Kipu. Pelko. Valo. Nuo kolme olivat Ikitassun, onnettomuudesta selvinneen kissan mielessä pyörivät asiat. Kipu oli kaikista voimakkain, ja se tuntui viiltävältä naaraan pään alueella. Veri maistui voimakkaana mustavalkoisen naaraan mielessä ja hänen kurkkunsa oli karhea kuin hiekka. Karheus naaraan kurkussa vaikeutti hänen nielemistään ja sai hänet yskimään jatkuvasti. Muistot lipuivat Ikitassun mieleen aaltoina samalla, kun kipu hellitti hetkeksi ja iskeytyi hänen päähänsä voimakkaampana kuin silmänräpäys sitten. Ensimmäisenä hän muisti, kuinka oli juossut pelon kiivetessä hänen turkkiaan pitkin. Hän muisti, miksi oli juossut. Hän muisti, minne oli juossut. Hän oli juossut kauas Hohdosta, kaksijalkalan kulkukissasta, vaikka hänen sydämensä aneli naarasta jäämään. Hän muisti hänet ja Hohdon ympäröineet kissat, joiden silmistä oli paistanut verenjano. Hän oli juossut, koska oli muistanut oman, rakkaan veljensä ja kuolleen emonsa, Kuutähden, Myrskyklaanin edesmenneen päällikön. Ikitassu muisti, kuinka suru oli pistellyt hänen sydäntään muistaessaan veljensä, ja kuinka sydän oli anellut jäämään Hohdon luokse. Jäämään, sillä mustavalkea kolli olisi ehkä ainoa, joka voisi auttaa hänet kotiin. Ikitassu oli juossut, sillä pelko mahdollisesti syttyvän taistelun vahingoista olivat sytyttäneen hänen sisällään paniikin kipinän. Ei Ikitassu taistelemista pelännyt, vaan kerta kaikkiaan niitä vahinkoja, jotka voisivat estää hänen matkansa takaisin kotiin. Seuraavat mielikuvat valoista ja korvia huumaavista äänistä saivat Ikitassun hengittämään tiheämmin. Hän muisti, kuinka muriseva hirviö oli lähestynyt ukkospolku pitkin. Hän muisti, kuin oli juossut varomattomana ukkospolulle ja iskeytynyt hirviötä päin. Hän muisti, kuinka oli lentänyt ukkospolun poikki. Hän muisti sen viiltävän kivun, joka vaivasi häntä yhä. Hän muisti, kuinka voimakkaat kouristukset olivat vallanneet hänen kehonsa ja hän oli huutanut tuskissaan. Ikitassu muisti havahtuneensa töytäisyihin kyljissään kykenemättä avaamaan silmiään. Hän muisti, kuinka oli yrittänyt puhua, mutta kurkun kuivaava karheus oli estänyt sen ja saanut aikaan puheen sijasta suustaan vain yskänpuuskan. Hän kuuli, mutta vain heikosti, kuinka hänen oma hengityksensä rahisi ja hän tunsi sydämensä takovan kuin viimeistä päivää. Hän oli kuullut epämääräistä muminaa pään tykytyksen peittäessä kaikki muut äänet. Ikitassu oli vetänyt vaivalloisesti henkeä tuntien, kuinka hänen sydämensä teki ylimääräisen sykäyksen. Pimeys valtasi hänen mielensä pienen sisäisen kouristuksen puristaessa hänen sisimpäänsä. Hän muisti, kuinka oli nähnyt Tähtiklaanin kissan. Ikitassu avasi silmänsä vetäen syvään henkeä nopeasti. Hän hengitti hetken raskaasti ja katseli sitten hädissään ympärilleen. Hänen ympärillään kohosi valkeita, hohtavia puita ja tähdet olivat paljon lähempänä maata. Ikitassu katseli, kuinka tähdet tuikkivat ja loivat tummalle taivaalle valkeaa hohdetta. "Ikitassu," tuttuakin tutumpi ääni kajahti Ikitassun takana ja naaras kääntyi hypähtäen ympäri. Hän katsoi hetken edessään seisovaa valkeaa naarasta, jonka keltaiset silmät hohtivat päättäväisinä, mutta hieman haikeina. Naaraan korvat