Hallatähdellä oli lämmin olo, vaikka pakkanen paukkui kuin viimeistä päivää. Olisi voinut luulla sen johtuvan metsästyksen tuomasta fyysisestä lämmöstä, mutta tämä lämpö tuli sisältä. Hallatähti harvoin tunsi uusien tuttavuuksien kanssa tälläistä… iloa? Vaikka olihan Hallatähti ennakkoluuloton ja niin edespäin ja Unilaulu ollut Taivasklaanissa jopa kauemmin kuin Hallatähti, mutta harvoin Hallatähti koki eräänlaista syvää yhteyttä uuteen tuttavaan.
Tälläinen ihan rauhallinen metsästysretki ja mukava jutteluhetki oli aivan mahtava asia. Ajatukset saivat rauhassa virrata eikä tarvinnut miettiä mitään klaanin hoitamisasioita. Hallatähti ei edes muistanut, milloin olisi vain ilman mitään kiirettä viettänyt aikaa ja metsästänyt jonkun kanssa ja nauttinut olostaan ilman jatkuvaa stressiä. Ja vieläpä tällaisen mukavan lämpimän olon kanssa. Unilaulu oli todella, todella mukava. Miten Hallatähti ei ollut ennen edes kuvitellut tutustuvansa tähän naaraaseen?
Unilaulun kertomus omasta oppilasajastaan oli saanut Hallatähden hymyilemään leveästi. Hän yritti itsekin muistella omaa oppilasaikaansa ja hetken päästä hän muistikin yhden tarinan, jota hän kyllä useimmiten häpesi ja sai siitä jatkuvasti kuulla letkautuksia siskoltaan…
”Minulla ei ehkä ole ihan tuollaista menneisyyttä mestarien, mutta muistan kuinka kerran, vielä hyvin tuoreena oppilaana olimme Kirsikkatähden kanssa menossa joelle harjoittelemaan metsästystä,” Hallatähti aloitti ja vilkaisi sivusilmällään Unilaulua, joka katseli Hallatähteä mielenkiintoa sinivihreissä silmissään. ”Kun saavuimme joelle, Kirsikkatähti käänsi katseensa vain silmänräpäykseksi poispäin kuunnellaakseen ympäristössä olevia saaliseläimiä. Kun hän sitten taas kääntyi ja oli alkamassa selittämään, miten saaliseläinten liikkeitä tulisi tarkkailla, hän kohtasi minut tippumassa juuri sillä samalla hetkellä jokeen. Paksu turkkini oli aivan märkä ja Kirsikkatähti pidätteli silloin vähän liiankin selvästi nauruaan.” Hallatähti henkäisi syvään naurahdettuaan ja Unilaulukin naurahti ja hymyili huvittuneena.
”Tiedän hyvin pitkän ja paksun turkin tuskan, kun se on kastunut”, Unilaulu myönsi hymyillen, mutta huokaisi tuskaisesti, varmasti ajatellessaan painavan turkin painoa.
”Se on oikeaa painajaista!” Hallatähti naurahti ja heilautti häntäänsä.
”Kirsikkatähti oli hyvä päällikkö”, Hallatähti totesi sitten hieman haikeasti ja hymyili muistellessaan häntä edeltänyttä päällikköä ja rakasta mestariaan.
”Ja niin olet sinäkin, Kirsikkatähti valitsi sinut varapäällikökseen syystä,” Unilaulu sanoi hymyillen lempeästi. ”Olet epäitsekäs ja urhea, sen osoitit kertaalleen jo pari päivää sitten kun pelastit meidät. Olet kaikkea sitä, mitä me päälliköltä odotamme.”
”Kiitos,” Hallatähti naurahti hieman. ”Tässä on kyllä vastuuta, kun olemme ihan uudella alueella ja toisten klaanien seassa nyt. En tiedä yhtään, mitä muut klaanit ajattelevat meidän palaamisestamme tänne.”
