Haahkatassu, ensimmäinen luku

“Ja Haahkapentu, sinut tunnetaan Haahkatassuna siihen asti, kunnes saat soturinimesi. Mestarinasi toimii minä, Häivätähti”, oli Myrskyklaanin päällikkö Häivätähti ilmoittanut klaanilleen. Noista sanoista oli Haahkatassun isäkin ollut ylpeä, vaikka yleensä jätti poikansa vähemmälle huomiolle. Haahkatassu itse ei välittänyt, hänelle oli samantekevää kuka hänen mestarinaan toimisi. Joku vanhempi oppilas, keneen hän ei ollut vaivautunut tutustumaan, oli vähän asiasta naljaillut, Haahkatassu tulkitsi sen olleen puhtaasti kateudesta. Ja pari muuta oppilasta olivat sanoneet hänelle, että se on todella hienoa, että hän sai itse Häivätähden mestarikseen, ja Haahkatassu oli nyökännyt kohteliaasti kiittämättä kuitenkaan suoraan. Turha sitä oli ystävystyä muihin kissoihin, kun ei sillä ollut Haahkatassulle väliä. Hän tahtoi ainoastaan muiden kunnioituksen, eikä sitä hänen mielestään ansaittu turhilla sanoilla. Niinpä hän päätti, ettei varmasti sanoisi muille oppilaille sanaakaan, mutta senkin päätöksen hän joutui rikkomaan melko pian, kun Häivätähti laittoi hänet harjoittelemaan taistelua Pihkatassua vastaan. Pihkatassu oli punertava kolli, ja aivan liian sosiaalinen Haahkatassun makuun. Harjoitusten jälkeen Häivätähti oli käskenyt heidät keskustelemaan harjoituksista, sillä hänen mielestään se oli kehittävää. Ja Pihkatassu oli hyvin mielin selittänyt hänelle, että kummallakin meni hänen mielestään hyvin, mutta pitäisi treenata vielä puolustusta. Sitten Häivätähti oli kääntynyt häntä kohti odottavasti, ja Haahkatassun oli täytynyt tokaista:
“Hyvinhän se meni, minulla on kyllä vielä paljon varaa harjoitukselle.” Ja Häivätähti oli nyökännyt jokseenkin hyväksyvästi ja antanut luvan mennä leiriin.

Haahkatassu katseli leirin reunalta, kun muut oppilaat pelasivat sammalpalloa harjoitusten jälkeen. Hän makoili auringonvalon muodostamassa läikässä ja suki turkkiaan puhtaaksi, samalla kun seurasi kiinnostuneena pelin kulkua. Häntä itseään ei huvittanut mennä mukaan, ei vielä. Ei, vaikka hänen siskonsakin pelasi muiden kanssa. Toisin kuin Haahkatassu, Joutsentassu oli heti saanut ystäviä, ja kolli huomasi, että etenkin Havutassun kanssa hänen siskonsa tuli toimeen hyvin. Se oli ainut kerta, kun hän oli tuntenut pientä kateutta siskonsa takia. Muut oppilaat pitivät Haahkatassua varmasti outona, tai niin hän itse päätteli. Aluksi ystävällisimmät olivat koittaneet jutella hänelle, olettaen, että kolli oli vain ujo, mutta kun hän oli vain vilkaissut heitä viileästi, ikään kuin muut olisivat tajunneet, että Haahkatassua ei kannattanut häiritä. Koska hän tahtoi olla rauhassa, yksin rauhassa omien ajatustensa kanssa. Eikä hänestä sitä paitsi tuntunut yksinäiseltä, paitsi tässä nyt, kun hän katsoi muiden peliä kaukaa. Ja hetken aikaa kolli ajatteli suutuspäissään, että Joutsentassu varmaan tahtoi hänelle tälläisen olon, mutta sitten hän pudisteli tuollaiset ajatukset pois päästään. Ei Joutsentassu ollut hänelle koskaan pahaa tahtonut. Ei hän saisi ajatella siskostaan tuollaista. Lopulta Haahkatassu päätti, että menisi kuitenkin mukaan peliin, koska hän ei halunnut tuntea olevansa jokin erakko muiden keskuudessa. Nopealla loikalla Haahkatassu nappasi pallon kynsillään ilmasta ja heitti sen Pihkatassulle. Punertava kolli kuitenkin kompastui omiin jalkoihinsa ja Havutassu nappasi pallon häneltä. Haahkatassu koitti napata pallon takaisin, mutta naaras oli parempi tässä kyseisessä leikissä. Tietysti hän oli. Haahkatassun olisi pitänyt osata arvioida tämä. Se vain lisäsi hänelle tarvetta olla parempi, ja kun nuori kolli vihdoin sai kuin saikin otettua pallon Havutassulta, hän tunsi ihan pienen hetken aikaa tyytyväisyyttä omaan työhönsä.
“Hyvin pelattu!” Joutsentassu hihkaisi ja katsoi veljeään ilmeellä, jolle Haahkatassu ei osannut antaa nimeä. Kolli nyökkäsi ja katsoi pois päin. Tyytyväisyys ei tietysti kestänyt kauaa, koska loppujen lopuksi tämä yksi peli sammalpalloa oli samantekevää hänelle. Samantekevää myös kaikille muille, koska kukaan ei muistaisi tätä enää kuun päästä. Ja kuun päästä Haahkatassu olisi taas parempi soturioppilas, kuin nyt. Hän tiesi, että olisi ja hän tavoitteli, että olisi. Silti, Haahkatassu koki pientä epävarmuutta, mikä oli uutta kollille, joka oli aina niin varma itsestään. Yhtäkkiä hänestä tuntui taas todella pieneltä. Hänellä tosiaan oli vielä paljon opittavaa...

Neljäs

“Keskity.”
Kärppäkynsi henkäisi pettyneesti vesimyyrän kipittäessä puun juurelle ja kaivautui sieltä johonkin mullan alle. Pähkinätassu pinkoi perässä ja yritti kaivaa jyrsijän tunnelia auki, mutta turhaan. Vesimyyrä oli ehtinyt pelastaa henkensä kiitämällä kauemmas tunneliin kuin mihin Pähkinätassun käpälä ikinä yltäisi. Soturioppilas kouraisi multaa kynsiinsä ja potkaisi sitä turhautuneena. Keskittyminen tuntui vaikeammalta kuin koskaan, eikä Pähkinätassusta erityisesti tuntunut siltä kuin hänen kehonsa tottelisi häntä niin hyvin kuin yleensä. Kärppäkynsi asteli lähemmäs ja pudisteli päätään.
“Minähän käskin sinua keskittymään”, soturi murahti, “rymistelet kuin kaksijalka, ei ihme ettet saa mitään kiinni.” Pähkinätassun häntä nytkähti ärsyyntyneesti. Kärppäkynsi oli saanut kiinni jo jäniksen ja harakan, joiden jälkeen tämä vaikutti keskittyvän enemmän vain neuvomaan ja sättimään tytärtään. Tytärtään, josta tuntui ettei häntä olisi koskaan opetettukaan saalistamaan.
“Minä yritän koko ajan”, hän maukui vaisusti, haluttomana kohtaamaan isänsä katsetta.
“Yritä paremmin.”
Pähkinätassu tunsi häntänsä pörhistyvän hieman, mutta hän teki kaikkensa taltuttaakseen sitä niin paljon kuin vain kykeni. Hänellä ei olisi aikaa tai halua alkaa vastustaa Kärppäkynttä, vaikka pieni ääni hänen sisällään väittikin tilanteen olevan epäreilu. Oppilas nousi pystyyn ja katsoi kauas, tarkoituksella yhä välttäen soturin oransseja silmiä. Jos pelkät sanat vaikuttivat häneen näin paljon, ei hän halunnut tietää kuinka syvää pettymystä katse voisi viestiä hänelle. Kärppäkynsi ei sanonut mitään, seurasi vain katseellaan Pähkinätassun kulkemista uuteen suuntaan, kuin odottaen tämän seuraavaa liikettä. Korkealla puun latvassa oppilas kuuli tikan nakuttavan runkoa ja pienen hetken hän oikeasti harkitsi alkavansa kiivetä oksia pitkin ylös. Hänen olisi tehtävä isänsä ylpeäksi, hänen olisi pakko.
Kärppäkynsi liikahti äkisti Pähkinätassun takana ja oppilas säpsähti, vain nähdäkseen soturin parin ketunmitan päässä hiiri suussaan.
“Yrittäisit nyt”, Kärppäkynsi sanoi aikaisempaa ärtyneemmin, “tämä metsä kuhisee riistaa mutta sinä et edes huomaa sitä kun katselet puihin ja olet omissa maailmoissasi kuin kotikisu.”
“Ehkä minun olisi helpompi keskittyä jos sinä et olisi hengittämässä niskaani!” Pähkinätassu sähähti kiihtyneesti, häntä heiluen puolelta toiselle hallitsemattomasti. Oppilas avasi suunsa jatkaakseen, mutta nieli suuttumuksensa nähdessään isänsä puristavan maata kynsissään ja puristavan hampaitaan yhteen. Hänen sydämensä tuntui jättävän lyönnin välistä hänen kyyristyessään ja ottaessaan askeleen taaksepäin. ”Anteeksi, ei minun ollut tarkoitus.”
”Vaiti.”
Pähkinätassu totteli kylmää käskyä ja pakotti itsensä pysymään paikoillaan. Hänen katseensa oli nauliintunut Kärppäkynnen käpäliin, ja hän kuunteli isänsä hengittävän hitaasti sisään ja hitaasti ulos. Oppilas ei melkein itse uskaltanut hengittää. Soturin kynnet työntyivät takaisin piiloon, mutta Pähkinätassu ei uskaltanut rentoutua ennen kuin kolli päästi syvän huokauksen.
”Tarkkailen sinua kauempaa. Jos se auttaa sinua keskittymään.” Kärppäkynnen äänensävy oli edelleen viileä, eikä Pähkinätassukaan kehdannut kuin nyökätä pienieleisesti ja jatkaa kävelemistä. Sanojensa mukaisesti hänen isänsä jättäytyi taaemmas, antaen tyttärelleen tilaa. Pähkinätassulla ei varsinaisesti ollut yhtään aikaisempaa parempi olo, mutta ainakaan hänen ei tarvitsisi kuulla valituksia virheistään sillä silmänräpäyksellä kun ne tapahtuvat. Hänen käpäliäänkin kivisti, päivän ainoan kunnon tauon ollessa se jona hän ehti hädin tuskin syömään.

Ehkä lievästi päämäärätön eteenpäin käveleminen toi Pähkinätassun lopulta sammalkuopan taakse kulkevalle joelle, jonka tasaiselta pinnalta oppilas litki hieman vettä kuivaan kurkkuunsa. Sentään hänellä ei ollut niin lämmin, että olisi edes harkinnut kastelevansa koko turkkia. Niin monta kertaa Pähkinätassun olisi tehnyt mieli kääntyä ja lähteä takaisin leiriin, mutta hän tiesi isänsä tarkkailevan häntä. Aina välillä oppilas tunsi Kärppäkynnen tuijotuksen niskassaan tai kuuli painavahkon rasahduksen kauempana, joka teki hänestä vielä sinnikkäämmän todistamaan hänessäkin olevan edes jotain ylpeyden aihetta. Hänen tarvitsisi vain keskittyä paremmin...
Uusi vesimyyrän tuoksu keskeytti Pähkinätassun ajatukset ja korvasivat ne kostonhimolla. Edellinen myyrä oli ehkä päässyt pakoon, mutta tästä tulisi tuoresaaliskasan täytettä vaikka henki menisi. Oppilas pudottautui jälleen kerran vaanimisasentoon, hiipi lähemmäs saalistaan ja loikkasi. Vesimyyrä huomasi saalistajansa hieman liian aikaisin ja rimpuili irti Pähkinätassun käpälistä, mutta oppilas ei ollut päästämässä iltansa lähintä saalista niin helpolla. Hän juoksi kaikin voimin vesimyyrän perässä ja sai kun saikin läimäistyä saaliinsa päätä tarpeeksi kovaa pysäyttääkseen sen pakomatkaa, jonka jälkeen oli myyrän niskan rikki pureminen helppoa. Pähkinätassusta tuntui huojentuneelta. Voiton riemu tuntui lähes samalta kuin hänen aikaisemmin saalistamansa hiiren kanssa. Toki vesimyyrä ei tuntunut olevan niin lihavassa kunnossa kuin aikaisempi hiiri, mutta ei sekään missään hoikassa kunnossa ollut. Oppilas kääntyi paikantaakseen isäänsä ja näyttääkseen uuden saaliinsa tälle, jos Kärppäkynsi arvostaisi sitä enemmän kuin hylätyn kaksijalanpesän saalista.
“Varo Pähkinätassu!”
Keskittyessään saalistamiseen ja riistan kiinnisaamisen jälkeiseen riemuun, ei Pähkinätassu ollut huomannut kiiluvia silmiä taikka etäisesti tuttua löyhkää lähistöllä. Kärppäkynnen karjaisu sai hänet varuilleen ja vilkuilemaan ympärilleen, juuri ja juuri väistäen hampaiden kolahduksen aivan liian lähellä hänen korviaan. Pähkinätassun veri tuntui pysähtyvän, mutta selviytymisen tarve oli voimakkaampi ja oppilas syöksyi isänsä ääntä kohti. Kärppäkynsi juoksi häntä vastaan karvat hurjistuneesti pystyssä ja kiersi kehonsa otuksen ja Pähkinätassun välille esteeksi. Oppilas käänsi katseensa ja näki ison, tummanoranssin eläimen, joka näytti seuraavan häntä kuin saalista. Kettu. Hän oli juuri ollut vain hännänmitan päässä kokonaisesta ketusta, joka oli melkein saanut hampaansa hänen päänsä ympärille. Kärppäkynsi sähisi ja mourusi raivostuneesti ketulle, huitoen sitä päin kynsillä, eikä Pähkinätassu voinut kuin katsoa. Kettu. Kokonainen kettu. Vielä hetki sitten vain pienen matkan päässä hänen päästään.
”Juokse!”
Pelkkä huuto ei riittänyt saamaan Pähkinätassua liikkeelle, vaan Kärppäkynnen piti tuupata tytärtään ennen kuin tämä muisti myös nykytilanteen vaarallisuuden. Soturioppilas puristi leukojaan tiukemmin kiinni pitääkseen kiinni vesimyyrästään, lähes yllättyen kuinka vähän hänen teki mieli syödä sitä vaikka muuten niin herkullinen veri täyttikin hänen suunsa.
Kissat juoksivat metsän poikki, Kärppäkynnen ohjatessa Pähkinätassun kulkua estääkseen suoran hajujäljen jättämisen leiriin. Kissat olivat jo melko lähellä leiriä, kun Pähkinätassun käpälät alkoivat oikeasti tuntua siltä etteivät ne jaksaisi kantaa enää kauas ja hän kompuroi kohonneeseen puunjuureen. Pähkinätassu katsoi peloissaan taakse, mutta kettua ei näkynyt, kuulunut tai haissut. Se ei enää seurannut heitä.
”Potkaisin sen silmiin multaa, se vaikutti lähtevän Varjoklaanin rajaa kohti. Meidän pitää silti olla varuillamme, jos se onkin tullut toisiin ajatuksiin.” Kärppäkynsi sanoi hyvin hiljaa ja odotti tyttärensä nousevan taas jaloilleen, että he voisivat jatkaa matkaa. Pähkinätassun jalat tuntuivat huterilta, ja toinen hänen etukäpälistään oli niin kipeä, ettei hän voinut laskea painoa siihen. Kärppäkynsi katsoi tyttärensä epätoivoista yrittämistä hetken, avaten suunsa kuin haluaisi sanoa jotain, mutta päätti pysyä hiljaa ja vain auttoi Pähkinätassun ylös ja tuki tämän seisomista. Vesimyyrä oli edelleen oppilaan hampaissaan, eikä hän suostunut irrottamaan siitä vaikka hieman tuntuikin ettei saisi tarpeeksi henkeä. Pähkinätassu oli mennyt metsästämään, eikä hän suostuisi palaamaan tyhjin tassuin takaisin. Sitä paitsi, he olivat jo niin lähellä leiriä, että olisi vain heikkoutta jättää saalis vain parin puunmitan päähän.

Peippoloikka oli ensimmäinen kissa, joka huomasi nilkuttavan Pähkinätassun ja tätä pystyssä pitävän Kärppäkynnen saapuvan leiriin.
“Pystyisitkö hakemaan Kauriskorvan? Minä vien Pähkinätassun parantajan pesään. Näimme ketun.” Peippoloikka ei sanonut mitään, nyökkäsi vain ja juoksi etsimään varapäällikköä Kärppäkynnen taluttaessa Pähkinätassua leirin poikki. Valonpilke, joka oli vaihtamassa kieliä Kipinähohteen kanssa, huomasi myös tilanteen ja juoksi auttamaan.
”Voit tiputtaa saaliisi, vien sen kallionhalkeamaan puolestasi”, kolli sanoi lempeästi ja vastahakoisesti Pähkinätassu viimein avasi leukansa. Vikkelästi parantaja nosti saaliin omiin hampaisiinsa ja otti juoksuaskeleita ehtiäkseen sekä tiputtaa saaliin säilöön että ehtimään parantajan pesälle ennen ruskeaa kissakaksikkoa.
”Voit ottaa tämän pedin”, Sudenlaulu tokaisi ja osoitti petiä hieman peremmällä pesässä, ”et vaikuta olevan siinä kunnossa että päästäisin sinut oppilaiden pesään vielä tänä yönä.” Valonpilke ja Kärppäkynsi auttoivat Pähkinätassun sammalpedille, joka tuntui lähes taivaalliselta hänen kipeiden jalkojensa ja väsyneen ruumiinsa alla. Pähkinätassu olisi halunnut makuulle, mutta Valonpilke ohjasi häntä pysymään vielä pystyssä tarjotakseen oppilaalle jotain tahmeita lehtiä.
”Peippoloikka puhui ketusta, missä näitte sen?” varapäällikkö kyseli huolestuneena, katse hyppien sekä Pähkinätassussa että tämän isässä.
“Sammalkuopan takana olevalla joella. Se yritti hyökätä Pähkinätassun kimppuun, mutta ei onneksi osunut”, Kärppäkynsi kertoi, kertaakaan liikuttamatta katsettaan pois lehtiä syövästä tyttärestään, “viimeksi kun näin sen, se lähti kohti Varjoklaanin rajaa, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen.”
“Näin on”, Kauriskorva nyökkäsi, “oletko edelleen voimissasi ja kykeneväinen kuunhuipun rajapartioon? Haluaisin, että käytte tarkemmin sitä aluetta läpi ja varmistatte sen oikeasti lähteneen meidän reviiriltämme.” Kärppäkynsi nyökkäsi ja otti askeleen seuratakseen varapäällikköä pois pesästä, muttei saanut liikutettua katsettaan Pähkinätassusta.
“Kyllä hän pärjää, alahan painua siitä”, Sudenlaulu murahti ja hätisti molemmat matkoihinsa ennen kuin kukaan keksisi vastaväitteitä. Pähkinätassu pureskeli ja nieli lehdet tyytymättömänä niiden voimakkaaseen makuun, mutta ainakin hän sai luvan päästä makuulle. Kettu. Hän oli ollut ihan ketun vieressä. Ketun.
“Auts!” Pähkinätassu rääkäisi, kun Sudenlaulu liikautti hänen heikkoa tassuaan hieman liikaa. Parantaja nuuski käpälää ja katsoi oppilasta mitäänsanomattomalla ilmeellä:
“Onneksi olet vain nyrjäyttänyt sen. Kettu osaa tehdä halutessaan pahaa jälkeä.”
“Senkö olisi tarkoitus lohduttaa minua? Se sattuu silti kun vääntelet sitä!”, Pähkinätassu nurisi huonotuulisesti. Hän oli pentuna käynyt pari kertaa parantajan pesällä, mutta hänen ei ollut itse koskaan tarvinnut olla oikeasti potilaana.
“Se sattuisi vielä enemmän jos se olisi murtunut - ja sen parantuminen olisi monin kerroin pidempi prosessi, jos se koskaan edes parantuisi.” Sudenlaulun suora saneleminen melkein ärsytti Pähkinätassua, mutta ennen kuin oppilas ehti reagoimaan, oli Valonpilke taas ilmestynyt hänen viereensä.
“Syö myös nämä”, vaalea parantaja tipautti muutaman mustan siemenen hänen eteensä, “unikon siemeniä. Aikaisemmin sait timjamia. Nämä rauhoittavat ja auttavat sinua saamaan unta, timjami auttaa shokkiin.” Ehkä Pähkinätassun ei kannattaisi päätyä parantajien huonolle puolelle. Eikä avulias Valonpilke ylimääräistä kiukuttelua ansaitsisikaan, joten soturioppilas tyytyi syömään hänelle tarjotut siemenet kiltisti. Siemenien pureskelu oli myös juuri sopivasti aikaa antaa Pähkinätassun ajatella selkeästi, ja ehkä hänen pitäisi kertoa tarkemmin mitä oli tapahtunut.
“... minä kompastuin ja siksi käpälääni sattuu. Ei se ollut kettu.”
“Tiedän”, Sudenlaulu maukui, “se ei haissut ketulta. Edelleen, olet onnekas. Saamme sen kyllä kuntoon.”
Pähkinätassusta ei tuntunut kovin onnekkaalta. Sudenlaulu olisi varmasti ärsyttänyt häntä vielä enemmän jos hänen päässään ei olisi pörissyt niin pahasti. Oppilaasta tuntui siltä, että tahtoisi oksentaa, mutta tuskin mitään olisi tullut ulos vaikka hän olisi yrittänytkin. Hän yritti ottaa parempaa asentoa pesässä varoen käpäläänsä, mutta se oli vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut.
“Pähkinätassu! Miten voit? Sulkaseitti kertoi että näitte ketun, ja meidän pitää käydä tarkistamassa että se oikeasti painui tiehensä. Toki meille kuulemma tulee nyt lisävahvistuksia, jos se onkin päättänyt meidän reviirin olevan asuinkelpoisempi paikka.” Pähkinätassu melkein kuuli Pihkatassun puhetulvan jo ennen kuin kolli oli saanut itsensä kokonaan parantajan pesän sisäpuolelle.
“Arvaa”, Pähkinätassu tuhisi, “olen ihan puhki. En ole koskaan juossut noin kovaa.”
“Mutta olit sitä kettua nopeampi ja se on tärkeintä”, Pihkatassu hymyili ja puhui hieman hiljempaa, “kuulin Kärppäkynnen sanovan että se oli tosi lähellä.” Pähkinätassu nyökkäsi ja vastasi samaan tapaan kuiskaamalla:
“Kuulin sen hampaat viiksikarvan päässä korvistani.”
Pihkatassu puristeli turkkiaan ällötyksestä ja Pähkinätassun katse lasittui tämän muistellessa ketun hengityksen löyhkää ja sitä, miten märkä mutta terävä ääni yhteen painetuista leuoista kuului. Hänen henkensä oli oikeasti ollut viiksikarvan varassa. Ketulla olisi varmasti ollut tarpeeksi voimaa viimeistellä hänet siihen paikkaan. Kultasumun työntyminen pesään sai Pähkinätassun säpsähtämään takaisin hereille ajatuksistaan ja ketunlöyhkäisistä muistoistaan.
“Sinä saat levätä rauhassa siihen saakka että olet parantunut. En halua että rikot itsesi rehkimällä liikaa liian aikaisin, enkä ole kuulemassa vastaväitteitä.” Kultasumu kuulosti melkein yhtä tiukalta kuin puhutellessaan Pihkatassua Varjoklaanin rajalla lehtikadon aikaan, ja Pähkinätassu joutui räpäyttämään silmiään pari kertaa ennen kuin hän ymmärsi sanojen sisällön.
“Hyvä on”, Pähkinätassu mumisi pettyneenä ja katsoi Pihkatassua, joka vaivihkaa jätti hyvästi ystävälleen Sulkaseitin huhuillessa tätä kauempana. “Mutta sillä silmänräpäyksellä kun olen paremmassa kunnossa sinun on kirittävä koulutukseni kiinni.” Kultasumu kehräsi huvittuneena ja lupasi tuovansa aamupartion jälkeen syötävää oppilaalleen. Hän oli jäämässä vielä hetkeksi, mutta Sudenlaulu komensi viimeisenkin vierailijan ulos pesästä.
“Vierailuaika on ohi, jos Pähkinätassun ei anneta levätä rauhassa hänen paranemisensa vain viivästyy.” Parantaja loi merkitsevän katseen ruskeaan oppilaaseen, joka haukotteli makeasti. Valonpilkkeen tarjoamat yrtit totisesti tekivät hänestä väsyneemmän, eikä Pähkinätassulla kestänyt kauaa nukahtaa. Vaikka ketun kiiluvat silmät ja punainen turkki tunkivatkin hänen uniinsa jokaisen nurkan taakse, mihin hän ei pelkällä katseella nähnyt.

// Näin ketun Sillisalvian tarinassa ja innostuin usuttamaan saman ketun kääntymään Myrskyklaanin reviirillä kun ne on ihanan vierekkäin ja sopi minun suunnitelmiini :3 luonnollisesti sovitaan että tä on ajallisesti ennen Sillisalvian tarinan kettuosiota niin aikajanassa on ehkä jotain järkeäkin

Luku 17.

Lievää väkivaltaa!

Koko Varjoklaanin leirin yllä oli unelias huntu. Sillisalvia lojui uneliaana leirin reunalla yhdessä Seljankukan, Kaarnaloikan ja Piikkiyön kanssa. Viherlehden aurinko lämmitti hänen harmaata turkkiaan ja muutti sen kultaiseksi. Seljankukka oli paljastanut pörröisen vatsansa auringolle ja tämä tuhisi hiljaa torkuksissa. Kaarnaloikka ja Piikkiyö vaihtoivat kieliä ja kehräsivöt hiljaa. Sillisalvia heilautti häntäänsä laiskasti läimäisten lihavan kärpäsen tiehensä. Tällä hetkellä elämä hymyili hänelle korvasta korvaan ja hänen rinnassaan paistoi aurinko.

Rajapartio kulki pitkin Myrskyklaanin rajaa Sillisalvia kannoillaan. Hän ei vieläkään ollut tottunut aamupartioihin ja haukotteli makeasti. Hänen edellään kulkeva Nokihaukka vilkaisi häneen kohottaen kulmiaan. Hän muodosti äänettömästi suullaan sanan "unikeko". Sillisalvia irvisti kollille. Sitten hän säpsähti kunnolla hereille kun hänen jalkaansa sävähti kipu. Hän nosti tassuaan, piikki oli työntynyt syvälle hänen polkuanturaansa. Hän yritti saada sen irti, muttei onnistunut. Hän istuutui maahan ja huusi: "Minulla on piikki tassussa! Älkää odotelko, tulen perässä!"
Partion johtajana toimiva Jokiväre huiskautti häntäänsä merkiksi siitä, että oli kuullut. Sillisalvia yritti tarttua hampaillaan piikkiin, mutta se oli liian syvällä.
"Hiirenpapanat", hän tiuskaisi ärtyneenä.
"Hei, mitä teet?"
Sillisalvia kääntyi yllättyneenä ympäri ja näki Myrskyklaanin puolella jonkun mustan oppilaan.
"Minulla jäi piikki tassuun, mutten saa sitä irti. Entä sinä?"
Musta oppilas virnisti.
"Oli tylsää joten lähdin leiristä tutkimusmatkalle. Saisinko katsoa sitä piikkiä, minulla on pienemmät hampaat ja voisin saada sen irti."
Sillisalvia epäröi, ja sillä välin nuori oppilas loikkasi rajan yli ja tassutti Sillisalvian luokse.
"Ainiin, mikä nimesi on?" oppilas naukui uteliaana samalla silmäillen Sillisalvian kohotettua etutassua. "Olen Sillisalvia", hän naukui ja esitti vastakysymyksen: "entä sinä?"
"Minä olen Havutassu, saanko nyt auttaa, olen oikeasti tosi hyvä."
Sillisalvia myöntyi ja ojensi tassunsa oppilaalle. Tämä tarttui piikkiin hampaillaan ja veti sen helposti irti. "Noin, mitäs minä sanoin!" Havutassu hihkaisi. "Pitää mennä niin ettei mestari ehdi huomata että karkasin", naaras naukui ilkikurisesti ja loikki takaisin omalle puolelle. "Hei sitten", hän vielä naukui ennen katoamistaan saniasten sekaan.

"Sanoin jo! Hän auttoi piikin irti tassustani, annoin hänelle luvan ylittää rajan. Sitäpaitsi, mitä oppilas muka voi klaanillemme tehdä."
"Mistä sen tietää, ettei hän vain hämännyt sinua ja jossain toisaalla Myrskyklaanin sotapartio ylitti rajan."
Tätä oli jatkunut koko loppupartion ajan. Sillisalvia oli kertonut Nokihaukalle tapaamisestaan Havutassun kanssa, ja nyt kolli valitti valittamisesta päästyään.
"Miksi he muka hyökkäisivät?" Sillisalvia tokaisi ärsyyntyneenä. "No, jos nyt eivät hyökkää, niin ainakaan eivät huolehdi oppilaistaan kovin hyvin", Nokihaukka tokaisi. Sillisalvia naukui hiukan ärtyneenä: "Kyllä meidänkin oppilaamme karkailevat."
"Mitä kinaatte?" Jokivärekin oli kääntynyt katselemaan.
"Nokun tapasin rajalla Myrskyklaanin oppilaan, joka oli karannut leiristä, ja nyt Nokihaukka sitten sanoo, ettei Myrskyklaani osaa huolehtia oppilaistaan", Sillisalvia selitti ja mulkaisi Nokihaukkaa.
"No, voisitte lopettaa tuon, se säikyttää riistan ja minua alkaa pikku hiljaa ärsyttää tuo mustarastaan pajatus", Jokiväre naukui merkitsevästi ja kääntyi sitten jatkamaan matkaa. Sillisalvia vilkaisi vielä Nokihaukkaa, mutta kolli katseli eteensä keskittyneenä. Samassa ilman varoitusta hän koukkasi eteenpäin ja katosi saniaispehkoon, josta palasi sitten sisilisko hampaissaan.
"No, jos saat tämän, lopetatko minun mulkoilemiseni?" kolli kysyi veikeästi.
"Tarjous vastaanotettu", Sillisalvia myöntyi naurahtaen.

