// VAROITUS, tarina sisältää väkivaltaa ja taistelua!!
Taivaan pilvetön kirkkaus, maata peittävä kaunis lumihanki ja kissojen iloinen puheensorina saivat väkisinkin Valvetassun hyvälle tuulelle. Hän ei uskonut minkään voivan pilata hänen mielentilaansa sinä päivänä, sillä vaikka pelko Kirjotassusta ja Vesitassusta häälyi hänen mielensä nurkassa kuin peto valmiina hyökkäämään avuttoman saaliin kimppuun, tieto tulevasta tapahtumasta voitti joka kerta kauhun.
Kuusihäntä oli vain hetkeä aikaisemmin loikkinut ylpeys koko kehostaan huokuen oppilaansa luokse ja ennen kuin Valvetassu oli ehtinyt kysyä mitään, oli ruskea kolli jo aloittanut innokkaan puhumisen. Valvetassulta oli kestänyt hetki tajuta, mitä hänen mestarinsa koetti hänelle sanoa ja kun hän vihdoin oli ymmärtänyt, hän ei saanut hymyään ja jännitystään millään hyytymään, ei vaikka joutuisi viettämään koko päivän Kirjotassun ja Vesitassun kanssa.
Valvetassu halusi kertoa uutiset heti veljelleen Harhatassulle, joka oli kadonnut jälleen johonkin partioon tekemisen puutteen takia. Joten koska naaras ei löytänyt veljeään, hän päätti etsiä toisen rakkaan ja erittäin tärkeän kollin tassuihinsa, eikä aikaakaan kun hän jo roikkui punaisessa hännässä kiinni.
Punahäntä kääntyi hämmästyneenä, mutta hänen sinertävänharmaisiin silmiin syttyi iloisen veikeä pilke, kun hän tajusi hännässäroikkujan henkilöllisyyden. Hymyillen hän kääntyi Valvetassun puoleen ja istahti maahan saatuaan häntänsä ensiksi vapaaksi. "Oletpas sinä iloinen tänään."
"Niin olenkin!" Valvetassu hihkaisi kuin pentu ja läimäytti sitten nolostuksissaan häntänsä suunsa eteen tajutessaan pentumaisuutensa. "Minusta tulee soturi."
"Soturi?" Punahännän silmät syttyivät entistä kirkkaammiksi. "Tänään? Oikeastiko?"
Valvetassu nyökäytteli päätään ja koetti hillitä haluaan kiljua ja loikkia ympäri leiriä. Hänestä tosiaan tulisi soturi, ja mikä parasta hänestä tulisi sellainen ennen Kirjotassua tai Vesitassua! "Joo, tänään! Kuusihäntä sanoi minulle tänään, että Yötähti sanoi hänelle aiemmin tänään, että minusta ja Harhatassusta tulee sotureita tänään auringonlaskun aikaan!"
Punahäntä naureskeli hetken ajan Valvetassun monnimutkikkaalle lauseelle, kunnes rauhoittui ja nuolaisi lempeästi hiekanvärisen naaraan korvaa. "Onnea! Sinä todellakin ansaitset soturinimesi! Olet selvinnyt vaikka mistä, ketustakin jopa!"
"Minä menetin tajuni", Valvetassu huomautti häntäänsä ilmassa näpäyttäen, "ja ilman sinua olisin vuotanut metsään kuiviin."
Punahäntä hymyili. "Olit silti urhea."
"Kiitos", Valvetassu naukaisi hiljaa ja tunsi sisällään vihlovaa omatunnontuskaa. Punahäntä – kolli, jota naaras rakasti syvästi – ei tiennyt totuutta. Ainoastaan Ruskalehti tiesi totuuden, tietenkin Valvetassun sekä Kirjotassun ja Vesitassun lisäksi.
"Ajattelitko kertoa Harhatassulle?" Punahäntä kysyi ja katkaisi hetkellisen hiljaisuuden, joka oli heidän välilleen langennut.
