Tarinatassu kulki hyvin mielin kohti Myrskyklaanin leiriä täydenkuun kokoontumisesta. Kierosilmäinen naaras kulki joukon hännillä ja ajatteli tuuliklaanilaista kollia, joka oli saanut itselleen upean soturinimen. Hän oli sen ansainnut.
Tarinatassun mieltä lämmitti. Pilviharson näkeminen oli saanut hänet taas unohtamaan ikävät asiat ja antanut Tarinatassulle halua jatkaa ja panostaa koulutukseensa kovemmin. Hän pystyisi tähän, vaikka taisteleminen saikin Tarinatassun mielen alakuloiseksi. Pilviharson sanat olivat antaneet voimaa. He pystyisivät taistelemalla suojaamaan klaaniaan koirilta ja ketuilta ja muilta.
Tarinatassu kohotti katseensa, kun Pilkkutassun hiljaie nauru saavutti hänet. Kolli kulki Väärätassun rinnalla ja heillä näytti olevan hauskaa. Hieman kauempana Jäätassu kulki sisarensa Taivastassun kanssa ja heidän sisarensa Kastetassu kulki Tuiskutassun kanssa. Jokaisella soturillakin oli tässä joukossa rinnallaan yksi tai useampi kissa, jonka kanssa he pystyivät puhumaan vaikka taivaan tähdistä ja he ymmärsivät toisiaan.
Tarinatassu huokaisi ja vilkaisi taakseen. Tältä kukkulalta hän näki koko järven, joka kimalteli kuun ja tähtien hopeanhohtoisessa hehkussa. Tuuliklaanin reviiri näytti olevan niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Olikohan Pilviharso jo omassa pesässään valmistautumassa nukkumaan? Eikö hänellä tosiaan ollut ystäviä?
Ei tosin ollut Tarinatassullakaan. Ei hän siitä puhunut, ei varsinkaan Pilviharsolle. Miksi pitäisi? Kolli tiesi kyllä jo jotain ja ei Tarinatassu halunnut rasittaa Pilviharsoa omilla ongelmillaan koko ajan. Vaikka se tuntuikin olevan niin luonnollista… Pilviharso tuntui ymmärtävän ja haluavan todella olla Tarinatassun lähellä. He olivat ystäviä. Ja sekin tuntui pahalta. Miksi Pilviharso oli tuolla, nummien ja tuulen luona, kun Tarinatassu oli täällä, puiden ja pensaiden suojassa? Tällä, missä kaikilla oli joku ja Tarinatassu roikkui mukana, kun hän pystyi. Täällä, jossa häntä katsottiin säälivästi ja vaikka ei sitä päin näköä sanottu, häntä laitettiin alempaan asemaan. Hänelle annettiin helppoja askareita ja pidettiin osaamattomana.
Lumitassu ja Haapanatassu olivat suoraan osoittaneet haluttomuutensa olla Tarinatassun lähellä. Monet muut näyttivät saman passiivisella tavalla.
Ainakin Tarinatassulla oli omat ajatuksensa. Hän osasi lukea muita, olihan hän saanut olla rauhassa ja seurata klaanitovereitaan. Tarinatassun sisaruksillakin oli välillä vaikka ja mitä, mutta onneksi he sentään tosissaan välittivät kierosilmäisestä siskostaan. Täplätuuli vasta olikin tärkeä. Ja Tuulihäntä, vaikka naaras ei pystynytkään sitä ääneen ilmaisemaan.
”Tarinatassu”, Valhelaulun ääni kuului täplikkään naaraan takaa. ”Kaikki hyvin?”
Tarinatassu kohtasi kollin oranssit silmät ja hän tiesi heti, että Valhelaulu tiesi ettei kaikki ollut hyvin. Kollin katse oli kutsuva, mutta ei tuomitseva. Hän ymmärsi, ettei elämä ollut reilua. Tarinatassua karmi se, miten paljon kolli yritti peittää mielessään juoksevat ajatukset.
”Väsyttää”, Tarinatassu huokaisi ja astui lähemmäs isoa kollia. ”Ja se saa ajatukset vaeltamaan...”
