Täpläpentu/tassu/tuuli – Myrskyklaani
Tiivistetty tarina Täplätuulen pentu- ja oppilasajoista
Tuntui niin kylmältä ja oudolta. Joku puuttui. Oli vain emo ja pieni täplikäs pentu Myrskyklaanin pentutarhassa. He olivat kaksin, koska Hopeasulalle oli haluttu antaa vähän aikaa. Hän oli menettänyt yhden kahdesta pennustaan ja oli surun murtama.
Täpläpentu vikisi ja painautui tiukemmin vasten hopeanharmaata turkkia. Täpläpentu oli vaaleanharmaa pieni naaraspentu, jolla oli turkissaan useita tummia, lähes mustia läikkiä. Ja siitä se nimikin tuli.
Täpläpennulla oli ollut myös veli, Tulipentu, joka oli Tuuliklaanin Aavekynnen toimesta viety. Eihän Täpläpentu sitä kuitenkaan vielä tajunnut, olihan hän vain ehkä viikon ikäinen. Mutta pentu kaipasi veljeään, hän tunsi veljensä poissaolon. Harmaasulka, Täpläpennun isä, oli jatkuvasti pentutarhassa perheensä kanssa. He lohduttivat toisiaan vaikeana aikana. Klaani oli muutenkin raivoissaan. Mutta asiat muuttuisivat, parempaan päin. Elämän tulisi jatkua.
”Emooo!” Täpläpentu kiljaisi kimakasti, kun Hopeasulka asteli pesään. Hän tuoksui yrteiltä, niin rauhoittavalta! Pentu juoksi emoaan vastaan ja loikki paikoillaan.
”Täpläpentu”, Hopeasulka sanoi lempeästi ja nuolaisi nopeasti kasvaneen pentunsa turkkia. ”Mikset ole leikkimässä muiden pentujen kanssa?”
”Odotin sinua!” Täpläpentu murahti ja pyyhkäisi vasenta silmäänsä, jonne oli lentänyt hiekkaa.
”Odotteluaika olisi lyhyempi, jos leikkisit muiden kanssa, hupsu”, Hopeasulka naurahti ja työnsi tytärtään kohti Kultahallan pentuja; Hiilipentua ja Valkopentua. Hiilipentu oli erittäin tummanharmaa kolliepentu, jolla oli keltaiset ja vihreän kirjavat silmät. Valkopentu oli taas valkoinen naaraspentu vihreillä silmillä. Heidän isänsä on Tummakor a. Tai niin Täpläpentu arveli. Ainaki kyseinen kolli kävi jatkuvasti pesässä Kultahallan luona. Kultahalla oli kuitenkin muuttunut erityisen närkästyneeksi kollin seuran takia. Musta, sinisilmäinen kolli oli kyllä outo, se oli myönnettevä. Kolli katseli vain pentuja ja sähisi toisinaan Kultahallalle. Mikälie siinäkin syynä.
Täpläpentu asteli kahden pennun luokse, jotka olivat häntä hieman vanhempia.
”Hei, Täpläpentu!” Hiilipentu tervehti tomerasti ja Valkopentu heilautti häntäänsä tervehdykseksi. ”Tulitko leikkimään?”
”Meidän piti tavata isä”, Valkopentu kuiskasi, mutta naarasta selvästi puistatti.
”Miksi teidän isä käyttäytyy niin oudosti?” Täpläpentu kysyi ja katsahti Kultahallaa, joka jutteli jo innoissaan Hopeasulan kanssa Tähtiklaani ties mistä.
”No kun...” Hiilipentu avasi suunsa, mutta Valkopentu hiljensi hänet läimäyttämällä veljeään kylkeen. ”Kyllä hän voi minusta tietää. Ei se nyt niin epäselvää ole!”
”Shh! Emo ei halua kuulla!” Valkopentu hyssytteli. ”Isä ei rakasta emoa.” ”Eikö?” Täpläpentu hämmentyi. Miten se oli mahdollista.
”Me kuultiin, kun ne jutteli pari päivää sitten”, Hiilipentu jatkoi ja nuolaisi tummanharmaata tassuaan. ”Isä tunnusti, että halusi vaan pentuja eikä pidä Kultahallasta klaanitoveria enempää.”
”Kamalaa”, Täpläpentu henkäisi. Miten joku voi käyttäytyä noin? Eikö olisi vain järkevämpää etsiä kumppani, jonka kanssa voi tehd pentuja ja kasvattaa yhdessä rakastaen? Niin kuin Hopeasulka ja Harmaasulka.
”Haa!” Hiilipentu karjaisi ja loikkasi varomattoman Täpläpennun kimppuun. He kierivät penutarhaa pitkin ja painivat keskenään nauraen.
