Mustavalkoinen naaraspentu oli avannut silmänsä muutama päivä syntymänsä jälkeen, mikä oli saanut hänen vihreäsilmäisen emonsa ihan paniikkiin. Tai ainakin Ikipentu ajatteli että tuo iso harmaa möykky kiiltävine vihreine silmineen oli hänen emonsa. Ja pentu ei edes ollut varma omasta nimestään, mutta hän oli kuullut ympäriltään ääniä ja tuntenut muutaman pukkaisun selässään ja kuullut nimen Ikipentu sillä samalla silmänräpäyksellä. Se oli ensimmäinen asia, jonka Ikipentu muisti hänen alkavasta elämästään...
"Ikipentu!" Mustavalkoinen naaraspentu jähmettyi siihen paikkaan. Hän oli päässyt viimeinkin seisomaan.
"Mikäs kiire sinulla on oppia kävelemään? Joudut kuitenkin odottamaan vielä viisi kuuta!" Hänen vaaleanharmaa emonsa kysyi huvittuneena.
"En jaksa vain olla paikallani ja odottaa ajan kulumista! Minä tahdon olla liikkessä ja tehdä jotakin. En halua olla tuollainen tylsimys kuin veljeni!" Ikipentu pyöräytti silmiään ja osoitti käpälällään vaaleanharmaata veljeään. Hän teki erheen nostaessaan yhden tukikäpälistään maasta, sillä sen tehtyään hän tömähti maahan ja mietti, miten pääsisi liikkeelle. Hänen veljensä olisi varmasti voinut nukkua koko elämänsä siinä kohtaa jossa juuri jökötti ja tuijotti siskoaan virnistäen.
"Miten sujui, Ikipentu? Pääsit näemmä yhtä pitkälle kuin minä!" Tihkupentu naurahti leikkisästi. Mutta Ikipentu tunsi veljensä. Hänen veljensä oli juuri hetki sitten kaatunut syyttäen Ikipentua tylsyydestä. Se oli hänen ja hänen veljensä tapa motivoida toisiaan, vaikka se ei enää auttanutkaan, sillä he tiesivät että he vain vitsailivat. He olivat läheisiä, melkein parhaita ystäviä, ainakin vielä.
Ikipentu toivoi, että olisi kyennyt näkemään itsensä. Hänen emonsa kuvaili häntä kauniiksi, upeaksi ja ihanaksi pennuksi. Ja hänen turkkinsa oli kuulemma upea, mutta pahahan pennun oli sanoa, jos ei itse tiennyt miltä hän näytti.
"Hei Tihkupentu, leikittäisiink..." Ikipentu vilkaisi veljeään, joka oli jo umpiunessa. Ikipentu hilasi itsensä veljensä viereen ja haukotuksen saattelemana hän nukahti.
"Shh! Ole hiljaa, Minttutassu ja vähän varovaisempi! Pentuihin voi sattua!" Ikipentu heilautti korviaan kuullessaan terävän ja suojelevan äänen viereltään. Hän kuuli hentojen askelten lähestyvän häntä ja juuri sillä hetkellä hän käännähti selälleen ja avasi silmänsä. Hän tuijotti suoraan kauniisin ja mitä upeampiin vihreisiin silmiin, joista hän kuvitteli näkevänsä koko Hopeahännän tuikkimassa. Ne olivat vihreät, niin vihreät ettei Ikipentu koskaan voisi kuvitella näkevänsä mitään niin upeaa vihreää asiaa kuin tuon vaaleanharmaan kissan silmät.
"Hän on Ikipentu ja tuossa on hänen nuorempi veljensä Tihkupentu, Sirppitassu,"
*Sirppitassu...sekö on hänen nimensä...hän on ihan mahtava!*
"He ovat kauniita! Ja tällä...Ikipennulla on kaunis turkki! Ja niin myös hänen veljellään!" Sirppitassu henkäisi ja hymyili Ikipennulle, joka tuijotti vieläkin syvälle Sirppitassun silmiin. Hän tykästyi tähän oppilaaseen. Hän oli suojellut Ikipentua, hän oli kehunut häntä ja hän oli muutenkin vain mukava.
"Sirppitassu..." Ikipentu kuiskasi. Hän huomasi Sirppitassun luimistavan korviaan yllätyneenä. Ei oppilas muuten yllättynyt ollut, mutta hänen silmistään paistoi hämmennys. Ja hänen siskonsa Minttutassun silmistä kajasti kateus ja hänen emonsa silmistä hohkasi ylpeys ja ilo.
"Taisit saada ikiaikaisen ihailijan, Sirppitassu!" Kuutähti, Ikipennun emo naurahti. Ikipentu virnisti ja vilkaisi Sirppitassua vielä kerran ja naukaisi:
"Tulethan vielä käymään täällä?" Ikipentu hymyili, ja sulki silmänsä ja vaipui uneen ennekuin Sirppitassu ehti vastata.
Ikipentu huitaisi kynnet piilossa käpälällään veljeään, joka tökki häntä kuonollaan.
