Pakkastassu oli päässyt erittäin hyvin mukaan ja jyvälle Synkän metsän koulutukseen. Hopeaviilto antoi sillon tällöin outoja katseita mustalle myrskyklaanilaiselle, mutta Valhetassu piti huolen, että tuuliklaanilainen naaras pitäisi terävät kyntensä erossa Pakkastassusta. Valhetassu itse tunsi entisen mentorinsa katseen turkissaan toisinaan. Se ei ollut enää polttava ja tarkkaileva, enemmänkin mietteliäs ja suojeleva. Valhetassu oli nuorena oppilaana ihastunut täyttä päätä tuohon Tuuliklaanin soturiin, ja yhä läikällisen kollin sydän pamppaili, kun hän katsoi kaunista mustaa naarasta. Tunne hiipui kyllä koko ajan, sillä Hopeaviilto oli käyttänyt Valhetassun nuoruutta ja tietämättömyyttä hyväkseen takoessaan Synkän metsän kissojen klaanit puhdistavan ideologian hänen päähänsä. Pakkastassu toi toisinaan samantapaisen sydämen pamppailun Valhetassun rintaan, mutta oppilas sivuutti sen ja koki sen olevan vain mestarin ja oppilaan välistä kiintymystä toisiinsa. Valhetassun mestari Valkoviiksi oli pitänyt oppilaalleen viimeisen arvioinnin ja oli kehunut Valhetassun suorituneen koulutuksestaan ehkä parhaiten kuin kukaan muu Valkoviiksen elinaikana. Tietysti. Olihan Valhetassulla haukan vaistot ja hyvin taitavan tuuliklaanilaisen sekä myrskyklaanilaisen soturin antama koulutus. Veriklaanilaistaustaiset olivat myös jakaneet uniikit liikkeensä Valhetassulle. Valhetassu oli viimeisten kuiden aikana kartuttanut itselleen suuret lihakset, jotka paistoivat hänen kehostaan selvästi esille. Hän oli myös opetellut uimaan, jonka ansiosta Jokiklaanin tai muut uimataitoiset kissat eivät pääsisi niskan päälle taisteluissa. Valhetassu oli saanut kuiden aikana myös hurjasti kokoa. Lähes jokainen kissa jäi hänen koostaan pienemmäksi, mutta ei hän suurin kuitenkaan ollut. Mustaläikikäs kolli istuskeli tutulla paikallaan korkean kallion päällä katsellen Synkän metsän koulutettavia kissoja. Toisinaan Valhetassu itse kouluttautui tai sitten opetti Pakkastassua. "Valhetassu", aivan uusi ääni kutsui myrskyklaanilaista ja kolli käänsi katseensa puhujaan. Kissa oli mustavalkoinen ja hyvin arpinen naaras, jolla oli hyvin kirkkaat siniset silmät. "Kuka olet?" Valhetassu kysyi naaraalta. Tämä kissa oli selvästi Synkän metsän asukas jokaisena hetkenään. "Nimeni on Susikorva", naaras kertoi. "Olin ennen Varjoklaanin soturi." "Kuinka kauan aikaa sitten? En ole ennen nähnyt sinua", Valhetassu sanoi oranssit silmät hohtaen mietteliäänä. Hänen silmänsä olivat viirulla. "Jo kuita ennen kuin sinä synnyit. Kuita ennen kuin isoisäsi Hopeakäärme syntyi. Kuolin, kun Hopeakäärme oli vielä pieni pentu", naaras kertoi ja istui alas. Hänellä oli arvista huolimatta siisti ja kiiltävä turkki. "Olen ollut tiedustelemassa. Nimeni pääte ei ole turhaan 'korva'." "Mitä ja missä olet tiedustellut?" Valhetassu kysyi kiinnostuen. "Kuuloni ei ole ehkä hyvä kuin sinun, mutta osaan selvittää asioita", Susikorva kertoi kynsiään koukistellen tyytyväisenä. Hänen ilmeensä pysyi jokaisena hetkenä yhtä kylmänä. "Olen tunkeutunut kissojen uniin ja kuunnellut, mitä Tähtiklaani puhuu." "Mitä olet saanut selville?" Valhetassu kysyi. "Oletan, että olet täällä kertoaksesi