”Sinua huolettaa klaanien tulevaisuus ja taistelut”, kolli humisi ja Tarinatassu vilkaisi kollia, jonka katse oli suunnattu järvelle. ”Älä huoli liikaa. Kaikki kääntyy kyllä vielä paremmaksi.”
Tarinatassun selkäpiitä pitkin juoksi kylmät väreet aivan kuin hänen turkissaan olisi juossut kymmeniä hiiriä. Valhelaulu tuntui tarkoittavan sitä tosissaan ja kollista huokui outoa voimaa.
”Tule”, kolli lähti liikkeelle aivan yllättäen. ”Ei kannata pitkittää nukahtamista liikaa.”
Tarinatassu nyökkäsi ja seurasi vanhempaa kolli takaisin leiriin. Leirin aukio oli jo tyhjentynyt huomattavasti, mutta vielä muutamat kissat vaihtoivat uutisia kokoontumisesta niille, jotka olivat jääneet leiriin.
”Hyvää yötä, Tarinatassu”, Valhelaulu sanoi yllättäen ja Tarinatassu katsahti lihaksikasta kollia. ”Älä murehdi liikaa.”
”Yritän”, Tarinatassu hymyili lähes olemattomasti ja pyyhkäisi maata tuuhealla hännällään. ”Hyvää yötä.”
Tarinatassu hiipi oppilaiden pesään, pujotteli muiden oppilaiden läpi ja käpertyi omalla sammalpedilleen, joka oli lähes pesän toisessa päässä oksista ja sammalista tehdyn seinän kupeessa. Se oli mukavan rauhallinen paikka.
Harmaatäplikäs naaras katseli muiden oppilaiden tasaista kylkien kohoamista ennen kuin tunsi omien silmiensä painuvan kiinni miltei väkisin.
Ei yksin oleminen niin paljoa vaivannut, olihan hän jo tottunut siihen. Mutta vaikka hän olikin tottunut, ei hän siitä jokaisena päivänä nauttinut.
Tarinatassun tassut rummuttivat maata vasten, kun hän ajoi jänistä takaa. Heinätähti oli odottamassa piilossa ja olisi valmis tappamaan jäniksen, jota hänen oppilaansa jahtasi häntä kohti. Ruskea jänis puikkelehti nopeasti, mutta Tarinatassu oli aivan sen kintereillä. Hänen käpälänsä olivat vahvat ja jaksoivat viedä häntä vaikka kuinka kauas ja väsymättä. Hän oli nopea ja melkein tuntui siltä kuin hän olisi voinut saada jäniksen yksin kiinni.
Vaistot tuntuivat sokaisevan kierosilmäisen naaraan, sillä kun hänen katseensa lukkiutui jänikseen ja hän lähestyi sitä, naaraan takajalat ponnistivat korkealle ilmaan.
Kynnet upposivat jäniksen nahkaan ja se päästi kauhistuneen ulvaisun. Tarinatassu irvistin ja tiukensi otettaan. He liikkuivat yhä. Miksi he liikkuivat? Kumpikaan ei juossut!
Tarinatassu veti jäniksen itseensä kiinni ja kävi kerälle, kun tunsi maan hakkaavan hänen kehoaan. Hän kieri kynnet saalissaan kiinni nummea alas.
Pysähdys kävi tömähtäen ja ilmat karkasivat oppilaan keuhkoista. Hän haukkasi ilmaa ja köhi, kun yritti saada hapen taas täyttämään sisimpänsä. Kauhuissaan kun oli, hän piti jäniksestä tiukasti kiinni. Se yritti potkia Tarinatassua vatsaan, mutta turhaan, sillä se painunut maata vasten tiukasti.
Tarinatassu heräsi hämmennyksestään ja puraisi jänistä niskaan niin, että sen pieni keho valahti veltoksi.
Siinä se makasi, kokonainen jänis! Ja Tarinatassu oli saanut sen itse kiinni!
”Tarinatassu?!” Heinätähden ääni kajahti nummen laelta. Siinä oli vivahde huolta ja säikähdystä. ”Oletko kunnossa? Mitä tapahtui?”
