Valhepentu asteli korkeiden puiden lomassa, väistellen taitavasti maan alta esiin työntyviä juuria. Ilma oli tukala eikä missään näkynyt aurinkoa eikä tuntunut edes pientä tuulenvirettä. Oli aivan hiljaista ja rauhallista. Punertava usva leijui korkeiden, kynsittyjen puiden ympärillä. Valhepentu pysähtyi. Oli liian hiljaista eikä hän edes tiennyt missä hän oli. Missään ei näkynyt karvaakaan, mutta Valhepentu tunsi jonkun läsnäolon. Hän ei ollut yksin, vaikka siltä vaikuttikin.
”Tule esiin,” Valhepentu sanoi niin normaalisti kuin pystyikin. Häntä pelotti ja hän rukoili Tähtiklaanilta apua, mutta hän ei saisi näyttää pelkoaan, varsinkaan nyt.
”Sinulla on hyvät vaistot,” pimeydestä astui esiin täysin musta naaras, jonka jäänsiniset silmät näyttivät siltä, kuin ne olisivat jäätä. ”Olet rohkea pennuksi.”
Valhepentu ei sanonut sanaakaan. Musta naaras karmi häntä, erityisesti hänen jäänsiniset silmänsä. Ne näyttivät niin kylmiltä, aivan kuin naaras ei tuntisi mitään.
”Olet eksynyt kauas kotoa,” naaras sanoi, hymyillen lämpimästi. ”Tämä ei ole hyvä paikka pennulle.”
”M-missä minä edes olen? Muistan vai menneeni nukkumaan, en lähtenyt illalla pois leiristä enkä...” Valhepentu takelteli hiljaa. Musta naaras virnisti huvittuneena.
”Sinä nukut, Valhepentu hyvä,” musta naaras sanoi ja hipaisi rauhoittavasti pennun lapaa. ”Tämä on paikka, jossa tehdään suuria ja taitavia kissoja. Täällä koulutetaan kaikki järven parhaat kissat.”
”Niinkö?” Valhepentu sanoi hämmentyen. ”Miksi täällä? Miksi unessa?”
”Kun olet hereillä, saat koulutusta vain yhdeltä kissalta, mutta täällä,” musta kissa piti tauon ja katsoi ylpeästi ympärilleen. ”täällä kaikki parhaat kissat kouluttavat niitä, joista voi tulla järven parhaita kissoja. Saat monipuolista koulutusta eri klaanien kissoilta.”
”Eikö kellään ole omaa mestaria tai oppilasta?” Valhepentu kysyi.
”Ei,” musta naaras sanoi. ”Jotkut kuitenkin keskittyvät paljon yhteen kissaan, mutta kaikki saavat koulutusta kaikilta. Monet myös valitsevat koulutettavan kissan.”
Valhepentu kääntyi katsomaan punaista usvaa ja vilkaisi sitten taas mustaa naarasta.
”Oletko sinä kouluttaja?” Valhepentu kysyi. Musta naaras hymyili, mutta ei vastannut Vanhepennun kysymykseen.
”Jos haluat tietää, saat luvan liittyä joukkoomme,” musta naaras sanoi ja astui kauemmas Valhepennusta. ”Mutta annan sinulle aikaa miettiä.”
”Se-selvä?” Valhepentu nielaisi, kun tajusi miten hyvin musta naaras sulautui unen maisemaan. Naaras hymyili tyytyväisesti ja kääntyi sitten kohti pimeyttä.
”Hei! Odota!” Valhepentu huusi ja musta naaras pysähtyi. ”Mikä sinun nimesi on?”
Naaras katsahti pentua ja sitten tähdetöntä taivasta.
”Voit kutsua minua Hopeaksi.”
”Valhepentu herää!” Pakkaspentu kiljui veljensä korvaan. Valhepentu pomppasi ilmaan ja laskeutui jaloilleen karvat pörhöllään. Hän sihahti sisarelleen vihaisesti ja tämä katsoi huvittuneena veljeään.
”Näkisitpä itsesi!” Tihkupentu nauroi häntä kippuralla. Kaislapentu hihitti hieman kauempana ja Pakkaspentukin ratkesi nauramaan. Valhepentu luimisti korviaan ja katsoi sisaruksiaan mulkoillen.
”Kun ehditte, niin kertokaa toki miksi minut piti herättää.” Valhepentu tiuskaisi ja pyyhkäisi tassullaan naamaansa.
”Etkö muista?” Tihkupentu kallisti päätään. ”Meistä tulee oppilaita tänään!”
”Oppilaita! OPPILAITA!” Pakkaspentu hihkui ja pomppi ympäri pentutarhaa.
”Noniin,” Ikijää, pentujen emo, naurahti. ”Rauhoittukaahan.”