"HERÄÄ, IKIPENTU!" Tihkupentu rääkäisi Ikipennun korvaan. Ikipentu pomppasi seisomaan ja katsoi hämmentyneenä veljeään.
"Missä...meidän emo on?" Ikipentu kysyi lopulta hetken heräiltyään unepöpperöstään. Hän katseli vihreillä silmillään ympärilleen pää pyörien hullun lailla.
"Olin juuri kysymässä samaa sinulta!" Tihkupentu naukaisi ja sai kammettua itsensä istumaan:" JA miten muuten pystyt kävelemään?" Tihkupentu kysyi päätään kallistaen.
Ikipentu hätkähti ja tajusi jo kävelleensä muutaman askeleen. Hän vilkaisi taakseen ja näki Sirppitassun, joka virnisti Ikipennulle. Ikipentu hymyili leveästi takaisin ja heti sen jälkeen kaatui mahalleen maahan.
"MYRSKYKLAANIN KISSAT! Me palaamme nyt takaisin omaan leiriimme!" Ikipentu tunnisti oman emonsa kajahtelevan ja voimakkaan äänen pesän ulkopuolelta.
"Kotiin? Viimeinkin!" Sirppitassu hihkaisi.
"Toivon, että nyt jokainen Myrskyklaanin kissa menisi ulos Jokiklaanin pesästä, jotta minä ja Heinäliekki voisimme tarkistaa, että kaikki ovat mukanamme takaisin Myrskyklaanin leiriin!"
Hetken päästä Kuutähti saapui pesään, jossa Sirppitassu odotti Kuutähden pentujen kanssa. Kuutähti nappasi Ikipennun ja tämän veljen niskanahoista leukojensa väliin ja poistui pesästä Sirppitassu kintereillään. Ikipentu siristi silmiään valon määrän vuoksi ja meni hetki, ennekuin hän tottui valoon. Hän henkäisi nähdessään kaikki värit ja kaikki ne puut ympärillään.
"Nyt onkin loistava hetki katsella maisemia, Ikipentu ja Tihkupentu!" Kuului vahva, mutta osittain tuntematon ääni. Ikipentu käänsi katseensa ja näki sotkuturkkisen kollin, jonka turkki oli musta.
"Kiitos kaikesta, Yötähti ja hyvästi," Kuutähti kuiskasi.
"Katsos tuota suurta... vesilammikkoa, Tihkupentu!" Ikipentu hihkaisi nähdessään suuren järven.
"Se on järvi, Ikipentu hyvä," Kuutähti naurahti. Tihkupentu ja Ikipentu olivat siirtyneet Kuutähden selän päälle jatkamaa matkaansa kohti Myrskyklaanin leiriä. he kulkivat kohti syvää metsää ja hetken päästä he kulkivat suurteen, korkeiden puiden lomassa, pistävän hajun ympäröimänä. Ekä kauaakaa, kunnes he saapuivat harmaaseen paikkaan, jossa oli siellä täällä palaneita puita ja uusia, kasvavia puita.
"Paikka on niin hirveä kuten kuvalitkin, emo!" Tihkupentu henkäisi Ikipennun viereltä.
"Joka paikassa on tuota harmaata juttua ja kaatuneita puita!" Ikipentu naukaisi.
"Se harmaa juttu on tuhkaa, Ikipentu." Kuutähti naukaisi apeasti. Leiri ja reviiri olivat kärsineet pahasti.
"Tässä on...oli leirimme, joka nyt on palanut maan tasalle. Aloitamme leirin uudelleen rakennuksen heti!"Kuutähti maukaisi kovana ääneen ja laskeutui leirin keskelle. Hän vilkuili ympärilleen ja huokaisi surullisena. Ikipentu ei pitänyt emonsa surullisuudesta. Mutta hetken päästä hän tajusi hänen emonsa, Myrskyklaanin suuren päällikkön etsivän jotakin. Hänen emonsa kulki ympäriinsä katse maassa, kunnes hän ryntäsi Suurtasanteen lähelle ja hymyili. Ikipentu näki luolan tai oikeastaan pesän, joka taisi olla Kuutähden pesä. Kuutähti pujahti sisälle ja katseli ympärilleen. Pesä näytti koskemattomalta. Tuli ei ollut päässyt leviämään päällikön pesään. Pesän seinässä oli pehmeä kohta, johon Kuutähti oli laittanut kuunsirpin muotoisen kiven.
"Tämän kiven minulle antoi Tulitähti ja Punaturkki. Siksi se on niin tärkeä minulle," Kuutähti hymyili ja laski pentunsa sammalpedille. He katselivat ihmeissään ympärilleen. Pesä oli uskomattoman hieno, tai ainakin Ikipennun mielestä.
"Palaan pian, vilkaisen vain miten pesien rakennus sujuu," Kuutähti hymyili ja naukaisi vielä:"Koettakaa te vaikka nukkua, aamulla ehditte leikkiä,"
Ikipentu hymyili ja haukotteli. Hän kepertyi selkä kiinni hänen veljessään sammalpedille ja sulki silmänsä hitaasti. Mustavalkoinen pieni pentu oli viimenkin saapunut oikeaan kotiinsa, Myrskyklaanin leiriin.