KUU TYÖNTYI TAIVAAN KESKELLE merkiksi siitä, että oli kuuhuipun partion aika. Oli kulunut muutama auringonnousu siitä, kun Sillisalvia oli tavannut oppilaan Myrskyklaanin rajalla. Nyt hän oli lähdössä yöpartioon Apilatassun, tämän mestarin Haukkahampaan, sekä Seljankukan kanssa. Partio oli lähtemässä metsästämään, Varjoklaani näet piti yösaalistuksesta, Sillisalvia mukaan lukien.
"Mentäisiin jo, mikä sillä Haukkahampaalla kestää?" hän mutisi ärtyneenä. Juuri kun hän oli saanut sen ajateltua, kolli nilkutti soturien pesästä aristaen toista etutassuaan. "En taidakkaan tulla", kolli tokaisi nyökäten kohti tassuaan. "Venäytin tämän jalan Apilatassun taisteluharjoituksissa, eikä tälle pysty nyt varaamaan painoa. Sitä alkoi taas särkeä, olen matkalla parantajanpesään. Pystyttekö vahtimaan Apilatassua ilman minua?"
"Ei minua tarvitse vahtia!" Apilatassu tuhahti. "Olen melkein yhtä vanha kuin Sillisalvia!"
"Et nyt ihan", Sillisalvia naurahti. "Kyllä pystymme", Seljankukka vastasi Haukkahampaan kysymykseen ja vilkaisi Apilatassua merkitsevästi.
"Kiitos." Kullankeltainen kolli lähti parantajanpesää kohti ja partio vastakkaiseen suuntaan ulos leiristä. "Olkaa tarkkana, Apilatassu, älä sitten lähde meistä kauaksi, tai mölyä", partion johdossa oleva Seljankukka naukui vilkaisten tuimasti oppilaaseen. Sillisalviasta naaras näytti sievältä kuunvalossa hohtaen, tämän turkki näytti juuri suitulta.
"En tietenkään!" Apilatassu kivahti kertaalleen ja pörhisti harmaanruskeaa niskaturkkiaan.
"Uskotaan", Seljankukka pyöräytti salaa silmiään Sillisalvialle.
<Hän ei usko>, Sillisalvia päätteli.

"Apilatassu! Apilatassu, mihin menit?" Sillisalvia huusi niin, että kurkkuun sattui. Oppilas oli vain kadonnut, eikä Sillisalvialla ollut hajuakaan minne. Hän epäili oppilaan vain pilailevan ja lähteneen siksi johonkin, mutta hän oli ollut poissa niin kauan... Sillisalvia ravisti päätään, kunnossahan kollin pakko oli olla, eikö?
"Onko mitään löytynyt?" Sillisalvia huusi Seljankukalle. Hän ei nähnyt naarasta, mutta tiesi hänen olevan jossain lähellä.
"Ei, mutta-", Seljankukan ääni katkesi ja Sillisalvia erotti murinaa.
Hän ravasi pikaisesti äänen suuntaan ja näki Seljankukan niskakarvat pystyssä pienellä sananjalkojen reunustamalla aukiolla. Aukion toisella laidalla oli tummanoranssi kettu, joka näytti hampaitaan ja ärisi.
"Hei! Sinä kirpputurkki!" Sillisalvia sähähti ketulle.
Äkkiä saniaisten seasta vilahti esiin harmaanruskea hahmo.
"Apilatassu! Älä-"
Sillisalvian huuto tuli myöhässä. Apilatassu syöksyi ketun selkään sähähtäen, mutta kettu syöksyi sivulle niin, että oppilas lensi saniaispehkoon. Sillisalvia odotti nousisiko kolli ylös, mutta tämä taisi pökertyä osumasta. Hän vilkaisi Seljankukkaan ja yhteisymmärrys oli selvää. He lähtivät hyökkäykseen kohti kettua ja loikkasivat sitä kohti kynnet ojossa, rinta rinnan.

"Se oli tyhmä kuin mikä! Ei siinä ollut mitään ongelmaa", Apilatassu naukui parantajanpesässä sisarelleen Raitatassulle, joka oli tullut katsomaan häntä. Oppilas oli onneksi vain lyönyt päänsä ja kärsi nyt päänsärystä, eikä esimerkiksi ollut päätynyt ketun lounaaksi uhkarohkean hyökkäyksen johdosta. Sillisalvia oli saanut viillon lapaan, mutta se oli pinnallinen ja Surulintu oli levittänyt siihen salvaa. Sen ei pitäisi mennä pahemmaksi. Seljankukalle ei ollut tullut naarmuakaan, mutta Surulintu kuitenkin tutki häntä parhaillaan, ihan vain varmuudeksi. Sillisalvia nousi ylös, eipä hänellä mitään erityistä tekemistä siellä pesässä ollut, ellei tiellä oloa laskettu. Hän asteli ulos leiriin, ja hänen nenälleen tippui pisara. Oli alkanut sataa, vesipisarat noruivat hänen turkkiaan pitkin ja viilensivät mukavasti. <Pidän sateesta. Se tuo mieleen emon, Salvian. Hän kertoi aina sadepäivinä minulle tarinoita>, Sillisalvia muisteli. Sitten hän kuitenkin kääntyi ympäri ja tassutti pois parantajanpesältä sateeseen.

//Hui kamala kun on taas kestäny :,3 tää tarina poistu multa vrm 3 kertaa nii et jouduin alottaa alusta. Tän jopa oikoluin niin et (ehkä) ei oo kirjotusvirheitä! :D
Voikos Apilatassusta ja Raitatassusta muuten piakkoin tulla sotureita? :3

Kolmas luku – Enough



Pääskytassu tuijotti taivaalla hohtavaa kuunsirppiä tiheän oksiston lävitse. Villiruusun piikit pistelivät turkkia, kun nuori kolli hiipi hiljaa kukkasten lävitse ja kuunteli, kuinka partio ravasi muutaman ketunmitan päässä. Pääskytassu kirosi mielessään valintaansa piiloutua ruusujen sekaan ja pohti, miksi Korppivaisto oli päättänyt lähettää hänet juuri partiota väijyttämään. Oppilas olisi halunnut maata pedissään ja nukkua tähän aikaan yöstä, mutta kesän öinen auringonpaiste oli alkanut häiritä hänen uniaan. Siksi hän oli pyytänyt mestariltaan jotakin tekemistä, mutta öistä tehtävää leirin ulkopuolella kolli ei ollut osannut odottaa. Pääskytassu seurasi hiljaa vihdoin Myrskyklaanin rajalle saapunutta kissajoukkoa, mutta huomasi kiinnostuksensa keskittyvän enemmän kaukana rajan takana häämöttävään metsään, kuin partion toimiin. Myrskyklaanin leirin kalliot olivat pitäneet auringon poissa kissojen pesistä, ja metsän puut olivat suojanneet heitä lumimyrskyiltä kuin korkeaksi rakennettu piikkihernemuuri, eikä Pääskytassu voinut kuin tuntea kateutta metsässä elävää klaania kohtaan. Tuuliklaanin nummilta suojapaikkoja ei löytänyt etsimälläkään, eikä mikään ollut vaikeampaa lyhytjalkaiselle kissalle, kuin nopeiden rusakkojen ja lintujen jahtaaminen askeltolkulla. Oman klaaninsa reviirillä nuori kolli ei ollut onnistunut vielä yhdelläkään metsästyskerralla, mutta Myrskyklaanin reviirillä saalistaminen oli ollut helppoa aluskasvillisuuden alle mahtuvalle oppilaalle. Pääskytassu lipoi huuliaan. Houkutus pujahtaa metsikköön ja napata orava tai pari Myrskyklaanin reviiriltä tuntui vastustamattomalta, mutta samalla hän tiesi, että rangaistus olisi sitäkin pahempi, jos Pilvitähti saisi tietää. Pääskytassu ynähti hiljaa ja pudisteli päätään, koettaen karistaa kehkeytyvät juonet mielestään. Ehkä hänelle tulisi vielä joskus tilaisuus tehdä niin ihan luvan kanssa, ja Tuuliklaanin partiota tapaamaan tulleet kissat huomaisivat varmasti hänet kuitenkin. Kolli päätti tehdä parhaansa keskittyäkseen saamansa tehtävään, ja siirsi huomionsa takaisin oman klaaninsa edustajiin. Joukon johdossa oli Hunajataivas, jolla oli mukanaan Vatukkatassu ja Sotkasiipi. Myös Myräkkätassu oli mukana. Partiota vastassa olivat Valonpilke ja Kettukuono, joilla oli mukanaan useampi lehtiin kääritty nyytti. Pääskytassu avasi suutaan hieman ja haisteli ilmaa, muttei kyennyt tunnistamaan, mitä nyyteissä oli. Niistä huokui vahva sekoitus erilaisten kasvien ja hunajan hajuja, mutta mikään niistä ei ollut sellainen, jonka Pääskytassu olisi ennen haistanut. Ottaessaan vastaan yhden nyyteistä Vatukkatassu nyrpisti nenäänsä ja päästi ulos vastahakoisen äänen, mutta Hunajataivas vaikutti enemmänkin huvittuneelta oppilaan käytöksestä. Pääskytassu tuhahti tylsistyneenä, kun kissat sanoivat hyväntuuliset hyvästit toisilleen ja lähtivät kulkemaan pois rajalta omia leirejään kohti, Tuuliklaanin kissat mukanaan Myrskyklaanilaisilta saadut nyytit.
“Olisivat edes tapelleet...” Pääskytassu valitti, tuijottaen rajalta palaavaa partiota. Kolli oli ollut ehkä jopa hieman innoissaan tehtävästä, kun Korppivaisto oli sen hänelle antanut, mutta vaikutti siltä, etteivät yöretkelle lähteneet soturit olleetkaan kuin hakemassa yrttikuljetusta Myrskyklaanilta. Pääskytassua kuitenkin hämmensi, miksi soturien oli haettava yrtit klaanin rajalta keskellä yötä. Eikö Valonpilke olisi voinut tuoda niitä suoraan Routaruusulle päiväsaikaan? Kollin häntä vispasi. Ehkä tilanteessa oli kuitenkin jonkinlainen salajuoni. Pääskytassu pujahti ulos ruusupusikosta ja ampaisi vauhtiin. Löydöistä oli ilmoitettava välittömästi Korppivaistolle!

Leiriin päästyään Pääskytassu puuskutti voimakkaasti. Juokseminen ei ollut koskaan ollut hänelle helppoa, eikä asia vaikuttanut muuttuvan vaikka kuinka sitä harjoittelisi. Kolli heitti ajatuksensa sivuun ja kiiruhti soturien pesälle, jonka juurella mestari häntä jo odottelikin. Korppivaiston kasvoilla oli tavalliseen tapaan ilme, josta Pääskytassun oli vaikeaa saada selvää, mutta tässä vaiheessa kolli oli jo oppinut jättämään lukemisyritykset sikseen. Korppivaisto nosti päänsä tassuiltaan, selvästi hieman unisena pitkästä odottelusta. Pääskytassun sydän pamppaili.
“No, mitä löytyi?” Korppivaisto kysyi.
“Ei mitään erityistä. Valonpilke ja Kettukuono toivat yrttejä rajalle”, Pääskytassu ilmoitti rinta pöyheänä. Korppivaisto nosti kulmaansa, luoden oppilaaseensa kysyvän katseen.
“Ajankohta on kuitenkin aika outo, eikö? Ja tuontimenetelmä”, kolli lisäsi. Mestari tuijotti tätä hiljaa.
“Siis, eivätkö Valonpilke ja Kettukuono olisi voineet tuoda yrttinsä ihan leiriin asti ja päiväsaikaan? Eivätkö Tuuliklaani ja Myrskyklaani tule hyvin toimeen?”
“Tulevat ne.”
“Niin. Eihän niillä ole mitään syytä hiipiä klaanin rajalle keskellä yötä ja pyytää sekalaista joukkoa rivisotureita hakemaan tuomisensa, vai onko?”
Korppivaisto kohautti olkiaan. Naaras katsahti parantajan pesälle ja nousi ylös venytellen, pujahtaen puoliksi soturien pesän sisälle.
“Minusta se on ihan normaalia”, musta naaras totesi.
“Leiri on juuri saatu valmiiksi. Ehkä Myrskyklaanilaiset haluavat antaa Tuuliklaanille aikaa kotiutua pitkän yhteiselon jälkeen...” Korppivaiston ilme oli hetken mietteliäs.
“Jos se häiritsee noin, voithan sinä itse sen selvittää. Minun on mentävä nukkumaan. Lupauduin jo mukaan huomiseen aamupartioon, eikä minulla ole aikaa tai energiaa vahtia sinua koko yötä.” Sen sanottuaan mestari katosi soturien pesän sisään, pujahtaen helposti klaanitovereidensa ohi omalle pedilleen. Pääskytassu jäi yksin. Hän katsahti parantajan pesälle ja sen jälkeen piikkihernemuuriin muodostetulle suuaukolle, jonka ulkopuolella partio edelleen taivalsi kohti leiriä. Kolli tuhahti ja suuntasi parantajan luo määrätietoisena, aikomuksenaan kysyä tältä suoraan. Kuopalle saapuessaan hänet yllätti edelleen hereillä oleva, yrttejään lajitteleva Routaruusu. Parantaja käänsi katseensa lähes välittömästi pesänsä edustalle ilmestyneeseen oppilaaseen, saaden nuoren kollin melkein epäröimään.
“Mikä hätänä, Pääskytassu?” Parantaja kysyi tavalliseen, ystävälliseen sävyynsä. Pääskytassu kiemurteli paikoillaan.
“Tuota... siis, ei minulla mikään hätänä ole. Yksi juttu vain vaivaa.”
“No mikäs?”
“Käskitkö Hunajataivasta ja Sotkasiipeä hakemaan oppilaidensa kanssa jotain klaanin rajalta?”
Parantajan silmät laajenivat hieman.
“Tapahtuiko jotain?”
“Ei, kun siis... pyysitkö?” Pääskytassu tunsi olonsa jo epämiellyttäväksi, mutta halusi välttämättä tietää vastauksen ennen, kuin paljasti mitään. Routaruusu nyökkäsi.
“Pyysin.”
“Ai...” Pääskytassu oli pettynyt. Hän oli ollut jo varma löytäneensä jonkin salajuonen, jota Hunajataivas ja Sotkasiipi yhdessä pyörittivät. Hunajataivaan ystävällinen olemus oli vaikuttanut täydelliseltä keinolta piilottaa konnamaisia juonia ja Sotkasiipi hurjapäisyytensä ja mahtailevuutensa kanssa olisi sopinut Pääskytassun mielestä hyvin huippupahiksen rinnalle. Sen sijaan kyseessä olikin vain tylsä yrtinhakureissu, josta parantaja oli täysin tietoinen.
“Kun palasimme leiriin, huomasin, että lumimyrsky oli tuhonnut osan yrttivarastoistani”, parantaja selitti, näyttäen kollille jonkinlaisia kylmänkärsineitä kukkia ja muita kasveja, joita tämä ei tunnistanut. Niiden haju oli niin heikko, että hän joutui painamaan kuononsa niihin kiinni haistaakseen mitään, mutta osasta huokui samoja tuoksuja, kuin Valonpilkkeen tuomista nyyteistä.
“Jo Myrskyklaanin kanssa majaillessamme mainitsin Sudenlaululle, että minulta puuttui jo ennestään muutamia yrttejä ja parantajana pelkäsin, että lumimyrsky tuhoaisi niitä vielä enemmän. Hän lupasi silloin lähettää minulle mitä meiltä sitten sattuukin puuttumaan leirin ollessa valmis, ja päädyimme sopimaan tämän yön ajankohdaksi.”
Pääskytassun ilme muuttui mietteliääksi. Parantajan selitys kävi järkeen, mutta häntä edelleen häiritsi kuljetuksen ajankohta ja tapa.
“Miksi heidän piti tuoda yrtit yöllä? Ja eivätkö he olisi voineet tuoda niitä leiriin?”
Parantaja pudisti päätään hymyillen.
“Hunajan takia.”
Pääskytassu kallisti päätään.
“Hunajan?”
Routaruusu nyökkäsi.
“Niin, hunajan. Tähän aikaan vuodesta se sulaisi nesteeksi päiväsaikaan ja sekoittuisi muiden yrttien kanssa, eikä varmaan pysyisi kääreissäkään. Yöt ovat vielä viileitä, joten se on helpompi kuljettaa silloin.”
“Ai.”
Kaksikon keskustelu keskeytyi, kun tassuparien äänet alkoivat lähestyä parantajan pesää, ja he käänsivät katseensa yhtä aikaa tulijoihin. Hunajataivas, Sotkasiipi, Vatukkatassu ja Myräkkätassu olivat palanneet leiriin kääreet mukanaan, täysin ehjinä ja hyvillä tuulin. Routaruusu nousi paikaltaan välittömästi ja kiiruhti tervehtimään tulijoita.
“Tähtiklaanin kiitos! Aloin jo huolestua, kun Pääskytassu tuli kyselemään teistä!”
Hunajataivas vilkaisi pesän suuaukolla istuvaan oppilaaseen tietävä virne kasvoillaan.
“Ihmettelinkin, kuka meitä seurasi. Olitko ihan luvan kanssa asialla?”
Pääskytassu nyökkäsi.
“Korppivaisto laittoi minut tehtävälle, kun en saanut nukuttua. Oli tarkoitus pysyä piilossa, mutta epäonnistuin kai”, kolli virkkoi. Sotkasiipi raotti suutaan sanoakseen jotain, mutta Hunajataivas ehti ensin:
“Ihan hyvin se meni. Vielä kun vähän harjoittelet, niin eiköhän se siitä. Voisit koettaa käyttää kokoasi enemmän hyödyksi ja opetella lukemaan tuulen suuntaa, niin pysyisit paremmin piilossa.”
Pääskytassu tuhahti hiljaa, mutta nyökkäsi kuitenkin kiitokseksi. Naaraan sanoissa oli järkeä, mutta jatkuvat epäonnistumiset alkoivat jo painaa kollin mieltä. Kun matkalta palannut partio käänsi huomionsa taas Routaruusuun, Pääskytassu livahti äänettömästi pois paikalta.
“Ei täällä onnistu mikään”, kolli mutisi hiljaa itsekseen.
“Missään ei ole muuta kuin ruohoa vaan, ja typeriä jäniksiä. Miten kukaan jaksaa elää tällaisessa... tällaisessa tyhjiössä! Täällä ei ole mitään! Ei piilopaikkoja, ei riistaa, ei edes kiviä! Kuin koko reviiri olisi yksi iso sammalalusta!” Pääskytassu läimäisi turhautuneena käpälällään maata, mutta kuiva hiekka vastasi vain pöllyämällä ympäriinsä ja tunkeutumalla kollin sieraimiin. Nuori oppilas yski, pudisti päätään rivakasti ja päästi ilmoille kovaäänisen parkaisun.
“Ei kukaan tällaisessa paikassa halua asua! Nyt riittää jo!” Pääskytassu parahti, pinkaisten juoksuun ja suunnaten suoraan leirin portille. Hän päästi ulos vielä yhden raivostuneen huudon ja pujahti ulos piikkihernemuuriin muodostetusta aukosta. Kollin harmaa turkki sulautui yön pimeyteen, jättäen jälkeensä vain hiljaisuuden.

// Juuh... tämmöstä tällä kertaa. Tämä ehkä itsellekin nyt avasi vähän Pääskyä hahmona, katsotaan mihin tää juonikuvio tästä kehittyy. Periaatteessa ei haittaa, vaikka joku Tuuliklaanilainen haluaiskin tästä jatkaa. Katsotaan, jos saisin näin kesäloman aikana nyt aktivoitua kun oon ollut käytännössä kuollut niin pitkän aikaa :'D

Kolmas

Auringonnoususta alkaen Kultasumu oli tentannut Pähkinätassulta saalistustekniikoita kaikenlaisen riistan kiinni saamiseen ja ohjannut perusteellisesti oppilaansa vaanimista asennoista käyntiin, näyttäen itse vielä esimerkkiä. Pähkinätassu oli kuuliaisesti tehnyt työtä käskettyä, vaikka saalistamisen perusteet tuntuivatkin hänestä jo hyvin päähän hakatuilta. Varsinkin, kun Kärppäkynsi oli heti tyttärensä ensimmäisestä oppilaspäivästä saakka raahannut tätä metsälle. Pähkinätassu oli ehkä itse palannut leiriin tyhjin tassuin reissuilta, mutta ainakin hän oli päässyt kokeilemaan itse oikeasti ja nähnyt isänsä näyttämässä käytännön esimerkkiä.
”Hienoa Pähkinätassu, vaanimiskäyntisi on kehittynyt paljon jo pelkästään tämän päivän aikana”, Kultasumu kehui tyytyväisen oloisena ja antoi oppilaansa istahtaa sammaleelle. ”Ajattelin, että voisimme seuraavaksi oikeasti kokeilla taitojasi ensimmäistä kertaa. Kuljetaan hylätylle kaksijalkojen pesälle, josta voimme sitten jatkaa takaisin leiriä kohti.”
Pähkinätassu nyökkäsi, yrittäen olla antamatta vatsanpohjaansa kutittelevan jännityksen näkyä ulospäin. Sanapari “ensimmäistä kertaa” maistui hieman happamalta hänen suussaan. Kärppäkynsi ei ollut maininnut mitään heidän metsästysreissuistaan Kultasumulle. Oppilas ymmärsi, ettei reissuista oikeastaan ollut mitään sanottavaa, olihan jokainen niistä lopulta päättynyt pettymykseen, mutta jokin pieni ääni hänen sisällään oli silti harmistunut.
”Mennään siis”, Pähkinätassu maukui poissaolevasti mestarilleen, joka vaikutti hyvin pirteältä ja määrätietoiselta johtaessaan heitä pois sammalkuopalta. Pettyisiköhän Kultasumu, jos tämä saisi tietää Pähkinätassun yrittäneen oikeaa metsästämistä aikaisemminkin? Soturioppilas ei uskaltanut ottaa sitä riskiä. Jos Kärppäkynsi ei ollut kertonut, se tarkoitti ettei niissä ollut mitään mainitsemisen arvoista. Ajatus sattui, mutta joskus totuus teki kipeää ja ainakin hänellä oli mahdollisuus tehdä edes mestaristaan ylpeä, jos hän onnistuisi tällä kertaa saamaan saalista.

Noin puolimatkassa hylätylle kaksijalkojen pesälle Pähkinätassu haistoi lähistöllä oravan. Se sai heti oppilaan muistelemaan lehtikadon aikana Varjoklaanin reviirille juossutta oravaa, mitä Pihkatassu oli saalistanut. Sen, mikä oli juossut hänen käpäliensä välistä. Hänen nyt haistamansa orava tuskin oli sama, mutta pelkkä oravan tuoksu sai ruskean oppilaan sisuuntumaan uusintaa varten ja tiputtautumaan vaanimisasentoon. Kultasumu oli jo aikaisemmin matkalla jättäytynyt muutaman ketunmitan verran taaemmas antaakseen tälle rauhaa keskittyäkseen itse saalistamiseen.
Pähkinätassu näki oravan hännän vilahtavan koivun juurella. Äänestä päätellen se ei ollut vielä aikeissa kiivetä puuta pitkin ylös, vaan kaivoi jotain maatuneiden lehtien joukosta.
Pähkinätassu vaani varovasti lähemmäs, väistäen jokaisen kuivalta näyttävän lehden, varautuen loikkaamaan oravan kimppuun ennen kuin se huomaisi hänet ja kiipeäisi pakoon. Hän katsoi oravaa tarkkaan, odottaen hetkeä kun se jatkaisi taas kaivamistaan tai keskittyisi katsomaan johonkin muualle. Sitten Pähkinätassu pidätti henkeä ja loikkasi.
Räks.
Ensimmäisenä Pähkinätassu näki oravan säpsähtävän kohti puuta. Seuraavana hän havaitsi olevansa itse ilmassa, tassut osoittaen kohti valkoisten ja tummanruskeiden raitojen peittämää ruskeaa karvapeitettä juuri siinä kohtaa, missä orava oli juuri tutkiskellut maata. Pähkinätassu yritti haparoida tassuillaan kohti koivua estääkseen yhteentörmäyksen, mutta hän oli tähdännyt vain pennunaskeleen tai kaksi liian kauas puusta oikeasti onnistuakseen siinä. Kuin tyhjästä ilmestynyt Tuomitassu rääkäisi hänen allaan, kun Pähkinätassu lensi tämän niskaan. Tuomitassun käpälistä pinkaisi pakoon juuri se samainen orava, jota Pähkinätassu oli hartaudella vaaninut. Otteensa oravasta menettänyt kollioppilas madaltui ja yritti välittömästi kierähtää selälleen hyökkääjänsä päälle, mutta Pähkinätassu ehti juuri ja juuri väistämään pois tieltä. Kokeneempi oppilas kääntyi hurjistuneena ympäri, valmiina hyökkäämään puolustaakseen itseään.
”Mitä sinä hiirenaivo oikein teet?” Tuomitassu sähisi yllättyneen näköisenä Pähkinätassulle, joka luimisti korviaan vihaisena.
”Sinä se hiirenaivo olet! Sinä täällä juokset minun saaliini kimppuun vaikka täällä olisi koko muun metsän verran riistaa pyydystettäväksi.” Kultasumu oli juossut oppilaansa viereen tämän edelleen tuijottaessa kollia kiukkuisesti, yrittäen pitää kyntensä ja hampaansa piilossa tilanteesta.
”Ehkä jos sinulla olisi silmät päässäsi osaisit erottaa kissan oravasta.” Kummankin oppilaan karvat olivat edelleen pystyssä, ja vaikka Kultasumu vähän yritti rauhoitella Pähkinätassua, oli tämä aivan liian raivoissaan Tuomitassun kommentista voidakseen kuunnella mestariaan.
”Silmät päässäni? Itse–”
”Riittää!” Pähkinätassu melkein loikkasi säikähdyksestä ilmaan, kun Kultasumu asettautui hänen ja Tuomitassun väliin estääkseen riidan kehkeytymisen fyysiseksi. Ääni ei kuitenkaan lähtenyt Kultasumusta vaan mustavalkoisesta naaraasta, jonka Pähkinätassu tunnisti Lehtikaihoksi. Kokenut soturi oli Tuomitassun mestari, ja tällä hetkellä naaras näytti hyvin tyytymättömältä oppilaiden nahisteluun. Kultasumu nyökkäsi soturille kunnioittavasti, joka soi nuoremmalle soturille pienen nyökkäyksen vastaukseksi ennen katseensa kiinnittymistä takaisin soturioppilaisiin. ”Mitä täällä oikein tapahtuu?”
”Pähkinätassu hyppäsi niskaani”, Tuomitassu vastasi nopeammin kuin Pähkinätassu ehti avaamaan omaa suutaan, ”saalistamani orava luikki pakoon ennen kuin ehdin tappaa sen koska päälleni hyökättiin.” Lehtikaiho ei sanonut mitään, vaan siirsi katseensa toiseen oppilaaseen ja sanattomasti viestitti tätäkin puhumaan. Pähkinätassu vilkaisi hämillään Kultasumua, joka hipaisi hännänpäällään häntä rohkaisevasti.
”Minä vaanin oravaa, ja juuri kun loikkasin sen kimppuun Tuomitassu ilmestyi enkä ehtinyt muuttamaan suuntaa.” Lehtikaiho katsoi Kultasumun suuntaan, joka hiljaisella äänellä vahvisti oppilaansa kertomuksen. Mikäli kokeneemman soturin läsnäolo ei olisi tehnyt tilanteesta monia kertoja totisemman tuntuista, olisi se melkein voinut olla Pähkinätassusta jopa huvittava.
”Kieltämättä tänään ei oikein tuule, niin voi olla vaikeampi huomata hajua kuin olisi muuten”, mustavalkoinen soturi pohdiskeli, palauttaen vakavan katseensa oppilaisiin, ”mutta se ei tarkoita, että toistenne haukkuminen ja klaanitovereiden kesken riiteleminen olisi oikea ratkaisu. Kunnon soturi ymmärtää, että virheitä sattuu ja niistä jokaisesta oppii jotain uutta.” Lehtikaihon äänensävy oli topakka ja hetken Pähkinätassusta tuntui siltä kuin hän olisi jälleen pentutarhassa kuningattarien moitittavana osallistumisesta typeriin leikkeihin. Hän vilkaisi Tuomitassua, jonka nyrpeä katse palasi aina vain takaisin Pähkinätassuun. Onneksi Pähkinätassun mielipide Tuomitassusta ei ollut kovin korkea muutenkaan. He söivät toisinaan samaan aikaan Pihkatassun kanssa, mutta silloinkin Tuomitassu ja Pähkinätassu hädin tuskin huomioivat toistensa olemassaolon, vaikka Pihkatassu kuinka yritti jutella molemmille samaan aikaan.
”Nyt kun tämä on selvitetty, me voisimme jatkaa matkaa”, Kultasumu ehdotti ja nyökkäsi päällään heidän kulkusuuntaansa kohti. ”Tuo orava ei vähään aikaan tule laskeutumaan puusta alas, ja se varmaan varoittaa kaikkia muitakin lähistön saaliita vaarasta.”
”Mikäli teidän kinanne ei tehnyt sitä jo”, Lehtikaiho maukaisi huvittuneesti ja odotti Tuomitassun nousevan seuraamaan häntä. ”Tähtiklaani suokoon että koko metsästä löytyy enää lainkaan riistaa koko loppupäivänä.” Tuomitassu tuhahti happamasti ja irvisti lähtiessään vielä kerran Pähkinätassulle, joka mulkoili samalla energialla takaisin.
”En voi uskoa että minun oravani luikahti pakoon jonkun ensikertalaiseen takia.”
”No ei se sinunkaan ensimmäinen saalistusyrityksesi mikään kovin kummoinen ollut...”
Pähkinätassu yritti esittää, ettei kuullut Lehtikaihon ja Tuomitassun välistä keskustelua. Kultasumun huolestuneesta katseesta päätellen hän ei ehkä ollut täysin vakuuttava.
”Älä huoli Tuomitassusta taikka siitä oravasta, meillä on vielä vaikka kuinka paljon kierrettävää ennen kuin olemme takaisin leirissä.”
”Niin kai”, Pähkinätassu mumisi ja jatkoi eteenpäin kävelemistä. ”Olisin silti saanut sen kiinni.”
”Niin olisit”, Kultasumu kehräsi, ”mutta aina kaikki ei suju suunnitellusti. Olen varma, ettemme poistu täältä tänään tyhjin tassuin.” Pähkinätassu ei tiennyt mistä hänen mestarinsa oli saanut moista luottoa oppilaaseensa, mutta silti luottavaiset sanat saivat pienen kissan hieman paremmalle tuulelle.