”Täpläpentu, mestariksesi tulee Pimeydensielu. Tunnettakoon sinut tästedes Täplätassuna”, Kuutähti julisti Suurtasanteelta. Täplätassu katsoi silmät tuikkien harmaata, arvokasta naarasta. ”Pimeydensielu opettaa sinulle paljon.”
Täplätassu katsahti hyvin siron näköistä laihaa kiiltäväturkkista naarasta. Hänen turkkinsa oli sysimusta ja hänellä oli hyvin vaaleankeltaiset silmät. Hän turkkinsa kiilsi enemmän kuin kenenkään muun ja se teki hänestä aavemaisen näköisen. Musta naaras asteli arvokkaasti uuden oppilaansa luokse ja kosketti nenällään Täplätassun nenää.
”On kunnia saada oppilas”, Pimeydensielu sanoi hiljaa Täplätassulle ystävällisesti. Vaikka naaras näyttikin hieman pelottavalta, hänen äänensä oli paljon pehmeämpi mitä voisi kuvitella. Keltaiset silmät näyttivät melkein valkoisilta ja ne olivat kummittelevan näköiset.
”Täplätassu!” myrskyklaanilaiset hurrasivat. Täplätassu nielaisi hermostuneena. Oli outoa olla kaikkien huomion keskipisteenä. Hän vilkaisi päällikköön ja näki naaraan vihreissä silmissä kannustavan katseen. Punaturkki istui hänen vieressään nyt ja hän katsoi kummallisesti Pimeydensielua, mutta käänsi katseensa huomatessaan Täplätassun tuijottavan itseään.
”Tule, nuori Täplätassu”, musta naaras sanoi. ”Näytän sinulle rajat.”
Pimeydensielu oli taitava naaras. Hänellä oli pelottava ulkomuoto, mutta pehmeä ääni. Hän osasi kyllä puhua hyvin pelottavasti, jos tilanne sitä vaatisi, mutta Täplätassu ei pelännyt enää yhtään mestariaan. Oli kulunut vain kuu, mutta kaikki oli sujunut hyvin.
”Hei”, harmaa kolli tervehti. ”Sopisiko tulla seuraan. On minulla tuoresaalistakin.”
”Tule toki, Nokitassu”, Täplätassu nyökkäsi hymyillen harmaalle oppilaalle. Nokitassu oli varmaan neljä kuuta Täplätassua vanhempi ja saisi varmasti pian soturinimensä. Mutta heistä oli silti tullut ystäviä. Hiilitassu ja Valkotassukin pysyttelivät heidän seurassaan toisinaan. Valkotassu oli löytänyt useita uusiakin ystäviä, joten hän vietti huomattavasti vähemmän aikaa Täplätassun ja veljensä seurassa.
”Nappasitko tämän itse?” Täplätassu kysyi, kun haukkasi ensimmäisen palan isosta pulusta.
”Joo, nappasin minä”, kolli naukaisi vaatimattomasti ja kohautti lapojaan.
”Mahtava saalis”, Täplätassu hymyili harmaalle kollille. ”Olet hyvä saalistaja.”
”Ai-ai”, Nokitassu takelteli hämmentyen kehusta. ”Kiitos. Lyön vaikka vetoa, että sinusta kehkeytyy myös todella hyvä saalistaja.”
”Sitä voi kuvitella”, Täplätassu naurahti ja virnisti.
”Ei ei! Kun ihan tosissaan!” Nokitassu naukaisi vakuuttavasti. ”Sinähän toit eilen kaksi oravaa! Ja se on tosi hyvin nuorelta oppilaalta!”
”Sinäkö näit ne oravat?”Täplätassu hämmentyi. Kukaan ei ollut silloin aukiolla, kun hän ne toi.
”Huomasin!” Nokitassu naukaisi. ”Olin tarpeidentekopaikalla silloin. Ja minusta olet todella hyvä saalistaja.”
Täplätassu kehräsi ja hymyili harmaalle oppilaalle. Hän tunsi sydämensä lyövän hitusen nopeammin.
Täplätassu juoksi paniikinomaisesti taisteluun Varjoklaanin partiota vastaan. Typerä rajakahakka. Pimeydensielu näytti hurjemmalta kuin koskaan ja hänen keltaiset silmänsä olivat aivan viirulla vihasta. Oli hyvin tumma sää, pilvet enteilivät sadetta ja Täplätassusta tuntui kuin pilvet olisivat seuranneet Pimeydensielua, vaikka eihän se oikeasti ollut niin.
Myrskyklaanin partio oli alakynnessä ja Pimeydesielu oli oppilaansa kanssa sattunut juuri ajoissa paikalle.
”Nyt voit näyttä kykysi, Täplätassu!” musta naaras oli hurjistuneena sanonut ja rynnännyt apuun. Täplätassu oli epävarma. Taistelu näytti hyvin raa’alta ja vaikka Täplätassu olikin jo 11 kuuta vanha, tuntuivat kaikki taidot vain katoavan hänen mielestään.