”Sen näemme aikanaan,” Unilaulu nyökkäsi ja katsahti horisonttiin. ”Mutta uskon, että he kyllä hyväksyvät meidät jonakin päivänä. Olemmehan me Taivasklaani ja me kuulumme muiden klaanien joukkoon, niin Tähtiklaanikin meille sanoi!” ”Hyvin sanottu,” Hallatähti naurahti ja katsoi hetken aikaa Unilaulua silmiin. ”Haetaan nappaamamme saaliit ja palataan leiriin, ei kannata liikaa rasittaa haavojamme ellemme halua saada selkäämme Mistelisydämeltä. Tai minä ainakin häneltä selkääni saisin. Ihan kirjaimellisesti.”
Hallatähti istuskeli pesänsä edustalla ja katseli leirissä pesistä toiseen kuljeksivia kissoja. Osa makoili maata lämmittävissä auringonläiskissä ja vaihtoi kieliä keskenään. Kaikesta hyvästä huolimatta Hallatähdellä oli paha tunne sisimmässään. Jotakin oli tulossa, mutta Hallatähdellä ei ollut mitään hajua mikä se paha voisi olla. Tunne oli kuitenkin selvästi olemassa. Hallatähti pelkäsi olevansa vain vainoharhainen sen takia, että kaikki oli tuntunut sujuvan niin hyvin tähän asti. Hän päätti antaa asian juuri tämän vainoharhaisuuden takia olla, vaikka tunne yhä nakersi häiritsevästi hänen takaraivossaan.
”Hei, Hallatähti, onko kaikki hyvin?” Kirkasmyrskyn ääni sai Hallatähden säpsähtämään ja herättämään hänet hänen ajatuksistaan.
”Hei, Kirkasmyrsky,” Hallatähti tervehti varapäällikköään hännänheilautuksella ja huokaisi. Hän ei voisi valehdella tarkkasilmäiselle varapäällikölleen, mutta jotakin oli silti keksittävä. ”Olen vain huolissani klaanista.” ”Ainahan sinä,” Kirkasmyrsky pyöräytti silmiään, mutta puhui kaikesta huolimatta lempeästi. ”Mutta se on ihan ymmärrettävää, olethan päällikkömme ja päälliköt ovat aina huolissaan klaanistaan. Se on kuin velvollisuus.”
”Omalla tavallaan huono velvollisuus minusta,” Hallatähti hymähti huvittuneesti.
”Mikä sinua huolettaa klaanissamme? Onko jotain tapahtunut?” Kirkasmyrsky kysyi sitten ja Hallatähti tunsi liekinoranssin naaraan hivuttautuvan lähemmäksi. Naaraan hengitys oli hieman epätasainen, johtuen varmaankin naaraan kasvavasta huolesta päällikköään kohtaan.
”Klaanimme on sopeutunut hyvin uudelle reviirille, tämähän muistutta kovasti vanhaa reviiriä, mutta en tiedä, miten muut klaanit sopeutuvat meihin”, Hallatähti naukaisi. Toki tämäkin asia huoletti Hallatähteä, mutta siitä ei tämä outo tunne johtunut. Eikä hän voisi sanoa varapäällikölleen, että minulla on tämä tunne, että jotakin tulee tapahtumaan. Kirkasmyrsky oli kuitenkin ymmärtäväinen, mutta ei hän kuitenkaan osaisi auttaa.
”Onhan se heille hankalaa, ja ihan ymmärrettävää,” Kirkasmyrsky naukaisi. ”Mutta heidän täytyy vain tottua. Meidän tulomme tänne on Tähtiklaanin tahto ja me kuulumme tänne.”
”Vaikka suurin osa tottuisikin, heidän joukossaan on silti kissoja, jotka eivät hyväksy millään oloamme täällä”, Hallatähti totesi nyökäten ja vilkaisi varapäällikköään. ”Mutta kuten sanoit, me kuulumme tänne eivätkä he saa meitä täältä enää pois.”
”Ja koko klaani on sinun tukenasi”, Kirkasmyrsky muistutti vielä virnistäen. ”Minun täytyy nyt mennä. Huikkaa minulle, jos tarvitset juttukaveria!”
”Tietysti”, Hallatähti hymyili ja katsoi, kuinka oranssi naaras kipitti odottavan metsästyspartionsa luokse. Kirkasmyrsky oli alkanut vähän rauhoittumaan, kun tarkemmin ajatteli. Hän oli kovin temperamenttinen naaras, mutta oli selvästi oppinut vähän hillitsemään itseään. Hän hoiti tehtävänsä hyvin, itse asiassa parempi sana oli mainiosti. Mutta jokin naaraassa oli outoa, tarkemmin hänen käytöksessään.