sen, mitä olet saanut selville. Sen täytynee olla tärkeää?" "Kyllä vain", naaras nyökkäsi. "Tähtiklaani on suonut yhdelle Jokiklaanin kissalle voimia, jotta hän voisi kukistaa ja varmistaa, että et toteuta suunnitelmaa." Valhetassu siristi silmiään ja irvisti. Kyllä hän oli arvannut, että Tähtiklaani antaisi vielä jollekulle voimia ja kykyjä nousta Synkän metsän kissoja ja heidän tavoitteitaan vastaan. Mutta Jokiklaaniin? "Saitko tietää nimen?" Valhetassu uteli naaraalta, joka pudisti vain päätään. "Minulla on kyllä muutakin tietoa", naaras sanoi ja alkoi kertoa, mitä kaikkea oli saanut tietää sekä Synkän metsän että Tähtiklaanin kissoilta. Osa koski jo Valhetassun aiemmin saamaa tietoa Kuutähdestä ja hänen suvustaan. Osa koski uusia kissoja jotka olivat tulleet Synkkään metsään koulutukseen. Valhetassu istui omissa oloissaan, kuten monesti teki. Hän tarkkaili klaanitovereitaan ja listasi niitä, ketkä olivat Synkässä metsässä ja keitä muut ja keitä hän itse harkitsi olevan mahdollisia oppilaita Synkän metsän rivistöön. Pakkastassulla oli käpälät -tai pikemminkin puheenlahjat- täynnä työtä, kun hän värväili myrskyklaanilaisia ja joitain Synkän metsän kissoja mukaan Valhetassun juoneen. Tai ei se nyt alunperin Valhetassun juoni ollut, mutta siksi sitä kutsuttiin. Suvikuuro oli Pakkastassun mukaan loistava vaihtoehto ja Valhetassu myönsi olevansa samaa mieltä. Pakkastassusta oli apua, sillä Valhetassulla ei ole aikaa kaikkeen. Hänellä on tarpeeksi tekemistä suunnittelussa, itsensä ja muiden kouluttamisessa sekä tulemisessa yhdeksi parhaimmaksi soturiksi ja muiden Myrskyklaanin kissojen luottamaksi. Tärkeää olisi saada oppilas mahdollisimman pian, mutta klaanissa oli tällä hetkellä vain Suvikuurolla kaksi pentua ja olisi epätodennäköistä, että Valhetassu ehtisi samaan jomman kumman heistä omaksi oppilaakseen. Olihan Valhetassu vielä itsekin oppilas, joten... Tosin ei ehkä enää kauaa. Valkoviiksi oli jo useamman kerran todennut, että Valhetassu ei tarvitse enää koulutusta. Valkoviiksi oli naureskellut siitä, että Valhetassu oli kouluttautunut ehkä ennätysajassa, mutta siksi Valkoviiksi olikin juuri keksinyt keinoja kasvattaa Valhetassun voimaa, tasapainoa ja ketteryyttä uimalla, kiipeilyllä ja juoksemisella. Ja Valhetassu oli kiitollinen. Valkoviiksi oli ollut oiva valinta hänen mestarikseen. Häivätuuli ja Pihkahumu olivat yllättävän läheiset keskenään. Sisarukset olivat kovin erilaiset, mutta tulivat toimeen paremmin kuin hyvin. Häivätuuli oli kovin sisäänpäin sulkeutunut, hiljainen, rauhallinen, harkitseva ja epäilevä, kun taas Pihkahumu oli innokkaampi, äkkipikaisempi, sosiaalisempi -tosin tietyissä rajoissa- ja varomattomampi. Valhetassu oli tarkkaillut kaksikkoa useaan kertaan ja heistä uhkui sellainen samantapainen olemus ja tuli samanlainen tunne, kuten oli Pakkastassusta ja Hopeaviillosta tullut. Valhetassun korvat heilahtivat ja hän avasi silmänsä. Tuttu haju leijui jostakin Valhetassun luokse. *Närhitassu..?