Olin kyllä iloinen, kun se Leijonapentu siskoineen lähti oppilaiden pesään. Ainakaan he eivät olleet enää viemässä, siis aina, Unipentua leikkehinsä. Nyt Unipennulla oli aikaa minullekin. Harhapentu lähti myös todella pian, sisarukset mukanaan. He lähtivät ehkä kuuta Leijonapentua myöhemmin. Ainiin, pitäisi varmaan puhua Leijonatassusta ja Harhatassusta, olivathan he nyt oppilaita. Olisipna minäkin. Haluaisin jo seikkailla ja nähdä reviiriä. Haluaisin kastaa turkkini veteen ja tuntea tuulen turkillani. Haluaisin tietoo, miltä tuntuu saalistaa.
”Kuupentu!” Unipentu kiljaisi ärtyneesti ja tönäisi Kuupennun kumoon. ”Oletko tullut kuuroksi vai mikä sinun on?”
”Mikä sinulla itselläsi on?” kivahdin takaisin ja puskin mustan sisareni päältäni pois. ”Et voi tuolla tavalla yllättää minua!” ”Itsepä et kuunnellut!” Unipentu pyöräytti vihreitä silmiään. ”Et KOSKAAN kuuntele kun sinulle puhutaan.”
”Kuuntelenpas!” ärähdin ja Unipentu näytti kieltään minulle. Nyrpistin nenääni ja sähisin hänelle.
”Kuupentu”, Kirkaskuun, emon ääni oli hieman varoittava. ”Nätisti nyt.”
”Mutta-!” irvistin ja katsoin Unipentua silmiäni siristäen. ”Unipentu sen aloitti!”
Kirkaskuu ei sanonut mitään, sillä hän oli kääntynyt takaisin Yksipennun puoleen. Huokaisin turhautuneena ja katsoin sitten vanhinta sisartani.
”Mitä sinä nyt sitten halusit?” kysyin huokaisten tylsistyneenä.
”No leikkiä!” Unipentu sanoi rintaansa röyhistäen ja tuhahtaen, kuin se olisi ollut aivan päivän selvää. Mistä ihmeestä minä olisin sen voinut tietää, että hän haluaa leikkiä! Olisin voinut luulla, että emolla on asiaa tai että pääsemme ulos tai jotain.
”Jaa”, sanoin yllättävän tyhjällä äänellä. ”Ja mitähän leikkiä? Haluat varmaan taas karata pentutarhasta vaiko? Hm?”
”No ei nyt sentään!” Unipentu nauroi ja loikkasi niskaani ärähtäen leikkisästi. Ilma karkasi keuhkoistani sillä silmänräpäyksellä ja haukahdin ilmaa paniikinomaisesti. Unipentu painoi minua aivan liian voimakkaasti alas ja sätkin avuttomasti paikoillani.
”Lopeta!” huusin ja yritin karistaa mustan pennun päältäni. Unipentu oli liian huvittunut tajuamaan, mitä teki. Typerä katti. Onnistuin jollain ilveellä sujauttamaan toisen takakäpälistäni alleni.
”Olen selvästi parempi taistelija”, Unipentu nauroi, mutta ei ilkeästi, vaikka täytyy myöntää, että otin sen loukkauksena. ”Voin kyllä suojella sinua sitten, kun pääsemme oikeaan taisteluun, ellet jää leiriin turvaan.”
Ärähdin vihaisesti ja ponkaisin itseni voimalla pystyyn niin, että Unipentu tömähti maahan. En odottanut sen enempää vaan loikkasin mustan pennun kimppuun. Pyörimme pentutarhaa pitkin useissa kuperkeikoissa ja lopultakin, MINÄ olin niskan päällä ja Unipentu sätki minun käpälieni alla. Olin kuitenkin järkevämpi vaan annoin hänen hengittää.
”Taitaa olla toisinpäin!” virnistin voitokkaasti. ”Ellet sitten aio tukehduttaa minua lopullisesti.” ”Täh?” Unipentu katsoi minua hämmentyneellä katseella.
”Olet idiootti”, pyöräytin silmiäni ja päästi Unipennun istumaan. Unipentu kuitenkin loikkasi saman tien pystyyn ja alkoi kiertää minua selkä kyyryssä. Huokaisin turhautuneena. Ainako hän jaksaa?
Unipentu oli juuri loikkaamassa kimppuuni, kun Kirkaskuu nappasi mustan pennun kiinni.
”No niin”, Kirkakuu huokaisi silmiään pyöräyttäen, mutta naaras ei voinut siltikään peittää hymyään. ”Olette molemmat taas aivan hiekassa ja turkkinne sojottaa ihan minne sattuu.”
”Me taistelimme!” Unipentu mylväisi ylpeästi ja yritti rimpuilla emon otteesta takaisin minun kimppuuni.
”Nyt riittää se taisteleminen”, Kirkaskuu hyssytteli. ”Teidän turkkinen täytyy putsata. Taas.”
