkejä ja tunnisti vain osan niistä - eipä sillä, ei häntä oikeastaan kiinnostanut keitä myrskyklaanilaisia partiossa oli ollut. Osallistumatta muiden keskusteluun, Pimeydenvaras alkoi jättämään omia hajumerkkejään rajalle samalla, kun partio jatkoi matkaansa.
He olivat melkein jo saapuneet kaksijalkojen viherlehtipaikkaan, kun Myrskyklaanin puolelta jostain edestä kuului kissojen puhetta ja kevyttä nauruskelua. Pimeydevaras osasi heti vilkaista vierellään kulkevaa Havukatsetta, jonka heristeli korviaan ja vilkuili kohti viereisen klaanin reviiriä: Havukatse oli tunnettu hänen suhteistaan muihin klaaneihin. Vaikka soturi oli äärimmäisen uskollinen omalle klaanilleen, hän tunsi paljon kissoja erityisesti Myrskyklaanista ja Jokiklaanista.
Kun Havukatse alkoi haistella ilmaa, Pimeydenvaras huokaisi, mutta ei sanonut mitään. Ei edes silloin, kun Havukatse alkoi kävellä hieman lujempaa eteenpäin jättäen muun partiosta taaksensa.
“Mihin hänelle tuli kiire?” Ahomyrsky ihmetteli Pimeydenvarkaan takana.
Pimeydenvaras heilautti häntäänsä ärtyneenä - ei Ahomyrskyn kysymykselle, vaan Havukatseelle. “Etsimään myrskyklaanilaisia. Hän kai haistoi jonkun tutun.”
“Tyypillistä”, Jäkälätäplä huokaisi.
Hetken päästä loputkin partiosta löysi myrskyklaanilaiset ja heidän seurassaan olevan Havukatseen. Havukatse jutteli kirjavalle naaraalle, jonka Pimeydenvaras tunnisti Kipinähohteeksi - Myrskyklaanin uusin soturi. Partiossa olivat myös Tuiskumarja oppilaansa Säihkytassun kanssa, sekä vielä yksi soturi ja todennäköisesti tämän oppilas, mutta heitä Pimeydenvaras ei tunnistanut.
Pimeydenvaras aisti, kuinka Sillitassu ja Ahomyrsky hänen takanaan jännittyivät kuin odottaen - tai ehkä peläten - taistelun alkamista.
Jäkälätäplä astui eteenpäin, lähemmäs Havukatsetta, ja piti katseensa myrskyklaanilaisissa. “Tervehdys.”
“Hei vain”, Pimeydenvarkaalle tuntematon, tummanharmaa soturi tervehti Jäkälätäplää ja muita varjoklaanilaisia. “Rajapartiossa tekin?”
“Jonkun pitää varmistaa, ettei Myrskyklaani enää ylitä rajaa meidän puolellemme”, Jäkälätäplä huomautti, mutta hänen äänessään oli keveyttä: ei hän yrittänyt saada taistelua aikaan.
Tihkuviiksi naurahti Jäkälätäplän sanoille. “Pahoittelut siitä…”
Pimeydenvaras väräytti korviansa Tihkuviiksen sanoille ja käveli Havukatseen luokse. Ruskea koll jutteli innostuneena Kipinähohteen kanssa, eikä aluksi huomannut pienikokoisen ystävänsä saapumista ennen kuin Kipinähohde kääntyi katsomaan Pimeydenvarasta.
“Hei! Minä olen Kipinähohde”, naaras esitteli itsensä. Turhaan.
“Tiedän.” Pimeydenvaras tuijotti jäisillä silmillään Kipinähohdetta.
“Ai.”
Havukatse nauroi. “Tässä on Pimeydenvaras, josta olen kertonut. Älä ota hänen sanojaan - tai katsettaan - pahalla.”
“Ooh, sinä olet siis Pmeydenvaras!” Kipinähohde hihkaisi. “Olet tosiaan pikkuruinen, hih.”
Pimeydenvarkaan kurkusta kuului pieni murahdus ja hänen häntänsä piiskasi ilmaa. Jos hän jotain vihasi, se oli pieneksi kutsuminen. “Ja silti minä voittaisin sinut taistelussa hetkessä. Haluatko kokeilla? Lyödä vetoa?”
“Hei, hei, hei, rauhassa nyt kaikki. Emme me tänne tulleet taistelua haastamaan”, Havukatse rauhoittelu Pimeydenvarasta, jonka katse oli muuttunut hyiseksi. “Kipinähohde, oli kiva nähdä sinua pitkästä aikaa. Jutellaan lisää sitten kun nähdään. Minusta tuntuu, että meidän on nyt parasta jatkaa matkaa… Mennään, Pimeydenvaras. Hei, te muut, partio jatkaa matkaansa!”
Jäkälätäplä, Ahomyrsky ja Sillitassu sanoivat nopeat viimeiset sanat myrskyklaanilaisille ja loikkivat sitten jo pois kävelevien Havukatseen ja Pimeydenvarkaan luokse. Pimeydenvarkaan häntä piiskasi yhä ilmaa, eikä kenellekään jäänyt epäilystä siitä, että soturi oli hyvin ärsyyntynyt: ilmapiiri oli yhtäkkiä hyvin jännittynyt, kun Pimeydenvarkaasta huokui kiukkua. Kukaan ei sanonut mitään, ja matka jatkui hiljaisuudessa.
Lopulta Havukatse rikkoi hiljaisuuden. Olihan hän partiosta ainut, joka uskalsi niin tehdä. “Hei, älä ota Kipinähohteen sanoja pahal-”
“Sinä olet kertonut minusta hänelle ja päättänyt kaikista mahdollisista minua kuvailevista sanoista valita ‘pikkuruinen’”, Pimeydenvaras sanoi kylmällä, piikikkäällä äänellä ja heitti Havukatseeseen tappavan mullkaisun.
“Pitihän sinua nyt jotenkin kuvailla… Kipinähohde halusi tietää”, Havukatse selitteli. “Älä nyt ole niin vihainen asiasta. Kipinähohdekin on pieni, näithän sinä!”
Pimeydenvaras ei sanonut mitään, kiristeli vain hampaitaan. Havukatse huokaisi, ja antoi kuin ihmeen kaupalla asian olla. Kyllä Pimeydenvaras leppyisi, kunhan hänelle antoi vain aikaa unohtaa koko juttu.
Havukatse jättäytyi hieman Pimeydenvarkaasta taaksepäin, antaen ystävälleen tilaa, kuten hän tiesi tämän sitä tarvitsevan. Hiljaisuus partiossa ei kuitenkaan jatkunut, sillä Havukatse alkoi jutella Jäkälätäplän, Ahomyrskyn ja Sillitassun kanssa. Pimeydenvaras ei sanonut enää mitään koko partion aikana, vaan jatkoi matkaansa aivan partion edessä vaitonaisena ja yhä ärsyyntyneenä.