"Kunhan olen ensin löytänyt hänet", Valvetassu sanoi vilkaisten nopeasti ympärilleen vain harmistuakseen, sillä Harhatassua ei vieläkään näkynyt. "Lähtikö hän taas partioon?"
Punahäntä nyökäytti valkeaa päätään. "Kuulin Ruskaturkin katoamisesta. Harhatassu on alkanut korvaamaan oppitunteja partiokäynneillä."
"Kohta hänen ei enää tarvitse korvata oppitunteja yhtään millään", Valvetassu sanoi naurahtaen ja vakavoitui, kun hänen katseensa pysähtyi Lieskatassuun, joka istuskeli siniharmaan kollin vierellä. Lieskatassun koko olemuksesta huokui suru ja tuska, eikä tarvinnut olla edes hyvä havaitsemaan toisten tunteita huomatakseen sen.
"Anteeksi, käyn Lieskatassun luona", Valvetassu naukaisi pahoittelevasti Punahännälle, joka vain heilautti häntäänsä merkiksi siitä, ettei naaraan lähtö haittaisi. Kiitollisen hymyn väläytettyään kollille Valvetassu loikki myrskyklaanilaista kohti. Hän tykkäsi auttaa ja lohduttaa muita ja tiesi olevansa siinä hyvä, aivan toista maata kuin taistelussa. Muiden tunteiden havaitseminen oli aina ollut naaraalle helppoa.
Valvetassu hidasti vauhtiaan päästyään lähemmäksi Lieskatassua, sekä siniharmaata kollia ja ennen kuin hän sanoi mitään, hän madalsi hiukan päätään kuin nöyrtymisen merkiksi. "Onko kaikki hyvin?"
Lieskatassu vilkaisi vierellään istuvaa kollia ennen kuin ravisti lähes eleettömästi päätään ja laski katseensa maahan. Vaikka Valvetassu oli vasta tavannut valkeaharmaan kollin, tuo oli hänen mielestään pelottavan paikoillaan ja hiljainen – kuin horrokseen vaipunut.
"Mitä ikinä onkaan tapahtunut, olen kamalan pahoillani", Valvetassu sanoi ääni hiljaisena ja rauhallisena, mutta silti siitä huokui lempeys ja myötätunto. "Se ei ole sinun vikasi."
Lieskatassu kohotti hiukan päätään, silmät pelkkää sumeaa surua. "Hän lähti. Minun olisi pitänyt huomata, ettei hänellä ollut hyvä olla täällä."
Valvetassu luimisti korviaan. Lieskatassun ääni oli täynnä sydäntä raapivaa tuskaa ja ajatuksia sumentavaa surua, ja naaras itsekin tuli surulliseksi. "Se ei ollut sinun vikasi, ei se ollut. Missä ikinä hän nyt onkaan, hän on onnellinen."
"Mutta minä en", Lieskatassu kuiskasi, ja Valvetassu kuuli hänen äänestään anomista, tukahdutettua toivoa.
"Hän haluaisi sinun olevan onnellinen", Valvetassu sanoi. "Hän ei ole kokonaan poissa. Hän on tuolla jossain, elossa, ja onnellisena, ja minä tiedän hänen toivovan ja rukoilevan, että sinäkin olisit onnellinen. Et sen takia, että hän lähti ja jätti sinut yksin, vaan sen takia, että hänkin on onnellinen ja paremmassa paikassa. Sure hänen lähtöään, mutta iloitse hänen parempaa oloaan."
Lieskatassu ei sanonut mitään, mutta hän katsoi Valvetassua suu raollaan ja jotain silmissä pilkahtaen. Siniharmaa, hiljaa ollut kolli kietoi häntänsä veljellisesti ja lämpimästi toisen kollin hännän ympärille. Valvetassu tiesi, että hänen pitäisi lähteä ja jättää kaksikko yksin omaan rauhaansa, joten hän kääntyi ja loikki tiehensä.
