Luku 10.

Sillitassu näki unta, ja hän tiesi sen. Metsä hänen ympärillään ei ollut tavanomaista Varjoklaanin pimeää kuusistoa. Tässä metsässä kasvoi koivuja ja tammia, kuin Myrskyklaanin reviirillä, mutta vieraan klaanin hajua ei tuntunut. Sillitassu veti raikasta metsän tuoksua syvälle sieraimiinsa ja huokaisi. Hän höristi myös korviaan. Hän saattoi kuulla pienten saaliseläinten höyhenenkeveät askelet, mutta myös jonkin suuremman eläimen liikkeet. Hän valpastui kun eläin asteli puiden lomasta häntä kohti. Se oli kettu, joka ärisi hänelle hampaat paljaina. Sillitassu valmistautui hyökäämään, mutta terävä kiljaisu säpsäytti Sillitassun hereille. Hän kohotti päätään, kun uusi tuskaisa ulvahdus täytti ilman. Sillitassu nousi seisomaan ja alkoi tassutella aukiolle. Aurinko oli juuri nousemassa suuren kuusimetsän, Varjoklaanin maiden takaa. Hiirenkorva oli alkanut vähitellen sulattaa valkeaa hankea pois ja nyt lunta näkyi vain leirin pimeimmissä nurkissa. Aamukasteen heikon raikkauden saattoi aistia ilmassa, kun veti syvään henkeä. Aamu oli täydellinen. Sen rikkoi ainoastaan nyt jo tauottomaksi muodostunut tuskaisa ulina, joka kumpusi pentutarhan tiheiden seinien läpi. Sillitassu näki hermostuneen Pimeydenvarkaan ravaavan edestakaisin pesän vierellä. Hän näki myös Seljatassun ja Kaarnatassun istumassa pienen matkan päässä. Hän lähti tassuttamaan näitä kohti ja Seljatassu teki tilaa hänen viereensä ja Sillitassu asettui harmaan naaraan vierelle.
“Mitä tapahtuu?” Hän kysyi Seljatassulta tämän vilkaistessa häntä.
“Kulosydämen pennut tulevat,” Seljatassu naukui jännittyneenä. “Surulintu on siellä hänen kanssaan.”
Sillitassun vatsaa väänsi jännityksestä.
“Ai niin, unohdin,” Seljatassu naukaisi äkisti. “Kaarnatassun ja minun loppuarviointi on tänään!”
Sillitassun silmät levisivät. “Eli teistä voi tulla jo tänään sotureita,” hän naukui häkeltyneenä. Hän oli iloinen ystävänsä puolesta, mutta samaan aikaan hänen vatsaansa kaihersi.
>Jos Seljatassu lähtee, minulle ei jää enää ketään oppilasystävää.< Sillitassu mietti hätääntyneenä mielessään.
Seljatassulle hän naukui vain:
“Onnea.”
“Kiitos,” vanhempi oppilas kehräsi.
He istuivat siinä hiljaa ja Silitassun rintaa pakotti. Hänestä tuntui kuin sydän olisi voinut hetkenä minä hyvänsä revetä ulos mustien rintakarvojen seasta. Yhtäkkiä nuori vaaleanharmaan- ja ruskeankirjava soturinaaras Piikiyö ilmestyi heidän taakseen.
“Hei, Kaarnatassu. Kuulin, että sinusta tulee tänään soturi,” naaras naukui iloisesti häntä silmät pystyssä tuijottavalle Kaarnatassulle.
“E-ei sitä v-vielä tiedä…” Kaarnatassu söpersi hämillään. “En tiedä p-pääsenkö edes l-läpi.”
“Tottakai pääset! Olet niin mahtava saalistaja!” Piikiyö kehräsi.

Sillitassun päätä jomotti harjoitustuokion jäljiltä. He olivat harjoitelleet aamusta asti ja nyt oli jo aurinkohuippu! Seljatassu ja Kaarnatassu olivat lähteneet juuri ennen harjoitustuokiota suorittamaan arviointiaan. Se loppuisi näillä näkymin ja pian Sillitassu saisi vihdoin tietää miten kävi. Kulosydämen synnytys oli sujunut hyvin ja hän oli saanut kolme pentua. Sillitassu kehräsi kun muisti, miten Pimeydenvaras oli syöksynyt päätäpahkaa pentutarhan suuaukosta sisään Surulinnun annettua luvan. Sillitassu aikoi ruokatauon jälkeen käydä katsomassa uusia klaanitovereitaan. Ensin kuitenkin oli syötävä jotain, Sillitassun vatsa näes kiljui ja ulisi nälästä. Hän juoksi loppumatkan leirin suuaukosta sisään tuoresaaliskasalle. Herkulliselta näyttävä pulska sammakko lojui kasan juurella. Se haisi rämeiköltä ja samalla myös herkulliselta. Kuului kaanea lätsähdys kun hän pudotti niljakkaan otuksen viereensä lähelle pentutarhaa. Hän oli nopeasti valmis ateriastaan ja oli valmis siirtymään visiitille pentutarhaan. Sillitassu tassutti pesän suuaukolle. Hän puikahti kapeasta suuaukosta sisään lämpimään hämärään. Hän saattoi jo suuaukolla haistaa lämpimän pennunmaidon ja kuulla pienten pentujen vinkaisuja näiden hamutessa emonsa nisiä.
“Hei, Sillitassu. Sinäkö siellä?” Kuului Kulosydämen väsynyt ääni jostain kauempaa pesästä.
“Minä se olen. Halusin nähdä pentusi,” Sillitassu kuiskasi ja erottaessaan kilpikonnakuvioisen hännän kutsuvan heilautuksen, hän hivuttautui aivan kuningattaren viereen. Hän katsahti pentuihin, eikä ollut uskoa kuinka suloisia ne olivat. Niitä oli yksi valkea kolli, jolla oli tassuissa ja hännässä ruskeanharmaata, kuin pentu olisi uittanut niitä kuralammikossa. Toinen, likaisenvaökoinen kolli, jolla oli kasvoissa, tassuissa ja hännässä mustaa ja kullanruskeaa. Ja vielä yksi kolli. Valkealla pennulla oli kasvoissaan, selässään ja hännässään harmaata ja ruskeaa.
“Ne ovat ihania,” Sillitassu kehräsi ihastuneena.
Kulosydän kehräsi mielihyvästä, mutta sitten toinen kuningatar Hiutalehuurre tuli passittamaan hänet ulos.
“Kulosydän on hyvin väsynyt. Hän tarvitsee lepoa,” harmaavalkea naaras naukui Sillitassulle ennenkuin lähti takaisin pesään. Kaksi vanhinta pentua Apilapentu ja Raitapentu olivat juuri rynnänneet jostakin Sillitassun taakse. He tekivät yllätyshyökkäyksen kohti hänen täplikästä selkäänsä. Sillitassulta pääsi pelästynyt rääkäisy kun pienet terävät pennunkynnet selässään.
“Hei! Kynnet sisään!” Hän naukaisi karistettuaan pennut selästään.
Juovikkaasta turkistaan tomua irti ravistaen Apilapentu, hänen toinen parhaista ystävistään, kehräsi hyväntuulisena.
“Arvaa mitä?” Nuori kolli naukui salaperäisesti.
“No?” Sillitassu kysyi uteliaana.
“Meistä tulee tänään oppilaita!” Apilapentu kiljaisi ja loikki Sillitassun ympärillä turkoosit silmät hehkuen. Sillitassun sydän alkoi jyskyttää, kun uutisen merkitys alkoi valjeta hänelle. Hän ei joutuisikaan olemaan yksinään oppilaiden pesässä. Vaikka Seljatassu lähtisi, saisi hän kuitenkin Apilapennun pesätoverikseen. Hän kehräsi onnittelunsa ystävälleen.

Ilta oli alkanut jo hämärtää, kun Seljatassu ja Kaarnatassu viimein saapuivat leiriin. Kummankin kissan suut pursuivat saaliista ja näiden mestareiden silmistä paistoi ylpeys. Oppilaat jatkoivat matkaa kohti tuoresaaliskasaa, mutta Valotähti pysäytti Kirvamyrskyn ja Konnakasvon. Sillitassu ei jäänyt kuuntelemaan näiden selontekoa oppilaiden suorituksesta, vaan lähti kohti Seljatassua. Harmaan naaraan suusta roikkui kaksi sammakkoa ja valtava orava. Hän laski ne tuoresaaliskasaan ja nappasi itse toisen sammakoistaan. Sillitassu loikki heti nappaamaan itselleen toisen.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä pimeäkiven luokse klaanikokoukseen!” Sillitassu pongahti kokouskutsun kuultuaan ylös niin, että hänen päälakensa pamahti klaaninvanhimpien pesän tiheää oksakattoa vasten. Hän oli juuri ollut tökkimässä punkkeja irti Keltaturkin kilpikonnakuvioisesta kyljestä. Nyt vanha naaras venytteli ja kampesi itsensä jaloilleen.
“Että pitääkin lemuta hiirensapelta klaanikokouksessa,” hän tuhahti ärtyneenä ja tökkäsi Käärmekallon arpien täyttämää hopeaista kylkeä. Vanha kolli ärähti ja avasi ainoan jäänsinisen silmänsä.
“Olin juuri tappamassa Myrskyklaanin kissaa,” vanha kolli ärisi.
Keltaturkki tuhahti:
“Jahtasit Myskyklaanilaisia viimeksi silloin, kun kuusemme olivat vielä pieniä taimia!”
Sillitassu saattoi erottaa Keltaturkin äänessä ystävällisen sävyn ja tämän silmäkulmassa hehkui ilkikurinen pilke. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan Käärmekallon vastausta, vaan pujahti aukiolle. Muu klaani oli jo istumassa pimeäkiven ympärillä ja Sillitassu näki, kuinka Apilapentu ja Raitapentu istuivat vastapestyinä aivan pimeäkiven juurella. Vain hiukan pentujen takana Seljatassu ja Kaarnatassu istuivat. Kaarnatassun häntä värähteli jännittyneenä ilmassa, mutta Seljatassu oli kääräissyt omansa sievästi pikimustien tassujensa ympärille. Valotähden valkea turkki säihkyi laskevan auringon säteissä, kun hän astahti eteen ja naukui juhlallisesti:
“Tänään vietämme kaksia klaanille elintärkeitä menoja. Saamme uusia innokkaita soturioppilaita sekä heidän tieltään väistyvät soturit.” Päällikkö odotti pienen hetken ennekuin jatkoi. “Astukaa eteen, Apilapentu ja Raitapentu.”
Nuoret kissat hyppelivät eteenpäin ja kummakin silmät loistivat innosta ja jännityksestä. Klaanipäällikkö käänsi ensin sinisen katseensa Apilapentuun, joka pörhisti karvansa odotuksesta.
Valotähti nosti päänsä koko klaanin nähtäville ja naukui:
“Apilapentu olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Apilatassuna. Mestariksesi tulee Haukkahammas. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa.
Mahtava kullankeltainen soturi nousi yleisön joukosta. Hän tassutti aivan uuden oppilaan viereen.
Valotähti nyökkäsi, ja jatkoi katse suunnattuna kolliin.
“Olet osittanut olevasi uskollinen ja nokkela. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Apilatassulle.”
“Voit luottaa minuun,” Haukkahammas naukui ja kosketti neniä uuden oppilaansa kanssa. Valotähti käännähti kohti Raitapentua ja toisti samat ikiaikaiset sanat: “Tästä hetkestä siihen hetkeen, jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Raitatassuksi. Mestariksesi tulee Ruohojalka.”
Sillitassu ilahtui päällikön valinnasta, sillä Ruohojalka oli hänen adoptioemonsa Kirsikkayön hyvä ystävä. Hän näki kuinka Kirsikkayö töykkäsi täplikästä ystäväänsä. Ruohojalka nousi ja tassutti yleisöstä oppilaansa viereen. Kun Valotähti oli kehunut naaraan nokkeluutta ja metsästystaitoja, ja kun Ruohojalka oli koskettanut Raitatassun kuonoa, oli aika siirtyä soturinnimitysmenojen pariin.
Valotähti ryhdistäytyi jälleen, ja katsoi yleisöön päin.
“Nyt, on soturinnimitysmenojen vuoro.”
Hän nyökkäsi Seljatassulle ja Kaarnatassulle, pyytäen näitä astumaan eteen. Seljatassu tassutti arvokkaan tyynesti klaanin eteen, mutta Kaarnatassu hyppeli kuin pentu.
Valotähti katsahti ensin Seljatassuun:
“Minä, Valotähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi.
Seljatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
Seljatassh hengitti syvään ennenkuin vastasi: “Lupaan.”
Valotähti nyökkäsi hyväksyvästi ja jatkoi:
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Seljatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Seljankukkana. Tähtiklaani kunnioittaa sinun itsevarmuuttasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi.”
Tuore soturi kumarsi ja perääntyi Kaarnatassun tieltä.
Sillitassu lähti heti kohti ystäväänsä ja puski tämän harmaata lapaa.
“Seljankukka on ihana nimi,” hän kehräsi.
Kaarnatassun nimitys meni häneltä melkein täysin ohi. Hän sai selville ainoastaan kollin uuden soturinimen.
“Seljankukka! Kaarnaloikka! Seljankukka! Kaarnaloikka!” Klaani ulvoi yhteen ääneen uusien soturien nimiä. Sillitassu tunsi kuinka onnittelu ulvonta kumpusi syvältä hänen sisältään. Kun klaani viimein vaimeni, Sillitassu huomasi Piikkiyön jolkuttelevan kohti Kaarnaloikkaa. Tuore soturi kehräsi ja kaksi kissaa kietoivat häntänsä yhteen. Itse Valotähtikin loikkasi alas Pimeäkiveltä heidän eteensä.
“Teidän on tänä yönä istuttava hiljaisessa vartiossa,” päällikkö naukui töpöhäntä pystyssä.

Kuu oli jo noussut kuusen latvojen yläpuolelle, kun juhliminen viimein loppui. Klaani oli hotkinut itsensä täyteen tuoresaalista, jotka metsästyspartiot olivat tuoneet leiriin. Apilapentu ja Raitapentu olivat siirtyneet Sillitassun seuraan syömään. Hän itse näykki siististi pulskaa hiirtä, Apilapentu sammakkoa ja Raitapentu kahta pientä liskoa. Oli mukavaa syödä ystävien seurassa ja klaanin hiljainen kieltenvaihtaminen rauhoitti hänet. Seljankukka ja Kaarnaloikka olivat jo syöneet ja he istuivat leirin suuaukolla.
>Milloin minusta tulee soturi?< Sillitassu pohti hiukan mustasukkaisena. Kirsikkayö oli ollut syömässä Ruohojalan seurassa. Nyt hän kuitenkin tassutti kohti heitä ja istuutui Sillitassun viereen.
“Tiedän, että tahtoisit jo soturiksi, mutta vuorosi tulee kyllä,” hän naukui lempeällä äänellä vilkaisten Sillitassua. Sillitassu ei saanut sanaakaan suustaan. Hän hieraisi emonsa poskea ja lähti sitten kohti oppilaiden pesää. Hän kuuli pienten tassujen seuraavan perässään. Apilatassu ja Raitatassu jolkuttelivat hänen perässään. Sillitassu pujahti sisään lämpimään pesään ja käpertyi omalle sammalista ja havuista kasatulle makuusijalleen. Hän tunsi yllätyksekseen, että Apilatassu painautui hänen kylkeensä kiinni ja kuiskasi:
“Voinko nukkua tässä tämän yön?”
Sillitassu muisti, kuinka Seljankukka oli antanut hänen nukkua ensimmäisenä oppilasyönään tämän vieressä.
“Tietenkin,” Sillitassu kehräsi.
Hän tunsi kuinka myös Raitatassu painautui häntä vasten. Hän tunsi ihanan lämpimät kehot itseään vasten ja vaipui pian höyhensaarille.

//Jaksoin taas kirjoitella oikein pitkän tarinan :)

Toinen luku – My master is…?!

Pääskypennun keltaisissa silmissä loimusi kiihkeä tuli, kun hän loi katseensa Viimakiven yllä seisovaan isäänsä. Isän katse oli kiinnittynyt ympärille kokoontuneeseen klaaniinsa, mutta Pääskypennulle se ei merkinnyt vielä mitään.
”Olemme kokoontuneet tänään Tähtiklaanin katseen alle nimittämään kolme uutta oppilasta Tuuliklaanille”, Pilvitähti aloitti viimein puheensa, kääntäen katseensa pentuihinsa. Pääskypentu kiersi malttamattomana häntänsä käpäliensä ympärille.
”Kielopentu, Kylmäpentu, Pääskypentu ja Haikarapentu, olette nyt kuuden kuun ikäisiä ja onkin teidän aikanne päästä oppilaiksi”, tällä kertaa päällikkö puhutteli pentujaan.
”Kielopentu, tästä lähtien sinut tunnetaan Kielotassuna”, päällikkö julisti.
”Mestariksesi tulee Piikkihernehäntä.”
Pääskypentu luimisti korviaan. Hän olisi halunnut tietää mestarinsa ensimmäisenä.
*Kuitenkin nimittää minulle jonkun tiukkapipon*
Pääskypentu katseli kellertävänruskean kollin erotessa muun klaanin joukosta, astellen sitten hänen sisarensa luo. Soturi oli moneen soturiin verrattuna vanha, muttei todellakaan vielä siinä iässä, että olisi hänen aikansa siirtyä klaaninvanhempien seuraan. Pääskypentu arveli, että hänen isänsä oli luultavasti halunnut pitää huolen siitä, että soturi, jonka huomaan hän luovuttaisi tyttärensä, osaisi tehtävänsä mestarina. Kun Piikkihernehäntä oli asettunut uuden oppilaansa vierelle, Pilvitähti avasi taas suunsa nimittääkseen seuraavan pennuistaan.
”Kylmäpentu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Kylmätassuna ja mestarinasi tulee toimimaan Pyörresydän”
Jälleen ympärille kerääntyneiden kissojen seasta irtautui kokeneen oloinen soturi, tällä kertaa hopeaturkkinen naaras. Pääskypentu katseli, kun tuuhealla turkilla kiemurtelevat juovat lipuivat hänen ohitseen, asettuen lopulta kuin paikalleen jäätyneen Kylmätassun viereen.
”Pääskypentu”, Pilvitähti lausui viimein. Harmaan pennun katse kääntyi välittömästi.
”Sinut tunnetaan tästä lähtien Pääskytassuna ja sinun mestariksesi tulee Korppivaisto”, päällikkö ilmoitti, kääntäen katseensa kissajoukkoon. Tällä kertaa eteen astuva kissa ei vastannut sitä kuvaa, jonka Pääskytassu oli mielessään nähnyt tulevaa mestariaan ajatellessaan; soturin siro, musta hahmo oli lähes päinvastainen, kuin hänen isänsä kaltainen lihaksikas soturi, jonka hän oli kuvitellut saavansa mestarikseen. Naaraan nuorissa silmissä leiskui kuitenkin ylevän itsevarma katse, jota Pääskytassu ei ollut Piikkihernehännän tai Pyörresydämen silmissä nähnyt. Nuoren soturin nähdessään Pääskytassu oli aluksi ajatellut isänsä valinneen vain summanmutikassa jonkun vahtimaan hankalaa pentuaan, mutta nyt hän ei ollutkaan asiasta enää yhtä varma. Niin, eihän se kai edes ollut Pilvitähden tapaista. Innostuksen tai pettymyksen sijaan vastanimetyn oppilaan mielen valtasi hämmennys.
*Kuka tämä naaras oikein on?*
Jos klaanin päällikkö oli valmis uskomaan oman pentunsa, oli pentu sitten kuinka rasittava tapaus tahansa, niin nuorelle soturille, sen oli todennäköisesti oltava joku, johon hän luotti erityisen paljon. Kun Korppivaisto viimein asettui oppilaansa vierelle, Pilvitähti avasi taas suunsa nimittääkseen vielä viimeisen pennuistaan:
”Ja Haikarapentu, sinut tunnetaan Haikaratassuna. Sinun mestariksesi tulee Sadehäntä”, päällikkö julisti. Pääskytassu luimisti korviaan raivoissaan.
*Varapäällikkö?! Ja minä sain jonkun satunnaisen klaanikissan, enkä edes kokenutta soturia!*
Pääskytassun viikset värisivät vihasta, mutta hän piti kuitenkin suunsa kiinni. Hän saattoi olla äkkipikainen, muttei sentään niin ajattelematon, että pilaisi sisarustensa ikimuistoisen seremonian omaa ärtymystään. Kun oppilas ja mestari koskettivat kuonoja, klaani yhtyi riemunhuutoihin.
”Kielotassu! Kylmätassu! Pääskytassu! Haikaratassu!”
Pääskytassu ei ollut varma, mitä ajatella. Hän oli vihainen ja hämmentynyt, eivätkä klaanitovereiden huudotkaan kyenneet peittämään ristiriitaisia tunteita. Yksi hänen sisaruksistaan oli saanut varapäällikön mestarikseen, ja kaksi muuta soturit, jotka kuuluivat selvästi klaanin kokeneimpiin. Tunne siitä, että hänen mestarikseen olisi valittu vain joku satunnainen kissa, hiipi takaisin vastanimitetyn oppilaan rintaan. Ajatukset saivat jäädä kuitenkin toistaiseksi sivuun, kun Pääskytassu tunsi voimakkaan tönäisyn lavassaan.
”Käy tervehtimässä perhettäsi”, Korppivaisto käski. Mestari oli herättänyt hänet ajatuksistaan tassullaan, ja tuijotti nyt uutta oppilastaan hiljaa, kuin tarkkaillen tämän asennetta.
”Näytän sinulle sen jälkeen, miksi minut valittiin mestariksesi”

Ruohopeitteiset nummet aukenivat ympärillä laajempina kuin koskaan, kun Pääskytassu ensimmäistä kertaa seurasi mestariaan ulos leiristä. Paljas ruohopinta levisi pidemmälle, kuin oppilas oli osannut odottaakaan, mutta se tuntui kovin autiolta. Leiri ei ollut kaukana reviirien keskellä makaavasta järvestä, jonka takana kohoavat puut ja metsiköt peittivät suojaansa kaiken muun, ja pian kaukaiset maisemat kiinnittivätkin kollin huomion.
”Korppivaisto?”, Pääskytassu kysyi, kiinnittäen mestarinsa huomion.
”Kuuluvatko nuo puutkin tuolla meille?”
Kieltävä pään pudistus, jonka Pääskytassu sai vastauksekseen, oli pettymys.
”Vain rikkinäisen puolisillan ja joen väliin asettuvat nummet kuuluvat meille. Näkemäsi lehtipuut kuuluvat Myrskyklaanille ja havupuut suurimmalta osin Varjoklaanille.”
Pääskytassu luimisti korviaan. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että hänen olisi elettävä nummilla koko ikänsä. Hän olisi tahtonut edes tutkia järven koko alueen kerran.
”Jaa…”
Tuhannet kysymykset nousivat toinen toisensa perään Pääskytassun mieleen, mutta uteliaisuuden sijaan ne kumpusivat turhautuneisuudesta. Tuuliklaanin reviiri oli enemmänkin kuin riittävä elättämään sitä asuttavan klaanin, muttei lähellekään tarpeeksi tyydyttääkseen nuoren kollin seikkailunhalun. Pääskytassun mieli oli haikea, täynnä vaellusintoa ja kysymyksiä, joille hän ei ehkä koskaan saisi vastausta, mutta sekään haikeus ei saanut pitkään velloa, sillä pian Korppivaisto jo käskikin jatkaa matkaa. Pieni oppilas pysyi hiljaa ja kääntyi taas seuraamaan mestariaan, mutta pani merkille tämän lyhyeksi jääneen selostuksen.
*Isä olisi varmaan alkanut sepittämään jotain siitä, kuinka nummet ovat enemmänkin kuin tarpeeksi…* Kollin ajatukset kiinnittyivät taas mestariin, josta hän ei tiennyt lähes mitään. Tarkkaan katsoessa Korppivaiston musta turkki ja lyhyt häntä tuntuivat etäisesti tutuilta, mutta minkäänlaista todellista muistikuvaa hänellä ei soturista ollut. Pääskytassu huomasi pohtivansa, oliko naaraan toimintatavalla jotain tekemistä sen kanssa, miksi päällikkö oli valinnut juuri hänet tehtävään.
*Hän kumminkin tietää, että saarnat menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos… tai sitten toinen lähestymistapa on Korppivaiston oma suunnitelma ja isä on kertonut minusta hänelle etukäteen. Sekään ei yllättäisi.* Pääskytassun katse laahasi maata pitkin, kun hän uppoutui ajatuksiinsa. Nuoren kollin mielikuvitus oli vilkas, ja pian erinäiset kuvat Pilvitähdestä valitsemassa tulevia mestareita pennuilleen täyttivät hänen näkökenttänsä. Ne olivat suurilta osin huvittavia, jotkut eroten täysin siitä, millaisena oppilas näki isänsä ja päällikkönsä. Jonkin ajan kuluttua Korppivaisto kuitenkin taas herätti hänet ajatuksistaan:
”Sinä varmaan huomasit, etten ole muiden sisarustesi mestareiden tapaan erityisen kokenut soturina, etkö?” Musta naaras kysyi, hieman kummallinen katse silmissään. Pääskytassu väräytti korviaan yllättyneenä ja nyökkäsi hiljaa. Hän ei ollut odottanut mestarinsa kysyvän asiaa niin suoraan. Korppivaisto ei hetkeen sanonut mitään, mutta pysähtyi sitten yllättäen ja käänsi katseensa oppilaansa silmiin. Pääskytassu olisi kysynyt äkkinäisen pysähdyksen syytä, mutta ennen kuin hän ehti edes mestarinsa katseeseen reagoida, hän tunsi jo hampaat niskassaan. Pelästynyt oppilas yritti vaistomaisesti sivaltaa mustaa soturia kynsillään, mutta puolivaiheessa liikettä hänen käpälänsä olivat jo irti maasta, eikä hän voinut kuin ihmetellä, kun naaras heitti hänet vaivattomasti ilmaan. Pieni huudahdus pakeni Pääskytassun suusta, kun Korppivaisto hyppäsi vuorostaan, ja iski hampaansa tällä kertaa kollin kurkkuun, iskien kevyen oppilaansa vasten pehmeää maata. Vaikka ruoho ja multainen maaperä pehmittivätkin laskua, oli iskussa silti tarpeeksi voimaa pakottaakseen ilman pakenemaan nuoren kissan keuhkoista. Muutama ensimmäinen silmänräpäys iskun jälkeen olivat kivuliaimmat, eikä hän kyennyt edes haukkoa henkeä, mutta shokin jättäessä kehon Pääskytassun hengitys lähti pian taas käyntiin. Pienen kollin keho tärisi kauttaaltaan, eikä hän kyennyt kuin kierähtää kyljelleen toipuakseen nopeammin. Vasta jonkun aikaa haukottuaan henkeään hänen ajatuksensa palasivat, ja pian hän lysähtikin maahan äkkinäisestä rasituksesta uupuneena. Pääskytassu tunsi hengityksensä tasaantuvan, mutta hänen sydämensä pamppaili edelleen rinnassa, kuin yrittääkseen rauhoitella muuta kehoa. Korppivaisto oli asettunut istumaan oppilaansa viereen, luultavasti tarkkaillakseen tämän tilannetta, ja katseli nyt kollia mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Pääskytassu oli hämmentynyt. Tällaisiako soturit olivat? Mestarin kasvoilla oli tyytyväinen ilme, mutta Pääskytassu ei ollut varma, oliko tämä tyytyväinen itseensä vai oppilaaseensa.
”Näetkö nyt, miksi Pilvitähti nimitti minut mestariksesi? En ole mikään osaamaton rivisotilas”, Korppivaisto naukui, selvästi hieman rehvakas sävy äänessään, ja alkoi pesemään hypystä likaantuneita käpäliään. Pääskytassu ei vastannut mitään. Äkkiä nuoren mestarin saaminen tuntuikin hyvältä asialta; Piikkihernehännän tai Pyörresydämen tapainen vanha soturi tuskin pystyisi liikkua yhtä ketterästi.
”Miten sinä tuon teit?” Pääskytassu kysyi hetken emmittyään.
”Harjoittelemalla”, Korppivaisto vastasi.
”Tarvitset vahvat leukalihakset ja soturintasoisen nopeuden ennen, kuin voit edes yrittää”, naaras maukui korviaan pestessään. Pääskytassu tuhahti hiljaa itsekseen epäuskoisena.
*Niin varmaan. Onnistuit vain, koska olen pienempi.*
Korppivaisto nimensä mukaisesti vaistosi oppilaansa epävarmuuden ja käänsi katseensa tähän. Naaras ei hetkeen sanonut mitään, mutta tuhahti sitten huvittuneena ja avasi suunsa puhuakseen.
”Haluatko yrittää?” mestari haastoi. Pääskytassu ei vastannut mitään. Hän tuijotti mestariaan silmiin uhkaava sävy katseessaan. Aivan kuten Pilvitähtikin, myös Korppivaisto olisi tästä lähin este ylitettäväksi.


Pääskytassun selkää kutitti, kun hän kiisi pitkin Tuuliklaanin nurminummia. Kylmä ilma tunkeutui karvojen läpi, ja alla kasvava ruoho tarttui sateen jäljiltä märkänä polkuanturoiden väliin. Nuoren kollin katse oli lukittunut edellä juoksevaan rusakkoon. Hän oli jahdannut eläintä aamusta saakka, ja verenmaku oli jo ajat sitten täyttänyt oppilaan suun. Pääskytassu tiesi, ettei saisi sitä kiinni omin voimin, mutta jatkoi yhä jahtia. Rusakko, jonka perässä hän juoksi, oli alun perin ollut Korppivaiston tähtäimessä. Pääskytassun äkkinäinen liike oli säikäyttänyt sen matkoihinsa, ja mestari oli kieltänyt kollia palaamasta luokseen ennen, kuin tämä oli saanut eläimen kiinni. Pääskytassu tiesi, että mestari odotti hänen palaavan tyhjin käpälin, mutta hänen itsepintaisuutensa ei antanut periksi. Joko rusakko menettäisi tasapainonsa ja kaatuisi tai Pääskytassu menettäisi tajuntansa, mutta leiriin hän ei ollut aikeissa palata. Ei, ennen kuin hän oli tehnyt työnsä.
*Soturin nopeus…* mestarin sanat ensimmäiseltä oppitunnilta kaikuivat Pääskytassun korvissa. Jäniksiä jahtaamallako se soturin nopeus saavutettiin? Kolli pudisti päätään huvittuneena ja käänsi taas ajatuksensa rusakkoon. Se luultavasti vaistosi Pääskytassun väsymyksen, sillä se oli alkanut hidastaa tahtiaan. Se kai odotti kollin lopettavan jahtinsa pian, mutta todellisuudessa loppu ei ollut vielä näkyvissäkään. Pääskytassu kaarsi juoksurataansa länteen ja ryhtyi ohjaamaan rusakkoa notkelmassa lymyävään ryteikköön. Rusakko oli Pääskytassua kooltaan suurempi, ja nuori kissa arveli sen jäävän helpommin kiinni pensaiden oksiin. Kun eläin viimein hyppäsi oksien sekaan, Pääskytassu kiihdytti juoksutahtiaan ja rynnisti kynnet esillä sen perään. Kollin hampaat puristuivat eläimen korvan ympärille, mutta hiertyneille käpälille ei kamppailussa ollut enää käyttöä. Rusakko rimpuili kuin myrkystä sekaisin, katkoen oksia ja iskien vimmatusti korvaansa tarttunutta oppilasta pensaan runkoon. Kun Pääskytassu ei kuitenkaan irrottanut otettaan, eläin iskeytyi viimein maahan ja alkoi kiertää kehoaan samaan tapaan, kuin mäkeä alas kierivä pentu. Se jatkoi rimpuiluaan maassa vielä hetken ja juoksi sitten tiehensä.
Hetkinen. Juoksi tiehensä?
Pääskytassu käänsi kauhistuneena katseensa hampaissaan roikkuvaan korvaan. Maassa makasi kissankokoinen lätäkkö verta, josta lähtivät veriset jäljet samaan suuntaan, johon rusakko oli juossut. Pääskytassu luimisti korviaan äimistyneenä. Tajutessaan Pääskytassun otteen irrottamisen olevan mahdotonta rusakko oli repinyt korvansa irti päästäkseen pakoon. Nuoren oppilaan läpi virtasi sellainen järkytys, ettei hän kyennyt hengittää hetkeen.
*Aivan…* kolli tajusi.
*Tätä on hengissä pysyminen.*

Pääskytassun korvat olivat edelleen luimussa, kun hän horjahdellen palasi mestarinsa luo ja laski muistoksi saamansa korvan tämän eteen.
”Et tuonut rusakkoa.” Korppivaisto arvosteli. Pääskytassu pudisti päätään.
”En, mutta sain sen kiinni. En vain saanut tapettua sitä…” kolli tuijotti verisiä käpäliään hetken aikaa.
”Vielä.”
Korppivaisto loi oppilaansa kysyvän katseen ja heilautti häntäänsä kiinnostuneena.
”Vielä?” naaras toisti. Pääskytassu nyökkäsi.
”Joku päivä… joku päivä tuon sen leiriin kuin minkä tahansa muunkin saaliseläimen”, nuori kolli päätti. Korppivaisto hymyili tyytyväisenä.
”Toivottavasti opit jotain”, mestari sanoi vielä, ennen kuin kääntyi takaisin kohti leiriä ja viittoi hännällään oppilastaan seuraamaan. Pääskytassu nosti revenneen korvan takaisin hampaisiinsa ja tassutti mestarinsa perään.
*Minun on kyllä käytävä Routaruusun luona tämän jälkeen…*

// tää on nyt kamalan myöhässä jne. mut toivottavasti saan syntini anteeksi [praying]
tosiaan molemmat katkelmat sijoittuvat Tuuliklaanin muuttoa edeltävälle ajalle, yritän saada muutosta ja sen jälkeisestä ajasta mahd. pian kans jotain kirjoitettua niin pääsen taas tahtiin mukaan.

