Tarinatassu katsoi, kun Pilvitassu asteli syvemmälle oman reviirinsä syövereihin. Yksi niistä kissoista, jotka eivät huolehtineet hänestä hänen silmiensä takia. Tai puhuneet niistä. Näkyviiksi vieläkin härnäsi häntä, vaikka piilossa muilta. Ja Pilvitassu osasi lohduttaa ja auttaa luottamaan Tähtiklaaniin.
Ehkä Valhetassussa oli jotain erityistä, jotain muutakin. Hän oli ollut hereillä, mutta miten hän olisi voinut kuulla hyökkääjät ennen yövartijaa? Tarinatassu pohti ja mietti. Ehkä Valhetassulle oli annettu jotakin, jotakin erityistä.
”Tarinatassu!” Heinätähden ääni herätti nuoren oppilaan ajatuksistaan. Valkoinen päällikkö asteli puiden lomasta oppilaansa luokse ja katsoi Tuuliklaanin rajan puolelle. ”Siinähän sinä olet. Jäit jälkeen.” ”Anteeksi”, Tarinatassu naukaisi ja luimisti korviaan. ”Merkitsin rajan täältä alempaa.”
”Ei se mitään”, Heinätähti sanoi huvittuneena. ”Tule. Opetan sinulle, miten napataan lintuja.” ”Selvä”, Tarinatassu nyökkäsi ja seurasi mestariaan takaisin puiden lomaan. Hän kuitenkin vilkaisi vielä taakseen ja mietti, millaista olisi juosta nummilla.
”Kulje linnun takana ja seuraa sen liikkeitä”, Heinätähti ohjeisti. ”Jos se huomaa sinut, se lähtee lentoon.”
”Sitten pitää loikata korkealle ja yrittää lyödä se alas?” Tarinatassu arvasi ja Heinätähti nyökkäsi tyytyväisenä. Tarinatassu osasi paljon, vaikka olikin nuori. Hän toimi mielikuvituksensa varassa, joten ei tällaisten asioiden kanssa ollut mitään ongelmaa, ainakaan useimmiten.
”Haluatko kokeilla?” Heinätähti kysyi virnistäen ja katsoi pienen kukkulan laelta alas. Yksi mustarastas oli asettunut maahan, keräämään siemeniä, jotka orava oli siihen aikaisemmin tiputtanut. Tarinatassu nyökkäsi ja lähti hiipimään keho matalana kohti lintua, joka söi hyppien siementen vierellä. Toisinaan Tarinatassu pysähtyi ja sulautui lumen sekaan valkoisen turkkinsa ansiosta. Lintu välillä katseli varuillaam ympärilleen, mutta koska se katsoi aina hätäisesti se ei tajunnut erottaa Tarinatassia lumen seasta.
Tarinatassu oli muutaman hännänmitan päässä linnusta, kun se pysähtyi. Tarinatassu loikkasi samalla silmänrpäyksellä linnun kimppuun ja upotti kyntensä sen sulkapeitteeseen. Lintu rääkäisi ja yritti nousta lentoon, mutta Tarinatassulla oli kynnet sen siivessä ja kyljessä. Nopeaa tappopurema ja lintu valahti veltoksi. Tarinatassi tunsi ylpeyttä. Hän oli saanut linnun kiinni.
Heinätähti asteli piilostaan ja kehui oppilastaan. Hän oli onnistunut todella hyvin ja saanut vaikean saaliin kiinni, näin tuorena oppilaana.
Tarinatassu kantoi saamansa saaliin leiriin ja vei sen tuoresaaliskasalle, jolle oli alkanut taas tulla lisää saalista, niin paljon kuin lehtikadon aikana tuli saalista. Heinätähti laski saamansa oravan kasaan Tarinatassun linnun viereen ja katseli sitten ympärilleen, mietteliäänä. Ehkä hän mietti Tarinatassulle tehtävää tai sitten hän mietti, mitä itse tekisi. Tai ehkä hän huomasi jotakin erilaista.
”Tarinatassu”, Heinätähti naukaisi ja Tarinatassu vaihtoi asentoa, valmiina kuulemaan uuden tehtävänsä. ”Pidä vapaata. Haen sinut myöhemmin metsästyspartioon. Saat myös syödä.”
Tarinatassu ei voinut väittää olevansa pettynyt, sillä ei ollut. Hän saisi levähtää, selvittää ajatuksiaan- Hetkinen! Hän voisi mennä kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita!