* Läikällinen myrskyklaanilainen pomppasi pystyyn ja etsi aisteillaan Närhitassun siroa olemusta. Miten ihmeessä Varjoklaanin oppilas oli tänne päätynyt? Vaikka Synkkä metsä oli ollut osin antamassa Valhetassulle hänen voimiaan eli haukanvaistoja, eivät oppilaan voimat toimineet lähes lainkaan tässä punaisen usvan maassa. Saattoi osin johtua siitä, että tämä oli Valhetassulle vain unen maailma. Kun Valhetassu lopulta löysi aiemmin tapaamansa varjoklaanin oppilaan, oli tämä harmaavalkoinen kolli pelästyneen näköinen. Hänen vaaleanvihreät silmänsä olivat viiruilla ja hän katsoi ympärilleen koko keho täristen. Valhetassu siristi silmiään ja huomasi muutaman Synkän metsän kissan vaanivan pienikokoista oppilasta. "Närhitassu", Valhetassu naukaisi ja asteli puiden lomaan oppilaan luokse, jonka katse oli hetken aikaa pelästynyt, mutta kun hän tajusi, kuka hänen nimensä sanonut kissa oli, hänen katseensa pehmeni -tosin vain hieman. "V-Va-Valhetassu..? Sinäkö?" kolli takelteli sanoissaan. "Minähän se", Valhetassu hymyili oppilaalle rauhoittavasti. "Ei sinulla ole hätää." Varjoissa vaanineet Synkän metsän kissat katsoivat Valhetassua jonkin aikaa hämillään eivätkä lähteneet. Oli tosiaan riskialtista näyttää elävälle kissalle, että Valhetassu oli osa Synkän metsän kissojen joukkoa ja heidän liittolaisensa, mutta Närhitassu ei ollut mikään uhka. Ei tämä laiha, siro ja kevytrakenteinen kolli ollut uhka varmaan kellekään tässä metsässä olijalle. Vielä. "Miten sinä tänne päädyit?" Valhetassu kysyi harmaavalkoiselta kollilta, joka nielaisi. "Halusin olla rohkea ja ajattelin sinua, kos-koska olit mi-minusta niin rohkea s-silloin ja-ja- niin", Närhitassu sanoi ja hiljeni. "Täällä sinusta tulee hyvin rohkea, lupaan sen", Valhetassu sanoi oppilaalle. "Minä voin auttaa sinua." Valhetassu näki Närhitassusta, että hänessä oli potentiaalia johonkin suureen. Vaikka kolli olikin kevytrakenteinen, hänellä oli älyä. Hänestä pitäisi vain saada rohkeampi ja Valhetassu voisi saada Närhitassusta vaikka Varjoklaanin päällikön. Tai no... Edes varapäällikön. Närhitassu nousi pystyyn kiinnostuneena, mutta yhä varautunut katse silmissään: "O-onhan täällä turvallista, Valhetassu?" "Sinä olet turvassa, kunhan teet mitä minä sanon", Valhetassu vakuutti pienelle nollille, joka nyökkäsi, hieman hymyillen. Nyt kun Närhitassu oli lähes kokonaan pystyssä, Valhetassu näki paremmin pienemmän kollin koon. Hänen ruumiinrakenteensa ja ulkonäkönsä muistutti kovasti Myrskyklaanin Huurretassun tai Jäätassun ulkonäköä ja he kaksi olivat todella naarasmaisen näköisiä, jos niin edes voi sanoa. Mutta kaikesta huolimatta Närhitassua katsellessaan Valhetassulle tuli hyvin tuttu oli, aivan kuin hän olisi katsonut Pakkastassua tai Hopeaviiltoa. "Tule, Närhitassu", Valhetassu kutsui harmaavalkoista kollia. "Opetan sinua olemaan rohkea." "Valhetassu, herää kultaseni", Ikijään lempeä ja aina Valhetassun mieltä lämmittävä ääni herätti läikikkään oppilaan unestaan. "Tänään on hieno päivä." "Kuinka niin?" Valhetassu kysyi katsoessaan emoaan. Mustavalkoinen naaras hymyili ovelasti ja suki poikansa turkkia muutaman kerran. "Olette kasvaneet kaikki niin nopeasti", Ikijää sanoi haikeasti, kun taas katsoi poikaansa. Hänen katseensa oli ylpeä. Valhetassu hymyili emolleen ja nousi istumaan, puskien päätään emonsa päätä vasten. Ikijään tuttu haju