Viides luku – Vaahterapentu ja Pihkapentu

Päälliköksi ilman kokemusta varapäällikkyydestä. Se oli ollut aluksi rankkaa, mutta onneksi se taakka ei ollut harteilla vain yhden kissan yllä. Valotähti oli valinnut toimeliaan ja ahkeran varapäällikön rinnalleen ja koko klaani oli muutenkin osallistunut klaanin parantamiseen vaikeiden aikojen jälkeen. Nyt Varjoklaani kukoisti taas. Soturit kouluttivat oppilaitaan kohti soturiutta, kissat rakastuivat ja osa toi klaaniin uusia pentuja, joista kasvaisi vielä suuria ja taitavia sotureita Varjoklaanin rivistöön.
Pennuista puheen olleen… Pimeydenvaras ja Kulosydän olivat juuri saaneet pentueen, johon oli syntynyt kolme tervettä kollipentua; Hämäräpennun, Routapennun ja Vaelluspennun. Kaksikko oli hyvin ylpeä uusista tulokkaista eikä ihme.
Pimeydenvaras ja Kulosydän eivät kuitenkaan olleet klaanin ainoat, joiden perheeseen olisi tulossa pian uusia jäseniä. Valotähti vietti nyt päivänsä tiukasti leirissä odottaen omien pentujensa syntymää. Toisin kuin Kulosydän, Valotähti olisi saamassa nyt ensimmäiset pentunsa. Ei enää montaa päivää ja he yhdessä Taivalsielun kanssa toivottaisivat tervetulleeksi heidän pentunsa Varjoklaaniin.
Valotähden oma isä, Salamasydän, oli ollut onnesta soikeana jo siitä, että hänen ainoan pentunsa oli löytänyt rinnalleen kumppanin; Taivalsielun. Mustavalkoinen kolli oli osoittanut onnensa silloinkin hyvin selkeästi, kun Valotähti oli kertonut odottavansa pentuja. Vanhemman soturin katseesta oli nähnyt selkeästi, miten tämä odotti innolla pääsevänsä olemaan isoisä pienille pennuille ja viihdyttämään tyttärensä jälkeläisiä. Itsepäinen kun Salamasydän oli, hän ei katoaisi klaaninvanhimpiin edes sen jälkeen, kun hänen kuononsa alkaisi harmahtamaan. Siihen oli onneksi vielä aikaa.
Jokiväre ei pannut pahakseen lisävastuuta näin väliaikaisesti. Hän oli ollut alusta asti loistava varapäällikkö, joka hoiti tehtävänsä arvokkaasti ja huolella. Hän oli onnittelut Valotähteä tulevista pennuista ja Valotähden tiineyden edetessä pidemmälle ottanut hoitaakseen enemmän tehtäviä. He toki yhdessä sopivat tilanteen mukaan, mutta Jokiväre ei valittanut koskaan mistään. Hän oli synnynnäinen johtaja, joka huolehti klaanistaan ylpeästi.

Taivalsielu oli aina kumppaninsa rinnalla. Hän toi Valotähdelle tämän lempisaalista säännöllisesti, etsien vaikka koko Varjoklaanin reviirin läpi vain tuodakseen Valotähdelle metsän mehukkaimman linnun. Valotähdestä se oli herttaista, vaikka toisinaan hieman huvittavaa. Taivalsielua ei kuitenkaan pysäyttänyt mikään, hän teki mitä teki.
He käpertyivät aina lähekkäin Pimeäkiven juurella sijaitsevaan päällikön pesään auringon laskiessa taivaanrannan taa ja tähtien täyttäessä taivaan. Valotähti oli pelännyt kaipaavansa soturien pesän tuhinaa ja lämpöä, mutta hän ei vaihtaisi tätä mihinkään. Kunhan hän saisi nukkua kumppaninsa vierellä näin, hän olisi tyytyväinen.
Ja pian heidän kanssaan nukkuisivat heidän pienet pentunsa. Valotähti ei ollut edes ymmärtänyt, miten paljon halusikaan olla emo pennuille. Ei hän ollut sitä ehtinyt ajatella ennen kuin rakastui Taivalsieluun. Nyt se tuntui oikealta, luonnolliselta.

Vain muutama auringonkierto sen jälkeen, kun Kulosydän oli synnyttänyt, oli Valotähden vuoro. Aurinko oli noussut niin, että se valaisi kuusien suojassa olevaa leiriä hennolla lämmöllään, kun Taivalsielu syöksyi Surulinnun pesään. He ilmestyivät sieltä nopeasti ja suuntasivat päällikön pesälle, jossa Valotähden kehoa ravisteli jo voimakkaat supistukset kertoen pentujen saapumisesta.
Synnytys oli kivulias eikä Valotähti ollutkaan odottanut mitään hentoa ruusuilla kävelyä, olihan hän kuullut monelta naaraalta synnytyksen kivuliaisuudesta. Taivalsielun läsnäolo helpotti kuitenkin kummasti ja ruskea kolli nuoli Valotähden päälakea aina silloin tällöin aina siihen asti, kunnes ensimmäinen pentu syntyi ja Surulintu käski hänet nuolemaan pennun turkkia.
Ensimmäinen pentu oli kovasti Taivalsielun näköinen, mutta huomattavasti vaaleampi. Seuraava ja viimeinen pentu syntyi nopeasti edellisen jälkeen ja synnytys olikin nopeasti ohi. Se oli vain huojentavaa.
He olivat nyt vanhemmat kahdelle pienelle naaraspennulle. Toinen oli vaaleanruskea, toinen taas kilpikonnakuvoinen. Valotähti humisi huvittuneesti, kun huomasi kirjavan pennun hännän; se oli lyhyt kuten Valotähden. Toisin kuin Valotähti, jonka turkki oli suurimmaksi osaksi valkoinen, pennun turkilla tanssi kauniisti kahta eri oranssin sävyä ja mustaa peittäen suuren osan valkoisesta pohjaväristä. Vanhemman pennun turkki oli pehmeä ja kauniin ruskean sävyinen tuoden Valotähdelle mieleen auringon säteet, jotka puskivat puiden lehtien lävitse maahan.
”He ovat kauniita”, Taivalsielu kuiskasi ja laski päänsä Valotähden lavoille katse heidän pennuissaan. Valotähti vilkaisi hymyillen kumppaniaan ja nyökkäsi.
”He tarvitsevat nimet”, Valotähti sanoi ja nuolaisi lempeästi kumppaninsa poskea. Taivalsielu nyökkäsi mietteliäänä silmäillen heidän tyttäriään. He tosiaan tarvitsivat nimet.
”Minusta hän voisi olla Vaahterapentu”, Valotähti sanoi sitten ja nyökkäsi kohti ruskeaa pentua. ”Hän tuo minulle mieleen lehtisateen kauniit suuret lehdet.”
”Vaahterapentu on hyvä”, kolli nyökkäsi. Hän katsahti kirjavaa pentua. ”Hän voisi olla… Pihka. Pihkapentu. Hänen oranssit läikkänsä tuovat minulle mieleen puista tursuavan pihkan.”
”Meillähän on selkeä teema”, Valotähti naurahti huvittuneena kumppanilleen. ”Vaahterapentu ja Pihkapentu. He ovat täydellisiä”, naaras sanoi ja antoi molemmille pennuille lempeän nuolaisun.

Vain muutama auringonkierto Valotähden ja Taivalsielun pentujen syntymästä Valotähden ystävä Hiutalehuurre kertoi odottavansa pentuja. Naaraan kumppani Lehtisydän hymyili ylpeänä valkean naaraan rinnalla. Hän oli päivänselvästi innoissaan, että hänestä tulisi isä. Hiutalehuurre oli ollut yksi ensimmäisistä, joka oli päässyt tapaamaan Varjoklaanin päällikön pennut ja naaraan ruskeissa silmissä oli kuin tuikkinut ilo, kun hän oli katsellut kahta naaraspentua.
Valotähden pentujen näkeminen oli saanut Hiutalehuurteen odottamaan omien pentujensa syntymää vain entistä enemmän ja naaras tuntui tulevan usein kysymään Valotähdeltä, millaista hänellä nyt oli, kun hänellä oli pentuja. Valotähteä ei haitannut ystävänsä seura, vaikka kysymyksiä tuntui välillä olevan paljon. Hän kuitenkin juuri arvosti seuraa, jonka sai. Hän kun joutui nyt olemaan suurimman osan ajasta paikoillaan imettäessään kahta nälkäistä pentua.
Vaahterapennusta ja Pihkapennusta puheen ollen, he tuntuivat kasvavan niin nopeasti ensimmäisten auringonkiertojen aikana. Taivalsielu sanoi aina samaa, kun hän palasi joko partiosta tai saalistamasta perheensä luokse.
Valotähden isä oli päässyt näkemään tyttärensä jälkikasvun myös. Hän oli katsellut ihmeissään kahta pentua ja antanut omalle tyttärelleen sen jälkeen monta rakastavaa puskua kehräysten kera. Salamasydämestä oli kuin hehkunut ylpeys kuin kuumista liekeistä.
Päivät lämpenivät auringonkierto auringonkierrolta ja lumi alkoi hiljalleen sulaa, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi nopeasti monen kissan mielestä. Valotähti ei pistänyt pahakseen lumen hidasta sulamista, hänestä oli oikeastaan mukavaa katsella kuinka ympäristö muuttui samaan aikaan niin hitaasti ja nopeasti.
Auringon ensisäteet siltä päivältä vasta alkoivat ilmestyä, kun Valotähti oli jo hereillä. Taivalsielu nukkuin aivan hänen takanaan ja selkää vasten pää kumppaninsa kyljen päällä. Valotähti kehräsi hellästi ja nuolaisi kollin nenää. Kollin viikset värähtivät, mutta hän ei kuitenkaan herännyt vielä. Naaras antoi kumppaninsa nukkua vielä, olihan vielä kovin aikaista. Valotähti katsahti heidän nukkuvia pienokaisiaan ja hymyili lempeästi.
Auringon hellä loiste kajasti puiden lomasta taianomaisesti ja pienet kastepisarat kuin tanssivat tippuessaan maassa oleviin pieniin lätäköihin. Valotähti tunsi vain iloa syvällä sydämessään siinä rauhallisessa aamun hetkessä eikä mikään tuntunut voivan sitä tunnetta hänen sisällään muuttaa.

Luku 11


“Hei, Hiekkakynsi.”

Tuhkatassu oli hermostunut puhuessaan tuoreelle soturille, ja tunsi asettavansa tämän myös hieman epäreiluun asetelmaan. Vaalealla naaraalla oli leirin vartiointivuoro, eikä hänellä ollut lupaa puhua kenellekään seuraavan yön aikana. Tuhkatassu ei kuitenkaan keksinyt muuta vaihtoehtoa, Hiekkakynsi oli nimittäin vältellyt häntä jo useamman päivän ajan.

“Tiedän että tämä on ehkä hieman epäreilua, mutta halusin puhua kanssasi- tai sinulle, sillä et juuri nyt voi vastata. Toivottavasti ymmärrät.”
Hiekkakynsi kääntyi katsomaan Tuhkatassua, ja nuoremman naaraan yllätykseksi soturin ilme ei näyttänyt vihaiselta tai edes ärtyneeltä. Tämän värikkäät silmät näyttivät oikeastaan tyyniltä, ja ehkä jopa hieman pahoittelevilta.
“Ensinnäkin, halusin onnitella sinua nimityksestäsi. Soturinimesi on hieno, se kertoo hyvin taistelutaidoistasi”, Tuhkatassu naukaisi, vältellen hieman katsekontaktia lauseensa loppupuolella. Taistelutaidoista puhuminen oli se, joka oli heidän riitansa alunperin laukaissutkin. Oppilas puoliksi odotti vastausta, kunnes muisti taas nimitysseremonian jälkeisen puhumattomuuden ja käänsi katseensa arasti kohti Hiekkakynttä. Vanhempi naaras katsoi häntä odottavasti, ja Tuhkatassu kuvitteli näkevänsä jopa pienen hymynkareen tämän suupielissä.
“Toisekseen- tai oikeastaan, tämän olisi pitänyt ehkä ollut ensimmäinen asiani…” kilpikonnakuvioinen naaras takelteli hieman, katsahti sitten anteeksipyytävästi Hiekkakynttä, ja jatkoi:
“Joka tapauksessa, halusin pyytää anteeksi. En tajunnut että sanomani loukkaisi sinua niin, eikä se ollut tarkoitukseni. Olet hyvä taistelija, paljon parempi kuin minä.”
Tuhkatassun katsahtaessa taas ylöspäin, hän huomasi Hiekkakynnen näyttävän hieman vaivaantuneelta. Naaras selkeästi tahtoi sanoa jotain, mutta ei voinut. Syyllisyyden aalto väräytti Tuhkatassun turkkia, ja hän suuntasi pikaisesti kullankeltaiset silmänsä sivuun.
“Anteeksi, ei olisi pitänyt tulla puhumaan sinulle juuri nyt. Jos vain suostut puhumaan kanssani, voisimme yrittää huomenna uudestaan.”
Tuhkatassu kääntyi jo lähteäkseen, mutta tunsikin äkillisesti jonkin koskevan hänen takakäpäläänsä. Hän käänsi päänsä, ja näki Hiekkakynnen nousseen pystyyn, ja seisovan aivan hänen takanaan.
“Hiekkaky-nsi..?” oppilas miltei kuiskasi, ääni värähtäen kesken kaiken.

Vaikka Hiekkakynsi ei juuri nyt pystynyt puhumaan, sai hän kuitenkin välitettyä ajatuksensa Tuhkatassulle enemmän kuin hyvin. Naarassoturi oli silmänräpäyksen verran tuijottanut entistä pesätoveriaan silmiin, ja ennen kuin Tuhkatassu kerkesi edes muodostamaan ajatusta, oli vanhempi naaras jo astellut hänen sivulleen ja painanut päänsä tummaa lapaa vasten. Oppilas jännittyi hetkeksi, mutta antoi sitten lihastensa rentoutua pikkuhiljaa, ja lopulta kiersi häntänsä varovasti Hiekkakynnen hännän ympärille. Soturi ei vastustellut, puski päätänsä vain kovempaa Tuhkatassua vasten, ja oppilas oli kuulevinaan pienen nyyhkäyksen. Muuten hän ei olisi uskonut korviaan, mutta hän tunsi myös pienen nytkähdyksen lapaansa vasten.
“Puhutaanko huomenna, kun olet suorittanut vartiovuorosi?” Tuhkatassu kysyi, ajatuksensa samaan aikaan laukaten ympäriinsä, mutta myös sumuisina ja tavoittamattomina. Hänen sydämessään tuntui pieni liikahdus, kun Hiekkakynsi vetäytyi hieman kauemmas ja nyökkäsi, tuijottaen samalla maata kohden.
“Nähdään aamulla, Hiekkakynsi”, oppilas sai juuri ja juuri suustansa ulos ja lähti sitten kohti oppilaiden pesää, koittaen käydä nukkumaan mahdollisimman hiljaa ollakseen herättämättä veljeään.

Seuraavana aamuna Tuhkatassu nousi tavallista nopeammin pedistään, heti kun sai silmänsä räpyteltyä auki. Hiillostassu istui hänen vieressään nuolemassa karvojaan sileäksi, ja Tuhkatassu arveli heränneensä veljen nousemiseen. Myös samassa kasassa heidän kanssaan nukkunut Sykkyrätassu näytti heräämisen merkkejä. Sisarukset eivät kuitenkaan puhuneet vielä mitään, vaan avasivat suunsa vasta päästyään ulos leiriin.
“Miten Hiekkakynnen kanssa meni?” Hiillostassu kysyi, katsellen samalla ympäri leiriä käveleviä sotureita. Olkiväre oli jo tietenkin hereillä, ilmeisesti jakamassa aamun partiovuoroja. Kaikkien kolmen sisaruksen mestarit olivat juuri juttelemassa hänelle.
“Minä- en tiedä, hyvin, luulisin? Puhumme tänään kun hän oikeasti pystyykin puhumaan. Ei hän vihaiselta vaikuttanut.”
Sykkyrätassu naukaisi innokkaasti kuultuaan sisarensa sanat:
“Minähän sanoin! Tiesin että hän leppyy sinulle!”
Tuhkatassu hymyili, ja sai töykkäisyn kylkeensä Sykkyrätassulta. Hiillostassu istui heidän vieressään ja pudisteli päätään, mutta Tuhkatassu tiesi veljenkin olevan iloinen hänen puolestaan.
“Mitä teillä on nyt ohjelmassa?” kilpikonnakuvioinen oppilas kysyi sisaruksiltaan, ja kääntyi katsomaan Hiillostassua.
“Sinulla ainakin on metsästyskoe tänään? Toivottavasti se menee hyvin!”
“Kiitos”, Hiillostassu mutisi ja käänteli hännänpäätään hermostuneesti. Myös Sykkyrätassu onnitteli heidän veljeään, ennen kuin jatkoi:
“Minulla on tänään taisteluharjoitukset, pääsen näyttämään Koivulehdelle kuinka olen edistynyt!”
Tuhkatassu hymyili ja katseli sisarensa työntelevän kynsiään ulos puhuessaan. Hänellä itsellään olisi vuorossa rajapartio, kunhan mestarit vain lopettelisivat keskusteluaan Olkiväreen kanssa. Oppilaan teki mieli mennä etsimään Hiekkakynsi, mutta naaras oli todennäköisesti nukkumassa valvotun yön jäljiltä. Hänen pitäisi odottaa iltapäivään.

Hetken kuluttua mestarit tulivat hakemaan oppilaansa. Kaikki lähtivät leirin suulta omiin suuntiinsa, Hiillostassu kahdestaan Aamulaulun kanssa, Kaikutassun mestareineen liittyessä Sykkyrätassun seuraan, ja partioon Taivasklaanin rajalle mukaan tulivat Huurutassu ja Ohdaketassu. Huurutassun kanssa Tuhkatassu keskusteli partion aikana enemmänkin, kun taas Ohdaketassu ei osallistunut jutusteluun hirveästi. Tuhkatassu arveli pienikokoisen kollin olevan hermostunut, sillä tämä oltiin vastikään vasta nimitetty oppilaaksi, eikä varmastikaan ollut käynyt ainakaan montaa kertaa vielä partioimassa. Heidän mestarinsa, Kuunvalo, Kyyhkytuuli, sekä tietenkin Tuhkatassun oma mestari Liekkilehmus, kertoilivat paljon enemmän reviirin paikoista partion aikana kuin normaalisti, selkeästi opettaakseen Ohdaketassua, vaikka tämä oli varmastikin käynyt jo kiertämässä reviirin aiemmin.

Partio sujui mukavasti, rajat merkattiin eikä missään näkynyt ongelmia. Kuitenkin heidän palatessaan leiriin, Tuhkatassun mieliala laski, sillä Hiekkakynttä ei näkynyt vieläkään missään. Naaras ei tiennyt oliko soturi edelleen nukkumassa, vaiko lähtenyt johonkin sillä aikaa kun hän oli ollut partioimassa. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään, joten Tuhkatassu vain vaelteli ympäri leiriä ilman tekemistä, käyden tervehtimässä klaanin pentuja sen aikaa kun kuningattaret antoivat hänen pentutarhassa viettää aikaa, ja kävi jopa kysymässä tarvitsivatko klaaninvanhimmat apua johonkin. Liekkilehmus oli sanonut hänelle ettei partion jälkeen olisi toistaiseksi tekemistä ja hän voisi vaikka käydä päiväunilla, mutta juuri nyt tylsyys valtasi Tuhkatassun niin pahasti että hän oli levottomuuttaan valmis jopa nyppimään kirppuja vanhusten turkeista. Hänen harmikseen - tai toisaalta ehkä onnekseen, Salamatassu oli juuri edellisenä päivänä käynyt hoitamassa Lehtimyrskyä vaivanneet kirput, eikä muilla klaaninvanhimmilla ollut valitettavaa. Onneksi Sykkyrätassun palattua taisteluharjoituksista hän sai itselleen hieman seuraa.

Illan alkaessa hämärtyä, kuului Unitähden kutsu klaanikokoukseen. Tuhkatassu valpahtui silmänräpäyksessä, ja hän nieli nopeasti alas palasen oravaa jota oli ollut jakamassa sisarustensa kanssa. Tämä orava oli yksi Hiillostassun nappaamista saaliseläimistä, jonka veli oli ehdottomasti halunnut jakaa Sykkyrätassun ja Tuhkatassun kanssa. Vasta suunnatessaan Virtakivelle Tuhkatassu näki Hiekkakynen ensimmäistä kertaa päivän aikana, ja totta puhuen hänet valtasi pieni pettymys- miksei soturi ollut etsinyt häntä käsiinsä aiemmin? Hänen pitäisi mennä puhumaan tälle kokouksen jälkeen.

“Ihmettelette varmaan, miksi olen kutsunut teidät koolle. Minulla on hyviä uutisia- tänään, klaanimme saa kolme uutta soturia!”
Klaanikissat hurrasivat, ja Tuhkatassun turkki nousi pystyyn. Tarkoittiko tämä heitä?
“Koivulehti, Aamulaulu, Liekkilehmus. Astuisitteko esiin”, Unitähti pyysi, ja ilo kulki pitkin Tuhkatassun kehoa. Tämä todellakin tarkoitti heitä.
“Kaikki teistä olette kouluttaneet oppilaanne hyvin, ja nyt on heidän aikansa tulla sotureiksi. Hiillostassu, Sykkyrätassu, Tuhkatassu, tulisitteko mestareidenne luo.”
Tuhkatassu yritti kävellä mahdollisimman tyynenä klaanin eteen, mutta ei kyennyt estämään häntäänsä poukkoilemasta puolelta toiselle. Hänen katseensa osui klaanitovereiden joukossa olevaan Pikimustaan, heidän emoonsa, joka näytti samaan aikaan hyvin hyvin ylpeältä ja onnelliselta, mutta jonka silmistä paistoi myös suru. Vatukkaviiksen, heidän isänsä, olisi kuulunut olla Pikimustan vieressä katselemassa pentujensa nimitystä sotureiksi.
“Koivulehti, oletko sitä mieltä että oppilaasi Sykkyrätassu on nyt oppinut tarpeeksi klaanimme tapoja ja taitoja saadakseen soturinimensä?”
“Kyllä, Unitähti.”
“Siinä tapauksessa, Sykkyrätassu. Tästä lähtien sinut tullaan tuntemaan Sykkyräruusuna, ja hyväksymme sinut klaanin täydeksi soturiksi.”
Klaani hurrasi Sykkyräruusulle, ja Tuhkatassu katseli kuinka sisko röyhisteli rintaansa ylpeän näköisenä. Kuinka kaunis nimi tälle oltiinkaan annettu.
Odotettuaan huutojen laantumista, Unitähti jatkoi:
“Aamulaulu, onko oppilaasi Hiillostassu nyt saavuttanut kaikki tarvitsemansa tiedot ja taidot tullakseen soturiksi?”
“Kyllä, Unitähti.”
“Hiillostassu, sinut tullaan tästä edespäin tuntemaan nimellä Hiillosnaama, ja olet nyt virallisesti klaanimme soturi.”
Hurraukset jatkuivat, tällä kertaa Hiillosnaamalle, eikä Tuhkatassu voinut olla miettimättä kuinka osuvan nimen hänen veljensä oli saanut.
“Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, Liekkilehmus. Uskotko että oppilaasi Tuhkatassu on valmis koulutuksessaan, ja ansainnut soturinimensä?”
“Kyllä, Unitähti.”
“Tuhkatassu, tästä päivästä lähtien, sinun nimesi tulee olemaan Tuhkatäplä, ja klaani tulee hyväksymään sinut soturina.”
Tuhkatäplä katseli klaanitovereitaan, jotka huusivat nyt puolestaan hänen nimeään. Tätä päivää hän on odottanut. Nyt se vihdoin saapui.

Ennen klaanikokouksen lopettamista, sekä uniyö että heidän mestarinsa tulivat koskettamaan tuoreiden sotureiden neniä, jonka jälkeen heidät ohjeistettiin leirin vartiovuoroon. Tuhkatäplä ei ollut ikinä kokenut sellaista ylpeyden tunnetta kuin istuessaan leirin suuaukolle vahtimaan yötä. Hän kihisi innosta, mutta ei tietenkään voinut ilmaista sitä sanallisesti, joten hän joutui tyytymään häntänsä ja tassujensa liikutteluun. Hän oli jopa kerennyt unohtaa aikeensa käydä puhumassa Hiekkakynnelle, kunnes vaalea naaras ilmestyi leirin suuaukolle, ja Tuhkatäplä ymmärsi millainen olo naaraalla oli ollut edellisenä iltana.
“Onnea Sykkyräruusu, Hiillosnaama. Hei, Tuhkatäplä.”

//VIHDOIN, se nimitys tapahtui lol. En yhtään tiiä mitä mieltä oon tästä tarinasta, mut sentään kirjotin XD