Valhepentu katsahti emoaan hymyillen ja asteli hänen luokseen.
”Pääsetkö sinä tänään takaisin soturintehtäviisi?” hän kysyi mustavalkoiselta naaraalta.
Ikijää nyökkäsi ja alkoi sukia poikansa turkkia siistimmäksi seremoniaa varten. Valhepennun sisarusten turkit olivat jo seremoniakunnossa, olivathan he olleet hereillä jo paljon ennen Valhepentua. Öinen tapaaminen mysteerisen mustan naaraan kanssa palasi Valhepennun mieleen. *Ovatkohan sisarukseni saaneet kutsun samaan paikkaan?*
Heinätähti oli kutsunut koko klaanin paikalle juhlistamaan tulevien oppilaiden seremoniaa. Valhepentu oli ollut pettynyt, kun oli saanut selville ettei Kuutähti ollut enää Myrskyklaanin päällikkö. Hänellä oli ollut huijattu olo, mutta se tähtiklaanilainen ei varmaan vain ollut ehtinyt kertoa entisen kumppaninsa kuolemasta. Ja olihan Heinätähtikin nyt hyvä päällikkö!
”Valhepentu, Kaislapentu, Pakkaspentu ja Tihkupentu, astukaa eteen!”
Nelikko teki työtä käskettyä ja he astuivat ylpeyttä uhkuen lähemmäs Suurtasannetta. Heinätähti näytti ylväältä seisoessaan Suurtasanteella ja se sai Valhepennun haaveilemaan päällikön asemasta.
”Olette täyttäneet kuusi kuuta ja on teidän aikanne päästä oppilaiksi; Kaislapentu, tästä hetkestä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kaislatassuna. Mestariksesi tulee Ratamohäntä!”
Kaislatassu näytti halkeavan innosta ja hän loikki mestarinsa luokse ja he koskettivat toistensa neniä.
”Tihkupentu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Tihkutassuna. Mestariksesi tulee Valkomyrsky.”
Tihkupentu röyhisti rintaansa astellessaan Valkomyrskyn luokse ja hän kosketti mestarinsa nenää. Valhepentu toivoi olevansa seuraava, mutta joutui pettymään.
”Pakkaspentu, tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi, sinut tunnetaan Pakkastassuna. Mestariksesi tulee Merilintu.” Heinätähti julisti ja vilkaisi nopeasti Valhepentua. Se vilkaisu sai Valhepennun toivon kasvamaan, mutta silloin hän tajusi, ettei Heinätähdestä voisi tulla hänen mestariaan, olihan naaras vielä kuningattarena!
”Valhepentu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Valhetassuna. Mestariksesi tulee Sirppikynsi.”
Valhetassu kääntyi katsomaan harmaata naarasta, jolla oli vihreät silmät. Ikijää oli kertonut hänelle, että tuo naaras oli hänelle sukua. Valhetassu asteli mestarinsa luokse ja he koskettivat neniään. Harmaa naaras hymyili ja Valhetassu oli tyytyväinen saamaansa mestariin. Sirppikynsi oli varmasti taitava soturi.
”Kaislatassu! Tihkutassu! Pakkastassu! Valhetassu!” klaanitoverit hurrasivat tuoreiden oppilaiden nimiä ja leiri täyttyi iloisista kissoista. Valheassu röyhisti rintaansa ylpeänä. Hänen emonsa asteli hänen ja muiden pentujen luokse iloinen katse silmissään. ”Olen niin ylpeä teistä!”
”Niin olen minäkin,” Hohtokäpälä sanoi ja vilkaisi jokaista pentuaan yksitellen. ”Teistä kaikista tulee vielä mahtavia sotureita!”
”Voikun Ruusupentukin olisi täällä,” Kaislatassu sanoi haikeasti. Ikijää jännittyi kuullessaan kaksijalkalaan jääneen tyttärensä nimen. Hänen vihreät silmänsä täyttyivät surusta, mutta hän piti äänensä vakaana: ”Hän on varmasti ylpeä teistä ja me olemme hänestä, missä hän ikinä onkaan.”
Valhetassu vain nyökkäsi, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa ja huomasi Sirppikynnen lähestyvän heitä.
”Hei,Valhetassu,” Sirppikynsi sanoi hymyillen leveästi. ”Ajattelin viedä sinut tutkimaan reviiriämme.”
”Mitä me sitten enää odotamme!?” Valhetassu hihkaisi innoissaan. Hän halusi nähdä koko Myrskyklaanin reviirin, vaikka olikin jo kuullut emoltaan siitä lähes kaiken, mutta olihan reviirin näkeminen omin silmin vielä parempaa.