Tummakorva oli yksi taistelevista kissoista. Joukossa oli myös Okakynsi, Mustaturkki ja hänen oppilaansa Hiilitassu.
Täplätassu tuuppasi kumoon Hiilitassua kiusanneen varjoklaanilaisen oppilaan, joka ärisi täplikkäälle naaraalle vimmoissaan. Täplätassu sähisi takaisin ja yhdessä he Hiilitassun kanssa karkottivat oppilaan takaisin omalle puolelleen. He siirtyivät auttamaan Okakynttä, joka raivoisasti taisteli yksin hurjan ison kollin kanssa. Täplätassu ponkaisi kollin selän päälle ja alkoi kynsimään kollin turkkia herkeämättä. Hiilitassu iski hampaansa kissan häntään ja Okakynsi sai lopulta kaadettua kollin nurin. Hän sylkäisi kollin perään, joka pakeni myös rajansa omalle puolelle. Myrskyklaanin kissojen ulvonta kuului mäen takaa, mutta he olivat jo voittaneet.
Täplätassu henkäisi järkyttyneenä, kun huomasi Tummakorvan kurkku auki maassa. Kolli hengitti hyvin vaivalloisesti ja silmät pyörivät paniikinomaisesti. Varjoklaanin loputkin kissat perääntyivät, kun Vatukkakynsi ja Lehväpilvi ilmestyivät mäen takaa.
”Mitä tapahtui? Kuulimme kamalaa sähinää!” Vatukkakynsi kysyi klaanitovereiltaan. Mustaturkilla oli muutama haava kyljessä ja korvassa. Hiilitassulla oli ikäviä haavoja kasvoissa ja Okakynnellä oli kaikista vähiten vammoja, jos siis Pimeydensielua ei lasketa, joka oli selvinnyt täysin vammoitta. Täplätassukaan ei ollut saanut yhtään vammoja, mutta eipä hän ollut käynytkään kenenkään kissan kynsien tai hampaiden ulottuvilla.
”Olimme tarkistamassa rajaa, kun Varjoklaanin kissat alkoivat murista meille jostain typerästä saaliseläimestä, joka oli tapettu heidän puolellee ja he syyttivät meitä”, Okakynsi kertoi hengästyneenä. ”Kielsimme tietenkin, koska emme me olleet sitä oravaa sinne tappaneet. Ja lopulta kaikki kärjistyi tähän. En edes muista, kuka aloitti.” ”Tummakorva”, Mustaturkki yskäisi. ”Hän sen aloitti. Astui yhden askeleen liikaa ja Varjoklaani otti tämän haasteena.”
”Tummakorva on kuollut”, Pimeydensielu julisti kylmästi ja sai kaikkien kissojen kasvot kalpenemaan. Täplätassu huomasi Hiilitassun jännittyvän kauhusta ja kollin kellertävissä vihreissä silmissä paistoi tuska ja suru. Kolli yritti sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat selvästi kurkkuun.
Vatukkakynsi asteli kahden oppilaan ohitse tummanharmaan kollin ruumiin luokse ja painoi nenänsä tämän turkkiin. Täplätassu katsoi murheissaan kuollutta kollia, mutta hänen katseensa harhautui Pimeydensieluun, jonka katse oli entistäkin kylmempi. Hän olisi voinut melkein jäädyttää kenet tahansa tuolla katseella. Siinä ei ollut minkäänlaista surua, vain vihaa ja tyhjyyttä. Eikö naaras tuntenut mitään kuollutta pesätoveriaan kohtaan?
”Okakynsi”, Vatukkakynsi kääntyi kullanruskean soturin puoleen. ”Pystytkö kantamaan Tummakorvan kanssasi leiriin?”
”Tietysti”, kolli nyökkäsi tomerasti ja yhdessä kaksi kollia nostivat Tummakorvan selkiensä päälle. Lehväpilvi tuli apuun.
”Hiilitassu...” Täplätassu kuiskasi hiljaa ystävänsä nimen, joka pudisti surullisena päätään. Erittäin tummanharmaa kolli nousi seisomaan ja lähti seuraamaan isäänsä ja häntä kannattelevia kissoja. Täplätassu meinasi lähteä ystävänsä perään, mutta tunsi, että se ei auttaisi mitään. Myös Pimeydensielu olemus sai hänet jäämään.
”Monet ovat tyytyväisiä, että hän juoksee nyt Tähtiklaanin mailla”, musta naaras sanoi yllättäen. ”Hän oli sisimässään hyvä kissa. Hänet vain petettiin niin monta kertaa. Ainoa asia, mitä hän koskaan halusi, oli perhe.”
”Mistä sinä tiedät?” Täplätassu siristi kiinnostuneena silmiään.