Vaikka Lieskatassun tuskaisan surullinen olemus oli tuonut Valvetassunkin mielentilaan surua, se katosi heti hänen muistaessaan tulevat nimitysmenot, jotka saivat hänet monilla eri tavoilla iloiseksi. Soturina hän oli ylempiarvoinen kuin Kirjotassu ja Vesitassu, eikä hänen tarvitsisi enää pelätä heitä yhtä paljon. He olivat vain kaksi hassua ja nuorta oppilasta, jotka vain sattuivat olemaan hieman erilaisia ja jotka varmasti muuttuisivat järkevimmiksi päästessään itsekin sotureiksi. Tai niin Valvetassu ainakin toivoi.
Naaras ei huomannut lähteneensä kohti leirin sisäänkäyntiä ennen kuin törmäsi pehmeään turkkiin ja olisi kaatunut maahan, ellei joku olisi tarttunut hänen niskakarvoista kiinni. Kun Valvetassu kohotti katseensa, hänen kasvoilleen levisi suuri ja leveä hymy. "Ruskalehti!"
Oranssi soturinaaras päästi kehräyksen päästäessään irti Valvetassusta. "Miksi olet noin ajatuksissasi?"
"Minusta ja Harhatassusta tulee sotureita!" Valvetassu hihkaisi pystymättä pitämään tietoa sisällään enää hetkeäkään ja heilautti häntäänsä laajassa kaaressa. "Vieläpä tänään!"
"Sehän on mahtavaa!" Ruskalehti sanoi ja tuntui olevan vilpittömästi iloinen ystävänsä puolesta. "Sitten voimme nukkua samassa pesässä! Ja saalistaa yhdessä ja voimme kouluttaa oppilaita ja tehdä kaikkea hauskaa sotureina!"
Valvetassu täyttyi niin syvästä ja suuresta onnesta, ettei hän pystynyt uskomaan sitä todeksi. Hän saisi todellakin viettää enemmän aikaa Ruskalehden seurassa, kunhan hänestä tulisi soturi. "Minä tiedän. En malta odottaa."
"Mitä et malta odottaa?" kuului Valvetassulle erittäin tuttu ääni hänen vierestään, ja naaras kääntyi entistä innostuneempana kohti veljeään.
"Meistä tulee sotureita", hän kertoi nopeasti, jääden odottamaan jännittyneenä Harhatassun reaktiota.
Valkea, ruskeatäpläinen kolli avasi suunsa kuin olisi kuullut jotain järkyttävää ja hänen harmahtavat silmät olivat niin ammollaan, että Valvetassu pelkäsi niiden putoavan kohta kollin päästä. Harhatassu oli täysin jähmettynyt, edes hänen hännänpäänsä tai viiksikarvansa eivät liikkuneet.
"Sotureita?" Harhatassu kähisi ihmeissään. "Milloin? Mutta enhän minä ole edes käynyt oppitunneilla vähään aikaan."
"Tänään", Valvetassu naukui ja läppäisi hännällään veljensä kylkeä. "Senkin höpsö, se ei haittaa mitään. Yötähden mukaan olet aivan tarpeeksi hyvä soturiksi. Kuusihäntä kertoi myös, että Sammalturkki suostui valvomaan sinun saalistusretkeäsi ja arvioimaan taitosi."
Harhatassun silmiin syttyi kiitollisuuden ja ilon pilke. "Oikeasti? Mahtavaa! Milloin teemme saalistustestin?"
"Sitten kun haluamme. Vaikkapa nyt, käykö se sinulle?"
"Todellakin!"
Valvetassu kehräsi hiljaa. "Käydään etsimässä Kuusihäntä ja Sammalturkki."