Sirppikynsi vei Valhetassua puiden lomassa. Aurinko lämmitti mukavasti turkkia ja puiden lehtin kahina tuulen lempeässä tuiverruksessa loi mukavan tunnelman. Tämä oli paljon parempi kuin kaksijalkassa oleminen. Olihan sielläkin ollut puita ja tuulta, mutta nyt tuntui paljon vapaammalta, kun sai olla kaukana huutavista kaksijaloista.
”Lähestymme järveä,” Sirppikynsi ilmoitti ja heilautti häntäänsä merkiksi pysähtyä. ”Haluan sinun haistavan ilmaa.”
Valhetassu teki työtä käskettyä ja avasi suunsa. Monet tuoksut täyttivät hänen suunsa ja hän yllättyi niiden määrästä ja voimakkuudesta. Hän aisti kauempana olevan hiiren, ja järven makean tuoksun. Hän haistoi kukkien lempeän hajun ja jonkin pistävän hajun.
”Mitä haistat?” Sirppikynsi kysyi.
”Haistan järven ja hiiren!” Valhetassu ilmoitti ja vilkaisi Sirppikynttä. Hänen mestarinsa näytti tyytyväiseltä, mutta jostain syystä jopa hämmentyneeltä.
”Sinulla on hyvä hajuaisti,” Sirppikynsi totesi. ”Haluatko mennä ensin järvelle vai Tuuliklaanin rajalle?”
”Mennään ensin järvelle,” Valhetassu sanoi ja katsahti Sirppikynnen ohitse järven suuntaan. Sirppikynsi nyökkäsi ja kääntyi kohti järveä. Heidän astuessaan ulos metsästä Valhetassu näki suuren, auringon valossa kimaltavan järven. Valhetassu oli kyllä nähnyt sen ennenkin, mutta ei näin läheltä. Hetken katseltuaan järveä, hän huomasi kauempana mustavalkoisen naaraan. Hän tunnisti kissan Häivätassuksi, emonsa nuoremmaksi sisareksi. Valhetassu ja Sirppikynsi kävelivät lähemmäs järveä ja Häivätassua, vaikkakin Sirppikynsi vaikutti vähän epävarmalta.
”Hei, Häivätassu,” Sirppikynsi tervehti, saaden vain hymähdyksen vastaukseksi. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Kunhan kävelen,” Häivätassu luimisti korviaan turhautuneesti. ”Vai onko se kiellettyä?”
”Ei tietenkään, kunhan kysyin,” Sirppikynsi maukaisi, hieman harmistuneena Häivätassun asenteesta. Sirppikynsi avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen nopeasti.
”Tule Valhetassu, jatketaan matkaa rajalle,” Sirppikynsi sanoi. Valhetassu vilkaisi nopeasti Häivätassua, yrittäen hymyillä, mutta sai vastaukseksi vain kylmän, välinpitämättömän katseen.
”Mikäs Häivätassua risoo?” Valhetassu kysyi, kun he olivat päässeet tarpeeksi kauas kylmän oppilaan luota.
”Hän on aina ollut… tuollainen,” Sirppikynsi mietti hetken sanojaan. ”Hän menetti emonsa kovin aikaisin eikä hänellä ole isääkään. Muuta selitystä en keksi.”
”Aivan,” Valhetassu vilkaisi taas taakseen, mutta Häivätassu oli jo kadonnut rannasta.
Veden kohina yltyi ja pian Valhetassu astui taas aukealle. Heidän edessään virtasi joki kohti järveä.
”Tämä joki on rajana meidän reviirimme ja Tuuliklaanin reviirin välillä,” Sirppikynsi kertoi ja kääntyi sitten katsomaan suuntaa, josta joki virtasi. ”Ja tuolla ylhäällä on Kuulampi.”
Valhetassu kääntyi katsomaan kohti kukkulaa, jossa Kuulampi sijaitsi. Hän olisi halunnut mennä katsomaan, mutta Sirppikynnellä ei ollut aikomustakaan viedä oppilastaan Kuulammelle.
”Tule, käydään vielä Varjoklaanin reviirillä,” Sirppikynsi kehotti. Valhetassu nyökkäsi ja kääntyi mennäkseen, mutta pysähtyi kuullessaan rasahduksen. Hän kääntyi salamannopeasti ympäri ja katsoi Tuuliklaanin reviirin puolelle karvakaan värähtämättä. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut, mutta Valhetassu olisi voinut vaikka vannoa, että joku oli tarkkailemassa heitä.
”Mitä nyt, Valhetassu?” Sirppikynsi tuli oppilaansa vierelle ja kääntyi katsomaan Tuuliklaanin reviirille.
”Ei mitään, se oli varmaan vain orava,” Valhetassu sanoi, mutta ei kääntänyt katsettaan.
”Noniin, mennäänpä nyt,” Sirppikynsi naurahti. ”Turha sitä oravaa on sitten vaania, emme ehdi odotella sitä koko päivää, jos se vaikka sattuisikin tulemaan meidän puolellemme.”