”Olen hänen puolisiskonsa, Täplätassu hyvä”, musta naaras sanoi tyhjästi. ”Meillä on sama isä. Ja isämme hylkäsi hänet. Niin myös hänen emonsa. Ja hänen ensimmäinen rakkautensa. Ja toinen. Ja hän halusi vain pentuja.”
Täplätassu oli avaamassa suutaan, mutta Pimeydensielu hiljensi hänet hännänheilautukselle.
”Hän teki monta asiaa kuitenkin väärin”, Pimeydensielu kuiskasi. ”Huijata nyt Kulthallaa.”
”Niin”, Täplätassu sanoi kuivasti. Se oli kyllä julmaa.
”Pöllökatse”, Pimeydensielu kuiskasi hiljaa. ”Hän tappoi Tummakorvan.” ”Varjoklaanin soturi?” Täplätassu katsoi rajan yli pimeään havumetsään.
”Juuri se”, Pimeydensielu virnisti kylmäävästi. ”Mutta hän kokee kohtalonsa, ennemmin tai myöhemmin.”
”Menetimme yhden soturin kulkukissoille”, Närhitähti puhui päälliköiden puussa ja Täplätassusta tuntui, että maailma pyörisi. Täm oli hänen ensimmäinen täydenkuun kokoontumisensa ja jo nyt kaikki tuntui olevan jo pielessä. ”Pöllönkatse murhattiin Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajan lähettyville hieman kaikkien reviirien ulkopuolelle kulkukissan johdosta. Kehotan kaikkia klaaneja varovaisuutee...”
Täplätassu vilkaisi Pimeydensielua, mutta turhaan. Naaras ei näyttänyt minkäänlaisia tunteita. Mutta hän ei vaikuttanut syylliseltä. Ei Pimeydensielu kaikesta kylmyydestään ja outoudestaan huolimatta ollut valmis murhaan, varsinkaan kuuta myöhemmin. Punaturkki liikahti hermostuneesti ja Täplätassu tajusi Pimeydensielun tuijottavan harmaata ja raidallista kollia herkeämättä. Taas.
Seuraava päivä koitti oudon nopeasti. Väsymys oli helposti karistettavissa, erityisesti silloin, kun sai kuulla Kuutähden kokoushuudon. Hallasielu istui Suurtasanteen alapuolella hoitaen sairasta Ratamohäntää yhdessä Jääkyyneleen kanssa. Ratamohännällä oli valkoyskä ja parantajakaksikko yritti kovasti hoitaa naaraan kuntoon, ettei sairaus pahenisi viheryskäksi. Kukaan ei ollut onneksi vielä sairastunut kirjaan naaraan lisäksi. Vaikka huoli kyllä päälliköstä kasvoi, kun hän puhui hyvin kähisevällä äänellä:
”Olemme kokoontuneet tänä auringonhuippuna nimittämään yhden uuden soturin”, Kuutähti julisti karheasti, mutta selvitettyään kurkkuaan sai äänensä kuulumaan kovemmin. ”Valkotassu astutko eteen.”
Valkotassu astui karvat jännityksestä nousten eteen ja katsoi tuikkivin silmin harmaata päällikköä. Hiilitassu hivuttautui Täplätassun viereen ja täplikäs naaras silitti ystävänsä kylkeä. Hiilitassu oli piristinyt paljon isänsä kuoleman jälkeen. Tumma kolli oli muutaman kerran kertonut, ettei Tummakorva edes ollut niin huono kissa mitä kaikki luulivat. Hän oli leikkisä ja lämmin, vaikka hänellä oli joskus vaikeuksia näyttää se. Hiilitassun kanssa Tummakorva oli ollut parhaimmillaan, kun Hiilitassu oli hyväksynyt isänsä juuri sellaisenaan ja antanut tälle mahdollisuuden.
”Minä, Kuutähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Valkotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan!” valkoinen naaras naukaisi kovaan ääneen ja nosti yhden tassuistaan ilmaan.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Valkotassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Valkosiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun loppumatonta intoasi ja älyäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!” Kuutähti julisti ja loikkasi silmiään oudosti räpytellen alas Suurtasanteelta ja kosketti nopeasti tuoreen soturin päälakea nenällään. Valkosiipi hymyili ylpeästi ja nuolaisi päällikön lapaa.
”Valkosiipi! Valkosiipi!” klaani yhtyi huutamaan uuden soturinsa nimeä ja ilo raikui leirissä. Täplätassu huomasi Nokiturkin kauempana, mutta vaikka olisi voinut luulla, että kolli katsoisi Valkosiipeä, hän tuijottikin Täplätassua. Outo tunne valtasi Täplätassun tassut ja hän siirteli niitä levottomasti.