olivat mustat ja hänen kyljessään oleva kuvio sai Ikitassun muistamaan, kuka kyseinen kissa oli. "Jääkyynel!" Ikitassu henkäisi ja luimisti korviaan hieman. Valkea, tähtiturkkinen naaras ei edes hymyillyt puolisisarelleen lähestyessään tätä. "Miksi olen täällä?" "Sinun pitäisi olla varovaisempi, Ikitassu," Jääkyynel huokaisi. "Kuka tahansa ei syöksyisi suin päin ukkospolulle ja vieläpä itse hirviötä päin. Onneksesi, sinulla ei ole mitään hätää. Hohto suojelee sinua. Hän auttaa sinua selviytymään ja jatkamaan eteenpäin." "Hohto?" Ikitassu toisti hieman epäuskoisena. Jääkyynel hymyili, mutta Ikitassu näki selvästi, että se oli väkisin tehty hymy. "Älä pelkää, sisko. Hohto on sinun turvanasi ja auttaa sinua selvittämään sinun kohtalosi ja saavuttamaan sen. Perimme emoltamme kohtalon veren, joka tulee jatkamaan suvussamme iäisyyden. Tiedän tämän, sillä sain tietää emomme kohtalosta ja hänen jälkipolvelleen suunnatusta ennustuksesta," Tihkutassun, Ikitassun rakkaan veljen ääni sai mustavalkoisen naaraan karvat pystyyn. Hän kääntyi salamannopeasti ympäri veljensä äänen suuntaan, mutta ei nähnyt ketään. Hän katsoi hetken hälvenevään, hohtavaan metsään ja kääntyi sitten takaisin Jääkyyneleen puoleen. Valkeaa naarasta ei kuitenkaan näkynyt enää missään. Viiltävä kipu yltyi taas Ikitassun päässä ja hän rojahti maahan maailman pimetessä hänen ympärillään. Tykyttävä kipu tuntui sietämättömältä ja Ikitassu värähti aaltoilevan kivun iskeytyessä hänen päähänsä. Tällä kertaa naaraan onnistui avata silmänsä, mutta hän joutui sulkemaan ne uudestaan kirkkaan valon sokaistessa hänet. Hän koetti uudestaan avata silmänsä, mutta sulki ne uudestaan. Hän joutui räpyttelemään ikuisuuden ennen kuin tottui silmiään sokaisevaan valoon. Kipu laantui joka silmänräpäyksellä, mutta naaras älähti nostaessaan päätään. Kipu voimistui ja hän iski päänsä vaistomaisesti takaisin maahan. Ikitassu hengitti raskaasti ja piti silmiään kiinni, kunnes kipu jälleen laantui. *Olin tosiaan älykääpiö juostessani ukkospolulle...* Vasta hieraistessaan päätään maahan Ikitassu tajusi, ettei ollut enää ukkospolun vieressä. Hän katseli vihreillä silmillään ympärilleen liikuttamatta päätään. Hän oli eräänlaisessa laatikossa, jonka pohjalla Ikitassun alla oli vilttejä, tai niin kyseisiä kaksijalkojen keksintöjä eräs kissa oli kutsunut. Laatikossa oli lämmin ja mukava olla, joten mitään moittimista ei ainakaan ollut, mutta Ikitassun mieltä kaiversi, kuka hänet oli tänne tuonut. Mustavalkoinen naaras avasi suunsa ja maisteli ilmaa. "Hohto!" Ikitassu yskäisi ja yritti etsiä katseellaan valkomustaa kollia, mutta turhaan. Ei sillä, että hän olisi edes halunnut nähdä kulkukissaa, mutta Ikitassu tiesi sisimmässään, että jokin kollissa sai hänen sydämensä sykkeen kiihtymään. Ikitassu oli kuitenkin vielä epäuskoinen Jääkyyneleen ja veljensä sanomaan siitä, että Hohto auttaisi häntä hänen kohtalossaan. Pelko kouraisi Ikitassun vatsaa. *Miksi kuulin veljeni äänen unessani?