Kun Valvetassu seuraavan kerran palasi leiriin, hänellä oli suussaan kolme kalaa, sekä yksi erityisen pulska hiiri. Hän oli aina ollut taitavampi saalistamaan kalaa, kuin maan päällä liikkuvia jyrsijöitä, joten hän oli heti ensimmäiseksi loikkinut järven luokse ja vaikka hän olisikin halunnut jäädä ihastelemaan lumoavia maisemia, hän oli pakottanut itsensä saalistamaan. Pelottavinta siinä kaikessa oli tarkkailevan Kuusihännän tiedostaminen, mikä oli saanut Valvetassun hermostumaan väkisinkin.
Sillä hetkellä kun Valvetassu pudotti saaliinsa tuoresaaliskasaan, Harhatassu loikki leiriin väsyneen, mutta iloisen oloisena. Hänen suustaan roikkui kottarainen, pari hiirtä, sekä myyrä, jotka hän laski hengästyneenä kasaan muun riistan sekaan. Suu raollaan hän kohotti katseensa siskoonsa. "Huhhuh, se oli rankkaa."
"Sait hyvin saalista", Valvetassu huomautti ja nyökäytti päätään kohti riistaa, jonka Harhatassu oli juuri tuonut. "Monipuolisemmin kuin minä. Sain muutaman kalan, sekä yhden hiiren."
"Hyvinhän se sitten meni", Harhatassu sanoi ja istahti maahan sukimaan turkkiaan. Hän jatkoi puhumistaan vasta, kun oli saanut toisen lonkkansa siistityksi. "Näitkö kertaakaan Kuusihäntää?"
Valvetassu pudisteli päätään ja istahti myöskin. "En, näitkö sinä Sammalturkkia?"
"Ehkä vilaukselta. Ja olen varma, että haistoin hänet", Harhatassu sanoi ylpeilevänä, mutta hänen kasvoillaan oli kujeilevan leikkisä virne. "Autatko sukimaan turkkini niin minä suin sitten sinun?"
"Käy hyvin", Valvetassu naukaisi ja siirtyi lähemmäs veljeään. "En halua näyttää ihan likaiselta ja sotkuiselta nimitysmenoissa."
Sisarukset sukivat toistensa turkit puhtaiksi ja siisteiksi, eikä Valvetassu ollut pitkään aikaan tuntenut itseään niin läheiseksi veljensä kanssa. Sen jälkeen kun Harhatassu oli alkanut kaveerata Vesitassun kanssa, hän oli unohtanut Valvetassun lähes täysin, eivätkä he olleet viettäneet aikaa yhtä paljon yhdessä kuin pentuina ja oppilasaikojensa alussa – ja syynä oli tietenkin ollut Vesitassu. Se julma, harmaansävyinen kolli oli vienyt Valvetassulta niin paljon ja antanut tilalle pelkkää pelkoa ja kipua, eikä naaras aikonut antaa sellaisen enää tapahtua. Hän oli päättänyt näyttää Vesitassulle, ettei tuo hallinnut häntä, eikä tulisi koskaan hallitsemaankaan.
Ilta hiipi paikalle vaivihkaa sillä aikaa, kun Valvetassu ja Harhatassu istuskelivat jännittyneinä leirin sivulla ja tarkkailen muiden puuhia. Lopulta Yötähti ilmestyi pesästään, loikkasi sujuvasti Virtakivelle ja ennen kuin kumpikaan sisaruksista ehti nousta ylös, kailotti musta kollipäällikkö kutsuhuudon.
Kissoja tuli paikalle leirin kaikista mahdollisista koloista ja varjoista, ja aukio täyttyi yllättävän nopeasti. Valvetassu ei ollut koskaan nähnyt leirin olevan niin täynnä kissoja kuin se oli nyt ja häneltä jopa kesti hetki muistaa, että Jokiklaanin lisäksi Myrskyklaanikin oli paikalla. Molemmat klaanit olivat pääasiassa omissa ryhmissään, mutta oli myös niitä muutamia, jotka istuivat toisen klaanin jäsenten vierellä ja juttelivat heille tuttavallisesti. Valvetassu päätti sillä hetkellä, että tutustuisi myrskyklaanilaisiin paremmin heti, kun saisi seuraavan auringonnousun jälkeen puhua.