”No? Kirppujako sinä nyt saat kun et päässyt soturiksi?” Hiilitassu vitsaili ja tönäisi leikkisästi Täplätassua. ”Ei mene kauaa, kun on meidän vuoromme!”
”Toivottavasti!” Täplätassu virnisti ja lähti juoksemaan ystäväänsä karkuun. Hän tunsi vielä hetken Nokiturkin katseen turkissaan, mutta karisti ajatukset komeasta kollista.
”Täplätassu”, Pimeydensielun ääni havahdutti Täplätassun hereille. ”Herää.”
”Mitä..mitäh?” Täplätassu nousi puoliunessa istumaan ja etsi katseellaan kellertäviä silmiä pimeydessä. Pimeydensielu tuijotti oppilastaan pesän suulta ja kun heidän katseensa kohtasivat, musta naaras katosi pesän ulkopuolelle.
”Mitä asiaa?” Täplätassu ravisteli turkkiaan, kun hän pääsi ulos viileään hiirenkorvan luontoon. Pimeydensielu hymyili, mikä oli outoa. Tai siis kyllä naaras hymyili ihan siedettävän usein, mutta nyt hymy oli erilainen.
”Hiilitassusta tehdään tänään soturi”, musta naaras kuiskasi pilke silmäkulmassaan. ”Älä lähde vaeltamaan pitkälle. Mutta mennään nyt kuitenkin vielä metsälle ennen kuin muutkin alkavat herätä.”
Täplätassua jännitti. Siitä oli ehkä viisitoista tai kuusitoista yötä, kun Valkosiivestä oli tehty soturi. Ja nyt hänen veljestään tulisi soturi!
Täplätassu iski kyntensä oravaan ja katkaisi sen niskat nopeasti. Hän kiitti Tähtiklaani saaliista ja kantoi ylpeästi oravaa mestarinsa luokse. Musta naaras nyökkäsi tyytyväisenä ja kun hänkin oli saanut yhden linnun saaliiksi, he palasivat leiriin.
Leirissä oli oikea tohina. Kaikki olivat jo hereillä ja Kuutähti oli juuri kutsumassa klaanin kokoukseen. Naaras näytti nyt surkealta, hänellä oli huhujen mukaan valkoyskän alku, mutta se ei ollut varmaa.
”Olemme taas kokoontuneet nimittämään uusia sotureita klaaniimme”, Kuutähti julisti ja vilkaisi Suurtasanteen juurelle kokoontuvia klaanilaisiaan.
”Hiilitassu”, Kuutähti kutsui. ”Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella klaaniasi, jopa henkeis uhalla?”
”Lupaan!” Hiilitassu nyökkäsi seisoen arvokkaasti Suurtasaneen juurella.
”Hiilitassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Hiilikorvana! Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeuttasi ja loppumatonta uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!”
”Hiilikorva! Hiilikorva!” myrskyklaanilaiset hurrasivat ja Täplätassu varsinkin. Tumma kolli oli saanut soturinimensä isänsä muistoksi, se oli nyt selvää.
”Täplätassu”, Kuutähti kutsui ja Täplätassu häkeltyi. ”Astutko eteenpäin?”
Täplätassu vilkaisi mestariaan, joka hymyili entistä enemmän ja ovelasti virnisti, kun kohtasi oppilaansa katseen. Täplikäs oppilas asteli eteen ja katsahti päällikköä.
”Täplätassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella Myrskyklaania koko henkesi uhalla?” Kuutähti kysyi ja katsoi lempeästi, vaikka väsyneillä silmillään Täplätassua.
”Lupaan!” Täplätassu sanoi rauhallisesti, mutta huomasi tassujensa tärisevän jännityksestä.
”Siinä tapauksessa, annan sinulle Tähtiklaanien voimien kautta soturinimesi. Täplätassu, tästä hetkestä eteenpäin sinut tunnetaan Täplätuulena. Tähtiklaani arvostaa uskollisuuttasi ja lempeyttäsi ja hyväksymme sinut Myrsklaanin täydeksi soturiksi!” Kuutähti ulvaisi ja klaani ryhtyi hurraamaan Täplätuulen nimeä. Päässä pyöri ja tuntui oudolta. Kuutähti loikkasi alas Suurtasanteelta ja kosketti ensin Hiilikorvan päälakea ja sitten sukulaisensa Täplätuulen päälakea. Täplätuuli hätkähti, kun tunsi päällikkön tulen kuuman nenän turkillaan. Hän kuitenkin pidätteli suurempaa kavahdusta ja perääntyi, kun päällikkö irrotti nenänsä hänen päälaeltaan. Täplätuuli tarkasteli harmaata päällikköä, jonka vihreät silmät olivat oudon haaleat ja kuivat.
”Katsopas tuota!” Hiilikorva tönäisi hennosti Täplätuulta. ”Me ollaan sotureita!!!”