”Minä ensin!” kiljaisin innoissani. Rakastin pesuhetkiä, ne olivat niin rauhoittavia ja rentouttavia.
”Pesen Unipennun ensin”, Kirkaskuu vastasi ja iski silmää minulle. Unipentu loikki Yksipennun luokse, kun Kirkaskuun ote irtosi. ”Saat pidemmän pesun.”
Hymyni leveni ja seurasin emoani hänen sammalpedilleen. Unipentu yritti muutaman kerran karata, mutta lopulta rauhoittui. Hyvä vain, halusin jo päästä pestäväksi! Yksipennun turkki kiilsi jo valmiiksi ja tylsistyttyäni astelin hänen luokseen. Yksipentu istui aina vähän sivummassa, ja ymmärsin kyllä miksi. Yksipentu ei ollut innokas leikkimään mitään taistelua tai vastaavaa.
”En ole innostunut leikkimään taistelua”, Yksipentu tokaisi heti, kun huomasi minut lähestyvän. ”Vieläkään.”
”Kuka sanoi, että tulisin kysymään sinua leikkimään?” kysyin silmiäni siristäen. Yksipennun katse oli jotenkin apea sanojenu jälkeen, joten jatkoin: ”taistelua siis. Minusta vaihtelu tekisi ihan hyvää. Unipentu leikkii nykyään tosi rajusti.”
”No sen minä huomasin”, Yksipentu nyökkäsi, huokaisten lähen olemattomasti. ”Minusta sammalpallolla leikkiminen on mukavampaa.” ”Jos haluat”, aloitin ja vilkaisin tassujani, kun tajusin miten harvoin leikimme Yksipennun kanssa. Unipentu halusi melkein aina leikkiä taistelua. ”Voisimme leikkiä sammalpallolla?”
Yksipennun ilme kirkastui todella selkeästi ja se vaikutti minunkin hymyyni. Yksipentu nosti tuuhean häntänsä ja tuuppasi sammalpallon minun tassujeni juureen. Tönäisin sen takaisin hänelle. Ja hän taas minulle. Menimme joka kerta hieman kauemmas, jotta kyseisen sammalpallon tuuppiminen olisi haastavampaa ja mielenkiintoisempaa. Täytyy myöntää, että se oli oikeasti tosi kivaa eikä niin väsyttävää kuin taisteluleikit. Ja se loppui niin lyhyeen.
”Kuupentu”, Kirkaskuu kutsui valkoista pentua. ”Sinun vuorosi.”
Loikin intoa puhkuen emoni rintaa vasten -tietysti heti sen jälkeen, kun tuuppasin sammalapallon vielä Yksipennulle ensin- ja annoin emoni tassujen kietoutua ympärilleni. Se oli niin rentouttavaa! Koko kehoni suli, kun sain olla tekemättä mitään ja emo hoisi turkkiani. Lyhyttä sellaista. Valkoinen turkkini oli yllättävän lyhyttä muualta paitsi hännästäni ja rinnastani se oli hieman pidempää kuin kyljissä.
Heräsin aamulla emoni tassuista ja hymyilin väsyneesti. Olinko nukahtanut tähän? Hupsista. Nostin katseeni Unipentuun, joka istui kärsimättömän näköisenä hieman kauempana. Hyvin syvän haukotuksen ja ihanan selän venytyksen jälkeen nousin kunnolla pystyyn.
”Kuupentu!” Unipentu kiljaisi ja peräännyin. Ehei. Tätä puhdasta turkkia et sotke nyt. ”Et usko!”
”Usko mitä?” kysyin kulmiani kurtistaen. ”Ole vähän selkeämpi.”
”Meistä tehdään oppilaita”, Yksipentu sanoi ja Unipentu päästi tukehtuneen ärähdyksen ja heitti harmaalle pennulle mulkaisun.
”Minun piti kertoa!” Unipentu mutisi hiljaa.
”Et saanut sitä kakistettua selkeästi minullekaan aikaisemmin”, Yksipentu tuhahti ja heilautti tuuheaa häntäänsä, kietoen sen sitten ympärilleen. ”Emo joutui kertomaan minulle, että meistä tehdään oppilaita.”
”Miksi minua ei herätetty?” kysyin ja vilkaisin emoania, joka hymyili lempeästi.
”En halunnut häiritä”, Kirkaskuu vastasi minulle, kavuten istumaan ja katsoi sitten Unipentua merkitsevällä katseella. ”Pysytte molemmat turkeissani paremmin, kun toinen nukkuu.”
”Totta”, nyökkäsin ja Unipentu älähti. Käännyin katsomaan häntä ja heitin sisarelleni mulkaisun.”Ole sinä hiljaa.”
”Pyh!” Unipentu naurahti puhuessaan, vaikka yrittikin kuulostaa vakavalta.
”No niin”, Kirkaskuu hymyili ja asteli pentujensa keskelle. Hänen vihreissä silmissään oli haikea katse ja arvasin mistä se johtui. Omat pennut jo niin isoja. ”Tulkaa.”