Hylätyllä kaksijalkojen pesällä Pähkinätassu aisti melko tuoreena Sudenlaulun tuoksun, joka tarkoitti parantajan käyneen pesällä hiljattain. Kultasumu kertoi parantajien kasvattavan pesällä yrttejä; joko Sudenlaulu oli käynyt hakemassa jotain tai vain tarkistamassa että kaikki kasvaa niin kuin pitää. Pähkinätassu nyökkäili kohteliaasti, vaikkei häntä varsinaisesti parantajien yrttivarastot sillä hetkellä kiinnostaneet. Hetki hetkeltä oppilaasta tuntui enemmän siltä, että tämän olisi pakko saada jotain kiinni tai hän pettäisi itsensä lisäksi myös mestarinsakin. Sitä paitsi, Sudenlaulun lisäksi hylätyllä pesällä tuoksui myös useamman hiiren haju.
Pähkinätassu päätti seurata hajuvanoista sitä, mikä tuntui tuoreimmalta. Hän jälleen madaltui vaanimisasentoon ja väisteli risuja niin varovasti kuin vain kykeni. Askel askeleelta hän hivuttautui lähemmäs rapisevaa ruohikkoa, valmiina iskemään nopeammin kuin aikaisemmin. Tällä kertaa yksikään Tuomitassu ei pilaisi hänen saaliinsa pyydystämistä. Lihava hiiri ei ehtinyt päästää edes hätäistä vikinää, kun Pähkinätassu oli jo purrut sen kuoliaaksi ja kiittänyt Tähtiklaania saaliinsa elämästä.
”Hienosti saalistettu!” Kultasumu iloitsi kävellessään oppilaansa vierelle. ”Onnittelut ensimmäisestä saaliistasi.” Soturin kehut lämmittivät Pähkinätassun mieltä entisestään ja eikä oppilas malttanut olla kehräämättä niin tyytyväisyydestä kuin helpotuksestakin. Tänään hän oli viimein onnistunut jossain.
”Jos olisimme aikeissa jatkaa saalistusta toiseen suuntaan, hautaisimme hiiresi toistaiseksi piiloon ja kävisimme hakemassa sen myöhemmin. Minä voin kuitenkin kantaa sitä suussani, niin saat saalistettua vielä lisää jos mikään ei säikähdä tämän tuoksua.” Pähkinätassu luovutti hiirensä hieman vastahakoisesti mestarilleen, vaikka tiedostikin hiiren tuoksun olevan hänen keskittymiskyvylleen haitaksi hänen nenänsä alla. Kultasumu kantoi hiirtä hellästi melkein leiriin saakka, kunnes hän luovutti sen takaisin Pähkinätassulle, joka ei onnistunut saamaan muuta kiinni matkan aikana – muut hiiret olivat ehtineet juosta piiloon, varpunen huomasi hänet juuri ennen kimppuun hyökkäämistä ja jänis oli pinkonut pakoon jo ennen kuin Pähkinätassu oli ehtinyt edes haistaa sitä.
”Minun puolestani saat syödä hiiresi tällä kertaa itse, olet sen ansainnut”, Kultasumu sanoi oppilaalleen, joka reipasti kävelytahtiaan kohti leirin suuaukkoa. Hän ei ollutkaan huomannut kuinka nälkäiseksi kulunut päivä oli tehnyt hänet. ”Nähdään auringonnousun aikaan rajapartiossa.” Pähkinätassu nyökkäsi ja hyvästeli mestarinsa, jonka jälkeen hänellä ei kauaa kuono tuhissut Pihkatassun paikantamisessa. Tuuheaturkkinen kolli loikoili oppilaiden pesän lähistöllä olevalla kivellä, vielä nauttien auringonsäteistä ennen kuin sekin painuisi metsän taakse.
”Hei Pihkatassu”, Pähkinätassu tervehti ystäväänsä, joka välittömästi nousi venyttelemään itseään.
“Hei! Sinuakin näkee”, Pihkatassu kehräsi ja loikkasi ystävänsä viereen. “Minä ehdin jo syömään, Sulkaseitti vie minut yöpartioon ja käski minun kerätä voimiani sitä varten.” Pähkinätassu hymyili pienesti vastaukseksi ja näytti Pihkatassulle pyytämäänsä hiirtä.
“Sain ensimmäisen saaliini”, hän maukui tyytyväisenä, “olisin saanut oravan jos Tuomitassu ei olisi pilannut kaikkea.” Pihkatassua nauratti.
“Joo, kuulin siitä Tuomitassulta ennen kuin Lehtikaiho komensi hänet hakemaan hiirensappea Lehväpilvelle. En voi sanoa olevani kateellinen.” Pähkinätassu ei voinut olla tuntematta vahingoniloa, vaikkei hän sitä suoraan Pihkatassulle näyttänytkään. Klaaninvanhimpien hoitaminen oli toki arvokasta ja vähintä, mitä näille pitkän soturin uran jälkeen voi tehdä, mutta hiirensappi oli juuri sopivan ällöttävä rangaistus ärsyttävälle Tuomitassulle. Pähkinätassu haukkasi hiirestään ja huomasi sen maistuvan jotenkin paremmalle kuin yleensä, ja oppilas veikkasi sen johtuvan siitä että hiiri oli juuri hänen ensimmäinen itsepyydystämänsä saalis.
“Pähkinätassu.” Kärppäkynnen ääni keskeytti oppilaiden keskustelun Pähkinätassun välittömästi kääntäessään päänsä kohti isänsä äänen suuntaa. “Haluaisitko syödä kanssani?”
“Tulen”, ruskea oppilas ilmoitti välittömästi ja pahoitteli hiljaa Pihkatassulle, joka vain hymyili ymmärtäväisesti ystävälleen ja katsoi, kun Pähkinätassu noukki osittain syödyn hiirensä ja siirtyi lähemmäs Kärppäkynttä, joka oli noukkinut hampaisiinsa kyyhkyn tuoresaaliskasasta. Soturi harvoin pyysi tytärtään ruokailemaan kanssaan, eikä Pähkinätassu aikonut kieltäytyä isänsä tarjouksesta, vaikka se tarkoittikin Pihkatassun yksin jättämistä. Kolli kyllä löytäisi seuraa halutessaan.
“Arvaa mitä”, Pähkinätassu aloitti malttamattomasti ja katsoi kuinka Kärppäkynsi järsi kyyhkystään.
“Tiedät, etten pidä arvailuleikeistä.” Kärppäkynsi huokaisi mutta nosti katseensa tyttäreensä, “mitä?”
“Sain tänään kiinni ensimmäisen saaliini”, Pähkinätassu iloitsi häntä pystyssä ja osoitti hiirtään kohti, “ja Kultasumu antoi minulle luvan syödä sen itse.” Kärppäkynsi nyökkäsi mitäänsanomattomasti ja tarkasteli hiiren jämiä mielenkiinnolla. “Pyydystin sen hylätyllä kaksijalkojen pesällä.”
“Hylätyllä kaksijalkojen pesällä pentukin saisi hiiren kiinni”, tummanruskea soturi hymähti, “se on niitä täynnä. Varsinkin nyt hiirenkorvan ja viherlehden aikana.” Pähkinätassu laski katseensa takaisin hiireensä, pettyneenä isänsä latteasta reaktiosta. Tietenkään hänen saavutuksensa ei ollut kovinkaan iso.
“Olisin saanut oravankin. Mutta Tuomitassu saalisti sitä samaan aikaan.” Pähkinätassu mutisi. Hänen näläntunteensa tuntui kaikonneen eikä hiirikään maistunut enää niin hyvältä kuin vain muutama haukkaus sitten, mutta hän silti söi sen loppuun hiljaisuudessa. Kärppäkynsikään ei sanonut mitään ennen kuin oli melkein saanut kyyhkynsä viimeisteltyä:
“Jos haluat, voisimme mennä taas oikealle metsästysreissulle. Minua kaivataan seuraavaksi vasta kuunhuipun aikaan.”
Pähkinätassu kohotti katseensa Kärppäkynteen, joka vaikutti olevan tosissaan. Hän koki edelleen olonsa pettyneeksi, mutta ehkä hän voisi tehdä Kärppäkynnen oikeasti ylpeästi jos menisi tämän mukana. Eikä Kärppäkynnelle muutenkaan sopinut sanoa ei.
“Nyt heti?” Pähkinätassu varmisti, johon hänen isänsä nyökkäsi päättäväisesti. Oppilas nousi jaloilleen ja siivosi heidän jälkensä, jonka jälkeen hän lähti jolkottamaan isänsä perässä pois leiristä. Hieman ennen leirin suuaukkoa Pähkinätassu tunsi jonkun katselevan häntä, ja kääntyessään hän näki Pihkatassun istuvan taas samalla kivellä kuin aikaisemmin. Pähkinätassu heilautti häntäänsä pää kallellaan peräänsä katsovalle ystävälleen, ennen kuin katosi isänsä perään piikkiherneaidan läpi.

Hiivin varovasti kohti mustarastasta. Tunsin Saniaissilmän katseen niskassani. Kollin keltaiset silmät tarkkailivat minua pensaasta. Mustarastas nosti päätään. Hätkähdin. Jos mustarastas huomaisi minut, en saisi sitä millään kiinni. Mustarastas jatkoi kuitenkin syömistään. Huokaisin hieman helpotuksesta. Jatkoin hiipimistäni. Olin niin keskittynyt hiipisimeen, että en katsellut jalkoihini. Oksa rasahti hänen tassunsa alla.
<Pahus!> ajatelin ärsyyntyneenä ja syöksähdin eteenpäin. Mustarastas levitti siipensä mutta ei päässyt heti lentoon. Loikkasin eteenpäin epätoivoisena, mutta tiesin, että loikkasi liian kaukaa. Yllätyksekseni mustarastaan pyrstö jäi hampaisiini. Mustarastas pyristeli epätoivoisesti, mutta lukitsin mustarastaan maata vasten ja tapoin sen siistillä liikkeellä. Saniaissilmä asteli piilostaan tyytyväisenä.
“Se oli hienosti napattu”, Saniaissilmä hymyili. Mestarin kehut lämmittivät minua. “Mennään takaisin leiriin.”
“Selvä”, vastasin hieman alakuloisena.
Astelimme kohti leiriä.
“Onko kaikki hyvin?” Saniaissilmä kysyi minulta kun olimme kulkeneet hetken aikaa. Hätkähdin.
“Joo. Mietin vain”, naukaisin hiljaa.
“Selvä”, Saniaissilmä vastasi. Kävelimme hetki vieri vierekkäin. Yhtäkkiä raidallinen kolli syöksähti juoksuun ja nappasi mustarastaani.
“Hei!” naurahdin ja vilahdin mestarini perään. Viiletimme leiriin nopeasti. Saniaissilmä äkkijarrutti ja minä äkkijarrutin hänen perässään. Tupsahdin naamalleni lumeen. Nousin nauraen ylös. Saniaissilmä ojensi minulle mustarstaani takaisin. Otin sen vastaan ja laskin sen pieneen tuoresaaliskasaan. Kuulin sivukorvalla narskuntaa ja sitten jokin painava laskeutui päälleni.
“Liitotassu!” nauroin ja yritin kammeta siskoni päältäni. Hänen vihreät silmänsä tuikkivat kujeilevasti. Lopulta onnistuin saamaan Liitotassun päältäni ja loikkasin siskoni kimppuun. Kierimme nauraen oppilaidenpesään. Närhitassu loikkasi tieltämme älähtäen ja Viimatassu taisi hypätä ylitsemme. Irroittauduimme toisistamme, kun törmäsimme oppilaidenpesän takaseinään.
“Varoisitte vähän!” Viimatassu sihahti.
“Anteeksi, Viimatassu ja Närhitassu!” Liitotassu nauroi.
“Sietääkin olla!” Viimatassu ärähti jälleen ja asteli ulos.
“Känkkäränkkätassu”, naurahdin hilpeästi saaden Liitotassun räjähtämään nauruun.



“Hyvää mustarastasta”, Täpläsydän kehaisi.
“Kiitos”, hymyilin naaraalle.
“Villitassu ja Liitotassu!” Suruperhonen huikkasi meille. “Teidän pitää mennä rajapartioon Saniaisislmän, Sadekatseen ja Ikiruusun kanssa”, Suruperhonen jatoi.
“Selvä. Kiitos tiedosta”, Liitotassu naukaisi. Loikimme sotureiden luokse.
“Lähdetään”, Ikiruusu naukaisi. Juoksimme Liitotassun kanssa kilpaa ulos leiristä. Juoksimme suoraan Jokiklaanin rajaa kohti.
“Odottakaa!” saniaissilmä huusi. Pysähdyimme tassut liukuen.
“Olitte juosta suoraan jokiklaanin reviirille”, Sadekatse naukaisi.
“Aloitetaan”, Ikiruusu käski.

Kuudestoista lluku


Ylämäkiä, alamäkiä


>>Varjoklaanin soturi livahti ulos öiselle metsäretkelle. Varjoklaanilaisethan pitivät pimeästä ja varjoista, niin piti hänkin.
Lehtikato oli melkein takana, hiirenkorva ainakin näytti tekevän tuloaan, joskin se ei koskaan ollut varmaa ennen kuin puihin ilmestyi hiirenkorvia. Oli hiukan sumuista ja synkkää, kuu kyllä hohti valoaan jonkin verran, ja puiden havujen ja lehtien läpi se teki maahan kuvioita, jotka liikehtivät jonkin verran tuulen heiluttaessa oksia.
Se sai hänet rauhoittumaan, kuin mikään ei voisi mennä pieleen. Se kohotti hänen mielentilaansa jonkin verran. Siinä kohtaa hän ei millään osannut odottaa, mitä tapahtuisi myöhemmin sinä yönä.<<

>>Hän vaani pieniä eläimiä soisella alueella. Yhtäkkiä hänelle tuli epämiellyttävä olo, kuin jokin vaanisi häntä nyt, sen sijasta, että hän vaani saaliitaan.
Ketään ei tosin näkynyt missään, ainut ääni oli tuuli, joka kulki läpi korkeiden puiden ulvoen. Soturi päätteli olevansa vain vainoharhainen…ei mikään voisi mennä vikaan. Sitähän hän oli itselleen sanonut, eikös?<<

>>Yhtäkkiä äsken rauhoittavalta tuntunut metsä kävi rauhattoman tuntuiseksi. Kuin jokin metsän…suurempi voima olisi vihastunut myös.
Tai peloissaan…jokin odotti häntä. Ei, ei, ei. Ole hiljaa, pidä pääsi kylmänä, mitään ei ole käynyt. Toistaiseksi. Ei, ei noin!
Mitään ei kävisi tänä yönä. Hän oli turvassa. Hän oli soturi, ei mikään avuton pieni pentu…mutta hän ei kyennyt ravistamaan kauhun tunnetta pois, vaikka kuinka koitti.<<

>>Jotain hän etsi. Hän ei tiennyt, että mitä, mikä tai kuka se jokin oli. Ja oli paha etsiä, jos ei tiennyt mistä etsiä…
Kauhun ja paniikin tunne valtasi hänet. Joku katsoi häntä aivan varmasti, samalla, kun hän etsi sitä jotakin. Joku katsoi häntä noiden kivien koloista, tai jostain noista puskista, tai ehkä jopa näistä korkeista puista, jotka kohosivat ylöspäin.
Mutta ei missään näkynyt kenenkään hahmoa, ei silmiä, ei edes kuulunut mitään. Mutta…vihdoin hän löysi sen. Aluksi se vaikutti ihan tavalliselta.
Hän oli kai liian paniikissa ajatellakseen siitä liikoja. Sitten se osui, ja se osuikin kovaa, kuin luja isku käpälällä arkaan kohtaan.<<

>>Oliko tuo…ei se voinut olla…Syvemmällä suossa. Siellä se oli.
Kissan ruumis! Kullanruskea KISSAN RUUMIS!
Kyllä hän tiesi, että hänen piti viedä se leiriin, kertoa tästä jollekkin. Hän tiesi - HÄN TIESI - kuka TUO kissa oli. Jokin kertoi hänelle, ettei hänen pitänyt tehdä sitä. Ja empimättä soturi juoksi pois. Juoksi pois, ja palasi leiriin vasta aamun koitteessa.
Ei kaikkien mieli kestä tuollaista tunnetta. Ei sitten alkuunkaan.<<

Sitten Tiikerituli säpsähti hereille. Hän huohotti. Äsken hän oli ollut Varjoklaanin metsässä, mutta nyt hän oli täällä. Äsken hän ei oikein ollut edes omassa kehossaan. Sitten hän tajusi, se oli uni. Oletpas tyhmä, hän moitti itseään. Ei kukaan voinut löytää sitä ruumista, ei kukaan. Ja oli tyhmää edes miettiä, oliko tuo uni. Totta kai se oli uni! Mutta hän ei ymmärtänyt…eikä se ollut edes ensimmäinen painajainen aiheesta, ei lähellekkään. Mutta ei kukaan koskaan voisi löytää ruumista sieltä SUOSTA! Hän oli ollut huolellinen…kai. Ainakin yrittänyt. Hän kelasi sitä mielessään, kyllä, hän oli ollut huolellinen siinä…ei hän olisi halunnut sanoa sitä sanaa. Ei tosiaankaan, se ei oikein sopinut hänen suuhunsa enää. Hän oli ollut huolellinen siinä murhassa. Hetken hänen mielessään häilähti katumus, mutta sitten hän pudisteli tuon tunteen pois. Hänellä ei ollut mitään kaduttavaa. Hän teki palveluksen kaikille…ainakin hän tahtoi ajatella, että asian laita oli sillä tavalla. Mutta olihan se ymmärrettävää, että tuollaisen asian tekemisen jälkeen siitä on alkuun vaikea päästä yli. Siitä, kun tassut olivat toisen kissan veressä. Se aiheutti hänelle hetkeksi samanlaisen paniikin, sellaisen tukahduttavan tunteen, kuin mitä hän oli siinä unessa kokenut. Sitten hän ravisteli sen pois, muistutti itseään siitä, että se oli VAIN uni, ja naurahti sitten hiukan itselleen. Kyllä hän osasikin olla hölmö. Se oli uni, kukaan ei löytäisi Leijonahammasta enää koskaan, ei kukaan. Mutta…jos joku hänet löytäisi…Tiikerituli voisi saman tien vain hypätä itsekin sinne suohon. Ja sille hän naurahti myös hiukan, ja toivoi kovasti, ettei herättänyt ketään muuta. Hän oli hullu ajatellessaan tällaista. Sillekin hän nauroi mielessään. Niin, hullu hän oli.

Tiikerituli ravisteli päästään hämmennyksen unesta ja omista ajatuksistaan, kun hän käveli metsästyspartion mukana. Oli lämpimämpi keli, mitä oli hetkeen ollut, ja kolli tykkäsi siitä. Aurinkokaan ei tänään karannut pilvien taakse. Ehkäpä hän onnistuisi jopa nappaamaan jotain, kukapa tiesi? Joskin hänen harmikseen näytti siltä, että Taivasklaanilaiset - tai olihan hänkin Taivasklaanista nykyään, siis kauemmin Taivasklaanissa asuneet - kissat kuulostivat suunnittelevan lintujen ja oravien metsästystä puista. Tiikerituli ei ollut mikään paras kiipeilijä…hän oli liian iso ja painava sellaiseen, kaiken lisäksi vielä melkoisen kömpelökin. Joten kun muut kissat hyppivät puihin, hän päätti koittaa vaania jotain riistaa tassut maassa. Kohta hän näki sen. Hiiri. Iso hiiri. Odota, hän sanoi itselleen mielessään. Kun hän vihdoin loikkasi, ei hiirellä ollut enää tilaisuutta paeta. Siinä samassa se sama tunne palasi ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Taivaskin meni hetkeksi pilveen. Hän ei ollut saalistaja…hän oli saalis. Joku tai jokin vaani häntä. Jokin etsi häntä. Ja se sama tunne, kuin siinä painajaisunessa valtasi hänet, hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta hän koitti vilkuilla ympärilleen, eikä ketään näkynyt. Sitten hän pudisteli päätään. Mikä ihme häneen oli nyt mennyt? Olikohan hän oikeasti hullu. Ei kukaan häntä vaaninut! Hän oli se metsästäjä, ei mikään saalis.


// Enpä ny tiedä vastaako tää kuvailu enemmän psykologista kauhukirjaa ku soturikissatarinaa mutta eikai sillä nyt ihan hirveesti väliäkää oo XDD

Kuutamotassu asteli Lehtisydämen vierellä ja katseli varjoklaanin reviiriä silmät suurina. Katajanmarja ja Konnakasvo astelivat hieman taaempana jutellen toisilleen. Paahdetassu ja Kiiltotassu leikkivät hippaa kauempana. Kuutamotassulla oli liian kiire ihmettelemään suurta reviiriä, että olisi ehtinyt leikkiä siskojensa kanssa.
"Vau! Mikä tuo haju on?" Kiiltotassu kysyi ja jarrutti. Paahdetassu törmäsi häneen ja töpsähti selälleen ohueen lumihankeen. Kuutamotassu naurahti ja loikki myös Paahdetassun ja Kiiltotassun luo pällistelemään metsään.
"Myrskyklaanin haju", Lehtisydän vastasi.
"Myrskyklaanin haju", Kuutamotassu toisti ja veti keuhkot täyteen ilmaa.
"Voidaanko mennä sinne?" Kiiltotassu kysyi ja loi mestareihin anovan katseen.
"Ei. Eikä toivottavasti tule tarvettakaan", Konnakasvo sanoi tiukasti.
"Plääh! Mitä järkeä olla viisi klaania, jos toisten reviireille ei saa mennä", Kiiltotassu nurisi.
"Tuossa ei ole mitään järkeä, Kiiltotassu", Kuutamotassu naurahti.
"Kuka suunnittelee meidän puolellemme tunkeutumista?" joku sanoi myrskyklaanin puolelta rajaa.
"Kuka se oli?" Paahdetassu kysyi valpastuen. Puiden siimeksestä tuli kolme myrskyklaanin kissaa.
"Ei kukaan, Pisarahenkäys", Katajanmarja naukaisi viileän kohteliaasti.
“Niinkö? Miksi sitten kuulin jonkun suunnitelelevan sitä?” Pisarahenkäys vastasi yhtä viileästi.
“Voi, uusi oppilaani Kiiltotassu se tässä vain vitsaili”, Katajanmarja sanoi.
“Enhän min-”, Kiiltotassu aloitti, mutta Lehtisydän tökkäisi häntä ja sai naaraan hiljentymään.
“No hyvä”, Pisarahenkäys sanoi melkein hyytävästi. “Kaikki hyvin siis”.
“Juuri niin. Me varjoklaanilaiset kunnioitamme asetettuja rajoja. Toisin kuin eräät”, Katajanmarja maukaisi.
“Ehkä eräät majoitivat toisen klaanin reviirilleen”, Pisarahenkäys haastoi.
“Mutta mukava nähdä, että teillä on uusia oppilaita”, beigen ja valkoisen kirjava naaras tuli väliin.
“Niin, olet oikeassa Neilikkakaste”, Lehtisydän naukui.
“Tulkaa, mennään. Jatkekaan matkaa”, Lehtisydän sanoi ja Kuutamotassu loikki hänen peräänsä.
“Mistä Pisarahekäys ja Katajanmarja riitelivät?” Kuutamotassu kysyi mestariltaan.
“Myrskyklaanilaiset varastivat aiemmin meiltä riistaa”, Lehtisydän huokaisi.
“Ikävää. Miksi?” Kuutamotassu jatkoi kyselyään.
“Tuuliklaanilaiset olivat myrskyklaanin leirissä”, Lehtisydän vastasi.
“Oho”, Kuutamotassu henkäisi.
“Lumimyrskyn takia”, Lehtisydän naukaisi ennen kuin Kuutamotassu ehti kysyä.
*Vai lumimyrskyn. Onneksi lehtikato alkaa olla takanapäin* Kuutamotassu ajatteli ja niin he olivatkin leirissä. Kuutamotassu loikki Kiiltotassu ja Paahdetassu perässään oppilaidenpesään.
“Hyvää yötä”, Paahdetassu naukaisi ja muut ynisivät jotain samaan suuntaan.

Luku 16.

Sillitassu tiesi kyllä, mitä odottaa, muttei hän siltikään voinut olla innosta pinkeänä odottaessaan sitä ainoaa asiaa, joka vielä erottaisi hänet soturiudesta. Ne ainoat Valotähden lausumat sanat vielä, niin hän olisi soturi. Riemuun sekoittui kuitenkin kuin veri hunajaan kaipuu entistä mestaria kohtaan. Edellisyön valvojaiset olivat imeneet hänestä mehut ja hänen oli annettu torkkua aurinkohuippuun asti, että hän jaksaisi sitten valvoa ensimmäisessä vartiossaan soturina.
"Mitä luulet, minkä nimen mahdan saada?" Sillitassu uteli vieressään istuvalta Seljankukalta.
Hänen ystävänsä oli innolla tarjoutunut jakamaan vinkkejä niin nimitysmenoista, ensimmäisestä vartiosta, kuin myös siitä kuinka herätä aikaisin aamulla partioon.
"Mistäs minä tietäisin?" Seljankukka kohautti lapojaan. "Luulin itsekkin saavani erilaisen nimen, mutta pidän kyllä Seljankukasta. Se kuulostaa minusta kauniilta."
"Kaunis se onkin", Sillitassu vastasi. Apilatassu oli edelleen toipilaana, mutta parantunut lähes kokonaan. Sarastuskatse pentuineen olivat parantuneet jo muutama päivä sitten. Sillitassu huomasi kilpikonnakuvioisen vilauksen vierellään. Kieli alkoi lipoa häntä kiihkeästi siistien hänen sotkuista turkkiaan.
"Emo…", Sillitassu murahti ärtyneenä ja pyristeli irti emonsa otteesta.
"En minä mitään karkotusta saa vaikka muutama sammalhippu olisi turkissa", hän tokaisi virnistäen.
"Niin, mutta voit sinä silti siistikin olla, ettei nimeksesi tule Sillisotkua", Kirsikkayö naurahti.

"Minä, Valotähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen."
Sillitassu oli aivan jäykkä ja hänen vatsassaan velloi. Hänestä tulisi soturi! Mahtavaa se oli, ei Sillitassu sitä kieltänyt, mutta kyllä se jännitti. Klaanin eteen hän ei halunnut, mutta no pakko oli. Eikä hän tiennyt miten öinen vartio tulisi sujumaan.
"Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi, kuten niin monet oppilaat häntä ennen kaikkina vuodenaikoina kuin Varjoklaani on täällä asunut."
<Valotähti lisäsi menoihin uusia sanoja.> Sillitassusta alkoi tuntua juhlalliselta, ei Seljankukalle ja Kaarnaloikalle oltu mitään erityissanoja lausuttu.
"Sillitassu."
Sillitassu hätkähti ja käänsi pyöreät silmänsä Valotähden kirkkaisiin sinisiin silmiin.
<Nyt se tulee.>
"Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaaniasi, jopa henkesi uhalla?"
Yhtäkkiä kaikki jännitys katosi Sillitassun jäsenistä. Tätä varten hän oli syntynyt. Tätä varten hän oli kouluttautunut.
<Jäkälätäplä, Salvia, toivon että voitte nähdä minut Tähtiklaanista tai missä olettekin. Tätä varten olen olemassa.>
"Lupaan."
Valotähti nyökäytti päätään hyväksyvästi ja jatkoi:
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin esi-isiemme voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan…"
<Nyt se on virallista. Minusta tulee soturi!>
"Sillisalviana! Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja sitä, kuinka katselet maailmaa positiivisin ja iloisin silmin. Hyväksyn, ja klaanimme hyväksyy sinut täydeksi Varjoklaanin soturiksi."
Valotähti loikki ketterästi alas Pimeäkiveltä ja kurotti koskettamaan tuoreen soturin päälakea. Sillisalvia nuolaisi päällikön lapaa vastaukseksi.

Tulikärpästen tanssi. Hiirenkorvat viimeinen yöpakkanen. Kylmä maa jota ona keho lämmittää. Sillisalvia tiedosti tämän kaiken, havainnoidessaan ympäristöä mahdollisten tunkeilijoiden varalta. Hänen harmaa turkkiinsa alkoi muodostua kuuraa ja hän kosketti kylmettyviä kohtia käpälällään sulattaakseen valkeuden. Hänen korvansa liikkuivat, osin kuullakseen joka suunnan äänet, osittain siksi, etteivät hänen korvansa paleltuisi. Rapsahdus, hänen häntänsä jännittyi ja hän hivuttautui hiljaa äänen suuntaan. Helpotus, pelkkä mustarastas. Musta lintu oli lähes näkymätön yön pimeydessä ja sen keltainen silmä ja nokka olivat ainoat linnun paljastavat tekijät. Sillisalvia palasi takaisin jo kylmenneelle vartiopaikalleen. Hitaasti yö alkoi vaaleta ja auringon noustessa kuului hänen takaansa naukaisu:
"Voit nyt mennä nukkumaan, vartiovuorosi on ohi. Onneksi olkoon nimestäsi, se on kaunis."
Sillitassu kääntyi ja näki Seljankukan joka oli tassuttanut leirin suuaukolle. Hän nyökkäsi naaraalle ja viestitti katseellaan kiitollisuutensa. Hän oli jo vaistomaisesti matkalla oppilaiden pesään Apilatassun viereen nukkumaan, mutta siiten totuus iski häneen. Ei enää nukkumista kollin kanssa, eikä Raitatassun. Apilatassu istui oppilaidenpesän suulla ja katseli Sillisalviaa hiukan haikean näköisenä.
"Nyt ei sitten nukuta enää yhdessä ennenkuin minä ja Raitatassu ollaan oppilaita", kolli naukaisi ja tämän sisar ilmestyi hänen viereen.
"Eikä me enään harjoitella yhdessä."
"Ei enää kauaa että tekin olette sotureita", Sillisalvia naukaisi apeana ja tassutti soturienpesään.
"Onko täällä vapaita makuusijoja?" Hän kysyi Susituhkalta, joka istui pesemässä itseään eräällä makuusijalta. "Tuolla perällä on", kolli murahti.
"Kiitos."
Sillisalvia asteli varovasti läpi pesän varoen osumasta kehenkään. Pesän perällä tosiaan oli "makuusijoja". Eli toisinsanoen kasa sammalia. Ne pitäisi vain järjestää hyvin niin siinä voisi nukkua. Hetken sammalien kanssa touhuttuaan hän oli tyytyväinen ja asettui makuusijalle. Uni tuli pian, olihan hän koko yön valvonut.
Millään muulla ei kuitenkaan ollut väliä, kuin sillä, että hän oli soturi.

Tiikerituli, viidestoista luku


Kaipaan sinua

(Varoitus verestä ja kuolemasta)



Kaksijalkalan sokkeloiset pesät olivat hetki sitten jääneet jo taaksemme. Samoin kuin kaikki ne kuut, jotka olin asunut kulkukissojen seurassa. Leijonahammas oli vihdoin poissa. Kukaan muu kuin minä ei tiennyt tai osannut arvata miksi. Enkä sitä kyllä ollut myöntämässä sitten kenellekkään. Leijonahampaan murhaaminen ei ehkä ollut järkevin vaihtoehto, mutta se oli nopein, ja kärsivällisyyteni oli ollut aivan loppu. Enkä katunut sitä sitten viiksen vertaa! Tai niin ainakin itselleni uskottelin. Kyllähän se hieman minua vaivasi, kun kuva Leijonahampaan verisestä ruumiista oli mielessäni. Lisäsin vauhtia askeleihin, toivoin Korpin tekevän samoin, koska tunsin, että sekoaisin, jos en kohta pääsisi eroon luopion elämästä. Meillä oli toivoa Taivasklaanin suhteen…ja kun vihdoin pääsimme Taivasklaanin rajalle, pysähdyin, ja näytin Korpille hännälläni merkin tehdä samoin.
”Odotetaan partiota. Haluan osoittaa kunnioitusta Taivasklaanille”, selitin nopeasti.