”Niin ollaan!” Täplätuuli ravisteli huolen päälliköstä ja intoili yhdessä aina pentuajoista tuntemansa ystävänsä kanssa. Hän oli kuin veli Täplätuulelle, sellainen, jonka hän oli menettänyt kuita sitten. Tumman kollin leveä ja aidosti iloinen hymy toi ilon myös täplikkäälle naaraalle.
Yöllinen vartiointi oli tuntunut erikoiselta. Oli ollut upeaa katsella tähtiä, jotka loistivat niin kirkkaasti taivalla ja valaisivat pimeää. Kuu hohti myös kirkkaana ja pian olisi taas täysikuu. Täplätuuli oli mietiskellyt nimeään tovin, kunnes keksi sille merkityksen. Hän rakasti tuulta turkillaan ja soturin elämää. Ja Kuutähti näki sen niin selvästi. Hiilikorvankin nimen merkitys oli ollut itsestäänselvä. Hiilikorva oli rohkea ja ahkera, aivan kuin isänsä ja olikin saanut nimensä juuri sen muistoksi. Uni oli tietysti maittanut oikein makeasta, kun Oravaliito oli tullut päästämään kaksikon nukkumaan.
Täplätuuli havahtui hereille, kun tunsi jonkun ravistelevan häntä. Hän nosti vihreät silmänsä Hiilikorvaan, jonka kellertävissä silmissä oli jotain outoa. Hän näytti jotenkin huolestuneelta.
”Hiilikorva?” Täplätuuli ravisteli unta turkiltaan ja nousi istumaan. ”Mikä hätänä?”
”Kuulin juuri Punaturkilta, kun heräsin hänen puheeseensa”, Hiilikorva nielaisi sanojaan ja vilkaisi pesän suuaukolle. ”Että Kuutähti on vakavasti sairas.”
”Mitä?” Täplätuulen korvat ponnahtivat pystyyn ja hän kurtisti huolestuneesti silmiään. ”Mit...”
”Jääkyynel oli kuulemma löytänyt hänet pesästään aivan kuumeisena ja lasittunut katse silmissään!” Hiilikorva luimisti korviaan. ”En olisi varmaan saanut kuulla sitä, Punaturkki puhui niin hiljaa ja hän puhui varmaankin sinun emollesi ja Hallasielukin taisi olla siellä.”
”Arvasin, että hän on sairas!” Täplätuuli sihahti ja pyyhkäisi hännällään maata. ”Hänen nenänsä oli niin kuuma eilen. Hän on varmaan saanut tartunnan joko Ratamohännältä tai Pilvihännältä.#
”Ratamohäntää epäilen”, Hiilikorva pudisti päätään. ”Naaras on ollut kunnossa jo tovin.”
”Toivottavasti hän paranee”, Täplätuuli pohti. ”Pian on täydenkuun kokous.”
”Punaturkki osaa kyllä hoitaa homman”, Hiilikorva vakuutteli, ehkä myös itseään.
”Kyllä”, Täplätuuli nyökkäsi. ”Mutta en tiedä, mitä muut klaanit ajattelevat asiasta. Myrskyklaanin päällikkö vakavasti sairaana.”
Täplätuuli istui tuoreella haudalla. Hän katseli haikeana kukkaa, jonka hän oli siihen tuonut. Hänen oppilaansa oli menehtynyt vain kahdeksan kuun ikäisenä viheryskään. Hän oli saanut tartunnan ja lopulta menehtynyt. Täplätuuli vilkaisi taakseen ja huomasi Nokiturkin. Vaaleanharmaa kolli hymyili lohduttavasti ja hänen meripihkan värisissä silmissään oli myötätuntoa,
”Olen pahoillani Käärmetassun puolesta”, Nokiturkki sanoi hiljaa ja istui Täplätuulen viereen.
”Niin minäkin”, Täplätuuli nyökkäsi. ”Hän oli niin nuori.”
”Klaanielämä on rankkaa”, Nokiturkki sanoi, mutta ärtyneenä. ”Sille ei voi mitään, vaikka haluaisi. Elämä on toisilla lyhyt, toisilla pidempi ja vaikka haluaisi antaa oman elämänsä toiselle, se ei vain onnistu.”
”Hyviä sanoja...” Täplätuuli hiljeni ja huokaisi apeasti. Hän oli voinut tehdä vaikka mitä, jos Käärmetassu olisi saanut elää. Nokiturkki hivuttautui lähemmäs ja kietoi häntänsä Täplätuulen ympärille. Hän katsoi lohduttavasti Täplätuulta.
”Sinulla on paljon lempeyttä kaikille”, Nokiturkki sanoi hymyillen.
”En ole ainoa”, Täplätuuli hymyili Nokiturkille, joka tuhahti huvittuneena ja nyökkäsi samalla.