Valhetassu ei vastannut mitään, mutta lähti mestarinsa mukana takaisin puiden lomaan. Vielä metsän reunalla hän vilkaisi Tuuliklaanin puolelle ja silmänräpäyksen ajan hän näki sinisen silmäparin tuijottavan häntä pusikon lomasta.
”Meidän reviirimme on ihan tajuttoman iso!” Pakkastassu hihkaisi. ”IHAN VALTAVA!”
”Niinhän se on, ja järvi on ihan upea,” Tihkutassu naukui, myös innostuneena.
”Olisin halunnut nähdä jonkun toisen klaanin kissan!” Kaislatassu valitti. ”Mutta näin vain tylsiä puita ja lintuja.”
”Ei niissä muissa mitään ihmeellistä ole, ihan samanlaisia kissoja hekin ovat kuin me,” Tihkutassu murahti. ”Valhetassu, mikä sinun mielestäsi oli parasta?”
”En minä tiedä,” Valhetassu sanoi hiljaa. ”Ehkä Kuulampi.”
”Pääsitkö sinä Kuulammelle?” Pakkastassu henkäisi.
”En,” Valhetassu sanoi. ”Olisin kyllä halunnut. Minusta se vain kuulostaa niin hienolta.”
”Joudumme varmaan odottamaan monta kuuta ennen kuin pääsemme näkemään Kuulammen,” Kaislatassu sanoi, mutta ei kuitenkaan pettyneenä.
”Haluaisin jo metsästää,” Pakkastassu sanoi. ”Haluan näyttää, että olen meistä se paras!”
”Et sinä saa kiinni edes omaa suutasi, kun pitäisi olla hiljaa!” Häivätassu sähähti pesän pimeydestä. ”Vaikka teitä ei nyt nukuttaisikaan, me muut tahdomme nukkua! Huomenna on pitkä päivä!”
”Anteeksi,” Tihkutassu sanoi korvat luimussa. Häivätassu vain murahti vihreät silmät kiiluen vihaisesti.
”Hyvää yötä,” Kaislatassu kuiskasi ja käpertyi kerälle sammalpedilleen.
”Öitä,” Valhetassu sanoi ja asettui mukavasti omalle pedilleen. Pakkastassu haukotteli ja laski päänsä Kaislatassun kyljen päälle. Tihkutassu kääntyi selälleen ja venytteli ennen kuin sulki silmänsä. Valhetassu vilkaisi Häivätassua, mutta ei erottanut kuin muutaman valkean läikän hänen turkistaan. Valhetassu laski päänsä käpäliensä päälle ja haukotuksen saattelemana nukahti.
Punainen usva leijaili taas Valhetassun ympärillä ja korkeat, mustat puut kohosivat kohti tähdetöntä taivasta. Valhetassu asteli eteenpäin, vaikka ei tiennyt minne oli menossa. Hän vain toivoi näkevänsä taas sen saman kissan kuin edellisenä yönä.
”Oletko miettinyt tarjoustani?” sama tuttu ääni kysyi. Valhetassu etsi äänen lähdettä, mutta ei nähnyt mustaa naarasta missään. Katsoessaan taas menosuuntaansa musta naaras seisoikin hänen edessään ja Valhetassu perääntyi.
”Turha säikähtää,” naaras naurahti, mutta vakavoitui sitten. ”Haluatko tulla joukkoon, Valhetassu?”
”Mistä tiedät, että olen saanut oppilasnimeni?” Valhetassu kysyi hämmentyneenä.
”Näin sinut päivällä,” Hopea vastasi, vilkaisi pimeyteen ja jatkoi: ”Se harmaa naaras taitaa olla sinun mestarisi.”
Valhetassu ei sanonut mitään. *Sinut siis näin päivällä siellä Tuuliklaanin puolella.*
”Kysyn viimeisen kerran,” Hopea aloitti, jäänsiniset silmät välähtäen. ”Haluatko suureksi soturiksi, jota kaikki arvostaisivat?”
”Tietysti,” Valhetassu naukaisi. ”Olen mukana!”
”Loistavaa!” Hopea ilahtui ja heilautti pitkää häntäänsä. ”Tule, esittelen sinulle paikkoja.”
”Onko täälläkin rajat niin kuin järvellä?” Valhetassu kysyi.
”Ei tietenkään,” musta naaras hymähti. ”Näytän sinulle harjoituspaikat ja tapaat myös muutamia kissojakin.”
”Ai!” Valhetassu naukui ja meni Hopean vierelle. Nyt hän huomasi miten laiha hän oli. Hänellä oli kuitenkin voimakkaat lihakset ja kiiltävä, kaunis musta turkki.