Yötähti tarkkaili klaanikissoja ylhäältä huonoryhtisenä kuten aina ja tuntui tahallaan pitävän muita jännityksessä. Lopulta hän kohotti hiukan päätään ja avasi suunsa, ja kun hän puhui, Valvetassu luuli pyörtyvänsä jännityksestä.
"On aika nimittää Jokiklaanille kaksi uutta ja nuorta soturia!" Yötähti puhui voimakkaalla ja vakaalla äänellä ja hänen suurten silmiensä katse pysähtyi Valvetassuun ja Harhatassuun. "Valvetassu ja Harhatassu, tuletteko tänne eteen?"
Valvetassu vilkaisi nopealla, hermostuneisuutta välittävällä liikkeellä Harhatassua, joka nyökäytti päätään rohkaisevasti. He lähtivät kylki kyljessä pujottelemaan muiden kissojen välistä Virtakiven juurelle. Kun Valvetassu katsoi ympärilleen, hän huomasi jokaisen tuijottavan häntä ja Harhatassua, mikä vain sai naaraan jännittämään entistä enemmän. Kuusihäntä istui edessä, hymyillen ylpeänä ja kannustavana. Punahäntä istuskeli vain parin hännänmitan päässä ruskeasta soturista ja hänen onnellinen katseensa sai Valvetassun rauhoittumaan ja vetämään syvään henkeä. Hiekanvärinen naaras koetti olla katsomatta vähääkään Vesitassun suuntaan, mutta tuon violetit silmät hehkuivat hänen näköpiirinsä nurkassa ja heti kääntyessään kohti valkoharmaata kollia, hän tiesi sen olevan virhe. Kollin mustajuovikas naama oli inhottavassa virneessä ja hänen silmänsä kipinöivät. Valvetassu ei osannut sanoa, oliko se pahantahtoisuutta vai raivoa vaiko sittenkin molempia.
Sitten Yötähti puhui jälleen, ja Valvetassu repi katseensa Vesitassusta puistatusten saattelemana. "Minä, Yötähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on heidän vuoronsa tulla sotureiksi."
Täydellinen hiljaisuus laskeutui leirin ylle, kun Yötähti piti taukoa ja loikkasi alas kahden jännittyneen oppilaan eteen. Valvetassu koetti pitää katseensa rauhallisena vääntelemällä hännänpäätään, mutta epäili silmiensä olevan kuitenkin täynnä hermostuneisuutta. Harhatassu hänen vierellään vaikutti puolestaan tyyneltä ja itsevarmalta, vaikka hyvin varmasti hänenkin sisällään riehui jännitys – sekä innostus.
"Valvetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa oman henkesi uhalla?"
"Lupaan", Valvetassu sanoi ja kuuli äänensä värisevän. Hän rukoili mielessään, etteivät muut luulisi sitä epävarmuudeksi tai pelkuruudeksi.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi", Yötähti sanoi kuuluvasti ja piti katseensa tiiviisti Valvetassussa. "Valvetassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Valveunena. Tähtiklaani kunnioittaa sinun myötätuntoasi toisia kohtaan sekä urheuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi."
Jos Valveuni ei olisi nähnyt niin montaa kertaa soturiseremoniaa, hän ei todellakaan olisi tiennyt mitä tehdä seuraavaksi. Yötähti kumartui eteenpäin, ja naaras tunsi hänen lämpimän hengityksensä, kun päällikkö kosketti hänen päälakeaan. Valveuni ojentui eteenpäin koettaen olla mahdollisimman kunnioittava nuolaistessaan Yötähden mustaa lapaa.
Yötähden ei tarvinnut edes suoristautua paljoa, sillä hänen ryhtinsä oli muutenkin huono, ja kääntyi sitten kohti Harhatassua, joka selvästi pystyi vain vaivoin pidättelemään itseään hyppimästä. "Harhatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa oman henkesi uhalla?"
