Virvapentu tunsi kateuden viiltävän häntä sisältäpäin, kun pieni joukko sotureita ja oppilaita poistui leiristä partioon ja metsästämässä olleet puolestaan tulivat leiriin. Naaraspentukin olisi halunnut poistua leiristä metsästämään, harjoittelemaan ja vartioimaan rajoja kuin muut oppilaat, sekä soturit, mutta sen sijaan hän joutui tylsistymään leirissä muiden pentujen kanssa. Hän olisi mielellään leikkinyt heidän kanssaan, mutta jostain syystä pentutarhan muut pennut – sekä kuningattaret – pitivät Virvapentua liian rajuna leikkitoverina, sekä muutenkin ärsyttävän äänekkäänä. Kaikki paitsi Lumipentu, joka ei ainakaan ollut sanonut asiasta mitään.
Kaiken lisäksi sekä Kulosydän että Pimeydenvaras olivat molemmat kieltäneet Virvapentua ja hänen siskoaan katoamaan näköetäisyydeltä heidän seikkailunsa jälkeen, ja vaikka metsään eksymisestä olikin jo kauan aikaa, kielto oli silti voimassa. Virvapentu ei sitä ääneen sanonut, mutta hänestä tuntui, kun hänen emonsa ja isänsä olivat molemmat vahtineet enemmän häntä kuin Lumipentua.
Oli miten oli, Virvapentu tunsi olonsa kovin yksinäiseksi ja tylsistyneeksi, jopa mitättömäksi. Mitä hyötyä hänestä oli kenellekään, jos hän ei saanut tehdä yhtään mitään muuta kuin leikkiä muiden kanssa? Eivätkä muut edes halunneet häntä mukaansa. Oli aivan sama oliko hän olemassa vai ei.
"Virvapentu", kuului oranssipohjaisen pennun takaa lempeä, mutta käskevä ääni, kuin puhuja olisi pelännyt naaraan säntäävän karkuun. "Minulla on sinulle kerrottavaa."
Virvapentu kääntyi kohtaamaan emonsa. "Muistutatko minua taas siitä, etten saa tehdä mitään, olla kenenkään kanssa tai mennä minnekään ilman lupaasi?"
Kulosydän räpäytti silmiään ja vilkaisi Lumipentua, joka oli kipittänyt hänen vierelleen. "Ei, en tietenkään. Minulla on loistavia uutisia."
"Kuten?" Virvapennun ääni oli kylmän viileä – hän oli pitkävihainen ja muutenkin helposti suuttuva persoona, ja ne piirteet hänessä olivat vain voimistuneet hänen kasvaessaan."
"Sinusta ja Lumipennusta tulee oppilaita."
Virvapennun suu aukesi hämmästyksestä auki ja hän vilkaisi siskoaan, joka heilautteli harmaantuneita korviaan. Aivan kuten korvat, valkean naaraan tassunpäätkin olivat muuttuneet harmahtaviksi. Virvapentu ei tiennyt miksi niin oli tapahtunut, eikä hän myöskään tiennyt miksei hänen turkissaan ollut muutoksia, kuten siskollaan.
Normaalisti hän olisi jäänyt kyselemään siitä, mutta nyt hänen innostuksensa kohdistui johonkin aivan muuhun. "Oppilaita? Nytkö?"
Kulosydän nyökkäsi silmät ylpeyttä hehkuen. "Hetki kun Närhitähti pyytää kaikki kissat kokoontumaan aukiolle."
Virvapentu vilkaisi taakseen, mutta Varjoklaanin päällikköä ei näkynyt missään. Sen sijaan Pimeydenvaras jolkutti heitä kohti häntä keinahdellen tyytyväisenä.
"Kuulin, että tiestä tulee oppilaita", Pimeydenvaras naukaisi Virvapennulle ja Lumipennulle ja kääntyi katsomaan kumppaniaan hymyillen. "Vastahan me olimme oppilaita."
Virvapentua ei kiinnostanut kuunnella vanhempiensa muisteloita heidän oppilasajoistaan, vaan loikki innoissaan aukiolle odottelemaan päällikön tuloa paikalle. Kuuman hellepäivän takia suurin osa kissoista oli leirin reunoilla varjoisissa kohdissa, mutta yksi oppilas istuskeli aukion keskellä pesten turkkiaan.