Hallatähti huomasi Iltatassun astelevan aukion poikki tuoresaaliskasalle. Hallatähti katseli oppilasta ilmekään värähtämättä. Hän oli ylpeä oppilaasta, kun tämä oli jaksanut juosta hakemaan apua muutama päivä sitten ja pelastanut kahden kissan henget.
Oppilas nappasi kasasta oravan ja tiaisen ja suuntasi kohti pentutarhaa. Hallatähti ei voinut olla hymyilemättä, sillä tuo vaaleanruskea oppilas oli niin huolehtivainen. Vinhaviiksi oli vieläkin parantajan pesässä eikä pääsisi vielä vähään aikaan kouluttamaan Iltatassua. Hallatähti sai tästä idean. Hän loikkasi Vuoksikalliolta alas ja jäi pentutarhan suulle odottamaan Iltatassua.
”Iltatassu”, Hallatähti naukaisi, kun ruskea oppilas astui ulos pentutarhasta.
”Hallatähti!” Oppilas henkäisi ja kyyristyi hieman, luultavasti säikähdyksestä.
”Mitä puuhailet?” Hallatähti kysyi ystävällisesti ja hymyili hieman rauhoittaakseen oppilasta.
”Vien kuningattarille ruokaa, ei tässä kauheasti muutakaan tekemistä ole,” Iltatassu aloitti, mutta jatkoi sitten hieman kauhistuen. ”Mutta onhan se tärkeää, en tietenkään valita!”
”Heheheh!” Hallatähti naurahti katsoen lempeästi oppilasta, joka oli kauhistunut sanavalinnoistaan. ”Ei mitään hätää, olen ylpeä, että teet tälläistä tärkeää työtä ja vielä tiedostat sen olevan tärkeää.”
”Niinkö?” Iltatassun ilme kirkastui ja kollin viikset värähtivät. Oppilas oli tietysti innoissaan, saihan kehuja itse päälliköltä. ”Tietysti,” Hallatähti hymyili ja kumartui hieman lähemmäs oppilasta. ”Kerropas, onko sinulla tylsää, kun Vinhaviiksi on parantajan hoidossa? Voit olla ihan rehellinen.”
”On,” Iltatassu sanoi apeasti korvat luimistuen. ”Pelkään, että jään jälkeen, kun en saa koulutusta.”
”Tulehan sitten”, Hallatähti naukaisi ja kääntyi ympäri. ”Vien sinut metsälle.”
”Mitä!?” Iltatassu henkäisi innoissaan. ”Oikeastiko?”
Hallatähti nyökkäsi oppilaalle, jonka vaaleansiniset silmät tuikkivat ilosta ja innosta. Oppilas loikki innoissaan Hallatähden vierellä, kun he poistuivat leiristä.
”Kerropas, Iltatassu,” Hallatähti naukaisi, kun he olivat päässeet ulos leiristä. ”Mitä Vinhaviiksi on sinulle opettanut.” ”Saalistusasennon, ja ihan ne perusasiat saalistuskesta eli sen, että pitää olla hiljaa ja katsoa, ettei häntä laahaa maassa”, Iltatassu aloitti ja vilkaisi Hallatähteä ylpeänä. ”Osaan jo saalistaa hiiriä ja vastaavia pieniä eläimiä aika hyvin, vaikka itse sanonkin.”
”Entäpä lintuja?” Hallatähti kuiskasi ja painoi ruskean oppilaan maata vasten. ”Tuolla on yksi.”
Iltatassun keho värisi hetken innostuksesta, kunnes hän rauhoitti itsensä.
”Kyllä Vinhaviiksi on vähän kertonut lintujen saalistamisesta”, Iltatassu kertoi hiljaa vilkaisten Hallatähteä. ”Meidän piti mennä sen rajapartion jälkeen kokeilemaan lintujen nappaamista...”