”Sinua on vaikea huomata pimeydestä,” Valhetassu totesi. Hopea virnisti. ”Tämä turkki on hyvä etu varjoissa.”
Valhetassun niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän kuuli kivuliaan rääkäisyn. ”Mikä tuo oli?”
”Mikä? En minä kuullut mitään?” Hopea hämmentyi ja pysähtyi. Hän jäi hetkeksi kuuntelemaan, mutta jatkoi sitten matkaa.
”Minä kuulin huudon,” Valhetassu sanoi. Pian hän kuuli myös puhetta ja monen kissan hajut täyttivät ilman. Veren haju tukahdutti pian kaiken ympäriltä ja Valhetassua alkoi oksettamaan.
”Typerykset,” Hopea sihahti ja kääntyi katsomaan Valhetassua. ”Odota hetki!”
Musta naaras ryntäsi usvan läpi pimeyteen. Valhetassu nielaisi. Hän oli jäänyt yksin tuntemattomaan metsään. Kuului Hopean vihainen sihahdus ja pian kissojen puhe loppui. Hopea ilmestyi hieman myöhemmin takaisin.
”Noniin, jatketaan,” Hopea sanoi, pidätellen huokaustaan. ”Aina noita kirppusäkkejä saa torua!”
Valhetassu astui aukiolle ja hänen suunsa loksahti auki. Aukiolla oli niin paljon kissoja, enemmän mitä hän oli ajatellut.
”Katsokaa, mikä rääpäle!” joku joukosta huusi. Valhetassu kurtisti kulmiaan solvaukselle. Hopea astui Valhetassun ohitse ja katsoi kylmästi eteenpäin.
”Kukaan ei hauku tätä tulokasta, onko selvä?!” Hopea sähähti ja katsoi jokaista aukion kissaa. Kukaan ei sanonut mitään, kissat nyökkäsivät hyväksyvästi. Hopean luokse asteli hieman haalea kissa. Hän vilkaisi Valhetassua ja sitten Hopeaa.
”Onko tämä se kissa?” tulokas kysyi rahisevalla äänellä. Hopea nyökkäsi ja tulokas virnisti kellertävät silmät välähtäen.
”Tuonko hänet tänne?” tulokas kysyi hymyillen ilkeästi.
”Ei,” Hopea sanoi. ”Ei vielä, Valkokynsi.”
Valhtetassu katseli kolli, jonka tummanharmaassa turkissa oli valkeita raitoja. Hän vilkaisi suuren kollin kynsiä ja nielaisi. Ne olivat pitkät ja lumenvalkoiset, ja varmasti terävät.
”Tule, Valhetassu,” Hopea sanoi ja asteli Valkoraidan ohitse. ”Haluan esitellä sinulle erään kissan.”
Valhetassu seurasi aivan mustan naaraan kintereillä. Aukiolla olevien kissojen kylmät katseet saivat vilunväristykset kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin. Hopea johdatti Valhetassun aukion poikki kohti hieman muita paksumpaa puuta. Sen juurella istui ruskearaidallinen kolli. Hopea teki kunnioittavan eleen heidän pysähdyttyään kissan eteen. Valhetassu teki samoin. Hän ei tohtinut katsoa kollia silmiin.
”Tämäkö on se kissa, jota haluat kouluttaa?” kolli kysyi ja Valhetassu tunsi kollin halveksivan katseen turkissaan.
”Kyllä, tämä on se kissa,” Hopea sanoi, kuitenkin ylpeästi. ”Hänestä tulee suuri soturi!”
Kolli hymähti epäuskoisesti ja se sai Valhetassun nostamaan katseensa hänen silmiinsä. Häntä ei enää pelottanut, häntä vain ärsytti.
”Saa nähdä,” ruskea kolli sanoi. ”Hän vaikuttaa aika pelokkaalta.”
”Itse kyhjötät täällä puun suojassa,” Valhetassu jupisi ja katui sanojaan pikimiten. Ruskea kolli nousi seisomaan ja katsoi meripihkankeltaisilla silmillään Valhetassua.
”Minä teen mitä huvittaa,” kolli sanoi väläyttäen hampaansa uhkaavasti.
”Eli istut täällä, piilossa muilta? Onpa rohkeaa,” Valhetassu murahti. Hän ei voinut sietää niitä, jotka arvostelivat häntä eikä hän välittänyt enää ruskean kollin uhkaavasta olemuksesta.
”Minä en istu piilossa,” kolli sanoi, nyt vähän rauhallisemmin. ”Minä saan tehdä mitä huvittaa, koska en ole oppilas. Sinä kuitenkin olet, mutta en ihmettele, jos palaat kotiin jo tänä iltana.”
