// VAROITUS, tarina sisältää väkivaltaa ja taistelua
"Edellisenä päivänä kertasimme hyökkäämisen, joten nyt on vuorossa sen torjuminen", Telkkälaulu naukui terävällä äänellään ja hän katsoi suoraan Vesitassua, joka istui harjoituspaikan toisella puolella ilmeettömänä. "Hyökkää sinä aluksi minun kimppuuni niin näytän miten torju–"
"Ei", Vesitassu keskeytti mestarinsa hymynkare kasvoillaan.
Telkkälaulu näytti järkyttyneeltä ja räpytteli silmiään. "Älä pistä minulle vastaan, tänään me harjoittelemme puolustusta."
"Ei, ei, ymmärsit väärin", Vesitassu sanoi rauhallisesti, mutta äänessään kylmyyttä, "voimme harjoitella puolustautumista, mutta sinun ei tarvitse näyttää mitään. Osaan jo."
"Miten voit osata? En ole opettanut sitä vielä."
"Luota minuun."
Telkkälaulu siristi silmiään, mutta nyökkäsi hetken hiljaisuuden jälkeen ja otti hyökkäysasennon kynnet piilossa. Vesitassu asteli eteenpäin tyynesti, eikä edes räpäyttänyt silmiään, kun Telkkälaulu loikkasi häntä kohti. Koska kollioppilas oli suuri, eikä siispä kovinkaan ketterä liikkeistään, hän ei sujahtanutkaan mestarinsa alta, vaan loikkasikin tätä vastaan oikea kylki hieman edellä. Oppilas törmäsi Telkkälauluun kovalla voimalla, ja he molemmat kaatuivat maahan, mutta se taistelu ei jäänytkään siihen – Vesitassu kiepsahti vielä naaraan päälle, painaen tassullaan tämän maata vasten.
Vesitassu paljasti kyntensä ja juuri kun oli upottamaisillaan ne Telkkälaulun turkkiin runnellakseen tämän kauniin kehon, hän tajusi mitä oli tekemässä. Nopeasti nuori oppilas peruutti, vetäisi kynnet takaisin piiloihinsa ja istahti hätäisesti maahan.
Telkkälaulu nousi ylös turkkiaan ravistellen ja katsoi hetken oppilastaan silmissään epäilystä, mutta nyökkäsi sitten hiljaa. "Se meni hyvin. Miten oikein osasit?"
"Sanotaanko vaikka niin", Vesitassu aloitti virnistellen, "että se on veressäni."
"No, isäsi Mäyränkynsi oli myös hyvä puolustamaan itseään taistelussa", Telkkälaulu totesi ohimennen ja kuin asia ei olisi ollut mitenkään merkittävä, mutta Vesitassu tunsi lihastensa jännittyvän kuullessaan isänsä nimen mainittavan – hän ei todellakaan halunnut puhua isästään yhtään mitään.
"Voinko käydä saalistamassa?" Vesitassu kysyi, kääntäen sulavasti puheenaiheen muualle.
"Harjoitukset ovat vielä kesken", Telkkälaulu muistutti ja räpäytti silmiään. "Mutta antaa olla. Mene vain saalistamaan."
Vesitassu väläytti leveän virnistyksen ja mitään sen enempää sanomatta hän lähti loikkimaan pois Telkkälaulun luota jättäen tämän katselemaan mietteliäänä oppilaansa perään. Jos Vesitassu olisi edes vilkaissut taakseen kohti mestariaan, hän olisi nähnyt tuon katseen – siinä oli epäilystä ja jopa pieni määrä pelkoa – ja ymmärtänyt, että muidenkin kuin Valvetassun mielessä alkoi kasvaa ajatuksia.
Vesitassu ei kuitenkaan katsonut taakseen, vaan juoksi kohti Kaksijalkalaa häntä takanaan viuhtoen. Hänen vahvat lihaksensa kuljettivat häntä eteenpäin huimaa vauhtia, joskaan ei kovinkaan ketterää sellaista. Kolli tömisti eteenpäin, kunnes Kaksijalka häämötti hänen edessään huokuen pahaa hajua ja kaikenlaisia ääniä. Vesitassu nyrpisti kuonoaan, mutta loikkasi aidalle katselemaan ympärilleen. Hän lähti kävelemään hieman kömpelösti aitaa pitkin toiselle puolelle violetit silmät koko ajan ympäristöä tutkien. Hän etsi koiria.
Vesitassu oli alkanut tekemään sitä jo monta päivää sitten – heti kun hän oli ymmärtänyt, ettei saanut Jokiklaanissa kunnollista, raakaa taistelukoulutusta, eikä lähistöllä ollut sotia kehittämässä häntä paremmaksi. Hän oli joka päivä tullut jossain välissä Kaksijalkalaan, harhaillut siellä niin kauan, että oli löytänyt vähintään itsensä kokoisen koiran, ei tietenkään liian isoa, ja hyökännyt sen kimppuun hampaat irveessä ja kynnet välähtäen. Hän ei ollut koskaan tietenkään tappanut koiraa – se saisi kaksijalat hämmästelemään liian paljon.