”No nyt pääset kokeilemaan”, Hallatähti kuiskasi keskeyttäen Iltatassun, jotta tälle ei tulisi paha mieli ja katsahti punarintaa virnistäen, joka nokki puunkantoa neljän ketunmitan päässä. ”Pysy hiljaa ja tuulen alapuolella ja katso etukäteen mihin astut. Liiku hitaasti sitä kohti jottei se huomaa sinua, nyt se onneksi keskittyy täysin tuon kannon nokkimiseen, että se saattaa olla helppo saalis.”
”Selvä!” Iltatassu kuiskasi silmät tuikkien ja lähti lähes heti liikkumaan kohti punarintaa. Oppilas liikkui mahdollisimman hiljaa ja varoi askeliaan, yrittäen pitää katseensa linnussa. Hallatähti katsoi oppilaan etenemistä tarkasti. Iltatassu oli taitava metsästäjä, se oli kyllä myönnettävä.
Iltatassu pääsi yllättävn lähelle lintua, mutta lintu nosti päänsä yllättäen kannosta ja alkoi vilkuilemaan ympärilleen paniikinomaisesti. Iltatassu loikkasi kynnet ojossa linnun kimppuun ja lensi kaaressa kannon ylitse. Kuului kova tömähdys ja Hallatähti juoksi oppilaan luokse.
Vaaleanruskea kolli oli makasi maassa hieman vinksallaan ja Hallatähti pidätteli pelokasta henkäystään. Toivottavasti mikään paikka ei ollut mennyt sijoiltaan.
”Iltatassu?” Hallatähti kysyi huolestuneena. ”Oletko kunnossa?”
”Minä sain sen!” Iltatassu hihkaisi ja pomppasi pystyyn ilman mitään ongelmaa. Hänen kynsiensä alla oli veltosti sätkivä punarinta.
”Loistavaa! Hienosti napattu!” Hallatähti kehui ja hymyili leveästi. Iltatassu katsoi innosta pakahtuen vuorotellen Hallatähteä ja nappaamaansa lintua. Iltatassu nopesti puraisi linnulta hengen pois ja kuiskasi pitäen katseensa Hallatähdessä:
”Kiitos, Tähtiklaani.”
Hallatähti katseli laskevaa aurinkoa hieman leirin ulkopuolella. Taivas värjäytyi kauniin punaiseksi ja oranssiksi. Vielä tämä yö ja sitten olisi kokoontuminen. Hallatähti paloi halusta tavata päälliköt taas kerran ja kertoa oman klaaninsa kuulumisista kaikille muille klaaneille. Tosin, häntä myös karmi se, että heitä ei varmaankaan kiinnostanut mitä niin sanotulle tunkeilijaklaanille kuului. Taivasklaanin tulisi osoittaa paikkansa järven luona, mutta se, miten se tapahtuisi, oli hyvin vaikea selvittää ja Hallatähden pää oli palanuyt jo puhki loputtomasta ajattelusta. Monelle ei riittänyt edes se, että Taivasklaani oli taistellut muiden klaanien rinnalla Yönkajon laumaa vastaan ja pelastanut häviöllä olevat klaanikissat.
Tähtiklaanikaan ei ollut ilmoittanut tahdostaan muille klaaneille. Voisivat edes sen tehdä, jotta muiden klaanien olisi helpompi sopeutua Taivasklaanin läsnäoloon järvellä ja jotta Taivasklaanillakin olisi helpompaa sopeutua ja elää muiden klaanien rinnalla. Nyt klaanikissat yrittivät uskoa Hallatähden ja hänen siskonsa, parantajan, sanaan Tähtiklaanin tahdosta.
Hallatähden korvat värähtivät, kun hän kuuli jo kovaa vauhtian sulavan lumen narahtavan. Päällikkö kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi Unilaulun harmaavalkoisen turkin. Hallatähti hymyili ystävällisesti naaraalle ja viittoili häntä tulemaan luokseen.
”Iltaa, Unilaulu”, Hallatähti maukui naaraalle.
”Iltaa, Hallatähti”, Unilaulu nyökkäsi ja laski maahan oravan. Hallatähti vilkaisi Unilaulu kysyvästi. ”Kirkasmyrsky pyysi minua tuomaan sinulle tuoresaalista”, Unilaulu hymyili. ”Hän olisi itse tullut, mutta oli jo menossa iltapartioon.”