Seuraavana yönä Pimeydenvarkaan uni katkesi lyhyeen, kun joku tökki häntä kylkeen ja kuiski hänen nimeään kovalla äänellä. Kolli säpsähti hereille ja ravisteli päätään unisena, yrittäen avata silmiään hämmentyneenä yhtäkkisestä herätyksestä.
Heti kun Pimeydenvaras näki tyttärensä Virvatulen palavan katseen, hän tiesi mitä oli tapahtunut - tai tapahtumassa.
“Emo synnyttää”, Virvatuli sanoi.
Pimeydenvaras ei sanonut mitään. Hän pinkaisi tassuilleen, syöksähti ulos sotureiden pesästä tytär perässään ja juoksi pentutarhalle, jonka asukkaat oli tyhjennetty aukiolle. Kollin toinen tytär, Lumituhka, oli pesän ulkopuolella jännityneen oloisena, ja Pimeydenvaras vain vilkaisi tätä nopeasti pienen nyökkäyksen kera ennen kuin loikkasi sisälle pentutarhaan.
“Kulosydän!” Pimeydenvaras huudahti ja syöksyi kumppaninsa luokse nuolemaan tämän korviaan.
Kulosydämen ilme oli tuskastunut, mutta hän hymyili kirkkaasti nähdessään kumppaninsa luonaan. “Pimeydenvaras, sinä tulit.”
“Tottakai minä tulin. Onko sinulla kaikki hyvin? Tarvitsetko vettä?” Pimeydenvaras aloitti kysymystensä litanian, jonka Kulosydän nopeasti katkaisi.
“Lumituhka toi jo vettä”, Kulosydän sanoi, mutta älähti sitten kivusta kokiessaan erityisen voimakkaan supistuksen.
“Hyvä, hengitä syvään, Kulosydän. Sinä pärjäät loistavasti”, Surulintu sanoi kuningattarelle. “Pimeydenvaras, auta Kulosydäntä hengittämään.”
Pimeydenvaras teki työtä käskettyä. Hän tiesi sen verran, että osasi olla poissa Surulinnun tieltä, mutta auttoi tätä aina pyydettäessä. Synnytys eteni hitaammin kuin Kulosydämen ensimmäinen pentue, ja jokainen hetki siitä oli Pimeydenvarkaan mielestä tuskalias ja suorastaan kidutusta, mutta lopulta ensimmäinen pentu syntyi.
Se oli siro ja pienikokoinen kolli, väritykseltään enimmäkseen valkoinen, mutta turkissa oli myös harmaanruskeaa kasvoissa, tassuissa sekä hännässä. Pimeydenvaras ei voinut olla kehräämättä ja alkoi heti nuolla kollipennun turkkia vastakarvaan ennen kuin Surulintu ehti edes käskyttää häntä.
“Niin pieni…” Pimeydenvaras mumisi itsekseen, tuntien kummallisen lämmön piston sydämessään. Hänen pentunsa oli niin kaunis…
“Toinen pentu on tulossa! Tämä on isompi”, Surulintu sanoi, ja pian pentueen toinen pentu oli syntynyt maailmaan. “Virvatuli, nuole pentua vastakarvaan.”
Pimeydenvaras ei ollut edes huomannut, että Virvatuli oli tullut pesään. Oranssi, värikäs naaras nyökkäsi ja veti toisen pennun itseään vasten, alkaen heti nuolla sitä vastakarvaan.
Tämäkin pentu oli kolli, mutta ensimmäistä isompi. Pennun turkki oli likaisenvalkeaa, ja hänen kasvonsa, tassunsa ja häntänsä olivat kullanruskean ja mustan sävyissä - aivan kuten veljensä, vaikka hänen veljensä värisävy olikin harmaampi. Pimeydenvaras tuijotti pentua, kykenemättä siirtämään katsettaan hetkeen pois.
Pentu näytti aivan hänen veljeltään Roudalta. Veljeltä, joka lähti heidän kulkuri-isänsä mukaan juuri ennen oppilasseremoniaa. Veljeltä, jota Pimeydenvaras ei ollut nähnyt moniin, moniin kuihin ja johon hänellä oli vaikea suhde.
“Jatka pennun nuolemista!” Surulintu sanoi Pimeydenvarkaalle, joka hätkähti ja jatkoi heti ensimmäisen, harmaansävyisen pennun vastakarvaan sukimista.
Kulosydän vaikeroi. “Vieläkö tulee pentu?”
“Yksi vielä”, Surulintu sanoi. “Sinä pärjäät hyvin… tämän jälkeen saat lisää vettä, yrttejä ja ruokaa. Jaksa vielä hetki, Kulosydän.”
Kesti hetki ennen kuin kolmas pentu syntyi. Pimeydenvaras ei heti nähnyt miltä pentu näytti, sillä Surulintu suki tätä hetken vastakarvaan ennen kuin työnsi pennun Kulosydämelle, joka jatkoi heti pennun nuolemista. Sitten Surulintu lähti pois pesästä, todennäköisesti hakemaan Kulosydämelle voimaannuttavaa ruokaa.
Kolmas pentu oli myös kolli, pohjaväriltään valkoinen hänkin. Mutta toisin kuin kahdella ensimmäisellä pennulla, tämän pennun kuviointi oli hänen selässään: pennun selkä, kuten myös hänen kasvonsa ja häntänsä, oli harmaata sävyä, joka taittui lopulta ruskeaan.
“He ovat niin nättejä… täydellisiä…” Kulosydän kehräsi väsyneellä äänellä ja kaapi kaikki kolme pentua itseään vasten, nuolaisten jokaisen päätä hellästi, mutta rakkaudella.
“Niin ovat”, Pimeydenvaras kehräsi. “Kauniita. Niin kauniita.”
“Vau, ne ovat kaikki kolleja!” Virvatuli sanoi, meripihkan väriset silmät loistaen innosta. “Hei! Nyt minulla on kolme veljeä!”
“Niin on”, Kulosydän kehräsi.
“Menen kertomaan Lumituhkalle. Hän jäi ulos varmistamaan, ettei kukaan tule häiritsemään”, Virvatuli sanoi ja loikki pois ennen kuin hänen vanhempansa ehtivät edes sanomaan mitään. Vain hänen siskoaan huhuileva ääni kuului.
Pimeydenvaras katsoi pentuja. “Meidän pitää miettiä heille nimet.”
“Niin…” Kulosydän ei voinut lopettaa kehräämistä. “Mietin… olisiko tämä ensimmäinen Hämäräpentu? Tuo ruskeanharmaa väri muistuttaa hämärää, ja hänhän vähän näyttää sinultakin. Se sopisi hyvin sinun nimesi kanssa yhteen.”
“Se on täydellinen nimi. Hämäräpentu siis”, Pimeydenvaras kehräsi ja nuolaisi sekä Hämäräpentua että Kulosydäntä päälaelle. “Sitten… tuo toinen pentu.”
Kulosydän kohotti katseensa Pimeydenvarkaaseen ja hänen silmissään oli ymmärrystä, kuin hän olisi lukenut kumppaninsa ajatukset. “Sinä saat nimetä hänet.”
“Routapentu.” Se vain lipsahti Pimeydenvarkaan suusta. “Hän on… Routapentu. Käykö se?”
“Tottakai se käy”, Kulosydän naurahti ja nuolaisi Routapennun päälakea. “Routapentu… voi sinä olet niin pehmeä.”
Pimeydenvaras katseli kolmatta, harmaaselkäistä pentua. “Jaa’a, meillä on vielä tämä riiviö nimeämättä.”
“Et sinä heitä voi heti kutsua riiviöiksi”, Kulosydän naurahti.
“He ovat kuitenkin riiviöitä. Kyllä sinä sen tiedät.” Pimeydenvarkaan kasvoille levisi pieni virne. “Olisiko tämä pentu Vaelluspentu?”
Kulosydän räpäytti silmiään. “Melkein kuin isäsi Vaeltaja… oletko varma?”
“Olen.”
“Selvä sitten.” Kulosydän hymyili. “Hämäräpentu, Routapentu ja Vaelluspentu, tervetuloa maailmaan.”
Pimeydenvaras kehräsi ja painautui kumppaniaan vasten. Hän kiersi häntänsä pentujen ympärille vetäen niitä samalla lähemmäs Kulosydäntä. Hän muisti vain yhden aiemman hetken, kun hän oli ollut yhtä onnellinen kuin nyt: Virvatulen ja Lumituhkan syntyessä.
Ja nyt Pimeydenvarkaalla oli kahden upean tyttären lisäksi kolme upeaa poikaa.
“Tervetuloa Varjoklaaniin, Hämäräpentu, Routapentu ja Vaelluspentu.”