Aika tuntui lipsuvan kynsistä aina, kun siitä sai kiinni. Kaikki vain meni silmänräpäyksessä, kuten nämä pari kuuta Taivasklaanissa olivat menneet. Tiikerituli ja Korppitassu olivat asettuneet sinne asumaan…ainakin väliaikaisesti, koska ei sitä ikinä tiennyt, mihin heidän tiensä lopulta veisi. Hallatähti oli kuin olikin päästänyt Tiikeritulen ja Korpin, tai nyt Korppitassun, klaaniin, vaikkakin ei heitä oltu ihan heti hyväksytty täysiksi klaanin jäseniksi. Mikä oli ihan ymmärrettävää, koska ei kukaan ollut tiennyt, voisiko heihin luottaa, mutta Tiikerituli ajatteli, että hän oli ansainnut Hallatähden ja muiden klaanin kissojen luottamuksen. Korppitassu oli aloittanut soturikoulutuksen, metsästäminen ja taistelu oli hänelle helppoa kuin mikä, mutta kaikki soturien lait ja velvollisuudet hiukan tuottivat hankaluuksia nuorelle kollille, joka oli tottunut vapaaseen elämään, mitä kukaan muu ei määrännyt. Tiikerituli uskoi, että kunhan Korppitassu tottuisi, nekin vaikeudet loppuisivat. Hallatähti oli jokunen aika sitten pyytänyt Tiikeritulen puheilleen, ja kysynyt häneltä Varjoklaanista. Ilmeisesti Taivasklaaninkin päällikkö tiesi, että Tiikeritulta epäiltiin jostain, mutta ei ihan tarkasti, että mistä. Ja Tiikerituli oli todennut vain, että se on arka aihe, ja oli traaginen tapahtuma, mutta hän ei ollut ollut siinä osallisena, vaikka niin luultiinkin. Ja Hallatähti oli varmasti nähnyt tuskan kollin silmissä, ja päättänyt uskoa häntä. Tiikerituli oli vakuuttanut Hallatähdelle, ettei kokenut mitään uskollisuutta Varjoklaania kohtaan, ja lupasi palvella Taivasklaania yhtä hyvin, kuin oli joskus palvellut Varjoklaaniakin. Uuteen klaaniin sopeutuminen ei edes ollut enää niin vaikea tehtävä sen jälkeen, kun oli elänyt erakkona kuita kuiden perään.

Tiikerituli säpsähti, kun huomasi olevansa kynnet esillä, hampaat irvessä punaisen, rähjäisen ja sähisevän kollin yllä. Punatassu. Ja vaikka hän kuinka koitti estää itseään, hänen hampaansa pureutuivat tuon kurkkuun, kynnet painoivat maata, ja veri, jonka hän melkein kykeni maistamaan tulvi suuhun. Punatassu koitti ulvoa, koitti panna vastaan, mutta turhaan, kollin pyristelystä ei tullut mitään. Ja hetken kuluttua tuo valahti veltoksi Tiikeritulen otteessa, ja Tiikeritulen vaaleat tassut olivat verestä punaiset. Punatassu oli poissa, taas. Taas hän oli poissa, kuten oli ollut monta kuuta. Tähtiklaanissa ikuisella metsästysretkellä, Tähtiklaanissa muiden sotureiden kanssa, ketkä hohtivat kuin tähdet, ketkä muodostivat Hopeahännön taivaalle, ketkä OLIVAT tähtiä. Punatassu oli heidän kanssaan yhä, kuten tulisi aina olemaan, kuten oli ollut aikaisemminkin, siitä lähtien, kun Tiikerituli tappeli hänen kanssaan viimeisen kerran, tällä kertaa ei vain leikillä. Siinä oli ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Tai paremmin sanoitettuna toisen kissan elämästä, toisen kissan kuolemasta. Ja Tiikerituli oli valinnut elämän, ja Punatassu ei ollut saanut valintaa. Hän sulki silmänsä vain pieneksi hetkeksi, ja kun hän avasi ne taas, hän näki edessään pienemmän ruskean kissan velton ruumiin, ja unohti äskeisen vihan ja katumuksen tunteensa nopeasti, kun sen korvasi huoli ja ikävät, mutta lämpimät muistot. Rastaslento kuoli liian nuorena, mutta se ei ollut Tiikeritulen vika…ainakaan täysin, eihän? Leijonan hampaat olivat liian terävät, siitä Rastaslennon kuolema johtui. Pelkästään siitä, eikä Tiikerituli olisi sitä mitenkään voinut estää. Tiikerituli säpsähti hereille, hän oli nukahtanut, hän oli ihan vain soturien pesässä muiden kissojen kanssa. Punatassu ei ollut täällä vihaisena syyttelemässä häntä, Rastaslento ei ollut täällä surun täyttämin silmin kertomassa kaipaavansa Tiikeritulta. Mutta Tiikerituli olisi melkein toivonut näkevänsä heidät. Hän oli USKONUT näkevänsä heidät. Mutta niin ei ollut, joten kolli painoi päänsä sammaleisiin ja toivoi pian huomaavansa, että oli nukahtanut, mutta ei se onnistunut, ei hän pystynyt enää nukkumaan, koska tällä kyseisellä hetkellä hän oli kaukana siitä vakaasta, rauhallisesta persoonasta, mikä yleensä oli.

Korppitassu oli hiipinyt hänen viereensä, kun hän oli ollut katselemassa iltataivasta aukealla mäellä. Korppitassussa oli jotenkin sama olemus, kuin Rastaslennossa, ehkä siksi Tiikerituli piti hänestä niin paljon. Korppitassu oli ehkä jopa vähän kuin veli hänelle. Ja Tiikerituli tiesi, että Korppitassu luotti häneen, ja koki hänen seuransa turvalliseksi. Ja mikä sattuma, että heidän molempien nimensä liittyi lintuihin.
”Hei, Korppitassu, kuuntelisitko sinä hetken minua?” Tiikerituli vilkaisi varovasti toisen kollin päälle, ennen kuin käänsi katseensa taas taivaaseen. Korppitassu nyökkäsi hiukan.
”Kuule, jos muistat Rastaslennon yhä…kenestä kerroinkin sinulle silloin. Korppitassu, sinä muistutat minua hänestä niin paljon, että se melkein sattuu. Ja se on siis hyvä asia, ota se kehuna.” Korppitassu katsoi ylöspäin Tiikeritulta silmät suurena. Sitten tämä hymähti hiukan, ja käänsi katseensa myös kohti taivasta.
”Kiitos, Tiikerituli.” Ja Tiikerituli ei voinut kuin olla iloinen siitä, että hänen paras ystävänsä oli jollakin lailla läsnä yhä. Korppitassun olemuksessa. Se kuulosti hullulta, ja Tiikerituli tiesi, että Korppitassu oli eri kissa kuin Rastaslento, eikä hän saisi ajatella heitä samana, eikä hänen ajatuksensa heistä saisi sekoittua millään tavalla, koska se ei olisi oikein, mutta kun hän vain kaipasi Rastaslentoa niin suunnattoman paljon…että ehkä hän olikin hullu.

Luku 15.

Oli kirpaisevan kylmä pakkassää, leiriinkin puhalsi viima tiheästä leiriä ympäröivästä kuusikosta huolimatta. Onneksi viheryskä ei ollut vielä saapunut riivaamaan kissoja, mutta tuon pahamaineisen sairauden syttymiseen ei olisi enää kauaakaan. Niin ainakin Sillitassu aavisteli. Yksi ainoa sairastunut kissa riittäisi, niin pian moni olisi parantajan pesässä. <Kuin pieni kipinä, joka voi sytyttää kokonaisen metsäpalon>, Sillitassu tuumiskeli mietteliäänä.
"Hei Sillitassu, olisiko sinulla hetkinen aikaa?"
Sillitassu käännähti ja hän näki edessään Orapihlajahännän. Lihaksikas harmaa raidallinen kolli oli Sillitassua paljon kookkaampi ja hänen takaansa paistava aurinko loi Sillitassun ylle varjon.
"Mitä asiaa, Orapihlajahäntä?" nuori naaras kysyi hiukan ujona, sillä hän ei yleensä juurikaan keskustellut vanhempien soturien kanssa.
Orapihlajahäntä nosti harmaan häntäänsä ja naukui: "ajattelin haluaisitko auttaa vuoraamaan pentutarhan seiniä. Voisit hakea pari muuta oppilasta aputassuiksi. Kuulin kun kuningattaret valittivat, että pesässä vetää, enkä tahdo pentujen vilustuvan."
Sillitassu tajusi kollin huolen. Pennut eivät saisi saada yskää, se voisi olla niille todella vaarallista.
"Haen muut ja me tulemme auttamaan", Sillitassu lupasi ja Orapihlajahäntä nyökkäsi tyytyväisenä.
Sillitassun tummanharmaat tassut kuljettivat hänet oppilaiden pesälle. Siellä sisarukset, häntä muutama kuu nuoremmat soturioppilaat Apilatassu ja Raitatassu loikoivat lämpimästi sisällä kylki kyljessä. Välillä toinen tökki leikillään toista, mutta heitä näytti nukuttavan niin, etteivät he jaksaneet kiistellä. Sillitassu tassutti Apilatassun luo ja tökkäisi kollin kylkeä napakasti tassullaan.
"Herätys. Orapihlajahäntä käski meidät tilkitsemään pentutarhan seinämiä. Kuningattaret ovat kuulemma valittaneet viimaa", Sillitassu naukaisi ja tökkäsi Raitatassua, joka torkkui tummansiniset silmät nautinnolisesti ummessa. Hoikka oppilas räväytti silmänsä auki ja loikkasi pystyyn säikähdyksestä.
"Mitäs nyt, Sillitassu?" naaras kysyi. Sillitassu selitti asiansa vielä Raitatassullekin, joka lähti sen kuultuaan suuna päänä kohti pentutarhaa.
"Pennut eivät saa kylmettyä", hän ähisi ja samassa kaatui kuonolleen lumeen.
Apilatassun suusta pääsi iloinen naurun kehräys.
"Varjoklaanin suurin soturi", hän hihitti, mutta auttoi siskonsa pystyyn. "Tulkaahan nyt", Sillitassu naukui häntä puolelta toiselle heiluen. "Tilkitään se nyt kunnolla. Joku on jättänyt meille oksia ja sananjalkoja valmiiksi", hän osoitti suurta kekoa mainitsemiaan tilkitsemis tarvikkeita.

Jäkälätäplän häntä katosi suureen vatukkapensaaseen ja Sillitassu yritti kiristää tahtiaan sakenevassa lumimyräkässä, mutta tuuli puhalsi lumen suoraan hänen kasvoilleen. "Jäkälätäplä!" Sillitassu huusi epätoivoisena.
Metsä hänen ympärillään näytti vieraalta, se ei ollut Varjoklaanin kuusimetsää vaan näytti ennemmin Myrskyklaanin mailta. Jäkälätäplän laikukas hahmo katosi yhä kauemmas puiden lomaan, mutta Sillitassu tuntui liikkuvan kuin hidastettuna.
"Odota minua!"
Sillitassu säpsähti hereille auringon säteen siivilöityessä hänen kasvoilleen. Kehtikadon kirpeä pakkasaamu oli valaissut pesän ja Sillitassu huomasi muutaman vanhemman oppilaan lähteneen jo partioon. Pesässä olivat enää hän, Apilatassu ja Raitatassu, jotka lörpöttelivät jostain Apilatassulta paenneesta mustarastaasta. Sillitassu oli yhä hengästynyt painajaisestaan.
<Onneksi se oli pelkkä uni>, hän huokaisi ja yritti rentoutua. <Mutta jos se oli pelkkä uni, miksi minulla sitten on olo, kuin kaikki ei olisi kohdallaan.>
Ajatus kalvoi hänen mieltään ja naaras päätti lähteä aukiolle. Saisipa ainakin ajatuksia muualle. Hän kuitenkin pysähtyi huomatessaan häntä nopeasti lähestyvän Höyhenaskelen, jonka katse näytti jotenkin oudolta.
"Mikä hätänä?"
Sillitassu pelkäsi kuulla vastauksen, sillä hän aavisti jonkin olevan pahasti vialla.
"Viheryskää leirissä", vaaleanharmaa kolli naukui apeana. "Jäkälätäplä, Sarastuskatse ja Paahdepentu ovat saaneet tartunnan."
<Jäkälätäpläkö?> Nyt Sillitassu ymmärsi mistä kiikasti.
"Voi ei!" Hän parahti ja lähti ryntäämään aukion poikki kohti parantajan pesää.
"Surulintu on kieltänyt kaikkia menemästä sinne!" Höyhenaskel yritti huutaa oppilaan jälkeen, mutta Sillitassu oli jo ehtinyt pesän suuaukolle.
Hän työntyi sisään ja haistoi heti happamen sairauden katkun. Kahdella sammalvuoteella pesän perällä Sillitassu erotti kaksi hahmoa. Tummanruskean täplikkään soturinhahmon ja pienen valkean pennun kyyhöttämässä sairasvuoteilla.
"Voi ei…" hän kuiskasi ja säpsähti kun hänen takaansa kuului kipakka ääni: "Ulos täältä, Sillitassu. En tahdo sinunkin saavan tartuntaa."
Puhuja oli Surulintu, Varjoklaanin parantaja. Hän seisoi yrttivaraston suuaukolla ja oli juuri laskenut suustaan kasan yrttejä. Hajusta päätellen katajanmarjoja, sen verran Sillitassukin yrteistä tiesi.
"A-anteeksi", hän sopersi nolostuen. "Halusin vain tietää onko mestarini kunnossa?"
Surulinnun silmiin syttyi välttelevä katse.
"Yhtä hyvässä kunnossa hän on kuin kuka tahansa viheryskäpotilas", naaras naukui, mutta Sillitassu kuuli tämän äänessä pienen epäilyn häivän.
"Jaa… niin tietysti", Sillitassu inahti vaikkei täysin uskonutkaan parantajan sanoja.
"No, heippa sitten." Sillitassu kääntyi ja ampaisi ulos pesän suusta lähes päin Höyhenaskelta, joka ilmeisesti oli ollut odottamassa häntä. Sillitassu jarrutti ja pysähtyi juuri ennen kuin osui kolliin. Hän tuuskahti taaksepäin ja kaatua muksahti takamuksilleen. "Minulla oli vielä yksi juttu", Höyhenaskel totesi ja vilkaisi oudoksuen takamuksillaan istuvaa pikku naarasta. Sillitassu lipaisi pari kertaa tummaa rintaansa ja nousi sitten ylös ravistaen lunta täplikkäästä selästään.
"Toimin mestarinasi siihen asti, kun Jäkälätäplä on terve", Höyhenaskel ilmoitti.
<Jos hän koskaan tulee terveeksi>, Sillitassu ei voinut olla ajattelematta.
Jokin Surulinnun katseessa oli ollut kummallista…

"Tule nyt", Höyhenaskel murahti turhautuneena Sillitassun edeltä polulta. Sillitassu säpsähti irti ajatuksistaan ja loikki väliaikaisen mestarinsa perään.
"Anteeksi!" Hän huusi ja kiri tiensä kollin viereen.
Vaaleanharmaa kolli näytti nyrpeältä:
"Voisit sinäkin jotain koettaa napata…"
Sillitassua nolotti. Höyhenaskel oli napannut jo kaksi hiirtä, ja Sillitassu ei ollut edes yrittänyt ajatustensa myllerryksen keskellä. Jäkälätäplän sairaus oli vienyt hänen huomionsa koko kolmen auringonnousun ajan, kun mestari oli ollut sairaana. Hänen tilansa oli huonontunut vahvasti ja hän oli kuullut Jäkälätäplän kumppanin Kirvamyrskyn sanovan Jäkälätäplän olleen mennyt huonommaksi.
"Surulintu sanoi minulle, että hänelle saattaa puhjeta keltayskä", naaras oli naukunut.
Sillitassu ei enää oikein osannut toivoa, että hän parantuisi.

"Jäkälätäplä on kuollut. Olen pahoillani Sillitassu, en voinut pelastaa häntä keltayskältä", Surulintu naukui suruissaan. Sillitassun silmiin kihonnut vesi kasteli hänen poskensa. "Ei voi olla!" hän ulisi surusta ja painoi päänsä hampaat tuskan irvessä. "Keltayskä on todella paha sairaus, edes kokeneimmat parantajat eivät aina pysty parantamaan sitä", Surulintu yritti koskettaa hännällään rohkaisevasti Sillitassun täplikästä selkää, mutta Sillitassu ponkaisi ylös ja ryntäsi pois parantajan läheltä. Hän paineli leirin suuaukolle ja siitä ulos, välittämättä vahdissa olleen Haukkahampaan huudosta: "Odota! Minne luulet meneväsi?"
Hän juoksi kuusimetsään ja ajatukset pyörivät hänen päässään. <Voi Kirvamyrsky parkaa, hän oli kuitenkin Jäkälätäplän kumppani>, Sillitassu ajatteli. <Ja Jäkälätäplän pennut.> Juoksu auttoi saamaan ajatuksia muualle, ja hetken päästä hänestä alkoi tuntua paremmalle. Vetinen räntäsade alkoi ensin pieninä litsahduksina siellä täällä, mutta pian vesi tunkeutui Sillitassun harmaaseen turkkiin. Hänen turkkinsa toki hylki vettä, muttei yhtä hyvin kuin vaikka Jokiklaanilaisilla. Pian hän hytisi pakkasessa ja hänen karvansa alkoivat jäätyä.
"Täällä on liian kylmä", hän huohotti ja vaihtoi päättömän juoksunsa raviksi. "Täytyy etsiä suojaa."
Kuin sanojensa esiin taikomana hän huomasi erään kuusen, jonka juurakossa oli pieni onkalo, juuri sopiva hänelle. Sillitassu työntyi koloon, mutta pian hän rääkäisi säikähdyksestä kuullessaan onkalon suulta äänen: "Sillitassu?" Apilatassu seisoi siellä harmaanruskea turkki ihoa vasten liimaantuneena. "Saanko tulla, ajattelin että kaipaat seuraa", kolli naukui ja Sillitassun nyökättyä työntyi sisään onkaloon.
He kaksi mahtuivat sinne hyvin, vaikka Apilatassu olikin häntä suurempi. Sillitassu oli toki vanhempi, mutta tavallista pienikokoisempi, johtuen varmaan kotikisujuurista.
"Voi Apilatassu", Sillitassun silmät kostuivat jälleen ja hän tunsi Apiltassun hännän asettuvan rohkaisevasti hänen selälleen. "Jäkälätäplä oli hieno kissa", kolli naukaisi hiljaisesti.
Sillitassu tajusi kollin haisevan jotenkin oudolta ja tämän hengitys rohisi.
"Oletko sairas?" Sillitassu kysyi äkkiä.
"En?" Apilatassu kysyi, mutta Sillitassu kuuli ettei se tainnut olla totta.
"Lähdit etsimään minua sairaana?"
"No en minä nyt. Kurkku on vain vähän kipeänä, ei muuta", Apilatassu naukaisi.
"Sinut pitää saada leiriin, nyt", Sillitassu naukui jämäkästi ja äkkiä suru vaihtui huoleksi ystävän puolesta. "Tule", hän työntyi ulos onkalosta edelleen jatkuvaan räntäsateeseen. Apilatassu seurasi vastahakoisesti, muttei väittänyt vastaan. He tassuttivat koko metsän halki, turkki kastuneena ja kylmissään. Sillitassu tiedosti Apilatassun askelten hidastuvan ja hidastuvan. Sillitassukin hidasti ja jäi Apilatassun vierelle. Vaikka oli kylmä, Apilatassusta hohkasi lämpö.
"Sinulla on kuumetta!" Sillitassu henkäisi kauhuissaan.
"Eikä", Apilatassu mumisi, mutta kuulosti väsyneeltä.
Leiriin saapuessaan Sillitassu joutui tukemaan nuorta kollia.
"Surulintu!" Sillitassu huusi leirin suulta.
"Mitä on tapahtunut?" uteli paikalle sattunut Katajanmarja.
Mustavaökoinen naaras oli kantanut hiirtä, varmaan viedäkseen sen pentutarhaan.
"Apilatassu lähti etsimään minua, vaikka oli kipeä. Nyt hän sitten on tässä kunnossa", Sillitassu selitti kannatellen edelleen harmaanruskeaa kollia.
"Voi ressua!" Katajanmarja huudahti. "Autan sinua viemään hänet Surulinnun pesään. Olet varmaan itsekin uupunut."
Sillitassu myönsi olevansa ja luovutti pesätoverinsa naaraan huostaan. Katajanmarja lähti heti johdattamaan Apilatassua parantajan pesään.

Sillitassu painoi päänsä ja työnsi kuononsa kylmään, märkään turkkiin. Ruskea täplikäs ruumis oli hänen mestarinsa, Jäkälätäplän. Sillitassu oli surun murtama ja hän tunsi kuinka Jäkälätäplän kumppanin Kirvamyrskyn häntä laskeutui hänen selälleen. Jäkälätäplän pentu Ruskotassu, Sillitassun pesätoveri oli painautunut aivan emonsa viereen. Valvojaiset olivat lähes ohi, aamun heikko kajo punasi jo taivaan. Sillitassu venytteli ja tassutti hitaasti parantajan pesään. Siellä Apilatassu nukkui sammalvuoteella. Kollin vieressä oli märkä sammaltuppo ja hän haisi kissanmintulle. Surulintu oli hoitanut häntä hyvin, eikä Sillitassu ollut kollusta huolissaan. Sarastuskatse, Paahdepentu ja Kiiltopentu olivat paranemaan päin. Surulintu oli sitä mieltä, että he voisivat palata pentutarhaan ja muutaman auringonnousun kuluttua. Sillitassu lähti, vilkaisten vielä kerran pesän hämärään. Höyhenaskel, Sillitassun väliaikaismestari seisoskeli aukiolla odottelemassa häntä.
"Voit nyt nukkua", kolli naukui lempeästi. "Sinulla oli varmasti rankka yö."
"Kiitos", Sillitassu huokaisi helpotuksesta, hän ei näet sillä hetkellä olisi saanut edes laiskaa hiirtä.
Matkallaan kohti oppilaiden pesää kilpikonnakuvioinen naaras pysäytti hänet.
"Voi sinua reppanaa", Kirsikkayö naukaisi lempeästi. "Sinulla on varmasti ollut rankkaa."
Sillitassu nielaisi ulos pyrkivän uikutuksen. <Enhän minä mikään pentu ole>, hän naukui vaikka kurkkua kuristi.
"Niin", Sillitassu naukui hiljaa, kosketti hännällään emonsa lapaa ja tassutti sitten sisään oppilaiden pesään. Hän lysähti omalle vuoteelleen ja oli lähes samantien unessa.

Hiiren tuoksu! Eläin tuoksui kylmässä säässä voimakkaana ja Sillitassulla ei ollut vaikeuksia paikantaa eläintä. Arviointi oli tähänkin asti sujunut hyvin, rastas oli ollut erityisen hölmöä laatua, eikä ollut huomannut häntä ennenkuin oli ollut liian myöhäistä. Sattuneista syistä Jäkälätäplä ei ollut nyt häntä arvioimassa. Jossain näkymättömissä hänen väliaikaismestarinsa Höyhenaskel vahtasi hänen jokaista liikettään. Hiiren häntä näkyi jo lumen seasta. <Enää muutama hännänmitta>, Sillitassu naurahti mielessään. Hallittu loikka ja vammista tuli. Hiiri oli hänen hampaissaan. Hän yritti kaivaa kuopan, johon olisi voinut haudata hiiren, mutta maa oli niin jäässä, että hän tyytyi vain hautaamaan sen lumeen. <Voisin napata vielä jotain>, Sillitassu tuumi. Hän tassutti vähän matkaa haistellen. Ei yhtään hajua, oliko hän säikäyttänyt kaiken pois? Ei hätää, pian hän jo haistoi päästäisen, erään männyn juurakossa. Tarkka vaaninta ja hallittu vaanimisasento. Lihakset väreillen hän hivuttautui hännänmitta hännänmitalta lähemmäs ja lähemmäs eläintä.
"Jes!" Sillitassu ei voinut mitään itselleen.
Päästäinen oli nalkissa.
"Oikein hyvä", Höyhenaskel naukui ilmestyen esiin erään lumikasan takaa. "Voin auttaa kantamaan nuo leiriin. Siellä sitten raportoin surituksestasi Valotähdelle."
Sillitassu ei oikein osannut vastata, ei hän kyllä voinutkaan, olihan hänellä päästäinen suussaan. Höyhenaskel nappasi Sillitassun hiiren ja rastaan. Leiriä kohti tassuttaessaan Sillitassun vatsaan alkoi kertyä perhosia. Ensin yksi, sitten kaksi, sitten kaksitoista ja viimein toista kymmentä perhosta. Leirissä Höyhenaskel vei saaliit tuoresaaliskasaan ja Sillitassun katsellessa hän tassutti kohti Valotähden pesää.
<No, ei tässä muu auta kuin odottaa.>

//Tää nyt menee vähän ristiin ton Paatsaman tarinan kanssa mut noh ei voi mitään :') Täs on mennyt liian kauan tän kirjotukses, ei oo vaan ollu aikaa/motii kirjottaa :3

Kuutamopentu räväytti silmänsä auki ja loikkasi ylös. *Huomenna me ollaan oppilaita!*
“Herätys”, Kuutamopentu sanoi ja ravisteli Kiiltopentua ja Paahdepentua. Molemmat raottivat silmiään hieman.
“Mitä?” Kiiltopentu kysyi haukotellen.
“Huomenna on nimitykset!” Kuutamopentu huudahti järkyttyneenä siitä että hänen ottosisarensa oli unohtanut sen.
“Kenen ja mitkä nimitykset?” Paahdepentu kysyi silmät ummessa. Kuutamopentu huokaisi.
“Myrskyklaanin parantajaoppilaan nimitys tietenkin”, Kuutamopentu tuhahti sarkastisesti. Paahdepentu ynähti ja käänsi kylkeään. Kiiltopentu vilkaisi ottosiskoaan hämmentyneenä ja kysyi;
“Mitkä nimitykset ovat oikeasti huomenna?”
“Meidän oppilasnimityksemme”, Kuutamopentu vastasi. Paahdepentu loikkasi ylös.
“Miksi et heti sanonut?” Paahdepentu kysyi. Kuutamopentua alkoi hieman naurattaa. Paahdepentu näytti huvittavalta seistessään siinä karvat pörhössä ja korvat pystyssä. Paahdepentu siloitti turkkiaan nopeasti ja loikki ulos pirteään pakkasilmaan. Kiiltopentu ja Kuutamopentu kiirehtivät naaraan perään.
“Mennään katsomaan jos joku oppilas suostuisi opettamaan meitä”, Kuutamopentu ehdotti. Paahdepentu nyökytti ja Kiiltopentu inahti myöntävästi. Kaikki kolme pentua viilettivät oppilaiden pesälle päin.
“Mitä te pennut täällä teette? Teidänhän pitäisi ryömiä pentutarhassa”, ivallinen ääni kuului oppilaidenpesästä ja Tummatassu asteli esiin.
“Me olemme huomenna oppilaita!” Kuutamopentu sihahti.
“Ai, Varjoklaanissa täytyy olla Valotähden mielestä huono tilanne sotureiden kanssa, jos hän kerran nimittää kolme kuuta vanhoja pentuja oppilaiksi”, Tummatassu ivasi kurtistaen kulmiaan kuin hämmentyen.
“Emme ole kolme kuuta vanhoja! Olemme kuusikuisia!” Kuutamopentu ärisi karvat pörrössä ja hänen kyntensä liukuivat ulos automaattisesti. Tummatassu vilkaisi valkean ja harmaankirjavan naaraan ulosvedettyjä kynsiä ja virnisti.
“Tekisikö mielesi taistella?” Tummatassu kysyi ja liu´utti kyntensä ulos. Kuutamopentu vilkaisi niitä hieman huolestuneena mutta ei perääntynyt.
“Älä taistele Kuutamopentu”, Kiiltopentu sanoi huolestuneena.
“Ottosisaresi taitaa ajatella, että pelkäät minua”, Tummatassu härnäsi.
“Minä en pelkää sinua!” Kuutamopentu ärisi ja paljasti hampaansa vaikka paniikki alkoi hiipiä häneen. Tummatassu hymyili ivallisesti ja paljasti hampaansa.
“Kannataisi, kulkukissa”, Tummatassu sihisi.
“Minä olen Varjoklaanin jäsen enkä kulkukissa!” Kuutamopentu ärjähti.
“Sinut otettiin klaaniin, mutta et ole oikea varjoklaanin kissa”, Tummatassu sihahti nousten seisomaan.
“Minä. Olen. Oikea. Varjoklaanin. Kissa!” Kuutamopentu ärähti. Kuutamopentu ja Tummatassu kiertelivät toisiaan hampaat esillä. Tummatassu loikkasi Kuutamopentua päin, vetä häneltä jalat alta ja painoi kuononsa Kuutamopennun kuonoa vasten.
“Olet aivan yhtä heikko kuin silloin kun sinut tuotiin tänne”, Tummatassu sihisi hiljaa.
“En ole heikko”, Kuutamopentu sanoi ja pakotti äänensä olemaan tärisemättä. Tummatassu tuhahti ivallisesti.
“Tummatassu! Astu pois Kuutamopennun päältä ja mene edeltä ulos”, sotureidenpesältä tuleva Havukatse käski oppilastaan. Tummatassu tuhahti mutta nousi Kuutamopennun päältä.
“Oletko kunnossa?” Havukatse kysyi häneltä.
“Olen”, Kuutamopentu inahti. Havukatse nyökkäsi ja tassutti oppilaansa perään. Paahdepentu tassutti oppilaidenpesän suulle ja huhuili; “Onko täällä joku jolla olisi aikaa opettaa meitä vähän?” Raitatassu tuli ulos ja katseli pentuja hymyillen.
“Minä voin opettaa teitä”, naaras sanoi ja istahti.
“Kiitos!” Kiiltopentu vinkaisi ja pyllähti lumeen. Kuutamopentu ja Paahdepentu istuivat sisarensa viereen.
“Selvä. Katsokaa ja toistakaa sitten”, Raitatassu käski. Naaras kyyristyi ja ojensi häntänsä tikkusuoraksi. Kuutamopentu asteli ottosisaruksistaan hieman kauemaksi ja matki Raitatassua mahdollisimman hyvin.
“Onko tämä oikein?” hän kysyi Raitatassulta. Naaras nousi ylös ja asteli Kuutamopennun luo. Raitatassu tarkasteli tarkoin pennun asentoa ja asetti sitten Kuutamopennun häntää hieman ylemmäksi. Kiiltopentu ja Paahdepentu matkivat ja Raitatassu korjasi naaraiden asentoja parhaansa mukaan.
“Opettaisitko meille jotakin taisteluliikkeitä?” Kiiltopentu pyysi. Raitatassu näytti hieman epäröivältä, mutta kutsui Apilatassun ja pian kissat näyttivät Kuutamopennulle ja hänen ottosisarilleen taisteluliikkeitä ja pennut toistivat ne mahdollisimman hyvin. Oppilaiden oli pian kuitenkin pakko lähteä partioon.