LUKU ???
Tervetuloa, sinä kaunein maailmassa

Pimeydenvaras oli huolesta kankea. Kulosydän oli jälleen tiineenä, ja vaikkei se ollut kuningattaren ensimmäinen kerta, Pimeydenvarasta jännitti silti. Kulosydän itse oli asiasta aivan rauhallinen ja tyyni, eikä vaikuttanut jakavan kumppaninsa huolta ja ahdistusta millään tasolla.
“Sinä olet aivan hermona”, Kulosydän hymähti Pimeydenvarkaalle, joka oli juuri tuonut hiiren kumppanilleen ja jäänyt sitten kuningattarien pesään hyysäämään Kulosydämen ympärille.
“Onhan sinulla nyt varmasti kaikki hyvin? Olet syönyt tarpeeksi? Ei ole mitään epämääräisiä kipuja tai tuntemuksia tai-”
“Kaikki on paremmin kuin hyvin”, Kulosydän kehräsi ja kosketti hännänpäällään Pimeydenvarkaan kylkeä. “Erinomaisesti, suorastaan. Eikö sinulla ole soturin tehtäviä suoritettavana?”
“Ne voivat odottaa”, Pimeydenvaras irvisti. Hänen oli tarkoitus käydä tänään Havuturkin ja tämän oppilaan Tummatassun kanssa saalistamassa. “Sinä olet nyt tärkeämpi.”
“Eiköhän Kulosydän tarvitse nyt unta”, pesän toisessa päädyssä makoileva Sarastuskatse hymähti lempeästi. “Olet pitänyt hänestä hyvää huolta, Pimeydenvaras.”
Pimeydenvaras kääntyi katsomaan entistä mestariaan. Sarastuskatse oli aikoinaan opettanut Pimeydenvarasta ja tehnyt tästä kuin ihmeen kaupalla yhden Varjoklaanin taidokkaimmista sotureista siitä huolimatta, että Pimeydevaras oli ollut kenties koko klaanin vaikein ja inhottavin oppilas. Sarastuskatseen kasvoissa näkyi yhä hento arpi, joka Pimeydenvaras oli tähän kynsinyt oppilaana.
“Niin, minulla on kaikki aivan hyvin”, Kulosydän sanoi. “Menehän nyt siitä, tai saat sanomista Valotähdeltä ja Jokiväteeltä.”
Silti Pimeydenvaras epäröi vielä. Hän tiesi kyllä, että Kulosydän pärjäsi aivan hyvin yksinään hetken - sitä paitsi hän ei edes ollut yksin - mutta Pimeydenvarasta kalvoi pelko siitä, että jotai pahaa tapahtuisi, jos hän lähtisi ulos leiristä.
“Minä pidän hänestä huolta”, Sarastuskatse sanoi, kenties huomaten entisessä oppilaassaan hiljalleen kasvavan ahdistuksen. “Vai etkö sinä luota omaan mestariisi?”
“Et sinä enää minun mestarini ole…” Pimeydenvaras mumisi, mutta huokaisi sitten. “Hyvä on, hyvä on… mutta minä tulen heti takaisin, kun vain pystyn, onko selvä?”
“Selvähän se”, Kulosydän hymähti.
Pimeydenvaras nuolaisi kumppaninsa korvaa vielä kerran ennen kuin loikkasi ulos pentutarhasta. Hän siristeli hetken silmiään auringonvalolle, joka iski hänen kasvoihinsa heti hänen päästyään ulos. Vaikka lehtikadon päivät olivat olleet kylmiä ja pilvisiä, viime aikoina aurinko oli paistanut huomattavasti enemmän, ja Pimeydenvaras toivoi sen olevan merkki lähestyvästä hiirenkorvan ajasta. Pennut tulevat tarvitsemaan paljon pulskaa riistaa…
“Pimeydenvaras!”
Valkea kolli kääntyi katsomaan kohti leirin keskikohtaa. Jokiväre lähestyi häntä ripeällä vauhdilla, häntä korkealla ilmassa.
“Niin?”
“Tarvitsemme vielä yhden rajapartion tähän aamuun. Sinä saat johtaa sitä”, Jokiväre sanoi käskyttävään sävyyn.
Pimeydenvaras ei tykännyt siitä, kun häntä käskyteltiin ja määräiltiin, ja ehkä normaalisti hän olisi sanonut jotakin piikikästä vastaan - välittämättä siitä, että puhui varapäällikölleen. Olihan Pimeydenvaras sitä paitsi Jokivärettä vanhempi.
Mutta tällä kertaa Pimeydenvaras vain räpäytti silmiään. “Jaa. Mitään väliä sillä, keitä otan mukaani?”
“Ei. Kunhan otat mukaasi ainakin pari soturia. Kiertäkää Myrskyklaanin vastainen raja”, Jokiväre sanoi.
“Sen Myrskyklaanin tunkeilevan partion takia, veikkaisin?” Pimeydenvaras kysyi. Joitakin auringonkiertoja aiemmin eräs myrskyklaanilainen partio oli tullut Varjoklaanin puolelle saalistamaan riistaa.
Jokiväre väräytti korvaansa. “Kyllä. Vaikka Valotähti ei aio nostaa asiasta isoa mekkalaa, haluan varmistaa, etteivät myrskyklaanilaiset enää tunkeile reviirillemme.”
“Eivät he minun vahtivuorollani tänne pääse”, Pimeydenvaras tokaisi, haukotteli ja venytteli sitten etutassujaan. Jokiväre näytti siltä kuin olisi halunnut todeta vielä jotain - Pimeydenvaras oli näkevinään tämän silmissä jonkinlaista paheksuntaa - mutta lopulta tämä lähti jatkamaan varapäällikön hommia muualle.
Pimeydenvaras irvisti. Ei hänellä varsinaisesti ollut mitään Jokivärettä vastaan, sillä olihan tämä hyvä varapäällikkö, mutta ei kolli tästä erityisemmin pitänytkään. Toisaalta, oliko hän pitänyt melkein yhdestäkään varapäälliköstä, joka oli hänen aikanaan ollut? Eipä juurikaan, eikä Pimeydenvaras epäillyt asian muuttuvan tulevaisuudessa miksikään. Hän ja varapäälliköt eivät tulleet koskaan täysin toimeen. Niin se vain oli.
Kolli tähysti leiriä pistävällä katseellaan. Kenet hän ottaisi partioon? Hän ei uskonut rajalla sattuvan minkäänlaista tappelua, sillä tuskin myrskyklaanilaiset hetkeen uskaltaisivat palata Varjoklaanin reviirillä, mutta hän aikoi silti ottaa mukaansa tarpeeksi kissoja. Miksi ei? Jos hän kerran oli partion johdossa ja sai valita itse kenet olisivat mukana, miksei hän tekisi siitä mahdollisimman mielenkiintoista?
Pimeydenvaras huomasi Havukatseen kävelemässä kohti tuoresaaliskasaa ja nousi tassuilleen. Hän käveli tummanruskean soturin ja riistakasan väliin pysäyttäen Havukatseen matkan siihen. “Hei.”
Havukatse päästi voihkaisun. “Pimeydenvaras, hei. Älä vain sano, että-”
“Sinut on käsketty partioon kanssani”, Pimeydevaras virnisti. Eihän kukaan häntä käskenyt ottamaan Havukatsetta, mutta sitä tämän ei tarvinnut tietää.
“Älä viitsi.”
“Se on klaanivelvollisuutesi.”
“Ottaisin Taivalsielun mukaan. Hän on täysin toimeeton.”
Pimeydenvaras vilkaisi Taivalsielua, joka jutteli jotakin Surulinnun kanssa. Oli totta, että soturi ei näyttänyt lainkaan kiireiseltä, mutta Pimeydenvaras nautti liikaa Havukatseen kiusoittelusta. Lisäksi, Taivalsielu ei ollut vieläkään tottunut rajapartioissa olemiseen. “Hän näyttää tarpeeksi kiireiseltä minun mielestäni.”
“Pimeydenvaras, ystäväni, ole niin kiltti.”
Pimeydenvaras kallisti päätään. “Saat valita kolmannen kissan partioon, jos tulet mukaani.”
Havukatse katsoi alas Pimeydenvarkaaseen ja vaikutti punnitsevan vaihtoehtojaan. Sitten hän virnisti pienesti. “Ahomyrsky.”
“Ahomyrsky?” Pimeydenvaras oli yllättynyt Havukatseen valinnasta, mutta kohautti lopulta lapojaan. “Selvä. Ahomyrsky siis. Sinähän voit käydä hakemassa hänet. Minä etsin Jäkälätäplän ja Sillitassun.”
Pimeydenvaras ei jäänyt odottamaan Havukatseelta minkäänlaista vastausta, vaan suuntasi kohti oppilaiden pesää, missä arveli Sillitassun olevan. Sillitassu - yhdessä mestarinsa Jäkälätäplän kanssa - oli ollut juuri siinä partiossa, joka oli löytänyt myrskyklaanilaiset tunkeilijat. Ehkä juuri siksi Pimeydenvaras halusi ottaa heidät mukaan. Lisäksi, Sillitassu oli yksi ainoista oppilaista, joita Pimeydenvaras sieti sillä hetkellä. Ehkä jopa ainoa.
“Sillitassu?” Pimeydenvaras tunki päänsä oppilaiden pesään. “Partio kutsuu.”
Sillitassu oli pesän perällä, haukottelemassa. “Partio?”
“Rajapartio”, Pimeydenvaras sanoi ja näki kuinka pienen, vaaleanharmaan oppilaan silmät alkoivat loistaa. “Käydään katsomassa Myrskyklaanin vastainen raja lävitse.”
“Selvä!” Sillitassu alkoi heti nousta ylös, ja Pimeydenvaras väisti pois pesän suulta. “Kai Jäkälätäpäl tulee myös?”
“Heti kun löydän hänet jostain”, Pimeydenvaras mumisi. Edes hän ei ollut niin töykeä, että veisi jonkun oppilaan partioon ilman että konsultoi ensin tämän mestaria. “Ah, tuollahan hän on Havukatseen ja Ahomyrskyn seurassa. Mennään.”
Pimeydenvaras jolkutti kolmen soturin luokse ja tervehti Jäkälätäplää sekä Ahomyrskyä pienellä nyökkäyksellä. Partio oli koossa, ja se vaikutti täydelliseltä tai ainakin tarpeeksi hyvältä Pimeydenvarkaalle, joka oli tunnetusti tarkka siitä keitä otti mukaansa - piirre, josta Jokiväre tuntui moittivan häntä.
“Haenko Tummatassun?” Havukatse kysyi. Tottakai hän kysyi, olihan hän Tummatassun mestari.
“Älä.” Pimeydenvaras sanoi. “Hän on ärsyttävä. Ja töykeä.”
“Niin olet sinäkin.”
Jäkälätäplä ja Ahomyrsky vaihtoivat nopeita katseita. Vaikka Pimeydenvaras osasi olla ärsyttävä ja töykeä, kukaan ei yleensä halunnut sanoa asiasta mitään kollille itselleen. Pimeydenvaras oli tunnettu terävästä kielestään, eikä kukaan halunnut saada kollin piikittelyä niskaansa. Havukatseen sanat tulivat siis yllätyksenä muille, mutta koska hän oli Pimeydenvarkaan yksi harvoista ystävistä, Pimeydenvaras vain pyöräytti silmiään.
“Partio on jo täynnä. Olisit valinnut hänet, etkä Ahomyrskyä”, Pimeydenvaras virnisti ja sai sanoillaan aikaan huokauksen Havukatseelta. “Mennään.”
Pimeydenvaras lähti johdattamaan partiota ulos leiristä. Vaikka kolli oli pieni - partion jäsenistä vain Sillitassua isompi - hän piti päänsä pystyssä ja häntänsä ylhäällä kulkiessaan kissajoukon keulassa. Havukatse kulki hänen vierellään, Ahomyrsky ja Sillitassu takanaan. Jäkälätäplä piti perää.
“Kierrämme Myrskyklaanin kanssa jakamamme rajan kokonaan lävitse. Jokiväre haluaa varmistua siitä, ettei myrskyklaanilaisia partiota ole enää tullut reviirillemme, joten pitäkää korvat ja kuonot auki”, Pimeydenvaras ohjeisti.
“Luuletko, että myrskyklaanilaiset ylittäisivät rajan uudelleen?” Ahomyrsky kysyi.
“En.” Pimeydenvaras väräytti korvaansa. “Elleivät he sitten ole juuri niin hiirenavioisia kuin heistä puhutaan.”
“Heitä ei kyllä käy kateeksi nyt kun Tuuliklaani on majoittunut heidän luokseen. Riista on muutenkin vähissä”, Havukatse sanoi. “Miettikää nyt, jos me joutuisimme pitämään toista klaania leirissämme ja ruokkimaan heitä.”
“Tuuliklaanilaiset ovat kyllä vaikuttaneet osallistuvan partioihin sen perusteella mitä minä olen nähnyt ja kuullut, joten ei Myrskyklaani nyt ihan heitä ruoki”, Jäkälätäplä huomautti.
“Sama se minulle on, mitä Tuuliklaani tekee tai ei tee kunhan he eivät tule Varjoklaanin puolelle”, Pimeydenvaras tuhahti.
Keskustelu kuoli siihen paikkaan. Rajapartio jatkoi hiljaista matkaansa kohti Myrskyklaanin reviiriä. Pimeydenvaras oli johdattanut heidät ensin kohti järveä ja he palaisivat takaisin leiriin kaksijalkojen viherlehtipaikan kautta - siten matka menisi kaikista helpoiten, sillä olihan heilä koko Myrskyklaanin puoleinen raja katsottavana lävitse.
Matka järvelle oli nopea ja yksitoikkoinen. Aiemmat partiot olivat tasoittaneet maahan lumisen polun, jota pitkin oli helppo kävellä, eikä kulunut aikaakaan, kun ensimmäiset Myrskyklaanin hajut alkoivat leijailla partiota kohti. Pimeydenvaras nyrpisti nenäänsä, kun he saapuivat rajalle. Selkeästi Myrskyklaanin partio oli juuri käynyt vahvistamassa hajumerkkejä.
“Myrskyklaanin partio on ollut täällä aiemmin”, Ahomyrsky sanoi ensimmäisenä ja haisteli ilmaa. “Siitä ei taida olla kauaa.”
Sillitassu nuuhki myös ilmaa ja nyrpisti sitten nenäänsä samalla tavalla kuin Pimeydenvaras oli tehnyt. “En kai haista niistä samoja kissoja, jotka silloin ylittivät rajan.”
“Ei, he eivät taida olla tässä partiossa mukana”, Jäkälätäplä tuumi päätänsä nyökytellen. “Hyvin haistettu, Sillitassu. On hyvä pistää muistiin muiden kissojen yksilöllisiä hajuja. Se voi tulla tarpeeseen tulevaisuudessa.”
“Esimerkiksi”, Havukatse aloitti, innoissaan saadessaan mahdollisuuden opettaa oppilasta, “jos reviirillä on toisen klaanikissan hajua, voit tunnistaa kenelle haju kuuluu! Se auttaa syyllisen löytämisessä.”
Pimeydenvaras haisteli hajumerkkejä ja tunnisti vain osan niistä - eipä sillä, ei häntä oikeastaan kiinnostanut keitä myrskyklaanilaisia partiossa oli ollut. Osallistumatta muiden keskusteluun, Pimeydenvaras alkoi jättämään omia hajumerkkejään rajalle samalla, kun partio jatkoi matkaansa.
He olivat melkein jo saapuneet kaksijalkojen viherlehtipaikkaan, kun Myrskyklaanin puolelta jostain edestä kuului kissojen puhetta ja kevyttä nauruskelua. Pimeydevaras osasi heti vilkaista vierellään kulkevaa Havukatsetta, jonka heristeli korviaan ja vilkuili kohti viereisen klaanin reviiriä: Havukatse oli tunnettu hänen suhteistaan muihin klaaneihin. Vaikka soturi oli äärimmäisen uskollinen omalle klaanilleen, hän tunsi paljon kissoja erityisesti Myrskyklaanista ja Jokiklaanista.
Kun Havukatse alkoi haistella ilmaa, Pimeydenvaras huokaisi, mutta ei sanonut mitään. Ei edes silloin, kun Havukatse alkoi kävellä hieman lujempaa eteenpäin jättäen muun partiosta taaksensa.
“Mihin hänelle tuli kiire?” Ahomyrsky ihmetteli Pimeydenvarkaan takana.
Pimeydenvaras heilautti häntäänsä ärtyneenä - ei Ahomyrskyn kysymykselle, vaan Havukatseelle. “Etsimään myrskyklaanilaisia. Hän kai haistoi jonkun tutun.”
“Tyypillistä”, Jäkälätäplä huokaisi.
Hetken päästä loputkin partiosta löysi myrskyklaanilaiset ja heidän seurassaan olevan Havukatseen. Havukatse jutteli kirjavalle naaraalle, jonka Pimeydenvaras tunnisti Kipinähohteeksi - Myrskyklaanin uusin soturi. Partiossa olivat myös Tuiskumarja oppilaansa Säihkytassun kanssa, sekä vielä yksi soturi ja todennäköisesti tämän oppilas, mutta heitä Pimeydenvaras ei tunnistanut.
Pimeydenvaras aisti, kuinka Sillitassu ja Ahomyrsky hänen takanaan jännittyivät kuin odottaen - tai ehkä peläten - taistelun alkamista.
Jäkälätäplä astui eteenpäin, lähemmäs Havukatsetta, ja piti katseensa myrskyklaanilaisissa. “Tervehdys.”
“Hei vain”, Pimeydenvarkaalle tuntematon, tummanharmaa soturi tervehti Jäkälätäplää ja muita varjoklaanilaisia. “Rajapartiossa tekin?”
“Jonkun pitää varmistaa, ettei Myrskyklaani enää ylitä rajaa meidän puolellemme”, Jäkälätäplä huomautti, mutta hänen äänessään oli keveyttä: ei hän yrittänyt saada taistelua aikaan.
Tihkuviiksi naurahti Jäkälätäplän sanoille. “Pahoittelut siitä…”
Pimeydenvaras väräytti korviansa Tihkuviiksen sanoille ja käveli Havukatseen luokse. Ruskea koll jutteli innostuneena Kipinähohteen kanssa, eikä aluksi huomannut pienikokoisen ystävänsä saapumista ennen kuin Kipinähohde kääntyi katsomaan Pimeydenvarasta.
“Hei! Minä olen Kipinähohde”, naaras esitteli itsensä. Turhaan.
“Tiedän.” Pimeydenvaras tuijotti jäisillä silmillään Kipinähohdetta.
“Ai.”
Havukatse nauroi. “Tässä on Pimeydenvaras, josta olen kertonut. Älä ota hänen sanojaan - tai katsettaan - pahalla.”
“Ooh, sinä olet siis Pmeydenvaras!” Kipinähohde hihkaisi. “Olet tosiaan pikkuruinen, hih.”
Pimeydenvarkaan kurkusta kuului pieni murahdus ja hänen häntänsä piiskasi ilmaa. Jos hän jotain vihasi, se oli pieneksi kutsuminen. “Ja silti minä voittaisin sinut taistelussa hetkessä. Haluatko kokeilla? Lyödä vetoa?”
“Hei, hei, hei, rauhassa nyt kaikki. Emme me tänne tulleet taistelua haastamaan”, Havukatse rauhoittelu Pimeydenvarasta, jonka katse oli muuttunut hyiseksi. “Kipinähohde, oli kiva nähdä sinua pitkästä aikaa. Jutellaan lisää sitten kun nähdään. Minusta tuntuu, että meidän on nyt parasta jatkaa matkaa… Mennään, Pimeydenvaras. Hei, te muut, partio jatkaa matkaansa!”
Jäkälätäplä, Ahomyrsky ja Sillitassu sanoivat nopeat viimeiset sanat myrskyklaanilaisille ja loikkivat sitten jo pois kävelevien Havukatseen ja Pimeydenvarkaan luokse. Pimeydenvarkaan häntä piiskasi yhä ilmaa, eikä kenellekään jäänyt epäilystä siitä, että soturi oli hyvin ärsyyntynyt: ilmapiiri oli yhtäkkiä hyvin jännittynyt, kun Pimeydenvarkaasta huokui kiukkua. Kukaan ei sanonut mitään, ja matka jatkui hiljaisuudessa.
Lopulta Havukatse rikkoi hiljaisuuden. Olihan hän partiosta ainut, joka uskalsi niin tehdä. “Hei, älä ota Kipinähohteen sanoja pahal-”
“Sinä olet kertonut minusta hänelle ja päättänyt kaikista mahdollisista minua kuvailevista sanoista valita ‘pikkuruinen’”, Pimeydenvaras sanoi kylmällä, piikikkäällä äänellä ja heitti Havukatseeseen tappavan mullkaisun.
“Pitihän sinua nyt jotenkin kuvailla… Kipinähohde halusi tietää”, Havukatse selitteli. “Älä nyt ole niin vihainen asiasta. Kipinähohdekin on pieni, näithän sinä!”
Pimeydenvaras ei sanonut mitään, kiristeli vain hampaitaan. Havukatse huokaisi, ja antoi kuin ihmeen kaupalla asian olla. Kyllä Pimeydenvaras leppyisi, kunhan hänelle antoi vain aikaa unohtaa koko juttu.
Havukatse jättäytyi hieman Pimeydenvarkaasta taaksepäin, antaen ystävälleen tilaa, kuten hän tiesi tämän sitä tarvitsevan. Hiljaisuus partiossa ei kuitenkaan jatkunut, sillä Havukatse alkoi jutella Jäkälätäplän, Ahomyrskyn ja Sillitassun kanssa. Pimeydenvaras ei sanonut enää mitään koko partion aikana, vaan jatkoi matkaansa aivan partion edessä vaitonaisena ja yhä ärsyyntyneenä.

Seuraavana yönä Pimeydenvarkaan uni katkesi lyhyeen, kun joku tökki häntä kylkeen ja kuiski hänen nimeään kovalla äänellä. Kolli säpsähti hereille ja ravisteli päätään unisena, yrittäen avata silmiään hämmentyneenä yhtäkkisestä herätyksestä.
Heti kun Pimeydenvaras näki tyttärensä Virvatulen palavan katseen, hän tiesi mitä oli tapahtunut - tai tapahtumassa.
“Emo synnyttää”, Virvatuli sanoi.
Pimeydenvaras ei sanonut mitään. Hän pinkaisi tassuilleen, syöksähti ulos sotureiden pesästä tytär perässään ja juoksi pentutarhalle, jonka asukkaat oli tyhjennetty aukiolle. Kollin toinen tytär, Lumituhka, oli pesän ulkopuolella jännityneen oloisena, ja Pimeydenvaras vain vilkaisi tätä nopeasti pienen nyökkäyksen kera ennen kuin loikkasi sisälle pentutarhaan.
“Kulosydän!” Pimeydenvaras huudahti ja syöksyi kumppaninsa luokse nuolemaan tämän korviaan.
Kulosydämen ilme oli tuskastunut, mutta hän hymyili kirkkaasti nähdessään kumppaninsa luonaan. “Pimeydenvaras, sinä tulit.”
“Tottakai minä tulin. Onko sinulla kaikki hyvin? Tarvitsetko vettä?” Pimeydenvaras aloitti kysymystensä litanian, jonka Kulosydän nopeasti katkaisi.
“Lumituhka toi jo vettä”, Kulosydän sanoi, mutta älähti sitten kivusta kokiessaan erityisen voimakkaan supistuksen.
“Hyvä, hengitä syvään, Kulosydän. Sinä pärjäät loistavasti”, Surulintu sanoi kuningattarelle. “Pimeydenvaras, auta Kulosydäntä hengittämään.”
Pimeydenvaras teki työtä käskettyä. Hän tiesi sen verran, että osasi olla poissa Surulinnun tieltä, mutta auttoi tätä aina pyydettäessä. Synnytys eteni hitaammin kuin Kulosydämen ensimmäinen pentue, ja jokainen hetki siitä oli Pimeydenvarkaan mielestä tuskalias ja suorastaan kidutusta, mutta lopulta ensimmäinen pentu syntyi.
Se oli siro ja pienikokoinen kolli, väritykseltään enimmäkseen valkoinen, mutta turkissa oli myös harmaanruskeaa kasvoissa, tassuissa sekä hännässä. Pimeydenvaras ei voinut olla kehräämättä ja alkoi heti nuolla kollipennun turkkia vastakarvaan ennen kuin Surulintu ehti edes käskyttää häntä.
“Niin pieni…” Pimeydenvaras mumisi itsekseen, tuntien kummallisen lämmön piston sydämessään. Hänen pentunsa oli niin kaunis…
“Toinen pentu on tulossa! Tämä on isompi”, Surulintu sanoi, ja pian pentueen toinen pentu oli syntynyt maailmaan. “Virvatuli, nuole pentua vastakarvaan.”
Pimeydenvaras ei ollut edes huomannut, että Virvatuli oli tullut pesään. Oranssi, värikäs naaras nyökkäsi ja veti toisen pennun itseään vasten, alkaen heti nuolla sitä vastakarvaan.
Tämäkin pentu oli kolli, mutta ensimmäistä isompi. Pennun turkki oli likaisenvalkeaa, ja hänen kasvonsa, tassunsa ja häntänsä olivat kullanruskean ja mustan sävyissä - aivan kuten veljensä, vaikka hänen veljensä värisävy olikin harmaampi. Pimeydenvaras tuijotti pentua, kykenemättä siirtämään katsettaan hetkeen pois.
Pentu näytti aivan hänen veljeltään Roudalta. Veljeltä, joka lähti heidän kulkuri-isänsä mukaan juuri ennen oppilasseremoniaa. Veljeltä, jota Pimeydenvaras ei ollut nähnyt moniin, moniin kuihin ja johon hänellä oli vaikea suhde.
“Jatka pennun nuolemista!” Surulintu sanoi Pimeydenvarkaalle, joka hätkähti ja jatkoi heti ensimmäisen, harmaansävyisen pennun vastakarvaan sukimista.
Kulosydän vaikeroi. “Vieläkö tulee pentu?”
“Yksi vielä”, Surulintu sanoi. “Sinä pärjäät hyvin… tämän jälkeen saat lisää vettä, yrttejä ja ruokaa. Jaksa vielä hetki, Kulosydän.”
Kesti hetki ennen kuin kolmas pentu syntyi. Pimeydenvaras ei heti nähnyt miltä pentu näytti, sillä Surulintu suki tätä hetken vastakarvaan ennen kuin työnsi pennun Kulosydämelle, joka jatkoi heti pennun nuolemista. Sitten Surulintu lähti pois pesästä, todennäköisesti hakemaan Kulosydämelle voimaannuttavaa ruokaa.
Kolmas pentu oli myös kolli, pohjaväriltään valkoinen hänkin. Mutta toisin kuin kahdella ensimmäisellä pennulla, tämän pennun kuviointi oli hänen selässään: pennun selkä, kuten myös hänen kasvonsa ja häntänsä, oli harmaata sävyä, joka taittui lopulta ruskeaan.
“He ovat niin nättejä… täydellisiä…” Kulosydän kehräsi väsyneellä äänellä ja kaapi kaikki kolme pentua itseään vasten, nuolaisten jokaisen päätä hellästi, mutta rakkaudella.
“Niin ovat”, Pimeydenvaras kehräsi. “Kauniita. Niin kauniita.”
“Vau, ne ovat kaikki kolleja!” Virvatuli sanoi, meripihkan väriset silmät loistaen innosta. “Hei! Nyt minulla on kolme veljeä!”
“Niin on”, Kulosydän kehräsi.
“Menen kertomaan Lumituhkalle. Hän jäi ulos varmistamaan, ettei kukaan tule häiritsemään”, Virvatuli sanoi ja loikki pois ennen kuin hänen vanhempansa ehtivät edes sanomaan mitään. Vain hänen siskoaan huhuileva ääni kuului.
Pimeydenvaras katsoi pentuja. “Meidän pitää miettiä heille nimet.”
“Niin…” Kulosydän ei voinut lopettaa kehräämistä. “Mietin… olisiko tämä ensimmäinen Hämäräpentu? Tuo ruskeanharmaa väri muistuttaa hämärää, ja hänhän vähän näyttää sinultakin. Se sopisi hyvin sinun nimesi kanssa yhteen.”
“Se on täydellinen nimi. Hämäräpentu siis”, Pimeydenvaras kehräsi ja nuolaisi sekä Hämäräpentua että Kulosydäntä päälaelle. “Sitten… tuo toinen pentu.”
Kulosydän kohotti katseensa Pimeydenvarkaaseen ja hänen silmissään oli ymmärrystä, kuin hän olisi lukenut kumppaninsa ajatukset. “Sinä saat nimetä hänet.”
“Routapentu.” Se vain lipsahti Pimeydenvarkaan suusta. “Hän on… Routapentu. Käykö se?”
“Tottakai se käy”, Kulosydän naurahti ja nuolaisi Routapennun päälakea. “Routapentu… voi sinä olet niin pehmeä.”
Pimeydenvaras katseli kolmatta, harmaaselkäistä pentua. “Jaa’a, meillä on vielä tämä riiviö nimeämättä.”
“Et sinä heitä voi heti kutsua riiviöiksi”, Kulosydän naurahti.
“He ovat kuitenkin riiviöitä. Kyllä sinä sen tiedät.” Pimeydenvarkaan kasvoille levisi pieni virne. “Olisiko tämä pentu Vaelluspentu?”
Kulosydän räpäytti silmiään. “Melkein kuin isäsi Vaeltaja… oletko varma?”
“Olen.”
“Selvä sitten.” Kulosydän hymyili. “Hämäräpentu, Routapentu ja Vaelluspentu, tervetuloa maailmaan.”
Pimeydenvaras kehräsi ja painautui kumppaniaan vasten. Hän kiersi häntänsä pentujen ympärille vetäen niitä samalla lähemmäs Kulosydäntä. Hän muisti vain yhden aiemman hetken, kun hän oli ollut yhtä onnellinen kuin nyt: Virvatulen ja Lumituhkan syntyessä.
Ja nyt Pimeydenvarkaalla oli kahden upean tyttären lisäksi kolme upeaa poikaa.
“Tervetuloa Varjoklaaniin, Hämäräpentu, Routapentu ja Vaelluspentu.”

Toinen luku - Sun will shine

Kylmätassu kulki aivan emossaan kiinni. Hänen tassunsa palelivat, kun hän asteli sakeasssa lumipyryssä muiden kissojen kanssa. Tuuliklaanin kissat kulkivat kylmän pakkasen purressa kohti Myrskyklaanin reviiriä. Kylmätassu kuuli muutaman oppilaan takanaan epäilevän, että kokonainen klaani saisi jäädä Myrskyklaaniin. Kylmätassuakin epäilytti, mutta isä oli niin itsevarma siitä, että he saisivat turvan Myrskyklaanista.
Emokin oli varma. Hänen olemuksestaan paistoi väsymys ja pelko, mutta hän oli kenties jopa isääkin varmempi, että he saisivat apua Myrskyklaanista. Kylmätassu kuitenkin värähti. Entä jos Häivätähti sanoisi ei ja he joutuisivat takaisin Tuuliklaanin reviirille? Reviiri oli upottavan lumen peitossa ja leiri oli tuhoutunut lumivyöryn takia. Eivät he voisi Tuuliklaanissa olla, he jäätyisivät kuoliaiksi!
Tarinamieli huomasi poikansa hermostuneisuuden ja hellästi hännällään sipaisi Kylmätassun selkää. Oppilas vilkaisi emoon ja luimisti korvaansa. ”Minä… Ottaako Myrskyklaani meidät oikeasti? Entä jos he käännyttävät meidät takaisin tuhoutuneeseen leiriin?”
”Voi rakas”, Tarinamieli hymyili lempeästi ja nuolaisi poikansa päälakea. ”Myrskyklaani ottaa meidät kyllä. Me saalistamme heidän rinnallaan.”
”Myrskyklaani ei käännyttäisi koskaan hädässä olevia”, Ikiauringon ääni kajahti Kylmätassun korvissa. ”He auttavat aina.”
Kylmätassu nyökkäsi muutaman kerran, hänen äänensä hieman vaisu. ”Selvä…”
Tarinamieli hymyili taas ja pudisti päätään. ”Minun emoni kyllä pitäisi viimeistään huolen, että saisimme kaikki jäädä.”
”Täplätuuli?” Kylmätassu muisteli Tarinamielen emon nimen ja Tarinamieli nyökkäsi. Kylmätassua hermostutti entisestään. Hän tapaisi ensimmäistä kertaa isoemonsa. Tarinamieli oli aina sanonut Täplätuulen olevan yksi lempeimmistä kissoista. Tarinamieli kertoi emostaan aina rakastava katse silmissään. Kylmätassu ei rohjennut edes kuvitella tilannetta, jossa olisi eri klaanissa kuin emonsa. Tarinamieli oli ollut niin rohkea, kun oli jättänyt kaiken tutun taaksensa ja liittynyt Tuuliklaaniin kuita sitten. Kylmätassu tunsi itsensä niin säälittäväksi ja pelkuriksi. Ei hänestä olisi koskaan tekemään samanlaista tekoa. Hänen molemmat vanhempansa olivat niin rohkeita ja taitavia.
”Häivätähti antaa meidän kyllä jäädä”, Tarinamieli kehräsi sitten lempeästi. ”Hän saattaa näyttää pelottavalta, mutta ei hän apua tarvitsevia jätä pulaan.”
Kylmätassu nyökkäsi. Hän uskoi kyllä emonsa sanaan, mutta entä jos..? Entä jos Tuuliklaani olisikin tehnyt jotain, josta Myrskyklaani olisi suuttunut? Tai entäpä jos Tähtiklaani kieltäisi heidän jäämisensä Myrskyklaanin reviirille? Entä jos Häivätähti oli niin pelottava, että-
”Seis!” tuntemattoman kissan äänen kajahdus sai Kylmätassun karvat pörhistymään ja perääntymään emonsa käpälien taa suojaan. Kollia kismitti ja vapisevin askelin palasi emonsa vierelle.
Oranssivalkoinen kolli seisoi hieman kauempana puiden lomassa. Aamuauringon ensisäteet saivat hänen silmänsä hehkumaan aavemaisella tavalla ja hänen takaataan ilmestyi muutama muu kissa. Aamupartio, Myrskyklaanin aamupartio.
Oranssivalkoinen kolli asteli Pilvitähteä vastaan. He olivat liian kaukana, joten Kylmätassu ei kuullut hiiskaustakaan, mitä hänen isänsä puhui tälle Myrskyklaanin kissalle. Myrskyklaanilaisen katse kuitenkin pehmeni nopeasti ja pian hän johdatti koko Tuuliklaania Myrskyklaanin reviirin halki kohti heidän leiriään.
Vaikka maassa oli yhä lunta, maa tassujen alla oli paljon muhkuraisempaa kuin Tuuliklaanin vähäpuisilla nummilla. Kylmätassu kompuroi muutaman kerran maasta puskeviin juuriin. Miten ihmeessä Myrskyklaanin kissat oikein metsästivät tällaisessa paikassa? Maa oli epätasaista, täynnä juuria ja kiviä ja puita kohosi silmänkantamattomiin.
”Metsästitkö sinä tosiaan joskus täällä?” Haikaratassu kysyi heidän emoltaan, joka kehräsi huvittuneena pentujensa uteliaille katseille.
”Eihän täällä pysty juoksemaan!” Pääskytassu tokaisi silmäillessään puiden peittämää reviiriä. ”Puita ja suuria kiviä joka puolella!”
”Se meissä kaikissa onkin hienoa”, Tarinamieli maukui hymy huulillaa, ”me jokainen osaamme eri asioita. Myrskyklaanin kissat opettelevat vaanimaan puiden lomassa ja kiipeämään saaliinsa perässä puihin. Tuuliklaanissa me taas juoksemme tuulen lailla saaliimme perään.”
”Puissa?” Kylmätassun viikset värähtivät ja hän käänsi katseensa suoraan ylöspäin. Puuthan kohosivat hurjan korkealle! Kollioppilasta alkoi huimata pelkkä ajatuskin!
”Niin. Tuuliklaanin kissalle metsässä saalistaminen tuottaa vaikeuksia esteiden puolesta, mutta Myrskyklaanin kissa ei pysty juoksemaan yhtä kovaa kuin Tuuliklaanin kissa. He opettelevat eri saalistustekniikoita; saalistavat hiljaa piilossa ja hyökkäävät, kun on sopiva hetki. Tuuliklaanin nummilla he ovat taas haavoittuvaisia, kun taas Tuuliklaanin kissa juoksee helposti saaliinsa kiinni”, Tarinamieli kertoi pennuilleen. ”Ympäristö vaikuttaa meihin.”
Kylmätassu tuijotti emoaan suu hieman ihmetyksestä raollaan. Hän katseli taas ympärillään olevaa metsää, mutta näki sen nyt eri tavalla kuin ennen. Jos hän olisi syntynyt Myrskyklaaniin, hänellekin opetettaisiin metsästystä vaanien ja kiipeillen. He kaikki osasivat jotain, mitä toiset eivät. Siksi oli useampi klaani kuin vain yksi. Kylmätassu tunsi nyt oikeastaan jopa ihailua Myrskyklaanin kissoja kohtaan. He osasivat niin paljon, mitä Kylmätassu ei ollut edes ennen ajatellutkaan.
Kun kissajoukon vauhti hidastui, Kylmätassu kurtisti ihmeissään kulmiaan. Miksi he oikein pysähtyivät? Läikikäs oppilas kääntyi katsomaan emoaan kysyvästi.
”Olemme perillä”, Tarinamieli kuiskasi hänen korvaansa. Perillä? Eihän täällä ole mitään? Paitsi… Voimakas kissojen haju. Paljon kissoja. Mutta… missä ihmeessä?
Silloin Kylmätassu sen näki. Lumen peittämät puskat eivät olletkaan siinä sattumalta vaan ne oli rakennettu leiriä suojaamaan! Leiri oli noiden korkeiden lumikinosten siimeksessä. Kului hetki jos toinenkin kunnes Pilvitähti ilmoitti Häivätähden antaneen heidän jäädä Myrskyklaanin reviirille. Heidän tulisi saalistaa Myrskyklaanin kissojen kanssa ja kunnioittaa Myrskyklaanin reviiriä läsnäolonsa ajan. Kylmätassu ei laittanut vastaan. He olivat nyt toisen klaanin kotona, totta kai heidän tulisi kunnioittaa heidän kotiaan.

Tavattuaan Täplätuulen, emonsa emon, Kylmätassu oli aluksi säikähtänyt. Klaaninvanhimman turkki kun oli täynnä arpia ja hänen toinen silmänsä oli näkyvästi sokea, kun pupilli oli valkea. Nyt kun he olivat viettäneet aikaa yhdessä jo useamman kerran viimeisten auringonkiertojen aikana, Kylmätassu rakasti isoemoaan. Hän oli yksi lempeimmistä sieluista, jonka Kylmätassu tunsi. Hän kertoi paljon tarinoita, joita Kylmätassu ei ollut ennen kuullut, vaikka hän oli omalta emoltaan kuullut satoja. Aina päivän askareiden jälkeen Kylmätassu etsi Täplätuulen leiristä ja vietti tämän kanssa aikaa. Hänen seurassaan oli niin… rauhallista ja tuntui kuin kaikki huolet ja pelot katosivat pieneksi hetkeksi.
Myrskyklaani ei muutoin tuntunut kodilta. Täplätuulen seurassa oli toki toisin, mutta muutoin… Saalistaminen oli vaikeaa ja tuskaista, ympärillä oli paljon enemmän kissoja kuin koskaan ennen ja Kylmätassu ei muistanut edes puolien Myrskyklaanin kissojen nimiä. Metsässä oli niin paljon enemmän ääniä ja näkyvyys oli niin rajoittunut puiden takia. Kylmätassu kaipasi avointa nummea, kirkasta taivasta yllään ja tuulen hentoa virettä ympärillään. Metsässä kyllä tuuli, mutta se oli erilaista. Mukana oli uusia hajuja. Tuuli haisi erilaiselta ja kuulosti erilaiselta. Se ei ollut koti. Mutta se kelpasi.

Kävelyt omassa rauhassa metsän siimeksessä… Niissä oli kuitenkin sitä jotain. Täplätuuli oli niitä ehdottanut Kylmätassulle ja vaikka läikikäs oppilas olikin aluksi ollut epäileväinen, oli näistä kävelyistä tullut tapa. Jokin siinä, miten auringon säteet puskivat puiden lomasta kohti maata teki metsästä niin taianomaisen näköisen. Ei kolli koskaan kauas vaeltanut, pelkäsi eksyvänsä tai tulevansa hyökätyksi yksin ollessaan.
”Olet hiljainen”, ääni kutitti Kylmätassun korvia. Näissä kävelyissä oli myös se puoli, että Tuuliklaanin kissa pystyisi rauhassa keskustelemaan Ikiauringon kanssa. Ikiaurinko oli varoittanut, että itsekseen puhuminen saattaisi herättää kummastusta muissa kissoissa eikä Kylmätassu ihmetellyt sitä yhtään. ”Eikö klaanisi ole vieläkään palannut omalle reviirilleen?”
”Ei”, Kylmätassu vastasi samalla, kun ravisteli turkiltaan siihen laskeutuneet lumihiutaleet. Auringon säteet katosivat hiljalleen ja niiden tilalle saapui hento lumisade. ”Lumi peittää yhä leirin kokonaan.”
”Kaivakaa se esille”, Ikiaurinko sanoi. Hänen äänessään oli kuitenkin vitsikkyyttä eikä hän siis ollut ihan tosissaan.
”Kai jotkut soturit osittain sitä kaivavatkin esille”, Kylmätassu selitti. ”Mutta Pilvitähti on käskenyt olemaan varovaisia, ettei lumi sorru kenenkään päälle. Lumi onneksi sulaa jo hiljalleen pois.”
”Hyvä se on olla varovainen”, Ikiaurinko vastasi hyväksyvästi. ”Emmehän halua kenenkään kuolevan lumen alle.”
Kylmätassu vain humisi vastaukseksi. Hän oli pysähtynyt katsomaan kauempana olevaa pientä hiirtä, joka ei ollut huomannut Kylmätassua. Kolli painui matalaksi ja yritti kulkea mahdollisimman hiljaa ja huomaamattomasti kohti näkemäänsä saalista.
Kolli loikkasi kohti hiirtä, mutta tuttuun tapaan hiiri puikkelehti karkuun ja katosi lumeen hetkeä myöhemmin. Kylmätassu huokaisi ja pyyhkäisi lunta kynsillään turhautuneena.
”No? Mikä on?” Ikiaurinko kysyi.
”Minä- äh. Saalistaminen metsässä ei vain onnistu. Se on niin vaikeaa, ei se sovi minulle”, Kylmätassu mutisi kuoputtaen kynsillään lunta.
”Ei ainakaan tuolla asenteella”, Ikiaurinko vastasi tuhahtaen. ”Klaaneihin liittyy toisinaan niiden ulkopuoleltakin kissoja, ei se heidän veressään ole, miten he osaavat saalistaa. He sopeutuvat ympäristöönsä. Toki Tuuliklaanin kissojen kehot ovat sopeutuneet vuosien aikana juoksemiseen, mutta ei se estä oppimasta.”
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä?” Kylmätassu huokaisi epätoivoisena. ”Saan hädin tuskin koskaan mitään kiinni saalistusharjoituksissa! Olen Tuuliklaanista...”
”Voit joskus joutua tilanteeseen, jossa joudut saalistamaan muualla kuin nummilla ja avarassa”, Ikiaurinko sanoi jämäkästi. ”Sinä pystyt siihen kyllä. Pidi itsesi piilossa, kehosi matalana ja askeleesi varovaisina. Katse saalissa koko ajan, aivan kuten nummella. Yritä uudestaan. Sinä pystyt siihen. Emosikin pystyi. Jos olisit syntynyt Jokiklaaniin, osaisit jo uida. Se on opettelusta kiinni. Et ehkä ruumiinrakenteesi puolesta koskaan olisi parhain saalistaja metsässä, mutta ei se estä sinua oppimasta.”
Kylmätassu tuijotti tassujaan hetken aikaan. Ikiaurinko oli oikeassa. Kylmätassu oli ajatellut samaa silloin, kun Tuuliklaani oli tullut hakemaan turvapaikkaa Myrskyklaanista. Ja vaikka hän ei ollutkaan emonsa, hänen emonsa oli elävä todiste siitä, että asioita voi oppia.
”Hyvä on”, Kylmätassu veti syvään henkeä. ”Tai-taidat olla oikeassa.”
”Hyvä. Nyt kuuntele tarkkaan”, Ikiaurinko aloitti. ”Sinun tulee kulkea matalana, kuvittele itsesi osaksi maata tassujesi alla…
Kun Kylmätassu palasi takaisin leiriin, hän kantoi leukojensa välissä oravaa. Hän tunsi itsensä niin ylpeäksi, kun oli onnistunut saamaan saalista. Hänen mestarinsa tuli häntä vastaan ylpeä pilke silmissään.
Yön laskeutuessa taas kerran metsän ylle, Kylmätassu katseli ihaillen kohti taivasta. Puiden latvojen lomasta näkyi hieman öistä tähtitaivasta. Hän rakasti aina nummella katsella avointa tähtien asuttamaa taivasta. Jokin tähtien tuikkeessa toi hänelle rauhaa. Missä tahansa hän olikaan, tähdet olisivat aina hänen kanssaan.
Oppilas laski katseensa ja silmäili pienissä pesissä nukkuvia klaanitovereitaan. Myrskyklaanin leirin ulkopuolelle oli rakennettu Tuuliklaanin kissoille väliaikaisia leirejä, jotta kaikki mahtuisivat suojaan ja nukkumaan. Kylmätassu vilkaisi lähellään nukkuvia vanhempiaan ja huokaisi hieman. Kyllä he tästä selviäisivät ja pääsisivät pian kotiin taas. Hiirenkorva sulattaisi lumen pian pois. Ikiaurinko oli sanonut samaa.
Aurinko nousisi vielä.