Toinen luku - Sun will shine

Kylmätassu kulki aivan emossaan kiinni. Hänen tassunsa palelivat, kun hän asteli sakeasssa lumipyryssä muiden kissojen kanssa. Tuuliklaanin kissat kulkivat kylmän pakkasen purressa kohti Myrskyklaanin reviiriä. Kylmätassu kuuli muutaman oppilaan takanaan epäilevän, että kokonainen klaani saisi jäädä Myrskyklaaniin. Kylmätassuakin epäilytti, mutta isä oli niin itsevarma siitä, että he saisivat turvan Myrskyklaanista.
Emokin oli varma. Hänen olemuksestaan paistoi väsymys ja pelko, mutta hän oli kenties jopa isääkin varmempi, että he saisivat apua Myrskyklaanista. Kylmätassu kuitenkin värähti. Entä jos Häivätähti sanoisi ei ja he joutuisivat takaisin Tuuliklaanin reviirille? Reviiri oli upottavan lumen peitossa ja leiri oli tuhoutunut lumivyöryn takia. Eivät he voisi Tuuliklaanissa olla, he jäätyisivät kuoliaiksi!
Tarinamieli huomasi poikansa hermostuneisuuden ja hellästi hännällään sipaisi Kylmätassun selkää. Oppilas vilkaisi emoon ja luimisti korvaansa. ”Minä… Ottaako Myrskyklaani meidät oikeasti? Entä jos he käännyttävät meidät takaisin tuhoutuneeseen leiriin?”
”Voi rakas”, Tarinamieli hymyili lempeästi ja nuolaisi poikansa päälakea. ”Myrskyklaani ottaa meidät kyllä. Me saalistamme heidän rinnallaan.”
”Myrskyklaani ei käännyttäisi koskaan hädässä olevia”, Ikiauringon ääni kajahti Kylmätassun korvissa. ”He auttavat aina.”
Kylmätassu nyökkäsi muutaman kerran, hänen äänensä hieman vaisu. ”Selvä…”
Tarinamieli hymyili taas ja pudisti päätään. ”Minun emoni kyllä pitäisi viimeistään huolen, että saisimme kaikki jäädä.”
”Täplätuuli?” Kylmätassu muisteli Tarinamielen emon nimen ja Tarinamieli nyökkäsi. Kylmätassua hermostutti entisestään. Hän tapaisi ensimmäistä kertaa isoemonsa. Tarinamieli oli aina sanonut Täplätuulen olevan yksi lempeimmistä kissoista. Tarinamieli kertoi emostaan aina rakastava katse silmissään. Kylmätassu ei rohjennut edes kuvitella tilannetta, jossa olisi eri klaanissa kuin emonsa. Tarinamieli oli ollut niin rohkea, kun oli jättänyt kaiken tutun taaksensa ja liittynyt Tuuliklaaniin kuita sitten. Kylmätassu tunsi itsensä niin säälittäväksi ja pelkuriksi. Ei hänestä olisi koskaan tekemään samanlaista tekoa. Hänen molemmat vanhempansa olivat niin rohkeita ja taitavia.
”Häivätähti antaa meidän kyllä jäädä”, Tarinamieli kehräsi sitten lempeästi. ”Hän saattaa näyttää pelottavalta, mutta ei hän apua tarvitsevia jätä pulaan.”
Kylmätassu nyökkäsi. Hän uskoi kyllä emonsa sanaan, mutta entä jos..? Entä jos Tuuliklaani olisikin tehnyt jotain, josta Myrskyklaani olisi suuttunut? Tai entäpä jos Tähtiklaani kieltäisi heidän jäämisensä Myrskyklaanin reviirille? Entä jos Häivätähti oli niin pelottava, että-
”Seis!” tuntemattoman kissan äänen kajahdus sai Kylmätassun karvat pörhistymään ja perääntymään emonsa käpälien taa suojaan. Kollia kismitti ja vapisevin askelin palasi emonsa vierelle.
Oranssivalkoinen kolli seisoi hieman kauempana puiden lomassa. Aamuauringon ensisäteet saivat hänen silmänsä hehkumaan aavemaisella tavalla ja hänen takaataan ilmestyi muutama muu kissa. Aamupartio, Myrskyklaanin aamupartio.
Oranssivalkoinen kolli asteli Pilvitähteä vastaan. He olivat liian kaukana, joten Kylmätassu ei kuullut hiiskaustakaan, mitä hänen isänsä puhui tälle Myrskyklaanin kissalle. Myrskyklaanilaisen katse kuitenkin pehmeni nopeasti ja pian hän johdatti koko Tuuliklaania Myrskyklaanin reviirin halki kohti heidän leiriään.
Vaikka maassa oli yhä lunta, maa tassujen alla oli paljon muhkuraisempaa kuin Tuuliklaanin vähäpuisilla nummilla. Kylmätassu kompuroi muutaman kerran maasta puskeviin juuriin. Miten ihmeessä Myrskyklaanin kissat oikein metsästivät tällaisessa paikassa? Maa oli epätasaista, täynnä juuria ja kiviä ja puita kohosi silmänkantamattomiin.
”Metsästitkö sinä tosiaan joskus täällä?” Haikaratassu kysyi heidän emoltaan, joka kehräsi huvittuneena pentujensa uteliaille katseille.
”Eihän täällä pysty juoksemaan!” Pääskytassu tokaisi silmäillessään puiden peittämää reviiriä. ”Puita ja suuria kiviä joka puolella!”
”Se meissä kaikissa onkin hienoa”, Tarinamieli maukui hymy huulillaa, ”me jokainen osaamme eri asioita. Myrskyklaanin kissat opettelevat vaanimaan puiden lomassa ja kiipeämään saaliinsa perässä puihin. Tuuliklaanissa me taas juoksemme tuulen lailla saaliimme perään.”
”Puissa?” Kylmätassun viikset värähtivät ja hän käänsi katseensa suoraan ylöspäin. Puuthan kohosivat hurjan korkealle! Kollioppilasta alkoi huimata pelkkä ajatuskin!
”Niin. Tuuliklaanin kissalle metsässä saalistaminen tuottaa vaikeuksia esteiden puolesta, mutta Myrskyklaanin kissa ei pysty juoksemaan yhtä kovaa kuin Tuuliklaanin kissa. He opettelevat eri saalistustekniikoita; saalistavat hiljaa piilossa ja hyökkäävät, kun on sopiva hetki. Tuuliklaanin nummilla he ovat taas haavoittuvaisia, kun taas Tuuliklaanin kissa juoksee helposti saaliinsa kiinni”, Tarinamieli kertoi pennuilleen. ”Ympäristö vaikuttaa meihin.”
Kylmätassu tuijotti emoaan suu hieman ihmetyksestä raollaan. Hän katseli taas ympärillään olevaa metsää, mutta näki sen nyt eri tavalla kuin ennen. Jos hän olisi syntynyt Myrskyklaaniin, hänellekin opetettaisiin metsästystä vaanien ja kiipeillen. He kaikki osasivat jotain, mitä toiset eivät. Siksi oli useampi klaani kuin vain yksi. Kylmätassu tunsi nyt oikeastaan jopa ihailua Myrskyklaanin kissoja kohtaan. He osasivat niin paljon, mitä Kylmätassu ei ollut edes ennen ajatellutkaan.
Kun kissajoukon vauhti hidastui, Kylmätassu kurtisti ihmeissään kulmiaan. Miksi he oikein pysähtyivät? Läikikäs oppilas kääntyi katsomaan emoaan kysyvästi.
”Olemme perillä”, Tarinamieli kuiskasi hänen korvaansa. Perillä? Eihän täällä ole mitään? Paitsi… Voimakas kissojen haju. Paljon kissoja. Mutta… missä ihmeessä?
Silloin Kylmätassu sen näki. Lumen peittämät puskat eivät olletkaan siinä sattumalta vaan ne oli rakennettu leiriä suojaamaan! Leiri oli noiden korkeiden lumikinosten siimeksessä. Kului hetki jos toinenkin kunnes Pilvitähti ilmoitti Häivätähden antaneen heidän jäädä Myrskyklaanin reviirille. Heidän tulisi saalistaa Myrskyklaanin kissojen kanssa ja kunnioittaa Myrskyklaanin reviiriä läsnäolonsa ajan. Kylmätassu ei laittanut vastaan. He olivat nyt toisen klaanin kotona, totta kai heidän tulisi kunnioittaa heidän kotiaan.

Tavattuaan Täplätuulen, emonsa emon, Kylmätassu oli aluksi säikähtänyt. Klaaninvanhimman turkki kun oli täynnä arpia ja hänen toinen silmänsä oli näkyvästi sokea, kun pupilli oli valkea. Nyt kun he olivat viettäneet aikaa yhdessä jo useamman kerran viimeisten auringonkiertojen aikana, Kylmätassu rakasti isoemoaan. Hän oli yksi lempeimmistä sieluista, jonka Kylmätassu tunsi. Hän kertoi paljon tarinoita, joita Kylmätassu ei ollut ennen kuullut, vaikka hän oli omalta emoltaan kuullut satoja. Aina päivän askareiden jälkeen Kylmätassu etsi Täplätuulen leiristä ja vietti tämän kanssa aikaa. Hänen seurassaan oli niin… rauhallista ja tuntui kuin kaikki huolet ja pelot katosivat pieneksi hetkeksi.
Myrskyklaani ei muutoin tuntunut kodilta. Täplätuulen seurassa oli toki toisin, mutta muutoin… Saalistaminen oli vaikeaa ja tuskaista, ympärillä oli paljon enemmän kissoja kuin koskaan ennen ja Kylmätassu ei muistanut edes puolien Myrskyklaanin kissojen nimiä. Metsässä oli niin paljon enemmän ääniä ja näkyvyys oli niin rajoittunut puiden takia. Kylmätassu kaipasi avointa nummea, kirkasta taivasta yllään ja tuulen hentoa virettä ympärillään. Metsässä kyllä tuuli, mutta se oli erilaista. Mukana oli uusia hajuja. Tuuli haisi erilaiselta ja kuulosti erilaiselta. Se ei ollut koti. Mutta se kelpasi.

Kävelyt omassa rauhassa metsän siimeksessä… Niissä oli kuitenkin sitä jotain. Täplätuuli oli niitä ehdottanut Kylmätassulle ja vaikka läikikäs oppilas olikin aluksi ollut epäileväinen, oli näistä kävelyistä tullut tapa. Jokin siinä, miten auringon säteet puskivat puiden lomasta kohti maata teki metsästä niin taianomaisen näköisen. Ei kolli koskaan kauas vaeltanut, pelkäsi eksyvänsä tai tulevansa hyökätyksi yksin ollessaan.
”Olet hiljainen”, ääni kutitti Kylmätassun korvia. Näissä kävelyissä oli myös se puoli, että Tuuliklaanin kissa pystyisi rauhassa keskustelemaan Ikiauringon kanssa. Ikiaurinko oli varoittanut, että itsekseen puhuminen saattaisi herättää kummastusta muissa kissoissa eikä Kylmätassu ihmetellyt sitä yhtään. ”Eikö klaanisi ole vieläkään palannut omalle reviirilleen?”
”Ei”, Kylmätassu vastasi samalla, kun ravisteli turkiltaan siihen laskeutuneet lumihiutaleet. Auringon säteet katosivat hiljalleen ja niiden tilalle saapui hento lumisade. ”Lumi peittää yhä leirin kokonaan.”
”Kaivakaa se esille”, Ikiaurinko sanoi. Hänen äänessään oli kuitenkin vitsikkyyttä eikä hän siis ollut ihan tosissaan.
”Kai jotkut soturit osittain sitä kaivavatkin esille”, Kylmätassu selitti. ”Mutta Pilvitähti on käskenyt olemaan varovaisia, ettei lumi sorru kenenkään päälle. Lumi onneksi sulaa jo hiljalleen pois.”
”Hyvä se on olla varovainen”, Ikiaurinko vastasi hyväksyvästi. ”Emmehän halua kenenkään kuolevan lumen alle.”
Kylmätassu vain humisi vastaukseksi. Hän oli pysähtynyt katsomaan kauempana olevaa pientä hiirtä, joka ei ollut huomannut Kylmätassua. Kolli painui matalaksi ja yritti kulkea mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti kohti näkemäänsä saalista.
Kolli loikkasi kohti hiirtä, mutta tuttuun tapaan hiiri puikkelehti karkuun ja katosi lumeen hetkeä myöhemmin. Kylmätassu huokaisi ja pyyhkäisi lunta kynsillään turhautuneena.
”No? Mikä on?” Ikiaurinko kysyi.
”Minä- äh. Saalistaminen metsässä ei vain onnistu. Se on niin vaikeaa, ei se sovi minulle”, Kylmätassu mutisi kuoputtaen kynsillään lunta.
”Ei ainakaan tuolla asenteella”, Ikiaurinko vastasi tuhahtaen. ”Klaaneihin liittyy toisinaan niiden ulkopuoleltakin kissoja, ei se heidän veressään ole, miten he osaavat saalistaa. He sopeutuvat ympäristöönsä. Toki Tuuliklaanin kissojen kehot ovat sopeutuneet vuosien aikana juoksemiseen, mutta ei se estä oppimasta.”
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?” Kylmätassu huokaisi epätoivoisena. ”Saan hädin tuskin koskaan mitään kiinni saalistusharjoituksissa! Olen Tuuliklaanista...”
”Voit joskus joutua tilanteeseen, jossa joudut saalistamaan muualla kuin nummilla ja avarassa”, Ikiaurinko sanoi jämäkästi. ”Sinä pystyt siihen kyllä. Pidi itsesi piilossa, kehosi matalana ja askeleesi varovaisina. Katse saalissa koko ajan, aivan kuten nummella. Yritä uudestaan. Sinä pystyt siihen. Emosikin pystyi. Jos olisit syntynyt Jokiklaaniin, osaisit jo uida. Se on opettelusta kiinni. Et ehkä ruumiinrakenteesi puolesta koskaan olisi parhain saalistaja metsässä, mutta ei se estä sinua oppimasta.”
Kylmätassu tuijotti tassujaan hetken aikaan. Ikiaurinko oli oikeassa. Kylmätassu oli ajatellut samaa silloin, kun Tuuliklaani oli tullut hakemaan turvapaikkaa Myrskyklaanista. Ja vaikka hän ei ollutkaan emonsa, hänen emonsa oli elävä todiste siitä, että asioita voi oppia.
”Hyvä on”, Kylmätassu veti syvään henkeä. ”Tai-taidat olla oikeassa.”
”Hyvä. Nyt kuuntele tarkkaan”, Ikiaurinko aloitti. ”Sinun tulee kulkea matalana, kuvittele itsesi osaksi maata tassujesi alla…
Kun Kylmätassu palasi takaisin leiriin, hän kantoi leukojensa välissä oravaa. Hän tunsi itsensä niin ylpeäksi, kun oli onnistunut saamaan saalista. Hänen mestarinsa tuli häntä vastaan ylpeä pilke silmissään.
Yön laskeutuessa taas kerran metsän ylle, Kylmätassu katseli ihaillen kohti taivasta. Puiden latvojen lomasta näkyi hieman öistä tähtitaivasta. Hän rakasti aina nummella katsella avointa tähtien asuttamaa taivasta. Jokin tähtien tuikkeessa toi hänelle rauhaa. Missä tahansa hän olikaan, tähdet olisivat aina hänen kanssaan.
Oppilas laski katseensa ja silmäili pienissä pesissä nukkuvia klaanitovereitaan. Myrskyklaanin leirin ulkopuolelle oli rakennettu Tuuliklaanin kissoille väliaikaisia leirejä, jotta kaikki mahtuisivat suojaan ja nukkumaan. Kylmätassu vilkaisi lähellään nukkuvia vanhempiaan ja huokaisi hieman. Kyllä he tästä selviäisivät ja pääsisivät pian kotiin taas. Hiirenkorva sulattaisi lumen pian pois. Ikiaurinko oli sanonut samaa.
Aurinko nousisi vielä.