Niin hän teki nytkin. Vesitassu kierteli kaksijalkojen kotipaikassa ympäriinsä, kunnes saapui syrjäiselle kivipolulle. Hän haisteli voitonriemuisena ilmaa. Lähistöllä oli kuin olikin koira! Ei kestänyt kauaakaan, kun Vesitassu näki ruskean, suurin piirtein itsensä kokoisen koiran tonkimassa jotain maassa olevaa kaksijalan ruokakasaa. Se ei huomannut lähestyvää, hopeanhohtoista kissaa, jonka kynnet olivat esillä, lihakset jännitettyinä ja violettiin vivahtavat silmät kiiluivat.
Vesitassu potkaisi takajaloillaan maata, lensi korkealle ilmaan kovaa vauhtia ja tömähti koiran selkään. Koira haukahti säikähtäneenä, mutta oli niin hidasälyinen, ettei tajunnut Vesitassua ennen kuin tämä alkoi raapimaan koiran selkää. Koira alkoi pyörimään vimmoissaan ympyrää, ja Vesitassu tunsi otteensa irtoavan. Hän putosi maahan kyljelleen, sähähti ärtyneesti ja kompuroi takaisin tassuilleen.
Sen aikaa koira oli ehtinyt selvittää päänsä ja tuijotti nyt Vesitassua tummat silmät vihasta kiiluen ja kyljet raskaasta hengityksestä voimakkaasti kohoillen. Sen kieli oli ulkona, suu hieman raollaan paljastaen terävät hammasrivistöt ja häntä keinahteli varoittavasti puolelta toiselle. Vesitassu siristi violetteja silmiään ja kyyristyi, kun koira lähti juoksemaan häntä kohti tassut maata tömistäen. Kolli onnistui väistämään sivulle juuri ennen kuin koira olisi törmännyt häneen ja kuuli, kuinka koiran kynnet raapivat maata sen jarruttaessa käännökseen.
Kun Vesitassu oli kääntymässä hyökätäkseen uudelleen, koira kaatoikin hänet maahan. Se oli lähtenyt yllättävän äänettömästi juoksemaan Vesitassua kohti ja onnistunut sillä tavalla yllättämään nuoren, lihaksikkaan oppilaan. Vesitassu tunsi, kuinka terävät hampaat painautuivat hänen kylkeensä ja hän päästi uuden sähähdyksen kivun lävistäessä hänen vartalonsa. Ilman mitään sen kummempia miettimisiä ja suunnitteluja hän heilautti tassuaan ja onnistui raapaisemaan koiran kuonoa niin lujaa, että veri purskahti haavasta koiran silmille. Ote Vesitassun kyljestä irtosi, ja silloin kolli tiesi, mitä oli tehtävä. Hän nousi jälleen ylös ja samassa loikkasi päätään ravistelevaa koiraa kohti kynnet eteen ojennettuina.
Vesitassu raapaisi koiran otsaa niin, että veri lensi uudelleen sen silmien eteen, ja alkoi sen jälkeen repimään koiran ruskeita pystykorvia. Hän otti tiukasti hampaillaan kiinni toisesta korvasta ja kun koira heilautti kehoaan, Vesitassu lensi ilmaan repäisten korvan mukanaan. Koira alkoi ulvomaan kivusta, ja Vesitassu sylkäisi korvan suustaan kadulle. Veren makeus hänen suussaan antoi hänelle voimaa ja hän lipoi huuliaan hyväntuulisena. Kolli rakasti sitä, mitä hän oli tekemässä. hän rakasti repiä vastustajansa kappaleiksi, antaa tämän tuntea tuskaa ja kipua, kunnes viimein päättäisi tappaa – sillä olihan hänen vastustajansa elämä hänen käpälissään, ja se on tuntui mahtavalta!
Vesitassu loikaksi yhä tuskasta ulisevaa koiraa päin ja tönäisi tämän kumoon. Hän takertui vastustajansa vatsaan ja koetti kurottautua upottamaan hampaansa tämän kaulaan, mutta koira heilautti painavaa käpäläänsä ja teki inhottavan näköisen haavan Vesitassun harmaavalkeaan kylkeen. Vesitassu älähti ja päästi irti.
Koira lähti häntä koipiensa välissä juoksemana pois turkki täynnä haavoja ja toinen korva kokonaan irti. Vesitassu irvisti. Hän ei ollut kertaakaan vielä tappanut koiraa, sillä joka kerta ne olivat juosseet lopulta pakoon samalla tavalla kuin äskeinenkin oli juossut. Hän olisi halunnut tuntea kuoleman ympärillään, pimeyden sisällään ja kuulla äänen, jota hän oli oppinut omalla tavallaan rakastamaan.