Valhetassu sähähti ja huitaisi varoittamatta kollia naamaan. Hopea katsoi vierestä, sinisissä silmissä välähtäen varoittava katse. Ruskea kolli pyyhkäisi tassullaan naamaansa tullutta haavaa, josta alkoi vuotaa verta. Hän alkoi nauraa.
”En olisi arvannut, että sinä uskaltaisit iskeä kyntesi minuun,” kolli sanoi, ylpeästi. ”Jo se, että väität vastaan ja solvaat on jo paljon. Tervetuloa Synkkään metsään, Valhetassu.”
”Mitä?” Valhetassu häkeltyi ja vilkaisi Hopeaa.
”Hän halusi testata sinua,” Hopea sanoi ja hymyili. ”Olet yksi harvoista, uhkarohkeakin, kun uskallat solvata ja väittää vastaan yhdelle arvostetuimmista kissoista Synkässä metsässä.”
”Kuka hän sitten on?” Valhetassu kääntyi katsomaan ruskeaa kollia, joka virnisti kylmästi.
”Minun nimeni on Tiikeritähti,” kolli kertoi ja Valhetassu joutui pinnistelemään, ettei hänen suunsa olisi loksahtanut auki ja jottei hänen turkkinsa olisi ponnahtanut pystyyn. Hän oli kuullut vähän, mutta tarpeeksi kuitenkin Tiikeritähden teoista ja kyvyistä emoltaan.
”Tule, Valhetassu,” Hopea sanoi ja kietoi häntänsä Valhetassun ympärille. ”Pääset yllättämään mestarisi aamulla.”
Valhetassu kulki Pakkastassun ja Tihkutassun sekä heidän mestariensa kanssa. He olivat menossa metsästämään suuren Tammen luokse. Sirppikynsi kulki joukon etunenässä. Valhetassun tassuja kipristeli jännitys, koska hän halusi jo päästä saalistamaan ja saamaan kiinni ensimmäisen saaliinsa. Ympärillä olevat hajut voimistuivat ja hän kykeni aistimaan monta hiirtä.
”Noniin,” Sirppikynsi sanoi ja kääntyi ympäri. Merilintu ja Valkomyrsky astelivat Sirppikynnen vierelle. ”Ensin teidän täytyy oppia metsästyksen perusteet.”
”Me päästään ihan oikeasti metsästämään!” Pakkastassu hihkui.
”Ja ensimmäisenä ohjeena,” Sirppikynsi murahti, ”Älkää melutko tai saaliit juoksevat kauas rerviireiltä ettekä löydä mitään.”
Pakkastassu hiljeni ja vilkaisi mestariaan, joka pudisti päätään hieman pettyneenä. Pakkastassu luimisti korviaan häpeissään. Valhetassu laski lohduttavasti häntänsä sisarensa selän päälle.
”Menkää omien mestarienne luokse,” Sirppikynsi ohjeisti ja viittoi Valhetassun luokseen. ”Noniin, katso mallia.”
Sirppikynsi kyyristyi ja lähti kulkemaan äänettömästi eteenpäin. Valhetassu virnisti ja teki samoin. Sirppikynsi näytti yllättyneeltä, kun Valhetassu toisti liikkeen virheettömästi ensimmäisellä kerrallaan.
”Hienoa, Valhetassu,” Sirppikynsi kehui. ”Osaatko paikantaa...”
”Tuolla vähän kauempana olevan oravan? Kyllä, kyllä osaan,” Valhetassu sanoi ja katsoi toiveikkaasti mestariaan, joka oli selvästi hämmentynyt.
”Huomaan, että osaat jo hyvin metsästyksen perusteita, mutta pyydän, älä keskeytä,” Sirppikynsi sanoi.
”A-anteeksi,” Valhetassu sanoi, häpeissään.
”Ei se haittaa,” Sirppikynsi naurahti. ”Olet taitava ja se on hyvä. Kokeile, jos saat oravan kiinni.”
Valhetassu nyökkäsi tomerasti ja lähti vaanimaan. Hän seurasi tuulen mukana tulevaa oravanhajua ja pysähtyi erään puun juurelle. Ruskea pörröhäntä oli pienen aukion keskellä kaivamassa maata. Valhetassu virnisti ja jatkoi etenemistään kohti oravaa. Hän piti pitkän häntänsä matalana, juuri ja juuri niin, ettei se osunut maahan ja Hopean opetusten ansiosta hän kykeni liikkumaan miltei ääneti. Orava ei aavistanut yhtään mitään. Valhetassu virnisti ja päästyään tarpeeksi hän loikkasi kynnet ojossa ruskean nisäkkään kimppuun. Orava vain vinkaisi hädissään tajutessaan kissan yllättäneen sen. Nopealla puraisulla Valhetassu katkaisi oravan kaulan ja kantoi tyytyväisenä sen mestarinsa luoke.