Valkoinen päällikkö juoksi mäen alas turkki vasten ilmaa hulmuten. Siniset silmät harhailivat oppiaan keholla ja etsivät vammoja, joita ei onneksi ollut.
”Minä… minä”, Tarinatassu hengitti raskaasti ja nousi istumaan paljasten jäniksen päällikkölle. ”Minä sain sen jäniksen kiinni.”
Heinätähti katsoi aivan ällistyneenä pienikokoista oppilastaan, joka istui jänis käpäliensä juuressa. Päällikkön taivaansiniset silmät vilkaisivat jänistä ja sitten taas Tarinatassua.
”Oli se kyllä aika… kömpelöä...” Tarinatassu mumisi ja käänsi katseensa tassuihinsa.
”Juokset hyvin nopeasti, kun sait sen kiinni”, Heintähti sanoi sitten. Hänen katseensa oli ylpeä. ”Ja vielä puiden seassa. Olen tavannut vain muutaman kissan, joka pystyy ottamaan jäniksen kiinni. Sinulla on vahvat käpälät, Tarinatassu, ja sinun tulee hyödyntää niitä juuri niin kuin teit tätä jänistä saalistaessa.”
Tarinatassun suu avautui hiljalleen auki ja hän katsoi mestariaan ja sitten taas ruskeaturkkista jänistä. Heinätähti oli kyllä oikeassa. Tuuliklaanin kissat olivat tunnettuja nopeudestaan ja oli harvinaista, jos muissa klaaneissa oli yhtä nopeita kissoja. Olikohan Pilviharso kuinka nopea?
”Hyvin tehty”, Heinätähti hymyili oppilaalleen ja sai siten Tarinatassunkin hymyilemään. ”Sattuiko sinuun, kun kierit tuon mäen tyylikkäästi alas?”
”Ei pahasti”, Tarinatassu naukaisi ja nousi seisomaan tunnustellen lihaksiaan. ”Muutama mustelma ehkä, mutta ei muuta.”
”Hyvä kuulla”, valkoturkkinen naaras sanoi. ”Sano sitten heti, jos alkaa yhtään sattua enempää. Ei ole järkevää kouluttautua kipeänä ja pahentaa asiaa.”
Tarinatassu nyökkäsi vastaukseksi. Hänellä oli käynyt kyllä tuuri, kun kieriessään hän ei ollut osunut yhteenkään kiveen tai oksaan, joka olisi voinut tehdä ikävää jälkeä.
”Haluatko vielä metsästää?” Heinätähti kysyi sitten, virne naamallaan. Tarinatassu kohotti kuononsa ilmaan kuin automaattisesti ja antoi hajujen virrata suuhunsa maisteltavaksi. Hajujen kirjo oli valtava ja aivan lähellä oli orava.
”Todellakin.”
Päivät tuntuivat kuluvan eteenpäin yhtä nopeasti kuin vesi valui tassun varpaiden välistä. Joka päivä Tarinatassu oppi uutta ja uutta ja uutta. He olivat Heinätähden kanssa päättäneet kokeilla valkoharmaan oppilaan kiipeilytaitoja ja se oli sujunut yllättävän hyvin, vaikka pari kertaa Tarinatassusta olikin tuntunut, että hän tippuisi alas. Harjoitusta se vaati, mutta kiitos hänen käpäliensä vahvuuden, hän pystyi pitämään itsensä hyvin tasapainossa.
Ja silti välillä tuntui, että hän lentäisi kumoon pienistäkin asioista ollessaan maan kamaralla. Juoksemista he olivat myös harjoitelleet ja Tarinatassu oli vieläkin yllättynyt siitä, että oli juossut Heintähden ohi eikä päällikkö ollut saanut oppilastaan enää kiinni. Juoksemisen lahjaa tulisi siis hyödyntää, vaikka ei siitä Myrskyklaanissa aina niin paljon hyötyä ollutkaan. Mutta nyt hänellä oli keino saada lähes kaikkia saaliita kiinni.