“Sarastuskatse, voitko kertoa minulle kuinka minut löydettiin?” Kuutamopentu pyysi oranssivalkealta naaraalta.
“Toki. Kerron tämän sillä tavalla kuin Haukkahammas sen minulle kertoi. Silloin oli aurinkoinen ja lämmin päivä. Sen toki olin huomannut itsekin. Haukkahammas, Havukatse, Tummatassu ja Metsäsielu olivat rajapartiossa. Ketun hajua oli ollut reviirillä jo pidempään, mutta se oli ollut hyvin vaimeaa. Silloin partio kuitenkin haistoi ketun hajun hyvin voimakaana. Sen lisäksi he haistoivat hajun, joka oli veretseisauttavaa. Kuolleen kissan hajun. He juoksivat paikalle rukoillen, ettei kuollut kissa olisi varjoklaanista. Ei ollut. Se oli isäsi. Silloin Tummatassu haistoi ketun ja sinut. Te olitte pensaan taktakana. Kettu oli repäissyt sinun korvastasi palan ja olit hyvin heikko ja menettänyt paljon verta. Tummatassu, Metsäsielu ja Havukatse loikkasivat ketun kimppuun ja Haukkahammas otti sinut ja juoksi leiriin. Metsäsielu, Havukatse ja Tummatassu tulivat myöhemmin. He olivat tappaneet ketun. Olit todella heikko. Et ole onneksi enään”, Jos Sarastuskatse sanoi vielä jotakin, Kuutamopentu ei kuullut sitä. Hän nukkui jo.


Kuutamopentu, Paahdepentu ja Kiiltopentu loikkivat ympäri leiriä ja lauloivat;
“Meistä tulee oppilaita! Meistä tulee oppilaita!” pennut kiljuivat.
Silloin pimeäkiveltä kuului Valotähden huuto; “Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pimeäkivelle!” Kuutamopentu, Kiiltopentu ja Paahdepentu vilkaisivat toisiaan innoissaan ja kiirehtivät pimeäkiven juurelle. Haukkahammas ja Sarastuskatse istuivat pentujensa taakse hännät yhteen kietoutuneena ja päät yhdessä. Kuutamopentua hieman ällötti se romanttisuus.
“Tänään me olemme kokoontuneet yhteen klaanielämän tärkeimmistä asioista. Nimittämme tänään kolme oppilasta. Paahdepentu, Kiiltopentu ja Kuutamopentu, astukaa eteen”, pennut loikkivat innokaasti eteenpäin.
“Paahdepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen asti kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Paahdetassuna. Mestariksesi tulee Konnakasvo. Toivon, että Konnakasvo välittää sinulle kaiken oppimansa. Konnakasvo, olet osoittanut olevasi uskollinen ja lempeä soturi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Paahdetassulle ”, Valotähti julisti.
“Teen kaikkeni”, Konnakasvo lupasi ja Paahdetassu loikki uuden mestarinsa luo.
“Kiiltopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen asti kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kiiltotassuna. Mestariksesi tulee Katajanmarja. Toivon, että Katajanmarja välittää sinulle kaiken oppimansa. Katajanmarja, olet osoittanut olevasi määrätietoinen ja tiukka soturi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kiiltotassulle”, Valotähti jatkoi. Katajanmarja nyökkäsi ja Kiiltotassu viiletti naaran vierelle.
“Ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä. Kuutamopentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen asti kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kuutamotassuna. Mestariksesi tulee Lehtisydän. Toivon, että Lehtisydän välittää sinulle kaiken oppimansa. Lehtisydän, olet osoittanut olevasi myötätuntoinen ja pitkäpinnainen soturi. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kuutamotassulle”, Valotähti lopetti.
“Lupaan yrittää parhaani”, Lehtisydän lupasi. Kuutamotassu vilkaisi uutta mestariaan. *Kolli?!* Kuutamotassu ajatteli järkyttyneenä, mutta meni kuitenkin Lehtisydämen viereen.
“Koskettakaa neniänne”, Valotähti käski. Kuutamotassu ja Lehtisydän koskettivat neniä ja Lehtisydän hymyili Kuutamotassulle aurinkoisesti. Kuutamotassu hymyili hieman ja yritti peitää järkytyksensä siitä, että hänen mestarinsa oli kolli.

Kuutamopennun käpälät upposivat paksuun lumihankeen. Hänen ottosisaruksensa Paahdepentu ja Kiiltopentu olivat jo puolimatkassa tuoresaaliskasalle. Kuutamopentu nosteli käpäliään korkealle ja yritti kaikin keinoin olla uppoamatta lumihankeen. Luulisi, että Kiiltopentu olisi häntä hitaampi, naaras kun oli suhteellisen pieni. Mutta ei. Lopulta Kuutamopentu löysi hyvän rytmin juosta ja sai ottosiskonsa pian kiinni. Silloin Paahdepentu ja Kiiltopentu kuitenkin olivat jo tuoresaaliskasalla.
"Viimeinkin sinä tulit!" Paahdepentu sanoi kun Kuutamopentu tuli heidän luokseen puuskuttaen. Kiiltopentu naurahti.
"Heko heko." Kuutamopentu sanoi kuivasti, mutta häntäkin oikeasti nauratti. Lopulta kaikki nauroivat katketakseen.
"Pennut! Tulkaa sisälle ennen kuin jäädytte!" Paahdepennun ja Kiiltopennun emon ja Kuutamopennun ottoemon Sarastuskatseen lempeä ääni kuului pentutarhasta.
"Tullaan!" Kiiltopentu hihkaisi ja kaikki kolme viilettivät pentutarhaan niin että lumi pöllysi. Heti kun he pääsivät pentutarhalle, Sarastuskatse kaappasi Paahdepennun käpäliensä väliin ja alkoi nuolla tätä ponnekkaasti.
"Emo! Miksi sinä nuolet minua?" Paahdepentu vinkui ja yritti pyristellä pois oranssivalkoisen naaraan otteesta.
"Koska näytät siltä, kuin olisit piilotellut neljänneskuun leirin piikkiherneaidassa." Sarastuskatse sanoi tiukasti, vilkaisi kahta muuta pentua ja jatkoi sitten; "Te kaikki näytätte siltä." Kiiltopentu ja Kuutamopentu eivät ehtineet edes kääntyä juostakseen pakoon, kun Sarastuskatse jo veti heidät hännällään lähemmäksi ja alkoi nuolla jokaista pentuaan vuorotellen. Kuutamopennusta oli tietenkin mukavaa, että Sarastuskatse piti häntä omana pentunaan, mutta joskus se oli hieman rasittavaa.
"Miksi tälläinen ponnekkuus meidän nuolemiseemme? Mehän piileksimme piikkiherneaidan kolossa joka päivä." Kuutamopennulta lipsahti.
"Hys!" hänen sisaruksensa kivahtivat yhteen ääneen.
"Hups!" Kuutamopentu tajusi, että Sarastuskatse ei ollut tiennyt sitä.
"Mitä?" Sarastuskatse kysyi terävästi.
"Ei mitään, palataan siihen Kuutamopennun kysymykseen sinun nuolemisestasi." Kiiltopentu sanoi nopeasti ja mulkaisi ottosiskoaan.
"Haukkahammas tulee tänään käymään täällä." Sarastuskatse naukui ja jatkoi nuolemista.
"Isä tulee tänne!" Paahdepentu kiljaisi riemuissaan. Kuutamopentu nielaisi. Hänen ottoisänsä Haukkahammas oli kyllä ihan mukava, mutta Kuutamopentu ei vain pitänyt kolleista. Pian Haukkahampaan hahmo jo kulkikin kohti pentutarhaa. Kullankeltainen kolli pysähtyi Sarastuskatseen kohdalle ja nuolaisi tätä nopeasti poskeen. Kuutamopentu perääntyi hieman yritti sulautua varjoihin. Haukkahammas nosti katseensa ja tarkasteli pentujaan.
"hei Kiiltopentu ja Paahdepentu. Missä ottosiskonne on?" Haukkahammas kysyi.
"En tiedä." Paahdepentu vastasi hieman epäröiden.
Kuutamopentu kyyristeli pentutarhan varjoissa.
"Mitä sinä siellä teet?" Usvapennun hiljainen ääni kuului Kuutamopennun vierestä.
"En halua olla Haukkahampaan kanssa." Kuutamopentu kuiskutti.
"Miksi?" Usvapentu kuiskasi takaisin.
"En pidä kolleista kovin paljoa." Kuutamopentu sihisi hiljaa.
"Selvä. Annan sinun nyt olla rauhassa, ettei Haukkahammas huomaa sinua." Usvapentu kuiskasi ja perääntyi.
"Kiitos." Kuutamopentu huokaisi helpottuneena.
"Hei hei!" Haukkahampaan ääni kuului pentutarhan suulta ja lumi narisi kollin tassujen alla. Kuutamopentu tassutti Sarastuskatseen makuualustalle, asettui makaamaan ja nukahti.


Kuutamopentu tunsi pienen käpälän tökkivän häntä lapaan. Kuutamopentu raotti hieman silmiään ja näki Paahdepennun meripihkan väriset silmät.
"Miksi herätit minut keskellä yötä?" Kuutamopentu inisi.
"Ei nyt ole yö. Vaan aamu!" Paahdepentu miukaisi ja vetäisi Kuutamopennun ylös. Aurinko tosiaan oli jo noussut.
"Meidät nimitetään ylihuomenna oppilaiksi, joten tänään leikitään niin paljon kuin voimme, ja huomenna valmistaudutaan oppilaan vastuuseen!" Kiiltopentu hihkaisi Paahdepennun takaa.
"Ai niin!" Kuutamopentu muisti ja piristyi heti. Hän loikki kirpeään pakkasilmaan. Puhtaanvalkoinen lumi kimmelsi auringossa. Se näytti uskomattoman kauniilta.
"Vau!" Paahdepentu henkäisi ihastuksissaan. Kiitopentu heittäytyi lumeen. Lumeen jäi pennunmuotoinen jälki. Kuutamopentu nauroi, ja heittäytyi ottosisaruksensa viereen. Lumi pisteli Kuutamopennun nahkaa mukavasti. Kolmaskin pentu heittäytyi lumihankeen. Paahdepentu nauroi. Sitten Kuutamopentu keksi hauskan leikin. Kuutamopentu kaivautui lumeen ja hiipi lumen alla suunnilleen keskelle leiriä. Sen jälkeen hän loikkasi ylös ja sai säikytettyä Havukatseen melkein hengiltä. Sen jälkeen Paahdepentu ja Kiiltopentu hihkuivat ja kaivaituivat hekin lumeen. Pian naaraat loikkasivat lumesta ja onnistuivat säikäyttämään Havukatseen vielä uudelleen. Havukatse meni sen jälkeen sotureidenpesään. Pennut nauroivat, mutta sitten Kiiltopentu alkoi yskiä.
"Kiiltopentu, tänne heti!" Sarastuskatse huusi pienelle naaraalle. Kiiltopentu sihahti ärsyyntyneenä mutta kiiruhti emonsa luo.
"Mitä me tehdään nyt?" Paahdepentu kysyi Kuutamopennulta.
"Leikitään vaikka Siilipennun kanssa sammalpalloa." Kuutamopentu ehdotti ja meni kysymään Siilipennulta, tulisiko tämä leikkimään Paahdepennun ja hänen kanssaan sammalpalloa. Siilipentu vastasi myöntävästi ja haki sammalta sammalpalloa varten. Leikki oli todella hauskaa. Illansuussa emot kutsuivat pentunsa pentutarhaan, kaikki menivät sinne mukimesatta.
"Hyvää yötä. Huomenna valmistaudutaan!" Kiiltopentu kuiskasi Sarastuskatseen tassun alta.
"Joo!" Paahdepentu ja Kuutamopentu kiljaisivat yhteen ääneen. Sarastuskatse katsoi heitä hieman pahasti, kun pennut pitivät illalla niin kovaa ääntä.



// anteeksi jos oli jotenkin lyhyt//

Pahaa aavistamaton orava katseli tammenterhoja suuren puun äärellä, ja Pähkinätassu piti huolen siitä, ettei orava vahingossakaan aistisi hänen läsnäoloaan. Tuuli puhalsi vastakarvaan ja aurinko porotti lämpimänä hänen niskaansa, mutta mikään ei tulisi hänen ja oravan välille. Vihreä ruoho pehmensi askelta, eikä saalis näyttänyt huomaavan oman onnettoman loppunsa olevan lähellä. Pieni kissa kyyristyi matalaksi maata vasten ja ponnisti eteenpäin. Ja sillä hetkellä jokin terävä tarttui Pähkinätassun hännästä ja veti häntä takaisin.
”Herää hiirenaivo, minä haluan vielä nukkua!”
Pähkinätassulla meni hetki herätä ja ymmärtää, mitä oikein tapahtui, vaikka hänen silmänsä olivatkin auenneet heti tuntiessaan kipua. Kirvatassu, jonka Pähkinätassu olisi voinut vannoa nukkuneen useamman hännänmitan päässä, piti hampaissaan nuoremman oppilaan häntää, hellittäen tiukkaa otettaan.
”Mistä hyvästä sinä noin teit?” Pähkinätassu sihisi vetäessään häntänsä itselleen tarkasteltavaksi vielä kivusta jomottavista kohdista ja siistittäväksi pahimmista takuista. Kirvatassu luimisti korviaan ja osoitti päällään oppilaiden pesän suulle, josta auringon ensimmäisten säteiden valossa pystyi erottamaan oranssia karvaa. Pesän suulta kuului hiljainen ääni, jolla Kultasumu yritti saada oppilaansa huomion.
”Tiedän, että pentutarhasta oppilaiden pesään siirtyminen on iso muutos, mutta lupaan repiä sinulta korvat irti jos et opi käyttämään niitä.” Kirvatassun äänensävy oli ikävä, ja Pähkinätassun karvat nousivat pystyyn; eikä hän edes yrittänyt piilottaa sitä. Haluttomana herättämään muitakin nukkuvia pesätovereitaan hän vastahakoisesti tyytyi poistumaan pesästä vähin äänin – yrittäen olla välittämättä Kirvatassun tiukasta katseesta, joka seurasi häntä aina pesän suulle saakka.
”Heräsithän sinä. Pelkäsin herättäväni muut, jos olisin tullut lähemmäs tai ollut äänekkäämpi.” Kultasumu kuulosti lempeältä, mutta Pähkinätassu ei voinut olla tuntematta kovaa palaa rinnassaan. Hän oli luvannut heräävänsä aikaisin, mutta oli ollut ihan sikeässä unessa aina siihen saakka, että Kirvatassu puuttui tilanteeseen. Ruskea oppilas laski katseensa maahan häpeillen, aikeissa pahoitella myöhästymistään, mutta sanojen sijaan suusta pääsikin makea haukotus. Pähkinätassu sulki silmänsä, valmiina kuulemaan kunniansa mestarilta, mutta hänen korviinsa kantautuikin vain huokaisu ja lumipeitteisen maan rapinaa Kultasumun ottaessa askeleita kohti leirin uloskäyntiä.
”Mennään, päivästä on varmaan tulossa pitkä.”
Oppilas oli varma, että soturin äänessä kuulsi pettymys, mutta hän ei kehdannut kohottaa katsettaan. Se olisi tarkoittanut Kultasumun aivan varmasti pettyneiden silmien näkemistä, ja siihen Pähkinätassu ei juuri nyt pystyisi. Niinpä hän seurasi mestariaan ulos leiristä sanaakaan sanomatta, eikä Kultasumukaan vaikuttanut olevan erityisen puheliaalla päällä.
Katumus kuristi Pähkinätassua sisältä. Hänen aikansa oppilaana ei ollut kestänyt edes puolta siitä, mitä Pihkatassu oli viettänyt oppilaiden pesässä, ja jo nyt pieni naaras oli onnistunut pettämään mestarinsa luottamuksen. Pettynyt henkäys karkasi Pähkinätassun suusta, ja seuraavaksi hän huomasi törmänneensä suoraan Kultasumun jalkoja päin. Ruskea naaras pakotti itsensä varovasti katsomaan mestarinsa kasvoja, vakuuttuneena siitä, että nyt he olisivat tarpeeksi kaukana leiristä ja soturi voisi osoittaa pettymyksensä ilman pelkoa muiden häiritsemisestä.
“Pähkinätassu, ei sinun tarvitse huolehtia tästä aamusta. Osasin odottaa, ettet välttämättä olisi jalkeilla silmänräpäyksessä.”
Kultasumu ei näyttänyt tai edes kuulostanut kauhean pettyneeltä. Pähkinätassu tarkkaili oranssia soturia tarkkaan, etsien merkkejä tyytymättömyydestä, tai edes siitä että tämä valehteli, löytämättä kuitenkaan yhtäkään. Oppilas nosteli tassujaan vaivaantuneesti, tuntien olonsa yhtäkkiä enemmän häkeltyneeksi.
“Mutta sinun täytyy olla pettynyt. Kerroit, että aloitamme aikaisin ja minä myöhästyin.”
“Ei se haittaa, ymmärrän kyllä. Olet vasta muuttanut oppilaiden pesään, ei kaikkea voi oppia yhdessä yössä.” Kultasumu kuulosti olevan tosissaan, eikä Pähkinätassu oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt reagoida. Kärppäkynsi olisi aivan varmasti hermostunut hänelle, ja Pähkinätassu itsekin suuttui itselleen. Miksei Kultasumu ollut vihainen? Nuori soturi vain hymyili kärsivällisesti hänen päälle paistavalle hämmennykselleen.
“Se oli vahinko. Jos tästä tulee tapa, pidän huolen että opit siitä pois, mutta en usko että nukuit pitkään tahallasi.” Pähkinätassu pudisteli päätään ja Kultasumu nyökkäsi. “Kaikki on siis kunnossa.”
Pähkinätassusta ei tuntunut yhtään siltä, että mikään tilanteessa oli kunnossa, mutta hän ei kehdannut alkaa väittelemään mestarinsa kanssa turhaan. Hän ei ehkä ollut kovin onnellinen siitä, että jo toistamiseen joku toisti Pähkinätassun olevan tuore oppilas, mutta kirpaisusta huolimatta väitös ei ollut väärä. Ehkä jos he olisivat Kärppäkynnen kanssa kääntyneet takaisin sillä hetkellä kun oppilaan jalkoja oikeasti koski, hän olisi ehkä herännyt oikeaan aikaan. Tai sitten mikään ei olisi unen määrää lukuun ottamatta olisi muuttunut, ja hän olisi silti saanut kärvistellä pettymyksen tuottaman häpeän kanssa.

Pähkinätassu sai niellä haukotuksia takaisin kurkkuunsa pitkin aamua, hänen mielensä juoksennellessa vielä unien perässä. Hän ei halunnut Kultasumun huomaavan, ja vielä vähemmän hän halusi tämän luulevan oppilaansa haukottelevan röyhkeästi tylsän oppitunnin merkiksi. He olivat palanneet tarkemmin katsomaan Varjoklaanin ja Myrskyklaanin välistä rajaa, jotta Pähkinätassu varmasti muistaisi kaiken. Kultasumu kuulemma pelkäsi oppilaansa unohtaneen kaiken maastosta Varjoklaanin partion kohtaamisen jälkeen. Pähkinätassusta toisto tuntui hieman turhalta, mutta erityisesti aamuisen mokansa jälkeen hän ei halunnut osoittautua liian hankalaksi koulutettavaksi. Niinpä hän kiltisti käveli Kultasumun rinnalla, välillä tehden huomioita ympäristöstä ja kysellen kysymyksiä, yrittäen tehdä kävelemisestä edes hieman mieluisampaa.
Jostain läheltä kuului rapinaa, joka sai molemmat kissat pysähtymään välittömästi. Pähkinätassun ei kauaa tarvinnut jäädä miettimään rapinan lähdettä, kun punainen oravan turkki vilkahti hangessa. Pian tämän perässä juoksi Pihkatassu niin kovaa kuin jaloista lumessa vain pääsi, ja ennen kuin Pähkinätassu ehti sisäistämään tilanteen, oli orava jo juossut hänen käpäliensä lävistä suoraan Varjoklaanin reviirille, missä se kiipesi lähimpään puuhun ja katosi vihreiden neulasten joukkoon. Kultasumu oli siirtynyt Pihkatassun reitille, pakottaen oppilaan pysäyttämään juoksunsa lumen pöllytessä heidän ympärillään.
“Se ylitti jo rajan.” oranssi soturi kuulosti hetken jopa melkein tiukalta, joka vaikutti yllättävän Pähkinätassun lisäksi myös Kultasumun itsensä, tämän jatkaessa puhumistaan hieman pehmeämmin: “tarkoitan, ettei meillä ole oikeutta ylittää rajaa omalta puoleltamme juosseen riistan perään. Se on soturilain vastaista, ja siitä aiheutuu meille muutenkin enemmän harmia kuin hyötyä.”
“Tiedän, tiedän”, Pihkatassu katse kiinni puussa, mihin orava oli kiivennyt. “Olisin vain tosi kovaa halunnut saada sen kiinni.” Pähkinätassu oli myös siirtänyt katseensa puuhun. Orava oli palannut näkyviin, nyt istuen oksalla tuijottaen kissoja kuin leikkiäkseen näiden kustannuksella ja yllyttämään seuraamaan. Jos hän olisi ollut vähänkin nopeampi, ehkä hän olisi ehtinyt liikuttamaan käpäliään ja pysäyttämään sen. Naarasoppilas koki olonsa taas happamaksi. Hänen ja Kärppäkynnen saalistustuokio edellisenä iltana ei ollut tuottanut lainkaan tulosta, todennäköisesti vain aiheuttaen hänen liian nukkumisensa aamulla, ja nyt riista oli juossut käytännössä hänen syliinsä eikä hän edes tajunnut tilannetta ennen kuin oli liian myöhäistä. Ei mikään, ei sitten mikään, ollut sujunut lainkaan niin kuin miten Pähkinätassu oli odottanut, ja oppilas pelkäsi epäonnen tulleen jäädäkseen.
“Hei, Pihkatassu!” Pähkinätassu oli suutuspäissään uponnut niin syvälle ajatuksiinsa, että Sulkaseitin huuto sai tämän melkein loikkaamaan ilmaan. “Sinun piti löytää saalista eikä muita oppilaita, Pähkinätassunko muka ajattelit syödä.”
“Minun oravani juoksi tuonne”, Pihkatassu huokaisi mulkaisten puuta rajan toisella puolella. Pähkinätassu melkein odotti ystävänsä mainitsevan oravan pujahtamisesta hänen jalkojensa ohi, mutta Pihkatassu ei maininnut siitä mestarilleen mitään. “Varmaan täytyy tyytyä syömään lunta ja hiirenpapanoita.” Valkoinen soturi hymähti huvittuneesti ja käänsi katseensa Kultasumuun.
“Pahoitteluni häiriöstä, olimme Ikijään rajapartiossa Hiirinenän ja Mustajalan kanssa. Pihkatassu haistoi oravan ja Ikijää antoi luvan saalistaa.”
Pähkinätassu ei jäänyt kuuntelemaan sotureiden keskustelua sen enempää, vaan käänsi päänsä Pihkatassuun, jonka katse harhaili jälleen Varjoklaanin reviirille. Pähkinätassu ei nähnyt oravasta enää merkkiäkään, eikä hänen ystävänsä katseen kohteena tuntunut varsinaisesti olevan mitään. Häpeän lisäksi nyt myös jonkinlainen syyllisyyden tunne oli tarttunut kiinni ruskeaan oppilaaseen, ja se sai tämän haluamaan kiemurtelemaan ulos turkistaan.
“Minun olisi pitänyt saada se kiinni.”
Pihkatassu käänsi päänsä vaikealta näyttävään ystäväänsä. Pähkinätassun katse oli nauliintunut kollin vihreänkeltaisiin silmiin, ja hän joutui taistelemaan itseään vastaan pitääkseen päänsä paikoillaan.
“Eihän, se oli minun saaliini, ja se pääsi minun kynsistäni. Ei se ollut sinun vastuullasi.”
“Mutta jos olisin ollut nopeampi, olisin saattanut saada sen pysähtymään. Se juoksi suoraan kohti! Minä melkein tunsin sen hännän karvojani vasten.” Pähkinätassu vilkaisi nopeasti heidän mestareitaan, mutta kumpikaan sotureista ei vaikuttanut huomaavan hetkittäistä äänenkorotusta. “Minulla oli mahdollisuus.”
“Mutta ei se ollut sinusta kiinni, minä en vain ollut tarpeeksi nopea ja kompuroin pahalla hetkellä. Olisin vielä varmaan juossut sen perässä Varjoklaanin reviirille jos Kultasumu ei olisi pysäyttänyt minua”, Pihkatassun kasvoilla oli myötätuntoinen hymy, “ei tässä tapahtunut mitään vakavaa. Se joko jää varjoklaanilaisten kynsiin tai palaa Myrskyklaanin puolelle ennen pitkää ja joku saa sen kiinni. Olen ehkä hieman turhautunut omista virheistäni, mutta et sinä olisi voinut muuttaa tilannetta.”
“Niin kai”, Pähkinätassu mutisi, “mutta ärsyttää se minuakin.”
“Hei, olet ollut oppilas vasta pari yötä. Minäkin vasta sain eilen ensimmäisen saaliini, kyllä se siitä.” Pihkatassun sanojen piti kai rauhoittaa Pähkinätassua ja saada tätä paremmalle mielelle, mutta kommentti saikin tämän vain tuohtumaan pahemmin. Pähkinätassu puri hampaitaan yhteen ja teki heitä lähestyvälle Sulkaseitille tilaa.
“Annetaan Kultasumun ja Pähkinätassun keskittyä nyt omiin tehtäviinsä ja mennään me keskittymään omiimme vielä ennen kuin Ikijää katuu meidän päästämistä silmistään.” Pihkatassu näytti lannistuneelta, ihan kuin ei olisi huomannutkaan muutosta ilmapiirissä, mutta Pähkinätassu kiitti kookasta soturia mielessään. Sulkaseitti puhui järkeä, eikä oppilaasta tuntunut enää mitenkään seuralliselta. “Voitte harjoitella yhdessä jokin toinen päivä, kun Pähkinätassukin on päässyt vauhtiin.”
Pähkinätassu ei enää kokenut Sulkaseitin puhuvan järkeä.
“Nähdään leirissä.” Pihkatassu näytti yllättyneeltä, kun Pähkinätassu vain nyökkäsi tälle selkeästi närkästyneenä ennen siirtymistä lähemmäs Kultasumua. Kolli yritti sanoa vielä jotain, mutta kauempaa metsästä kuuluva mestari-oppilas -parin nimien huuto sai Sulkaseitin hoputtamaan oppilastaan poistumaan paikalta. Kultasumu ja Pähkinätassu jäivät taas kahdestaan, ja Kultasumun huomio kiinnittyi jälleen omaan oppilaaseensa.
“Pähkinätassu, onko kaikki kunnossa?”
“On, jatketaan matkaa.”
Pähkinätassun ei ollut tarkoitus tiuskia, mutta toinen vaihtoehto oli kertoa soturille miten hän ei ole onnistunut missään koko päivänä, ja se houkutteli oppilasta vielä vähemmän. Hän yritti olla välittämättä Kultasumun huolestuneesta katseesta ja käveli eteenpäin, kiroten itsensä ja kaikki muut mielessään järven pohjaan. Pähkinätassu tiesi olevansa uusi oppilas, mutta jokaisen ei tarvinnut tehdä hänelle selväksi sitä, että näkivät soturioppilaan tilalla pennun. Pennun, joka ei osannut herätä ajoissa, saada kiinni syliin juoksevaa saalista tai edes oppia oppilaaksi. Pähkinätassu kihisi kiukusta ja potki lumikokkareita pois tieltään, eikä Kultasumu kysynyt häneltä enää mitään. Oranssi soturi muistutti samoista maastomerkeistä kuin edellisenäkin päivänä, ja Pähkinätassu hädin tuskin nyökkäili ymmärtämisen merkiksi.
Lopulta Pähkinätassu koki olonsa tarpeeksi rauhoittuneeksi ja kehtasi katsoa taas mestariaan päin. Kultasumun vihreät silmät olivat edelleen täynnä huolta, mutta soturi vaikutti myös vähemmän varovaiselta huomatessaan oppilaansa päässeen yli hankalasta mielentilastaan.
“Olemme tehneet tänään tarpeeksi, jatketaan huomenna kun tutustutan sinut saalistamisen alkeisiin.” Mikäli Pähkinätassu ei olisi ollut niin uupunut kuin mitä hän oli, erityisesti hiljaisen tunteenpurkauksensa jälkeen, olisi hän varmasti ehdottanut jälleen voivansa jatkaa edelleen. Nyt hän tyytyi nyökkäämään ja venyttämään raajojaan. Kultasumun katse ei ollut irronnut hänestä vieläkään.
“Jos sinusta ikinä tuntuu siltä että haluat puhua jostain, voit aina puhua minulle. Joskus voi helpottaa jakaa huolensa muiden kanssa..”
“Pidän mielessä.”
Kultasumu ei vaatinut Pähkinätassua avautumaan ajatuksistaan, ja oppilas oli siitä kiitollinen. Ehkä joku päivä hän ottaisi kiinni tarjouksesta, mutta tänään hän oli nolannut itsensä niin monesti, että yksikin kerta lisää rikkoisi hänet varmaan lopullisesti. Kultasumua ei vaikuttanut haittaavan, ja matkalla leiriin Pähkinätassu ei voinut olla miettimättä, miksi Kultasumun lähestymistapa oli niin erilainen verrattuna siihen, mihin hän oli tottunut Kärppäkynnen kanssa.