LUKU 1
Aamuauringossa hymyilen / hyräilen, ilmassa leijailen

Laulupentu rakasti perhettään. Hänen mielestään hänen emonsa Laventelinenä oli kaikista paras emo koko maailmassa, ja hänen isänsä Liekkisade puolestaan maailman paras isä. He jaksoivat aina kuunnella Laulupennun puheensorinaa siitäkin huolimatta, ettei pentu oikein sanonut mitään järkevää ja kadotti punaisen lankansa toistuvasti. Mutta Laventelinenä tai Liekkisade ei koskaan pyytänyt Laulupentua olemaan hiljaa.
Vanhempiensa lisäksi Laulupentu tietenkin rakasti myös sisaruksiaan Ohdakepentua ja Viserrsypentua, jotka hekin jaksoivat kuunnella siskonsa puhetta - toki pentuina heidän kärsivällisyytensä ei aina riittänyt, mutta tätä Laulupentu ei pistänyt pahakseen. Hän tykkäsi enemmän leikkiä pentuetovereidensa kanssa kuin kertoa heille mitä lie päättömiä, pennun mielikuvituksesta kumpuavia ideoita.
Viime päivinä kolmen sisaruksen keskuudessa oli vallinnut jännittyneisyys ja odotus, sillä he kaikki tiesivät mitä olisi pian luvassa: oppilasseremonia. Jokainen pennuista reagoi seremonian odottamiseen hieman eri tavoin. Viserryspentu miltei tärisi innosta, Ohdakepentu oli normaaliakin hiljaisempi, ja Laulupentu ei oikein tiennyt miten päin olisi. Tottakai hän halusi olla oppilas ja lopulta soturi, mutta hän rakasti pentutarhan lämpöä, emonsa tuoksua, ja muiden pentujen kanssa leikkimistä. Eikö hän menettäisi tämän kaiken, kun siirtyisi oppilaiden pesään nukkumaan? Eikö hänelle tulisi ikävä entistä?
Mutta siinä samassa Viserryspentu loikkasi häntä päin, ja Laulupennun kaikki huolet katosivat kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.
“Ja näin Viserrysmieli voittaa tuuliklaanilaisen Laulukukan hurjassa kaksintaistelussa!” Viserryspentu hihkaisi painettuaan Laulupennun vasten maata. “Antaudu, Laulukukka!”
Laulupentu yritti rimpuilla irti veljensä alta. “Hei! Päästä minut!”
“Vain jos antaudut!”
Pieni naaraspentu yritti vielä pyristellä irti, mutta turhaan. Hänen katseensa osui Ohdakepentuun, joka tuijotti sisaruksiaan uteliaana. “Ohdakepentu, auta!”
“Älä edes yritä!” Viserryspentu uhmasi.
“Hei, ehkä sinun pitäisi päästää Laulupentu menemään, Viserryspentu”, Ohdakepentu sanoi. Hänen hännänpäänsä kääntyili, kenties hermostuneisuudesta.
Viserryspentu huokaisi, mutta loikkasi pois Laulupennun päältä. Laulupentu kampesi itsensä jaloilleen ja yritti sukia sekaisin mennyttä turkkiaan takaisin yhtä sileäksi kuin se oli aiemmin ollut.
“Meistä tulee kohta sotureita, mikä tarkoittaa sitä, että meidän on valmistauduttava ja harjoiteltava”, Viserryspentu sanoi täynnä intoa ja tarmoa. Hänen siniset silmänsä hehkuivat, ja Laulupennun mielestä hänen veljensä näytti jo oppilaalta.
Ohdakepentu hymyili rauhallista hymyään. “Meistähän tulee oppilaita kohta. Ja sitten me opimme kaiken tarvittavan.”
Laulupentu tunsi jännityksen värähtelevän hänen turkkiaan pitkin. Hän ei malttanut odottaa oppilasseremoniaa, mutta samalla koko asia hermostutti häntä. Kuka tulisi olemaan hänen mestarinsa? Mitä hän oppisi ensin? Entä jos hän ei osaakaan mitään? Pääsisikö hän nukkumaan Aurinkotassun kanssa samaan pesään? Voisiko hän silti vierailla emonsa ja isänsä luona? Entä jos hän näkisi painajaista ja kaipaisi emonsa lohtua?
“Oletteko te valmiita- Tähtiklaani sentään, Viserryspentu, turkkisi on aivan sekaisin!” petutarhan edustalle saapunut Laventelinenä sanoi ja veti heti oranssivalkoisen kollipennun luoksee sukiakseen tämän turkin sileäksi.
“Harjoittelin taistelua.”
“Siltä näyttää.” Laventelinenä hymähti.
Ohdakepentu istahti emonsa lähelle ja katseli hetken, kuinka Laventelinenä siisti Viserryspennun sotkuista turkkia. “Milloin oppilasseremoniamme on?”
“Tänäänhän se”, Laventelinenä kehräsi, “ja sen takia teidän täytyy näyttää edustuskelpoisilta.”
“Tänään?” pennut kysyivät kaikki yhtä aikaa kovaan ääneen, silmät epäuskosta pyöreät. He tiesivät seremonian olevan lähellä, mutta eivät arvanneet sen olevan aivan kohta. Eiväthän he olleet mitenkään edes valmistautuneet!
“Kyllä”, paikalle saapunut Liekkisade sanoi pienen kehräyksen kanssa ja nuolaisi Ohdakepenun päälakea. “Unitähti on juuri valmistamassa seremonian aloittamista.”
“Onko hän päättänyt jo mestarimme?” Laulupentu kysyi, kaksiväriset silmät välähdellen innosta. “Hänen täytyy olla, eikö vain!? Kenet minä saan mestariksi? Entä Viserryspentu? Ja Ohdakepentu?”
“Niin, kenet minä saan mestariksi? Saanko sinut, isä?” Viserryspentu kysyi yhtä innostuneena.
“Minulla on jo oppilas”, Liekkisade naurahti ja painoi hetkeksi kuononsa Viserryspennun korvaa vasten. “En valitettavasti voi olla kenenkään teidän mestari.”
Laventelinenä hymyili. “Yleensä vanhemmat eivät toimi oppilaan mestarina, mutta olisi aivan mahtava saada teidät oppilaiksemme.”
“Höh”, sanoi Viserryspentu. “No, kuka mestarini sitten on?”
“Emme tiedä”, Liekkisade sanoi.
Laulupentu ja Ohdakepentu vilkaisivat molemmat toisiaan. Heitä molempia jännitti tuleva oppilasseremonia selkeästi enemmän kuin Viserryspentua, vaikka he kaikki kolme olivatkin aivan innoissaan asiasta. Laulupentu kävi mielessään kaikki tuntemansa soturit ja pohti hiljaa itsekseen kuka voisi olla hänen tuleva mestarinsa… Kultaliekki oli mukava - olihan hän Laventelinenä sisko - mutta niin oli myös Aamuruusu. Toisaalta Aamuruusulla taisi olla jo oppilas…
Laulupentu havahtui ajatuksistaan, kun Laventelinenä alkoi jälleen sukimaan hänen turkkiaan siistiksi. Myös Liekkisade oli alkanut pesemään Ohdakepennun turkkia, suoristaen tämän harmaat karvat tasaisiksi. Viserryspentu vaihteli painoaan tassulta toiselle hermostuneena, kun hän odotti omaa vuoroansa. Jokainen heistä halusi näyttää siistiltä ja edustavalta kohta koittavaa oppilasseremoniaa varten: heidän täytyi tehdä vaikutus mestariensa lisäksi koko klaaniin!
Kun pennut olivat edustuskelpoisen näköisiä, he jäivät odotteleman pentutarhan vierelle Laventelinenä ja Liekkisade heidän takanaan. Laulupentu liikutteli hännänpäätänsä jännittyneenä, eikä hän voinut mitään sille, että hänen katseensa poukkoili paikasta toiseen. Hän näki, miten Yksisiipi vei tuoresaalista parantajan pesää kohti ja miten kaksi Laulupennulle vielä tuntematonta oppilasta leikki keskenään - tai ehkä he harjoittelivat taistelua. Pian kaislikko leirin toisessa päässä liikahteli, ja muutaman kissan partio saapui aukiolle. Laulupentu tunnisti heistä vain Aurinkotassun, mikä sai pienen pennun kohottamaan päätänsä hieman enemmän ja hymyilemään, kun hän kohtasi katseensa mustan oppilaan kanssa. Aurinkotassu tuijotti hetken takaisin, ja kääntyi sitten pois, korva värähtäen.
Pennuista tuntui kuin he olisivat odottaneet ikuisuuden, mutta vihdoin Unitähti sujahti ulos pesästään yhdessä varapäällikkönsä Olkiväreen kanssa. He vaikuttivat vaihtavan vielä muutaman nopean sanan ennen kuin Unitähti nyökkäsi ja loikkasi ylös Virtakivelle. Jo korkealle taivaalle noussut aurinko sai päällikön mustan turkin kiiltämään kuin siinä olisi ollut kymmeniä pieniä tähtiä tuikkimassa. Olkiväre jäi kiven juurelle istumaan, katse tyynenä.
“Katsokaa! Unitähti nousi Virtakivelle!” Viserryspentu kuiskasi innostuneena.
“Nytkö se tapahtuu?” Ohdakepentu hämmästeli.
Laventelinenän ääni kuului Laulupennun takaa. “Kyllä vain, pikkuiset. Nyt se tapahtuu.”
Ja siinä samassa Unitähden ääni kajahteli leirissä, kun hän kutsui kaikki jokiklaanilaiset kokoontumiseen. Vähitellen sotureita, oppilaita ja klaaninvanhimpia alkoi ilmestymään aukiolle, kukin kuiskutellen toistensa kanssa. Parantajaoppilas Vesitassu jäi istumaan pesänsä edustalle Yksisiipi vierellään, ja Laulupentu kuuli takaansa ääniä, kun pentutarhan pennut kirmasivat aukiolle innoissaan kuulutuksesta.
Minulle tulee heitä ikävä, Laulupentu pohti katsellessaan, miten Iltapentu ja Sädepentu miltei hyppelehtivät ilmaan heidän emonsa yrittäessä hillitä pentujaan.
“Minun on ilo ilmoittaa, että Jokiklaani on valmis vastaanottamaan kolme uutta oppilasta!” Unitähti julisti ja piti hetken hiljaisuuden puheessaan, kun jokiklaanilaiset hurrasivat. Uusia oppilaita ei ollut vähään aikaan tullut. “Ohdakepentu, Viserryspentu ja Laulupentu. Tuletteko lähemmäs?”
Kolme pentua kävelivät varovaisesti, pienet kehot täynnä jännitystä ja intoa, kohti Virtakiveä, jonka huipulta tumma päällikkö katseli heitä. Laulupentu vilkaisi taaksepäin kohti vanhempiaan. Laventelinenä hymyili hänelle, ja Liekkisade nyökkäsi silmät ylpeydestä kirkkaina.
Kun kolme sisarusta istuivat aukion keskellä klaanitovereittensa ympäröimänä, Unitähti jatkoi puhettaan: “Ohdakepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina soturinimeesi asti sinut tunnetaan Ohdaketassuna. Saat mestariksesi Kyyhkytuulen.”
Kaikki kolme pentua kääntyivät katsomaan Kyyhkytuulta, joka istui vain vähän matkan päässä. Kyyhkytuuli oli yksi Laventelinenän sisaruksista, joka oli äänekäs ja innostunut soturi, mutta Laulupentu kuvailisi tätä parhaiten kirkkaaksi kissaksi. Hän oli varmasti hyvä mestari. Kyyhkytuuli suoristi selkänsä ja katsoi iloisena Ohdaketassua, sitten ylös kohti Unitähteä.
“Kyyhkytuuli, olet osoittanut olevasi tarmokas ja uskollinen, ja olet valmis ottamaan oppilaan. Odotan sinun mestarina välittävän Ohdaketassulle kaiken tietosi”, Unitähti jatkoi.
Kyyhkytuuli nousi ylös paikaltaan ja käveli rauhassa Ohdaketassua kohti. Ohdaketassu vilkaisi nopeasti pentutovereitaan ennen kuin nousi itsekin tassuilleen ja lähti kohti uutta mestariaan.
Ohdaketassu ja Kyyhkytuuli koskettivat toistensa neniä, ja silloin koko klaani alkoi hurrata Ohdaketassun uutta oppilasnimeä.
“Ohdaketassu! Ohdaketassu!”
Kyyhkytuuli jäi istumaan Ohdaketassun vierelle, kun he peruuttivat sivummalle antaakseen tilaa Viserryspennulle ja Laulupennulle.
Unitähden katse kiinnittyi Viserryspentuun. “Viserryspentu, sinäkin olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään, kunnes saat soturinimesi tunnettakoot sinut Viserrystassuna. Mestariksesi tulee Mustikkasydän.”
Laulupentu ei ollut varma kuka Mustikkasydän oli, kunnes huomasi kaikkien katseiden kääntyvän mustavalkoiseen kolliin melko lähellä Kyyhkytuulta ja Ohdaketassua. Mustikkasydän kumarsi rauhallisesti Unitähdelle.
“Mustikkasydän, olet osoittanut olevan kärsivällinen ja sydämellinen. Odotan sinun mestarina välittävän tämän ja kaiken muun osaamasi Viserrystassulle.”
Aivan kuten Ohdaketassu ja Kyyhkytuuli hetkeä aiemmin, Mustikkasydän ja Viserrystassu kävelivät toistensa luokse koskettamaan kuonojaan, ja sitten koko klaani alkoi hurraamaan Viserrystassun nimeä.
“Viserrystassu! Viserrystassu!”
Laulupentu seurasi veljensä kävelyä pois jännitys kihelmöiden hänen turkissaan. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä kumman paljaaksi ja haavoittuvaiseksi istuessaan yksin koko klaanin edessä. Jokaisen katse oli hänessä, kun Unitähti oli hetken hiljaa ja antoi jokiklaanilaisten rauhoittua.
“Ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä; Laulupentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinunkin aika päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinnut tunnetaan Laulutassuna. Mestariksesi tulee Olkiväre.”
Laulutassu räpäytti silmiään. Oliko hän kuullut oikein? Hetken ajan hän epäili korviensa olevan epäkunnossa, mutta kohdatessaan Virtakiven juurella istuvan Jokiklaanin varapäällikön tyynen ja vakaan katseen hän tiesi kuulleensa aivan oikein. Olkiväre olisi hänen mestarinsa. Jokiklaanin varapäällikkö.
“Olkiväre”, Unitähti sanoi, katse sidottuna tuohon ruskeankirjavaa kollikissaan, “olet osoittanut olevasi luotettava ja viisas. Odotan, että opetat ja välität kaiken tietosi Laulutassulle.”
Oli Laulutassun aika kävellä mestarinsa luokse. Hän otti muutaman haparoivan askeleen, mutta sai sitten enemmän itsevarmuutta tassuihinsa, kun Olkiväre lähti kävelemään häntä kohti. Varapäällikkö oli Laulutassua kovin paljon isompi, eikä hänen tyynen keltaisia silmiään ollut helppo lukea, mutta Laulutassu oli huomaavinaan innokkuutta mestarinsa katseessa.
Olkiväre kosketti Laulutassun kuonoa, ja sitten Jokiklaani ryhtyi tuttuun tapaan huutamaan uuden oppilaan nimeä.
“Laulutassu! Laulutassu!”
“Menehän perheesi luokse”, Olkiväre kuiskasi Laulutassulle, joka nyökkäsi silmät suurina ja loikki kohti vanhempiaan. Ohdaketassu ja Viserrystassu tekivät samoin, ja pian koko perhe oli koossa samalla kun jokiklaanilaiset huusivat heidän kaikkien uusia nimiä.
“Olen niin ylpeä teistä!” Laventelinenä hihkaisi ja nuolaisi jokaisen pentunsa päälakea muutamaan otteeseen.
“Saitte aivan loistavat mestarit! Jokainen teistä!” Liekkisade iloitsi suuren kehräyksen kera. “Ah, teistä tulee upeita oppilaita ja sotureita.”
“Emo, tiesitkö, että Kyyhkytuulesta tulisi minun mestarini?” Ohdaketassu kysyi Laventelinenältä, kun naaras oli lopettanut pentunsa nuolemisen.
Laventelinenä hymähti huvittuneen oloisena. “En tiennyt. Mutta sen tiedän, että Kyyhkytuuli tulee kouluttamaan sinut hyvin.”
“Laulutassu, vautsi, sait varapäällikön mestariksesi! Olen hieman kateellinen…” Viserrystassu sanoi siskolleen. “Mutta olen kyllä tyytyväinen Mustikkasydämeen! Vaikka eihän mikään vedä vertoja klaanin varapäällikölle…”
Laulutassu kehräsi veljelleen. “Voin kertoa sinulle kaiken, mitä Olkiväre minulle opettaa. Sitten hän on melkein kuin meidän molempien mestari!” naaras naureskeli.
Laulutassu jäi vielä joksikin aikaa juttelemaan sisarustensa ja vanhempiensa kanssa, kunnes Liekkisateen oli lähdettävä partioon, ja Laventelinenän oli mentävä auttamaan Supihammasta pentutarhaan (Supihampaan pennuissa oli Laulutassun mielestä paljon hoidettavaa). Eikä kestänyt aikaakaan, kun Olkiväre tuli hakemaan Laulutassua tämän ensimmäiselle harjoitukselleen - tai mitä ikinä he aikoivatkaan tehdä.
“Yleensä veisin aivan ensimmäisenä oppilaani kiertämään reviirin, mutta tänään joudun tehdä pienen poikkeuksen”, Olkiväre sanoi Laulutassulle. He olivat siirtyneet hieman sivummalle juttelemaan ja jostain syystä Aurinkotassu oli heidän kanssaan.
“Selvä… hei, miksi Aurinkotassu on myös kuuntelemassa?” Laulutassu kysyi. Häneltä meni totta puhuen hieman ohitse se, mitä Olkiväre sanoi, sillä niin keskittynyt oli hän Aurinkotassuun.
“Hän on juuri se poikkeuksen aiheuttaja”, Olkiväre sanoi. “Unitähti ei ehdi tänään kouluttaa Aurinkotassua, joten hän tulee meidän mukaamme.”
“Aijaa…” Laulutassu oli hetken hiljaa, ja sitten hänen puhetulvansa vapautui aivan kuin joku olisi avannut padon. “Okei! Käy se minulle! Minne me menemme? Mitä me teemme ensin? Ooh, voinko harjoitella uimista? Tai ei! Haluan ensin kalastaa. Emo rakastaa kalaa.”
Olkiväre naurahti. “Kaikki ajallaan, kaikki ajallaan. Mutta aloitamme kyllä ensin saalistamisesta - tosin emme mene kalastamaan aivan vielä.”
“Se käy minulle!” Laulutassu sanoi iloisena. “Hei, Aurinkotassu, sinähän osaat jo metsästää? Harmi, ettemme mene kalastamaan, sinunhan lempiruokaasi oli kala…” Laulutassu muisti sen joitakin auringonkiertoja sitten tapahtuneesta keskustelusta, jonka hän oli käynyt Aurinkotassun kanssa tuoresaaliskasan luona. Musta oppilas oli kertonut pitävänsä kalasta ja… punatulkuista! “Metsästämmekö me punatulkkuja?!”
“Sinussa sitten riittää puhetta”, Olkiväre tuumaili, kenties itsekseen. “Olen siis kahden ääripään kanssa…”
“Ehkä me saamme punatulkun kiinni”, Aurinkotassu sanoi rauhallisella äänellä Laulutassulle.
“Toivotaan!”
“Aletaanhan mennä. Riista ei odota.” Olkiväre lähti johdattamaan kahta oppilasta ulos leiristä puhuen samalla. “Minusta olisi hyvä idea, jos ensin Aurinkotassu näyttäisi Laulutassulle miten saalistusasento toimii - samalla saan testattua Aurinkotassulta hieman perustaitoja - ja sitten voin jäädä kahdestaan Laulutassun kanssa harjoittelemaan. Sen aikana Aurinkotassu voi pyrkiä metsästämään itsenäisesti. Kenties annan sinulle jonkin haasteen… eihän saalistusharjoituksesta liian helppoa saa tehdä.”
Laulutassu kuunteli mestariaan tarkkaavaisena. Hän ei tiennyt, että Olkiväre puhui niin paljon: jostain syystä hän oli pitänyt varapäällikköä melko hiljaisena persoonana, mutta kenties se oli väärä vaikutelma. Olkiväre ei kuitenkaan puhunut nopeasti ja ajattelemattomasti, kuten Laulutassu useimmiten teki, vaan hän vaikutti harkitsevan jokaista lausettansa tai jopa sanaansa etukäteen, tunnustellen niitä ensin kielensä päällä.
“Kuulostaa hyvältä”, Aurinkotassu sanoi.
“Tehdään siis niin.”
Laulutassu katseli uteliaana ympärilleen, kun hän seurasi Olkivärettä ja Aurinkotassua. Pehmeää lunta oli siellä sun täällä ja peittivät alleen kiviä, joihin Laulutassu aina silloin tällöin kompuroi, sillä hän ei lainkaan katsonut mihin oli astumassa. Taivas hohkasi pilvetöntä, sinistä hehkuaan ja aina silloin tällöin lintuparvi lensi heidän ylitseen tuolla korkealla, kissojen kynsien ulottumattomissa. Laulutassu olisi halunnut nähdä jo koko reviirin, mutta tiesi joutuvansa vielä odottamaan jonkin aikaa - ainakin hän pääsisi nyt harjoittelemaan metsästystä! Sehän oli taidoista se tärkein.
He eivät kävelleet pitkään, kun he tulivat sopivan kokoiselle aukealle osuudelle. Olkiväre pyyhkäisi hännällään hieman lunta pois, ja kääntyi sitten katsomaan kahta oppilasta.
“Selvä on”, varapäällikkö sanoi. “Aurinkotassu, sinä voit näyttää Laulutassulle oikeanlaisen saalistusasennon. Korjaan sinua tarvittaessa.”
Aurinkotassu nyökkäsi ja asettui aukean keskelle. Hän katsoi Laulutassua. “Oletko valmis?”
“Olen!” Laulutassu hihkaisi ja loikkasi hieman lähemmäs mustaa naarasoppilasta. Silmät suurina hän katseli, kuinka Aurinkotassu laskeutui maata vasten, vatsa miltei hipoen lunta, ja pää muuta kehoa alempana. Varovaisin askelin Aurinkotassu liikkui eteenpäin, ja Laulutassu suorastaan loikki tämän ympärillä nähdäkseen mahdollisimman tarkasti mitä naaras oli tekemässä.
“Laske häntää hieman alemmas”, Olkiväre sanoi. “Loistavaa, Aurinkotassu.”
Aurinkotassu teki työtä käskettyä, ja laski häntäänsä aavistuksen verran alemmas.
“No niin, näetkö, Laulutassu?” Olkiväre kysyi ja käveli lähemmäs Aurinkotassua. “Häntä pitää olla alhaalla, jotta saalis ei näe sitä - mutta ei liian alhaalla, ettei se liikuta lehtiä ja risuja maassa ja aiheuta ääntä. Tasapaino kaikkien neljän tassun välillä on hyvin tärkeää, jotta et kaadu kesken hiipimisen. Mutta juuri ennen kuin loikkaat kohti saalista, paino on hieman siirrettävä takatassuille.”
Laulutassu nyökkäili kiihkeästi, yrittäen pistää jokaisen Olkiväreen sanan mieleensä. “Häntä alas, mutta ei liian… Tasapaino tärkeää… Loikatessa painoa enemmän takatassuille… Selvä!”
“Kokeilehan loikata, Aurinkotassu”, Olkiväre sanoi.
Aurinkotassu pysähtyi, ja Laulutassu näki miten tämä painautui hieman enemmän takatassuilleen juuri ennen kuin hyppäsi lumi pöllyten korkealle ilmaan - ja laskeutui sitten tottuneen kepeästi maahan.
“Loistavaa!” Olkiväre kehräsi.
“Vautsi!” Laulutassu henkäisi. “Tuo oli upea, Aurinkotassu!”
Aurinkotassu nuolaisi rintakarvojaan hieman nolostuneena. “Ei se mitään ollut…”
“Laulutassu, sinun vuorosi. Voitte molemmat mennä saalistusasentoon yhtä aikaa, ja katsotaan mitä Laulutassu on jo oppinut”, Olkiväre ohjasi kahta oppilasta.
Loppuharjoitukset menivät nopeasti. Laulutassu ja Aurinkotassu harjoittelivat ensin yhdessä asentoa, jossa saalistaminen onnistuisi kaikista parhaiten, kunnes Olkiväre antoi Aurinkotassun mennä saalistamaan yksinään - tehtävänään saada kiinni ainakin yksi lintu. Sen aikaan kun Aurinkotassu oli metsästämässä, Olkiväre opetti yksityiskohtaisemmin Laulutassua metsästämään. Laulutassu pääsi jopa kokeilemaan uneliaan hiiren nappaamista, vaikka epäonnistuikin siinä.
Pian Olkiväre ja Laulutassu olivat jo lopettamassa siltä päivältä.
“Minua harmittaa se hiiri, joka pääsi menemään…” Laulutassu mumisi. Miten hän oli päästänyt sen hiiren karkuun! Klaani tarvitsi kipeästi enemmän riistaa.
“Ei se mitään. Ekaksi yritykseksi se oli todella hyvä”, Olkiväre sanoi hymyillen ja kosketti lempeästi Laulutassun kylkeä hännällään. “Sitä paitsi sinähän melkein sait sen kiinni! Ensi kerralla loikkaat vain aavistuksen verran aikaisemmin, ja hiiri on kynsissäsi.”
“Toivottavasti! Haluan niin kovasti saada riistaa kiinni klaanille”, Laulutassu sanoi. “Onkohan Aurinkotassu onnistunut linnun nappaamisessa?”
“Käyn kohta etsimässä hänet. Toivottavasti hän ei ole mennyt kauas, oppilaat eivät saisi harhailla reviirillä aivan yksinään”, Olkiväre tuumi.
Laulutassu yritti tutkailla horisonttia, etsien katseellaan Aurinkotassun mustaa hännänpäätä tai oransseja silmiä. “Saanko huomenna tutustua reviiriin paremmin?”
“Tottakai”, Olkiväre naukaisi. “Olisin vienyt sinut jo tänään, kuten sanoin, mutta minun oli otettava Aurinkotassu mukaan.”
“Antaako Unitähti Aurinkotassun useastikin sinulle harjoitteluihin?” Laulutassu kysyi yhtäkkiä ja tajusi vasta sanansa suustaan päästettyään kuinka epäkohtelias ja ajattelematon hän oli ollut. Hän luimisti korviaan. “Anteeksi… se oli vähän huono kysymys.”
Mutta Olkiväre vain naurahti. “Kysyä saa aina. Autan aina välillä Unitähteä kouluttamaan Aurinkotassua, mutta kyllä Unitähti tekee suurimman työn. Joka tapauksessa sinuun minä keskityn eniten.” Pieni virne levisi varapäällikön kasvoille. “Olethan sinä minun oppilaani.”
Laulutassu hymyili korvat värähdellen. “Hehe, niinpä! Eikä minua haittaa harjoitella yhdessä Aurinkotassun kanssa! Hän on mukava.”
“Hyvä, hyvä”, Olkiväre sanoi. “Osaatko takaisin leiriin tästä? Minä käyn etsimässä Aurinkotassu.”
“Joo, osaan!”
“Loistavaa. Ja otahan jotain syötävää, kun pääset leiriin.”
Laulutassu nyökkäsi, ja lähti sitten loikkimaan takaisin Jokiklaanin leiriä kohti. Hän oli saanut saalistusharjoituksista lisää energiaa ja halusi innostuneena kertoa Ohdaketassulle ja Viserrystassulle kaiken, mitä oli tänään oppinut Olkiväreen ja Aurinkotassun kanssa! Hän halusi myös kuula pentutovereidensa päivistä - jos he olivat jo palanneet leiriin mestreidensa kanssa.
Laulutassu oli myös innoissaan, koska oli päässyt harjoittelemaan yhdessä Aurinkotassun kanssa. Aurinkotassu oli ensimmäinen kissa, johon hän oli tutustunut pentutarhan asukkaiden jälkeen, ja Laulutassun mielestä oli täydellistä, että hän ja Aurinkotassu tulisivat todennäköisesti harjoittelemaan vielä uudelleenkin. Ehkä heistä tulisi kunnon oppilaskaksikko ja he oppisivat kaikkia yhteisiä juttuja ja taisteluliikkeitä!
Laulutassu päästi pienen naurahduksen omille ajatuksilleen ja leveä hymy kasvoillaan sujahti leirin sisäänkäynnistä aukiolle.
Minä rakastan olla oppilas! Laulutassu ajatteli ja kun hän katsoi siniselle taivaalle, hän hyräili hiljaa itsekseen.

// Otsikon lyriikat: Nopat - Aamuauringossa

Luku 9.

Nyt, vihdoin ja viimein Sillitassu pääsi pois Surulinnun pesästä. Hän oli ollut siellä nyt kolme auringonnousua ja Jäkälätäplä oli käynyt katsomassa häntä useita kertoja.
“Kyllä sinä vielä tolpillesi pääset, ja sitten juhlistamme sitä kunnon taisteluharjoituksilla,” täplikäs naaras oli eräänä päivänä naukunut ja Sillitassu oli nähnyt ylpeyden kiillon harmaiden silmien syövereissä. Hän oli vielä räpäyttänyt silmiään rohkaisevasti, ennekuin oli ruskeat täplät kiiltäen astellut ulos auringon kultaiseen saraan. Surulinnun silmät olivat ilmestyneet hohtamaan lämmintä vihreää sävyään Sillitassun vierelle. Parantaja oli nuolaissut hänen lapaansa rohkaisevasti.
“Mestarisi on oikeassa, kyllä sinä pian pääset takaisin oppilaiden hommiin,” naaras kuiskasi pehmeällä kauniilla äänellään Sillitassun korvaan.

Nyt hän seisoikin jo täysissä voimissaan harjoitusaukion vierellä. Kuu oli vasta laskemassa Myrskyklaaniin päin. Varjoklaanissa on jopa huhuttu, että Myrskyklaani hyväksyy niin helposti joukkoonsa ulkopuolisia, koska aurinko lämmittää heidän sydämensä. Äkkiä Sillitassun turkille välähti lämmin säde. Hän käännähti katsomaan ja huomasikin auringon nousevan Jokiklaanin suunnalta. Hetken päästä Jäkälätäplä tassutti hänen vierelleen ja katsahti häneen harmaat silmät ärtyneinä.
“Miksi sinä täällä olet? Olen etsinyt sinua kaikkialta?!” naaras tiukkasi. Sillitassu vastasi mestarinsa harmaaseen katseeseen turkoosit silmät jääräpäisinä.
“Sinä sanoit, että kun olisin parantunut, pitäisit minulle taisteluharjoitukset.”
“Sanoinko?”
“Sanoit!” Sillitassu kehräsi.
Jäkälätäplä huokaisi: “Niin tosiaan taisin sanoa, joten nyt olisi kai sitten sen aika.”
Sillitassun sydän loikkasi sammakonmitan ylöspäin mustan rintaturkin alla. Hän loikki innoissaan aukiolle vievää alamäkeä pitkin, mutta kompastui, ja kierikin kuperkeikkaa alas. Jäkälätäplä ilmestyi hänen vierelleen kehräämään, ja puski pökertyneen Sillitassun jaloilleen. Hänen harmaa turkkinsa oli nyt täynnä maasta mukaan tulleita lumipaakkuja, ja hän yritti ravistaa niitä pois.
Jäkälätäplä naurahti: “Ne lähtevät kyllä harjoitusten aikana.”
“Selvä,” Sillitassu huokaisi.
He olivat jo harjoitusaukion laidalla ja Jäkäkätäplä loikkasi aukion keskelle ja Sillitassu kipitti perässä.
“Tänään keskitymme puolustautumiseen,” Jäkälätäplä selitti. “Nyt hyökkään sinua kohti ja sinun pitää puolustutua.
Sillitassu jännitti lihaksensa ja odotti mestarinsa hyökkäävän. Hän pani merkille Jäkälätäplän yhtäkkisen takajalkojen jäykistyksen, juuri ennen mestarin loikkaa. Sillitassu oli valmiina ja hän otti mestarinsa vastaan etutassuilla huitomalla. Jäkälätäplä oli kuitenkin painavampi kuin hän ja pian Sillitassu makasi maassa.
Jäkälätäplä kurottautui hänen ylleen:
“Et voi ottaa minua vastaan, sillä olen sinua suurempi ja painavempi. Sinun on loikattava sivuun ja iskettävä, kun vielä etsin tasapainoa.”
Tällä kertaa, kun Jäkälätäplän täplikkäät tassut irtosivat hangelta, Sillitassu loikkasikin sivuun. Kun mestarin tasapaino ei ollut vielä palannut, hän loikkasi mestarin selkään ja kurottautui kynnet piilossa viiltämään tämän täplikästä kylkeä. Yhtäkkiä Jäkälätäplä heittäytyikin selälleen ja Sillitassu rusentui hänen ja maan väliin. Jäkälätäplän harmaissa silmissä oli ylpeyttä tämän päästäessä Sillitassun pois altaan.
Sillitassun harmaa turkki oli likomärkä ja hän yritti ravistella kosteutta pois.
“Et voi jäädä selkääni, sinun on loikattava pois ennenkuin rusennan sinut,” Jäkältäplä naurahti.
“Juu,” Sillitassu murahti.
Jäkälätäplä ja Sillitassu harjoittelivat aina aurinkohuipun hetkeen saakka, jolloin he lähtivät takaisin leiriin. Metsästyspartio oli juuri saapunut leiriin, ja mehukkaiden tuoreiden saaliiden herkullinen myskintuoksu kantautui aina leirin suulle asti. Jäkälätäplä huomasi Sillitassun haaveilevat katseet kohti saaliita.
Naaraan täplikäs häntä taipui kippuralle selän ylle ja hän kehräsi: “Voit nyt mennä syömään.”
Sillitassu otti jalat alleen ja suuntasi kohti herkullista tuoksua. Hänen täplikäs selkänsä sileni juoksun aiheuttamassa viimassa kiinni hänen selkäänsä.