”Yliuolehtiva varapäällikkö, voiko parempaa toivoa”, Hallatähti vitsaili. Jos totta puhuttiin, Hallatähdellä oli kyllä huutava nälkä. Hän oli ollut niin ajatuksissaan koko päivän, että oli unohtanut täysin syödä. Unilaulu hymyili hieman ja näytti hieman hämmentyneeltä.
”Jaetaan toki tämä ateria”, Hallatähti tarjosi. ”Seura kelpaisi.”
”Tietysti”, Unilaulu naurahti. ”Täytyy myöntää, tänä iltana auringonlasku on jotenkin erityisen kaunis.”
”Niin on”, Hallatähti nyökkäsi ja haukkasi palasen oravasta. ”Miten päiväsi on mennyt?”
”Eipä mitään ihmeellistä”, Unilaulu kohautti lapojaan, mutta Hallatähti aisti iloa naaraan olemuksessa. ”Tosin Mistelisydän ja Vinhaviiksi tappelivat tänään ja sitä oli aika huvittava kuunnella.”
”Mistä he oikein kinastelivat?” Hallatähti kiinnostui ja höristi korviaan.
”Ensin Vinhaviiksi olisi halunnut palata jo tehtäviinsä, mutta Mistelisydän kielsi ja Vinhaviiksi päästi hyvin turhautuneita huokauksia monta silmänräpäystä. Lopulta Mistelisydän kyllästyi kuuntelemaan ja uhkasi tunkea hiirensappea Vinhaviiksen turkkiin ja pitää hänet tahallaan liian pitkään pesässään”, Unilaulu kertoi ja piti tauon ottaessaan palasen oravasta. ”Ei mennyt kauankaan, kun Vinhaviiksi aloitti valittamisen haavoissaan olevista yrteistä. Voit vain arvata, mitä Mistelisydän siihen sanoi.”
”Kyllä!” Hallatähti naurahti, kun jo ajattelikin mitä hänen siskonsa oli tiuskaissut Vinhaviikselle. Hänen hymynsä kuitenkin katosi, kun hän tunsi kylmät väreet selkäpiissään. Paha tunne hiipi hänen mieleensä ja lamaannutti hänen hymynsä.
”Onko kaikki kunnossa?” Unilaulu kysyi ja otti askeleen lähemmäs päällikköä.
”On… on toki”, Hallatähti nyökkäsi ja nousi kunnolla istumaan. ”Asiat, jotka olen unohtanut tehdä, vain putkahtivat mieleeni. Olen koko päivän ollut ihan ajatuksissani.”
Unilaulu katsoi hetken Hallatähteä silmiään siristäen, mutta ei kysynyt tarkemmin, yllätti vain sanoillaan:
”Jos haluat ajatuksesi taas virtaamaan oikeaan suuntaan, ehkä parasta olisi hankkia jotain ajatukset tyhjentävää tekemistä? Se voisi auttaa, jotta muut ajatukset katoaisivat.”
”Se on ihan hyvä idea”, Hallatähti myönsi ja katsahti syötyä oravaa. ”Jos tahdot auttaa, voisimme piipahtaa huomenna taas metsästämässä, se oli viimeksi oikein mukavaa. Metsästys ilman mitään odotuksia ja hyvässä seurassa auttavat aina. En ole pitkään aikaan kunnolla vain ollut ja tehnyt tavallisia askareita, päällikkyys vie paljon energiaa ja aikaa.”
Unilaulu näytti yhden silmänräpäyksen ajan yllättyneeltä, kun jo sitten hymyili. ”Sinulla taitaa olla rankkaa päällikkönä, mutta älä huoli, tulen mielelläni taas metsälle kanssasi. Se oli minustakin todella mukavaa.”
”Se on siis sovittu?” Hallatähti kysyi innostuen, mutta yritti hilliten itseään. Hän oli aina rakastanut metsästämistä ja vain rauhassa käveleskelemistä. Nyt oli vain liian vaarallista olla yksin, Yönkajon lauman uhan takia. Mutta ainahan oli paljon upeampaa meytsästää ystävän kanssa. Voiko Unilaulua edes kutsua vielä ystäväksi? Ehkä tässä vaiheessa klaanitoveruus olisi parempi termi.