toi mieleen kaikki pentuajan muistot. "Tule", Ikijää naukaisi ja silitti hännällään poikansa kylkeä. "Sinusta tehdään soturi." Valhetassun korvat heilahtivat yllättyneinä. Oikeasti? "Ai nyt?" Valhetassu sai kakaistua ulos ja Ikijää nyökkäsi silmät kosteina. "Entä Tihkutassu ja Kaislatassu ja-". "He eivät ole vielä valmiita", Ikijää kertoi. "Valkoviiksi kehui, että olet suoriutunut koulutuksestasi todella nopeasti ja taidokkaasti eikä hänellä ole enää opetettavaa, kun osaat jo kaiken." Valhetassun turkkia kuumotteli häiritsevästi ja hännänpää alkoi nykiä. Oliko se oikein muille? "Sisaruksesi sanoivat joskus, että sinä olet varmasti viimeinen, kenestä tulee soturi, mutta minä tiesin aina, että se ei ole totta", Ikijää iski silmäänsä pojalleen ja johdatti hänet ulos oppilaiden pesästä. Heinätähti istui jo Suurtasanteella ja kun valkoturkkinen naaras näki Valhetassun, hän nousi seisomaan. "Saapukoon jokainen Suurtasanteelle klaanikokoukseen!" Heinätähti julisti. Klaanitoverit valuivat pesistään, askareistaan ja tehtävistään Suurtasanteen juurelle. Heinätähti katsahti Valhetassua ja nyökkäsi kollille siniset silmät hymyillen. Valhetassulla iski hetkellinen ahdistus. Voisiko hän tappaa Heinätähden päästäkseen päälliköksi? Se tuntui aivan mahdottomalta ajatuksesta. "Minä, Heinätähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut todella kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla Myrskyklaanin soturiksi!" Heinätähti puhui klaanilleen. Hän käänsi katseensa Valhetassuun ja jatkoi. "Valhetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" Soturilain merkitys tulisi palauttaa klaanikissojen mieleen tai klaaneja odottaisi tuho. Tähän lupautuminen oli juuri oikein. "Minä lupaan!" Valhetassu julisti katsoen Heinätähteä silmiin. Valkoinen naaras hymyili ja puhui: "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Valhetassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Valhelauluna. Tähtiklaani kunnioittaa sinun omistautumistasi, uskollisuuttasi ja taitojasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!" Päällikkö loikkasi sulavasti Suurtasanteelta Valhetassun eteen ja kosketti uuden soturin päälakea. Valhelaulu nuolaisi kunnioittavasti päällikönsä lapaa ja sen tehtyään suoristautui. Myrskykaanilaiset alkoivat huutaa uuden soturin nimeä ja Valhetassu tunsi ylpeyden kipinöivän rintakehässään. Ikijää loikki Hohtokäpälä perässään onnittelemaan kaksikon poikaa ja pian Valhetassun sisarukset tulivat perässä. Myös Pakkastassu tuli henkilökohtaisesti onnittelemaan ennen kuin palasi sisarensa luokse. Monet muut tulivat myös antamaan onnittelunsa uudelle soturille. Kun kuu loisti taivaalla, Valhetassu istui piikkihernetunnelin suulla, kuten uudet soturit aina tekivät. Valhetassun päässä vilisi tuhansittain asioita. Asiat kävivät nyt helpommin, kun hän oli soturi. Kissoja olisi helpompi lähestyä ja olisi yksinkertaisempaa kerätä luottamusta ja kunnioitusta kissoilta. Ja näin ollen Valhelaulu pystyisi toteuttamaan hänen ja Synkän metsän suunnitelman paremmin.
top of page
Tämä sivusto on suunniteltu -verkkosivuston rakentajalla. Luo verkkosivustosi tänään.Aloita
.com
bottom of page