Ensimmäinen

Viileä tuulenvire keskeytti Pähkinätassun haukotuksen osumalla ikävästi hampaisiin, ja pieni ruskeaturkkinen naaras sulki suunsa tyytymättömänä. Oli aikainen aamu, ja lumikerroksesta huolimatta metsässä oli vielä hämärää, eihän aurinko ollut vielä edes noussut taivaalle. Lumi tuntui epämukavalta oppilaan käpälissä, tunkeutuen varpaanväleihin ja raapien kylmyydellään anturoita jokaisella askeleella, mutta hän ei halunnut osoittaa sitä Kultasumulle. Oranssi naaras kulki hännänmitan Pähkinätassua edellä vaikuttaen pohdiskelevalta, aina välillä vilkaisten oppilastaan. Pähkinätassusta tuntui vähän siltä, että mestari ehkä halusi sanoa jotain, mutta aina melkein avatessaan suunsa tämä tuli toisiin ajatuksiin ja käänsi katseensa takaisin menosuuntaan. Se ei varsinaisesti haitannut Pähkinätassua, varsinkaan ennen auringonnousua ja oppilaan tuntiessa itsensä vielä vähän uneliaaksi, mutta ehkä hän oli vähän yllättynyt siitä kuinka hiljaa he olivat olleet leiristä lähdön jälkeen.
”Tiedätkö, mihin päin olemme matkalla?” Kultasumu viimein rikkoi hiljaisuuden. Pähkinätassu katseli ympärilleen, nähden hämärässä lähinnä metsää, kalliota ja lunta.
”Poispäin leiristä.” Oppilas painosti itsensä vastaamaan edes jotain, vaikkei hänellä ollut oikeasti aavistustakaan reviiristä leirin ulkopuolella klaaninvanhimpien ja isän kertoman ulkopuolelta. Kultasumu hymähti vastaukselle, mutta pudisti päätään.
”Sinänsä et ole väärässä, mutta ajattelin toista vastausta. Käytä kuonoasi, se saattaa auttaa.”
Pähkinätassu haisteli ilmaa, yrittäen kovasti keskittyä tuoksuihin Myrskyklaanin ominaistuoksun alta, joka leijui voimakkaana metsässä.
”Laimea varpusen tuoksu.”
”Entä muuta?”
Pähkinätassu pysähtyi paikoilleen ja sulki silmänsä hetkeksi, toivoen sen auttavan keskittymään pelkkiin tuoksuihin. Hän käänsi päänsä tuulta vasten ja yritti yhdistää tunnistamiaan hajuja päässään toisiinsa, lopulta avaten silmänsä ja katsoen maahan istahtanutta Kultasumua.
”Jänis?” Mestarin silmät välkehtivät ja Pähkinätassu uskoi olevansa ainakin oikeilla jäljillä. ”Olemmeko matkalla Tuuliklaanin rajalle?”
”Kyllä vain”, Kultasumu hymyili tyytyväisen näköisenä ja nousi jatkaakseen kävelemistä, ”opittuasi Myrskyklaanin rajat voimme keskittyä enemmän käytännön asioihin. Opittuasi rajat ja nämä metsät ja kalliot, tunnet ne niin hyvin että pärjäät vaikka silmät kiinni eksymättä.”
Pähkinätassu ravisteli lunta tassuistaan ja nyökkäsi mestarilleen, vähän miettien olisiko hänen kuitenkin täytynyt pitää silmät auki tutkiessaan hajuja. Hän seurasi oranssin soturin kehonkieltä varovasti, odottaen jokaisen askeleen jälkeen jonkin muuttuvan, mutta Kultasumu kulki eteenpäin häntä pystyssä. Ehkä se oli vain sananlasku ja Pähkinätassu ajatteli liikaa. Oppilas tunsi huomaamattaan nousseiden karvojen tasoittuvan, ja huokaisi äänettömästi. Hänen suustaan tuleva hengitys muuttui ilmassa höyryksi. Se varmaan tarkoitti, että oli jo aika kylmä. Taivaalla näkyvät tähdet vaikuttivat vähentyneet heidän lähtönsä jälkeen.
”Olemme perillä.” Kultasumun ääni keskeytti loputkin Pähkinätassun ajatukset, ja pieni naaras loikki mestarinsa vierelle. ”Tämä joki on Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välisen rajan merkki.”
Tuuliklaanin tuoksu tulvi voimakkaana soturioppilaan nenään, antaen mahdollisuuden painaa tuoksun muistiin. Sitten Pähkinätassu katseli joen toisella puolella olevaa Tuuliklaanille kuuluvaa nummea, joka tuntui hohtavan valkoisena lumesta.
”Joesta huolimatta rajaa on tärkeä partioida päivittäin. Tiedätkö miksi?” Kultasumu vaikutti innostuneen kyselemisestä, eikä Pähkinätassun auttanut muuta kuin vastata parhaansa mukaan.
”Ettei Tuuliklaani luule, ettei tätä osaa reviiristä käytetä.”
”Se on yksi oikein hyvä syy, mutta tuleeko mieleesi muita.”
Pähkinätassu oli hiljaa ja yritti muistella, mitä kaikkea hän oli oppinut pentutarhassa, kun Kärppäkynnellä oli ylimääräistä aikaa opettaa häntä, mutta mitään ei tullut mieleen. Kultasumu vaikutti huomaavan oppilaansa vaitonaisuuden, eikä jäänyt odottamaan vastausta:
”Partioimiseen kuuluu toki rajojen kiertämistä ja merkkaamista, mutta partioissa myös pidetään silmässä, jos klaania uhkaa jonkinlainen vaara. Esimerkiksi tämän joen tulvimisesta voisi aiheutua ongelmia niin myrskyklaanilaisille kuin meidän riistaeläimillemmekin.” Pähkinätassu nyökkäsi merkiksi ymmärtämisestä ja siirsi katseensa jokeen. Sen pinnalla leikkivät auringonnousun punertavat, keltaiset ja violetit sävyt tuulen liikutellessa virtaa. Se näytti upealta, mutta Pähkinätassu malttoi estää itseään menemästä yhtään lähemmäs.
”Jatketaan matkaa Pähkinätassu, meillä on vielä koko muu reviiri kiertämättä.” Kultasumun ääni kuului hieman kauempaa kuin mitä oppilas olisi odottanut, ja soturi oli kuin olikin kävellyt jo hetken joen viertä pitkin. Pähkinätassu huikkasi tulevansa, ihaili vielä ihan muutaman silmänräpäyksen joen kaunista väriloistetta, ja pinkoi sitten mestarinsa perään vikkelin askelin, ennen kuin tämä ehtisi kulkemaan vielä kauemmas.

Kun Pähkinätassu ja Kultasumu viimein palasivat leiriin, oli aurinko jo laskenut metsän taakse. Soturioppilaan vatsa kurisi ja tassut tuntuivat herkiltä lumessa pitkäksi yltyneen ajan kävelemisen jälkeen, mutta Pähkinätassu itsepäisesti kulki mestarinsa rinnalla.
”Kuule”, Kultasumun vihreät silmät olivat kiinni oppilaan niskassa, ”mitä jos sinä menisit syömään ja jatkaisimme huomenna. Olet varmasti väsynyt.”
”Kyllä minä jaksaisin vielä”, Pähkinätassu kiirehti sanomaan katsomatta soturia päin, ”mutta jos vaadit.”
”Vaadin”, Kultasumu naurahti lempeällä äänellä, ”mestarinasi vaadin sinua käymään tuoresaaliskasalla ja lepäämään huomista varten, aloitamme taas aikaisin.” Pähkinätassu ei ollut varma, oliko mestari kuullut hänen vatsansa pienet nälän muistutukset, mutta oli joka tapauksessa kiitollinen luvasta päästä syömään ja lepäämään hetkeksi. Naaraat hyvästelivät toisensa, ja Pähkinätassu käveli reipasta tahtia tuoresaaliskasalle saadakseen vatsalleen muuta tekemistä valittamisen sijaan. Kasa oli hieman pienempi kuin mitä hän oli aikaisemmin tottunut näkemään, mutta Pähkinätassu osasi syyttää siitä lehtikatoa. Jos hän olisi riistaeläin, ei hänkään haluaisi risteillä lumihangessa yhtään enempää kuin olisi pakko.
”Pähkinätassu! Miten ensimmäinen päivä oppilaana meni?” Pähkinätassu valikoi nopeasti kasasta itselleen pienen rastaan syötäväksi.
”Hei Pihkatassu”, naaras käveli tuuheaturkkisen ystävänsä luokse, jolla oli hiiren syöminen vielä kesken, ”ihan hyvin.” Vaalea kolli hymyili ja Pähkinätassu asetti itsensä mukavasti muutaman hiirenmitan päähän tästä.
”Kiva kuulla että sinulla menee paremmin kuin minulla”, Pihkatassu sanoi, ”Tuomitassu ja Havutassu ovat olleet toistensa turkeissa koko päivän. Saalistamisesta ei meinannut tulla mitään, kun Lehtikaiho ja Pihkahumu joutuivat jatkuvasti hiljentämään heitä säikyttelemästä kaikkea riistaa pois reviiriltä tappelemiseltaan. Mutta kaikesta huolimatta sain tämän hiiren kiinni!” Pihkatassu näytti hiiren jämiään Pähkinätassulle, joka ei voinut olla nauramatta.
”Oletan, että se oli paremmassa kunnossa vielä silloin.”
”No ainakin se oli eläväisempi, mutta parhaassa muodossa se on vatsani täytteenä.” Pähkinätassu pyöräytti huvittuneesti silmiään ja keskittyi taas nyppimään rastaasta suurempia sulkia pois että hän pääsisi syömään ilman, että tarvitsisi välittää isoista kuivista sulista kurkussa. Pihkatassu, joka oli nyt saanut koko hiirensä syötyä, jatkoi puhumista päivänsä tapahtumista tarkemmin, miten Havutassu oli uhannut täyttää tuoresaaliskasan Tuomitassulla jos tämä ei osaisi pitää suutaan kiinni, ruskean naarasoppilaan lähinnä nyökytellessä syömisen ohessa.
”Sinun ja Kultasumun päivä meni varmaan rauhallisemmin”, Pihkatassu sanoi lopulta, kun Pähkinätassu oli saanut rastaansa viimeisteltyä ja kasvonsa pestyä.
”Kävelimme rajojen ympäri ja Kultasumu kyseli mitä kaikkea osaan jo. Mielenkiintoisin käänne oli Varjoklaanin rajapartion näkeminen rajalla, ja he seurasivat meitä omalta puoleltaan muutamia puunmittoja.” Pähkinätassu kiinnitti huomiota Pihkatassun ihmeissään olevaan ilmeeseen ja virnisti, ”olimme varmasti tosi uhkaavan näköisiä Kultasumun kanssa.”
Pihkatassu nauroi ja Pähkinätassua hymyilytti. Sen puolen kuun aikana, minä Pihkatassusta oli tehty jo oppilas ja Pähkinätassu joutui odottamaan omaa aikaansa pentutarhassa, hänellä ei ollut oikein ketään kenelle puhua, Pihkatassunkin viettäessä vapaan aikansa suurimmilta osin muiden soturioppilaiden kanssa. Kaksikko jatkoi keskustelemistaan siihen saakka, että Pihkatassun mestari kävi komentamassa oppilastaan auttamaan Liekotassua vaihtamaan klaaninvanhimpien pesien alusia.
”Jutellaan taas.” Pihkatassu hymyili ja lähti jolkottamaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Pähkinätassu nousi venyttelemään ja aikoi siivota rastaastaan jääneet sulat pois, kun hän näki tutun, tummanruskean kissan lähestyvän.
”Pähkinätassu, joko Kultasumu päästi sinut jo tehtävistä?” Kärppäkynnen kysymys oli enemmän toteamus, mutta Pähkinätassu nyökkäsi kuitenkin. ”Joko sait ensimmäisen saaliisi?”
”Emme saalistaneet tänään”, Pähkinätassun silmät tarkkailivat hänen isänsä kasvoja herkeämättä, ”kuljimme rajojen ympäri ja Kultasumu näytti Myrskyklaanin reviiriä.”
”Vai niin”, Kärppäkynsi näytti mietteliäältä. ”Haluaisitko kokeilla? Saalistamista siis. Voisimme käydä nopealla kävelyllä.” Pähkinätassu epäröi. Kultasumu oli komentanut hänet lepäämään, mutta kuu ei ollut myöskään vielä noussut taivaalle, joten ehkä hän ehtisi lepäämään vielä kunnolla. Eikä hän ollut kovin innokas väittämään isällensä vastaan.
”Hyvä on”, oppilas suostui. ”Mutta ei pitkään.”
”Tietenkin.”

Kylmä oli nyt lopulta saavuttanut koko suuren kuusimetsän. Varjoklaanin reviirin pienillä suolammilla oli aamuisin jo ohuenohut jääkerros. Se ei kävelyä kestänyt, Raitatassu oli sen jo testannutkin ja poti nyt vilustumista parantajan pesässä. Hän tuhisi, yski ja niiskutti siellä ja Apilatassu yritti parhaansa mukaan piristää häntä. Eilen Apilatassu oli leikkinyt siskonsa kanssa sammalpalloa koko illan. Tosin Raitatassu oli vai maannut vuoteellaan ja siitä lyönyt sammalpalloa Apiltatassulle. Se oli
kuitenkin piristänyt tätä ja Raitatassu oli mennyt iloisena nukkumaan. Sillitassu oli muutama auringonnousu sitten huomannut myös, kuinka Apilatassu oli hytissyt kylmissään vuoteellaan. Kollin ohut harmaanruskea karvapeite ei juurikaan suojannut kylmyydeltä. Sillitassulla itsellään, oli tuuhea lämmin turkkin ja häntä ei pakkasöinä juurikaan palellut. Hän oli pakkasöitä jo odotellutkin, koska piti talvesta ja erityisesti lumesta. Lumi oli niin kaunista.
Hän oli katsellut Apilatassua säälien ja oli lopulta pyytänyt kollin
viereensä nukkumaan. Apilatassu oli helpottuneena mönkinyt hänen vuoteelleen ja painautunut häntä vasten. Sillitassu oli kietaissut vaaleanharmaan häntänsä kollin ympärille ja työntänyt tumman hännänpäänsä nenälleen. Sillitassu piti Apilatassusta, paljon. Hän ei vielä ollut varma, kuinka paljon. Kun hän oli katsellut aukiolla Kaarnaloikkaa, Seljankukan veljeä ja tämän kumppania Piikkiyötä, hän oli tuntenut halua samaan. Hän tahtoo joskus vielä saada kumppanin ja pentuja.
<Apilatassun kanssa>, Sillitassu ajattelee.
"Hei, Sillitassu!"
Sillitassu hätkähti ja ajatus katkesi.
Jäkälätäplän ruskea häntä huiski ärtyneesti.
"Meidän pitäisi saalistaa, mutta sinä olet aivan omissa maailmoissasi", naaras naukui ärsyyntyneenä. Hän niiskutti ja Sillitassu muisti, että mestarilla oli nuha. Hän sai kyllä liikkua ulkona, mutta hän niiskutti jatkuvasti.
"Anteeksi", Sillitassu nuolaisi rintaansa hämillään.
Jäkälätäplän katse muuttui lempeäksi.
"Mitä sinulla on mielenpäällä?" hän kysyi. "Voit kyllä puhua minulle kaikesta."
<Mutta kun minua nolottaa>, Sillitassu kiemurteli.
"Ei mitään", hän naukui.
"Selvä."
Mestari ei kuulostanut vakuuttuneelta, muttei udellut.
"Nyt voisit sitten keskittyä saalistukseen", Jäkälätäplä vielä näpäytti Sillitassun harmaata lapaa hännällään.
"Joo", Sillitassu naukui.
Hän lähti tassuttamaan tiheään kuusikkoon, josta yleensä löytyy riistaa. Hän kumartui alas ja puikahti tiheikköön.
<Ei tuoksuja täällä>, Sillitassu kurtisti kulmiaan. <Kummallista, yleensä täältä löytyy aina jotain.> Sitten hän huomasi jotain, mikä sai hänet yökkäämään. Hänen edessään lojui hiiri, mutta se oli kuollut. Se löyhkäsi hirveälle, vielä tavallista variksenruokaakin pahemmalle. Se oli selvästikin ollut kuollessaan sairas, todella sairas. Kun hän katsoi tarkemmin ympärilleen, hän huomasi että hiiren vieressä taisi olla pesäkolo. Sen sisältä huokui samanlainen sairauden löyhkä.
<Noita ei voi tosiaankaan syödä> hän nosti ylähuultaan inhosta.
<Minun on kerrottava Jäkälätäplälle.>
Sillitassu pujahti nopeasti ulos kuusikosta ja säntäsi etsimään Jäkälätäplää. Ruskeatäpläisestä turkista ei kuitenkaan näkynyt missään. Auringon valon siivilöimien varjojen lomassa pujotellen Sillitassu etsi mestariaan ja löysikin tömän viimein. Mestari oli juuri hautaamassa saamaansa rastasta.
"Hei Sillitassu", mestari naukui.
Sillitassu jähmettyi ja hänen turkoosit silmänsä laajenivat.
"Älä koske siihen rastaaseen!" Hän huudahti.
Jäkälätäplä vetäytyi taaksepäin ja vilkaisi ihmeissään Sillitassuun.
"Mitä nyt?"
"Se on sairas", Sillitassu naukui kauhuissaan.
<Sairaus ei siis ollut vain siinä yhdessä hiiriperheessä>, hän ajatteli kauhuissaan.
"En minä haista mitään kummallista", Jäkälätäplä naukaisi ihmeissään.
"Et niin, kun sinulla on tuo nuha."
Sillitassu tuhahti.
Sillitassu kertoi mestarilleen hiiristä ja tämän harmaansiniset silmät laajenivat.
"Näytä", hän käski.
Sillitassu alkoi johdattaa häntä kohti hiirien pesää.
"Karmeaa", Jäkälätäplä henkäisi kauhusta. "Jopa minä haistan sairauden täällä. Meidän on varoitettava klaania", hän naukaisi.

"Valotähti! Valotähti!" Jäkälätäplä huusi heidän sännättyä leiriin.
Sillitassu jarrutti aivan mestarinsa viereen. Valotähti ilmestyi pesästään ja tassutti pikaisesti heidän luokseen. Kaunis valkea naaras kysyi:
"Mitä nyt?"
"Sairastunutta riistaa", Jäkälätäplä huohotti.
"Pesällinen hiiriä ja rastas, jotka löyhkäsivät pahalle", Sillitassu tarkensi.
"Näyttäkää", Valotähti naukaisi totisena.
Jäkälätäplä lähti johdattamaan päällikköä kohti eläimiä. Sillitassu tuli perässä.
"Hirveä löyhkä", päällikkö totesi hiirien luona.
"Klaania on varoitettava näistä."
Jäkälätäplä kipaisi yhtäkkiä pois ja palasi kaarnanpalan kanssa.
"Voimme työntää tuon hiiren tähän", mestari naukui.
"Hyvä idea", Valotähti naukaisi ja työnsi hiiren kaarnanpalalle varovasti tassullaan. Jäkälätäplä nappasi kaarnanpalan varovaisesti suuhunsa.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämäänkykenevä Pimeäkiven luokse klaanikokoukseen!"
Klaanikokouskutsu kaikui aukiolla kun klaani alkoi kokoontua aukiolle. Sairas hiiri lojui aivan Pimeäkiven juuressa kaarnanpalan päällä. Aukiolle valuvat kissat nyrpistivät nenäänsä, kun hiiren haju leijui aukiolle.
"Yäk!" Apilatassu naukaisi istuessaan Sillitassun luokse.
"Mikä tuota hiirtä vaivaa?"
"Kuuntele", Sillitassu kuiskaa.
"Varjoklaani", Valotähti aloittaa. "Tänään Jäkälätäplä ja Sillitassu olivat saalistamassa, kun Sillitassu huomasi pesällisen sairaita hiiriä. Myös sairas rastas löytyi. Tuolla Pimeäkiven juuressa on sairas hiiri. Jos yksikään saalis haisee tuolta, ei sitä voi napata. Kuolleet sairaat eläimet on haudattava, ettei sairaus leviä. Kaarnaloikka ja Haukkahammas, käykää läpi tuoresaaliskasa. Kaikki sairaat eläimet on hävitettävä", päällikkö lopetti.
Klaani supisi hiljaa huolestuneeseen sävyyn. Sillitassu näki myös kaksi Sarastuskatseen pentua, Paahdepennun ja Kiiltopennun aukiolla. Hän tajusi näiden tassuttavan uteliaana kohti hiirtä.
"Hei!" Hän huusi ja säntäsi kohti pentuja. "Älkää koskeko siihen!"
Paahdepentu katsahti Sillitassuun leikkisä pilke silmäkulmassaan. Pentu nappasi löyhkäävän hiiren hampaisiinsa ja juoksi karkuun.
"Ei!" Sillitassu kirkaisi.
Apilatassu säntäsi hänen ohitseen ja kamppasi pennun nurin. Tämä ehti kuitenkin jo viskata hiiren Kiiltopennulle. Sillitassu kaappasi toisen pennun ja hiiri lennähti kauas.
Kauhistunut Sarastuskatse säntäsi heidän luokseen ja nuolaisi Paahdepennun lapaa.
"Mitä te oikein kuvittelitte?!" Naaras kivahti pennuilleen.
"Te ette voi koskea sairaaseen eläimeen, saati ottaa sitä suuhun!"
"Anteeksi, me haluttiin vaan testata miltä se maistuu. Yäk!" Paahdepentu mumisi.
Apilatassu päästi Kiiltopennunkin vapaaksi ja tämä kiiruhti emonsa luo.
"Te olette aivan hölmöjä!" Naukui Sarastukatse nuollen pentuja pontevasti.

//Halusin kirjottaa ja tämmönen sitten tuli :D Oon oikeestaan melko tyytyväinen tähän.

Kysyn muuten, saankk sairastuttaa kissoja mun seuraavassa tarinassa (Sarastuskatseen, Paahdepennun, Kiiltopennun, Apilatassun ja Jäkälätäplän)
Kukaan näistä ei välttämättä kuole, mutta tavallaan haluisin draamaa mun tarinoihin, niin että jos Jäkälätäplä vois kuolla :>
Tuntuu kauheelta kun haluun tappaa sen :(

Kolmas luku – Run, boy, run

Metsopentu ynisi ärtyneenä, kun jokin pökki häntä hereille. Kesän yöttömät yöt olivat jo nostaneet auringon taivaalle, mutta ulkona kuuluvista äänistä – tai niiden puuttumisesta – oli helppo päätellä, ettei aamu ollut vielä koittanut, ja pentu nostikin päänsä hämmentyneenä nähdäkseen isänsä seisovan vierellään.
”Mennään”, vaalea kolli naukaisi, ja otti suunnakseen leiriaukean vastausta odottamatta. Metsopentu kompuroi ylös niin nopeasi, kuin suinkin kykeni, jättäen unissaan tuhisevan sisarensa vielä petiinsä. Metsopennun askeleet olivat olleet vielä kuukausi sitten hyvin hitaita ja huteria, mutta hän oli alkanut nopeasti tottua suuriin käpäliinsä sillä sen jälkeen, kun Ahomyrsky oli luvannut opettavansa pentua taistelemaan, soturi oli juoksuttanut tätä ympäri leiriä jatkuvasti; välillä Metsopentu kuljetti tuoresaalista tai yrttejä ynnä muuta tarpeellista soturien, oppilaiden ja klaaninvanhimpien puolesta, ja välillä hän joutui juoksemaan muuten vain sinne tänne. Joskus hänen täytyi kerrata soturilakia juostessaan tai puhua omiaan. Jatkuva juokseminen tuntui aluksi Metsopennusta kummalliselta, ja hän vaikutti olevan aina hengästyksissään, mutta jo muutaman viikon sisällä hän oli huomannut juoksemisen ja kävelemisen muuttuneen helpommaksi. Usvapentu kompasteli edelleen joskus kävellessäänkin, mutta Metsopentu tunsi jo käpälänsä kuin kokenut vaeltaja. Ahomyrsky oli huomannut jo aikaisessa vaiheessa, kuinka suuret käpälät hankaloittivat pentujen liikkumista, ja puuttunut asiaan välittömästi parhaalla keksimällään keinolla, ja tämän ansiosta muussa tapauksessa jatkuvaan kompasteluun tuomittu Metsopentu kykeni nyt juoksemaan pysähtymättä lähes puolen linnunlennon ajan. Ahomyrsky pysähtyi äkisti tuoresaaliskasan eteen, ja käänsi katseensa poikaansa.
”Syö. Syö sen verran, että juuri ja juuri tunnet ruuan vatsassasi”, kolli käski. Metsopentu loi isäänsä kysyvän katseen, mutta poimi kasasta pienen rastaan vastalauseita esittämättä. Ahomyrsky istahti alas ja ryhtyi pesemään turkkiaan, selittäen aikomuksensa samalla:
”Nyt on viherlehti, joten saalista riittää. Tulet varmaan joskus taistelemaan tai juoksemaan vatsa täynnä, joten totutamme sinut siihen pikkuhiljaa tästä lähin. Pieni määrä ruokaa vatsassa on tarpeeksi tässä vaiheessa, mutta lisäämme määrää vähän joka päivä”, soturi selitti.
”Jos joudut viemään viestiä tai pakenemaan henkesi edestä, kesken matkaa oksentaminen ei tule juurikaan auttamaan asiaasi”
Metsopentu tuijotti Ahomyrskyä hiljaa, kuunnellen tämän sanoja ja nielaisi palan rastaasta.
”Tulet varmaan oksentamaan harjoitellessasi, mutta se kuuluu asiaan”, vaalea soturi tokaisi. Metsopentu nyökkäsi. Hän arvasi, että harjoittelu tulisi olemaan epämukavaa, mutta tiesi, että se olisi välttämätöntä tulevaisuuden kannalta. Hän käänsi katseensa puolisyötyyn rastaaseen, ja työnsi sen isänsä eteen, viestien saaneensa syödäkseen tarpeeksi. Ahomyrsky nyökkäsi, ja söi linnun jämät nopeasti, pitäen huolen siitä, ettei ruokaa mennyt hukkaan. Tämän jälkeen soturi käänsi katseensa kohti leiriä, silmäillen hetken sen rakennetta.
”Juokse kolme… ei, neljä kertaa oppilaiden pesän ympäri ja tule sitten kertomaan, miltä tuntuu. Sen pitäisi olla tarpeeksi tuntuman saamiseksi”, kolli ohjeisti. Metsopentu nyökkäsi, ja lähti juoksemaan kohti pesää. Välittömästi hän tunsi ruuan nousevan takaisin kurkkuunsa, mutta pentu jätti tunteen huomioimatta ja nieli palat uudelleen. Jo ensimmäisen kierroksen loppuvaiheilla vatsassa alkoi polttaa, ja kolmannen kierroksen puolivaiheessa kolli joutui pysähtyä estääkseen oksennuksen. Tämän huomattuaan Ahomyrsky juoksi välittömästi pennun luo, selvästi huolissaan tämän voinnista.
”Oliko jo liikaa?”
Metsopentu pudisti päätään, nielaisten ja hengittäen sen jälkeen syvään.
*Pitää vain tottua*, kolli ajatteli, nostaen pian päänsä taas ylös.
”Voinko juosta tämän päivän itsekseni?”
Ahomyrsky nyökkäsi, ilmeisesti ymmärtäen, miksi pentu halusi tehdä niin.
”Ota viimeistään auringonhuipun aikaan partion pituinen tauko. Vaihdan vuoroa leirinvartijan kanssa, joten tule suuaukolle sanomaan, jos tarvitset jotain”, soturi ohjeisti. Metsopentu nyökkäsi, ja käänsi suuntansa kohti leirin ympärillä kasvavaa piikkiherneaitaa. Suurin osa pesistä oli aidasta irrallaan, joten sen viertä oli suhteellisen helppoja esteetön juosta. Terävien oksien vierellä ei ollut mukava loikoillakaan, joten yleensä Metsopentu pääsi juoksemaan rauhassa. Joissakin kohdin pentu joutui pujottelemaan pesien välistä, mutta kuukauden juoksemisen aikana mieleen oli jo painunut reitti, jota kulkea. Metsopentu päätti aloittaa kepeällä hölkkäysvauhdilla, alkaen vasta jonkin ajan päästä nostaa hitaasti nopeuttaan juoksuvauhtiin. Kun keho oli jo tottunut liikkeeseen, oli juokseminenkin helpompaa, eikä ruoka enää noussut ylös samalla tavoin. Juostessaan Metsopentu vilkaisi taivaalle; aurinko nousi huippuunsa aikaisemmin viherlehden aikaan, eikä juostavaa aikaa ollut kuin ehkä hieman partion pituutta enemmän. Metsopentu olisi mielellään juossut pidempäänkin, mutta hän tiesi, että Ahomyrsky halusi varmistaa, ettei hän ylikuormittaisi itseään. Nuori kolli oli alkanut tämän kuukauden harjoittelun aikana pitämään juoksemisesta ja hän arvelisi, että siitä tulisi todennäköisesti olemaan hänelle etu oppilas- ja soturiaikoina. Hän tuskin kykenisi ylittämään keskivertokissan nopeutta rakenteensa takia, mutta ainakaan hän ei tulisi olemaan muita hitaampi.
*Ehkä minusta voi tulla viestinviejä…* kolli pohti, pyörittäen mielessään erilaisia mahdollisuuksia ja tilanteita, joissa juoksemisesta tulisi olemaan hyötyä.
*Minun täytyy kuitenkin vielä ensin opetella juoksemaan hankalassakin maastossa. Luonto tuskin on yhtä tasaista, kuin leirin pohja…* Metsopentu alkoi miettiä, kuinka paljon hankaluuksia epävakaa maasto hänelle todellisuudessa tulisi aiheuttamaan. Hänellä ei juurikaan ollut häntää, joten tasapainon pitäminen saattaisi olla aluksi hankalaa, mutta samalla hän omasi vahvat lihakset, ja ne todennäköisesti tulisivat tottumaan tasapainon jatkuvaan kohdentamiseen, aivan niin kuin kaikkeen muuhunkin.
*No, kaikki on hankalaa aluksi*, kolli totesi itsekseen. Oli hän tasaisellakin maalla kompuroinut aluksi, mutta nyt se sujui kuin uiminen kalalta. Metsopentu oli oppinut nauttimaan siitä, kuinka käpälät iskeytyivät maahan juostessa, eikä karvoihin tarttuva hiekka enää häirinnyt. Metsopentu oli jo niin tottunut juoksemiseen, että kollista tuntui välillä kummalliselta nähdä siskonsa kompastelevan tassuihinsa, sillä ne ajat olivat olleet hänelle jo pitkään takana.
*Usvapentu tuskin tulee tottumaan käpäliinsä vielä kuihin…*
Ajatuksissaan nuori kolli ei huomannut reitillä puoliksi hiekkaan kaivautunutta kiveä, ja kompastui nopeasta vauhdista, kierähtäen äkisti selälleen. Hämmentyneenä pentu ei hetkeen edes reagoinut mitenkään, vaan tuijotti vain maasta nököttävää kiveä.
*Miksi täällä on tuollainen…?*
Hetken hämmentyneenä maattuaan Metsopentu nousi ylös, ja nuolaisi kipeää tassuaan pari kertaa. Hän mulkaisi kiveä epäilevään sävyyn, ja lähti taas juoksemaan, tällä kertaa pitäen huomionsa reitillä. Kiviä tuli välillä lisää, välillä niitä taas ei ollut ollenkaan. Ne estivät Metsopentua uppoutumasta ajatuksiinsa tavalliseen tapaan, ja hämmensivät kollia; tällä reitillä ei koskaan aiemmin ollut kiviä, eikä niitä ollut kauheasti leirissä muutenkaan. Jonkun oli täytynyt asettaa kivet reitille tarkoituksella, ja Metsopentu tiesi juuri, kuka se olisi. Aurinko oli viimein huipussaan, ja pentu suuntasikin suoraa kohti leirin uloskäyntiä, jonka vierellä Ahomyrsky istui. Soturi hymähti nähdessään pennun kysyvän ilmeen, ja heilautti häntäänsä tyytyväisenä.
”Luulitko, että metsässä kulkeminen olisi esteetöntä?” kolli kysyi, ennen kuin Metsopentu ehti edes suutaan avaamaan. Metsopentu murahti, mulkoillen isäänsä silmäkulmiensa alta.
”Tulen tästedes vaihtamaan kivien paikkaa silloin tällöin, ja lisäämään tai vähentämään esteitä välillä. Sinun on opittava hallitsemaan käpäliäsi paremmin, jotta kykenet jatkossa kulkemaan vaihtelevassa maastossa”, soturi ilmoitti, katse kääntyen vakavaksi.
”Jos koulutuksesi onnistuu, voisit ruveta lähetiksi sota-aikoina… harva asia on tärkeämpää, kuin tiedon nopea kulku.”
Metsopentu luimisti korviaan, muttei väittänyt soturille vastaan. Hän tiesi, että tämä olisi enintä, mihin leirin sisäpuolella pystyi. *Usvapentukin opettelee jo yrttejä Surulinnun kanssa… minunkin on yritettävä parhaani.*
Pentu irvisti itsekseen ja kääntyi tuoresaaliskasalle, syötyään juosten vielä auringonlaskuun asti. Kun aurinko viimein laski ja oli aika käydä lepäämään, Metsopennun käpälät olivat kipeät ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Leirin pehmeä maa oli hellä tassuille, mutta polulle lisätyt kivet tekivät liikkumisesta vaikeampaa ja työläämpää, kuin ennen. Kun Metsopentu viimein palasi pentutarhalle, oli usvapentu jo käpertynyt nukkumaan ja tuhisi unissaan tyytyväisen kuuloisena. Kolli tunsi hivenen kateutta sisartaan kohtaan, mutta muistutti itseään, että hän oli valinnut vaikeamman tien aivan omasta tahdostaan. Hän tiesi, ettei klaani katsonut kotikisutaustaista kaksikkoa hyvällä, ja heidän oli molempien pakko yrittää parhaansa sopeutuakseen joukkoon. Metsopentu kaatoi tumman ruumiinsa sisarensa kylkeä vasten, vilkaisten vielä kerran pentutarhasta ulos ennen kuin vaipui syvään, uupumuksen maustamaan uneen.