”Tietysti”, Unilaulu nyökkäsi hillitysti, mutta hänenkin silmistään hohti innostus. ”Jos tulen noutamaan sinut, kun päällikkön työt ovat niin tylsiä, että ethän sinä muuallakaan ole.”
”Ne ovat varsinkin nyt, kun Mistelisydän repii korvani muuten päästäni, jos loukkaan itseni ja haavat aukeavat”, Hallatähti naurahti ja virnisti leveästi.
”Metsästetään siis vielä rauhallisesti”, Unilaulu maukui nauraen hieman. ”Emmehän halua korvatonta päällikköä, emmehän?”
Hallatähti vastasi Unilaulun nauruun ja virnistykseen. Mielikuva sai Hallatähden samanaikasesti kauhistumaan ja nauramaan.
”Täytyy mennä”, Unilaulu naukaisi, pahoittelevasti. ”Lupasin Täpläsydämmelle.”
”Huomiseen siis”, Hallatähti nyökkäsi ja toivotti naaraalle hyvät yöunet. Unilaulu hyvästeli pienellä, melkein huomaamattomalla kumarruksella päällikkönsä ja asteli sitten leiriin.
Hallatähden mieli oli ihanan lämmin. Hänen mielessään pyörivät pahat ajatukset ja oletukset olivat kadonneet ja hänestä tuntui, että uni voisi tällä kertaa tulla ajoissa ja helposti. Päällikkö oli kuitenkin väärässä käperryttyään sammalpedilleen ja kietaistuaan tuuhean häntänsä nenänsä eteen. Väsymys oli toki läsnä, mutta uni ei millään meinannut tulla. Hallatähti huokaisi turhautuneesti ja asteli ulos pesästään. Leirin sisäänkäynnillä istui vahdissa Mustaloimu. Mustan kollin häntä värähti ja korvat heilahtivat ja hohtavat siniset silmät kääntyivät katsomaan Hallatähteen. Päällikkö heilautti häntäänsä soturille, joka nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin eteenpäin. Hallatähti hiipi tarpeidentekopaikalle häiritsemättä muita ja hoidettuaan tarpeensa hän asteli Vuoksikalliolle ja jäi miettimään, mitä voisi tehdä, jotta uni tavoittaisi hänet.
Jotain välähti edessäpäin. Jotain pientä ja nopeaa. Ja hohtavaa. Tähtiklaani? Ei se voinut olla. Mutta se näytti erehdyttävästi tähtiturkilta.
Sama kissa vilahti taas, mutta toiseen suuntaan ja aktosi savuna ilmaan. Hallatähti siristi silmiään ja astui Vuoksikallion reunalle. Tuntui kuluvan piinaavan monta silmänräpäystä ennen kuin hohtava kissa juoksi uudestaan leirin poikki. Hallatähti loikkasi sen perään ja yritti pysäyttää sen, mutta tipahti suoraan kissan lävitse. Hohtava kissa katosi taas hetkessä pimeyteen ja Hallatähti jäi hämmentyneenä katsomaan ympärilleen. Taas hohtava kissa ilmestyi, mutta tällä kertaa hitaasti kävellen aukion poikki. Kissa kääntyi katsomaan tullessaan Hallatähden kohdalle Hallatähteä, mutta ei sanonut mitään. Hallatähti kuitenkin arvasi jo tähtiturkkisen kissan katseesta kaiken.
Jotain oli tulossa, mutta edes Tähtiklaani ei tiennyt mitä, mutta myös Tähtiklaani oli aistinnut sen saman pahuuden, joka Hallatähteäkin oli vaivannut. Nyt pitäisi vain odottaa, kunnes aika kertoisi, mitä tuleva olisi tuova. Pieni tähtiturkkinen kissa nyökkäsi ja räpäytti sinisiä silmiään. Naaras näytti erehdyttävän paljon Surutassulta.
Silmänräpäyksessä tähtiturkkinen kissa oli kadonnut ja Hallatähti jäänyt aukiolle hämmentyneenä, mutta huojentuneena. Tähtiklaani varjelisi heitä ja auttaisi, kun ajat muuttuisivat ja jotakin selviäisi. Nyt hän saisi unen päästä kiinni.