LUKU 1
Aamuauringossa hymyilen / hyräilen, ilmassa leijailen

Laulupentu rakasti perhettään. Hänen mielestään hänen emonsa Laventelinenä oli kaikista paras emo koko maailmassa, ja hänen isänsä Liekkisade puolestaan maailman paras isä. He jaksoivat aina kuunnella Laulupennun puheensorinaa siitäkin huolimatta, ettei pentu oikein sanonut mitään järkevää ja kadotti punaisen lankansa toistuvasti. Mutta Laventelinenä tai Liekkisade ei koskaan pyytänyt Laulupentua olemaan hiljaa.
Vanhempiensa lisäksi Laulupentu tietenkin rakasti myös sisaruksiaan Ohdakepentua ja Viserrsypentua, jotka hekin jaksoivat kuunnella siskonsa puhetta - toki pentuina heidän kärsivällisyytensä ei aina riittänyt, mutta tätä Laulupentu ei pistänyt pahakseen. Hän tykkäsi enemmän leikkiä pentuetovereidensa kanssa kuin kertoa heille mitä lie päättömiä, pennun mielikuvituksesta kumpuavia ideoita.
Viime päivinä kolmen sisaruksen keskuudessa oli vallinnut jännittyneisyys ja odotus, sillä he kaikki tiesivät mitä olisi pian luvassa: oppilasseremonia. Jokainen pennuista reagoi seremonian odottamiseen hieman eri tavoin. Viserryspentu miltei tärisi innosta, Ohdakepentu oli normaaliakin hiljaisempi, ja Laulupentu ei oikein tiennyt miten päin olisi. Tottakai hän halusi olla oppilas ja lopulta soturi, mutta hän rakasti pentutarhan lämpöä, emonsa tuoksua, ja muiden pentujen kanssa leikkimistä. Eikö hän menettäisi tämän kaiken, kun siirtyisi oppilaiden pesään nukkumaan? Eikö hänelle tulisi ikävä entistä?
Mutta siinä samassa Viserryspentu loikkasi häntä päin, ja Laulupennun kaikki huolet katosivat kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
“Ja näin Viserrysmieli voittaa tuuliklaanilaisen Laulukukan hurjassa kaksintaistelussa!” Viserryspentu hihkaisi painettuaan Laulupennun vasten maata. “Antaudu, Laulukukka!”
Laulupentu yritti rimpuilla irti veljensä alta. “Hei! Päästä minut!”
“Vain jos antaudut!”
Pieni naaraspentu yritti vielä pyristellä irti, mutta turhaan. Hänen katseensa osui Ohdakepentuun, joka tuijotti sisaruksiaan uteliaana. “Ohdakepentu, auta!”
“Älä edes yritä!” Viserryspentu uhmasi.
“Hei, ehkä sinun pitäisi päästää Laulupentu menemään, Viserryspentu”, Ohdakepentu sanoi. Hänen hännänpäänsä kääntyili, kenties hermostuneisuudesta.
Viserryspentu huokaisi, mutta loikkasi pois Laulupennun päältä. Laulupentu kampesi itsensä jaloilleen ja yritti sukia sekaisin mennyttä turkkiaan takaisin yhtä sileäksi kuin se oli aiemmin ollut.
“Meistä tulee kohta sotureita, mikä tarkoittaa sitä, että meidän on valmistauduttava ja harjoiteltava”, Viserryspentu sanoi täynnä intoa ja tarmoa. Hänen siniset silmänsä hehkuivat, ja Laulupennun mielestä hänen veljensä näytti jo oppilaalta.
Ohdakepentu hymyili rauhallista hymyään. “Meistähän tulee oppilaita kohta. Ja sitten me opimme kaiken tarvittavan.”
Laulupentu tunsi jännityksen värähtelevän hänen turkkiaan pitkin. Hän ei malttanut odottaa oppilasseremoniaa, mutta samalla koko asia hermostutti häntä. Kuka tulisi olemaan hänen mestarinsa? Mitä hän oppisi ensin? Entä jos hän ei osaakaan mitään? Pääsisikö hän nukkumaan Aurinkotassun kanssa samaan pesään? Voisiko hän silti vierailla emonsa ja isänsä luona? Entä jos hän näkisi painajaista ja kaipaisi emonsa lohtua?
“Oletteko te valmiita- Tähtiklaani sentään, Viserryspentu, turkkisi on aivan sekaisin!” petutarhan edustalle saapunut Laventelinenä sanoi ja veti heti oranssivalkoisen kollipennun luoksee sukiakseen tämän turkin sileäksi.
“Harjoittelin taistelua.”
“Siltä näyttää.” Laventelinenä hymähti.
Ohdakepentu istahti emonsa lähelle ja katseli hetken, kuinka Laventelinenä siisti Viserryspennun sotkuista turkkia. “Milloin oppilasseremoniamme on?”
“Tänäänhän se”, Laventelinenä kehräsi, “ja sen takia teidän täytyy näyttää edustuskelpoisilta.”
“Tänään?” pennut kysyivät kaikki yhtä aikaa kovaan ääneen, silmät epäuskosta pyöreät. He tiesivät seremonian olevan lähellä, mutta eivät arvanneet sen olevan aivan kohta. Eiväthän he olleet mitenkään edes valmistautuneet!
“Kyllä”, paikalle saapunut Liekkisade sanoi pienen kehräyksen kanssa ja nuolaisi Ohdakepenun päälakea. “Unitähti on juuri valmistamassa seremonian aloittamista.”
“Onko hän päättänyt jo mestarimme?” Laulupentu kysyi, kaksiväriset silmät välähdellen innosta. “Hänen täytyy olla, eikö vain!? Kenet minä saan mestariksi? Entä Viserryspentu? Ja Ohdakepentu?”
“Niin, kenet minä saan mestariksi? Saanko sinut, isä?” Viserryspentu kysyi yhtä innostuneena.
“Minulla on jo oppilas”, Liekkisade naurahti ja painoi hetkeksi kuononsa Viserryspennun korvaa vasten. “En valitettavasti voi olla kenenkään teidän mestari.”
Laventelinenä hymyili. “Yleensä vanhemmat eivät toimi oppilaan mestarina, mutta olisi aivan mahtava saada teidät oppilaiksemme.”
“Höh”, sanoi Viserryspentu. “No, kuka mestarini sitten on?”
“Emme tiedä”, Liekkisade sanoi.
Laulupentu ja Ohdakepentu vilkaisivat molemmat toisiaan. Heitä molempia jännitti tuleva oppilasseremonia selkeästi enemmän kuin Viserryspentua, vaikka he kaikki kolme olivatkin aivan innoissaan asiasta. Laulupentu kävi mielessään kaikki tuntemansa soturit ja pohti hiljaa itsekseen kuka voisi olla hänen tuleva mestarinsa… Kultaliekki oli mukava - olihan hän Laventelinenä sisko - mutta niin oli myös Aamuruusu. Toisaalta Aamuruusulla taisi olla jo oppilas…
Laulupentu havahtui ajatuksistaan, kun Laventelinenä alkoi jälleen sukimaan hänen turkkiaan siistiksi. Myös Liekkisade oli alkanut pesemään Ohdakepennun turkkia, suoristaen tämän harmaat karvat tasaisiksi. Viserryspentu vaihteli painoaan tassulta toiselle hermostuneena, kun hän odotti omaa vuoroansa. Jokainen heistä halusi näyttää siistiltä ja edustavalta kohta koittavaa oppilasseremoniaa varten: heidän täytyi tehdä vaikutus mestariensa lisäksi koko klaaniin!
Kun pennut olivat edustuskelpoisen näköisiä, he jäivät odotteleman pentutarhan vierelle Laventelinenä ja Liekkisade heidän takanaan. Laulupentu liikutteli hännänpäätänsä jännittyneenä, eikä hän voinut mitään sille, että hänen katseensa poukkoili paikasta toiseen. Hän näki, miten Yksisiipi vei tuoresaalista parantajan pesää kohti ja miten kaksi Laulupennulle vielä tuntematonta oppilasta leikki keskenään - tai ehkä he harjoittelivat taistelua. Pian kaislikko leirin toisessa päässä liikahteli, ja muutaman kissan partio saapui aukiolle. Laulupentu tunnisti heistä vain Aurinkotassun, mikä sai pienen pennun kohottamaan päätänsä hieman enemmän ja hymyilemään, kun hän kohtasi katseensa mustan oppilaan kanssa. Aurinkotassu tuijotti hetken takaisin, ja kääntyi sitten pois, korva värähtäen.
Pennuista tuntui kuin he olisivat odottaneet ikuisuuden, mutta vihdoin Unitähti sujahti ulos pesästään yhdessä varapäällikkönsä Olkiväreen kanssa. He vaikuttivat vaihtavan vielä muutaman nopean sanan ennen kuin Unitähti nyökkäsi ja loikkasi ylös Virtakivelle. Jo korkealle taivaalle noussut aurinko sai päällikön mustan turkin kiiltämään kuin siinä olisi ollut kymmeniä pieniä tähtiä tuikkimassa. Olkiväre jäi kiven juurelle istumaan, katse tyynenä.
“Katsokaa! Unitähti nousi Virtakivelle!” Viserryspentu kuiskasi innostuneena.
“Nytkö se tapahtuu?” Ohdakepentu hämmästeli.
Laventelinenän ääni kuului Laulupennun takaa. “Kyllä vain, pikkuiset. Nyt se tapahtuu.”
Ja siinä samassa Unitähden ääni kajahteli leirissä, kun hän kutsui kaikki jokiklaanilaiset kokoontumiseen. Vähitellen sotureita, oppilaita ja klaaninvanhimpia alkoi ilmestymään aukiolle, kukin kuiskutellen toistensa kanssa. Parantajaoppilas Vesitassu jäi istumaan pesänsä edustalle Yksisiipi vierellään, ja Laulupentu kuuli takaansa ääniä, kun pentutarhan pennut kirmasivat aukiolle innoissaan kuulutuksesta.