"Lupaan", Harhatassun ääni oli selkeä, joskin hieman korkea jännityksestä.
"Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Harhatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Harhanäkynä. Tähtiklaani kunnioittaa sinun suurta rohkeuttasi ja itsevarmuuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi."
Kuten Yötähti oli tehnyt Valveunellekin, hän kumartui eteenpäin ja kosketti hellästi Harhanäyn päälakea. Samalla kun Harhanäky liikahti nuolaistakseen päällikön lapaa, Valveuni näki liikettä silmäkulmastaan ja kääntäessään päätään hän näki Vesitassun siirtyneen lähemmäs. Hiukan ihmeissään, mutta tohtimatta kiinnittää asiaan enempää huomiota, hän kääntyi katsomaan veljeään. Harhanäky ehti vain hipaista Yötähden lapaa, kun harmahtavanvalkea välähdys osui hänen kylkeensä ja heitti hänet maahan.
Valveuni ei aluksi tajunnut mikä valkomusta pyörre oli ennen kuin hän näki välähdyksen violetista.
"EI!" Valveuni huusi ja loikki kohti pyörrettä. "PÄÄSTÄ IRTI HÄNESTÄ SENKIN SAASTAINEN VARIKSENRUOKA!"
Pyörre pysähtyi kahdeksi hahmoksi, joista toinen seisoi toisen päällä ja toinen makasi maassa. Kissajoukon lävitse kulki hämmästyneen pelästynyt henkäys kaikkien tajutessa, että maassa makaava verinen, vain hieman liikkuva hahmo oli Harhanäky ja tuon päällä seisova lihaksikas hopeahahmo Vesitassu, jonka silmistä loisti yhtä aikaa sekä nautintoa, riemua että raivoa.
"Vesitassu, mitä sinä teet?" Yötähti kysyi varoittavalla ja tiukalla äänellä ja käveli lähemmäs.
Vesitassu heilautti nopeasti häntäänsä ja näytti Yötähdelle hampaitaan. "Älä tule lähemmäs, kirppusäkki, tai uusi soturinne menehtyy erittäin tuskallisella tavalla."
Yötähti pysähtyi silmät vihaa leiskuen. Valveuni oli jo hyökkäämässä Vesitassun kimppuun, mutta aivan kuin Vesitassu olisi aavistanut sen. Kolli heitti ilkeän vilkaisun naaraaseen, tarttui Harhanäyn niskasta kiinni ja loikkasi Virtakivelle. Vasta siinä vaiheessa Valveuni ymmärsi, että tuo oli vahva, liiankin vahva ikäisekseen. Millään klaanien harjoituksilla kollista ei olisi voinut tulla noin vahvaa, joten mitä ihmettä hän oli tehnyt?
Vesitassu laski Virtakiven päälle Harhanäyn ja seisoi puoliksi tuon päällä katsellessaan kahta klaania, jotka olivat levittäytyneet hänen alapuolelleen. Kukaan ei uskaltanut tehdä tai sanoa mitään, vaan jokainen kuunteli uteliaina ja kauhuissaan, mitä kolli mahtoi sanoa.
"Tervehdys, jokiklaanilaiset ja myrskyklaanilaiset", Vesitassu naukui mairealla äänellä ja väläytteli hampaitaan. "Mukava ilta tänään, eikös vain? Taivas on kauniin värinen, on mukavan viileää, lumihanki loistaa nousevan kuun valossa ja maa on värjääntynyt verestä. Parempaa ei voisi olla."
Kukaan ei sanonut mitään, vaan jokainen tuijotti lähinnä vihaisena Vesitassua.
"Noh, älkää olko noin tylsiä. Minulla on ainakin ollut hauskaa, ja kyllä teilläkin pitäisi olla", harmaavalkea kolli totesi ja näytti pelottavan suurelta seistessään kaikkien yläpuolella. "Tärkeintä on, että kuuntelette. Minulla on ilmoitusasiaa."