* "Sitä ollaan sitten herätty, hiirenaivo?" Tuttu, kitkerä ääni kuului laatikon ulkopuolelta. Ikitassu siirsi katseensa äänen suuntaan ja näki itseään katsovat sähkönsiniset silmät. Ikitassu kurtisti kulmiaan, mutta naukaisi ystävällisellä, mutta hieman huvittuneella sävyllä: "Kyllä vain, ketunläjä." Hohto irvisti hieman huvittuneena, mutta Ikitassu näki kollin silmistä huolen. "Miten jakselet?" Hohto lopulta kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Ikitassu nosti päätään hieman. Kipu oli laantunut sen verran, että hän kykeni nousemaan istumaan. Kipu oli tykyttävä ja hänen päätään jomotti kipeästi. "Ihan hyvin tapahtunutta ajatellen. Päätähän tässä eniten koskee ja paljon koskeekin. Kurkkukin on hieman karhea, mutta mitäpä se sinua liikuttaa..." Ikitassu totesi, mutta lopun lauseesta vastasi hieman haikeana kostuvat silmänsä sulkien. Eipä hänestä kukaan ikinä ollut välittänytkään emoa ja veljeä lukuun ottamatta. Hänen oma isänsä ei koskaan ilmaantunut paikalle eikä kukaan ikinä hänestä kertonutkaan. Monet omat klaanilaisetkin olivat vältellet häntä eikä Tähtiklaanikaan Jääkyyneltä lukuun ottamatta ollut auttanut häntä viiksen vertaa. "No sehän on hyvä kuulla, että olet muuten ihan kunnossa päätäsi, kurkkuasi ja minun liikutuksen määrääni laskematta mukaan," Hohto murahti. Ikitassun olisi tehnyt mieli lyödä kollia, mutta esti aikeensa ennen kuin mitään tapahtuikaan. Ei kolli ymmärtäisi, vaikka hän kertoisikin. "Kyllä minua ainakin sinun olemassa olosi kiinnostaa," Hohto mutisi puoliääneen ja jatkoi kovempaa: "Osoittaakseni liikutukseni sinua kohtaan toin sinulle ruokaa, ole hyvä vain."
Ikitassu katsoi myyrää, jonka Hohto työnsi häntä kohti. Nälkä murahti ja pakotti Ikitassun syömään kivusta huolimatta. Myyrän maukas maku sai Ikitassun hotkimaan ja syötyään hän katsoi syvälle Hohdon silmiin. Kolli käänsi katseensa nopeasti pois. *Tuijottiko hän minua syödessäni?* "Kiitos, Hohto," Ikitassu naukaisi ja melkein, mutta vain melkein, kertoi miksi oli ajatellut, että Hohtoa ei kiinnostanut hän tai hänen vaivansa. Ikitassu huokaisi surullisena ja kävi makuulle. Hän ei ollut enää varma, halusiko takaisin kotiin niiden kissojen luokse, jotka edes eivät välittäneet. Kukaan, ei kukaan ollut hänen ollessaan pentu leikkinyt hänen kanssaan. Kukaan perhettä mukaan ottamatta sanonut välittävänsä, ei edes mestari. Hänkin oli vain todennut asiat välinpitämättöminä. Edes Tähtiklaani ei auttanut häntä kotiin. *Minua ei selvästi kaivata klaanien keskuuteen. Edes Tähtiklaani ei välitä minun selviytymisestäni. Ehkä syynä on isäni. Ehkä kaikki luulevat minun olevan samanlainen kuin hänkin...* Ikitassu sulki silmänsä huokaisi turhautuneena. "Mitä järkeä minun on edes elää..." Ikitassu kuiskasi ennen kuin sulki silmänsä. Naaras saattoi kuulla vaimean, mutta haikean huokaisun livahtavan Hohdon suusta. "Tervehdys, Ikitassu." Ikitassun havahdutti ääni, joka ei kuulostanut kovinkaan vieraanvaraiselta. Ikitassu räväytti vihreät silmänsä auki ja henkäisi kauhuissaan. Tällä kertaa hän ei ollut Tähtiklaanin hohtavilla mailla vaan varjojen ympäröimässä, punaisen nurmen peittämässä metsässä. Valkeaa sumua leijaili siellä täällä eikä taivasta näkynyt luultavasti mustien pilvien takaa. "Jos ihmettelet, minne olet saapunut, voin vastata kysymykseesi, jos haluat," sama ääni kuului ikitassun takaa ja naaras kääntyi ympäri