Minulle tulee heitä ikävä, Laulupentu pohti katsellessaan, miten Iltapentu ja Sädepentu miltei hyppelehtivät ilmaan heidän emonsa yrittäessä hillitä pentujaan.
“Minun on ilo ilmoittaa, että Jokiklaani on valmis vastaanottamaan kolme uutta oppilasta!” Unitähti julisti ja piti hetken hiljaisuuden puheessaan, kun jokiklaanilaiset hurrasivat. Uusia oppilaita ei ollut vähään aikaan tullut. “Ohdakepentu, Viserryspentu ja Laulupentu. Tuletteko lähemmäs?”
Kolme pentua kävelivät varovaisesti, pienet kehot täynnä jännitystä ja intoa, kohti Virtakiveä, jonka huipulta tumma päällikkö katseli heitä. Laulupentu vilkaisi taaksepäin kohti vanhempiaan. Laventelinenä hymyili hänelle, ja Liekkisade nyökkäsi silmät ylpeydestä kirkkaina.
Kun kolme sisarusta istuivat aukion keskellä klaanitovereittensa ympäröimänä, Unitähti jatkoi puhettaan: “Ohdakepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina soturinimeesi asti sinut tunnetaan Ohdaketassuna. Saat mestariksesi Kyyhkytuulen.”
Kaikki kolme pentua kääntyivät katsomaan Kyyhkytuulta, joka istui vain vähän matkan päässä. Kyyhkytuuli oli yksi Laventelinenän sisaruksista, joka oli äänekäs ja innostunut soturi, mutta Laulupentu kuvailisi tätä parhaiten kirkkaaksi kissaksi. Hän oli varmasti hyvä mestari. Kyyhkytuuli suoristi selkänsä ja katsoi iloisena Ohdaketassua, sitten ylös kohti Unitähteä.
“Kyyhkytuuli, olet osoittanut olevasi tarmokas ja uskollinen, ja olet valmis ottamaan oppilaan. Odotan sinun mestarina välittävän Ohdaketassulle kaiken tietosi”, Unitähti jatkoi.
Kyyhkytuuli nousi ylös paikaltaan ja käveli rauhassa Ohdaketassua kohti. Ohdaketassu vilkaisi nopeasti pentutovereitaan ennen kuin nousi itsekin tassuilleen ja lähti kohti uutta mestariaan.
Ohdaketassu ja Kyyhkytuuli koskettivat toistensa neniä, ja silloin koko klaani alkoi hurrata Ohdaketassun uutta oppilasnimeä.
“Ohdaketassu! Ohdaketassu!”
Kyyhkytuuli jäi istumaan Ohdaketassun vierelle, kun he peruuttivat sivummalle antaakseen tilaa Viserryspennulle ja Laulupennulle.
Unitähden katse kiinnittyi Viserryspentuun. “Viserryspentu, sinäkin olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään, kunnes saat soturinimesi tunnettakoot sinut Viserrystassuna. Mestariksesi tulee Mustikkasydän.”
Laulupentu ei ollut varma kuka Mustikkasydän oli, kunnes huomasi kaikkien katseiden kääntyvän mustavalkoiseen kolliin melko lähellä Kyyhkytuulta ja Ohdaketassua. Mustikkasydän kumarsi rauhallisesti Unitähdelle.
“Mustikkasydän, olet osoittanut olevan kärsivällinen ja sydämellinen. Odotan sinun mestarina välittävän tämän ja kaiken muun osaamasi Viserrystassulle.”
Aivan kuten Ohdaketassu ja Kyyhkytuuli hetkeä aiemmin, Mustikkasydän ja Viserrystassu kävelivät toistensa luokse koskettamaan kuonojaan, ja sitten koko klaani alkoi hurraamaan Viserrystassun nimeä.
“Viserrystassu! Viserrystassu!”
Laulupentu seurasi veljensä kävelyä pois jännitys kihelmöiden hänen turkissaan. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä kumman paljaaksi ja haavoittuvaiseksi istuessaan yksin koko klaanin edessä. Jokaisen katse oli hänessä, kun Unitähti oli hetken hiljaa ja antoi jokiklaanilaisten rauhoittua.
“Ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä; Laulupentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinunkin aika päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinnut tunnetaan Laulutassuna. Mestariksesi tulee Olkiväre.”
Laulutassu räpäytti silmiään. Oliko hän kuullut oikein? Hetken ajan hän epäili korviensa olevan epäkunnossa, mutta kohdatessaan Virtakiven juurella istuvan Jokiklaanin varapäällikön tyynen ja vakaan katseen hän tiesi kuulleensa aivan oikein. Olkiväre olisi hänen mestarinsa. Jokiklaanin varapäällikkö.
“Olkiväre”, Unitähti sanoi, katse sidottuna tuohon ruskeankirjavaa kollikissaan, “olet osoittanut olevasi luotettava ja viisas. Odotan, että opetat ja välität kaiken tietosi Laulutassulle.”
Oli Laulutassun aika kävellä mestarinsa luokse. Hän otti muutaman haparoivan askeleen, mutta sai sitten enemmän itsevarmuutta tassuihinsa, kun Olkiväre lähti kävelemään häntä kohti. Varapäällikkö oli Laulutassua kovin paljon isompi, eikä hänen tyynen keltaisia silmiään ollut helppo lukea, mutta Laulutassu oli huomaavinaan innokkuutta mestarinsa katseessa.
Olkiväre kosketti Laulutassun kuonoa, ja sitten Jokiklaani ryhtyi tuttuun tapaan huutamaan uuden oppilaan nimeä.
“Laulutassu! Laulutassu!”
“Menehän perheesi luokse”, Olkiväre kuiskasi Laulutassulle, joka nyökkäsi silmät suurina ja loikki kohti vanhempiaan. Ohdaketassu ja Viserrystassu tekivät samoin, ja pian koko perhe oli koossa samalla kun jokiklaanilaiset huusivat heidän kaikkien uusia nimiä.
“Olen niin ylpeä teistä!” Laventelinenä hihkaisi ja nuolaisi jokaisen pentunsa päälakea muutamaan otteeseen.
“Saitte aivan loistavat mestarit! Jokainen teistä!” Liekkisade iloitsi suuren kehräyksen kera. “Ah, teistä tulee upeita oppilaita ja sotureita.”
“Emo, tiesitkö, että Kyyhkytuulesta tulisi minun mestarini?” Ohdaketassu kysyi Laventelinenältä, kun naaras oli lopettanut pentunsa nuolemisen.
Laventelinenä hymähti huvittuneen oloisena. “En tiennyt. Mutta sen tiedän, että Kyyhkytuuli tulee kouluttamaan sinut hyvin.”
“Laulutassu, vautsi, sait varapäällikön mestariksesi! Olen hieman kateellinen…” Viserrystassu sanoi siskolleen. “Mutta olen kyllä tyytyväinen Mustikkasydämeen! Vaikka eihän mikään vedä vertoja klaanin varapäällikölle…”
Laulutassu kehräsi veljelleen. “Voin kertoa sinulle kaiken, mitä Olkiväre minulle opettaa. Sitten hän on melkein kuin meidän molempien mestari!” naaras naureskeli.
Laulutassu jäi vielä joksikin aikaa juttelemaan sisarustensa ja vanhempiensa kanssa, kunnes Liekkisateen oli lähdettävä partioon, ja Laventelinenän oli mentävä auttamaan Supihammasta pentutarhaan (Supihampaan pennuissa oli Laulutassun mielestä paljon hoidettavaa). Eikä kestänyt aikaakaan, kun Olkiväre tuli hakemaan Laulutassua tämän ensimmäiselle harjoitukselleen - tai mitä ikinä he aikoivatkaan tehdä.
“Yleensä veisin aivan ensimmäisenä oppilaani kiertämään reviirin, mutta tänään joudun tehdä pienen poikkeuksen”, Olkiväre sanoi Laulutassulle. He olivat siirtyneet hieman sivummalle juttelemaan ja jostain syystä Aurinkotassu oli heidän kanssaan.
“Selvä… hei, miksi Aurinkotassu on myös kuuntelemassa?” Laulutassu kysyi. Häneltä meni totta puhuen hieman ohitse se, mitä Olkiväre sanoi, sillä niin keskittynyt oli hän Aurinkotassuun.
“Hän on juuri se poikkeuksen aiheuttaja”, Olkiväre sanoi. “Unitähti ei ehdi tänään kouluttaa Aurinkotassua, joten hän tulee meidän mukaamme.”
“Aijaa…” Laulutassu oli hetken hiljaa, ja sitten hänen puhetulvansa vapautui aivan kuin joku olisi avannut padon. “Okei! Käy se minulle! Minne me menemme? Mitä me teemme ensin? Ooh, voinko harjoitella uimista? Tai ei! Haluan ensin kalastaa. Emo rakastaa kalaa.”
Olkiväre naurahti. “Kaikki ajallaan, kaikki ajallaan. Mutta aloitamme kyllä ensin saalistamisesta - tosin emme mene kalastamaan aivan vielä.”
“Se käy minulle!” Laulutassu sanoi iloisena. “Hei, Aurinkotassu, sinähän osaat jo metsästää? Harmi, ettemme mene kalastamaan, sinunhan lempiruokaasi oli kala…” Laulutassu muisti sen joitakin auringonkiertoja sitten tapahtuneesta keskustelusta, jonka hän oli käynyt Aurinkotassun kanssa tuoresaaliskasan luona. Musta oppilas oli kertonut pitävänsä kalasta ja… punatulkuista! “Metsästämmekö me punatulkkuja?!”