Vesitassu alkoi nuolemaan kylkensä haavoja. Hänen vasenta kylkeään koristivat syvät hampaanjäljet, joista tihkui hiljalleen tummaa verta vaalealle turkille, ja oikeassa kyljessään, ehkä hieman vatsan puolella, oli raapaisujälki. Veripisarat putoilivat hiljalleen maahan tehden pienen punaisen lammikon kollin alapuolelle.
Vesitassun kehoa särki ja haavoja kirvelsi. Hän tiesi, että hänen olisi parasta lähteä heti leiriin parantajan hoiviin ja että hän joutuisi jälleen tekaisemaan jonkin selityksen haavoilleen, eihän tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän palaisi leiriin verisenä ja haavoilla, koiralta löyhkäten.
Kolli lähti nilkuttamaan pois Kaksijalkalasta – hän oli ilmeisesti loukannut toisen etukäpälänsä kaatuessaan maahan – ja toivoi ihan ensiksi löytävänsä Kirjotassun jostain. Kirjotassu oli ainut, joka tiesi totuuden siitä, missä Vesitassu aina silloin tällöin kävi tekemässä ja joka häntä edes ymmärsi millään tavalla. Ja Vesitassu ymmärsi naarasta. Hän tiesi tuon salaisuuden siitä, kuinka Kirjotassu oli tappanut kaksi siskoaan ja levitellyt heidän sisälmyksiään ympäri metsää, ja Vesitassu ymmärsi se kaiken. Hän itsekin halusi etsiä vanhempansa ja repiä heidän sydämensä irti.
"Vesitassu! Mitä sinulle oikein on tapahtunut?" Vesitassu kuuli Mustakynnen matalan äänen takaansa ja kääntyi nopeasti. Hän ei ollut haistanut partioita kaiken sen veren alta. "Olet aivan veressä!"
"Ei mitään", Vesitassu vastasi nopeasti. Partion johdossa oli selvästikin kokenut soturi Mustakynsi, ja hänen takanaan seisoskeli Tammihuurre sekä Viiruturkki oppilaansa Kirjotassun kanssa.
"Telkkälaulu sanoi, että olit mennyt saalistamaan", Tammihuurre kertoi ja väräytti viiksiään huvittuneena. "Löysitkö oikein ison hiiren vai mistä nuo haavat ovat tulleet?"
"Älä vitsaile tuolla tavalla, kun toinen on loukannut itsensä!" Viiruturkki sihahti. Vesitassu pyöräytti huomaamattomasti silmiään – Viirutukki oli aina ollut huono ymmärtämään vitsejä, tuntui kuin hänellä ei olisi lainkaan huumorintajua.
"Jahtasin koiran Kaksijalkalaan", Vesitassu kertoi ja kohtasi Kirjotassun katseen, joka paljasti naaraan tietävän totuuden.
Se oli meidän reviirillämme?" Mustakynsi murahti kysyvästi, ja Vesitassu nyökkäsi sulavasti valehdellen. "Selvä, mennään takaisin leiriin. Ja Vesitassu, sinä painut heti parantajan pesään."
Vesitassu vain virnisti, ja kissat lähtivät liikkeelle. Kolli jättäytyi muiden taakse, hieman jälkeen, ja Kirjotassu hidasti myös vauhtiaan, kunnes oli aivan kollin vierellä. He kulkivat hetken hiljaa, jättäytyen vielä vähän jälkeen, kunnes voiviat kuiskailla ilman, että soturit kuulisivat mitään.
"Kävit taas tappelemassa", Kirjotassu tokaisi kylmästi, eikä osoittanut sanojaan kysymykseksi. Hänen ei tarvinnut, sillä tottakai hän tiesi vastauksen.
"Se koira oli pelkuri. Jo yhden korvan repäisyn jälkeen se halusi luikkia karkuun", Vesitassu tuhahti silmät välähtäen mielipuolisesti.
Kirjotassu hymähti. "Jonain päivänä muut saavat tietää puuhistasi."
"Ja miksi sinä niin ajattelet?"
"Sehän on selvää! Oletko sinä hiirenaivo?" Kirjotassu sihahti hiljaa ja vilkaisi edellä kulkevia sotureita varmistaakseen, etteivät he kuunnelleet. "Olet palannut jo aivan tarpeeksi monta kertaa leiriin verisenä ja haavoilla, että he epäilevät jo nyt!"
"Tulithan sinäkin silloin leiriin turkki verestä tahmeana", Vesitassu huomautti välinpitämättömänä.
"Se tapahtui vain kerran ja lisäksi en silloin ollut vielä edes klaanikissa."
"Hmh."
"Sinuna olisin varovaisempi."
Vesitassu väläytti huvittuneen katseen Kirjotassuun ja virnisti. "Oletko sinä huolissasi minusta?"
Kirjotassu veti päätään taaksepäin silmät järkyttyneisyydestä auki. "En tietenkään ole! Minulle on aivan sama, mitä sinulle käy!"
Vesitassu pudisteli virnistellen päätään ja jolkutti nopeasti muut jokiklaanilaiset kiinni.