”Aivan loistava suoritus, Valhetassu!” Sirppikynsi sanoi ylpeänä. ”Sinusta tulee varmasti klaanin parhaita metsästäjiä!”
”Miten sinä muka sait sen ensimmäisellä kerralla kiinni?” Pakkastassu kivahti pettyneenä ja käveli kiukkua pihisten Valhetassun ohi suorana kohti leiriä. Naaraan vaalea turkki oli täynnä ruohonkorsia ja se oli muutenkin ihan sekaisin.
”Älkää välittäkö! Hän sai melkein yhden hiiren kiinni, mutta kompastuikin ja lensi päistikkaa pusikkoon,” Merilintu sanoi pahoillaan ja juoksi oppilaansa perään. ”Odota, Pakkastassu!”
”Ei hän ole koskaan noin pahasti kimpaantunut,” Tihkutassu sanoi ja vilkaisi veljeään. ”Onnea oravan johdosta, se näyttää herkulliselta!”
”Saitko sinä mitään?” Valhetassu kysyi, mutta Tihkutassu pudisti päätään.
”Tuuli vaihtoi suuntaansa ja se myyrä haistoi minut ennen kuin ehdin edes nousta pystyyn,” Tihkutassu sanoi. ”Mutta turha sitä on ajatella, se oli vasta ensimmäinen kerta kun yritin saalistaa, kyllä minä pian saan napattua jotain!”
”Hyvä asenne, veliseni,” Valhetassu sanoi ja tönäisi harmaata veljeään leikkisästi. Tihkutassu naurahti ja tönäisi takaisin.
”Noniin, palataanpa leiriin,” Sirppikynsi totesi ja asteli veljesten ohitse. ”Voit viedä saaliisi vaikka kunigattarille Tihkutassun kanssa. Ottakaa tuoresaaliskasasta vielä vaikkapa muutama hiiri oravan lisäksi. Sen jälkeen voitte syödä itse.”
Leiriin päästyään Tihkutassu lähti hakemaan muutaman pulskan hiiren samalla, kun Valhetassu meni jo edeltä pentutarhaan. Pesässä oli kolme kuningatarta; Kultahalla, Unikkoviiksi ja Täplätuuli. Täplätuulen nähdessään Valhetassun niskakarvat pörhistyivät. Mitä naaraalle oli oikein käynyt, kun hänen naamansa oli noin runneltu ja eloton häntä oli luonnottomassa asennossa maassa.
”Aah, nuori Valhetassu, astu peremmälle!” Täplätuuli sanoi kirkkaalla äänellä ja Valhetassu rauhoitti itsensä.
”Toin teille nappaamani oravan,” Valhetassu esitteli saalistaan.
”Vau! Onpa se iso, hieno ensimmäiseksi saaliiksi!” Kultahalla kehräsi. Valhetassun olo rentoutui saman tien. Kuningattaret olivat niin lämpimiä ja valoisia. Mutta Täplätuulen häntä kuitenkin vielä vähän karmi Valhetassua.
”Se halvaantui synnytyksessä,” Täplätuuli sanoi ja Valhetassu nosti katseensa Täplätuulen hännästä naaraan vihreisiin silmiin hieman järkyttyneenä. ”Se on vähän tiellä joskus, mutta ei se sinun kimppuusi hyökkää.”
”Ai… olen pahoillani,” Valhetassu sanoi ja astui lähemmäs. ”Että tuijotin sitä ja että se on halvantunut.”
”Ei se mitään,” Täplätuuli kehräsi, mutta iloisesta olemuksestaa huolimagtta hänen vihreissä silmissään paistoi tuskaa ja surua.
”Jos häntäsi on tiellä...” Valhetassu epäröi hetken ennen kuin jatkoi. ”Eikö olisi kannattavampaa poistaa se?”
Täplätuulen kasvoille tuli mietteliäs ilme. Naaras vilkaisi häntäänsä ja sitten Valhetassua. ”Idea ei ole huono, mutta minun pitää varmaankiin puhua Susitassulle vielä...”
”Tietysti! Sehän oli vain ehdotus!” Valhetassu sanoi, hieman hätiköiden. Hän ei haluaisi vaikuttaa sellaiselta, joka olisi valmis katkaisemaan kuningattaren hännän siltä seisomalta. Hän laski oravan Täplätuulen eteen. Tihkutassu ilmestyi sisälle pentutarhaan mukanaan kaksi suurta hiirtä, luultavasti koko tuoresaaliskasan suurimmat.
”Hei, Tihkutassu!” Täplätuuli ja Kultahalla tervehtivät yhteen ääneen ja pesässä ollut kolmas kuningatar, Unikkoviiksi, heräsi makeasti haukotellen.
”Saitko sinä nuo kiinni, Tihkutassu?” Unikkoviiksi kysyi uneliaasti ja haukotteli uudestaan. ”Heräsin yöllä jatkuvasti, anteeksi haukotteluni.”