He istuivat hetken kahden, toisiinsa kietoutuneina Käärmetassun haudalla auringon laskiessa horisonttiin ja Täplätuuli tunsi oman sydämensä lepattavan taas voimakkaasti.
Täplätuuli asteli leirin poikki etsien Pimeydensielua. Jo aikaisin aamulla hän oli huomannut, että mustan naaraan peti oli ollut tyhjänä eikä häntä ollut kuulunut takaisin koko aamuna. Naarasta ei kylläkään näkynyt leirissäkään, joten ehkä hän oli mennyt partion mukaan.
Kun aamupartio sitten palasi, ei Pimeydensielua näkynyt heidän mukanaan. Vatukkakynsi oli johdossa ja perässä tulivat Ratamohäntä ja Lieskamyrsky. Lieskamyrskylle Täplätuuli antoi lämpimän tervehdyksen, olivathan he ystävystyneet nopeasti partioissa.
”Oliko Pimeydensielu kanssanne?” Täplätuuli kysyi Vatukkakynneltä, joka pudisti päätään vastaukseksi.
”Hänen hajujälkeään oli kyllä leirin ulkopuolella”, Lieskamyrsky muisteli. ”Hän on tainnut mennä taas saalistamaan itsekseen, hänhän pitää siitä rauhasta.”
”Olet varmaankin oikeassa”, Täplätuuli nyökkäsi. ”Hän palaa kyllä pian. Minulla olisi vain vähän asiaa.”
Kun aurinko kääntyi laskuun. Ei Pimeydensielua vieläkään näkynyt. Kukaan ei ollut kuullut eikä nähnyt karvaakaan mustasta naaraasta ja Täplätuuli tunsi hermostuvansa, vaikka kyllä tämän omalla tavallaan ymmärsi. Pimeydensielu oli varmaan saanut vähän liikaa huomiota muutamana päivänä.
Kun ilta kääntyi yöhön ja yö aamuun, ei Pimeydensielusta kuulunut vieläkään mitään. Täplätuuli oli jo lähdössä etsimään, kun Punaturkki pysäytti hänet. Varapäällikkö oli juuri palannut rajapartiosta ja ohjasi läikikkään naaraan sivummalle.
”Seurasin Pimeydensielun jo hieman hälvennyttä hajujälkeä”, Punaturkki aloitti, mutta hänen olemuksensa sai Täplätuulen hyvin ahdistuneeksi. ”Hänen hajunsa katoaa klaanien rajojen yli.”
”Mitä… miksi ihmeessä?” Täplätuulen hännänpää nyki hermostuneesti. ”Onkohan hänelle sattunut jotakin...” ”En usko”, Punaturkki vakuutti. ”Hänen lähellään ei ole ollut ketään muuta kissaa eikä mitään petoa. Hän on mennyt omasta tahdostaan pois reviireiltä. Seurasin hänen hajujälkeään pidemmällekin, kohti vuoria, mutta jätin matkan kesken ukkospolulle.”
”Hän on siis… lähtenyt?” Täplätuuli ei voinut uskoa sitä todeksi. Hänen entinen mestarinsa ja hyvä ystävänsä oli lähtenyt Myrskyklaanista? Miksi ihmeessä.
”Hän pärjää kyllä, ja tiedän, että sinäkin tiedät sen”, Punaturkki sanoi niskakarvoja nostattavalla äänellä, mikä oli todella kummallista. Ei Täplätuuli koskaan ajatellut, että Pimeydensielu ja Punaturkki olisivat tunteneet toisiaan mitenkään erityisesti. ”Minä jotenkin alusta asti tiesin, että hän ei jäisi klaaniimme. Hän ei syntynyt tänne. Eikä hän myöskään nauttinut sen suuremmin.”
”Min-minä rakastan sinua, Täplätuuli!” Hiilikorvan sanat tuntuivat iskeytyvän päin Täplätuulen naamaa ja hänen oli otettava yksi askel taaksepäin hämmenyksissään.
”Mitä?” Täplätuuli kakaisi ulos. ”Oikeasti? Voi Tähtiklaani sentään...”
”Olen jo tovin! Et vain ole huomannut, mutta...” Hiilikorva huokaisi ja katsoi intensiivisesti Täplätuulta silmiin. ”Tunnetko sinä samoin?”
”Minä...” Täplätuuli hiljeni. He olivat kaksin metsästämässä. Ja tämä kaikki oli tullut vähän liiankin yllättäen puskan takaa. Hiilikorva oli kyllä toki hyvin tärkeä Täplätuulelle, mutta ei sentään näin tärkeä. Mutta miten senkin nyt sanoisi.
”Et ole ainoa”, Nokiturkin ääni havahdutti molemmat kissat ja vaaleanharmaa kolli asteli esiin puiden lomasta hiiri leukojensa välissä. ”Minä tunnen samoin.” Täplätuulen päässä heitti. Oikeastiko? Rakastiko Nokiturkki häntä tosiaan? Mutta entä Hiilikorva? Hän oli lempeä ja hyvä kissa.