“Sinussa sitten riittää puhetta”, Olkiväre tuumaili, kenties itsekseen. “Olen siis kahden ääripään kanssa…”
“Ehkä me saamme punatulkun kiinni”, Aurinkotassu sanoi rauhallisella äänellä Laulutassulle.
“Toivotaan!”
“Aletaanhan mennä. Riista ei odota.” Olkiväre lähti johdattamaan kahta oppilasta ulos leiristä puhuen samalla. “Minusta olisi hyvä idea, jos ensin Aurinkotassu näyttäisi Laulutassulle miten saalistusasento toimii - samalla saan testattua Aurinkotassulta hieman perustaitoja - ja sitten voin jäädä kahdestaan Laulutassun kanssa harjoittelemaan. Sen aikana Aurinkotassu voi pyrkiä metsästämään itsenäisesti. Kenties annan sinulle jonkin haasteen… eihän saalistusharjoituksesta liian helppoa saa tehdä.”
Laulutassu kuunteli mestariaan tarkkaavaisena. Hän ei tiennyt, että Olkiväre puhui niin paljon: jostain syystä hän oli pitänyt varapäällikköä melko hiljaisena persoonana, mutta kenties se oli väärä vaikutelma. Olkiväre ei kuitenkaan puhunut nopeasti ja ajattelemattomasti, kuten Laulutassu useimmiten teki, vaan hän vaikutti harkitsevan jokaista lausettansa tai jopa sanaansa etukäteen, tunnustellen niitä ensin kielensä päällä.
“Kuulostaa hyvältä”, Aurinkotassu sanoi.
“Tehdään siis niin.”
Laulutassu katseli uteliaana ympärilleen, kun hän seurasi Olkivärettä ja Aurinkotassua. Pehmeää lunta oli siellä sun täällä ja peittivät alleen kiviä, joihin Laulutassu aina silloin tällöin kompuroi, sillä hän ei lainkaan katsonut mihin oli astumassa. Taivas hohkasi pilvetöntä, sinistä hehkuaan ja aina silloin tällöin lintuparvi lensi heidän ylitseen tuolla korkealla, kissojen kynsien ulottumattomissa. Laulutassu olisi halunnut nähdä jo koko reviirin, mutta tiesi joutuvansa vielä odottamaan jonkin aikaa - ainakin hän pääsisi nyt harjoittelemaan metsästystä! Sehän oli taidoista se tärkein.
He eivät kävelleet pitkään, kun he tulivat sopivan kokoiselle aukealle osuudelle. Olkiväre pyyhkäisi hännällään hieman lunta pois, ja kääntyi sitten katsomaan kahta oppilasta.
“Selvä on”, varapäällikkö sanoi. “Aurinkotassu, sinä voit näyttää Laulutassulle oikeanlaisen saalistusasennon. Korjaan sinua tarvittaessa.”
Aurinkotassu nyökkäsi ja asettui aukean keskelle. Hän katsoi Laulutassua. “Oletko valmis?”
“Olen!” Laulutassu hihkaisi ja loikkasi hieman lähemmäs mustaa naarasoppilasta. Silmät suurina hän katseli, kuinka Aurinkotassu laskeutui maata vasten, vatsa miltei hipoen lunta, ja pää muuta kehoa alempana. Varovaisin askelin Aurinkotassu liikkui eteenpäin, ja Laulutassu suorastaan loikki tämän ympärillä nähdäkseen mahdollisimman tarkasti mitä naaras oli tekemässä.
“Laske häntää hieman alemmas”, Olkiväre sanoi. “Loistavaa, Aurinkotassu.”
Aurinkotassu teki työtä käskettyä, ja laski häntäänsä aavistuksen verran alemmas.
“No niin, näetkö, Laulutassu?” Olkiväre kysyi ja käveli lähemmäs Aurinkotassua. “Häntä pitää olla alhaalla, jotta saalis ei näe sitä - mutta ei liian alhaalla, ettei se liikuta lehtiä ja risuja maassa ja aiheuta ääntä. Tasapaino kaikkien neljän tassun välillä on hyvin tärkeää, jotta et kaadu kesken hiipimisen. Mutta juuri ennen kuin loikkaat kohti saalista, paino on hieman siirrettävä takatassuille.”
Laulutassu nyökkäili kiihkeästi, yrittäen pistää jokaisen Olkiväreen sanan mieleensä. “Häntä alas, mutta ei liian… Tasapaino tärkeää… Loikatessa painoa enemmän takatassuille… Selvä!”
“Kokeilehan loikata, Aurinkotassu”, Olkiväre sanoi.
Aurinkotassu pysähtyi, ja Laulutassu näki miten tämä painautui hieman enemmän takatassuilleen juuri ennen kuin hyppäsi lumi pöllyten korkealle ilmaan - ja laskeutui sitten tottuneen kepeästi maahan.
“Loistavaa!” Olkiväre kehräsi.
“Vautsi!” Laulutassu henkäisi. “Tuo oli upea, Aurinkotassu!”
Aurinkotassu nuolaisi rintakarvojaan hieman nolostuneena. “Ei se mitään ollut…”
“Laulutassu, sinun vuorosi. Voitte molemmat mennä saalistusasentoon yhtä aikaa, ja katsotaan mitä Laulutassu on jo oppinut”, Olkiväre ohjasi kahta oppilasta.
Loppuharjoitukset menivät nopeasti. Laulutassu ja Aurinkotassu harjoittelivat ensin yhdessä asentoa, jossa saalistaminen onnistuisi kaikista parhaiten, kunnes Olkiväre antoi Aurinkotassun mennä saalistamaan yksinään - tehtävänään saada kiinni ainakin yksi lintu. Sen aikaan kun Aurinkotassu oli metsästämässä, Olkiväre opetti yksityiskohtaisemmin Laulutassua metsästämään. Laulutassu pääsi jopa kokeilemaan uneliaan hiiren nappaamista, vaikka epäonnistuikin siinä.
Pian Olkiväre ja Laulutassu olivat jo lopettamassa siltä päivältä.
“Minua harmittaa se hiiri, joka pääsi menemään…” Laulutassu mumisi. Miten hän oli päästänyt sen hiiren karkuun! Klaani tarvitsi kipeästi enemmän riistaa.
“Ei se mitään. Ekaksi yritykseksi se oli todella hyvä”, Olkiväre sanoi hymyillen ja kosketti lempeästi Laulutassun kylkeä hännällään. “Sitä paitsi sinähän melkein sait sen kiinni! Ensi kerralla loikkaat vain aavistuksen verran aikaisemmin, ja hiiri on kynsissäsi.”
“Toivottavasti! Haluan niin kovasti saada riistaa kiinni klaanille”, Laulutassu sanoi. “Onkohan Aurinkotassu onnistunut linnun nappaamisessa?”
“Käyn kohta etsimässä hänet. Toivottavasti hän ei ole mennyt kauas, oppilaat eivät saisi harhailla reviirillä aivan yksinään”, Olkiväre tuumi.
Laulutassu yritti tutkailla horisonttia, etsien katseellaan Aurinkotassun mustaa hännänpäätä tai oransseja silmiä. “Saanko huomenna tutustua reviiriin paremmin?”
“Tottakai”, Olkiväre naukaisi. “Olisin vienyt sinut jo tänään, kuten sanoin, mutta minun oli otettava Aurinkotassu mukaan.”
“Antaako Unitähti Aurinkotassun useastikin sinulle harjoitteluihin?” Laulutassu kysyi yhtäkkiä ja tajusi vasta sanansa suustaan päästettyään kuinka epäkohtelias ja ajattelematon hän oli ollut. Hän luimisti korviaan. “Anteeksi… se oli vähän huono kysymys.”
Mutta Olkiväre vain naurahti. “Kysyä saa aina. Autan aina välillä Unitähteä kouluttamaan Aurinkotassua, mutta kyllä Unitähti tekee suurimman työn. Joka tapauksessa sinuun minä keskityn eniten.” Pieni virne levisi varapäällikön kasvoille. “Olethan sinä minun oppilaani.”
Laulutassu hymyili korvat värähdellen. “Hehe, niinpä! Eikä minua haittaa harjoitella yhdessä Aurinkotassun kanssa! Hän on mukava.”
“Hyvä, hyvä”, Olkiväre sanoi. “Osaatko takaisin leiriin tästä? Minä käyn etsimässä Aurinkotassu.”
“Joo, osaan!”
“Loistavaa. Ja otahan jotain syötävää, kun pääset leiriin.”
Laulutassu nyökkäsi, ja lähti sitten loikkimaan takaisin Jokiklaanin leiriä kohti. Hän oli saanut saalistusharjoituksista lisää energiaa ja halusi innostuneena kertoa Ohdaketassulle ja Viserrystassulle kaiken, mitä oli tänään oppinut Olkiväreen ja Aurinkotassun kanssa! Hän halusi myös kuula pentutovereidensa päivistä - jos he olivat jo palanneet leiriin mestreidensa kanssa.
Laulutassu oli myös innoissaan, koska oli päässyt harjoittelemaan yhdessä Aurinkotassun kanssa. Aurinkotassu oli ensimmäinen kissa, johon hän oli tutustunut pentutarhan asukkaiden jälkeen, ja Laulutassun mielestä oli täydellistä, että hän ja Aurinkotassu tulisivat todennäköisesti harjoittelemaan vielä uudelleenkin. Ehkä heistä tulisi kunnon oppilaskaksikko ja he oppisivat kaikkia yhteisiä juttuja ja taisteluliikkeitä!
Laulutassu päästi pienen naurahduksen omille ajatuksilleen ja leveä hymy kasvoillaan sujahti leirin sisäänkäynnistä aukiolle.
Minä rakastan olla oppilas! Laulutassu ajatteli ja kun hän katsoi siniselle taivaalle, hän hyräili hiljaa itsekseen.