"Me emme kuuntele sinua!" tummanruskea soturi Havukynsi huusi kissojen keskeltä niskakarvat uhmakkaasti pystyssä. "Meitä on enemmän! Voittaisimme sinut helposti!"
"Niinkö luulet?" Vesitassu kysyi pää kallellaan kuin viattomalla pennulla, ja kun Harhanäky vinkaisi voimattomana, kaikki tajusivat Vesitassun viiltäneen tätä. "Olen taistellut koirien kanssa. Olen voittanut koiria. Olen repinyt niiden silmät ja korvat irti, katkaissut niiden häntiä, syönyt niiden lihaa."
Yksi kuningattarista, Kaislasydän, astui eteenpäin. "Et sinä pystyisi tappamaan ketään. Me olemme sinun klaanitovereitasi ja ystäviäsi, Harhanäky on ystäväsi."
"Klaanitovereita? Ystäviä? Ette te merkitse minulle mitään", Vesitassu tuhahti silmiään pyöräyttäen. "Ei siskonikaan merkinnyt minulle mitään, siksi minä hänet tapoinkin."
"Sinä tapoit Piiskupennun? Mutta sinähän olit vasta pentu silloin, ja hän oli siskoasi!" Yötähti huudahti kauhuissaan, ja Valvetassu näki tämän pään sisällä liikkuvan suunnitelmia Harhanäyn pelastamiseksi.
"Niin? Hän oli ärsyttävä, joten uhrasin hänet mäyrälle. Lopulta vanhempamme tulivat ja häätivät mäyrän, joten jouduin viimeistelemään Piiskupennun itse."
Kauhunhenkäys kulki jälleen kissajoukon lävitse. Suurin osa oli liian jähmettyneitä puhuakseen tai edes liikkuakseen.
Vesitassun katse laskeutui suoraan Valveuneen, joka tunsi niin suurta vihaa, että oli jälleen hyppäämässä Vesitassun kimppuun. "Valveuni, saat vihdoin luvan kertoa kaiken. Kerro salaisuutesi ja paljasta minut."
Nyt kaikkien katseet olivat Valveunessa, joka nieleskeli tietämättä mitä tehdä. Hän halusi kertoa, vaikka kaikki tiesivät jo Vesitassun todellisen luonnon, mutta hän ei halunnut kaikkien tietävän hänen pitäneen koko jutun salassa. Hän ei halunnut nähdä paheksuvia ja pettyneitä katseita itseensä suunnattuina. Kaikki varmasti ajattelisivat, että hän olisi voinut kertomalla totuuden estää tätä kaikkea tapahtumasta.
"Kerro heille!" Vesitassu sähähti ja viilsi jälleen HArhanäkyä niin, että ruskeatäpläinen kolli ulvahti kovempaa kuin edellisellä kerralla. Ääni sai Valveunen säpsähtämään ja luimistamaan korviaan.
"Kimppuuni ei hyökännyt kettu, vaan Vesitassu", Valveuni kuiskasi hiljaa, ja vain lähellä olevat kuulivat hänen heikot sanansa.
"Mitä? Ei kuulu, kovempaa!" Vesitassu raapaisi jälleen Harhanäkyä.
"Vesitassu se hyökkäsi kimppuuni, eikä kettu!" Valveuni sähähti tuijottaen Vesitassua. "Sinä saasta, minun olisi pitänyt tappaa sinut jo kauan sitten."
Vesitassu nauroi julmaa, huvittunutta naurua. "Tappaa minut? Olet liian heikko sellaiseen. Tappaminen ei ole sinun juttusi."
"Vesitassu, Havukynsi on oikeassa. Meitä on paljon enemmän ja voisimme voittaa sinut helposti. Päästä irti Harhanäystä ja lähde heti, tai hyökkäämme", Yötähti puhui vihaa tihkuvalla, mutta tasaisella äänellä. "Vesitassu, päästä irti. Nyt."