Virvapentu jolkutti lähemmäs ja pysähtyi punertavan naaraan eteen. Kun naaras kohotti päänsä ja katseensa, Virvapentu säpsähti tämän kaulassa olevia arpia, mutta tajusi silloin kuka kissa oli: Varjoklaaniin saapunut Vaeltaja. Vaeltaja tutkaili Virvapentua sinisillä silmillään sanomatta mitään.
"Sinä olet Vaeltaja", Virvapentu totesi pian henkäisten ihmetyksestä, sillä hänen edessään oleva naaras oli arvistaan huolimatta kaunis. "Olet isäni oppilas. Pimeydenvarkaan?"
Vaeltaja nyökkäsi kallistellen päätään uteliaana, eikä Virvapentu osannut edes arvailla, mitä tämä ajatteli. Hänen täytyi ajatella paljon, kun ei kerran puhunut koskaan mitään. Suljettu suu tarkoitti usein äänekästä mieltä.
"Minusta tulee oppilas!" Virvapentu hihkaisi ja pyörähti ympäri pari kertaa innoissaan. Hänestä tosiaan tulisi oppilas ja vieläpä aivan pian! "Minua vähän pelottaa saada tietää mestarini, jos totta puhutaan. Kaikki ovat sanoneet, ettei kellään olisi kärsivällisyyttä minun mestarikseni."
Vaeltajan sinisistä silmistä huokui lohdutus ja pienestä hymystä myötätunto, mikä sai Virvapennun hiljenemään ja tuijottamaan naarasta hiukan ihmeissään. Vaikka punertava oppilas ei puhunut ikinä mitään, hän vaikutti ymmärtävän Virvapentua ihmeen hyvin.
Sillä hetkellä Närhitähden vahva kutsu kaikui Pimeäkiveltä, ja Virvapentu kääntyi salamannopeasti. Kissoja alkoi sillä hetkellä kerääntyä aukiolle kaikkialta leirin nurkista ja varjoista: sivummalla jutelleet oppilaat kohottivat katseitaan ja lähtivät hiljalleen kulkemaan keskemmälle aukiota, osa sotureista pujahti pesästään, klaaninvanhimmat siirtyivät vain pesänsä ulkopuolelle katselemaan ja leiriin sujahti sillä hetkellä aiemmin matkalle lähtenyt partio.
Kulosydän istahti Virvapennun vierelle ja alkoi sukia tämän tukkia nopeilla, mutta hellillä vedoilla, ja Pimeydenvaras katseli kahta pentuaan ylpeyttä täynnä.
"On aika nimittää kaksi uutta ja tervettä oppilasta Varjoklaanille!" Närhitähti huudahti ja antoi katseensa kierrellä hetken kaikissa klaanilaisissa, kunnes pysähtyi katselemaan Virvapentua ja Lumipentua, jotka istuivat vierekkäin hännät toisiinsa kiertyneinä. "Lumipentu ja Virvapentu! Voitte astua lähemmäs."
Virvapentu vilkaisi innoissaan, mutta jännittyneenä siskoaan ennen kuin lähti yhtä aikaa tämän kanssa kävelemään eteenpäin niin, että kaikki näkivät heidät.
"Lumipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä lähtien siihen päivään, jona hän ansaitsee soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Lumitassuksi", Närhitähti julisti, ja Virvapentu puristi hännällään Lumipennun häntää lempeästi tuntiessaan siskonsa jännityksen ja hermostuneisuuden. "Mestarisi tulee olemaan Levi."
Sekä Virvapennun että Lumipennun katse kääntyi kohti pientä, mustaa soturikollia, joka oli tunnettu vakavuudestaan, mutta myös äärimmäisen hyvistä taidoistaan. Levin jäisensinisistä silmistä huokui ylpeys ja tyytyväisyys, kun hän katseli uutta oppilastaan.
"Levi, olet valmis ottamaan uuden oppilaan. Olet osoittanut olevasi hyvin päättäväinen ja ylpeä soturi, sekä erittäin hyvä taistelemaan, ja toivon sinun siirtävän tämän ja kaiken osaamasi tälle nuorelle oppilaalle."