korvat luimussa. Sumun takaa esiin astui arpien peittämä harmaa kolli, jonka siniset silmät hohtivat pahuutta ja rohkeutta. "Kuka sinä olet?" Ikitassu kuiskasi kysymyksensä ja perääntyi kollin lähestyessä. "Kukako?" Harmaa kolli puhkesi nauramaan. "Minä olen Hopeakäärme, klaanien pahin vihollinen. Tai oikeastaan olin ennen sitä kapista kissaa!" "Hopeakäärme? Tietysti. Kaikkihan sinut tuntevat!" Ikitassu sihahti ja hänen niskakarvansa pörhistyivät. "Sinuna en haastaisi riitaa täällä, Ikitassu. Tässä paikassa saadut haavat tulevat myös valvemaailmaan," Hopeakäärme naurahti ja virnisti ilkikurisesti. "Mikä tämä paikka sitten on, Hopeakäärme?" Ikitassu kysyi vihaisella äänensävyllä. Hopeakäärme virnisti yhä leveämmin ja selvästi pidätteli nauruaan. "Uskon, että tiedät paikan nimen," Hopeakäärme maukui tyynesti jäänsiniset silmät välähtäen ilkikurisuutta. Ikitassu luimisti korviaan. "Olemme Synkässä metsässä, emmekö olekin?" Ikitassu arvasi. Tarinat Synkästä metsästä, Hopeakäärmeestä ja muista pahoista kissoista toivat tämän pimeän ja sumuisen metsän hänen mieleensä. "Mitä minä täällä teen?" "Voi Ikitassu sinua," Hopeakäärme naurahti ja kiersi Ikitassun ympäri ja takaisin hänen eteensä. "Emosihan ei koskaan kertonut isääsi." Ikitassu pudisti päätään ja vilkaisi tassujaan. Hän halusi pois, kauas pois Synkästä metsästä. "On niin surullista, mutta samalla huvittavaa kuinka emosi jokaisella pentueella on eri isä," Hopeakäärme naukaisi ivallisesti pitäen katseensa tiiviisti Ikitassussa ja hänen vihreissä silmissään. "Tiedätkö sinä muka, kuka on minun ja veljeni isä sekä pikkuveljeni ja pikkusiskojeni isä?" Ikitassu kysyi tiuskaisten ja kurtisti kulmiaan. "Kuolleet tietävät vaikka mitä. Emosi suku on täynnä soturilain rikkojia, että käy melkein sääliksi. Emosi on perinyt lakien rikkomisen taidon isänsä puolelta. Niin moni sai pentuja eri klaanilaisen kanssa ja niin moni teki pahaa!" Hopeakäärme murisi, mutta huvittunut pilke hänen sinisissä silmissään sai Ikitassun ärsyyntymään. Kuinka moinen luopio edes kehtasi solvata hänen sukuaan! "Eivät sukulaiseni ole sinua huonompia, päinvastoin!" Ikitassu sihahti ja luimisti vihaisena korviaan. "Sinä se vasta saastainen oletkin jos minua pidät vielä pahempana kuin muita sukulaisiasi," Hopeakäärme naukaisi ja virnisti. "Sukusi oli jo muutenkin saastainen ja sitten tulin minä ja sain aikaan mitä saastaisimmat pennut! Kuutähti ei osannut edes arvata mitä aioin tehdä törmättyäni häneen Jokiklaanin reviirillä! Olin odottanut jo kauan, että saisin hänen kanssaan pentuja ja silloin oli tilaisuuteni. Ja siinä sinä nyt olet, minun tyttäreni!" Ikitassu ei ollut uskoa korviaan. Hän katsoi epäuskoisena Hopeakäärmettä, mutta sillä hetkellä palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen. "Nyt minä vasta näenkin, keltä veljeni peri turkkinsa!" Ikitassu sähähti ja heilautti häntäänsä vihaisesti. "Mitä sinä muka minusta ja veljestäni edes hyödyt? Miksi valitsit Kuutähden edes, jos tiesit hänen sukunsa olevan saastainen?!" "Voi Ikitassu, Ikitassu hyvä. Vaikka Kuutähden suku onkin hieman saastainen, on se monia sukujakin parempi ja voimakas. Sukusi ei sitä paitsi ole niin saastainen