”Ei, en saanut tänään mitään kiinni,” Tihkutassu pudisti päätään. Valhetassu katsahti veljeään. Tihkutassu oli muuttunut kovin paljon jo ensimmäisen päivän aikana, hän oli niin kohtelias ja hillitty -suurimmaksi osaksi siis. ”Valhetassu sai tosin tuon mehukkaan oravan.”
”Niinkö?” Unikkoviiksi kääntyi katsomaan valkomustaa kollia. ”Loistavaa! Hieno saalis, Valhetassu.”
”K-kiitos,” Valhetassu kiitti hämmentyneenä. Yhdestä saaliistaa niin kauhea kehuminen ja ylistys, tätäkö Hopea siis tarkoitti? Jo ensimmäisellä saalistuskerralla saaliin nappaaminen nostaisi muiden kissojen kunnioitusta häntä kohtaan?
”Menkäähän tekin nyt jo syömään,” Kultahalla hoputti. ”Teillä on varmasti nälkä, näen kyllä miten teidän silmänne vaeltavat koko ajan oravan suuntaan!”
”Ovatko he saaneet...” Unikkoviiksen lause keskeentyi leveän haukotuksen takia. ”luvat mestareiltaan?”
”Olemme kyllä ja olkaa hyvät,” Tihkutassu sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti kuningattarille.
”Kiitos, Valhetassu ja Tihkutassu,” kuningattaret sanoivat. Valhetassu poistui nopeasti pesästä ja suuntasi suoraan tuoresaaliskasalle. Hänen vatsansa kurni, että hänen olisi saatava ruokaa niin pian kuin suinkin. Tihkuatssu seurasi veljeään ihan hänen kintereillään.
”Jaetaanko tuo kyyhkynen?” Valhetassu kysyi ja nosti harmaan linnun leukojensa väliin.
”Oletko varma, että se riittää meille? Sinun vatsasi kurisee sen verran kovaa, että voisin luulla, että pystyisit syömään sen yksinkin!” Tihkutassu kiusoitteli.
”Hei!” Valhetassu naurahti ja tönäisi veljeään leikkisästi. ”En minä niin ahne ole!”
”Selvä selvä, uskotaan,” Tihkutassu sanoi epäuskovasti. ”Mennään tuonne, varjoon.”
Valhetassu laski kyyhkysen maahan ja oli juuri iskemässä hampaansa siihen, kun huomasi harmaan naaraan kolmen pennun kanssa hieman kauempana.
”Hei, Tihkutassu!” Valhetassu kuiskasi pitäen katseensa koko ajan naaraassa. ”Emme vieneet ruokaa hänelle.”
”Tuo on Kolibri,” Tihkutassu sanoi samalla kun söi kyyhkystä. ”Hän söi äsken täällä ulkona. Häneltä ei tule maitoa pennuilleen, kaksijalat kuulemma tekivät jotakin.”
”Kamalaa,” Valhetassu sanoi ja huomasi kirkkaan oranssi kollin menevän naaraan ja pentujen luokse. ”Onko Tulikukka heidän isänsä?”
”Tulikukka? Sen yhden parantajan pentuko?” Tihkutassu nosti katseensa ruuasta ja nyökkäsi. ”Näemmä. Eivät pennut kai muuten olisi noin innoissaan.”
”Niin,” Valhetassu mumisi. ”Oletko miettinyt, jos joskus hankkisit itse perheen?”
”Ehkä,” Tihkutassu sanoi. ”Haluan kyllä keskittyä nyt koulutukseen ja sitten soturina vasta miettiä kumppanin hankkimista. Pentuja en halua nyt ajatella yhtään kumppanin hankkimista enempää.”
”Minä haluaisin tulevaisuudessa saada pentuja,” Valhetassu totesi ja katseli pentujen ja niiden vanhempien iloisia hymyjä ja kirkkaita katseita.
”Kannattaa löytää ensin joku naaras kumppaniksi,” Tihkutassu mutisi ja työnsi loput kyyhkysestä Valhetassun eteen. ”Syö sinä loput, menen etsimään mestarini. Haluan oppia taisteluliikkeitä.”
Valhetassu vilkaisi kyyhkystä ja sitten jo kaukana juoksevaa veljeään. *Hän ei taida olla innoissaan perheen perustamisesta. Hän haluaa kai olla vain hyvä soturi… *
Valhetassu muisti Hopean ja hänen kertomansa. Täällä tehdään järven parhaat soturit. Miksi istten Tihkutassu ei ollut siellä, jos hän halusi olla hyvä soturi? Ehkä hän oli vain kauempana ja toisten kissojen koulutettavana... Vai oliko Valhetassusta määrä tulla veljeään parempi soturi?