”Kumpaa sinä rakastat?” Hiilikorva kysyi ja siristi silmiään, mutta ei vihaisesti. Hiilikorva kyllä ymmärtäisi, eikö?
”Hiilikorva”, Täplätuuli aloitti huokaisten hermostuneesti. ”Olet minulle kuin veli, olet paras ystäväni. Olet ollut sellainen veli, mitä olen aina kaivannut. Mutta en rakasta sinua samalla tavalla kuin sinä minua. Rakastan sinua parhaana ystävänäni ja melkein kuin veljenäni.”
”Rakastat Nokiturkkia”, Hiilikorva hymyili ymmärtäväisesti. ”En voisi edes pyytää enempää kuin sen, mitä juuri sanoit...” ”Olen pahoillani, Hiilikorva, minä...” Täplätuuli yritti, mutta Hiilikorva hiljensi hänet. Kolli otti tämän jotenkin todella rennosti.
”Ei sinun tarvitse”, Hiilikorva naukaisi. ”Et sinä voi tunteillesi mitään. JA minä olen oikein mielelläni sinulle paras ystävä.” Nokiturkki asteli lähemmäs Täplätuulta ja lopulta nuolaisi täplikkään naraan poskea lempeästi ja rakastavasti. Täplätuuli hymyili ja vilkaisi Nokiturkin meripihkan värisiä silmiä. Hän tunsi lämpä rinnassaan.
”Onneksi olkoon”, Hallasielu hymyili ja irrotti tassunsa Täplätuulen vatsasta. ”Sinä odotat pentuja.”
Täplätuuli henkäisi iloisen yllättyneenä. Hän saisi pentuja Nokiturkin kanssa. Heistä tulisi perhe.
”Tiedätkö, kuinka monta?” Täplätuuli kysyi, vaikka eihän määrällä ollut mitään väliä.
”En ole varma, mutta varmasti enemmän kuin yksi”, Hallasielu hymyili tietävästi. ”Suosittelisin siirtymään pentutarhaan, sillä olet aika pitkällä tiineenä.”
”Ai”, Täplätuuli naurahti, Ei hän ollut edes huomannut itse, mutta oli lopulta mennyt ihmettelemään lihomistaan ja uupumustaan parantajalle. Ja syy oli nyt aivan ilmiselvä.
Täplätuuli asteli ulos parantajien pesästä ja toiveikkaasti etsi kumppaniaan kissajoukosta. Naaraan onneksi vaaleanharmaa kolli oli vielä leirissä eikä ollut lähtenyt metsälle.
”Hei, Nokiturkki”, Täplätuuli kehräsi harmaalle kollille, joka nuolaisi lempeästi Täplätuulen nenää. ”Minulla olisi asiaa.”
”Hyvää vai huonoa asiaa?” Nokiturkki vitsaili, vaikka aivan selvästi huomasi Täplätuulen asian olevan hyvä.
”No arvaa”, Täplätuuli naurahti ja tönäisi kollia kylkeen.
”Odota”, Nokiturkki siristi silmiään ja katsoi syvälle Täplätuulen silmiin yrittäen mukamas lukea täplikkään naaraan ajatuksia. ”Sinäääää… ei hajua. Kerro.”
”Tiedän naaraan, joka odottaa pentuja”, Täplätuuli kuiskasi Nokiturkille, joka vilkuili hetken ympärilleen tutkien klaaninsa naaraita. ”Hänellä on hyvin komea kumppani ja hänellä täplikäs naaras kumppaninaan.”
”Ai, mitä?!” Nokiturkin katse kirkastui. ”Meistäkö tulee vanhemmat?” ”Kyllä, hupsu”, Täplätuuli virnisti ja Nokiturkin ilme muuttui vain iloisemmaksi.
”Jukra”, Nokiturkki nauroi ja nuolaisi Täplätuulen poskea muutaman kerran ja antoi niin kirkkaan hymyn Täplätuulelle, ettei siihen voinut olla hymyilemättä takaisin.
”Me saamme pentuja”, Täplätuuli nyökkäsi iloisesti ja ajatteli jo heidän pieniä pentujaan, jotka juoksentelisivat heidän kanssaan.
”Mitä sanoisit,” Nokiturkki vilkaisi Täplätuulta. ”Jos antaisimme naaraspennulle nimeksi Tuulipentu? Jos siis saamme tyttären.”
”Kuulostaa hyvältä”, Täplätuuli hymyili. Mistäköhän se nimi on peräisin? Mutta se oli kaunis nimi. He saisivat upeita pentuja ja eläisivät yhdessä vielä monta vuodenaikaa.