// Otsikon lyriikat: Nopat - Aamuauringossa

Luku 9.

Nyt, vihdoin ja viimein Sillitassu pääsi pois Surulinnun pesästä. Hän oli ollut siellä nyt kolme auringonnousua ja Jäkälätäplä oli käynyt katsomassa häntä useita kertoja.
“Kyllä sinä vielä tolpillesi pääset, ja sitten juhlistamme sitä kunnon taisteluharjoituksilla,” täplikäs naaras oli eräänä päivänä naukunut ja Sillitassu oli nähnyt ylpeyden kiillon harmaiden silmien syövereissä. Hän oli vielä räpäyttänyt silmiään rohkaisevasti, ennekuin oli ruskeat täplät kiiltäen astellut ulos auringon kultaiseen saraan. Surulinnun silmät olivat ilmestyneet hohtamaan lämmintä vihreää sävyään Sillitassun vierelle. Parantaja oli nuolaissut hänen lapaansa rohkaisevasti.
“Mestarisi on oikeassa, kyllä sinä pian pääset takaisin oppilaiden hommiin,” naaras kuiskasi pehmeällä kauniilla äänellään Sillitassun korvaan.

Nyt hän seisoikin jo täysissä voimissaan harjoitusaukion vierellä. Kuu oli vasta laskemassa Myrskyklaaniin päin. Varjoklaanissa on jopa huhuttu, että Myrskyklaani hyväksyy niin helposti joukkoonsa ulkopuolisia, koska aurinko lämmittää heidän sydämensä. Äkkiä Sillitassun turkille välähti lämmin säde. Hän käännähti katsomaan ja huomasikin auringon nousevan Jokiklaanin suunnalta. Hetken päästä Jäkälätäplä tassutti hänen vierelleen ja katsahti häneen harmaat silmät ärtyneinä.
“Miksi sinä täällä olet? Olen etsinyt sinua kaikkialta?!” naaras tiukkasi. Sillitassu vastasi mestarinsa harmaaseen katseeseen turkoosit silmät jääräpäisinä.
“Sinä sanoit, että kun olisin parantunut, pitäisit minulle taisteluharjoitukset.”
“Sanoinko?”
“Sanoit!” Sillitassu kehräsi.
Jäkälätäplä huokaisi: “Niin tosiaan taisin sanoa, joten nyt olisi kai sitten sen aika.”
Sillitassun sydän loikkasi sammakonmitan ylöspäin mustan rintaturkin alla. Hän loikki innoissaan aukiolle vievää alamäkeä pitkin, mutta kompastui, ja kierikin kuperkeikkaa alas. Jäkälätäplä ilmestyi hänen vierelleen kehräämään, ja puski pökertyneen Sillitassun jaloilleen. Hänen harmaa turkkinsa oli nyt täynnä maasta mukaan tulleita lumipaakkuja, ja hän yritti ravistaa niitä pois.
Jäkälätäplä naurahti: “Ne lähtevät kyllä harjoitusten aikana.”
“Selvä,” Sillitassu huokaisi.
He olivat jo harjoitusaukion laidalla ja Jäkäkätäplä loikkasi aukion keskelle ja Sillitassu kipitti perässä.
“Tänään keskitymme puolustautumiseen,” Jäkälätäplä selitti. “Nyt hyökkään sinua kohti ja sinun pitää puolustutua.
Sillitassu jännitti lihaksensa ja odotti mestarinsa hyökkäävän. Hän pani merkille Jäkälätäplän yhtäkkisen takajalkojen jäykistyksen, juuri ennen mestarin loikkaa. Sillitassu oli valmiina ja hän otti mestarinsa vastaan etutassuilla huitomalla. Jäkälätäplä oli kuitenkin painavampi kuin hän ja pian Sillitassu makasi maassa.
Jäkälätäplä kurottautui hänen ylleen:
“Et voi ottaa minua vastaan, sillä olen sinua suurempi ja painavempi. Sinun on loikattava sivuun ja iskettävä, kun vielä etsin tasapainoa.”
Tällä kertaa, kun Jäkälätäplän täplikkäät tassut irtosivat hangelta, Sillitassu loikkasikin sivuun. Kun mestarin tasapaino ei ollut vielä palannut, hän loikkasi mestarin selkään ja kurottautui kynnet piilossa viiltämään tämän täplikästä kylkeä. Yhtäkkiä Jäkälätäplä heittäytyikin selälleen ja Sillitassu rusentui hänen ja maan väliin. Jäkälätäplän harmaissa silmissä oli ylpeyttä tämän päästäessä Sillitassun pois altaan.
Sillitassun harmaa turkki oli likomärkä ja hän yritti ravistella kosteutta pois.
“Et voi jäädä selkääni, sinun on loikattava pois ennenkuin rusennan sinut,” Jäkältäplä naurahti.
“Juu,” Sillitassu murahti.
Jäkälätäplä ja Sillitassu harjoittelivat aina aurinkohuipun hetkeen saakka, jolloin he lähtivät takaisin leiriin. Metsästyspartio oli juuri saapunut leiriin, ja mehukkaiden tuoreiden saaliiden herkullinen myskintuoksu kantautui aina leirin suulle asti. Jäkälätäplä huomasi Sillitassun haaveilevat katseet kohti saaliita.
Naaraan täplikäs häntä taipui kippuralle selän ylle ja hän kehräsi: “Voit nyt mennä syömään.”
Sillitassu otti jalat alleen ja suuntasi kohti herkullista tuoksua. Hänen täplikäs selkänsä sileni juoksun aiheuttamassa viimassa kiinni hänen selkäänsä.

Iltahämärän koittaessa leiri alkoi pikkuhiljaa vaieta. Pennut passitettiin sisään pentutarhaan, kiivaasta vastustelusta huolimatta. Apilapentu vääntelehti vielä pitkään vastaan juovikas turkki uhmakkaassa pörrössä. Metsäsielun sievä tummanruskea laikukas häntä katosi juuri sisään soturien pesän suuaukosta. Pian naaraan perässä Sillitassun oma adoptioemo Kirsikkayö tassutti kilpikonnakuvioisessa turkissaan sisään. Naaraan silkkiset valkeat alueet kimmelsivät kilpaa hangen kanssa ja hänen vatsakarvoihinsa oli muodostunut pieniä jäähelmiä. Leirin suuaukolla nuokkui vahva kolli Haukkahammas, jonka kullankeltainen turkki toi mieleen syksyn kultaiset lehdet. Yhtäkkiä Sillitassu tunsi hellän kosketuksen lavallaan. Hän käännähti katsomaan ja huomasi ystävänsä Seljatassun, joka piteli harmaata häntäänsä Sillitassun lavalla.
“Nyt on jo myöhä ja huomenna menemme aamupartioon,” vanhempi oppilas naukui lempeästi. Sillitassu seurasi tätä oppilaiden pesän hämärään.
“Varo häntääni,” Tummatassun ääni kuului ihan Sillitassun vierestä ja naaras huomasi seisovansa jonkin pehmeän päällä.
“Anteeksi kamalasti,” hän inahti ja loikkasi nopeasti omalle makuusijalleen. Hän kiersi muutaman kerran kehää ja asettui sitten makuulle kuono hännän alle.
>Seljatassu tuntuu minulle kuin isosisarelta,< Sillitassu ajatteli apeasti. Hänellä ei ollut pentuaikoina omaa sisarta, jolle puhua, jakaa salaisuudet ja kujeilla. Sen sijaan hänellä oli Apilapentu, joka oli tuntunut kuin veljeltä. Hänen kanssaan kaikki tyhmyydet oli tullut tehtyä. Sillitassulta pääsi kehräys ja joku hyssytteli heti pesän toiselta pyolelta. Ehkä hänellä ei olisi koskaan pentuetovereita, mutta ainakin hänellä oli kaksi, hyvää ystävää.