"Nytkö? Okei", Vesitassu naukaisi, "ota ihan rauhallisesti. Päästän kyllä irti. Hetkinen."
Kukaan ei ehtinyt tehdä mitään, ei edes räpäyttää silmiään, niin nopea Vesitassun liike oli. Kolli viilsi kynnet välähtäen Harhanäyn vatsaa, repäisi viillon leveämmäksi tassuillaan ja tallasi takajaloillaan kollin päätä ennen kuin pyöräytti Harhanäyn alas kiveltä.
Sekä Jokiklaanin että Myrskyklaanin parantaja syöksyivät Aurinkohännän kanssa Harhanäyn luokse ja koettivat samalla peittää näkyä pennuilta ja nuorilta oppilailta, mutta Valveuni oli juuri sellaisessa kohdassa, josta hän näki liiankin hyvin.
Harhanäystä ei ollut jäljellä mitään muuta kuin verinen, hieman valkoruskea kasa. Hänen vatsansa viillon sisältä roikkui sisäelimiä ja pää oli aivan murskana, eikä Valveuni pystynyt katsomaan sitä. Hän kääntyi kohti Vesitassua ja loikkasi kivelle koettaen heittää kollin alas, mutta onnistui vain itse melkein horjahtamaan. Vesitassu virnuili hänelle ja väisti iskua, jonka naaras tähtäsi tämän tassuihin. Mutta kolli ei tajunnut, ettei onnistuminen ollut edes Valveunen tavoitteena ja että se oli pelkkä harhautus, jonka avulla naaras onnistui viiltämään mustajuovikkaita kasvoja.
Vesitassu sähähti ja ravisti päätään. Viha leimusi hänen silmissään, kun hän kumartui edemmäs kohti Valveunta. "Älä luulekaan voittavasi minua, surkimus." Vesitassun tarvitsi vain lyödä kynnet esillä Valveunen kylkeä pudottaakseen tämän, ja Valveuni tunsi ilman poistuvan keuhkoistaan, kun hän putosi kylki edellä maahan, eikä hän pystynyt hetkeen liikkumaan tai edes avaamaan silmiään.
"Älkää kutsuko minua enää Vesitassuksi, se on pienten oppilaiden nimi!" Vesitassun ääni kailotti Valveunen yläpuolella. "Tästä lähtien minä olen Vesikauhu – luopio, joka kulkee klaanien reviirillä antaen klaanilaisille samanlaisen kohtalon, kuten Piiskupennulle, Harhanäylle ja Ruskaturkille. Saatte nukkua yönne peläten, kulkea reviirillänne peläten, elää peläten ja kauhu sydämissänne asustaen. Saatte elää lopun elämästänne tähtiä katsellen ja Tähtiklaanilta apua ja armoa rukoillen, vaikka todellisuudessa tulette ryömimään edessäni ja pyytämään minulta armoa, sillä Tähtiklaanista ette tule sitä saamaan."
Valveuni kuuli, kuinka sekasorto valtasi aukion, mutta sen lisäksi hän kuuli jonkun – luultavasti Vesikauhun – loikkaavan maahan ja jolkuttelevan pois leiristä, kadoten iltahämärään. Naaras raotti varovaisesti silmiään ja nousi hiukan ylös tuntien kuitenkin vain viiltävää kipua kyljessä, johon Vesikauhu oli raapaissut. Valveunen päässä äskeiset tapahtumat pyörivät uudelleen ja uudelleen ja hän tuijotti tyhjästi pimeää leirin seinämää, kunnes näki jotain, mikä sai hänet hengittämään nopeammin ja pelokkaammin.
Leirin varjoissa välkkyivät jäätävän julmat, mutta kirkkaat oranssit silmät, jotka olivat kaiketi tarkkailleet jokaista tapahtumaa.