Klaaninvanhimpien pesässä oli nykyään hieman tilavampaa, mutta Tarinatassun oloa se ei parantanut. Hänestä oli ikävää, että Yönkajon lauma oli hyökännyt vanhojen kissojen kimppuun.
Oravaliito oli ensimmäinen, joka huomasi Tarinatassun. Vatukkakynnen katse kirkastui, kun Tarintassu astui pesään. Lehväpilvi tervehti äänekkäästi oppilasta ja otti paremman asennon.
Kaikki kolme tiesivät, että Tarinatassu rakasti heidän seuraansa ja että valkoharmaa oppilas jaksaisi kuunnella heidän juttujaan vuodenaikojen läpi.
”Nuori Tarinatassu”, ruskea kolli tervehti ja Tarinatassu hymyili klaaninvanhimmalle. ”Oletan, että olet tullut taas kuuntelemaan tarinoitamme?”
”Tietysti”, Tarinatassu nyökkäsi ja asettui istumaan kolmen vanhan kissan eteen.
”Hmm”, Lehväpilvi humisi ja nuoli huuliaan. ”Mistähän me tälla kertaa kertoisimme?”
”Miten olisi taisteluista?” Oravaliito ehdotti, vihreät silmät innostuen. Tarinatassu kuitenkin värähti. Hän ei haluaisi kuulla tarinoita yhdestäkään taistelusta, varsinkaan juuri tapahtuneen taistelun jälkeen.
”Ei kiitos”, Tarinatassu irvisti ja huomasi Oravaliidon siristäen silmiään, mutta ei tuomiten. ”Tiedättekö jotain legendoja? Legendoja kauan sitten eläneistä kissoista, niin kuin Tuuli-kissasta ja niin edelleen?”
”Hmm tiedän vain Vesi, Tuuli, Tuli ja Maa kissoista”, Vatukkakynsi myönsi hieman nolona. ”Tiedän, että heitä on rutkasti enemmän. Lehväpilvi, tiedätkö sinä?”
”Voi kuule”, Lehväpilvi virnisti leikkisästi. ”Minä tiedän melkein kaikki.”
”Oikeasti?” Oravaliito ihmetteli epäuskoisena. ”Mikset sinä ole meille kertonut?” ”Eivät oppilaat tai pennut ole kyselleet niistä”, juovikas naaras kohautti lapojaan. ”Mutta nyt Tarinatassun kysyi. Haluaisitko kuulla legendan… kissasta nimeltä Tähti?”
Tarintassun korvat höristyivät. Kissasta nimeltä Tähti? Mitä hän oli tehnyt elämässää?
”Toki!” Tarinatassu sanoi innostuen ja otti paremman asennon. Hän katsoi Lehväpilveä odottavasti, mutta antoi naaraalle aikaa kerätä sanojaan.
”Tähti oli pieni pentu, niin muistelisin”, Lehväpilvi kertoi ja värisytti viiksiään. ”Hänellä oli neljä sisarusta, mutta kaikki syntyivät kuolleina. Tähti sai nimensä, koska eräs naaras piti häntä erityisenä. Tähdellä oli hyvin kirjava turkki; siinä oli oranssia, mustaa ja valkoista. Mutta mikä hänen ulkonäössään oli vielä erikoisempaa, olivat hänen hopean väriset silmänsä. Se kimalsivat kuin tähdet ja olivat kirkkaat.”
”Hmm”, Vatukkakynsi hymähti. ”Olen kuullut jotakin tästä tarinasta.”
”Älä keskeytä, senkin jätös!” Oravaliito sihahti hiljaa ja huitaisi kumppaniaan hännällään.
”No niinm öhöm. Tähden siis löysi eräs kissa ja hän pelasti hänet. Tähti oli elossa elossa kauan ennen kuin klaanit syntyivät ja hänellä oli tassunsa pelissä siinä, että kissat alkoivat miettimään vahvemmin sitä, että kuolleet kissat olivat tähdissä. Hän myös loi niitä lisää ja luo jokaiselle kissalle oman tähden taivaalle. Hän toi tähdet kissojen lähelle.”
”Mitä muuta? Tapahtuiko hänen elämässään jotakin erikoista? Kuka se hänet pelastanut kissa oli?” Tarinatassu kysyi silmät palaen. Hän paloi halusta saada tietää.