Iltahämärän koittaessa leiri alkoi pikkuhiljaa vaieta. Pennut passitettiin sisään pentutarhaan, kiivaasta vastustelusta huolimatta. Apilapentu vääntelehti vielä pitkään vastaan juovikas turkki uhmakkaassa pörrössä. Metsäsielun sievä tummanruskea laikukas häntä katosi juuri sisään soturien pesän suuaukosta. Pian naaraan perässä Sillitassun oma adoptioemo Kirsikkayö tassutti kilpikonnakuvioisessa turkissaan sisään. Naaraan silkkiset valkeat alueet kimmelsivät kilpaa hangen kanssa ja hänen vatsakarvoihinsa oli muodostunut pieniä jäähelmiä. Leirin suuaukolla nuokkui vahva kolli Haukkahammas, jonka kullankeltainen turkki toi mieleen syksyn kultaiset lehdet. Yhtäkkiä Sillitassu tunsi hellän kosketuksen lavallaan. Hän käännähti katsomaan ja huomasi ystävänsä Seljatassun, joka piteli harmaata häntäänsä Sillitassun lavalla.
“Nyt on jo myöhä ja huomenna menemme aamupartioon,” vanhempi oppilas naukui lempeästi. Sillitassu seurasi tätä oppilaiden pesän hämärään.
“Varo häntääni,” Tummatassun ääni kuului ihan Sillitassun vierestä ja naaras huomasi seisovansa jonkin pehmeän päällä.
“Anteeksi kamalasti,” hän inahti ja loikkasi nopeasti omalle makuusijalleen. Hän kiersi muutaman kerran kehää ja asettui sitten makuulle kuono hännän alle.
>Seljatassu tuntuu minulle kuin isosisarelta,< Sillitassu ajatteli apeasti. Hänellä ei ollut pentuaikoina omaa sisarta, jolle puhua, jakaa salaisuudet ja kujeilla. Sen sijaan hänellä oli Apilapentu, joka oli tuntunut kuin veljeltä. Hänen kanssaan kaikki tyhmyydet oli tullut tehtyä. Sillitassulta pääsi kehräys ja joku hyssytteli heti pesän toiselta pyolelta. Ehkä hänellä ei olisi koskaan pentuetovereita, mutta ainakin hänellä oli kaksi, hyvää ystävää.

Luku 8.

Sillitassun irvisteli Surulinnun hinkatessa yrttejä hänen haavoihinsa.
“Miten sinä voit taas olla täällä?” Parantaja huokaisi. Sillitassu pyöräytti silmiään:
“Ei se minun syyni ollut,” hän huomautti vaaleanharmaata karvat hieman pörhistyen. “Se Myrskyklaanin hiirenaivo vain kävi kimppuuni!”
“Niin,” Surulintu tuntui olevan omissa ajatuksissaan. Naaraan vihreä keltaiset silmät tuijottelivat ulos leiriin. Sillitassu oletti parantajan saaneen hänen haavansa valmiiksi, joten hän lähti nilkuttamaan parantajan pesän suulle ja kohti kirpeää pakkasta.

Tummatassu oli juuri pujahtamassa ulos klaaninvanhimpien pesästä tukku märkiä makuualusia suussaan. Lihakset kollin tumman turkin alla väreilivät tämän loikkiessa kohti sammalenjättöpaikkaa. Hän laski märän sammaleen sinne kertyneeseen kasaan ja lähti sitten takaisin, kohti pesästä juuri ulos astunutta Ruskotassua. Kollin täplikäs turkki kiilsi, kun hän käveli Tummatassun ohi. Sillitassua ei kiinnostanut makuualusten vaihtelun seuraaminen, joten hän päätti siirtyä muualle.
>Miksi minä muuten olen aina parantajan pesässä? En osannut tänäänkään puolustautua ollenkaan!< Hän tassutti mietteissään ohi kieliä vaihtavien Virvatulen ja Lumituhkan ohi. Lehtisydän oli syömässä myyrää tuoresaaliskasan edustalla. Komean vaaleanruskean täplikkään kollin valkea kumppani Hiutalehuurre istui hänen vieressään ja haukkasi palan liskosta. Sillitassu tunsi vatsansa kurnivan. Hiiren tuoksu kantautui hänen kuonoonsa tuoresaaliskasalta, ja pian hän jo söi mehukasta eläintä.

//Nyt tuli vähän lyhyempi story :D

Luku 7.

//Väkivalta varoitus!

“Onko tosiaan pakko?” Sillitassu napisi Surulinnulle, joka oli juuri käskenyt hänet siivoamaan yrttivarastoa.
Parantaja tuhahti: “Vaikka oletkin potilaani, olet silti oppilas. Et voi vain makoilla täällä joutilaana. Silloin sinusta ei olisi mitään iloa kenellekään!”
Sillitassu hätkähti parantajan kipakkuutta, sillä yleensä tämä oli lempeä. Parantajan pesään siivilöityvät valonsäteet korostivat Surulinnun kaunista vaaleanharmaan valkojuovaisen turkin kiiltoa.
Sillitassu mutristi suutaan: “Selvä.”
Tassutus kaikui luolan seinistä hänen tassuttaessaan poispäin parantajasta.

Yrttien kitkerä lemu tunkeutui Sillitassun sieraimiin ja hän aivasti. Hänen vierellään oli jo muutama keko hyviä- ja huonoja yrttejä. Surulintu oli lähtenyt pentutarhaan tarkistamaan Raitapennun tassun. Siihen oli uponnut piikki, kun raidallinen naaras oli ollut leikkimässä muiden pentujen kanssa. Sillitassu olisi halunnut mennä parantajan mukaan, mutta naaras oli vain naukunut hänelle: “Minähän käskin sinut siivoamaan.”
Sillitassu oli marssinut takaisin pimeään närkästyneenä. Häntä alkoi jo pitkästyttää tunkkainen pesä ja hän kaipasi raitista ilmaa. Hän päätti lähteä ulos, salaa tietenkin. Ilta alkoi jo hämärtää ja se sai Sillitassun selän punertamaan. Rauhallinen metsä näytti hyvin kauniilta lumisine kuusineen.
Hän ajatteli menevänsä hakemaan tuoresaalista. Metsästyspartio oli juuri tuonut tuoretta riistaa, joka oli hädin tuskin vielä kylmettynyt. Sillitassu tassutti tuoresaaliskasalle, josta Sysituhka ja Nokihaukka olivat juuri etsimässä riistaa.
Harmaankirjava Sysituhka oli juuri saanut hampaisiinsa sammakon, kun huomasi Sillitassun.
“Minä luulin, että et tulisi ulos,” kolli mumisi katsahtaen Sillitassun loukkaantunutta tassua.
“Niin, kuulin kun Surulintu jutteli Jäkälätäplälle.” Nokihaukka kertoi.
“Hän sanoi, ettet saisi harjoitella vielä muutamaan auringonnousuun.”
Sillitassun lavat painuivat lysyyn.
“Minähän en opi mitään,” hän tuhahti.
“Kuulehan, olet vielä nuori kissa. Kyllä sinulla on vielä aikaa oppia,” Nokihaukka naukui häntä lempeästi Sillitassun selän yllä.

Nyt, viiden auringonnousun kuluttua Surulintu oli todennut jalan olevan melkein parantunut. Sillitassu oli saanut muuttaa oppilaiden pesään jo kaksi auringonnousua sitten. Harjoittelu olisi kuitenkin ollut liian aikaista, mutta tänään. Sillitassua kihelmöi jännityksestä aina tassuista hännänpäähän. Hän pääsisi osaksi ihan oikeaa rajapartiota, joka tarkastaisi Myrskyklaanin vastaisen rajan. Jäkälätäplä odottelikin jo muiden partion jäsenten kanssa. Partion johdossa oli oranssiraidallinen turkki sileänä seisova Kivivarjo. Muut jäsenet olivat haaleanoranssiharmaavalkea naaras Sädelaulu ja valkea Lumituhka, jonka turki sulautui lähes täydellisesti valkeaan hankeen. Jäkälätäplä käännähti kohti Sillitassua ja naukui ystävällisesti:
“Huomenta, mukavaa kun olet taas kunnossa.”
“Eiköhän olisi jo aika mennä?” Kivivarjo murahti ja niin neljä kissaa tassuttivat ulos leiristä. Puiden lomassa puikkelehtiessaan Sillitassu aisti pakkasen kiristäneet otettaan. Ainoa mikä piti hänet lämpimänä oli jatkuva liike. Pian Myrskyklaanin rajalle saavuttuaan Kivivarjo pysähtyi ja oranssivalkeat niskakarvat nousivat pystyyn.
“Haistan Myrskyklaanin kissoja meidän puolellamme rajaa,” kolli sihisi.
Sillitassukin haistoi kauhean Myrskyklaanin löyhkän, joka tuli heidän takaansa. Pian hän huomasikin liikettä toisessa silmäkulmassaan ja kääntyessään näki kolme Myrskyklaanin soturia, sekä yhden pienemmän, selvästikin oppilaan.
Yhdellä sotureista, Liekinvärisellä kollilla roikkui suussaan sammakko.
>Tuo on varmasti meidän riistaamme!< Sillitassun harmaat niskakarvat nousivat pystyyn.
“Mitä teette reviirillämme?!” Kivivarjo tiukkasi kylmästi.
Myrskyklaanilaispartion johdossa oleva vaaleanruskea tabby naaras siristi silmiään:
“Nyt kun Tuuliklaanilin majailee leirissämme, riista alkaa huveta. Tarvitsemme siis sitä lisää.” Hän mukaisesti kolmatta soturia, joka oli muita solakampi, ilmeisesti Tuuliklaanilainen.
Oranssi mustalaikkuinen naaras ärähti:
“Ei se minun syyni ole!”
Jäkälätäplä pörhisti laikukkaita karvojaan ja huomautti: “Teidän pitäisi lähteä reviiriltämme ja antaa tuo sammakko meille.”
“Me sen nappasimme!”
Sillitassu yllättyi kun pienin kissa, oppilas, työntyi eteen. Valkomusta kolli yritti estellä tätä, mutta hän riuhtoi itsensä vapaaksi kollin otteesta ja syöksyi kohti…
häntä! Sillitassu yllättyi ja tömähti kyljelleen valkoisen naaraan tömähtäessä häntä vasten. Sillitassu ponnahti ylös ja yritti sivaltaa naaraan kylkeen, mutta valkea oppilas oli rivakampi ja loikkasi Sillitassun selkään.
>En ole harjoitellut vielä ollenkaan taistelua,< Sillitassu säikähti. Hän yritti sätkiä pois vanhemman oppilaan alta, mutta tämä pysyi jämäkästi hänen lavoillaan. Sillitassu tunsi oppilaan viiltävän kylkeään pitkin ja lämmin veri alkoi norua pitkin hänen kuvettaan.
“Vititassu lopeta heti!”
Kuului äkäinen huuto ja oppilas kiskottiin hänen selästään. Sillitassu kömpi käpälilleen ja näki valkömustan kollin pitelevän toista oppilasta, Vititassua niskasta. Myrskyklaanilaiset lähtivät kohti omaa puoltaan rajasta ja Kivivarjo antoi näiden mennä.
“Antaa heidän nyt mennä,” kolli murahti.
“Sillitassu, oletko sinä kunnossa?” Jäkälätäplä naukui huolestuneena edelleen maassa makaavalle Sillitassulle.
“Olen minä,” hän vastasi, mutta tunsi kylkeään ja loukkaantunutta takatassuaan jomottavan.
>Se ei varmaan ollut vielä kokonaan parantunut,” hän irvisti laskiessaan painoa jalalleen.
“Mennään, niin voit näyttää vammojasi Surulinnulle,” Jäkälätäplä naukui ja niin he lähtivät kohti leiriä. Sillitassusta jäi hankeen punainen verivana. Se näytti hänestä suorastaan kauniilta valkeaa hankea vasten.

//tää sijottuu just ennen ku Tuuliklaani tulee Myrskyklaaniin niin siksi siitä ei mainita tässä tarinassa mitään XD

16. luku - Two hearts, one light

Loisteliekki rakasti Tiikeriyötä ja Tiikeriyö Loisteliekkiä. Ei ollutkaan siis ihme, että he olivat lopulta päätyneet yhteen ja olivat nyt kumppanit. Tuiskusielu yllätti itsensä, kun tunsi iloa ottotytärtään kohtaan. Tiikeriyön kanssa hän tuli hyvin toimeen, vaikka olikin oudon isämäisen stereotypisesti aluksi ollut epäileväinen ruskeaa kollia kohtaan. Mutta nyt? Ei muuta kuin iloa. He jopa toisinaan söivät yhteisen aterian. Tiikeriyö oli mainio kolli ja aina auttamassa muita, erityisesti Loisteliekkiä.
Viime päivinä nuori pari tuntui kuitenkin olleen harvinaisen lähekkäin. Tai sitten kolli vain ajatteli omiaan. Ei häntä haitannut, hän vietti mielellään aikaa Kastelinnun kanssa. Tai Sudenlaulun nyt, kun kolli ehti enemmän, olihan hänen oppilaastaan tullut täysi parantaja. Sudenlaulu oli hehkunut ylpeyttä, kun oli saanut kertoa Valonpilkkeestä tulleen parantaja, vaikka Sudenlaulu ei sitä muille selkeästi näyttänyt tai sanonut. Mutta kyllä Tuiskusielu veljensä tunsi ja hän näki yhä sen saman ylpeyden pilkkeen parantajan sinisissä silmissä.
Tuiskusielu haukkotteli makeasti samalla, kun venytti selkäänsä. Hän ravisteli turkkiaan ja katseli leirin elämää ympärillään. Kastelintu söi yhä viimeisiä rippeitään omasta osuudestaan heidän jakamastaan ateriasta. Hennosti Tuiskusielu kietoi häntänsä Kastelinnun hännän ympärille samalla silmäillen ympärilleen muita leirissä olevia kissoja. Kaikki oli samaan aikaan niin erilaista mutta samanlaista sen karun taistelun jälkeen. Tuiskusielu kaipasi Valhetähteä eikä hän ollut ainoa. Hän kaipasi perhettään; isäänsä, emoaan, siskoaan ja veljeään. Hän kaipasi toisinaan niin montaa kissaa, ystävää ja perheenjäsentä, että ei aina edes voinut ymmärtää, miten niin moni hänelle tärkeä olikin jo kuollut ja hän oli yhä täällä. Valhetähti oli yhä arka paikka monelle ja harva uskalsi alkaa väittelemään siitä, mihin asettui koskien Valhetähden ajamaa asiaa. Jotain perää Valhetähden toimissa oli kuitenkin ollut, sillä jopa Unitähti oli hitusen nostanut soturilain merkitystä. Tuiskusielu ei oikeastaan sanonut kellekään mitään omasta mielipiteestään asiaan. Asiat olivat niin monimutkaisia ja harvoin asiat olivat vain mustavalkoisia.
Siitä huolimatta, että moni Tuiskusielulle tärkeä kissa oli jo kuollut, oli hänellä onneksi monta läheistä rinnallaan; Kastelintu, ottopentunsa, muutama ystävä…
Ottopennuista puheen ollen… Loisteliekki asteli Tiikeriyö rinnallaan kohti Tuiskusielua leveä hymy huulillaan.
”Sinuapa hymyilyttää”, Tuiskusielu hymähti huvittuneena Loisteliekille. ”Venähtikö naama? Kannattaa käydä näyttämässä Sudenlaululle.”
”Haha”, Loisteliekki pyöräytti silmiään, mutta ei ollut loukkaantunut. Hän oli tottunut Tuiskusielun huumoriin ja hänellä olikin samanlainen huumori. ”Ei sentään.”
”Mitäs sitten?” Tuiskusielu kysyi ja nuolaisi huuliinsa tarttuneet ruuan viimeiset rippeet. Hän katsoi odottavasti haalean oranssinruskeaa naarasta, jonka hymy leveni entisestään.
”Me saamme pentuja”, naaras sanoi sitten silmät tuikkien. Tuiskusielu tuijotti Loisteliekkiä hetken aikaa ilmeettömänä, kunnes hän lopulta sisäisti naaraan sanat.
”Mitä?” Tuiskusielu räpäytti häkeltyneenä silmiään.
”Minä odotan pentuja”, Loisteliekki sanoi hymyillen lempeästi. ”Sinusta tulee isoisä, senkin kirpputurkki.”
”Oikeasti?” Tuiskusielu tuijotti Loisteliekkiä ja hymy levisi hänen huulilleen. ”Onnea! Sinusta tulee hieno emo!”
Joskus kuita ja kuita sitten Tuiskusielu olisi saattanut reagoida aivan päinvastoin, mutta hän oli parantunut kuiden saatossa. Hän tunsi iloa ottotytärtään kohtaan. Hän saisi omia pentuja.
”Totta kai minusta tulee”, Loisteliekki röyhisti rintaansa, ”minut kasvatti hieno kissa.”
Tuiskusielun sydäntä otti – hyvällä tavalla – kuullessaan Loisteliekin sanat. Naaraalla ei ehkä ollut emoa kasvattamassa häntä ensimmästen elinkuiden jälkeen, mutta sentään hänellä oli ollut Tuiskusielu. Ja jos Loisteliekki koki Tuiskusielun tehneen hyvää työtä kasvattaessaan Loisteliekin ja tämän veljen, niin sitten sen täytyi olla niin.
”Sinusta on kasvanut hieno kissa”, Tuiskusielu puhui lempeällä äänellä ja katseli haaleanoranssia naarasta hymyillen.
”Kiitos sinun”, Loisteliekki hymyili vitsikkäästi, mutta hän myös tarkoitti sanomaansa. ”Senkin höpsö.”
Tuiskusielu pyöräytti silmiään. ”Varo vain. Jos pentusi ovat yhtään kuin sinä tai veljesi, tulet ihmettelemään, miten kestin teitä kahta.”
Loisteliekki purskahti nauruun. ”No niinpä! Olimme Hohdehampaan kanssa aivan kamalia pentuina!”
”Pahimmat”, Tuiskusielu kiusoitteli. Hän vilkaisi Kastelintua, joka katseli heitä hiljaa. Hänen silmissään oli pohtiva katse, mutta hän ei sanonut mitään eikä edes olisi pystynyt, sillä Loisteliekki kauhaisi kasan lehtiä tassullaan Tuiskusielua päin ennen kuin nauroi taas. Tuiskusielu pyöräytti silmiään huvittuneena, kunnes he jatkoivat puhumista pennuista. Loisteliekki vaikutti itsevarmalta, kuten tavallista, mutta Tuiskusielu tunsi hänet kyllä; Loisteliekkiä jännitti emoksi tulo ja emona toimiminen. Tuiskusielu vakuutti ottopennulleen, että hän ei olisi yksin ja tulisi olemaan loistoemo pennuilleen.

Pentuja syntyi neljä. Neljä tervettä pentua; Punarintapentu, Voikukkapentu, Kirsikkapentu ja Kotkapentu. Siinä oli totta tosiaan Loisteliekille kaitsettavaa.
Tuiskusielu oli päässyt katsomaan pentuja samana päivänä, kun he olivat syntyneet. Jokainen heistä oli kaunis ja Loisteliekistä paistoi ilo, vaikka hän olikin synnytyksestä väsynyt. Tiikeriyö oli koko ajan ollut kumppaninsa rinnalla ja hänestä huokui sekä ilo että helpotus; hänen kumppaninsa ja pentunsa olivat kaikki kunnossa. Klaanikin oli varmasti tyytyväinen, kun sai neljä hienoa pentua, joista tulisi kaikista loistavia sotureita.
Tuiskusielu oli kutsunut Kastelinnun seuraavana päivänä kanssaan katsomaan pentuja, vaikkakin se oli ollut Loisteliekki, joka oli alunperin ehdottanut asiaa. Joten… periaatteessa Loisteliekki oli kutsunut Kastelinnun katsomaan pentujaan eikä Tuiskusielu.
Tuiskusielu ei ollut ihan varma, miten niin pieniä pentuja tulisi käsitellä. Jokainen pienestä mytystä näytti siltä, että ne hajoaisivat riekaleiksi, jos niihin edes koskisi. Ja silti Loisteliekki pesi heidän pehmeitä turkkejaan itsevarmoin vedoin ja siirsi heitä vahvalla ja tietävällä otteella. Tuiskusielu pelkäsi jatkuvasti, että kohta varmaan talloisi jonkun pennun allensa tai jos edes yrittäisi nostaa pennun niskanahasta, pentu hajoaisi palasiksi. Loisteliekki oli luonnonlahjakkuus. Hän ei epäröinyt lainkaan pentuja käsitellessään.
Tuiskusielu ihaili neljää pentua. Jokainen oli niin kaunis ja erinäköinen, jokaisella oli kaunis uniikki turkki.
Kirjava kolli vilkaisi vieressään istuvaa Kastelintua. Naaras oli vaipunut hiljaiseksi ensimmäisten onnittelujen ja sanojen jälkeen. Sinisilmäinen naaras katseli pentuja, mutta oli selvästi omissa ajatuksissaan. Kukaan muu ei sitä oikeastaan huomannut, mutta Tuiskusielu tunsi kumppaninsa ja huomasi hänen ajattelevan jotakin. Jotain oli naaraan mielen päällä. Ja Tuiskusielu oli varma, että Loisteliekin pennut liittyivät asiaan. Tai pennut yleensä oikeastaan. Tuiskusielu ei sanonut mitään, vielä. Hän asetti häntänsä Kastelinnun hännän päälle näyttääkseen, että oli Kastelinnun rinnalla, oli asia mikä tahansa.
Kun aurinko oli jo laskemassa, Tuiskusielu lähestyi leirin laitamilla istuvaa naarasta, jonka katse oli oranssin ja punaisen kirjavalla taivaalla. Kolli istui naaraan vierelle ja katseli myös kauniiksi värjääntynyttä taivasta.
Hetken kuluttua Tuiskusielu käänsi katseensa Kastelintua kohti. Hän puhui hiljaisella äänellä. ”Millainen sinun päiväsi oli?”
”Hyvä”, Kastelintu vastasi ja vilkaisi Tuiskusielua nopeasti hymyillen. ”Loisteliekin pennut olivat terhakoita niin pieniksi.”
”Niin olivat”, kirjava kolli nyökkäsi hymyillen. ”Loisteliekin pennuista puheen ollen… Olit kovin vaitonainen, kun kävimme heitä katsomassa tänään.”
Kastelintu nyökkäsi muutaman kerran. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan, Tuiskusielu puhui taas.
”Haluatko sinä pentuja?” kolli kysyi. ”Meidän pentuja?”
Kastelintu veti syvään henkeä ja huokasi. ”Minä… minä en tiedä. Olen pahoillani, jos sinä haluat pentuja, mutta minä en tiedä…”
”Hei, ei mitään hätää”, Tuiskusielu ravisti päätään ja hymyili lempeästi kumppanilleen. ”Näistä asioista puhutaan, jotta tiedetään yhdessä, missä mennään. Ja… jos totta puhutaan, minäkään en tiedä.”
”Niinkö?” Kastelintu kallisti päätään.
”Niin”, kirjava kolli nyökkäsi. ”Meillä molemmilla on ollut rankkaa ja tarvitsemme vielä aikaa miettiä ja parantua. Eikä meillä ole mikään kiire saada pentuja, jos edes koskaan aiomme saada pentuja. Minä olen sinun kanssasi sinun takiasi, en olemassaolemattomien pentujen takia.”
Kastelinnun suupielet kääntyivät pieneen hymyyn ja hän nyökkäsi. ”Olet oikeassa. Mutta… ainakaan nyt ei ole oikea aika, jos koskaan. Meillä on paljon aikaa.”
”Niin on”, Tuiskusielu nyökkäsi ja kosketti nenällään hellästi Kastelinnun poskea. ”Meillä ei ole mikään kiire päättää eikä meidän koskaan edes tarvitse päättää. Mutta kunhan vain muistamme, että mikään menneessä ei ole syynä sille, ettemmekö voisi saada pentuja. Sinä ja minä, yhdessä.”
Kastelintu nojautui Tuiskusielua vasten ja nyökkäsi. Heidän ei tarvinnut enää sanoa sanaakaan. He tiesivät molmepien omat syyt, miksi he epäröivät pentujen hankkimista.

Loisteliekin pennut olivat jo avanneet silmänsä ja ottaneet ensimmäiset rohkeat askeleensa pentutarhan suojassa. Ja he olivat kyllä villejä. Yksi pennuista oli loikannut miltei Tuiskusielun selkään, jos olisi vain ollut tarpeeksi iso siihen. Pentunelikko innostui aina, kun Tuiskusielu tuli heitä katsomaan.
Nyt pennut puhuivat valtoimenaan Valhetähdestä. He olivat varmaankiin kuulleet hänestä oppilailta, jotka olivat tuoneet pentutarhaan tuoretta sammalta uusia petejä varten aiemmin samana päivänä. Tuiskusielua huvitti pentujen into ja uteliaisuus.
”Minä tunsin Valhetähden”, Tuiskusielu virnisti ovelasti. Pennut käänsivät katseensa kirjavana kolliin silmät tuikkien. ”Paremmin kuin moni muu tunsi.”
”Voi kiltti, kiltti, kiltti, Tuiskusielu, voitko kertoa meille Valhetähdestä?” Punarintapentu antoi Tuiskusielulta.
”Kerro meille!” Voikukkapentu nyökkäili innokkaana. Kaikki neljä pentua olivat nyt kerääntyneet Tuiskusielun ympärille silmät anovina.
”Tietysti”, Tuiskusielu naurahti. ”Mutta vain, jos emonne suostuu”, Tuiskusielu katsahti pentujen emoa kysyvästi.
”Saat kertoa, kunhat et pelota heiltä yöunia viikoiksi”, Loisteliekki sanoi viikset huvittuneesti väpättäen. Naaras oli selvästi kiitollinen, kun sai neljä villiä pentua hetkeksi kimpustaan.
”Säikäytä heidät sopivasti”, Kielokosi iski silmäänsä Tuiskusielulle leikkisästi. Tuiskusielu nyökkäsi virne naamallaan ja kasasi Loisteliekin pennut hieman kauemmaksi pentutarhan reinustalle. Saisivat kuningattaret pienen hengähdystauon pentujen kaitsemisesta. Kielokoski vasta odotti pentujaan, mutta joutui jo nyt kaitsemaan Loisteliekin kanssa tämän villejä pentuja. Kotkapentu oli edellisenä päivänä yrittänyt livahtaa ulos pentutarhasta ja ties minnä hän olisi päätynyt, jos Tiikeriyö ei olisi juuri sopivasti tullut paikalle.
Pennut kuuntelivat Tuiskusielua into piukeana, kun tämä kertoi tarinaa Valhetähdestä. Toki Tuiskusielu kertoi asioista hillitysti, ettei säikäyttäisi pennuilta yöunia. Tarinan jälkeen pennut syöksyivät leikkimään Tuiskusielun tarinan pohjalta taisteluleikkejään. Ollapa yhä pentu, jolla oli tuhottomasti aikaa vain leikkiä ja leikkiä. Loisteliekki oli nukahtanut sammalpedilleen ja Tuiskusielu päätti vahtia pentuja jonkin aikaa, jotta nuori kuningatar saisi levättyä tarpeeksi.
Pentujen leikkiessä muistot Valhetähdestä virtasivat Tuiskusielun mieleen voimakkaasti. Hän muisti, miten itsevarma ja viisas Valhetähti oli ollut. Moni saattoi pitää häntä raakana, mutta sitä hän ei ollut. Hän oli huolehtinut kaikista klaanissa ja ollut huomaavainen. Hän oli yrittänyt auttaa ja toimia päällikön asemassa parhaansa mukaan samalla, kun oli yrittänyt auttaa kaikkia klaaneja. Tuiskusielu muisti jokaisen kerran, kun he olivat yhdessä Valhetähden kanssa menneet saalistamaan tai jakaneet yhteisen aterian samalla jutellen.
Tuiskusielu huomasi silmäkulmassaan neljän pennun vaanivan häntä kohti. Hän esitti, ettei ollut huomannut pentujen lähestyvän ja hyvin dramaattisesti kaatui selälleen, kun pennut loikkasivat hänen kimppuunsa. Hän huokaisi tyytyväisenä. Vaikka monta kamalaa asiaa olikin tapahtunut, oli hän silti onnellinen.

Luku 10

Kului muutamia öitä ilman että Tuhkatassu sai tuntea Hiekkatassun lämpöä vierellään oppilaan käydessä nukkumaan. Onneksi hänellä oli kuitenkin Hiillostassu ja Sykkyrätassu, joiden kanssa hän oli ruvennut viettämään taas enemmän aikaa nyt Hiekkatassun pitäessä mykkäkoulua. Tuhkatassu oli toivonut vaaleaturkkisen naaraan leppyvän nopeasti kuten yleensä, mutta tähän mennessä tämä oli vain vältellyt Tuhkatassua aina kilpikonnakuvioisen oppilaan lähestyessä häntä.

“Mitä minun pitäisi tehdä?” Tuhkatassu kysyi Sykkyrätassulta, siskosten odotellessa mestareitaan leirin reunalla. Heidän oli tarkoitus suorittaa metsästyskokeensa tänään, vaikka maa olikin lumen peitossa eikä saalista ollut paljon.
“Koitat vain löytää mahdollisimman paljon saalista, kyllähän sinun se pitäisi tietää”, naurahti Sykkyrätassu väräyttäen viiksiään. Tuhkatassu näpäytti sisartaan kevyesti hännänpäällään.
“Kyllä minä sen tiedän! Tarkoitin Hiekkatassun suhteen”, naaras huokaisi, ja käänteli häntäänsä hermostuneena.
“Ai”, juovikas naaras mutisi, kääntäen korviaan hieman taaksepäin.
“En minä sitä tiedä, pyydä anteeksi häneltä?”
“Olen yrittänyt, mutta hän välttelee minua! En voi pyytää anteeksi jos hän ei suostu edes kuuntelemaan minua!” Tuhkatassu älähti, töykkäisten etutassullaan maahan muodostunutta pientä lumikasaa.
“Jos koitat nyt vain keskittyä metsästämiseen, kyllä hän sinulle leppyy”, Sykkyrätassu naukaisi lohduttavasti. “Ainakin joskus”, sisko lisäsi mutisten perään, mutta Tuhkatassu päätti ignoorata tämän. Kilpikonnakuvioinen oppilas huokaisi, ja keskittyi katselemaan sitten leirin tapahtumia. Tuisketassu, Kaikutassu ja Hopeatassu keskustelivat kovaäänisesti jostakin oppilaiden pesän edessä, kun taas Supihammas istuskeli katselemassa leikkiviä pentujaan lähellä pentutarhaa. Hämähäkkipentu kierähti juuri maahan ja naukaisi kovaäänisesti, ennen kuin pentujen kimakka nauru alkoi. Tuhkatassu naurahti ja kääntyi katsomaan taas Sykkyrätassua. Hän ei ollut hetkeen käynyt pentutarhassa vierailulla, ja pentujen katsominen sai hänet kaipaamaan siellä käymistä ja pentujen kanssa leikkimistä. Monet pennut olivat jo muuttaneet oppilaiden pesään, eikä esimerkiksi Huurutassulla ja Aavetassulla ollut ollut enää aikaa leikkiä Tuhkatassun kanssa, niin kuin pentuina olivat vielä tehneet. Tuhkatassu oli viimeaikoina muutenkin keskittynyt lähinnä sisaruksiinsa sekä Hiekkatassuun, eikä ollut ollut niin sosiaalinen kuin aiemmin.

Tuhkatassu oli juuri sanomassa jotakin Sykkyrätassulle, kun Koivulehti ja Liekkilehmus astelivat heidän luokseen. He olivat olleet ilmeisesti puhumassa juuri Olkiväreen kanssa, joka näytti nyt suuntaavan kohti Unitähden pesää.
“Oletteko valmiita?” Koivulehti naukaisi ja katsoi oppilaita vuorotellen. Tuhkatassun keskittyminen siirtyi silmänräpäyksessä heidän tulevaan tehtäväänsä. Siskokset nyökkäsivät yhtäaikaa, ja saivat Liekkilehmukselta hyväksyvän katseen.
“Ehkä kuulittekin, mutta pesätoverillanne Hiekkatassulla oli samainen koe muutama päivä sitten”, Koivulehti aloitti, kääntäen katseensa lumisen kaislikon ohi ulos leiristä. Tuhkatassu värähti hieman kuullessaan Hiekkatassun nimen, mutta koitti peittää reaktionsa parhaansa mukaan. Sykkyrätassun mestari jatkoi:
“Nyt on lehtikato, joten saalista ei ole paljoa. Hiekkatassu kuitenkin onnistui saamaan kiinni jopa neljä saaliseläintä, vaikka hänen koettaan haittasi vielä kesken alkanut lumisade. Oletamme teiltä vähintään samanlaista suoritusta päästäksenne läpi”.
Tuhkatassu nyökkäsi määrätietoisesti. Jos Hiekkatassu oli saanut neljä saaliseläintä, Tuhkatassu tahtoi näyttää taitonsa saamalla kiinni ssitäkin enemmän. Hän ei tiennyt miten se tulisi onnistumaan talvisella säällä, mutta hän yrittäisi parhaansa. Hänen olisi pakko, hän tahtoi todistaa taitonsa sekä mestarilleen ja klaanilleen, mutta myös Hiekkatassulle.
“Jos olette nyt valmiita, niin lähdetään sitten. Sykkyrätassu, sinä lähdet Varjoklaanin rajaa kohden, Koivulehti varjostaa sinua. Minä seuraan sitten sinua, Tuhkatassu, kun lähdet kohti Taivasklaanin rajaa”. Sykkyrätassun korvat nousivat hieman pystyyn naaraan kuullessa lähtevänsä Varjoklaaniin päin. Tuhkatassu ei sanonut mitään, mutta mietti johtuiko reaktio siitä että sisko toivoi näkevänsä varjoklaanilaisia siellä. Sykkyrätassu oli jonkin aikaa sitten ollut käymässä Varjoklaanin leirissä Tuisketassun kanssa, oppilaiden pelastettua kaksi pentua jotka kaksijalka oli heittänyt järveen. Sykkyrätassu oli päässyt jopa nimeämään toisen heistä, ja Tuhkatassu epäili sisarensa toivovan törmäävänsä kyseiseen pentuun uudestaan. Toisen klaanin pentuja ei ollut kovin helppo käydä tervehtimässä, mutta ehkä sisko näkisi heitä joskus myöhemmin, kun ne olisivat hieman vanhempia ja saisivat oppilasnimensä.
”Teidän tulee olla takaisin leirissä ennen auringonlaskua, lähtekäähän nyt”, Liekkilehmus lisäsi vielä, ja huitaisi hännällään oppilaita liikkeelle.
”Onnea Sykkyrätassu”, Tuhkatassu toivotti sisarelleen hymyillen, kunnes hänen ilmeensä muuttui hieman ilkikuriseksi.
”Katsotaan kumpi saa enemmän saalista, voittaja saa valita ruokamme kun pääsemme takaisin”, kilpikonnakuvioinen naaras haastoi vielä.
”Selvä, älä sitten marise kun häviät!” Sykkyrätassu naukaisi naurahtaen, ja kääntyi sitten loikkimaan poispäin. Tuhkatassu lähti omaan suuntaansa, avaten suunsa samalla raolleen haistaakseen jokaisen mahdollisen saaliseläimen mikä hänen tielleen sattuisi.