”Jes!” Unipentu loikkasi innokkaasti eteenpäin, musta turkki kiiltäen. Yksipentu asteli aivan emomme perässä ja minä tiukasti harmaan siskoni perässä.
Aurinko lämmitti leiriä ja lumi oli sulanut lähes kokonaan pois. Hermostukseni lisääntyi, kun tajusin leirissä olevan aivan turkasen paljon kissoja; en edes ajatellut, että meidän klaanissamme olisi näin paljon kissoja. Virtakivellä istui se sama kolli, jonka oli nähnyt muutama viikko takaperin. Hänen täytyi olla Valotähti! Hänen meripihkan keltaiset silmänsä kävivät meissä jokaisessa kolmessa pennussa. Hän näytti mietteliäältä. Emo pysäytti meidän Virtakiven juurelle ja perääntyi sitten hieman taaemmas.
Pidin katseeni päällikössämme, joka ilmoitti klaanille, että olimme kaikki kokoontuneet nimittämään kolme uutta oppilasta näin hiirenkorvan alun kunniaksi. Siistiä! Halusin jonkun hyvän mestarin, mutta katsellessani minua ympäröiviä kissoja, en tosiaan tiennyt heistä tai heidän taidoistaan mitään. Pitäisi vain luottaa päällikön valintaan.
”Unipentu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Unitassuna”, Valotähti puhui ja jouduin pidättämään tuhahdusta. Totta kai Unipentu tai siis Unitassu saa ensimmäisenä tietää mestarinsa. ”Mestariksesi tulee Aamulaulu!”
Unitassu loikki mestarinsa luokse, josta oli tullut tuttu Kirkaskuun pennuille pentutarhassa ollessa.
”Kuupentu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Kuutassuna”, kaikki lihakseni jännittyivät, kun Valotähti puhui Yksitassulle. Olin tietysti viimeisenä. Odotin ikuisuudelta tuntuvan ajan sitä, että Valotähti kertoisi kuka sisareni mestariksi tulisi. ”Mestarinasi tulee toimimaan Pikimusta.”
Käänsin katseeni Yksitassua lähestyvään mustaan naaraaseen, jonka safiirisinsiniset silmät väläyttivät tervehdyksen harmaalle oppilaalle.
”Kuupentu, sinut tunnetaan tästä lähtien Kuutassuna”, Valotähti sanoi ja katsahti sotureitaan. Siristin silmiäni. Eikö hän ole päättänyt mestareita etukäteen? ”Sinun mestariksesi tulee Supihammas.”
Korvani heilahti yllättyneesti. Supihammas? Emon vanha oppilas? Perhetuttu minun mestarikseni? Aika hienoa. Supihammas asteli luokseni ja minä hymyilin ja kosketin tuoreen mestarini nenää. Kuutassu! Olin oppilas!
Valotähti loikkasi pois virtakiveltä ja katselin, kuinka klaanikissat alkoivat palata arkipäiväisiin toimiinsa. Minun rinnassani sykki ylpeys ja into. Oppilas! Miltä reviiri näyttää? Miltä Varjoklaani haisee? Entä Taivasklaani?
Katsahdin ensimmäisenä Yksitassua, joka hymyili minulle, kun katseemme kohtasivat. Unitassu näytti olevan jo loikkimassa ulos leiristä oman mestarinsa Aamulaulun kanssa. Aamulaulu parka. Onneksi harmaalla soturilla oli paljon kärsivällisyyttä, kuka tahansa ei varmastikaan kestäisi Unitassua.
”Palat varmasti halusta nähdä jo leiriä, eikö vain?” Supihammas sanoi selvästi huvittuneella äänellä. Hymyilin takaisin nolona. Olin jo melkein unohtanut sen kerran, kun Supihammas nappasi minut itse teossa ulkona pentutarhasta. Mutta toisaalta… meillä oli jo yhteistä historiaa ja Supihammas oli kertonut oppilaan elämästä.
”Todellakin”, vastasin sitten ja otin askeleen kohti leirin uloskäyntiä. ”Mitä näytät minulle ensin? Rajat? Järven? Miten saalistetaan? Miten taistellaan? Miten partioidaan? Miten uidaan?”
”Öm… rajat”, Supihammas nyökkäsi muutaman kerran häkeltyneenä ja sanoi sitten varmemmin: ”Käymme ensin reviirin rajat läpi.”
”Jes!” hihkaisin ja melkein, vain melkein, otin varaslähdön ja rynnistin ulos leiristä. Supihampaan pitäisi näyttää tietä ja minun tulisi alkaa hillitsemään itseäni. En ole enää pentu vaan oppilas ja minun tulee käyttäytyä sen mukaisesti! Supihammas oli minusta hyvä valinta minun mestarikseni. Hän voi opettaa minulle paljon ja hän auttaa minua oppimaan soturiksi! Olihan oma emoni koulinut hänestä soturin, joten…