Sammalpedillä pyöriminen sai Tarinatassun harmistumaan. Kaikki muut olivat jo sikeässä unessa, mutta hänellä itsellään oli vaikeuksia nukahtaa. Päässä pyöri paljon ajatuksia, mutta jostain syystä ne eivät tuntuneet olevan se syy, miksi Tarinatassu ei tuntunut pääsevän unten maille.
Hänellä oli vain niin paljon energiaa. Tassuja syyhytti ja kipristeli, vatsasta otti ja Tarinatassun mieli ajatteli juoksemista tähtien valossa. Millaistakohan oli juosta ilman puiden suojaa? Olisiko se helpompaa? Tarinatassulla ei ollut niin paljon vaikeaa juosta puiden lomassa, kun hän kuitenkin muisti lähes jokaisen juuren ja kiven ja osasi väistää niitä. Välillä puut kuitenkin yllättivät ja jos saalis vaihtoikin suuntaa, se vaikeutti Tarinatassun etenemistä.
Tarinatassu huokaisi muutaman kerran, kunnes hän hilasi itsensä varovasti seisomaan. Pääsisiköhän hän ulos leiristä? Olisiko se liian riskialtista, kun olihan Yönkajon lauma uhkana. Kukaan ei saanut kulkea yksin ja yöllä oli varmasti isompi riski.
Tarinatassu hiipi pesän reunaa pitkin lähestyen uloskäyntiä, josta kajati hentoa valkeaa valoa. Oli siis ainakin lähes pilvetön taivas. Tarinatassun huulille levisi hymy. Tähdet tuikkivat niin kirkkaina tummaa taivasta vasten.
Oliko isä tuolla? Vai missä isä oli? Kuka edes oli Tarinatassun isä? Oliko hänkin yhtä nopea juoksija? Miltä hän näytti?
Oliko hän huono kissa, kun emo ei ollut koskaan kertonut hänestä? Eivätpä he olleet koskaan tarvinneetkaan isäänsä mihinkään. Emo tuntui aina niin jännittyneeltä, kun joku puhui hänen kuullensa Tarinatassun ja hänen sisarustensa isästä. Oliko isä satuttanut emoa? Jos oli, ei Tarinatassu halunnut varmaan edes tavata moista kattia. Miksi kukaan satuttaisi Täplätuulta?
Isä ei kovinkaan luultavasti ollut Myrskyklaanilainen. Tarinatassulla oli siitä vahva tunne. Ei kukaan näistä kissoista tuntunut oikealta ja sitäpaitsi, heidän isänsä oli varmasti tullut jo ilmoittamaan itsestään edes yhdelle pennuistaan tai Täplätuulelle, jos olisi Myrkyklaanin soturi. Se ei vain käynyt järkeen, että isä olisi myrskyklaanilainen.
Tarinatassun mielen harhailessa valtoimenaan, hän ei edes tajunnut sujahtavansa tarpeidentekopaikalta ulos leiristä. Hän asteli puiden luomien varjojen suojassa ja hengitti raitista ilmaa, joka sai hänet hyvälle tuulelle. Tassuja ei enää kipristellyt niin paljon ja hän tunsi olevansa paljon rentoutuneempi, kun pääsi jaloittelemaan.
Yöllä oli muutenkin rauhoittavaa kävellä. Sai astella tähtien tuikkeen alla ja katsoa, kuinka tulikärpäset valaisivat maisemaa taianomaisella tavalla. Tarinatassu kuitenkin pysähtyi, kun oli kulkenut vain muutaman ketunmitan päähän leiristä. Hän ei uskaltanut ottaa yhtäkään askelta eteenpäin. Hänen mieleensä palasivat ne hetket, jona Myrskyklaanin kissat olivat taistelleet hengestään vaarallista Yönkajon laumaa vastaan. Olivatko he varjoissa piilossa ja odottamassa, että joku lähtisi yksin? Nappaisivatko he hänet, jos hän ottaisi yhdenkin askeleen eteenpäin? Hän ei pystynyt etenemään. Hän ei voinut luottaa siihen, että Pilviharso olisi rajalla tänä yönä. Naaraan sydämeen pisti, mutta hän ei voinut riskeerata omaa henkeään. Ja niin hän kääntyi takaisin ja asteli takaisin Myrskyklaanin leiriin.