// Huhhuh! Kuinkahan kauan siitä taas on, kun viimeksi kirjoitin?! Tarina tosiaan sijoittuu kesään, kun ilmeisesti silloin aloitin tätä kirjoittamaan. Tuli kai unohdettua koko juttu kun YO-kokeet ollut vaan mielessä :'D

”Linnunlento” on aikamääre, joka pohjautuu lintujen maksimilentoaikaan, joka on n. 5-6 tuntia nopeudesta riippuen. Metsopentu pystyy siis tässä vaiheessa juosta pysähtymättä n. 2,5 tuntia. Partion pituuden on oletettu olevan n. 1 tunti.

Tiikerituli, neljästoista luku

Toisen loppu on toisen alku



Kun astuin ulos piilopaikastamme, joka oli joillekkin uusista tuttavuuksilleni koti, minulle taas ikään kuin vankila - vankila, josta pois pääseminen ei ollut minulle mahdollista - kuulin, kuinka routa rasahti tassujen alla. Kuulin, kuinka voimakas, viileä tuuli vinkui ja kahisutti puun oksia. Jos olisin missään muussa tilanteessa, olisi tämä ollut rentouttavaa. Kodikasta, jopa. Mutta tässä tilanteessa, tilanteessa, missä olin valmis luovuttamaan, lehtien kahina ja tuulen ulvonta vain pahensi haluani lopettaa tämä kertaheitolla. Mutta minä en voinut tehdä sitä, en tässä ja nyt, en huomenna, enkä ehkä koskaan. Ja se minun vain oli kestettävä. Vaikka olisin paras metsästämään, taisteluissa voittamaton ja olisin niin kunnollinen ja tunnollinen soturi kuin voisin olla, en minä ketään saisi puolelleni, koska tässä kirotussa maailmassa kunnianhimoiset kissat, sellaiset, ketkä olisivat valmiina tekemään mitä tahansa saadakseen valtaa - esimerkiksi murhaamaan kissan osana julmaa suunnitelmaa - tulisivat aina jyräämään ne, ketkä kunnioittivat lakia, ketkä olivat valmiita odottelemaan vuoroaan. Niin monta asiaa minulta oltiin viety sinä yhtenä yönä, yhtenä yönä, jonka oli tarkoitus olla yksi elämäni hienoimmista hetkistä. Ja tuntuihan se pahalta. Sitä en toki voinut kieltää. Juuri nyt, minulle maailma oli palasina, mutta luovuttaa en pystynyt vielä. Ne palaset täytyi vain koota, siihen minä uskoin, ja sen minä aijoin tehdä. Mutta en tiennyt miten. Koska minkäänlaisia todisteita ei ollut, minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta näyttää, että en murhannut ketään. Paitsi, että se oli vale…ja yksi kissa tiesi totuuden. Minä murhasin veljeni, jonka paha puoli oli sokaissut totuudelta. Sitä ei voinut kiistää, että ehkä Punatassu olisi vielä tässä, jos minä en olisi koskenut häneen kynsilläni. Mutta eipä se kaipuu auta. Ikävään en koskaan saanut lohtua, ja veljeni oli poissa, ikuisesti. Ehkä polkumme kohtaisivat vielä kerran Tähtiklaanissa.

Vilkaisin tassuihini, nyt jo hiukan kastuneisiin niiden lämmön sulattaman roudan takia. En voinut sille mitään, että aina ajatukseni harhailivat siihen kissaan, joka murhasi parhaan ystäväni ja sai minut erotettua minulle tärkeästä klaanistani. Ainoasta elossa olevasta perheenjäsenestäni…kenet tunsin. Ei suru ketään takaisin kuolleista toisi. Ei, vaikka kuinka surisit. Joten täytyi vain pitää pää ylhäällä vaikka pakottamalla, esittää, että kaikki on hyvin. Loppuun saakka. Ja minä olin nyt päätökseni tehnyt, vaikka se ehkäpä vielä tarkoittaisi minulle loppua. Joten kävelin edessäpäin sijaitsemaan metsään. Paikkaan, mihin en olisi oikeasti uskonut meneväni takaisin. Monen kuun jälkeen. En ollut tosin menemässä sinne niissä aikeissa, kuin oltaisiin oletettu. Ja aijoin tehdä uudelleen sen, mitä en koskaan olisi tahtonut tehdä toistamiseen. Toivoin, että saisin viimein oikeutta, saisin taas kokea turvan tunteen. Ehkä yhden loppu olisi taas toisen alku.

Kun huomasin kulkeneeni Varjoklaanin rajan yli, katumus nousi hetkeksi mieleeni. Mutta olin jo liian pitkällä, ja takaisin ei ollut kääntymistä. Minä aijoin tehdä saman, minkä Leijonahammas oli tehnyt Rastaslennolle. Parhaalle ystävälleni. Leijonahammas ei odottaisi tätä, en minäkään. Mutta en voinut muuta, se olisi ainoa keino. Aina aikaisemmin, olin työntänyt ajatuksen pois mielestäni, hokenut itselleni, että en kykenisi koskaan enää tekemään tälläistä, mutta tässä sitä oltiin. Joten kävelin syvemmälle klaanin reviirille. Toivoin kylmän ilman peittävän tuoksuni kissoilta, jotka eivät sitä etsineet. Piilouduin polun viereen, jota pitkin moni oli kävellyt. Minäkin, silloin aiemmin. Ja odotin. Odotin, että näkisin sen kissan, jota etsinkin. Tiesin tunnistavani hänen tuoksunsa ja kullanruskean turkkinsa helposti. Ja pian kosto olisi minun. Täytyi vain luottaa vaistoihini. Saisinko takaisin klaanin kunnioituksen minua kohtaan? En. Mutta yhden asian saisin, se oli varmaa. Saisin murhaajan pois klaanista, joskin minusta itsestäni tulisi se murhaaja. Joskus se vain oli pakko tehdä, vaikka se soturilakia rikkoisikin. Mutta tiesin, ettei minulla ollut asiaa enää Varjoklaaniin tämän jälkeen, ja se ei minua erityisemmin enää haitannut, en oikeastaan edes halunnut sitä tämän kaiken jälkeen. Ja kun vihdoin näin sen tutun turkin, raidallisen, kullanruskean, paksun turkin, tiesin, että nyt se oli menoa. Onneksi hän oli yksin. Astuin risun päälle saadakseni hänen huomionsa, ja se toimi. Leijonahammas kääntyi katsomaan minun suuntaani, mutta ei nähnyt ketään. Vielä.
”Kuka siellä?” kuulin naaraan äänen. Mutta en vastannut. Peruutin taaemmas, toivoen hänen nyt huomaavan minut, ja lähtemään perään.
”Tiikerituli…” Leijonahammas sihahti. Ja näin sen raivon hänen silmissään, hän ei ollut odottanut paluutani.

Johdatin tuon rämesuolle. Suunnitelmani oli selvä. Enää en juossut karkuun, käännyin, ja kiersin Leijonahampaan sivulle. Loikkasin kohti tuota, kynnet esillä. Leijona ja Tiikeri saivat viimein taistella toistamiseen. Kuten siinä tarussa, mitä klaaninvanhimmat pennuille kertoivat. Leijonahammas oli vanhempi ja vahvempi, mutta minä olin fiksumpi liikkeissäni. En käyttänyt pelkkää raakaa voimaa. Klaanikissa ei saanut tappaa taistelussa, minä sain, koska en ollut klaanikissa. Enää. Monien kynsien sivallusten ja huutojen jälkeen Leijonahammas oli satuttanut minua pahasti. Minä tosin häntä pahemmin. Korvani tuntui kuin se olisi tulessa, pala siitä oli revitty irti. Jo valmiiksi sokeaa silmääni oltiin kynsitty, se sattui, ja arpi oli revennyt laajemmalle alueelle. Ja kyljessäni oli syvä viilto, mutta olin satuttanut Leijonahammasta pahemmin, kuin hän minua. Ja Leijonahammas oli jo hengästynyt. Minä en. Vaikka minua sattui, loikkasin naaraan päälle. Otin hampaillani lujasti kiinni hänen niskastaan, samalla kun pidin kynsilläni kiinni hänestä. Kuulin, kuinka tämä kiljui tuskissaan, mutta se oli tukahdutettu sammaleella, johon hänen päätänsä painoin, ja sitten kuului rasahdus, ja suuni täyttyi verellä. Ja naaras oli veltto. Olin voittanut tämän taistelun…ja sen sisäisen taistelun mielessäni. Olisin luullut, että nyt olisin paniikissa, minä murhasin kissan. Mutta en ollut, mieleni oli tyyni, kasvoni märät verestä. Rastaslento oli ehkä saanut oikeutta. Minä olin saanut oikeutta. Joten viskasin ruumiin syvemmälle rämeen keskustaa, ja varmistin, että se uppoaisi löytämättömiin. Tuo soturi ei koskaan palaisi Varjoklaanin leiriin. Mutta en minäkään. Ja kun Leijonahampaan ruumis oli varmasti siellä piilossa, käännyin, ja loikin pois tältä reviiriltä. En aikonut kertoa kenellekkään, mitä olin tehnyt. Ainoa, mitä tässä kaduin, oli, että muut eivät koskaan saaneet tietää, millainen soturi Leijonahammas oli ollut oikeasti. Mutta Tähtiklaaniin hänellä ei varmasti ollut pääsyä. Ei missään tapauksessa, ja siitä olin vuorenvarma.

Olin pessyt naamani verestä. Haavoihin sattui tietysti, mutta en antanut sen haitata elämääni. Astuin taas sisälle paikkaan, josta aikaisemmin olin käyttänyt nimitystä vankila. Nyt kahleet oli rikottu. Paitsi, että eivät. Koska minun täytyi kertoa ystävilleni, että lähden. En tosin tiennyt, miten onnistuisin siinä. Enkä tiennyt kunnolla, mihin olin matkalla. Mutta se olisi sen ajan murhe. Huomasin Jupiterin nukkumassa maassa, olihan vielä melko varhainen aamu. Pohdin, pitäisikö harmaa naaras herättää. En huomannut lähestyvien, hentojen askelien ääntä, ennen kuin pieni, oranssi kissa loikkasi päälleni.
”Kipinä!” huudahdin, kun säikähdin nuoren kollin hyökkäystä. Hänen vieressään seisoi vielä Kipinääkin nuorempi ja pienempi kissa, Korppi, kehen melko pian Tiikeritulen saavuttua kissat olivat törmänneet. Hänet oltiin myös jätetty oman onnensa nojaan, nyt hän oli heidän ystävänsä.
”Säikäytinpäs sinut, Tiikerituli!” Kipinä hihkaisi. Hymähdin näille kahdelle, kuin mitään ei olisi juuri käynyt yön aikana. Kuin en olisi juuri tappanut kissaa. Mutta eipä se minua liikuttanut.
”Hmmm, hetkinen… miksi korvasi on noin repaleinen?” Kipinän suu loksahti auki. Pudistelin päätäni.
”En voi kertoa, ehkä kun olette vanhempia.” Kipinä tuhahti. ”Mutta olen kunnossa, älä huoli. Minulla tosin on, tuota, kerrottavaa teille…voisitko hakea emosi ja Utun tänne?” kysyin pieneltä kissalta, en ollut täysin varma, kuinka vanha tämä oli, mutta arvioisin, että ehkä noin yhdeksän kuuta… ”Ja Korppi, odottaisitko tässä…” sanoin toiselle kissalle, tämä oli hieman nuorempi kuin Kipinä. Jupiter heräsi, ja nousi ylös, venytellen lihaksiaan. Pian Kipinäkin tuli takaisin, Soran ja Utun kanssa.

Kerroin heille lähteväni pois. Takaisin klaaniin. Mutta en minun klaaniini, siitä en tosin ollut maininnut heille sitten sanaakaan. Juuri, kun olin kääntymässä pois, kuulin Korpin puheen. En todellakaan odottanut sitä
”T-Tiikerituli, minä… minä haluan tulla mukaasi!”
Silmäni laajenivat, ja katsoin häntä ihmeissäni. Miten niin hän halusi mukaani?
”Oikeastiko, oletko varma?” oli ainut, mitä sain sanottua… en tiennyt, ymmärsikö Korppi oikeasti klaanielämää, mutta pakko myöntää, oli tämä taitava metsästäjä niin nuoreksi, ja hyvä sanojensa kanssa. Olin toiminut vähän kuin hänen mestarinansa nämä kuut, kun olin ollut täällä. Olin opettanut Kipinälle ja Korpille joitakin klaanien metsästystaktiikoita, ja Korppi oli oppinut ne nopeasti. Kun Korppi nyökkäsi, vahvistaen toiveensa, minä hymyilin tälle lämpimästi.
”Enpä tiedä…tosin, en minä varmaankaan sinua voi estää…” totesin, huokaisten. Mutta samalla olin hieman iloinen, Korpista kyllä kieltämättä tulisi hyvä klaanikissa. Pienen keskustelun jälkeen, Korppi todella päätti tulla mukaan, ja hyvästelimme muut kissat ennen kuin käännyimme pois, kohti reviirejä. Kipinä kyllä näytti hieman loukkaantuneelta, tämä kolli ei tosin tahtonut lähteä pois Soran luota, mikä oli ymmärrettävää. Mutta en katsonut enää taakseni, kävelin hiljaa Korpin kanssa pois täältä, kohti kaksijalkalaa, jonka kautta pitäisi kulkea. En vieläkään ollut täysin varma, mihin menisimme. Vaihtoehtoja oli kaksi, Taivasklaani ja Jokiklaani, enkä edes tiennyt, ottaisiko niistä kumpikaan meitä vastaan. Molemmissa oli kaksi hyvää puolta: molemmat klaaneista olivat ne, jotka eivät pitäneet soturilakia niin suuressa arvossa, ettei sitä saisi koskaan rikkoa. Taivasklaanin toinen hyvä puoli oli, että se oli kaukana Varjoklaanista, siispä huhut siitä, että Tiikerituli olisi muka murhannut Rastaslennon, eivät todennäköisesti olisi levinneet sinne asti. Mutta Jokiklaanin hyvä puoli oli taas, että se oli lähempänä Varjoklaania, joten Tiikerituli saattaisi jopa tavata isänsä taas. Siinä tosin oli se riski aina, joten… Tiikerituli teki nopeasti valinnan. Ja nyt, hän tiesi, mille polulle oli kääntymässä. Niin tämän matkan kannalta, kuin hänen elämänsäkin.

Sillitassu hölkkäsi pitkin saniaisten ympäröimää ketunpolkua. Kettu oli kulkenut siitä muutama auringonnousu sitten, mutta hän ja Jäkälätäplä olivat jäljittäneet sen reitin reviirin rajojen ulkopuolelle. Siitä ei olisu vaaraa klaanille, ellei se sitten tulisi takaisin, ja siinä tapauksessa sitä odottaisi hiukan vähemmän tervetullut vastaanotto. Sillitassu kehräsi, kuvitellessaan ketun luikkivan pois pelosta vikisten
soturien sähistessä sille. Hän vilkaisi ympärilleen, saadakseen kuvan ympärillä avautuvasta lehtisateen värittämästä kuusikosta. Kuuset pysyivät samanlaisena läpi vuoden, ne olivat kestäviä kuin Varjoklaanin soturit. Neulasmatto Sillitassun jaloissa risahti. Hän oli tallannut risun päälle.
<Hienoa, nyt kaikki riista pakenee täältä sinne missä se kettu odottelee helppoa saalista,> Sillitassu ärähti mielessään. <Olisipa yhä Viherlehti>, hän huokaisi mielessään. Kylmä viima oli kuitenkin puhaltanut sen pois lehtisateen tieltä jo monta auringonnousua sitten. Turkkiaan pörhistäen ja tuulta vastaan kamppaillen hän tunki saniaispensaan läpi aukiolle.
<Täällä voisi piileskellä riistaa,> hän tuumi suuta raottaen. Tuuli puhalsi häntä kohti.
<Hyvä, nyt riista ei haista minua.>
Pian hento hiirentuoksu tunkeutui hänen nenäänsä. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi hiiren aivan suuren karhunvatukkapensaan ulkopuolella.
<Minun on osuttava tai lennän tuonne pensaaseen ja saan nyppiä piikkejä itsestäni seuraavaan kokoontumiseen asti,>
Sillitassun läpi kävi puistatus.
Nyt hänen olisi kuitenkin keskityttävä nappaamaan pieni otus. Kaikki riista olisi nyt tervetullutta. Vaanimisasentoon kyyristyttyään, hän lähti vaanimaan
hiirtä pitäen itsensä kokoajan tuulen alapuolella ja varoen tarkkaan risuja ja lehtiä. Häntäkin oli pidettävä täysin jäykkänä, ettei se kahistaisi aluskasvillisuutta. Nyt matkaa jäljellä oli enää vain noin kahden sammakonloikan verran. Hän veti takajalkansa lähemmäs, jännitti lonkkansa ja ponnisti valtaisaan loikkaan, hiukan liian valtaisaan. Hän sai melkein napattua hiiren mukaansa, mutta lensikin kuperkeikkaa suoraan vatukkapensaan piikkien keskelle. Häneltä pääsi tuskaisa rääkäisy, kun piikit upposivat hänen karvoihinsa. Hän yritti pyristellä irti, muttei onnistunut.
"Apua!", hän huusi toivoen jonkun kuulevan.
"Apua!"
Hän kuuli ääniä edestään. Saniaispehko heilahti ja esiin astui kullankeltainen kolli, jonka perässä kipitti oppilas.
<Haukkahammas ja Apilatassu, Tähtiklaankn kiitos he kuulivat.> Sillitassu huokaisi helpotuksesta.
Haukkahammas katseli häntä kummissaan:
"Miten sinä oikein sinne päädyit?"
"Hyökkäsin hiiren kimppuun, mutta loikka vei liian pitkälle", Sillitassu mumisi nolona.
"Voi ei! Sinut pitää saada pois sieltä", Apilatassu inahti.
"Emme voi vetääkään häntä ulos, tai hänen turkkinsa irtoaa", Haukkahammas murahti.
"Mitäs tehdään?"
Sillitassu irvisteli, kun piikit tunkeutuivat aina vain syvemmälle.
<Tätä menoa olen täällä vielä Lehtikadon aikaan ja jäädyn kuoliaaksi,> hän jupisi mielessään.
"Emmeko voisi kastella häntä?", Apilatassu hihkaisi yhtäkkiä.
"Silloin hänestä tulisi limainen kuin silli ja hänet voisi liu-uttaa pois!"
"Tuohan on hyvä idea", Haukkahammas kuulosti vaikuttuneelta.
"Käynpä heti hakemassa märkää sammalta. Odota sinä täällä."
Kolli katosi saniaisten sekaan.
"Miten edes keksit tuon?" Sillitassu ihasteli.
Hän oli todella vaikuttunut oppilaan älykkyydestä ja nokkeluudesta.
"En minä tiedä", Apilatassu kuulosti vaivaantuneelta.
"Se vain tuli mieleen."
He istuivat siinä vielä hetken kahdestaan odottamassa. Taino, Apilatassu istui. Sillitassu näet roikkui yhä piikkipensaassa. Sitten, vihdoin hän näki Haukkahampaan tulossa sammalta suussaan.
"Otha", hän mumisi Apilatassulle sammalet suussaan.
Apilatassu nappasi mestariltaan märkää sammalta ja kurkotti pensaaseen sivelemään sillä Sillitassun harmaata kylkeä.
Haukkahammas teki samaa toisella puolella.
"Eiköhän nyt riitä", Sillitassu naukaisi hytisten, kun kylmä vesi tunkeutui hänen turkkiinsa.
"Olet oikeassa. Sinun pitäisi olla nyt tarpeeksi liukas", Haukkahammas naukui pidottaen sammaleen.
"Apilatassu, mene sinä tuknne toiselle puolelle ja työnnä häntä takamuksesta.
"Takamuksesta?! Yök!" Apilatassu yökkäsi, mutta kiersi tottelevaisesti piikkipuskan toiselle puolelle kohti Sillitassun takamusta. Sillitassu älähti kun nuoti kolli alkoi puskea ja nuoren oppilaan mestari vetää häntä ulos pensaasta. Apilatassun idea toimi ja Sillitassun turkki luisti. Vain muutama harmaa karvatukko jäi kiinni piikkeihin. Hän kompasteli viimeiset askelet ulos pensaasta ja lysähti maahan.
"Kiitos", hän naukui uupuneena. Samassa hän haistoi uuden tuoksun.
"Hei, Jäkälätäplä", Haukkahammas
naukui tervehdykset Sillitassun mestarille.
"Mitä ihmettä on oikein tapahtunut?" Jäkälätäplä tiukkasi tyrmistyneen näköisenä.
"Näytät siltä, kuin olisit ollut juuri rajakahakassa."
"Jäin kiinni piikkipensaaseen", Sillitassu nuolaisi rintaansa muutaman kerran.
"Apilatassu keksi loistavan keinon kastella turkkini liukkaan märäksi, niin minut pystyi liu-uttamaan irti pensaasta", hän kertoi.
"Apilatassuko?" Mestari kääntyi katsomaan nuorempaan oppilaaseen.
"Hyvin keksitty", Jäkälätäplä naukaisi ihaillen.
"Jep! Hän pelasti minut piikkipuskalta", Sillitassu kehräsi.

Oravan tuoksu oli lämpimän herkullinen. Sillitassun olisi tehnyt mieli pysähtyä syömään lämmin eläin, mutta muu klaani olisi ruokittava ensin. Kylmän harmaanvihreä metsä hänen ympärillään näytti valmiilta vastaanottamaan lehtikadon. Siihen olisi kuitenkin vielä muutama kuu. Sillitassu ei odottanut kylmää ja lunta innolla. Sairautta tulisi, nälkää tulis ja ennenkaikkea surumielinen pimeys saapuisi kietomaan klaanit taas sisäänsä. Leirin suuaukko näkyi kuusten lomasta. Sillitassu lisäsi vauhtia ja pinkaisi juoksuun läpi metsän. Neulasmatto narskui hänen käpäliensä alla. Sateen haju alkoi vallata metsää. Tummat pilvet peittivät auringon. Kohta alkaisi sataa. Sillitassu lisäsi edelleen vauhtia.
<En tahdo kastua likomäräksi!> Sillitassu ajatteli.
Suuaukko oli hänen edessään. Hän hiljensi vauhtinsa raviksi. Ensimmäiset sadepisarat noruivat alas taivaalta, pitkin hänen turkkiaan. Orava alkoi kastua. Sillitassu hölkkäsi tuoresaaliskasalle ja laski saaliin kasan huipulle.
<Toivottavasti joku ottaa sen pian, ennenkuin se kastuu likomäräksi,>
hän pohti.
"Hieno saalis, Sillitassu", Jäkälätäplä naukui.
Naaras oli ilmestynyt hänen taakseen suussaan kaksi nappaamaansa hiirtä. Hän ojensi toisen Sillitassulle ja piti itse toisen.
"Syö. Sinä olet varmasti nälkäinen", hänen mestarinsa vielä naukui. "Ja nypi nuo piikit turkistasi."
Sillitassu tassutti sisään oppilaidenpesään ja istuutui hiirensä kanssa makuusijalleen.
"Nappasitko sinä tuon?"
Sillitassu käännähti. Apilatassun silmät kiilsivät pesän hämärässä.
"En, mutta nappasin oravan. Tämä on toinen Jäkälätäplän hiiristä", Sillitassu selitti mussuttaen samalla hiirtä.
"Hienoa, käyn hakemassa sen oravan. Voin syödä sen Raitatassun
kanssa", nuori kolli hihkaisi ja katosi ulos sateeseen.
<Vai niin. Ainakin joku syö sen, ennenkuin se kastuu ihan läpi,> Sillitassu ajatteli.
Hän oli juuri saanut lopetettua ateriansa, kun Apilatassu pamahti taas sisään oravan kanssa.
"Rhaitathassu!" Kolli kutsui toista oppilasta orava suussaan.
"Thule syöhmäähn!"
Raitatassu nousi vuoteeltaan tassuttaen Apilatassun luo. Hän istuutui syömään oravaa.

"Toisinsanoen, tämä on väliarviointi. Testaan sinun taitojasi, jotta tiedän mitä minun on vielä opetettava sinulle", Jäkälätäplä naukui.
Sillitassu työnsi kynsiään ulos ja sisään innosta räjähtämäisillään.
"Voimmekin nyt aloittaa", mestari naukui.
"Lähde vain minne haluat, niin seuraan sinua huomaamattomasti."
Sillitassu vinkaisi innosta ja lähti ulos leiristä.
<Siis niin paljon saalista kuin mahdollista? Selvä!> Sillitassu naukui päässään.
Hän pohti juostessaan, minne menisi.
<Voin mennä sinne ruovikkoalueelle järven rantaan! Sieltä voisin saada jotakin riistaa,>
Sillitassu päätti.
Hän vaihtoi lennosta suuntaa ja suuntasi suoraan järvelle. Rannan tuntumassa hän hiljensi vauhtia ja lähti hiipimään tassut hädintuskin maata hipoen. Hän herkisti nenäänsä riistan tuoksuille. Pian hän haistoikin vesimyyrän. Hän paikansi sen ruovikkoon lähelle rantaa. Hän kumartui vaanimisasentoon ja lähti hiipimään kohti otusta. Vesimyyrä tuhisi ja lyllersi muutaman askelen. Sillitassu loikkasi kohti myyrää. Hän näykkäisi sen niskaa ja niin vesimyyrä valahti veltoksi.
<Toivottavasti Jäkälätäplä näki tuon,> Sillitassu pohti ylpeästi. Hän
hautasi elukan kuusen juurelle. Kuopan täytettyään hän lähti jatkamaan matka. Lisäriista ei tekisi pahaa. Nyt hänen kuonoonsa tunkeutui sammakon niljakas tuoksu. Sillitassu kyyristyi jälleen vaanimisasentoon. Sammakko oli helppo saalis. Hän nappasi sen helposti, hautasi senkin maahan ja lähti jatkamaan edelleen matkaa. <Tämähän menee hyvin!> Sillitassu
hihkui mielessään.
Hän oli saanut jo kaksi saalista. Lisääkin varmaan vielä tulisi.

Sillitassu kantoi kahta saalistaan leiriin. Hän ei ollut saanut mitään vesimyyrän ja sammakon lisäksi. Jäkälätäplä olisi varmasti pettynyt häneen.
"Kuule Sillitassu."
Sillitassu säpsähti, kun kuuli äänen.
Jäkälätäplä oli ilmestynyt esiin jostakin ja katseli nyt häntä.
"Sinulla meni todella hyvin. Vaanimisasentosi oli loistava, hiipiessäsi häntäsj pysyi aloillaan ja tassusi hädintuskin koskivat maahan. Aivan loistavaa työtä", mestari naukui nuolaisten Sillitassun poskea.
"Oikeasti?" Sillitassu naukui yllättyneenä.
"Tietysti", Jäkälätäplä naurahti.
"Jos ei ole riistaa, se ei ole sinun syysi."
<Tottahan tuokin,> Sillitassu tuumi.