***

”Sammakonläjät, eihän tässä lumessa löydä mitään!” Tuhkatassu mutisi hermostuneena, kun hän oli kerennyt kävellä jo melkein Taivasklaanin rajalle eikä vastaan ollut sattunut yhtäkään saaliseläintä. Naaras kyllä kuuli pikkulintujen lauleskelua silloin tällöin, mutta ei ollut osannut paikallistaa yhtäkään niistä, niin silmillään kuin hajuaistillaankaan. Oppilas toivoi salaa ettei Sykkyrätassukaan olisi vielä löytänyt mitään, vaikka tietenkin hän toivoi siskonsa pärjäävän kokeessa. Hän vain toivoi pärjäävänsä itse paremmin.
”Kalastaakaan ei voi kun-” Tuhkatassu napsautti suunsa nopeasti kiinni haistaessaan jotakin. Naaras pysähtyi maistelemaan ilmaa, ja rukoili samalla Tähtiklaanilta ettei saaliseläin ollut kuullut hänen manailujaan. Haju jonka hän oli huomannut tuntui etäisesti tutulta, mutta oppilas ei aivan saanut mieleensä mikä se oli. Vasta kun hän näki pienen valkoisen eläimen liikahtavan muutaman ketunmitan päässä, sai hän mieleensä nimen: lumikko. Tuhkatassu ei ollut koskaan syönyt lumikkoa, eikä ollut varma maistuisiko se edes hyvältä, mutta jännitti kuitenkin lihaksensa ja tiputtautui vaanimisasentoon. Lumikkokin olisi parempi kuin ei mikään, ja mistäs sitä tietäisi jos pikkueläin maistuisikin herkulliselta?
Tuhkatassu lähti hiipimään lähemmäs eläintä, joka näytti keskittyvän johonkin lumihangen alla olevaan. Kilpikonnakuvioinen naaras pääsi jo loikkausetäisyydelle lumikosta, kun valkoinen eläin nosti päänsä ja kääntyi katsomaan suoraan kohti Tuhkatassua. Oppilas valmistautui takaa-ajoon, mutta karkuun juoksemisen sijaan lumikko alkoikin sähisemään ja pörhistämään turkkiaan. Tämä hämmensi Tuhkatassua, jonka keskittyminen herpaantui silmänräpäyksen ajaksi kunnes naaras sai taas tilanteestaan kiinni. Hän ponnisti ja loikkasi kohti sähisevää eläintä, mutta yrittäessään napata sitä tassunsa alle, Tuhkatassu sai osakseen puraisun joka sai hänet vetämään tassunsa hetkeksi takaisin. Sinä aikana lumikko säntäsi juoksuun, mutta Tuhkatassu ei suostunut luovuttamaan vaan lähti eläimen perään, lopulta saaden läimäistyä sitä käpälällään ja pökerrytettyä sen hetkeksi. Tuhkatassu nappasi vielä eläintä niskoista kiinni, ja taittoi ne varovasti ollakseen rikkomatta riistaeläimen ihoa. Hän huokaisi helpottuneena, ja nappasi sitten eläimen leukoihinsa kääntyen takaisin.

Lumessa näkyi pieniä punaisia pisteitä niissä kohden joihin Tuhkatassun vasen etutassu oli koskenut. Lumikon purema vuosi inhottavasti, ja sai Tuhkatassun irvistelemään silloin tällöin haavan osuessa ikävästi johonkin. Kylmä lumi onneksi turrutti kipua hieman, mutta tassunpohjassa oleva haava ei silti ollut kovin mukava, varsinkin kun naaraan olisi pitänyt keskittyä metsästyskokeeseensa. Hän oli vaellellut ympäri reviiriä etsiskellen hajuja, ja nyt kun aurinko näytti alkavan laskea, oli hänellä kasassa lumikon lisäksi yksi varpunen ja kaksi päästäistä. Tuhkatassu olisi toivonut löytäneensä jotain enemmän, mutta kaikki potentiaaliset riistaeläimet tuntuivat piileskelevän puiden latvoissa, paljon korkeammalla kuin mihin naaras uskaltaisi kiivetä. Hän päätti ryhtyä suuntaamaan takaisin kohti leiriä, ja toivoi löytävänsä vielä matkalla jotakin.

Se, mihin Tuhkatassun katse osui matkalla ei ollut riistaeläin, vaan jokin kiiltävä, pieni ja punainen. Pieni kulmikas kivi näytti olevan kiinni jossakin kiiltävässä, ja vaikkei Tuhkatassu tiennyt mikä se oikein oli, hän päätti napata sen mukaansa. Punainen kivi oli kaunis, ja Tuhkatassu voisi koristella sillä vaikka pesäänsä, ellei keksisi sille muuta käyttötarkoitusta. Naaras otti kiven hampaidensa väliin, ja jatkoi matkaansa kohti leiriä.

***

Tuhkatassu mutusteli oppilaiden pesän lähettyvillä pikkulintua, jonka Sykkyrätassu oli valinnut heille syötäväksi. Kilpikonnakuvioisen naaraan teki mieli murjottaa, olihan hän hävinnyt siskosten välisen metsästyskilpailun. Toisaalta hän oli löytänyt jotain pysyvämpää kuin riistaeläimen, joten harmitus ei ollut aivan liian kova. He olivat keskustelleet jonkin aikaa metsästyskokemuksistaan, ja Tuhkatassu oli näyttänyt tassussaan olevaa haavaa. Siitä ei enää vuotanut verta, lumi oli tyrehdyttänyt vuodon, mutta Sykkyrätassu oli silti koittanut saada Tuhkatassua menemään parantajalle asiasta. Kilpikonnakuvioinen naaras tietenkin kieltäytyi, ei hän halunnut mennä valittamaan Vesitassulle jostakin niin mitättömästä kuin pieni purema- hänhän vaikuttaisi heikolta, jos menisi niin pienestä asiasta hyysättäväksi.
Hiillostassu oli juuri tulossa liittymään heidän seuraansa, kun Unitähti hyppäsi Virtakivelle ja kutsui klaanin kokoon:
“Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Virtakivelle klaanikokoukseen!”

Tuhkatassu katsahti Sykkyrätassuun ja Hiillostassuun, ja tassutti sitten Virtakiven eteen. Hän ei tiennyt miksi Unitähti oli kutsunut kokouksen, hänellä ja Sykkyrätassulla oli juuri ollut metsästyskoe, mutta mestarit eivät olleet maininneet vielä mitään nimittämisestä. Kaiken lisäksi Hiillostassun metsästyskoe olisi vasta huomenna, eikä Tuhkatassu uskonut että sisarukset nimitettäisiin eri aikaan toisistaan.
“Hiekkatassu, astutko esiin”, Unitähti naukaisi ja Tuhkatassun silmät napsahtivat vaaleaan raidalliseen turkkiin. Pettymys humahti Tuhkatassun läpi, kun hän tajusi ettei naaras ollut kertonyt hänelle nimitysseremoniasta. Tietenkin se oli odotettavissa, mutta naaras olisi toivonut että edes näin suuri asia olisi saanut Hiekkatassun puhumaan hänelle.

Tuhkatassun korvissa humisi, eikä hän juurikaan keskittynyt Unitähden sanoihin kunnolla. Oppilas lähinnä tuijotti nimitettävää naarasta, joka oli sukinut turkkinsa kauniiksi ja seisoi ylpeän ryhdikkäästi klaanin edessä. Tuhkatassun hännänpää vääntelehti hermostuneesti, kun seremonia eteni. Lopulta Unitähti kertoi klaanille Hiekkatassun uuden nimen: Hiekkakynsi. Unitähti kosketti tuoreen soturin päälakea, ja klaani alkoi hurraamaan. Tuhkatassu hetken epäröinnin jälkeen yhtyi mukaan:
“Hiekkakynsi! Hiekkakynsi!”

Tuhkatassu oli koittanut käydä onnittelemassa Hiekkakynttä seremonian jälkeen, mutta naaras oli lähtenyt suoraan poispäin oppilaasta nähdessään tämän. Tuhkatassua alkoi jopa ärsyttämään vanhemman naaraan käytös, hän ei tiennyt miksi Hiekkakynsi oli suuttunut näin paljon pienestä väärinymmärryksestä eikä suostunut edes kuuntelemaan anteeksipyyntöä. Kilpikonnakuvioinen naaras teki päätöksensä: illalla, kun Hiekkakynsi olisi leirin vartiovuorossa eikä voisi paeta tilanteesta, hän kävisi puhumassa tälle. Tilanteessa oli se huono puoli ettei Hiekkakynsi voinut vastata Tuhkatassulle mitään, mutta sentään soturin olisi pakko kuunnella.
Tuhkatassu päätti mennä hetkeksi lepäämään oppilaiden pesän lämpöön, ja sai samalla idean.
“Hiillostassu!” hän kutsui veljeään, korvat nousten pystyyn innostuksesta. Kolli asteli hänen luokseen pää hämmentyneesti kallellaan.
“Mitä Tuhkatassu?”
“Sain idean! Halusin vain kysyä sinun mielipidettäsi siitä ensin”, naaras selitti viikset värähdellen. Hiillostassu naurahti pienesti.
“Milloin sinä muka olet kuunnellut kenenkään mielipiteitä ideoistasi ennen kuin toteutat ne?”
“Nyt! Tämä on tärkeä asia!” Tuhkatassu tokaisi ja vetäisi sitten syvään henkeä ennen kuin jatkoi:
“Tule katsomaan mitä löysin tänään.”

Hiillostassu seurasi kiinnostuneena sisartaan heidän pesäänsä, ja ennen kuin Tuhkatassu kerkesi edes sanomaan mitään, veli näytti huomaavan mistä oli kyse.
“Mikä tuo on?” kolli kysyi ja töykkäsi käpälällään punaista kiveä joka makasi Tuhkatassun nukkumasammalten päällä.
“En tiedä, mutta löysin sen metsästyskokeeni aikana. Se on kaunis, eikö?”
Ei ollut epätavallista että jokiklaanilaiset toivat löytämiään kauniita kiviä pesiinsä. Muutamalla oppilaallakin oli sammaltensa joukossa simpukoita joita he olivat löytäneet sulavesien aikaan joesta.
“Luulen että kaksijalka on pudottanut sen, siinä on tuo rengas ympärillä näetkö?” Tuhkatassu jatkoi veljen tutkiskellessa hänen löytöään.
“Mikä se sinun ideasi oli?” Hiillostassu kysyi, katse edelleen kivessä.
“Ajattelin viedä sen Hiekkakynnelle onnittelulahjaksi!”
“Hänhän on vältellyt sinua? Miten aioit antaa hänelle lahjan, tai miksi edes tekisit niin? Hän on ollut sinua kohtaan ikävä, ehkä sinun pitäisi lopettaa yrittäminen ja antaa hänen tulla pyytämään sinulta anteeksi?”
Tuhkatassun hymy hälveni. Hän ei ollut tajunnut veljensä ajattelevan näin, mutta nyt asiaa miettiessään, se kyllä kävi järkeen. Hiillostassu oli aina ollut suojelevainen siskoistaan, ja nyt Tuhkatassun ja Hiekkakynnen ollessa riidoissa, tietenkin kolli olisi Tuhkatassun puolella.
“Ajattelin mennä puhumaan hänelle kun hän on vahtivuorossa”, naaras mutisi, ja Hiillostassu huokaisi.
“Minun mielestäni sinun ei pitäisi, mutta todennäköisesti tulet tekemään niin kuitenkin. Pitäisit kuitenkin edes tuon kiven itselläsi”, kolli mutisi, ja asettui makaamaan.
“Nyt alkaa tulla myöhä, tahtoisin nukkua kunnolla ennen huomista metsästyskoettani. Koita olla herättämättä minua kun tulet takaisin”, tämä jatkoi vielä, ennen kuin painoi silmänsä kiinni. Tuhkatassu katsahti ympärilleen. Pesään oli saapunut jo muutamia oppilaita heidän keskustelunsa aikana. Tuhkatassu nyökkäsi veljelleen, vaikka tämä ei tietenkään nähnyt sitä, ja kipitti sitten ulos pesästä.
“Hiekkakynnen on nyt pakko kuunnella minua. Minustakin pitäisi pian tulla soturi, enkä halua hänen vihoittelevan minulle enää silloin”, naaras mutisi itsekseen, yrittäessään rohkaista itseään ennen kuin astelisi leirin suuaukolle.
“Hän antaa minulle anteeksi, hänen täytyy.”

//Hiekkatassusta tuli nyt Hiekkakynsi, mutta en vieläkään saanut Tuhkatassua nimitettyä lol. *Seuraavassa* tarinassa sitten lol

Luku 6.

Ensimmäinen asia, jonka Sillitassu tiedosti, oli kitkerä sekalaisten tuoksujen aromi. Hän yritti raottaa silmiään, mutta ne tuntuivat todella raskailta. Toinen musta takajalka tuntui kummalliselta. Sitä jomotti todella paljon ja sen ympärillä karva tuntui todella tahmealta. Silmänsä auki pakotettuaan hän vilkaisi jalkaa ja huomasi kitkerän tuoksun tulevan sen peittävästä salvasta ja lehdistä.
>Jäin sen oksan alle.< Ajatus tuntui pahalta ja Sillitassu siirsi sen mielensä taka-alalle. Hän oli parantajien pesässä sammalvuoteella. Hän kuuli jostakin yrttien kahinaa ja tunsi Surulinnun pehmeän tuoksun ilmassa. Vaaleanharmaa naaras oli sekoittelemassa yrttejä pesän reunassa, mutta huomasi sitten potilaansa heränneen ja tassutti Sillitassun luo.
“Mikä olo?” Parantaja kysyi lempeällä tutulla äänellään ja Sillitassu tunsi kivun jalassaan yltyvän.
Hän inahti: “Jalkaan sattuu tosi paljon.”
“Ei hätää se ei ole murtunut.” Surulintu naukui huojentavasti. “Voin antaa sinulle muutaman unikonsiemenen. Ne lievittävät kipua.”
Surulintu kipaisi jonnekin ja palasi tassussaan pieniä mustia siemeniä.
“Niele vain muutama,” naaras opasti kun Sillitassu kurottautui nuolaisemaan siemeniä.
“Niiden pitäisi myös väsyttää, joten saat hyvät unet.”
Sillitassun pää nuokahtikin jo ja hän laski sen käpälilleen.

Seuraavan kerran Sillitassu hätkähti kun jotain karvaista lätsähti hänen eteensä. Hän raotti silmiään ja näki hiiren aivan kuononsa edessä. Sen takana istui huolestuneen näköinen Kirsikkayö kilpikonnakuvioiset karvat sekaisina, kuin tämä olisi juuri ollut partiossa.
“Kuinka sinä kulta pieni voit?” naaras naukui. Sillitassu vääntäytyi istumaan ja irvisti jalan liikahtaessa. Hän kumartui puraisemaan hiirtään ja tunsi mukavan maun kielellään. Aterian nautittuaan ja huulet verestä nuoltuaan hän tunsi kurkkunsa olevan kuiva. “Saisinko vettä?” Hän pyysi emoltaan ja tämä lähti hakemaan sitä. Surulintu oli putkahtanut sisään pesään mukanaan myyrä.
“Näytät voivan paremmin,” naaras naukui ja haukkasi palan myyrästä.
Sillitassu nyökkäsi: “Kirsikkayö kävi tuomassa minulle hiiren.”
Parantajan vaaleanharmaan turkin valkeisiin juoviin seloittuneet hiutaleet alkoivat sulaa muodostaen pieniä vesiputouksia. Tämä ravisteli turkkiaan ja selitti:
“Pesen nyt vanhan salvan pois, samoin laakerinlehdet ja laitan uudet tilalle.” Surulintu lähti etsimään tarvittavia yrttejä. Pian vihertävän keltaisten Silmien hohde erottuikin taas ja Surulintu asettui Sillitassu takajalan viereen.
“Tämä voi sitten vähän sattua,” naaras varoitti. Sillitassu irvisti, kun Surulintu repi laakerinlehdet pois ja alkoi nuolla irti vanhaa salvaa. Se kirveli ja repi karvoista, mutta hän yritti sietää sen.
“Nyt tuli valmista,” Surulinnun ääni naukui. Sillitassu hengähti helpottuneena.
Häntä alkoi jo turhauttaa ja keuhkot vaativat raikasta ilmaa.
“Voisinko käydä ulkona?” Hän kysyi Surulinnulta epäröiden.
“Voit, mutta ei mitään leikkejä tai harjoituksia,” parantaja muistutti jostain pesän hämärästä.

Aukiolla lehtikadon kylmä aurinko helotti taivaalla saaden hangen hehkumaan. Sillitassu sokaistui oltuaan niin pitkään pimeässä pesässä, eikä tiennyt minne menisi.
“Oletko sinä kunnossa?”
Sillitassu kuuli ystävänsä Seljatassun äänen.
Suuri vaaleanharmaa naaras ilmestyi samassa hänen vierelleen ja Sillitassu kehräsi: “Olen minä, mutta jalkani ei niinkään…”
Seljatassu vilkaisi hänen takatassuaan ja irvisti: “Pahempi kuin se minun minun piikkini.”
“Kieltämättä.” Sillitassulta pääsi pieni “Raur” naurahdus.
>Seljatassu on todella hyvä ystävä.< onnellinen ajatus kieppui hänen mielessään kuin pieni perhonen.

Luku 5.

“Ei. Takapää alemmas ja häntä paikoilleen,” Jäkälätäplä ohjeisti lempeästi pilkullinen hännänpää kuitenkin ärtyneesti nykien. Sillitassu painoi takapäätänsä alemmas, mutta tuiskahti hankeen. Hän kompuroi ylös ja ravisti hiutaleet turkistaan.
Hän alkoi jo turhautua sillä tämä oli jo neljäs kerta, kun hänen tasapainonsa oli pettänyt. Hän valitti mestarilleen: “On vaikeaa pitää tasapainoa hangella, kun tassut uppoavat koko ajan.”
“Ehkä on parempi lopettaa tältä päivältä.”
Jäkälätäplän nauku masensi Sillitassua. Mestari oli selvästikin pettynyt häneen ja aivan syystä. >En minä osaa tätä,< hän mietti tassuttaessaan takaisin kohti leiriä. Kun hän saapui leiriin Seljatassu saapui häntä vastaan vaaleanharmaa häntä innokaasti kippuralla selän yllä. Hänen vaaleat raitansa kiilsivät lehtikadon auringossa kilpaa lumen kanssa.
“Oliko kivaa ensimmäisissä metsästys harjoituksissa?”
Toisen oppilaan iloinen ääni piristi hiukan Sillitassua, mutta masennus ei hävinnyt kokonaan.
“En minä osaa mitään. Menetän tasapainoni aina laskiessani takapääni,” Sillitassu uskoitui vanhemmalle oppilaalle.
Seljatassu näytti miettivältä.
“Näytähän,” naaras naukui.
Sillitassu pudottautui vaanimisasentoon. Hän laski takapäätään alas ja niin hän muksahti häntä edellä hankeen.
“Näetkö nyt. En minä osaa,” Sillitassu ähisi noustessaan takaisin ylös.
Seljatassu näytti siltä kuin olisi juuri hoksannut jotain.
Harmaa naaras aukaisi suunsa: “Entä jos pitäisit jalkojasi hiukan leveämmällä?”
Sillitassu yritti. Hän pudottautui jälkeen kyyryyn, mutta asetti jalkojaan hieman haralleen ennen takapään laskemista alemmas. Yllätyksekseen hän huomasi sen toimivan, eikä hän enää menettänyt tasapainoaan.
Hänen äänensä oli iloinen, kun hän maukui: “Kiitos Seljatassu! Se toimii.”
Seljatassu nuolaisi hänen päälakeaan.
“Oli ilo auttaa,” tämä kehräsi ja lähti sitten omille teilleen.
Sillitassu päätti etsiä mestarinsa Jäkälätäplän, jotta voisi esitellä taitojaan. Hän näki tämän ruskeatäplikkään turkin tuoresaaliskasalla, joten hän tassutti sinne päin.
“Jäkälätäplä!” Hän huusi mestarilleen ja melkein törmäsi tämän kylkeen.
“Mistäs sinä noin innostunut olet?” Jäkälätäplä kysyi kummissaan.
“Opin vaanimisasennon, Seljatassun ansiosta.” Sillitassu pudottautui kyyryyn, mutta levitti tassujaan hiukan sivulle. >Sitten takapäätä alemmas,< hän ajatteli ja laski sitä alemmaksi. Hänen tasapainonsa piti jälleen ja Jäkälätäplän silmistä paistava ylpeys lämmitti Sillitassun rintaa.
“Sehän meni hyvin,” Jäkälätäplä naukui hyväksyvästi. Sillitassu röyhisti rintaansa.
>Kiitos Seljatassu!<

Lumi narskui tassujen alla, kun Sillitassu ponnisti huimaan loikkaan kohti edessään olevaa sammakkoa. Hän jysähti niljakkaan otuksen päälle ja katkaisi sen niskat.
“Hieno ensimmäinen saalis!” Jäkälätäplä huusi roikottaen suussaan kahta liskoa, jotka oli aiemmin partiossa napannut.
Sysituhkakin ilmestyi metsästä esiin. Harmaankirjavan kollin leuoissa roikkui hiiri. Sen lihaisa aromi tulvi Sillitassunkin kuonoon ja vesi herahti hänen kielelleen.
“Tuosta klaaninvanhimmat pitäisivät,” Sysituhka mumisi hiirensä suussaan.
“Vien tämän heille,” Sillitassu kohotti ylpeänä kuonoaan. Partio lähti tassuttamaan leiriin. Lehtikadon aurinko loi kylmää valoa hangelle saaden sen kimaltamaan kuin aamukaste. Ilmassa oli havaittavissa myrskyä enteilevä tuoksu. Se tulisi varmaankin illalla. Sillitassu värähti.
>Minä kyllä pysyn silloin pesässä.< Leirin suuaukolla vartiossa ollut Ahomyrsky nyökäytti heille päätään. Kellertävä kolli kehui Sillitassun saalista: “Sinustahan tulee vielä erinomainen saalistaja.”
Kun he saapuivat aukiolle hänen entinen pesätoverinsa Apilapentu juoksi häntä vastaan harmaanruskea turkki innokkaassa pörrössä.
“Vau mikä saalis!” Tämä ihasteli Sillitassun leuoissa velttona roikkuvaa sammakkoa.
“Minä aion syödä tuon,” kolli jatkoi.
“Anna kun vien sen ensin tuoresaaliskasaan,” Sillitassu mutisi vaivaantuneena kollin kehuista. Hän lähti Apilapentu perässään loikkien kohti tuoresaaliskasaa. Pentu nappasi sammakon ennenkuin se ehti edes koskettaa muita saaliita. Hän katseli kun Apilapentu kantoi saaliin pentutarhalle ja sisään. Sillitassu muisti, että oli sanonut Sysituhkalle vievänsä sammakon klaaninvanhimmille.
>Vien heille sen sijaan tämän hiiren,<
Hän keksi. Saatuaan karvaisen ruhon hampaidensa väliin suuntasi hän kohti klaaninvanhimpien pesää.

Tuuli ulvoi ja lumi tuiskusi kovempana kuin koskaan Sillitassun elinaikana. Hän yritti saada unta, mutta tuuli piti armaan pimeyden poissa. Oppilaiden pesä kolisi kun tiheään asetellut kuusenoksat alkoivat antaa periksi. Lunta tuiskussa sisään pesään ja valkaisi oppilaiden vuoteiden sammalet ja havut.
“Miten tässä mekkalassa pitäisi muka nukkua?” Nurisi Tummatassu äkäisesti lunta tummista korvistaan ravistaen.
“Tämä pesä varmaan luhistuu meidän niskaamme.” Sammakkotassun tummanvihreät silmät hohtivat pimeydessä. Yhtäkkiä pesän yläpuolelta kuului räsähdys. Jotain iskeytyi tiheän oksakaton päälle ja katto antoi periksi. Valtava kuusenoksa syöksyi nuoria kissoja kohti ja Seljatassu rääkäisi: “Pois alta!”
Sillitassua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän säntäsi kohti vielä pystyssä olevaa suuaukkoa. Hänen toiseen takajalkaansa iski hirvittävä kipu. Hän mätkähti maahan pökertyneenä kivusta ja yritti vetää itseään irti. Hänen silmissään säkenöi ja näkökentän rajamailla musteni. Joku tarttui häntä niskasta ja veti häntä. Sillitassu rääkäisi kun selvästikin oksan alle jäänyt jalka venyi, muttei irronnut.
“Olet tiukasti kiinni.” Sillitassu tunnisti Seljatassun huolestuneen äänen. Sitten silmissä musteni ja hän antautui kivulle.

//Moikka!!! Millos Sillitassu muuten pannaan oppilaaksi tuolla klaaneissa, kun sehän on nyt siellä vielä pentu. :3

LUKU 1
Tähtiklaanin tahto...?

Ensin hän oli Elopentu. Pieni pentu, jonka täytyi olla suuri ja taitava ja voittamaton ja tehdä emostaan ja isästään ylpeitä ja saavuttaa suuria asioita ja olla parempi kuin kukaan muu.
Sitten hänestä tuli Elotassu. Oppilas, jonka ainoa tavoite oli oppia enemmän ja nopeammin kuin kukaan muu, jotta hän voisi olla jotain suurta ja mahtavaa ja kaiken kaikkiaan parempi kuin kukaan muun järven ympärillä oleva kissa.
Mutta Elotassu ei kokenut oloaan suureksi. Tai mahtavaksi. Tai voittamattomaksi. Tai paremmaksi kuin kukaan muu. Varsinkaan paremmaksi kuin hänen sisaruksensa.
Sillä Ruostetassu - kolmikosta vanhin - oli voimakas ja viisas ja rauhallinen. Hänen oli helpompi oppia uusia asioita ja käyttää niitä hyödykseen, hän kykeni muuttamaan tilanteen nopeasti omaksi edukseen. Hän oli voimakas ja tiesi, mitä halusi ja mitä tehdä.
Perhotassu oli raivokas taistelija ja kunnianhimoinen kaikin tavoin. Hän ei epäröinyt käyttää taitojaan hyödykseen, eikä hänelle ollut ongelma eikä mikään tehdä juuri niin kuin hän halusi. Hän luotti itseensä ja taitoihinsa. Hän tiesi olevansa parempi kuin muut.
Ja Elotassu… Elotassu jäi heidän varjoonsa hetkessä. Sen hän oli oppinut hyvin aikaisin elämässään.
Joten hänen oli oltava parempi. Aina vain parempi ja parempi, ylittää itsensä joka ikinen päivä uudelleen.
Jotta hän voisi tehdä emonsa kerrankin ylpeäksi.

Elotassu oli jalkeilla jo ennen kuin aurinko nousi horisontin takaa. Niin kävi usein: hän oli hyvin vähäuninen, mitä Kyyarpi oli aina ihmetellyt, mutta koska Elotassu ei vaikuttanut kärsivän lyhyistä yöunista mitenkään, oli kolli antanut asian olla.
Elotassu piti siitä, että hän heräsi aikaisin ennen muita. Se tarkoitti sitä, että hän sai olla hetken omassa rauhassaan, sukia turkkinsa kiiltävän siistiksi ja vain tarkkailla hetken vähitellen heräilevää klaania. Useimpina aamuina hän odotti uteliaana kuka nousisi ensimmäisenä hänen jälkeensä ylös ja tulisi aukiolle aloittamaan päivän työmäärää. Elotassun emo oli aina painottanut, että oli tärkeää tietää miten muut tyypillisesti käyttäytyivät ja toimivat.
Yleensä Pilvitähti oli ensimmäinen, joka heräsi - toisinaan hän oli aukiolla jo ennen Elotassua. Suuri, mustavalkoinen kolli tuli omasta pesästään aikaisin aamulla ja nousi Viimakivelle tuijottamaan leiriä. Hänen oranssit silmänsä kohtasivat joka aamu Elotassun katseen vakavina ja joka aamu hän nyökkäsi Elotassulle. Elotassu vain tuijotti takaisin.
Sadehäntä oli usein seuraava, joka saapui aukiolle. Hän aloitti aamunsa sukimalla turkkiaan ja tervehtimällä päällikköään, minkä jälkeen hän asettui odottamaan sotureiden heräämistä.
Kolmas kissa oli yleensä joko Korppivaisto tai Routaruusu.
Sen jälkeen seuraava heräävä kissa saattoi olla kuka tahansa, ja siinä vaiheessa Elotassu menetti aina kiinnostuksensa.
Elotassu venytteli tassujaan ja haukotteli. Muutama oppilas oli jo herännyt hänen jälkeensä: Aavatassu oli jo lähtenyt Varjosulan kanssa harjoittelemaan metsästystä, ja Kielotassu juoruili Mäyrätassun kanssa jostain täysin turhasta. Lopulta myös Ruostetassu ja Perhotassu tulivat ulos oppilaiden pesäsätä, venyttelivät ja nyökkäsivät molemmat Elotassulle ennen kuin menivät mestareidensa luokse.
Elotassu alkoi jo turhautua, mutta lopulta hänen mestarinsa Kastanjaturkki saapui sotureiden pesästä aukiolle. Kirjava, ruskearaidallinen naaras tuli haukotellen Elotassun luokse.
“No niin, oletko valmis tämän päivän askareisiin?” Kastanjaturkki kysyi.
Elotassu katsoi ilmeettömänä mestariaan, mutta hänen hännänpäänsä kääntyili innostuneena. Mitähän he tänään harjoittelisivat? Varmastikin taistelua! Viime aikoina Kastanjaturkki oli lähinnä opettanut vain metsästystä sen lisäksi, että oli esitelly reviiriä. Taisteleminen olisi ehdottomasti seuraav-
“Tänään voisimme harjoitella jänisten saalistamista”, Kastanjaturkki murskasi Elotassun unelmoinnit.
“Mitä!?” Elotassu ihmetteli. Hän siristi silmiään niskakarvat pystyssä. “Eikö taistelua? Olemme harjoitelleen vain metsästämistä!”
“Metsästäminen on tärkeä osa soturin velvollisuuksia, varsinkin näin lehtikadon aikaan.”
“Osaan jo saalistaa”, Elotassu yritti vielä väittää vastaan, mutta huomasi, ettei hänen jyrkkä ja vaativa lähestymistapansa tuntunut toimivan Kastanjaturkkiin. Kastanjaturkki oli yleensä reilu persoona, joten… Elotassu virnisti pienesti, mutta muutti sitten ilmeensä nopeasti anelevaksi: hän katsoi mestariaan suurilla silmillä ja puhui pienellä äänellä. “Minä todella haluaisin kokeilla tänään taistelua, Kastanjaturki. Perhotassu on päässyt jo harjoittelemaan taistelua vaikka kuinka paljon, ja häviän hänelle aina leikeissämme.”
Kastanjaturkki huokaisi, ja sitten hymyili. Hän kosketti Elotassu kevyesti hännänpäällään, ja Elotassu melkein kavahti kauemmas inhosta. “Hyvä on, Elotassu. Harjoitellaan tänään taistelemista.”
“Kiitos, Kastanjaturkki! Sinä olet paras!” Elotassu naukaisi pienen kehräyksen kanssa. Häntä inhotti hänen oma imelä äänensävynsä.
Kastanjaturkki kehräsi ja lähti sitten johdattamaan Elotassua ulos leiristä. Lunta oli satanut viime päivien aikana hyvin paljon, mutta tuuliklaanilaisten tassut olivat raivanneet hankeen polun jos toisenkin. Elotassu käveli aivan Kastanjaturkin takana kohti harjoittelupaikkaa. Hän oli niin innoissaan taistelemisesta, ettei kylmä tuuli haitannut häntä lainkaan.
Lopulta he saapuivat tutulle harjoittelupaikalle, ja Elotassu asettui toiselle puolelle lumista aukiota. Kastanjaturkki katseli oppilastaan hetken ennen kuin puhui.
“Voisimme aloittaa opettelemalla puolustautumista. Se on tärkeä taito taistelus-”
“Puolustautumista?” Elotassu keskeytti mestarinsa, hänen harmaa häntä piiskaten ilmaa ärsyyntyneenä. “Eikö taisteleminen ole hyödyllisempää?”
“Jos et osaa puolustautua, et selviä taistelussa.”
“Jos en tiedä, miten hyökkääminen toimii ja miten vastustaja ajattelee, en voi puolustautua.”
Kastanjaturkki väräytti viiksiään huvittuneena. “Oletpas sinä tänään vaativalla tuulella… mutta hyvä on. Harjoitellaan hyökkäämistä ensin.”
Elotassu hymyili. “Kiitos.”