”Tähdellä oli yhteys esi-isiin”, Lehväpilvi kertoi ovelasti. ”Hän uskoi, että kuolleet kissat muuttuivat hengiksi kuoleman jälkeen ja auttoivat. Hän myös näki henkikissojen liikkuvan heidän ympärillään, mutta vain silloin, kun henkikissan sen salli. Sanotaan, että hän oli ensimmäinen parantaja. Hän sai tietoa parantavista yrteistä kuolleilta kissoilta ja pelasti kissoja sairauksilta.”
”Oh”, Tarinatassu henkäisi ja silmät laajentuen. ”Kuka se kissa oli, joka hänet pelasti?”
”Kukaan ei tiedä”, Lehväpilvi sanoi pahoillaan. ”Hänen nimeään ei tiedetä eikä sitä, minkälainen suhde Tähdellä ja tällä kissalla oli. Kukaan ei osaa kertoa hänestä mitään, mutta joskus, kun minä olin sinun ikäisesi, joku erakko, hyvin vanha sellainen, kertoi jotain.”
”No kakista nyt ulos!” Oravaliito naurahti, mutta Tarinatassu huomasi naaraan silmien säkenöivän kärsimättömästi.
”Hän kertoi, että huhutaan tämän kissan olleen joku toinen legendojen kissa, josta ei tiedetä paljoa”, Lehväpilvi kertoi hiljaa. ”Hänen on sanottu olevan lumenvalkoinen kissa, joka vaelsi kissajoukkojen luona yhdessä Tähden kanssa.”
”Aivan valkoinen legendako?” Vatukkakynsi mietti. ”Mietin ensin kuuta, mutta eikö olisi järkevämpää, jos kuuhun liitettävä kissa olisi harmaa?”
”Todellakin”, Oravaliito nyökkäsi.
”Mitä Tähdelle tapahtui?” Tarinatassu kysyi, tassut kihelmöiden.
”Hän kuoli”, Lehväpilvi sanoi päätään kallistaen. ”Aivan kuten kaikki. Hän kuoli vanhuuteen ja siirtyi sitten Tähtiklaaniin.”
”Vau”, Oravaliito naurahti. ”Yllättävää.”
”Onkohan hän vieläkin siellä?” Tarinatassu pohti ääneen ja vilkaisi kolmea vanhaa kissaa.
”En osaa sanoa”, Lehväpilvi sanoi. ”Mutta uskon, että on.”
”Kiitos”, Tarinatassu sanoi hymyillen. ”Tulen taas niin pian kuin mahdollista kuulemaan lisää. Miettikää sillä aikaa joku todella mielenkiintoinen tarina!”
”Todellakin!” Oravaliito lupasi ovelasti. ”Ensi kerralla et meinaa pysyä turkissasi, sillä kerromme niin hätkähdyttävän tarinan!” Tarinatassu nyökkäsi, hieman naurahtaen ja asteli sitten ulos viileään ulkoilmaan. Huurretassu asteli juuri ulos leiristä mestarinsa Tuulihännän kanssa ja Jäätassua ei näkynyt missään. Ainoat hyvät ystävät, jotka Tarinatassulla oli. Nyt hän söisi yksin, mikä tuntui inhottavalta, mutta koska nälkä kurni vatsassa, hän sivuutti inhottavat ajatuksen ja asteli tuoresaaliskasalle. Hän nappasi hiiren itselleen ja siirtyi kauemmas, oman rauhaansa. Oma rauha tuntui hyvältä. Omat ajatukset selkeäksi.
Nyt Tarinatassu oli kiitollinen, että hän sai syödä yksin. Tuntui todellakin hyvältä viettää aikaa yksin, omissa oloissaan ja nauttia ateria yksin. Hän antoi ajatustensa virraya valtoimenaan ja kyseli itseltään kysymyksiä ja vastasi niihin sitten sen perusteella, mikä tuntui järkevältä
Pilvitassu ajelehti hänen mieleensä ja Tarinatassu mietti, mikä voisi olla soturinimi kyseiselle kollille. Naaras oli ylpeä tuuliklaanilaisesta, hän tosiaan ansaitsisi soturinimensä pian. Hän oli kokenut oppilas ja saisi varmasti ihan pian soturinimensä.
Tarinatassu ajatelli Pilvitassua ja hänen elämäänsä nummilla. Miltä tuntui juosta vapaana, turkin hulmutessa tuulessa, vapaana? Sitä hän ei tietäisi, mutta kuvitteli. Hän hymyili ajatukselle.