//Ihan kiva tuli :) Ei mikään mun lemppari mut jotain nyt halusin kirjottaa :D

TOINEN LUKU

Oppilaana oleminen oli aivan niin haastavaa kuin olin ajatellutkin. Minusta oli tullut kuita sitten oppilas yhdessä siskoni Hopeatassun kanssa. Niin oli tullut myös Aavetassusta ja Huurutassusta, kuten myös Peuratassusta. Sen sijaan Kaislatassu ja Lummetassu olivat jo saaneet soturinimensä: Kaislakukka ja Lummeloiske. Minun mielestäni nimet sopivat heille hyvin, enkä voinut olla pohtimatta, minkä nimen minä saisin soturina.
Jos minusta koskaan sellaista tulisi.
Mestarini Nokkosväre väitti, että olin todella taitava ja lahjakas oppilas, mutta minun tulisi vain luottaa itseeni enemmän. Tiesin, että olin epävarma - loistihan se minusta jo kauas, ja tunsin sen itsekin sisälläni. Se oli kuin pieni pyörre, joka tutisutti tassujani ja vapisutti lihaksiani, yrittäen kaataa minut maahan ja saada minut epäonnistumaan. En vain tiennyt, miten päihittää se: epävarmuus tuntui olevan vain osa minua, aivan kuten häntäni. Tai korvani. Miten irrottaisin jotain, mikä kuului minuun yhtä vahvasti kuin jokainen raajani?
Hopeatassulla epävarmuutta ei sen sijaan tuntunut olevan lainkaan. Siskoni teki kaiken ilman pelkoa ja epäröintiä, ja vaikka hän välillä epäonnistuikin, se ei lannistanut häntä. Hän vain jatkoi yrittämistä, positiivisena ja itsevarmana.
En ymmärtänyt siskoani ja sitä, miten hän ei pelännyt epäonnistumista.
En myöskään voinut olla huomaamatta emoni pettynyttä katsetta, kun epävarmuuteni näkyi ulospäin. Hän aina huokaisi hiljaa ja luuli, etten koskaan kuullut sitä. Kyllä minä kuulin. En vain sanonut mitään. Yritin aina vain peittää epävarmuuteni, jotta emoni ei tarvitsisi huokailla ja pudistella päätään, tai sitten välttelin häntä.
Välttelin oikeastaan monia kissoja. Kenties kaikkia. Viihdyin paljon yksin, ja jokainen tuntui tietävän sen, mutta vaikka yksin oleminen oli minulle niin paljon helpompaa kuin muiden kanssa jutteleminen, koin silti yksinäisyyttä silloin tällöin. Varsinkin nähdessäni kuinka muut kerääntyivät yhteen pitämään hauskaa ja nauramaan, keskustelivat toistensa kanssa kuin se olisi ollut yhtä helppoa kuin hengittäminen.
Käänsin katseeni pois muista oppilaista, jotka olivat kerääntyneet tuoresaaliskasan lähistölle jakamaan taistelu- ja saalistusvinkkejä. Hopeatassu oli pyytänyt minua mukaan, kuten hän usein teki, mutta olin sanonut haluavani olevan yksin, ja siten hän oli jättänyt minut rauhaan ja liittynyt muiden seuraan. Arvostin sitä, miten siskoni aina yritti saada minua olemaan muiden kanssa ja kutsui minut mukaan muiden oppilaiden tekemisiin, vaikka usein kieltäydyinkin.
Kävelin kohti pentutarhaa, mutta aikomuksenani ei ollut astua sinne sisälle, vaan suunnata sen taakse. Ohittaessani pentutarhan kuulin, miten Telkkälaulun vastasyntyneet pennut - Luupentu, Häivähdyspentu ja Sointupentu - naukuivat kovaan ääneen pesän sisällä. Muistin omat aikani pentutarhassa ja toisinaan toivoin, että olisin voinut mennä ajassa taaksepäin, takaisin emoni kylkeen ja pentutarhan suojaan.
Väräytin viiksiäni ajatuksilleni ja pysähdyin pentutarhan läheisyydessä olevan pienen joen reunalle. Katselin hetken sen kimaltelevaa pintaa, sen sinistä hehkua, ennen kuin istahdin alas ja suljin hetkeksi silmäni. Aurinko paistoi kasvoilleni lämpimänä. Miten jokin niin kaukainen asia kuin aurinko pystyi lämmittämään niin voimakkaasti?
“Rauhallinen ilma tänään.”
Hätkähdin takaani kuuluvalle äänelle. En ollut kuullut Aavetassun lähestyneen minua, mutta niin se usein olikin: kolli tuntui aina ilmestyvän jostakin.
En sanonut mitään.
Aavetassu ei tuntunut häiriintyneen hiljaisuudestani. Hän istahti vierelleni ja suki hetken tassuaan, suoristi sitten selkänsä ja katseli jonnekin kaukaisuuteen. Olin aina pitänyt Aavetassusta, ehkä siksi, että kolli oli hiljainen kuten minä. Vaikkakin epäilin, että Aavetassu hiljaisuus johtui muista syistä kuin omani.
Silti oli kiva, että tunsin jonkun, joka oli edes hieman samankaltainen kanssani.
“Sinulla on tänään arviointi”, Aavetassu sanoi yhtäkkiä, hänen turkoosinvihreät silmät tuijottaen pian minua.
“Mitä?” Tunsin turkkini kihelmöivän. Arviointi? Mitä ihmettä Aavetassu oikein selitti? Nokkosväre ei ollut puhunut minulle asiasta mitään.
“Kuulin Hopeatassun ja Huuhkajahuudon puhuvan siitä. Siskosi arviointi alkaa näillä hetkillä, ja sitten on sinun vuorosi”, Aavetassu kertoi. Hän räpäytti silmiään ymmärtäväisesti. “Ajattelin, että haluaisit tietää etukäteen.”
“Kiitos.” Vedin syvään henkeä. En kokenut oloani valmiiksi arviointiin, mutta olin samalla huojentunut siitä, että Aavetassu oli tullut varoittamaan minua.
En voinut olla murehtimatta siitä, mitä arvioinnissa tapahtuisi. Tiesin sen tarkoituksena olevan, että oppilas todistaisi olevansa valmis soturiksi - eli omaisi ne taidot, joita klaanin täysinäiseltä soturilta vaadittiin - mutta en tiennyt tarkalleen mitä arvioinnissa tehtiin ja miten se tapahtuisi. Ja se jännitti minua.
“Tuhkatäplä tietää varmasti arvioinnista enemmän”, Aavetassu tuumi ääneen. “Voimme kysyä häneltä neuvoa.”
Oli kuin Aavetassu olisi lukenut ajatukseni. Miten hän osasikaan ymmärtää ja lukea muita kissoja niin hyvin? “Niinkö luulet?”
“Kyllä kyllä. Tule niin mennään.”
Aavetassu nousi ylös ja lähti kävelemään poispäin pieneltä joelta. Seurasin häntä, sillä mitä muutakaan olisin tehnyt, ja lisäksi halusin todella kuulla, mitä sanottavaa Tuhkatäplällä olisi arvioinnista. Olihan hänestä ja hänen sisaruksistaan tehty vain jokin aika sitten sotureita.
Tuhkatäplä löytyi helposti, sillä hän astui pian Vesitassun perässä pois parantajan pesästä. Kilpikonnakuvioillinen soturi ja harmaa parantajaoppilas juttelivat keskenään hyväntuulisesti.
“Kiitos avusta, Tuhkatäplä”, Vesitassu hymyili soturille. “Näillä yrittmäärillä pärjään nyt paljon paremmin.”
“Kysy vain, jos tarvitset lisää apua. Autan mielelläni”, Tuhkatäplä kehräsi.
Minä pidin Tuhkatäplästä. Hän oli aina ystävällinen ja mukava, ja muistan miten olin leikkinyt pentuna hänen kanssaan useampaan kertaan.
Aavetassu suuntasi kohti Tuhkatäplää, mutta näin miten hänen katseensa seurasi tarkkaavaisena Vesitassua.
“Aavetassu, Aarretassu”, Tuhkatäplä tervehti meitä ensimmäisenä. Hymähdin huvittuneena sille, miten samanlaisilta minun ja Aavetassun nimet kuulostivat. “Mitä te täällä?”
“Mitä soturiarvioinnissa tapahtuu?” Aavetassu kysyi, mennen suoraan asiaan ilman sen suurempia ongelmia.
Tuhatäplä katsoi Aavetassua ja sitten minua hieman huvittuneena. “Kummalla teistä on arviointi edessä?”
“Aarretassulla”, Aavetassu sanoi, “mutta minäkin haluan tietää.”
“Noh…” Tuhkatäplä istahti alas mietteliäänä. “Se vähän riippuu mestarista. Yleensä on jonkinlainen metsästyskoe, johon mestari antaa tietyt ohjeet. Oppilaan on metsästettävä ohjeiden mukaisesti samalla, kun mestari tarkkailee sivummalta - piilossa, tietenkin.”
Värähdin. Metsästyskoe tuntui pelottavalta. Olin ihan hyvä metsästämään, tai Nokkosväreen sanojen mukaan erittäin hyvä, mutta ajatus siitä, että minun olisi metsästettävä samalla kun mestarini tarkkaili minua varjoista, sai kauhun kulkemaan turkkini lävitse. Enhän minä pystyisi keskittymään, jos tietäisin jonkin koko ajan katsovan jokaista askeltani ja liikettäni!
“Mielenkiintoista”, Aavetassu tuumi. “Entä jos epäonnistuu? Mitä sitten?”
“Sitten koe pidetään uudelleen jokin toinen kerta. Ei se sen kummempaa ole”, Tuhkatäplä naukaisi ja katsoi sitten minua. “Hyvin se menee, Aarretassu. Koita ajatella, että kyseessä on mikä tahansa metsästysharjoitus. Ja jos käy niin, ettet pääse koetta läpi, se ei ole maailmanloppu. Kyllä sinusta vielä soturi tulee.”
Nyökkäsin Tuhkatäplälle hermostuneena ja yritin hymyillä, vaikka jännityksen vuoksi se oli vaikeaa. “N-niin…”
“Joko Hopeatassu on suorittamassa arviointiaan?” Tuhkatäplä kysyi, katsellen ympärilleen. “Häntä ei näy leirissä.”
“Hän meni hetki sitten”, Aavetassu vastasi puolestani. “Kiitos, Tuhkatäplä. Pärjäämme nyt.”
“Ei kestä. Onnea arviointiin, Aarretassu”, Tuhkatäplä sanoi hymyillen.
“Kiitos.” Jännitys oli siirtynyt vatsanpohjaani.
Millaisen testin Nokkosväre oli minulle kehittänyt? Toivoin totisesti, ettei se olisi mitään liian haastavaa tai vaikeaa, kuten linnun pyydystämistä. Siinä epäonnistuin kaikista eniten. Kalastaminen minulta onnistuisi, sillä tykkäsin muutenkin olla veden ääressä ja osasin pysytellä tarpeeksi paikoillani kalan nappaamiseen.
Olin kiitollinen Aavetassulle siitä, että tämä oli varoittanut minua arvioinnista etukäteen ja pääsin totuttelemaan ajatukseen ennen varsinaisen kokeen alkamista. Ehkä se auttaisi minua selviytymään.
“Aavetassu! Siinähän sinä olet.” Huurutassun ääni saavutti meidät.
Vilkaisin paikalle juoksevaa Huurutassua, mutta käänsin katseeni heti muualle, kun tunsin ujouden valtaavan minut. Vaikka Aavetassun kanssa pystyin juttelemaan melko rennosti, hänen veljensä Huurutassu sai kieleni menemään aina ihan solmuun. Olin jo kuiden ajan väittänyt sen johtuvan vain siitä, että Huurutassu oli jollain tavalla pelottava kissa, mutta tiesin syynä olen yksinkertaisesti vain se, että minä pidin Huurutassusta. Hän oli mukava ja lempeä, ja hänen ruskea turkkinsa hohti auringonvalossa kultaisena.
Aavetassu ja Huurutassu olivat monin tavoin toistensa vastakohdat. Aavetassu näytti värittömältä vaalean turkkinsa kanssa ja hänen usein ilmeetön katseensa tuntui etäiseltä, kun taas Huurutassu näytti olevan täynnä lämpimiä värejä ja hänen kasvonsa ilmeet hehkuivat elämää. Miten siis en voisi olla pitämättä Huurutassusta?
Mutta tiesin, ettei Huurutassu nähnyt minua samalla tavalla. Kuinka hän koskaan edes voisi? En ollut se, joka kiinnitti muiden kissojen huomion samalla tavalla kuin Huurutassu tai edes Aavetassu, enkä todellakaan ollut se, johon muut ihastuisivat. Ei se minua haitannut. Tai niin ainakin vakuutin itselleni.
“Huurutassu”, Aavetassu hymyili veljelleen. “Oliko kiva taisteluharjoitus?”
“Jeps!” Huurutassu sanoi pirteästi. “Kuunvalo näytti uuden taisteluliikkeen. Näin myös, että Hopeatassu lähti Huuhkajahuudon kanssa metsätämään ja kuulin heidän puhuvan arvioinnista. Sinullakin taitaa olla arviointi edessä, eikö vain, Aarretassu?”
Menin aivan lukkoon, kun Huurutassun katse keskittyi minuun. Sinivihreät silmät, kuten perhosen siivet tai järven pinta auringonlaskun aikaan. Lämpimät, ja silti ne saivat vatsani muljahtamaan. “J-joo.”
“Kysyimme juuri Tuhkatäplältä, millainen hänen arviointinsa oli. Jos se vaikka auttaisi Aarretassua”, Aavetassu sanoi.
“Sinulla on aina niin hyviä ideoita”, Huurutassu hymähti ja huokaisi sitten unelmoivasti. “Voih, tulisipa meistäkin kohta sotureita… Olen niin kateellinen sinulle ja Hopeatassulle, Aarretassu. Saatte varmasti upeat soturinimet.”
“Kyllä meistäkin kohta sotureita tulee”, Aavetassu kohautti lapojaan.
“Oletteko syöneet?”
“Minä en ole vielä.” Aavetassu kääntyi katsomaan minua. “Oletko sinä?”
Pudistin päätäni. “E-en. Mutta en taida syödä vielä…”
“Kuten haluat”, Aavetassu sanoi.
Huurutassu katseli minua hieman huolestuneen oloisena. “Oletko varma? Tarvitset energiaa arviointiisi?”
“Ei ole nälkä”, sanoin. Todellisuudessa minusta tuntui siltä, että jos söisin yhtään mitään juuri nyt, oksentaisin sen kaiken vain ulos. Niin kova jännitykseni oli.
“Okei. Jos olet varma”, Huurutassu sanoi.
Nyökkäsin. Se riitti veljeksille, jotka suuntasivat yhdessä tuoresaaliskassaa kohti.

Hopeatassu saapui takaisin leiriin jonkin ajan kuluttua, ja näin jo kaukaa kuinka täynnä intoa ja tarmoa hän oli. Hänen hopeinen häntänsä osoitti korkealle kohti taivasta ja hän oli kohottanut ylpeänä leukansa ylös, leveä virne kasvoillaan. Peuratassu loikki heti ensimmäisenä siskoni luokse, selkeästi kysyäkseen miten tällä oli mennyt. Peuratassu ja Hopeatassu olivat todella läheiset keskenään, ja epäilinkin heidän välillään olevan hieman enemmänkin kuin vain ystävyyttä.
Kun Peuratassu oli saanut sanottua asiansa Hopeatassulle, lähdin kävelemään siskoani kohti. Hän vaikutti todella onnelliselta ja ylpeältä, ja siltä näytti myös Huuhkajahuuto, joka oli saapunut leiriin oppilaansa perässä.
“Hopeatassu metsästi loistavasti!” Huuhkajahuuto kehräsi. “Hänestä tulee mainio soturi.”
“Tottakai!” Hopeatassu hihkaisi ja näki sitten minut. “Aarretassu! Kuulitko? Minulla meni todella hyvin! Sain kiinni kaksi kalaa, sammakon ja jopa linnun! Huuhkajahuuto sanoi, että pääsin kokeesta läpi täydellisesti.”
Kehräys pääsi kurkustani. Olin iloinen siskoni puolesta, vaikka samalla pelkäsinkin itseni puolesta. Entä jos en olisi yhtä hyvä kuin Hopeatassu? “Hienoa!”
“Sinun vuorosi on seuraavaksi! Kuulin Huuhkajahuudon puhuvan siitä Nokkosväreen kanssa”, Hopeatassu sanoi ja puski kylkeäni innoissaan. “Sitten meistä tulee vihdoin sotureita!”
Paitsi jos minä epäonnistun tänään, ajattelin, mutta en sanonut sitä ääneen. En voinut. “Niin.”
“Hopeatassu, tule syömään”, Huuhkajahuuto kutsui oppilastaan.
Hopeatassu katsoi minua vielä kerran ilosta kirkkailla silmillään ja juoksi sitten mestarinsa luokse, kenties nauttimaan yhdestä viimeisimmistä aterioistaan oppilaana. Kadehdin häntä kovasti, mikä oli hassua, sillä oma arviointini olisi pian edessäni. Ehkä kadehdin ennemminkin sitä, että hän oli päässyt läpi niin helposti ja vaivattomasti.
Minun ei tarvinnut odottaa kauaa, kun Nokkosväre tuli luokseni innokas hymy harmaavalkoisilla kasvoillaan. Nousin ylös jo ennen kuin hän pääsi luokseni.
“Aarretassu! Olet varmaan jo kuullut siskoltasi, että on aika tehdä loppuarviointisi”, Nokkosväre sanoi.
Nyökkäsin.
“Oletko innoissasi?”
Kohautin lapojani. “No joo.” Todellisuudessa olin ennemminkin kauhuissani kuin innoissani, mutten voinut sanoa sitä ääneen mestarilleni.
“Aloitetaan heti niin ehdit vielä saada soturinimesi tämän auringonkierron aikana”, Nokkosväre hymähti. “Tästä tulee hauskaa!”
Epäilin sitä vahvasti, mutta tapani mukaan pidin suuni kiinni ja lähdin vain seuraamaan mestariani, joka käveli jo kohti leirin uloskäyntiä. Vilkaisin kohti Hopeatassua, joka söi iloisesti Huuhkajahuudon kanssa, vedenvihreät silmät säkenöiden, kun hän kertoi jotakin seuraan liittyneelle Peuratassulle. Todennäköisesti siskoni kertasi arviointinsa tapahtumia, ylpeillen niillä kuten hänellä oli oikeuskin. Hän oli selvinnyt erinomaisesti.
Leirin ulkopuolella tunsin jännitykseni vain tiivistyvän. Sydämeni hakkasi rinnassani, vangiten minut sen voimakkaaseen sykkeeseen, joka ravisteli koko kehoani ja sain tassuni vapisemaan. Oloni oli raskas, koko kehoni painava kuin kasa kiviä.
“Aarreatassu”, Nokkosväre sanoi ja psyähtyi katsomaan minua. Hänen hännänpäänsä kosketti lapaani rohkaisevasti ja rauhoittavasti. “Sinä tulet pärjäämään mainiosti. Minä tiedän sen.”
“Entä jos epäonnistun?” Sain sanat pakotettua ulos suustani.
“Sitten sinä yrität uudelleen, eikä kukaan tule pettymään sinuun”, Nokkosväre naukui lempeästi, kuin isä omalle pennulleen. “Jokainen jokiklaanilainen on sinusta ylpeä, onnistuit tai epäonnistuit sinä tänään. Mitään pahaa ei tule tapahtumaan.”
En halunnut epäonnistua. En voinut epäonnistua. Hopeatassusta tulisi soturi ilman minua, ja pystyin jo kuvittelemaan emoni pettyneen ja surullisen katseen suuntautuvan minua kohti.
“Aarretassu, katso minua silmiin.”
Vaivalloisesti käänsin katseeni Nokkosväreen vihreisiin silmiin. Näin niissä vain lämpöä ja uskoa.
“Mitään pahaa ei tule tapahtumaan”, hän sanoi hellästi.
Vedin syvään henkeä ja annoin itseni luottaa mestarini sanoihin. Mitään pahaa ei tulisi tapahtumaan.
“Hyvä”, Nokkosväre sanoi hymy kasvoillaan. “Tehtäväsi on yksinkertainen: pyri saalistamaan mahdollisimman hyvin samalla, kun minä seuraan toimintaasi varjoista. Kiinnitän erityistä huomiota vaanimisasentoosi, kuinka haastavaaa riistaa yrität saada kiinni sekä muihin vastaavanlaisiin pikkuseikkoihin.”
Nyökkäsin. Ohjeet olivat selkeät ja ne rauhoittivat mieltäni hieman. Jos seuraisin ohjeita ja keskittyisin tarpeeksi siihen, mitä Nokkosväre minulta halusi, pärjäisin kyllä. Ehkä. Toivottavasti.
“Oletko valmis?” Nokkosväre kysyi.
“Olen.” Yritin vakuuttaa sekä mestarini että itseni.
“Loistavaa. Voit aloittaa.”
Ja niin alkoi minun soturiarviointini. Lähdin kävelemään kauemmas leiristä ja kohti rajaa, jonka Jokiklaani jakoi Varjoklaanin kanssa. Pidin suuni raollaan, haistellen ilmaa riistan varalta, mutta vaikka kuinka koetin löytää jotain saalistettavaa, mitään ei löytynyt. Reviiri tuntui tyhjältä. Oliko Hopeatasu metsästänyt kaiken?
Ajatus huvitti minua - ei siskoni mitenkään ollut voinut metsästää koko reviiriä tyhjäksi. Hymähdin omille ajatuksilleni, ja juuri silloin päästäisen makea tuoksu saavutti minut ja sai minut pysähtymään paikoilleni. Korvani värähti, kun kuulin päästäisen liikkuvan aluskasvillisuudessa, jossakin kiven juurella.
Lipaisin huomaamatta huuliani, kun näin päästäisen pesevän lyhyttä turkkiansa tietämättä mitään läsnäolostani. Jouduin vetämään syvään henkeä ennen kuin uskalsin lähestyä päästäistä, tarkkana siitä, etten vahingossa astuisi risun tai kuivan lehden päälle ja säikäyttäisi saalistani pois. Se olisi erittäin huono alku koko metsästyskokeelle.
Psyähdyin vasta, kun epäilin olevani tarpeeksi lähellä pääistäistä, enkä uskaltanut enää lähestyä sitä. Jännitin takajalkojani, pidin häntäni poissa laahaamasta maata. Päästäinen jatkoi rauhassa turkkinsa pesemistä.
Loikkasin.
Päästäinen kohotti päänsä ja haisteli ilmaa, ja siinä hetkessä tiesin sen havainneen minut. Paniikki syöksyi lävitseni, kun tajusin menettäväni päästäisen, jos en pian tekisi jotain. Mutta mitä voisin tehdä ilmasta?
En mitään.
Laskeuduin maahan siihen kohtaan, jossa päästäinen oli vain hetkeä aiemmin ollut. Singahdin heti sen perään, mutta päästäinen oli ehtinyt jo kiven alla olevaan koloon, jossa se nyt tärisi pelosta.
Tökkäsin käpäläni kivenkoloon. Päästäinen painautui mahdollisimman kauas kynsistäni.
En ylettänyt päästäiseen, vaikka kuinka yritin, ja lopulta jouduin luovuttamaan. Olisi typerää käyttää kaikki aikani tähän.
Häntäni piiskasi ilmaa turhautuneena, kun peräännyin kiveltä ja käännyin poispäin. Raotin suutani, mutta en haistanut päästäisen pelon lisäksi enää mitään muuta. Kenties olin säikäyttänyt kaiken riistan pois.
Lähdin kävelemään kohti järveä. Siellä ainakin olisi kalaa, jota saalistaa - vaikka halusin toki ottaa kiinni muutakin kuin vain kalaa. Miten voisin ikinä päästä soturiksi, jos kykenin saalistamaan vain ja ainoastaan kalaa? Se olisi naurettavaa jopa jokiklaanilaiselle.
Loppumatka järvelle oli nopea. Auringonvalossa kimalteleva pinta oli tyyni ja niin kirkas, että se heijasti pilvien heijastukset selkeinä aivan kuin järvessä olisi ollut toinen, kosketeltavissa oleva taivas. Suljin hetkeksi silmäni ja hengitin järven ilmaa sisääni. Vesi sai minut aina rauhoittumaan.
Mutta nyt ei olisi aikaa jäädä ihailemaan järveä. Päättäväisenä loikin järven rannalle. Olin tullut paikalle hyvään aikaan: aurinko paistoi edestäpäin niin, ettei varjoni voisi millään pelotella kaloja pois.
Vedessä aivan rannalla oli muutamia kiviä, joita pitkin pääsin hieman pidemmälle - sinne, missä parhaimmat kalat uivat. Istahdin alas yhdelle kivelle, pidin häntäni pois vedestä ja tuijoitin alas oikea tassuni valmiina iskemään heti, kun joku kaloista tulisi tarpeeksi lähelle.
Sain ensimmäisen kalani helposti kiinni. Se oli pieni taimen, jonka asetin vierelleni kivelle heti tapettuani sen. Jäin valppaana odottamaan toisen kalan lähestymistä.
Se oli harmaan kiiltävä karppi, joka miltei pääsi karkuun, mutta joka lopulta joutui taimenen vierelle.
Katselin taimenta ja karppia ja otin ne sitten leukojeni väliin. Loikin ketterästi kiviä pitkin takaisin rannalle etsimään hyvän paikan, johon haudata saaliini. En uskonut kahden kalan olevan tarpeeksi soturikokeen läpipääsyyn - minun olisi saatava vielä jotakin kiinni. Toisaalta voisin käyttää kaiken aikani kalojen nappaamiseen, mutta halusin todistaa metsästystaitoni paljon laajemmin.
Juuri kun sain kalat haudattua maan suojiin, kuonooni kantautui linnun tuoksu. Jähmetyin paikoilleni. Tämä olisi hyvä mahdollisuus saada kiinni lintu ja parantaa tulostani. Mutta saisinko linnun edes kiinni? Olisiko epäonnistuminen pahempi kuin se, etten edes yrittäisi? Lintujen nappaaminen oli vaikeaa.
Kuulin Nokkosväreen äänen päässäni. ‘Ilman yrittämistä ei ole onnistumista.’
Vedin syvään henkeä ja laskeuduin vaanimisasentoon. Minun olisi yritettävä.
Lintu oli pieni varpunen, joka nokki maata ruuan toivossa. Se oli selin minuun, joten ainakin minulla oli etuasema lintuun nähden. Lintujen saalistamisessa täytyi olla kärsivällinen, mutta nopea. Olisi odotettava, kunnes lintu keskittyisi johonkin muuhun ja kääntäisi huomion pois ympäristöstään, ja silloin täytyisi nopeasti hyökätä…
Lintu alkoi syömään jotakin maasta, ja tiesin tilaisuuteni tulleen. Loikkasin ilmaan, mutta sen sijaan, että tähtäisin suoraan siihen missä lintu nyt oli, tähtäsin hieman korkeammalle.
Siltä varalta, että lintu lähtisi lentoon ja pyrkisi karkuun.
Ja niinhän se yrittikin. Varpunen kuuli loikkani ja avasi siipensä, löi niillä kerran ilmaa ja nousi sitten lentoon. Sain sen juuri ja juuri kiinni, katkaisten sen nousun lyhyeen.
Heti kun tassuni olivat jälleen maassa, katkaisin linnun kaulan.
“Hienosti tehty!” Nokkosväre tuli esiin heinikosta ja kehui minua kehräyksen kanssa. “Aika loppuu nyt.”
“Nyt jo?” Hämmästyin. Tuntui kuin olisin ollut saalistamassa vasta hetken ajan. Oliko aika todella kulunut niin nopeasti?
Katsoin edessäni olevaa varpusta. Riittikö se ja kaksi nappaamaani kalaa? Hopeatassu oli kuitenkin saalistanut enemmän. Olinko epäonnistunut?
“Pärjäsit hyvin”, Nokkosväre kehräsi aivan kuin olisi lukenut ajatuksiani. Ehkä kasvoni paljastivat sisällä kasvavan pelkoni. “Käydään hakemassa kalasi ja palataan sitten leiriin.”
Nyökkäsin. Ehkä minä olin pärjännyt hyvin. Minusta tulisi vihdoin soturi!

“Minä, Jokiklaanin päällikkö Unitähti, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet ahkerasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on nyt heidän vuoronsa tulla sotureiksi”, Unitähti puhui kovalla, kirkkaalla äänellä.
Seison Hopeatassun kanssa Unitähden edessä. Tunsin, kuinka siskoni tärisi innosta ja jännityksestä. Itse pidätin hengitystä.
“Hopeatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, Hopeatassu sanoi ääni värähtämättä.
Unitähti nyökkäsi ja kääntyi katsomaan minua. “Aarretassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan.” Yritin pitää ääneni tasaisena.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille kahdelle soturinimenne”, Unitähti julisti. “Hopeatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hopeahelmenä. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja kekseliäisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.” Unitähti kääntyi jälleen minua kohti. “Aarretassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Aarrevalona. Tähtiklaani kunnioittaa määrätietoisuuttasi ja metsästystaitojasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
Unitähti astui lähemmäs meitä molempia ja kosketti ensin Hopeatassun päälakea, sitten minun. Päällikön vihreät silmät loistivat ylpeinä, kun hän katseli minua ja siskoani - Jokiklaanin uusimpia sotureita.
Koko klaani raikasi riemunhuutoihin. “Hopeahelmi! Aarrevalo! Hopeahelmi! Aarrevalo!”
Hopeahelmi katsoi minua suoraan silmiin. “Me teimme sen, Aarrevalo! Olemme sotureita!”
Sotureita.
Minä tein sen.
Tunsin, kuinka jokiklaanilaiset tulivat luoksemme onnittelemaan meitä. Huurremyrsky puski minua ja Hopeahelmeä kovien kehräysten kerä ja alkoi vuorotellen nuolla korviamme.
“Olen niin ylpeä teistä kahdesta!” emomme kehräsi. “Sotureita! Voih, olette kasvaneet niin nopeasti!”
“Onneksi olkoon”, Laventelinenä - Huurremyrskyn sisko - onnitteli meitä. Loput emomme siskoista, Kyyhkytuuli ja Kultaliekki, olivat hänen kanssaan ja antoivat omat onnittelunsa suurten kehräysten kera.
Peuratassu oli loikkinut Hopeahelmen luokse ja katsoi siskoani palavin silmin. “Vautsi!”
Katselin heitä kahta hymyillen, mutta sitten joku puhui minulle ja sai huomioni kääntymään pois.
“Sait hienon nimen, Aarrevalo”, Aavetassu sanoi iloisesti. Huurutassu oli hänen kanssaan.
“Sopii sinulle hyvin”, Huurutassu sanoi.
“Kiitos.” Hymyilin pienesti. Pidin nimestäni - Unitähti oli valinnut sen hyvin, vaikka en tiennytkään minkä perusteella hän oli valintansa tehnyt.
“Ensi yöstä tulee sinulle pitkä”, Aavetassu hymähti. “Sentään et vietä sitä yksin.”
“Jep.” Uudet soturit joutuivat aina valvomaan seuraavan yön sanomatta sanaakaan, mutta ainakin saisin itse tehdä sen Hopeahelmen kanssa. “Onneksi.”
Aavetassu ja Huurutassu menivät vielä onnittelemaan Hopeahelmeä. Kesti kauan aikaa, kunnes kaikki jokiklaanilaiset olivat onnitelleet meitä kahta ja palanneet takaisin omiin puuhiinsa, todennäköisesti valmistelemaan nukkumaanmenoa. Minä menin Hopeahelmen kanssa hakemaan riistaa, jotta jaksaisimme istua koko yön paikoillamme.
Onneksi oli viherlehti. Yöt olivat silloin aina viileitä, mutta eivät kylmiä.
Kun istahdin siskoni kanssa syömään valitsemaamme kalaa, en voinut olla miettimättä tulevaisuutta. Olin nyt soturi.