Taisteluharjoitukset menivät Elotassun mielestä aivan liian nopeasti ohi, ja pian hän olikin palaamassa Kastanjaturkin kanssa takaisin leiriin. Mutta vaikka harjoitukset olivat olleet ainakin nuoren oppilaan mielestä lyhyet, Elotassu koki pärjänneensä hyvin. Kastanjaturkkikin oli kehunut oppilastaan.
Leiriin päästyään Elotassu lähti kävelemään tuoresaaliskasaa kohti. Hän loi pienen silmäyksen leiriin, mutta ei nähnyt Ruostetassua tai Perhotassua missään. He olivat varmaankin vielä harjoittelemassa - mikä sai Elotassun värähtämään kateudesta.
Elotassu ei kuitenkaan ollut ainut jo leiriin takaisin saapunut oppilas. Näätätassu ja Mäyrätassu olivat tuoresaaliskasalla valikoimassa päivän ruokaansa. He vetivät kasasta pulsan jäniksen juuri, kun Elotassu saapui paikalle.
“Se on valtava!” Näätätassu henkäisi.
“Niin on! Emmehän me tätä kahdestaan saa millään syötyä”, Mäyrätassu naukaisi. Valkoinen naaras kohotti katseensa ja huomasi Elotassun tuijottavan kaksikkoa. “Hei, Elotassu! Tuletko ruokailemaan kanssamme?”
Elotassu katsoi jänistä hetken, sitten Mäyrätassua. Lopulta harmaa naaras kohautti lapojaan. “Okei.”
“Jee!” Näätätassu hihkaisi.
Kolmikko käveli aukion reunalle nauttimaan jäniksestä. Näätätassu alkoi jakamaan jänistä kolmeen osaan ja vaikka hän kuinka yritti tehdä jokaisesta osasta samankokoisia, ne olivat Mäyrätassu sai silti isoimman palan. Elotassu ei kommentoinut asiaa mitenkään, vaan alkoi nälkäisenä syömään omaa osuuttaan.
“Mh, mitä… mitä kaikkea olet tänään - mh - tehnyt, Elotassu?” Mäyrätassu kysyi suu täynnä ruokaa.
“Älä puhu ruoka suussa”, Elotassu totesi kylmästi.
“Ai, anteeksi.” Mäyrätassu nielaisi. “Mitä kaikkea olet tänään tehnyt?”
Elotassu lipaisi huuliaan. “Harjoittelin taistelua Kastanjaturkin kanssa. Teimme joitakin hyökkäysliikkeitä, vaikka Kastanjaturkki olisi halunnut harjoitella puolustautumista.”
“Vau!” Mäytätassu sanoi. “Minä kävin Jäniskäpälän kanssa saalistamassa… olisin mieluummin harjoitellut taistelua niin kuin sinä.”
“Olisit sanonut Jäniskäpälälle”, Elotassu totesi. “Niin minä tein. Kastanjaturkki halusi alunperin metsästää kanssani, mutta vaadin taistelua.”
Näätätassu räpäytti silmiään. “Ai… voiko niin tehdä?”
“Miksei voisi? Meidän soturikoulutuksemmehan tässä on kyseessä - ei mestariemme. Miksemme saisi vaatia tietynlaista opetusta? Emo sanoi aina-” Elotassu vaikeni, siristi hieman silmiään ja jatkoi sitten syömistä. Ei hän halunnut paljastaa emonsa neuvoja näille hiirenaivoille - he eivät olleet niidenarvoisia. Toisin kuin Elotassu.
Näätätassu näytti tuumivalta. “Hmm… niin kai. Mutta mestarimme varmasti tietävät, mikä on meille hyvää koulutusta.”
Elotassu pyöräytti silmiään, mutta ei sanonut enää mitään. Ei ollut hänen ongelmansa, jos muut oppilaat eivät osanneet pitää puoliaan koulutuksensa suhteen, vaan antoivat mestarinsa päättää kaiken. Kyllä Elotassu kykeni tietämään, mitä hän halusi oppia ja miksi - joten miksei hän vaatinut oikeanlaista opetusta?
Hiljaisuutta kesti niin kauan, kunnes jänis oli syöty niin, että vain luut olivat jäljellä. Mäyärätassu kaapi luut lumen alle, lipaisia huuliaan ja katsoi uteliaana Elotassua, joka tuijotti takaisin jäisillä silmillään. Mitä Mäyrätassu nyt halusi?
“Haluatko tulla kanssamme harjoittelemaan taisteluliikkeitä??” Mäyrätassu kysyi ja heilautti uteliaana valkoista häntäänsä. “Olisi niin kiva, jos tulisit mukaan! Voisit näyttää meille, mitä Kastanjaturkki opetti sinulle tänään.”
Elotassu tuijotti Mäyrätassua hetken hiljaa ennen kuin puhui. Näyttämällä uudet taisteluliikkeet Mäyrätassulle ja Näätätassulle hän saisi heidän ihailunsa. “Ehkä.”
“Mahtavaa!”
“Voimmeko pitää pienen tauon ensin? Eihän heti ruuan jälkeen pysty liikkumaan. Saan muuten vastsavaivoja”, Näätätassu sanoi.
“Sinä saat aina vatsavaivoja!” Mäyrätassu totesi huokaisten. “Mutta hyvä on. Odotetaan sitten.”
“Odotellessanne voisitte käydä klaaninvanhimpien luona tarkistamassa, miten heillä menee”, paikalle vaivihkaa saapunut Jäniskäpälä hymähti käskevällä äänellä. “Katsokaa, että heidän pestialustansa ovat puhtaat ja ettei heillä ole kirppuja.”
Mäyrätassu älähti tuskissaan. “Onko meidän pakko?”
“On”, Jäniskäpälä sanoi. “Sen jälkeen voitte pitää loppupäivän vapaata.”
“Minulla on vatsakipuja”, Näätätassu sanoi vaikeroiden ja kosketti tassullaan vatsaansa. Elotassu huomasi heti, että harmaanruskea oppilas vain esitti olevansa kivuissaan. “Minun täytyy mennä Routaruusun luokse!”
“Höpö höpö”, Jäniskäpälä sanoi. “Et sinä minua noin helposti narraa, Näätätassu. Menkäähän nyt siitä. Ehkä klaaninvanhimmilla on jokin mukava tarina teille.”
“Ei Varissulka kerro tarinoita…” Näätätassu mutisi, mutta lähti kävelemään klaaninvanhimpien pesää kohti. Mäyrätassu seurasi siskoaan silmiään pyöritellen.
Elotassua ei haitannut hoitaa klaaninvanhimpia. Toki hän olisi tehnyt melkein mitä tahansa muuta klaaninsa eteen - paitsi katsonut pentujen perään - mutta hän oli huomannut saavansa sotureilta hieman enemmän arvostusta, jos hän piti huolta vanhuksista. Jos Elotassu halusi olla tulevaisuudessa suuri ja mahtava soturi, hänen olisi tehtävä klaanivelvollisuutensa täydellisesti!
Valkohäntä ja Varissulka olivat molemmat pesässään ulkona olevan kylmyyden takia. He olivat juuri vaihtamassa kieliä, kun oppilaskolmikko saapui pesän sisälle tehden siitä hieman ahtaan.
“Katsos vain! Saimme seuraa, Varissulka”, Valkohäntä hymähti pesätoverilleen. “Mitä teille kolmelle kuuluu?”
“Hyvää”, sanoi Mäyrätassu. “Tulimme katsomaan, miten teillä menee.”
“Mikä sattuma! Puhuin juuri Varissulalle siitä, miten hänen turkkinsa on kirppuja täynnä”, Valkohäntä virnuili ja tuuppasi Varissulkee lempeästi kylkeen.
Varissulka murahti. “Ei minulla mitään kirppuja ole.”
“Anna minun katsoa”, Elotassu sanoi ja siirtyi savunmustan kollin luokse ennen kuin Mäyrätassu tai Näätätassu ehti tehdä tai sanoa yhtään mitään. “Kyllä täällä muutama kirppu on.”
“Pyh”, Varissulka murahti, mutta ei vastustellut, kun Elotassu alkoi poistamaan kirppuja.
Hetken päästä myös Mäyrätassu ja Näätätassu alkoivat käymään Valkohännän turkkia lävitse ilman sen suurempia valituksia.

Seuraava yö oli paljon kylmempi kuin edellinen. Elotassu makasi Perhotassun kyljessä kiinni, mutta hänellä oli silti kylmä, eikä hänen siskonsa jatkuva liikehtiminen auttanut nukahtamiseen. Myrskyävä tuuli ulvoi voimakkaasti pesän ulkopuolella, mikä muistutti Elotassua niistä susitarinoista, joita Kyyarpi oli hänelle pentuna kertonut. Oppilas värähti ja nielaisi kasvavan pelkonsa - ei Tuuliklaanin reviirillä ollut susia.
Elotassu sulki silmänsä syvän huokauksen kanssa ja yritti jälleen kerran saada unen päästä kiinni. Hän painautui lähemmäs Perhotassun kylkeä saadakseen edes hieman lämpöä. Mielessään naaras kirosi itseään siitä, että oli päättänyt nukkua aivan pesän takaosassa: seinämässä oli pieni reikä, jota kautta tuuli puhalsi suoraan hänen selkäänsä. Hetken ajan Elotassu harkitsi herättävänsä Ruostetassun kysyäkseen voisivatko he vaihtaa paikkaa - Ruostetassulla oli hieman paksumpi turkki - mutta päätti sitten toisin. Ei hän halunnut herättää veljeään niin typerästä syystä. Elotassua ei mikään pieni kylmyys haitannut!
Elotassu peitti kuononsa hännällään, ja lopulta hän vaipui jäiseen uneen.
Myrsky jatkui jopa Elotassun unessa. Hän käveli lumisella nummella, eikä nähnyt tiheältä lumisateelta lainkaan eteenpäin. Hänen ainut valonlähteensä oli melkein täysinäinen kuu, joka sai lumen hehkumaan Elotassun silmien edessä, mutta edes sekään valo ei ollut tarpeeksi. Elotassu vaelsi eteenpäin kylmässä ja pimeässä tietämättä missä oli, minne oli menossa tai mistä oli tullut.
“Ruostetassu! Perhotassu!” Elotassu huusi sisarustensa nimiä, mutta vaikka hän kuinka korotti ääntään, tuuli ahmaisi sen kitaansa.
Ketään ei näkynyt, eikä kukaan vastannut hänen huutoihinsa, vaikka hän kuinka ulvoi.
Elotassu oli yksin.
Siitä huolimatta hän jatkoi itsepäisenä matkaansa eteenpäin pää kumarassa ja häntä alhaalla. Lumimyrsky ei helpottanut millään, vaan tuntui aina vain pahenevan aivan kuin sen tarkoituksena oli hukuttaa Elotassu. Hanki vajosi hänen allaan joka askeleella, ja lunta oli jo kertynyt hänen selkänsä päälle paksuksi kerrokseksi, eikä Elotassu enää tiennyt, mitä hän voisi tehdä-
Jotain kylmää ja painavaa putosi Elotassun päälle niin, että hän kaatui maahan ja rääkäisi säikähdyksestä - ja sitten hän heräsi unestaan.
Tai niin Elotassu ainakin luuli. Hänen silmänsä olivat auki ja unenomainen usvaisuus oli kadonnut hänen ympäriltään, mutta hänen oli silti kylmä ja hänen päällänsä oli paksu lumikerros aivan kuin joku olisi pudottanut sen hänen päälleen. Elotassu yritti nousta seisomaan, mutta lunta oli liian paljon ja hänen raajansa olivat jo aivan jäässä.
“Elotassu!” Ruostetassun ääni kuului ja pian ruskea kolli veti Elotassun niskavilloista ylös.
“Mitä tapahtuu?” Elotassu kysyi ja siristeli silmiään. Oppilaiden pesässä oli vielä pimeää - oliko siis vielä yö? - ja tuuli jatkoi yhä kovaa ulvomistaan ulkona. Ehkä jopa kovempaa kuin aiemmin.
“Lumimyrsky”, Ruostetassu sanoi. “Meidän pitää mennä. Perhotassu meni jo edeltä.”
“Lumimyrsky?” Elotassu ihmetteli. Niin kuin hänen unessaan?
Ruostetassu nyökkäsi ja loikkasi pois oppilaiden pesästä. Hän vilkaisi nopeasti taakseen kohti Elotassua ja nyökkäsi tälle, kun näki siskonsa seuraavan häntä. Sitten ruskea kolli kiirehti eteenpäin.
Elotassun tassut olivat vielä kohmeessa - pesän perällä olevasta aukosta oli täytynyt tulla lunta hänen päällensä - eikä hän siksi pystynyt liikkumaan yhtä ketterästi kuin veljensä. Kun Elotassu yritti loikata ulos, pesän suulle putosi lisää lunta katon alkaessa pettää painavan kinoksen alla, ja Elotassu tunsi valuvansa takaisin pesän sisälle pimeyteen.
“Ruostetassu!” Elotassu yritti kutsua veljensä nimeä samalla tavalla kuin unessaan. “Perhotassu!”
Mutta kukaan ei kuullut. Eikä kukaan tullut.
Elotassu oli hetken kauhusta kankeana, mutta alkoi sitten kaivaa pesän suuta taas näkyville. Hän ei voinut luovuttaa. Hänen emonsa pennut eivät luovuttaneet koskaan! Elotassu ei suostunut kuolemaan tällä tavalla, joten hän jatkoi kaivamista.
Mutta lunta tuntui tulevan vain lisää ja lisää. Sitä oikein putosi oppilaan kasvoille, ja hän kuuli kuinka pesän katto narisi. Ei kestäisi enää kauaa, kun se sortuisi kokonaan, ja Elotassu jäisi sen alle. Eihän hän edes nähnyt mitään siinä pimeydessä. Kaivoiko hän edes oikeasti pesän suuta näkvyiin, vai sittenkin sen seinämää?
Epätoivo alkoi vallata pienen oppilaan. Tämäkö oli Tähtiklaanin tahto? Että Elotassu kuolisi yksin oppilaiden pesään kylmissään? Se kuulosti järjettömältä, suorastaan naurettavalta.
Pieni naurahdus pääsi Elotassun suusta. Tottakai hän kuolisi näin säälittävällä tavalla! Tottakai tämä oli hänen kohtalonsa! Tottakai tämä oli se, mitä Tähtiklaani häneltä halusi.
“Elotassu? Elotassu, oletko siellä?”
Elotassun korvat nousivat pystyyn, kun hän kuuli Tarinamielen äänen vaimeana lumihangen takaa. “Tarinamieli!”
“Tähtiklaanin kiitos! Oletko kunnossa?” Tarinamieli kuulosti olevan aivan oppilaiden pesän edessä, lumihangen takana.
“Olen! Mutta en pysty kaivamaan lunta pois täältä!” Elotassu naukaisi Tarinamielelle. “Olen liian jäässä!”
“Ei hätää, Elotassu! Minä kaivan sinut ulos!”
Elotassu kuuli, kuinka Tarinamieli kaivoi lunta pois. Mutta vaikka soturi kaivoi ja kaivoi, se ei tuntunut riittävän. Pesän katto romahti jälleen hieman alemmas, ja Elotassu nielaisi, kun pelko kuolemasta tuli takaisin.
“Tarinamieli, mitä sinä teet?” Pilvitähti! Elotassu tunnisti kookkaan päällikkönsä äänen. “Meidän täytyy mennä! Lumipyörre lähestyy!”
Lumipyörre? Elotassu räpäytti silmiään. Oliko sellaisia edes olemassa? Ilmeisesti.
“Elotassu on jäänyt jumiin oppilaiden pesään! Emme me voi häntä jättää, Pilvitähti”, Tarinamieli vastusti kumppaniaan.
Oli hetken hiljaista. Tai ehkä Pilvitähti sanoi jotain Tarinamielelle, mutta Elotassu ei kuullut sitä. Joka tapauksessa hiljaisuus tuntui kuiskaavan Elotassulle, että Pilvitähti - hänen päällikkönsä - oli valmis jättämään hänet kuolemaansa.
Ja sitten vahvat tassut alkoivat kaivamaan pesän suuta näkyviin kovalla voimalla ja vimmalla. Elotassu otti askeleen taaksepäin, kun hän tunsi lunta lentävän kasvoilleen, ja sitten pieni kuunvalo alkoi paistamaan pesän sisälle.
Pilvitähden oransseina paahtavat silmät kohtasivat Elotassun katseen, eikä oppilas tiennyt lainkaan, mitä tuo vakava päällikkö ajatteli. Mutta mitä ikinä Pilvitähden päässä kulkikaan hän jatkoi kaivamista, kunnes pystyi itse sujahtamaan pesän sisälle.
Pesän katto vaipui taas alemmas - se romahtaisi ihan minä hetkenä hyvänsä.
“Tarinamieli sanoi, että olet liian kylmettynyt päästäksesi itse ulos. Minä työnnän sinut, ja Tarinamieli ottaa sinut sitten selkääsi - onko selvä?” Pilvitähti sanoi. Kyseessä ei ollut ehdotus tai kysymys, vaan ehdoton käsky.
Elotassu nyökkäsi, ja Pilvitähti työnsi häntä takaapäin ulos pesästä. Elotassu tunsi kankeiden tassujensa luistavan lumen päällä, mutta pian Tarinamieli otti kiinni hänen niskavilloistaan samalla tavalla kuin Ruostetassu oli aiemmin tehnyt ja veti hänet ulos.
Elotassu henkäisi helpotuksesta. Hän ei ollut enää pimeässä ja ahtaassa pesässä, vaan avarassa ulkoilmassa ja vaikka hänellä oli yhä kylmä, hän oli silti helpottunut. Tarinamieli auttoi Elotassua kapuamaan hänen selkäänsä.
Ja sitten oppilaiden pesä romahti heidän takanaan.
“Pilvitähti!” Tarinamieli henkäisi ja kääntyi salamannopeasti katsomaan kohti pesää.
Pilvitähteä ei näkynyt.
Hän oli yhä oppilaiden pesässä - tai ennemminkin sen alla.
“Pilvitähti!” Tarinamieli huusi uudelleen ja alkoi kaivamaan lumikinosta saadakseen kumppaninsa takaisin esiin. Elotassu melkein upotti kytensä Tarinamielen selkään pysyäkseen tämän kyydissä. “Pilvitähti, kuuletko minua?”
Ei vastausta.
“Väistä.”
Elotassu kääntyi katsomaan sivulleen. Korppivaisto oli ilmestynyt jostakin, terävä katse hänen jäänharmaissa silmissään. Hänen takanaan Varjosulka.
“Pilvitähti jäi kinoksen alle-”
“Väistä.”
Tarinamieli nielaisi, ja väisti sitten. Korppivaisto alkoi heti kaivamaan kaikella voimallaan. Hänen liikkeensä olivat nopeita sekä tarkkoja, ja vaikka naaras oli kooltaan siro, hän vähitellen sai kaivettua pesää esiin. Varjosulka alkoi auttamaan Korppivaistoa.
“Vie Elotassu pois täältä”, Korppivaisto sanoi Tarinamielelle.
“Mutta-”
“Me hoidamme Pilvitähden esiin. Vie sinä Elotassu lämpimään”, Korppivaisto keskeytti Tarinamielen. Hänen katseensa oli päättäväinen ja suorastaan pistävä.
Tarinamieli nyökkäsi hitaasti. “Hyvä on. Luotan sinuun, Korppivaisto.”
Korppivaisto ei sanonut enää mitään, vaan jatkoi kaivamista.
Ja niin Tarinamieli lähti juoksemaan pois, Elotassu selässään.

Tuuliklaanilaiset olivat hieman kauempana leiristä pienen kukkulan suojassa. Se ei estänyt myrskyä ylettymästä heihin, mutta se antoi pientä suojaa pahimmalta kylmyydeltä, sekä piiskaavalta lumisateelta. Elotassu oli painautunut Kyyarpea vasten lämpöä varten, ja Ruostetassu oli hänen toisella puolellaan. Jokainen kissa lämmitti toinen toistaan samalla, kun he odottivat päällikön saapumista takaisin.
Jos hän oli koskaan tulossa.
“Emme voi jäädä tänne. Me jäädymme kaikki kuoliaiksi!” Sotkasiipi sanoi hampaidensa välistä.
“Pilvitähti on tulossa takaisin”, Sadehäntä sanoi rauhallisella äänensävylle. “Odotamme hänen saapumistaan, ja hän kertoo meille, mitä me teemme ja minne me menemme.”
“Minne me edes voimme mennä? Leirimme on tuhoutunut ja päällikkömme on hukassa!” Tiikerililja kysyi. “Jos Elotassu ei olisi jäänyt oppilaiden pesään jumiin, Pilvitähti olisi vielä täällä!”
“Ei se ole Elotassun vika!” Tarinamieli sanoi. Hän oli haalinut kaikki pentunsa aivan vierelleen ja lämmitti heitä parhaansa mukaan.
Kukaan ei ehtinyt enää sanoa mitään, sillä yksi oppilaista pinkaisi tassuilleen ja huusi kovaan ääneen: “Pilvitähti on tulossa!”
Elotassu kääntyi katsomaan oppilaan osoittamaan suuntaan. Oppilas oli oikeassa! Pilvitähti käveli heitä kohti Korppivaisto toisella puolellaan ja Varjosulka toisella. Vaikka päällikön askeleet olivat hieman huterat, hänen katseessaan oli vakaata päättäväisyyttä, kun hän käveli kohti klaaniaan.
Elotassu yritti lukea Korppivaiston katsetta. Siinä oli jotakin… synkkää. Mutta oppilas ei osannut sanoa mitä ja miksi.
“Pilvitähti!” Tarinamieli huusi helpotus paistaen hänen äänestään ja juoksi kumppaniaan kohti. Kaksikon yhteiset pennut seurasivat emoaan hännät heiluen ja silmät loistaen. Heidän täytyi olla helpottuneita siitä, että heidän isänsä oli turvassa ja elossa.
Elotassu näki, kuinka Pilvitähti painoi kuononsa ensin kumppaninsa poskea vasten ja nuolaisi sitten jokaisen pentunsa päälakea ennen kuin puhutteli koko Tuuliklaania. “Leirimme on jäänyt kokonaan lumen alle. Emme voi jäädä tänne!”
“Minne me sitten menemme?” Sotkasiipi kysyi.
“Me pyydämme Myrskyklaanilta apua. Uskon, että Häivätähti antaa meidän oleilla Myrskyklaanissa, kunnes lumipyräkkä on hellittänyt ja voimme kaivaa leirimme takaisin esiin. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja.”
“Ja entä jos Häivätähti käännyttää meidät takaisin?” Tiikerililja haastoi. “Entä sitten?”
“Niin ei tapahdu.”
Tuuliklaanilaiset olivat hetken hiljaa, mutta alkoivat sitten nyökyttelemään. Ei heillä ollut muutakaan vaihtoehtoa, eikä kukaan heistä halunnut jäädä avaralle nummelle jäätymään kuoliaaksi.
Joten Tuuliklaani lähti Pilvitähden johtamana kävelemään kohti Myrskyklaanin reviiriä turvapaikan toivossa.

// Toisin sanoen Tuuliklaani elää nyt jonkin aikaa Myrskyklaanin leirissä! Häivätähti hyäksyy Tuuliklaanin leiriinsä, mutta Tuuliklaanin on osallistuttava Myrskyklaanin jokapäiväiseen elämään saalistamalla ja auttamalla. Kaikki tuuliklaanilaiset ei tietenkään mahdu Myrskyklaanin jo ahtaaseen leiriin, joten osa heistä on rakentanut leirin ulkopuolelle väliakaisia pesiä! Saatte itse hahmonne kohdalla päättää asusteleeko hahmo Myrskyklaanin leirissä vai väliaikaisissa pesissä leirin ulkopuolella.

Liekkisade - yhdeksästoista luku



Lehtikadon kylmä tuuli pörrötti kahden kissan karvoja. Routaiset lehdet rapisivat käpälien alla. Pimeys oli laskeutunut jo, vaikka pari kuuta sitten tähän aikaan olisi ollut vielä valoista. Liekkisateen vierellä kulkeva Laventelinenä suuntasi hölkäten kohti jotakin paikkaa. Naaraalla oli selkeästi määränpää tiedossa. Pienen kävelymatkan päästä he saapuivat järvelle. Järvi oli jäätynyt, ja jää näytti paksulta. Liekkisade kosketti jäätä käpälällään, ja tunsi sen olevan kestävää. Hän loikkasi pidemmälle ja tunsi, kun kaikki polkuanturat osuivat kylmään, ohuen lumen peittämään jäähän. Kolli viittoi Laventelinenää seuraamaan. Naaras liukastui jäällä laskeutuessaan. Liekkisade naurahti, mutta meni sitten auttamaan kumppaniansa nousemaan ylös.
”Tule”, harmaa kissa sanoi hymyillen. Kuun valo sai hänen turkkinsa hehkumaan hopeanvärisenä. Laventelinenä lähti luistelemaan kohti kokoontumissaarta. Liekinoranssi kolli hyppäsi perään ja tunsi tassujen lipsuvan liukkaalla jäällä. Hetken ajan kuluttua hän tottui siihen jo. Kokoontumissaari oli aivan heidän edessään. Tuntui, kuin se ei olisi edes ollut saari lehtikadon aikaan, koska sinne pääsi luistelemaan helposti, tassuja kastelematta. Liekkisade asetti tassunsa lumelle ja loikkasi saarelle. Laventelinenä tuli perässä ja kävi istumaan nojaten kumppaninsa olkapäähän. Oranssi kolli kääntyi nuolaisemaan tämän päälakea. He istuivat hetken rannassa katselemassa taivasta. Hetken kuluttua Liekkisade tunsi suunsa loksahtavan auki. Taivaalle oli syttynyt valoja, mutta ne eivät olleet kissoille tuttu hopeahäntä. Ne loistivat vihreän, sinisen ja violetin värisinä aaltoina kirkkaina vasten tummaa taivasta.
”Mitä nuo ovat?” Liekkisade sai sanottua yhä kummastellen valoja. Laventelinenä katsoi kollia silmiin ja kallisti päätään, samalla kietoen häntänsä Liekkisaden häntään tuoden turvalluudentunteen.
”En tiedä, ehkä jotain kaksijalkojen juttuja”, naaras arveli.
”Ne ovat kauniita, kuten sinäkin”, Liekkisade hymyili ja nuolaisi kumppaninsa poskea. Laventelinenä hymyili ja painoi päänsä vasten oranssia kollia.


Liekkisade katseli hiljaa nukkuvia pentujaan, kasvoillaan pieni hymy. Hänen kaksi tytärtään ja poika nukkuivat Laventelinenän vieressä. Ohdakepennun vaaleanharmaa turkki sulautui hänen emonsa melkein samanväriseen turkkiin. Kolli katsoi tarkemmin, ja huomasi kaksi vaaleansinistä silmää tuijottavan häntä. Ohdakepentu oli nähtävästi hereillä, ja tuijotti isäänsä suurilla silmillä, kuin pöllö. Tämä tuli unisena pois vuoteesta, kömpelösti heilahdellen, mutta pääsi viimein reunan yli ja istui siihen.
”Miksi et nuku?” Liekkisade kysyi hiljaa, varoen herättämästä muita.
”Näin painajaista, enkä saa enää unta”, pentu katsoi rauhallisen näköisenä lukuun ottamatta tämän suureksi avattuja silmiä.
”Mene takaisin vuoteeseen, Ohdakepentu”, kolli hymähti.
”En tahdo, ei nukuta”, hän vastasi. Liekkisade otti pentuaan niskanahasta kiinni ja asetti hänet varovasti vuoteeseen. Oranssi kissa nuoli pentunsa turkkia rauhallisesti, toivoen tämän nukahtavan pian. Hänen helpotuksekseen Ohdakepennun silmät räpsyivät väsyneesti, ja lopulta pentu nukahti.
”Nukkukaa hyvin”, Liekkisade sanoi niin hiljaa, että kuuli tuskin itsekään ääntänsä. Sitten kolli poistui hiljaa pentutarhasta ja meni soturien pesään sisään. Hän yritti varoa herättämästä ketään, ja oli hyvillään päästessään omalle makuusijalleen.



//anteeks tosi lyhyt tarina, yritän saada motivaatioo kirjottamiseen takas :))

Luku 4.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pimeäkiven luokse klaanikokoukseen!”
Tätä hetkeä Sillipentu oli odottanut jo ikuisuuden. Kirsikkayö suki hänen karvojaan siisteiksi, mutta hän pyristäytyi irti emon otteesta ja juoksi aukiolle klaanitovereiden sekaan. Hän istuutui kissajoukon keskelle Haukkahampaan ja Orapihlajahännän väliin. Kaksi kollia tuijottivat keskittyneinä Pimeäkiven päällä seisovaa Valotähteä. Sillipentu tunsi jännityksen perhosten lepattavan vatsassaan. Valotähti käänsi katseensa häneen ja naukui juhlallisesti:
“Sillipentu, astu eteen.”
Sillipentu tassutteli hiukan ujostellen klaanin eteen ja istahti Pimeäkiven eteen.
​”Sillipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään, jona saat soturinimesi sinut tunnetaan Sillitassuna. Mestariksesi tulee Jäkätäplä. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa.”
Sillitassu kihisi innosta. Jäkälätäplä oli ovela ja viisas ja varmasti maailman paras mestari.
Valotähti käänsi katseensa täplikkääseen naaraaseen ja jatkoi:
Olet osoittanut olevasi loistava saalistaja ja viisas taistelija. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Sillitassulle.
Jäkälätäplä tassutti Sillitassun luo ja he koskettivat neniä. Kirsikkayö tassutti heidän luokseen ja lipaisi Sillipennun päälakea.
“Onnittelut!” Emo kehräsi ja nyökkäsi Jäkälätäplälle.
“Sait hyvän mestarin.”
“Meidän olisi varmaankin paras aloittaa heti,” Jäkälätäplä tuumasi.
“Lähdettäisiinkö reviirikierrokselle?”
Sillitassu oli liian innostunut puhuakseen, joten hän vain nyökkäsi mestarilleen.
“Meidän on parasta joutua. Kuljettava matka on pitkä,” ruskea täplikäs naaras naukui Sillitassulle ja niin kaksi kissaa pujahtivat leirin ulkopuolelle. Sillitassu tunsi kylmän viiman pureutuvan sisuskaluihinsa asti. Leiriä ympäröineet kuuset olivat pitäneet pahimman viiman poissa leiristä, joten täällä se oli kylmempi.
Kuusien oksilta tipahteli satunnaisesti lunta maahan, ja valkeita hiutaleita leijaili myös taivaalta. Hänen selkänsä valkeat täplät tuntuivat kuin pieniltä lumihiutaleilta. Hän astahti hiukan eteenpäin ja upposi vatsaan asti yltävään hankeen.
“Pakkanen ei selvästikään ole vielä tehnyt hangesta kestävää,” Jäkälätäplä totesi kiskoessaan Sillitassua irti kinoksista.
“Kuljetaan tätä tietä, sillä aamupartiokin käytti sitä ja heidän tassunjälkensä ovat kovettaneet, sen,” Jäkälätäplä naukui ja astahti käpälänjälkien täplittämälle polulle. Sillitassu seurasi mestariaan ja polku tosiaan kesti. Enää hän ei vajonnut hankeen. Ruskeatäplikäs ja pieni harmaa hahmo tassuttelivat läpi valkean metsän.
Sillitassu hytisi, mutta kävely lämmitti ainakin hiukan. He saapuivat kaksijalkojen polun reunaan ja Jäkälätäplä haistoi ilmaa:
“Ei yli tulleita Jokiklaanilaisia.”
Sillitassu nyrpisti nenänsä.
“Jokiklaani haisee,” hän tuhahti.
“Ette tekään ruusuilta tuoksu,”
Kuului terävä ääni polun takaa. Jokiklaanin partio oli kuullut hänen sanansa.
“Onko tämä uusi oppilaasi?” Musta kolli, jolla oli valkeita raitoja ja tummia pilkkuja kysyi uteliaasti partion johdosta.
“Sinun pitäisi opettaa hänelle käytöstapoja,” toinen kolli, ruskeavalkoinen, ärähti Jäkälätäplälle. Naaras nyökkäsi kunnioittavasti ensimmäisenä puhuneelle kissalle:
“Mukava nähdä Kultakynsi, ja kyllä, hän on uusi oppilaani Sillitassu.”
Sillitassu röyhisti rintaansa ylpeänä.
>Olen nyt oppilas,< hän hihkui mielessään.
“Aika pieni,” partion mukana oleva oppilas mittaili häntä katseellaan.
“Älähän nyt Hopeatassu,” ruskeavalkoinen kolli näpäytti tätä hännällään.
“Minä olen Huuhkajahuuto,” kolli esittäytyi Sillitassulle.
“Ja hän on oppilaani Hopeatassu,” hän vilkaisi hopeanharmaaseen oppilaaseensa.
“Me jatkammekin nyt matkaa,” Jäkälätäplä naukui.
“Nähdään taas,” Kultakynsi naukui heidän peräänsä, kun he lähtivät tassuttamaan rajaa pitkin eteenpäin. Sillitassun suu loksahti auki, kun hän näki järven. Siinä oli enemmän vettä, kuin varmaan missään muualla. Aurinko loi säihkettä heikossa tuulessa aaltoilevalle pinnalle. Jäkälätäplä johdatti hänet pienten kuusten reunustamalle rannalle, jota peittivät sileäksi hioutuneet pikkukivet. Hän katseli aavalle ulapalle, jossa hänen katseensa kiinnityi saareen.
Hän vilkaisi mestarinsa ja kysyi uteliaana:
“Onko tuo kokoontumissaari, se jonne mennään täydenkuun aikaan?”
Jäkälätäplä kehräsi:
“On se, mutta nyt on jatkettava matkaa, jotta ehdimme kiertää kaikki rajat.”

Sillitassu hoippui rättiväsyneenä leiriin. Aurinko alkoi jo painua mailleen ja sankka lumipyry oli alkanut hiukan ennen heidän päästyä leiriin. Sillitassu ravisti harmaaseen turkkiinsa takertuneita lumipaakkuja. Jäkälätäplä asteli hänen perässään leiriin täplikkäässä turkissaan lumihiutaleita.
“Nyt voit mennä syömään. Olet varmaan nälkäinen,” hän naukui ohittaessaan Sillitassun. Hän tajusi nälkänsä vasta silloin ja kipitti nopeasti tuoresaaliskasalle. Mehevä sammakko leuoissaan hän tassutti oppilaiden pesälle ja alkoi hotkia sitä ahnaasti. Hän näki metsästyspartion palaamassa leiriin. Heillä ei ollut paljonkaan saalista, mutta sentään he olivat saaneet jotakin. Partion johdossa ollut Orapihlajahäntä kantoi suussaan mehevän näköistä sammakkoa harmaa mustaraitainen turkki pörröllään. Tämän perässä tassuttivat mustavalkoinen Salamasydän sekä ruskea täplikäs turkki kylmässä väristen Ruskotassu, molemmilla suussaan pieni lisko. Viimeisenä tuli valkea Pimeydenvaras, joka kantoi ylpeänä suurta lihavaa hiirtä. Partion kävi pudottamassa saaliinsa tuoresaaliskasaan ja tassutti sitten omille teilleen.

Sillitassu kuulosteli kuusten oksilta putoilevien lumipaakkujen rapinaa oppilaiden pesän kattoon. Hänen vieressään Kaarnatassun ruskea raidallinen turkki kohoili hitaasti ylös alas tämän kuorsauksen tahtiin. Kollin toisella puolella muutkin oppilaat tulisivat jo unten mailla, mutta Sillitassu ei saanut unta. Hän oli tottunut Kirsikkayön vieressä nukkumiseen, eikä ollut vielä nukkunut yksin. Hän käänsi taas kylkeään ja sulki silmänsä. Kylmyys pureutui hänen harmaan turkkinsa läpi ja hytinä ei vain lakannut. Hän painautui syvemmälle sammaleen sekaan. Hän kuuli yhtäkkiä tassutusta pesän sisäpuolelta. Seljatassun lempeä katse tavoitti Sillitassun.
“Onko vaikeaa nukkua ilman emoa?”
Naaras naukui hiljaa.
“On,” Sillitassu myönsi vaivaantuneena.
“Voit tulla minun viereeni nukkumaan,”
Seljatassu naukui.
Sillitassu helpottui.
“Kiitos,” hän kuiskasi. Hän ja Seljatassu hiipivät yhdessä vanhemman oppilaan makuusijalle. Sillitassusta tuntui mukavalta käpertyä toisen oppilaan lämmintä kehoa vasten. Hänet valtasi unen tyyneys ja rauha.