Tarinatassu asteli Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välisellä rajalla. Hänet oli määrätty auringonhuipun partioon, sillä Heinätähdellä oli muuta tekemistä, mutta päällikkö oli halunnut oppilaansa saavan silti jotain irti päivästään.
Tarinatassu odotteli muita ja tuijotti Tuuliklaanin reviirin puolelle. Mitäköhän Pilviharso teki nyt? Juoksiko hän nummilla jahdaten kaneja? Antoiko hän tuulen riepottaa turkkiaan ja käpäliensä rummuttaa maata?
”Onko oma nenäsi noin kiinnostava, kun tuijotat sitä herkeämättä?” Haapanatassun närkästynyt ja ivallinen ääni herätti Tarinatassun ajatuksistaan. Täplikäs naaras käänsi katseensa vanhempaan kolliin, joka tuijotti Tarinatassua siniset silmät hehkuen. Miten Heinätähden poika oli noin epämiellyttävä?
Tarinatassu ei sanonut mitään, siirtyi vain kauemmas. Se taisi olla virhe, sillä ruskeaharmaa kolli hermostui. Tosin, hän olisi hermostunut ihan sama mitä Tarinatassu olisikin sanonut.
”Sinuna en vastaisikaan noin rumalla naamalla”, Haapanatassu sihisi hiljaa ja Tarinatassusta tuntui kuin kolli olisi iskenyt kyntensä hänen kasvojaan päin. ”Lyön vetoa, ettei kukaan tule pitämään sinusta, kun omaat noin rumat kasvot. Täynnä pieniä rumia läikkiä ja nuo silmät.”
Tarinatassu pidätteli itseään vaihtamasta ilmettään. Se vaatu paljon, mutta hän teki kaikkensa, että pitäisi saman ilmeen koko ajan. Haapanatassu saisi vain kannustusta jatkaa, jos Tarinatassu antaisi kollille häntä miellyttävän reaktion.
”Ja no...” kolli virnisti ja Tarinatassun hännänpää nytkähti. ”Kukapa edes haluaisi naarasta, jonka ajatukset eivät pysy läsnä ollenkaan? Viallinen kaikella tapaa. Emoni taisi ottaa sinut oppilaakseen juuri sen takia, että koki sinun tarvitsevan korjaamista.”
Tarinatassu nielaisi ja käänsi katseensa pois Haapanatassusta. Miten kolli voi olla noin ilkeä? Miksi hän ei tajua, ettei Tarinatassu voi silmilleen mitään? Ja miten niin naaraan kuviointi oli rumaa?
Tarinatassu sähähti kollille, joka virnisti vastaukseksi. ”Haastatko minut? Anti tulla vain, mätäsilmä.”
Kolli tuuppasi Tarinatassun kumoon. Naaras tömähti maata vasten ja jäi siihen. Ei nouseminen auttaisi.
”HEI!” Valhelaulun ääni kajahti ilman halki ja Tarinatassu jännittyi. Valkomusta kolli asteli silmät kurtussa kahden oppilaan luokse. ”Mitä tapahtuu? Miksi sinä tönäisit Tarinatassun kumoon? Olemme partiossa, emme taisteluharjoituksissa!”
”Hän minulle alkoi sähisemään!” Haapanatassu alkoi puolustella. Tietysti tämä olisi nyt Tarinatassun syytä. Ainahan se oli hänen syytään. ”Hän hyökkäsi! Minä vain puolustauduin.” ”Kiitos, kun kerroit, Haapanatassu”, Valhelaulu kuulosti jotenkin happamalt.a Tarinatassu luimisti korviaan ja piti katseensa maassa, kun hän nousi istumaan. ”Kiitos, kun annat minun huomata, ettei sinusta ole soturiksi.”
Haapanatassu päästi yllättyneen älähdyksen ja Tarinatassun ilme venähti.