"Hän on vähän pelottava", Virvapentu kuiskasi Lumitassulle osaamatta olla hiljaa ja olisi puhunut vielä lisää, ellei Levi olisi tullut paikalle ja koskettanut Lumitassun kuonoa omallaan. He siirtyivät hieman syrjään, ja Virvapentu jäi yksin seisomaan kaikkien keskelle, jännitys tassujaan nipistellen ja korvat innokkaasti heilahdellen.
"Virvapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä lähtien siihen päivään, jona hän ansaitsee soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Virvatassuksi." Virvatassun kasvoille levisi leveä hymy. "Mestarisi tulee olemana Kanervakukka."
Virvatassu tähyili kissajoukkoa ja kesti hetki ennen kuin esiin astui pyöreähkö vaaleanruskea naaras, joka katseli häntä isoilla, vihreillä silmillään arvioiden, mutta iloisena.
"Kanervakukka, sinäkin olet valmis ottamaan uuden oppilaan. Olet osoittanut olevasi hyvin älykäs ja hyvä taistelija, sekä klaanillesi uskollinen. Toivon sinun siirtävän nämä ominaisuudet, sekä kaiken muunkin oppimasi tälle nuorelle oppilaalle."
Kanervakukka siirtyi koskettamaan Virvatassun kuonoa ja he siirtyivät Lumitassun ja Levin vierelle samalla, kun klaani alkoi huutamaan iloisina ja ylpeinä uusien oppilaiden nimiä.
"Lumitassu! Virvatassu! Lumitassu! Virvatassu!"
Onnittelevia kissoja alkoi tulvia Virvatassun ympärillä, eikä hän päässyt siirtymään siskonsa luokse, joten oli jumissa kaikkien muiden keskellä. Kanervakukka oli nopeasti sanonut hänelle olevansa iloinen saadessaan hänet oppilaaksi ennen kuin oli kadonnut muualle.
Kun kissat vihdoin alkoivat hajaantua omiin puuhiinsa, Virvatassu luuli jo pääsevänsä Lumitassun luokse, mutta vielä yksi oppilas tassutteli hänen luokseen.
Hän oli myöskin aika äskettäin nimetty oppilas, jonka nimen Virvatassu muisteli olevan Sädetassu. Sädetassu oli pieni naaras, jonka turkissa oli samalla tapaa paljon värejä kuin Virvatassullakin, mutta Sädetassulla värit olivat hailakammat ja hillitymmät. Hänen pohjavärinsä oli haaleanoranssia, joka vaihtui tassuissa, vatsassa ja korvissa harmahtavaksi sävyksi, ja aivan hännän- ja tassujenpäissä, sekä kaulassa valkoiseksi. Kaiken sen päällä oli tassuissa ja päälaesta häntään asti ohuita, tummemmanharmaita raitoja, jotka lähinnä vain sekoittuivat muihin harmaisiin sävyihin. Ja kuitenkin kaiken sen sekamelskan alta haaleanoranssi sävy näkyi hyvin, varsinkin kasvoissa ja selässä.
"Onneksi olkoon, Virvatassu", Sädetassu naukaisi heleällä äänellä ja katseli haaleanvihreillä silmillään Virvatassua, joka ensimmäistä kertaa ei tiennyt, mitä olisi sanonut: tuo hänen edessään seisova naaras oli mielenkiintoisen salaperäinen ja erittäin sievä. "Sait todella hyvän mestarinkin vielä."
"Joo, niin", Virvatassu sanoi, kun sai vihdoin sanoja suustaan ja ymmärryksensekainen innostus valtasi hänet nostaen hänen turkkinsa karvat pystyyn. "Olen oppilas! Vihdoin! Pääsen nukkumaan samassa pesässä muiden oppilaitten kanssa, voin pitää hauskaa, poistua leiristä ja suojella Varjoklaania!"
Sädetassu naureskeli häntäänsä heilutellen. "Seuraavaksi alat odotella soturiksi pääsemistä."
"Odotan sitä jo nyt", Virvatassu sanoi virnistäen. "Voimmekohan me mennä huomenna harjoittelemaan yhdessä?"
"Etkö halua siskosi kanssa?"
Virvatassu vilkaisi Lumipentua, joka jutteli uudelle mestarilleen. "Joo, mutta ainahan voimme olla kolmisinkin, emmekö voikin?"
"Se olisi mukavaa."
Virvatassu virnisti uudelleen tyytyväisenä ja iloisena siitä, että oli jo nyt saanut uuden ystävän.