Luku 8.

Sillitassun irvisteli Surulinnun hinkatessa yrttejä hänen haavoihinsa.
“Miten sinä voit taas olla täällä?” Parantaja huokaisi. Sillitassu pyöräytti silmiään:
“Ei se minun syyni ollut,” hän huomautti vaaleanharmaata karvat hieman pörhistyen. “Se Myrskyklaanin hiirenaivo vain kävi kimppuuni!”
“Niin,” Surulintu tuntui olevan omissa ajatuksissaan. Naaraan vihreä keltaiset silmät tuijottelivat ulos leiriin. Sillitassu oletti parantajan saaneen hänen haavansa valmiiksi, joten hän lähti nilkuttamaan parantajan pesän suulle ja kohti kirpeää pakkasta.

Tummatassu oli juuri pujahtamassa ulos klaaninvanhimpien pesästä tukku märkiä makuualusia suussaan. Lihakset kollin tumman turkin alla väreilivät tämän loikkiessa kohti sammalenjättöpaikkaa. Hän laski märän sammaleen sinne kertyneeseen kasaan ja lähti sitten takaisin, kohti pesästä juuri ulos astunutta Ruskotassua. Kollin täplikäs turkki kiilsi, kun hän käveli Tummatassun ohi. Sillitassua ei kiinnostanut makuualusten vaihtelun seuraaminen, joten hän päätti siirtyä muualle.
>Miksi minä muuten olen aina parantajan pesässä? En osannut tänäänkään puolustautua ollenkaan!< Hän tassutti mietteissään ohi kieliä vaihtavien Virvatulen ja Lumituhkan ohi. Lehtisydän oli syömässä myyrää tuoresaaliskasan edustalla. Komean vaaleanruskean täplikkään kollin valkea kumppani Hiutalehuurre istui hänen vieressään ja haukkasi palan liskosta. Sillitassu tunsi vatsansa kurnivan. Hiiren tuoksu kantautui hänen kuonoonsa tuoresaaliskasalta, ja pian hän jo söi mehukasta eläintä.

//Nyt tuli vähän lyhyempi story :D

Luku 7.

//Väkivalta varoitus!

“Onko tosiaan pakko?” Sillitassu napisi Surulinnulle, joka oli juuri käskenyt hänet siivoamaan yrttivarastoa.
Parantaja tuhahti: “Vaikka oletkin potilaani, olet silti oppilas. Et voi vain makoilla täällä joutilaana. Silloin sinusta ei olisi mitään iloa kenellekään!”
Sillitassu hätkähti parantajan kipakkuutta, sillä yleensä tämä oli lempeä. Parantajan pesään siivilöityvät valonsäteet korostivat Surulinnun kaunista vaaleanharmaan valkojuovaisen turkin kiiltoa.
Sillitassu mutristi suutaan: “Selvä.”
Tassutus kaikui luolan seinistä hänen tassuttaessaan poispäin parantajasta.

Yrttien kitkerä lemu tunkeutui Sillitassun sieraimiin ja hän aivasti. Hänen vierellään oli jo muutama keko hyviä- ja huonoja yrttejä. Surulintu oli lähtenyt pentutarhaan tarkistamaan Raitapennun tassun. Siihen oli uponnut piikki, kun raidallinen naaras oli ollut leikkimässä muiden pentujen kanssa. Sillitassu olisi halunnut mennä parantajan mukaan, mutta naaras oli vain naukunut hänelle: “Minähän käskin sinut siivoamaan.”
Sillitassu oli marssinut takaisin pimeään närkästyneenä. Häntä alkoi jo pitkästyttää tunkkainen pesä ja hän kaipasi raitista ilmaa. Hän päätti lähteä ulos, salaa tietenkin. Ilta alkoi jo hämärtää ja se sai Sillitassun selän punertamaan. Rauhallinen metsä näytti hyvin kauniilta lumisine kuusineen.
Hän ajatteli menevänsä hakemaan tuoresaalista. Metsästyspartio oli juuri tuonut tuoretta riistaa, joka oli hädin tuskin vielä kylmettynyt. Sillitassu tassutti tuoresaaliskasalle, josta Sysituhka ja Nokihaukka olivat juuri etsimässä riistaa.
Harmaankirjava Sysituhka oli juuri saanut hampaisiinsa sammakon, kun huomasi Sillitassun.
“Minä luulin, että et tulisi ulos,” kolli mumisi katsahtaen Sillitassun loukkaantunutta tassua.
“Niin, kuulin kun Surulintu jutteli Jäkälätäplälle.” Nokihaukka kertoi.
“Hän sanoi, ettet saisi harjoitella vielä muutamaan auringonnousuun.”
Sillitassun lavat painuivat lysyyn.
“Minähän en opi mitään,” hän tuhahti.
“Kuulehan, olet vielä nuori kissa. Kyllä sinulla on vielä aikaa oppia,” Nokihaukka naukui häntä lempeästi Sillitassun selän yllä.

Nyt, viiden auringonnousun kuluttua Surulintu oli todennut jalan olevan melkein parantunut. Sillitassu oli saanut muuttaa oppilaiden pesään jo kaksi auringonnousua sitten. Harjoittelu olisi kuitenkin ollut liian aikaista, mutta tänään. Sillitassua kihelmöi jännityksestä aina tassuista hännänpäähän. Hän pääsisi osaksi ihan oikeaa rajapartiota, joka tarkastaisi Myrskyklaanin vastaisen rajan. Jäkälätäplä odottelikin jo muiden partion jäsenten kanssa. Partion johdossa oli oranssiraidallinen turkki sileänä seisova Kivivarjo. Muut jäsenet olivat haaleanoranssiharmaavalkea naaras Sädelaulu ja valkea Lumituhka, jonka turki sulautui lähes täydellisesti valkeaan hankeen. Jäkälätäplä käännähti kohti Sillitassua ja naukui ystävällisesti:
“Huomenta, mukavaa kun olet taas kunnossa.”
“Eiköhän olisi jo aika mennä?” Kivivarjo murahti ja niin neljä kissaa tassuttivat ulos leiristä. Puiden lomassa puikkelehtiessaan Sillitassu aisti pakkasen kiristäneet otettaan. Ainoa mikä piti hänet lämpimänä oli jatkuva liike. Pian Myrskyklaanin rajalle saavuttuaan Kivivarjo pysähtyi ja oranssivalkeat niskakarvat nousivat pystyyn.
“Haistan Myrskyklaanin kissoja meidän puolellamme rajaa,” kolli sihisi.
Sillitassukin haistoi kauhean Myrskyklaanin löyhkän, joka tuli heidän takaansa. Pian hän huomasikin liikettä toisessa silmäkulmassaan ja kääntyessään näki kolme Myrskyklaanin soturia, sekä yhden pienemmän, selvästikin oppilaan.
Yhdellä sotureista, Liekinvärisellä kollilla roikkui suussaan sammakko.
>Tuo on varmasti meidän riistaamme!< Sillitassun harmaat niskakarvat nousivat pystyyn.
“Mitä teette reviirillämme?!” Kivivarjo tiukkasi kylmästi.
Myrskyklaanilaispartion johdossa oleva vaaleanruskea tabby naaras siristi silmiään:
“Nyt kun Tuuliklaanilin majailee leirissämme, riista alkaa huveta. Tarvitsemme siis sitä lisää.” Hän mukaisesti kolmatta soturia, joka oli muita solakampi, ilmeisesti Tuuliklaanilainen.
Oranssi mustalaikkuinen naaras ärähti:
“Ei se minun syyni ole!”
Jäkälätäplä pörhisti laikukkaita karvojaan ja huomautti: “Teidän pitäisi lähteä reviiriltämme ja antaa tuo sammakko meille.”
“Me sen nappasimme!”
Sillitassu yllättyi kun pienin kissa, oppilas, työntyi eteen. Valkomusta kolli yritti estellä tätä, mutta hän riuhtoi itsensä vapaaksi kollin otteesta ja syöksyi kohti…
häntä! Sillitassu yllättyi ja tömähti kyljelleen valkoisen naaraan tömähtäessä häntä vasten. Sillitassu ponnahti ylös ja yritti sivaltaa naaraan kylkeen, mutta valkea oppilas oli rivakampi ja loikkasi Sillitassun selkään.
>En ole harjoitellut vielä ollenkaan taistelua,< Sillitassu säikähti. Hän yritti sätkiä pois vanhemman oppilaan alta, mutta tämä pysyi jämäkästi hänen lavoillaan. Sillitassu tunsi oppilaan viiltävän kylkeään pitkin ja lämmin veri alkoi norua pitkin hänen kuvettaan.
“Vititassu lopeta heti!”
Kuului äkäinen huuto ja oppilas kiskottiin hänen selästään. Sillitassu kömpi käpälilleen ja näki valkömustan kollin pitelevän toista oppilasta, Vititassua niskasta. Myrskyklaanilaiset lähtivät kohti omaa puoltaan rajasta ja Kivivarjo antoi näiden mennä.
“Antaa heidän nyt mennä,” kolli murahti.
“Sillitassu, oletko sinä kunnossa?” Jäkälätäplä naukui huolestuneena edelleen maassa makaavalle Sillitassulle.
“Olen minä,” hän vastasi, mutta tunsi kylkeään ja loukkaantunutta takatassuaan jomottavan.
>Se ei varmaan ollut vielä kokonaan parantunut,” hän irvisti laskiessaan painoa jalalleen.
“Mennään, niin voit näyttää vammojasi Surulinnulle,” Jäkälätäplä naukui ja niin he lähtivät kohti leiriä. Sillitassusta jäi hankeen punainen verivana. Se näytti hänestä suorastaan kauniilta valkeaa hankea vasten.