Luku 3.
Sillipentu pörhisti turkkiaan jäätävässä tuulessa. “Milloin tulee taas lämmin?” Hän valitti vieressään istuvalle Apilapennulle.
“Niinpä,” hän vastasi juovikas turkki tuulessa pörröttäen.
“On niin kylmä,” valitti Liekkipentu ja
ravisti hiutaleet oranssista turkistaan.
Lumi vain kimmelteli aukiolla ja leiriä ympäröivien kuusipuiden oksilla. Sillipentu värähti kun lumikokkare putosi hänen päähänsä eräältä oksalta. >Ensin lumi oli kivaa, mutta nyt haluan vain nähdä taas maan!< naaras tuumi.
Yhtäkkiä hänen nenäänsä tunkeutui vieras tuoksu.
“Joku vieras kissa on leirissä,” murisi
Apilapentu.
“Sehän on Valonpilkkeen tuoksu,” Usvapennun silmät suurenivat.
“Mistä sinä sen tiedät?” Sillipentu kysyi ihmeissään.
“Minä olen ta..” harmaankirjava naaras jätti lauseensa kesken.
“Siis hänessä on Myrskyklaanin ja yrttien haju.”
Sillipentua ihmetytti toisen pennun kummallinen käytös.
“Oletko ihan kunnossa?” Sillipentu kysyi huolestuneella äänellä.
“Ei hätää.”
Sillipentu ei uskonut Usvapentua, muttei alkanut kärttää tältä enempää tietoja.
>Ehkä on parempi jättää asia sikseen,< Sillipentu ajatteli. Sitten hän huomasi Surulinnun joka hölkytteli ripeästi toverinsa luokse.
“Onko sattunut jotakin,” vaaleanharmaa parantaja naukui toverilleen.
Valonpilke pudisti päätään. “Ei, tulin vain kysymään liikenisikö teiltä lainata hiukan pietaryrttiä?”
Vaalean kollin häntä nyki levottomasti.
“Tietenkin,”
Surulintu loikki parantajan pesälle ja Valonpilke istuutui odottamaan turkki väristen. Sillipentu näki jotakin aukion reunalla sijaitsevan tumman kiven takana. Ruskearaidallinen hännänpää piiskasi ilmaa sen takaa. >Sehän on Kaarnatassu, mutta mitä hän oikein aikoo?< Sillipentu ihmetteli.
“Aaraur!”
Pitkäkarvainen karvakasa syöksyi kiven takaa ja jysähti suoraan Valonpilkkeen päälle.
“Mitä ihmettä!” Parantaja murahti.
Hän kieräytti oppilaan hangelle ja ärisi,
“Olen parantaja ettäs tiedät.”
Surulintu tassutti samassa paikalle tukko pietaryrttiä hampaistaan.
“Valonpilke, mitä tapahtui?” Vaaleanharmaa parantaja kysyi ja mulkoili Kaarnatassua.
“Tuo hyökkäsi kimppuuni,” Valonpilke osoitti oppilasta hännällään.
Surulinnun katse muuttui viileäksi:
“Jos sinulla ei ole tuon parempaa tekemistä, voitkin mennä metsästämään klaaninvanhimpien kirput.”
Kaarnatassun häntä valahti ja hän lähti laahustamaan kohti klaaninvanhimpien pesää. Sillipentu päätti itse lähteä kollin perään. Hän halusi kuulla taas hyvän tarinan.

Lumisade senkuin jatkui. Varjoklaanin Leiri oli peittynyt korkeisiin kinoksiin ja partiota toivat leiriin aina vain vähemmän tuoresaalista. Sillipentu loikki pitkin leveitä litteitä kiviä leirin reunan varjoissa. “Nyt pitää olla hiljaa,” supisi hänen edellään tassuttava Apilapentu. “Soturit ei tykkää jos me mennään katsomaan.” Sillipennusta tuntui, että kolli oli oikeassa. He olivat menossa vakoilemaan sotureita pesässään. Se oli vaikeampaa kuin luulisi. Havukatse tuntui vainuavan jokaisen, joka yrittikään. Nyt tummanruskea kolli oli kuitenkin lähtenyt partioon ja heillä oli viimein mahdollisuus. “Nyt katsotaan,” Apilapentu kuiskasi turkki innosta pörhöllään. Pesän oksien läpi Sillipentu hahmotti Katajanmarjan ja Orapihlajahännän mustavalkoisen ja harmaan turkin. Heistä hiukan erillään näkyi Kivivarjo. Kolli oli sukimassa oranssiraidallista turkkiaan, mutta hän nosti yllättäen päänsä. Kolli siirsi siniset silmänsä suoraan Sillipentuun ja Apilapentuun. Kollipentu sihisi säikähtäneenä
“Nyt mentiin.”
He vilistivät karkuun, mutta Kivivarjo oli jo heitä vastassa.
“Mitäs te olitte tekemässä?”
kolli murisi.
Sillipentu painautui Apilapentua vasten niskakarvat pystyssä.
“Me vaan katsottiin sotureita,” Apilapentu vastasi jämäkästi.
“Ja siksi että?”
Sillipentua nolotti,
“Se oli vaan haaste.”
“Vai haaste,” Kivivarjo siristi silmiään.
“Mitäköhän Kirsikkayö tuumii tästä haasteesta,” kolli tuumi.
“Ei, älä kerro hänelle!” Kilpikonnakuvioinen Kuningatar oli lempeä, mutta muuttui kipakaksi, jos sääntöjä rikottiin.
>Ei olisi pitänyt kuunnella Apilapentua,< Sillipentu katui toisen pennun kuuntelua. >Nyt me ollaan vaikeuksissa.<
“Tehdään näin. Jos te lupaatte olla kunnolla, en kerro Kirsikkayölle,” Kivivarjo naukui.
“Me luvataan,” Sillipentu ja Apilapentu nyökyttelivät helpottuneina. He tassuttelivat yhdessä kohti tuoresaaliskasaa. “Minulla on niin kova nälkä, että voisin syödä kaikki reviirin sammakot,” Apilapentu tuhahti.
“Sitten sinä alkaisit loikkia kuin sammakko,” Sillipentu kehräsi ja näpäytti kollin juovikasta lapaa hännällään.
Kolli loikki kasan juurelle ja nappasi pulskan sammakon hampaisiinsa.
“Tuo viedään kyllä klaaninvanhimmille,”
Sillipentu naukui.
“Miksi ihmeessä?” Apilapentu mumisi sammakko suussaan.
“Seljatassu pyysi minua viemään heille jotain, koska hänen piti lähteä rajapartioon,” Sillipentu vastasi.
“Minä vien heille tämän,” hän otti liskon kasan huipulta.
Klaaninvanhimpien pesälle päästyään he pujahtivat sisään. Keltaturkki lepäsi siellä kilpikonnakuvioinen turkki kiiltäen. Naaraan vieressä hopeanharmaassa turkissaan tutut arvet makasi Käärmekallo. Keltaturkin vihreät silmät avautuivat raolleen,
“Tuoresaalistako?”
“Kyllä,” Sillipentu laski liskon maahan.
Apilapentu laski sammakkonsa liskon viereen ja nyökkäsi vanhemmille kissoille.
He tassuttelivat ulos ja Apilapentu erosi hänestä ja tassutteli kohti muita pentuja. Sillipentu jatkoi matkaansa kohti pentutarhaa ja naaras pujahti sisään.

Luku 9

Tuhkatassu heräsi hytisten kylmästä ja koitti venytellessään ravistella viileyttä hieman irti raajoistaan, tuloksetta. Klaanin muut kissat olivat myös heräilemässä, vaikka ulkona olikin vielä hämärää. Kilpikonnakuvioinen naaras katseli hetken ympärilleen nähdäkseen keitä pesässä vielä oli - Aavetassu ja Huurutassu nukkuivat vielä, leopardikuvioiset turkkinsa sekoittuneina toisiinsa. Myös muita nuorempia oppilaita oli vielä unessa, osa kippurassa toistensa vieressä lämmitelläkseen kuten Aavetassu ja Huurutassu, osa taas itsekseen kuten mustaturkkinen Aurinkotassu. Tuhkatassu itse oli nukkunut Hiillostassun ja Sykkyrätassun kanssa yhteisessä kasassa, Hiekkatassu hänen selkäänsä vasten nojautuneena.
“Hiillostassu, herätys”, Tuhkatassu kuiskasi ja tökkäsi veljeään käpälällään. Musta kolli hätkähti hereille, ja käänsi sitten punaruskeat kasvonsa kohti sisartaan. Hän räpytteli jäänsinisiä silmiään kysyvästi, jolloin Tuhkatassu henkäisi ylidramaattisesti, kylmän ilman aiheuttaessa pienen höyrypilven muodostumisen hänen kuononsa eteen.
“Etkö muista, meillä on tänään metsästysharjoitukset yhdessä?”
Hiillostassu nyökkäsi ja hymyili sitten pienesti, ennen kuin nousi ylös.
“Kyllä minä muistin, en vain olettanut sinun olevan noin pirteänä yhäällä. Se on mukava nähdä”, kolli hymähti ja puski Tuhkatassun kylkeä kävellessään tämän ohi pesän suuaukolle. Tuhkatassu hymyili hieman, ja loikki sitten veljensä perään yrittäen olla herättämättä Sykkyrätassua tai Hiekkatassua.

Liekkilehmus ja Aamulaulu odottivat sisaruksia lähellä leirin sisäänkäyntiä, ja nyökkäsivät kumpikin tervehdykseksi heidän päästessään tarpeeksi lähelle. Oppilaat tervehtivät mestareitaan, ja pujahtivat sitten kaislojen läpi ulos leiristä.
“Lehtikato on hieman huonoa aikaa metsästysharjoituksille, riistaa on liikkeellä niin vähän”, Aamulaulu huokaisi. Vaaleanharmaasta naaraasta oli tullut Hiillostassun uusi mestari sen jälkeen, kun Pyökkihäntä oli kuollut samassa taistelussa missä Sumutas–
Tuhkatassu pudisteli päätään katkaistakseen ajatuksensa ennen kuin ne alkaisivatkaan. Onneksi Aamulaulu jatkoi puhumistaan, ja sai naarasoppilaan keskittymistä hieman takaisin:
“Siksi toisaalta on erityisen tärkeää että käymme metsästämässä, klaani tarvitsee varmaankin tuplasti kissoja metsästyspartioihin verrattuna viherlehteen”.
“Menemmekö kalastamaan tänään?” Tuhkatassu kysyi ja vilkaisi mestariaan Liekkilehmusta, ennen kuin palautti katseensa äsken puhuneeseen Aamulauluun.
“Kalathan eivät mene lumen alle piiloon, niin kuin muu riista”.
Liekkilehmus naurahti hieman, ennen kuin vastasi:
“Pitää katsoa, on sen verran kylmä että vesi on saattanut jäätyä. Ja vaikka se olisikin sulaa, on se niin kylmä ettei sinne halua tassujaan kastaa”.
“Ai”, Tuhkatassu mutisi ja painoi päänsä alas. Hän piti kalastamisesta, mutta Liekkilehmus oli oikeassa: vaikka kalastus onnistuisikin, Vesitassu tuskin arvostaisi sitä että joutuisi käyttämään aikaansa itsensä palelluttaneiden kissojen hoitoon. Varsinkin nyt kun parantajaoppilas oli jäänyt ilman mestaria Kaamosmarjan kuoltua tais-
Tuhkatassu pudisti taas päätään, ja samassa kävelikin suoraan päin matalalla roikkuvaa puunoksaa joka tiputteli lunta naaraan päälle.
“Voihan sammakonläjä!” hän huudahti, ja ravisteli pystyyn noussutta turkkiaan. Liekkilehmus naurahti oppilaalleen ja jatkoi matkaansa, kun taas Hiillostassu kiirehti Tuhkatassun luokse ja siloitteli sisarensa niskakarvoja.
“Oletko kunnossa?” kolli kysyi hiljaa ja hidasti hieman kävelytahtiaan, yrittäen pitää keskustelun yksityisenä.
“Sehän oli vain lunta, miksi en olisi?” Tuhkatassu naurahti ja taivutteli hermostuneena hännänpäätään. Oliko Hiillostassun aivan pakko huolehtia näin paljon, hän ei halunnut Liekkilehmuksen ja Aamulaulun pitävän itseään kuivatassuna joka ei kestänyt pientä lumipöllyä.
“En minä sitä tarkoittanut, olit vain taas poissaolevana ennen kuin tiputit lumet niskaasi. Kyllä minä tiedän sinun lunta kestävän, pentunakin lehtikadon aikaan pyörit ympäri lumikasoja”.
Tuhkatassu värähti. Hänelle ei ollut sattunut mieleenkään Hiillostassun puhuvan hänen poissaolevuudestaan, ja totta puhuen lumipesu oli saanut hänet maadoittumaan niin hyvin että unohti kertaheitolla ajatustensa juoksun.
“Ai, olen minä”, Tuhkatassu mutisi ja vilkaisi kahta edessä kulkevaa naarassoturia jotka vaikuttivat rupattelevan keskenään. Hiillostassu katsoi häntä kuin olisi odottanut lauseen jatkuvan, mutta kilpikonnakuvioinen naaras pysyi hiljaa kunnes heidän mestarinsa pysähtyivät ja kääntyivät heitä kohti.

“Kerrataan nopeasti vaanimista vielä kanssasi”, Liekkilehmus sanoi ystävällisellä sävyllä sen jälkeen kun Tuhkatassu oli onnistunut säikäyttämään pikkulinnun pois. Hiillostassu ja Aamulaulu olivat lähteneet eri suuntaan voidakseen saalistaa, ja Tuhkatassu tunsi suunnatonta häpeää joutuessaan kertaamaan näinkin perusasioita. Hän oli tottunut kalastamaan sulavesien aikaan ja oli ollut monien muiden metsästyskertojensa aikana hieman poissaolevana, joten hänen vaanimisensa oli kyllä hieman ruosteessa.
“Paina vatsasi aivan lähelle maata– juuri noin! Hienoa”, Liekkilehmus kehui, ja Tuhkatassu alkoi miettimään oliko hänen mestarinsa kenties vähän liiankin ystävällinen. Hän oli kuitenkin ollut oppilaana jo pitkään, ja vaanimisen pitäisi tässä kohdin tulla häneltä melkeimpä lihasmuistista. Hän ei ansainnut kehuja, ja mestarin sanat tuntuivat lähinnä säälistä annetuilta. Tuhkatassu ei tahtonut sääliä, hän tahtoi olla oikeasti hyvä ja sellainen soturi tulevaisuudessa jota kaikki katsoisivat ylöspäin ja kunnioittaisivat. Miksi hänen oli pitänyt laiminlyödä koulutustaan, miksi hänen piti olla niin heikko että antoi Sumutassun kuoleman lamaannuttaa hänet sen sijaan että olisi keskittynyt koulutukseen hyvittääkseen sen ettei pystynyt pelastamaan ystäväänsä?
“Harhailet taas”, Liekkilehmus veti oppilaan huomion takaisin itseensä. Kyseisestä lauseesta oli tullut yleinen käytettävä heidän harjoitustensa aikana, joka myös sai Tuhkatassulle hieman syyllisen olon. Hänen pitäisi saada keskittymistään taas parannettua.
“Muistatko mitä sinun pitää varoa talvisaikaan metsästäessäsi?”
Tuhkatassu mietti hetken, mutta hänen korvansa heilahtivat iloisesti hänen keksiessään oikean vastauksen. Ehkä hänen taitonsa eivät olleetkaan aivan kamalia, hänen piti vain herätellä niitä nyt.
“Pitää varoa lunta, etten astu sellaiseen kohtaan joka pettää alta tai narahtaa tassujen alla!” naarasoppilas maukaisi iloisesti, ja Liekkilehmus nyökkäsi hymyillen.
“Hienoa, entä mitä muuta?”
“Pitää varoa häntää myös, ettei aiheuta vahingossa lumipöllähdystä”, oppilas jatkoi, ja hänen mielentilansa alkoi jo parantua.
“Hyvä Tuhkatassu! Nyt pidät vain nuo asiat mielessä ja asetat tassusi kevyesti eteenpäin kun huomaat vaanittavan saaliin. Koitetaan viedä leiriin edes muutama tuoresaalis”.

Tuhkatassu ja Liekkilehmus tassuttivat pitkin reviiriä hiljaa, maistellen kirpeää pakkasilmaa saaliinhajujen varalta. Lähellä joen reunaa Liekkilehmus haistoi jotakin ja viittoi hännällään Tuhkatassulle suuntaa. Oppilas pudottautui heti vaanimisasentoon, ja alkoi sitten vasta etsimään mestarinsa huomaamaa saalista. Lähellä erään puun juuristoa oli pieni vesimyyrä, joka värisi paikoillaan poispäin Tuhkatassusta. Oppilas hiipi hiljalleen lähemmäs saalistaan, joka nyt loikki muutaman askeleen verran kauemmas mutta ei kuitenkaan vaikuttanut huomanneen häntä. Naaras asetti varovasti tassujaan toistensa eteen, varoen tarkasti ettei päästäisi mitään ääntä. Juuri kun tuli aika loikata kimppuun, vesimyyrä kääntyi ympäri ja näki vaanivan Tuhkatassun, yrittäen sitten lähteä räpistelemään lumihankea pitkin pakoon. Tuhkatassu kirosi hiljaa, ja loikkasi perään, napaten myyrän kynsiensä väliin nopeasti ennen kuin se ehtisi piiloutumaan. Nyt hänen pitäisi vain–

Mielikuvat Sumutassun kuolemasta tulvivat naaraan näkökenttään, ja hänen keskittymisensä herpaantui. Ei nyt, ei nyt–
“Tuhkatassu!” Liekkilehmus huudahti, kerrankin ärsyyntyneen kuuloisena.
“Tuhkatassu!”
Kilpikonnakuvioinen oppilas pudisti päätään nopeasti, ja palautti sitten keskittymisensä hänen käpälissään räpistelevään vesimyyrään. Tuhkatassu katkaisi sen niskat nopeasti, ja painoi sitten kasvonsa alas vältellen mestarinsa katsetta.
“Anteeksi…”
“Mitä tuo nyt oli olevinaan?” mestari tuhahti, ääni kuitenkin jo lemmeten hieman. Tuhkatassu käänteli vaivaantuneena hännänpäätään, ja mutisi sitten:
“Minä vain- en ole varma- tämä ei tule toistumaan.”
Liekkilehmus huokaisi, ja istahti sitten lumihankeen, kylki oppilastaan hipoen. Mestari piirteli kynnellään maahan sekalaisia viivoja, ja hetken hiljaisuuden päästä avasi suunsa, henkäisi uudelleen, ja kääntyi sitten kohti Tuhkatassua.
“Sinusta pitäisi tulla pian soturi, mutta en voi suositella sinua Unitähdelle nimitettäväksi jos et kykene edes metsästäm–”
“Kyllä minä pystyn! Pystyn metsästämään, en tiedä mitä äsken tapahtui, mutta minä pystyn kyllä!” Tuhkatassu pomppasi pystyyn ja nosti katseensa mestariinsa, välittämättä siitä että hänen silmissään alkoi tuntua pientä painetta.
“Todistan sen sinulle”, oppilas jatkoi vielä, ääni värähtäen kesken lauseen. Naaraan päässä humisi, ei hänen ollut tarkoitus olla näin heikko. Liekkilehmuksen sanat kaikuivat hänen korvissaan, ja Tuhkatassun päätä kivisti. Hänestä olisi pakko tulla soturi, ei hän voisi jäädä jälkeen muista. Silloinhan hän näyttäisi klaanin silmissä heikolta, eikä kukaan enää luottaisi hänen taitoihinsa, saatika sitten katsoisi häntä ylöspäin.
“Todista sitten”, Liekkilehmus maukaisi, ei kuitenkaan enää vakavan kuuloisena. Äänestä paistoi luottamus ja pieni leikkimielinen haaste, joka sai Tuhkatassun ajatukset hieman selkeytymään. Liekkilehmus haastoi häntä, mestari vain yritti saada hänet kilpailumielelle jotta hän keskittyisi paremmin. Tuhkatassun aiemmin laajentuneet silmät ja pelokas ilme vaihtuivat nyt pieneen hymyyn, ja hän pudisteli turkkinsa kerätäkseen itsevarmuutta.
“Kiitos”, kilpikonnakuvioinen naaras kuiskasi, ja hänen mestarinsa hymyili hiljaa. Tuhkatassu alkoi maistelemaan ilmaa hajujen varalta, ja äkkäsikin yllättävän nopeasti hiiren muutaman ketunmitan päässä. Hän pudottautui vaanimisasentoon, ja hiipi hiljalleen lähemmäs pientä jyrsijää, joka yritti juuri kiskoa lumen alta pilkottavaa heinää esiin. Askel. Askel. Askel. Tuhkatassu hiipi yhä lähemmäs ja lähemmäs, ja vasta kun hän oli jo kerennyt ponnistaa ilmaan hiiri näytti huomaavan hänet. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä, ja silmänräpäyksen kuluttua hiiren niskat olivat jo poikki, ja sen veltto ruumis roikkui Tuhkatassun virnistävästä suusta.
“Tiesin että pystyisit siihen”, Liekkilehmus kehräsi ja väräytti viiksiään.
“Sinut täytyy vain saada kilpailutuulelle niin et keskitykään enää mihinkään muuhun”, mestari jatkoi ja näpäytti oppilaansa kuonoa hännänpäällään kiusoittelevasti. Tuhkatassu ei tiennyt mitä vastata, joten hän vain räpäytti silmiään iloisena, aiemmat ajatuksensa täysin kadonneina.
“Mennäänpäs nyt, meidän pitäisi löytää vielä vähän enemmän riistaa ennen kuin näemme Aamulaulun ja Hiillostassun, eikö? Et kai vain halua tuoda leiriin vähemmän riistaa kuin veljesi?”
Tuhkatassu murahti mukamas loukkaantuneena siitä, että hänen mestarinsa selkeästi käytti hänen kilpailunhaluisuuttaan hyväksi. Oikeasti se ei kuitenkaan naarasta haitannut, vaan hän oli iloinen että juuri Liekkilehmus oli hänen mestarinsa– joku muu soturi ei nimittäin olisi välttämättä ollut näin ymmärtäväinen vaan olisi varmastikin jo kertonut koko klaanille Tuhkatassun saamattomuudesta. Liekkilehmus puolestaan yritti auttaa häntä eteenpäin kehumalla, vaikka hän tekikin edelleen joskus aivan aloittelijan virheitä, ja yritti keksiä leikkimielisiä keinoja saamaan harjoituksista helpompia. Tuhkatassua hieman hävetti se, mitä muut oppilaat ajattelisivat jos näkisivät hänen harjoituksiaan, mutta yritti pitää ajatuksensa loitolla ja pysyä positiivisena.

Törmätessään Hiillostassuun taas, ennen leiriin palaamista, Tuhkatassu oli saanut kiinni vielä toisen hiiren sekä yhden pikkulinnun. Kaikki hänen saaliinsa olivat hieman rääpälemäisiä eikä niillä ruokkisi koko klaania, mutta lehtikadon aikaan ei voinut paljoa parempaa odottaakkaan. Hiillostassu oli napannut rastaan ja kaksi vesimyyrää, ja kummankin heidän mestareillaan roikkui suussa orava. Jokainen riistaeläimistä oli laiha eikä niistä saisi mitään juhla-ateriaa, mutta kyllä niillä sai klaanin pidettyä nälkiintymästä.
“Viedään nämä leiriin, voitte syödä kun pääsemme sinne ja sitten teillä onkin loppupäivä vapaata. Olette olleet ahkeria tänään”, Aamulaulu mumisi hampaidensa välistä, pitäen yhä oravaa suussaan.
“Meilläkin on hieman keskusteltavaa Unitähden kanssa kunhan pääsemme perille”, Liekkilehmus maukui, vilkaisten Aamulaulua pilke silmäkulmassaan.

Leiriin päästyään Tuhkatassu ja Hiillostassu veivät saaliinsa tuoresaaliskasalle, ja lähtivät sitten etsimään Sykkyrätassua. Heidän juovikas sisarensa oli juuri vähän aikaa sitten tullut partiostaan Tuisketassun ja heidän mestareidensa kanssa.
“Hei Sykkyrätassu!” Tuhkatassu tervehti iloisesti, ja viittasi sitten hännällään kohti saaliskasaa ennen kuin jatkoi:
“Tuletko syömään kanssamme? Tulimme juuri metsältä, mutta emme vielä ottaneet ruokaa. Halusimme odottaa sinua.”
Sykkyrätassu nyökkäsi iloisesti ja lähti sitten loikkimaan saaliskasalle, josta nappasi Tuhkatassun saalistaman vesimyyrän.
“Voinko liittyä seuraanne?” kuului tuttu ääni, joka sai Tuhkatassun kiepsahtamaan ympäri vähän turhankin innokkaasti.
“Hiekkatassu! Taisiis, tietenkin voit”, kilpikonnakuvioinen naaras vastasi hieman kehräten, saaden Hiillostassun ja Sykkyrätassun vilkaisemaan toisiaan pienesti.
“Miten taisteluharjoituksesi menivät?”
“Kultaliekki oli aika tiukkana kun en onnistunut kierähdysiskun tekemisessä, mutta muuten ne sujuivat hyvin. Hän kehui minua paljonkin muissa asioissa.”
“Kierähdysiskuhan on yleensä vain kokeneempien soturien käyttämä, sehän on aika hankala liike, eikö? Miksi Kultaliekki sitä sinulle opettaisi”
“Enkö ole mielestäsi tarpeeksi hyvä taistelija osaamaan vaikeita liikkeitä?”
Tuhkatassu nielaisi, eikä saanut hetkeen sanaa suustaan. Ei hän ollut tarkoittanut loukata Hiekkatassua, mutta raidallisen naaraan silmät olivat leimahtaneet ärtyneesti nuoremman oppilaan kysymykselle.
“En- en minä sitä tarkoittanut. Minä vain-”
“Sinulla ei Tuhkatassu ole kauheasti varaa tuomita minun taistelutaitojani, kun itse et ole saanut keskityttyä koulutukseesi melkein lainkaan”, Hiekkatassu näpäytti ja nousi lähteäkseen. Tuhkatassu räpytteli silmiään, eikä tiennyt pitäisikö hänellä olla loukkaantunut vai syyllinen olo. Hiillostassu tuli sanaakaan sanomatta lähemmäs siskoaan, ja kiersi häntänsä tämän ympärille.
“Kyllä hän siitä leppyy, anna hänelle vain vähän aikaa”.

Sinä yönä Hiekkatassu ei nukkunutkaan kiinni Tuhkatassun turkissa, vaan oli siirtynyt pesässä hieman kauemmas. Tuhkatassu toivoi vanhemman oppilaan leppyvän aamuun mennessä, sillä muuten hän ei tiennyt mitä tekisi asialle.

//mun oli TARKOTUS kirjottaa wholesome luistelutarina söpöstely Tuhkan ja Hiekan välillä, mut sit se ei mennykkään niin tää ei ollu mitä piti tapahtua XD nyt pitää koittaa kirjottaa itteni ulos tästä sotkusta kun haluun sen söpöstelytarinan (alsooo yritän ens tarinassa tehä Tuhkasta soturin lol mut voi olla et menee sitä seuraavaankin toivottavasti ei haittaa,,, :3

Luku 2.

Sillipentu istui aukiolla kuuntelemassa aamupartion ilmoitusta. Hänen vieressään suuri tumma kolli Metsopentu tuijotti partiota keskittyneesti smaragdinvihreillä silmillään. Partion johdossa ollut Höyhenaskel lopetti juuri ilmoituksensa Myrskyklaanin rajasta,
“Vahvistimme rajamerkkimme, mutta uskoisin, ettei meillä ole hätää.”
“Mutta ikinä ei voi olla liian varovainen,” laikukas oppilas Sammakkotassu huomautti mestarinsa Metsäsielun viereltä tummanvihreät silmät uhmakkaina.
“Niin,”
Metsäsielu myönsi tummanruskea raidallinen turkki pörröllään. Sillipennun omakin turkki pörrötti kylmässä viimassa. Tämä oli hänen ensimmäinen lehtikatonsa, eikä hän ollut siitä innoissaan. Hän oli kuullut oppilaiden puhuvan jostain, lumesta. Hänen uteliaisuutensa oli valtava. Mitä olisi tuo mystinen lumi?

Kaarnatassu syöksyi kohti aukion reunalla olevaa suurta keppiä. Hänen ruskearaidallinen paksu turkkinsa hulmusi tuulessa, kun hän iskeytyi puunkappaleen päälle lennättäen kaarnansirpaleita ympärilleen. “Kuole Myrskyklaanin hiirenmieli!”
Kolli ulvaisi ja kuului karmea räsähdys. “Minä voitin sen!” Kaarnatassu naukaisi voitonriemuisesti ja jätti kepinpuolikkaat lojumaan maahan.
“Vau!”
Ulvaisi Sillipentu. Yhtäkkiä hän tunsi jotakin kylmää kuononpäällään. Toinen pieni valkea hahtuva putosi hänen selälleen. Hän nuuhkaisi ja haistoi kylmän tuoksun. “Mitä tämä on?”
Hän naukaisi, kun lisää hahtuvoita leijaili alas taivaalta.
“Lunta!”
Kaarnatassu huudahti.
“Vihdoin!”
Kolli lähti juoksemaan kohti oppilaidenpesää. Sillipentu kykeni vain tuijottamaan hiutaleiden leijailua. Ne olivat niin kauniita. Hän ei voinut kuvitella että niin pienet hiutaleet voisivat peittää koko maan valkeaan mattoon.
“Lunta!”
Kuului iloinen kiljaisu pentutarhan suunnalta. Sitä seurasi iloisten ulvahtelujen sarja Apilapentu juoksi juuri ulos pentutarhasta iloisesti ulvahdellen. Hänen juovikas turkkinsa kimmelsi hiutaleiden sadellessa sen päälle. Kollin perässä seurasivat muut pennut Liekkipentu, Raitapentu, Metsopentu ja Usvapentu. He kaikki kierivät kirjavana karvamyttynä. Liekkipennun oranssi turkki irtautui muista pennuista ja kolli katsahti Sillipentuun.
“Lumi on kivaa!”
Liekkipentu ulvahti.
Sillipentu kehräsi:
“Ja kaunista!”
Hän katseli muuallekin leiriin. Hän näki Kulosydämen kilpikonnakuvioisen- ja Pimeydenvarkaan valkean turkin sekoittuvan toisiinsa, kun he istuivat soturienpesän edustalla syömässä. Muutama soturi oli juuri valitsemassa ruokaansa ja oppilaat telmivät lumessa kuin pennut. Sillipentu päätti itsekin hakea syötävää. Hän tassutteli kasalle. Kasan päällä oli hiiri, jonka hän nappasi suuhunsa. Tilaisuus kannatti käyttää hyväksi, sillä soturit söivät mielellään karvaista riistaa suomuisen sijaan. Hän tassutti Ruohojalan Ruskean valkotäpläisen turkin ohi pentutarhan vierelle. Hän istahti alas ja upotti hampaansa mehukkaaseen lihaan.

Sillipentu juoksi kohti pientä kuusentainta. Hän liukui sen alle ja upposi hankeen.
“Nyt minä tulen!”
Raitapennun kiljaisu kaikui leirin reunoista. >Hän ei varmaan löydä minua,< ajatteli Sillipentu. Hän ja muutama muu pentu olivat menneet piiloon ja Raitapennun oli määrä etsiä heidät.
>Piiloleikki on kivaa!< Sillipentu jännittyi. Raitapennun tuoksu lähestyi ja naaraan iloinen ääni naukui:
“Metsopentu löytyi!”
“Vain koska kompastuit siihen oksaan ja lensit juuri siihen pensaaseen missä minä olin,”
Metsopentu mutisi.
“Täällä ei näy ketään,”
harmaa hännänpää huitaisi viiksenmitan päästä Sillipennun kunnosta.
“Missä Liekkipentu ja Sillipentu oikein ovat?” Raitapentu tuhahti.
Kaksi pentua lähtivät kauemmas ja heidän äänensä vaimenivat. Sillipentu ei ollut tajunnut pidättäneensä hengitystään. Hän haukkoi ilmaa ja haistoi kuusenneulasten ihanan aromin. Hän kuuli kun Raitapentu ulvahti:
“Liekkipentu nähty!”
>Minä voitin!<
Sillipentu ajatteli voitonriemuisena. Hän kömpi ylpeänä hangesta ja ravisti hiutaleet turkiltaan.
“Siellähän sinä olet!”
Metsopentu ihmetteli.
“Sinä voitit!”
Liekkipentu ihasteli.
“Joo,”
Sillipentu sanoi hiukan ujostellen.

Ilta hämärsi jo kuusien yllä. Lumisade oli vihdoin lakannut ja aukio kimalteli ilta-auringon viimeisissä säteissä. Sillipentu istui aukion reunalla lähellä pentutarhaa. Hän pelasi sammalpalloa Usvapennun ja Apilapennun kanssa. Aukion reunoilla varjot pitenevät. Pentutarhan oksakattoa olivat tänään vahvistaneet Salamasydän sekä Havukatse oppilaidensa kanssa. Nyt katto oli paksu ja tukeva. Sitä eivät läpäisisi lumi eikä kosteus. “Sillipentu, Usvapentu ja Apilapentu. Aika tulla nukkumaan,”
Kirsikkayö oli ilmestynyt pentutarhan suuaukolle kilpikonnakuvioinen turkki kiiltäen, kuin naaras olisi juuri ollut pesulla. Sillipentu ja Usvapentu lähtivät tassuttamaan pesälle. Apilapentu nurkui vielä, mutta Kirskkayön kipakka katse tavoitti hänet ja hän tassutti jupisten sisään. Sillipentu käpertyi emonsa kylkeen. Siinä oli lämmintä ja mukavaa. Hänen turkkinsa oli kostea lumesta, joten Kirskikkayö rupesi nuolemaan sitä. Emon rytmikkäiden nuolaisujen tuudittamana hän vaipui uneen.

//Siis mun oli pakko päästä kirjoittaan Sillipennun ensikohtaamisesta lumen kanssa <3