kuin luulet. Enkä edes ajattele sen olevan kovinkaan saastainen, onhan se vähän, mutta on niitä surkeampiakin sukuja. Teissä virtaa kohtalon veri, joka periytyi hyviltä ja pahoilta, mutta lakeja rikkovilta kissoilta. Teihin on siirtynyt Tähtiklaanin ja Synkän metsän omat voimat, joita te käytätte jokainen päivä tajuamattanne! Heidän kohtaloonsa oli määrätty rikkoa soturilakia ja tehdä emostasi ja hänen tulevista jälkeläisistään muita voimakkaimpia! Siksi tiesin, että jos saisin kohtalon veren kantajan kanssa pentuja ja vielä itse sen ensimmäisen virallisen jakajan, saisin vahvoja ja erikoisia pentuja, jotka voisivat jatkaa minun työtäni eteenpäin. Harmikseni veljesi menehtyi liian aikaisin puoliksi tahallaan, jottei ajautuisi polulleni, joten tiesin heti, että olisit ainoa mahdollisuus minulle ja itsellesi. Ja kuinka ollakaan, minulle selvisi vielä, että emosi kohtalo oli jaettu kahtia kahden klaanin välille koska me kaikki Synkässä metsässä 'vahingossa' sekoitimme asiat ja he tekivät erheen, joka oli mahdoton enää korjata!" Hopeakäärme kertoi murhanhimoinen katse silmissään kiertäessään tytärtään ympäri ja ympäri. Ikitassu katsoi epäuskoisempana isäänsä. "Tihkutassuko kuollut? Valehtelet!" Ikitassu kiljaisi silmiensä kostuessa. Hän kuitenkin pidätteli kyyneliään ja sai nieltyä ne. "Veljeni kyllä mainitsi tästä kohtalon verestä, mutta en ymmärrä sen järkeä!" "Voi sinua!" Hopeakäärme nauroi. "Emollesi oli tehty suuri ennustus, jota ennen oli tapahtunut monia tarpeellisia tapahtumia ennustukseen. Emosi ennustus kuitenkin jakaantui, sillä hänen tosirakkautensa syntyikin Jokiklaaniin. Ennustusta minä en ole koskaan 'vielä' kuullut, mutta tulen vielä kuulemaan ja minä kyllä kerron sen sinulle heti, kun saan sen tassuihini." "En ikinä hyväksy sinua isänäni! Ja minähän en ajaudu sinun polullesi, usko pois vain!" Ikitassu sähisi ja miltei huitaisi isäänsä kynsillään, hopeanhohtoisilla kynsillään. "En aio sinua pakottaakaan. Ehkä pentusi ovat suostuteltavissa paremmin, mutta eipä sitä koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan..." Hopeakäärme hymyili ja katosi puiden siimekseen. "Me näemme vielä, Ikitassu ja varsin pian!" "En ikinä suostu ehdotuksiisi! En ikinä suostu pyyntöihisi! En ikinä!" Ikitassu huusi Hopeakäärmeelle. "Ikitassu? Ikitassu, herää!" Hohdon ääni herätti Ikitassun ja hän pomppasi pystyyn vilteiltä. Hohto katsoi ihmeissään Ikitassua, jonka jokainen karva oli pystyssä ja hengitys raskasta. "Ikitassu, oletko kunnossa?" Hohti kysyi hieman varuillaan, mutta tyynen näköisenä. Hetken aikaa naaras pysyi hiljaa tasoittaen hengityksensä ja karvansa. "Kaikki on hyvin, se oli vain painajainen," Ikitassu valehteli ja vilkaisi Hohdon sähkönsinisiä silmiä. "Täytyi olla aikamoinen painajainen. Sätkit ja sähisit unissasi ja karvojasi lentelee vieläkin ilmassa," Hohto murahti, mutta virnisti hieman. Ikitassu hymyili ja vilkaisi ulos. Oli pilkkopimeää. "Miten kauan olet elänyt kaduilla? Mitä sinulle tapahtui kun olit vasta pentu?" Ikitassu tiesi kysyneensä liian suoran kysymyksen. "Tai anna minun kertoa itsestäni, vaikka en tiedä kiinnostaako sinua pätkääkään, mutta eipä minua kiinnosta