”Kuinka kehtaat?” Haapanatassu murisi, mutta katui sitä heti, kun Valhelaulu tuuppasi kollin kumoon. Hän toi kasvonsa aivan harmaaruskean kollin kasvoihin kiinni.
”Kuinka itse kehtaat?! Tarinatassu ei ole koskaan ollut aggressiivinen kissa tai lainkaan äkkipikainen”, Valhelaulu sihisi Haapanatassulle. ”Mutta sinä olet aina ollut sellainen. Ja minä tunnistan valheet aivan kuin aloittaisit lauseesi kertomalla, että tämä tässä on vale. Pääset vastaamaan Heinätähdelle käytöksestäsi ja mitä luultavammin soturiksi pääsemisesi lykkääntyy. Jos et siitä opi, että klaanitoverisi ovat tärkeintä, mitä sinulla on, minun puolestani saat palata pentutarhaan!”
Haapanatassu katsoi järkyttyneenä Valhelaulua, jonka oranssit silmät katsoivat palavan tulen lailla oppilasta. ”Ymmärsitkö?”
Haapanatassu nyökkäsi hätääntyneenä ja Valhelaulu päästi hänet ylös. Hän puhui sitten taas ja ne sanat yllättivät Tarinatassun; ”Tarinatassulla on sinuun verrattuna paremmat ominaisuudet soturiksi, oli hän kuinka erinäköinen tahansa. Hänen ulkonäkönsä ei tee hänestä yhtään sen huonompaa kuin kenestäkään muusta klaanikissasta. Kauriskorva! Vie oppilaasi Heinätähden puheille, hän saa luvan saada rangaistuksensa heti.” Haapanatassun mestari nyökkäsi ja mulkaisi oppilastaan varoittavasti. Tarinatassu katsoi häkeltyneenä Valhelaulua, joka asteli Tarinatassun luokse. Hänellä oli rauhoitteleva katse.
”Haluatko jotain?” kolli kysyi. Hän ei kysynyt, oliko oppilas kunnossa. Oli päivänselvää etteivät asiat olleet kunnossa. ”Haluatko palata leiriin? Saalistaa? Mitä vain koet tarvitsevasi.”
Tarinatassun olisi tehnyt mieli päästä Pilviharson luokse, mutta sitten hän suuttui itselleen. Ei Pilviharso kaivannut häntä, kierosilmäistä, rumaa ja ärsyttävää naarasta luokseen. Myrskyklaanilaista kissaa, jolla oli ongelmia aivan liikaa.
Tarinatassu henkäisi ja painoi päänsä tassujensa suojaan. Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen eikä hän kyennyt sanomaan mitään. Valhelaulu pysyi läsnä koko ajan ja toisinaan antoi oppilaalle rauhoittavan silityksen hännällään.
Halusivatko kaikki hänestä eroon? Kierosilmäsestä naaraasta? Jota kukaan ei halua? Oliko Pilviharsokin sitä mieltä? Entä jos hän ei halunnut oikeasti enää nähdä Tarinatassua vaan oli sanonut sen säälistä?
Tarinatassun kyyneleet alkoivat hellittää ja hänestä pääsi enää niiskaisuja. Ajatusten juoksu alkoi rauhoittua ja hidastua ja Tarinatassu pystyi sitten kohtaamaan Valhelaulun katseen.
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa...” Tarinatassu sanoi hiljaa kurkku kuivana. ”Voisimmeko saalistaa?”
”Sopii vallan mainiosti”, Valhelaulu hymyili ja se sai Tarinatassunkin hymyilemään. Kolli hymyili niin harvoin. ”Onko ehdotuksia suunnasta? Itse ehdottaisin sitä paikkaa, jossa on tällä hetkellä paljon lintuja.”
”Kuulostaa loistavalta ajatukselta”, Tarinatassu nyökkäsi ja lähti seuraamaan suurikokoista kollia syvälle Myrskyklaanin reviirille. Hän antoi katseensa suuntautua hetkeksi Tuuliklaanin puolelle ennen kuin se katosi puiden lomaan. Hänen mieleensä likui yksi kysymys; mitä Pilviharso aatteli hänestä?