kiinnostaako sinua." "Synnyin Myrskyklaanin, emoni oli päällikkö, nimeltään Kuutähti. Päälliköiden nimien perässä on aina pääte -tähti ja he saavat Tähtiklaanilta yhdeksän henkeä. Noh, elin kauan veljeni Tihkutassun kanssa pentutarhassa ja minä tunsin itseni kovin, suoraan sanottuna yksinäiseksi. Emomme ei koskaan kertonut meille isästään, veljeni sai heti uusia ystäviä ja vietti aina aikaa heidän kanssaan. Mutta vaikka kuinka yritin itse tehdä ystäviä, kukaan ei halunnut viettää aikaa kanssani. Mestarinikin oli kovin hiljainen ja harvemmin edes kehui suorituksiani. Tai oikeastaan en jäänyt niitä itse kuuntelemaan, sillä halusin olla yksin. Klaanivanhimmatkin aina hiljenivät minun tullessani pesään ennen kuin jatkoivat tarinaansa välillä vilkuillen minua. Emoni kuitenkin välitti minusta, kuten myös veljeni. Kuitenkin ennen emoni kuolemaa minä jäin kaksijalkojen vangiksi ja jouduin tänne, kauas kodistani. Tiedän, että kuulostan aivan typerältä, mutta ehkä epäluuloisuus johtuu siitä, että rikoin kerran yhden leirimme pesän ja levitin tuoresaaliit joka paikkaan juostessani karkuun erästä toista pentua, jonka takia minusta tuli sulkeutunut ja ehkäpä jopa hieman tiuskiva muille kissoille. Hän kiusasi minua ja lopulta iskin häntä kuonoon ja hänellä on varmaankin vielä arvet kasvoissaan. En tiedä, onko minulla järkeä palata kotiin. Emoni ja veljeni ovat kuolleet, isäni on kuollut ja hyvin paha kissa sekä pelkään, että kaikki on samalla tavalla ennen kuin päädyin tänne. Enkä nähnyt painajaista vaan isäni, joka kertoi kuinka saastainen sukuni on, vaikka mielestäni se ei ole..." Ikitassu lopetti huokaisuun ja lysähti makuulle. Mustavalkoinen naaras tunsi kollin katseen turkissaan ja mietti, miksi oli kertonut Hohdolle, lähes tuntemattomalle kollille mieltänsä kaivertavat asiat. Ikitassu tajusi, että luotti kolliin kuin itseensä. Hän tajusi sillä silmänräpäyksellä, että oli hieman ihastunut tuohon kulkukissaan. Ehkä Ikitassu ei kunnolla tuntenut tätä kissaa, mutta hänen ensitapaamisestaan lähtien pieni välittävä tunne oli kasvanut hänen sisimmässään ja Hohdon pelastettua hänet se oli kuin räjähtänyt suuremmaksi ja nyt Ikitassu oli tajunnut sen tunteen olevan ihastumisen tunnetta. Hohdon luonne ja teot olivat saaneet Ikitassun pauloihinsa, mutta koska Ikitassu pelkäsi Hohdon olevan täysin eri mieltä, hän oli kauan sitten tajuamattaankin päättänyt olla näyttämättä kollille tunteistaan. Ikitassu huokaisi ja värähti kylmyyden tunkeutuessa hänen turkkinsa läpi tuulen takia. Ikitassu tiesi syvällä sisimmässään, että hänen paikkansa oli klaanissa ja että hänen täytyisi näyttää, että ei ole se sama tympeä pentu, joka hajotti ja riehui. Ikitassu tiesi, että hänen olisi palattava kotiin. Mustavalkoinen naaras käänsi katseensa tassuistaan kolliin, joka näytti miettivän jotakin. Hän näytti pohtivan, mitä sanoisi vai sanoisiko ollenkaan. Ajatuksen paistoivat hänen silmistään kuin aurinko ja iskivät kuin salama Ikitassua päin. Naaras heilautti korviaan kehotukseksi puhua. Hän arvosti Hohtoa ja hänen persoonaansa ja halusi kuulla kollin äänen, ja tietysti kollin mieltä mietityttävän asian. Hohto avasi suunsa ilme värähtämättäkään.