Voiko kissa olla uskollinen klaanilleen, jos ei ole puhtaasti sen klaanin jäsen? Jos sukulaisia kuuluu toiseen klaaniin, voiko heidän kimppuunsa hyökätä oman klaaninsa tähden? Ehkä Myrskyklaani on niin pehemä juuri sen takia, että klaanissa ei kukaan taida enää olla täysiverisesti myrskyklaanilainen. Myrskyklaani tunkee nenänsä toisten klaanien asioihin entistä enemmän, johtuuko se sukulaisuudesta toisiin?
Valhetassu avasi silmänsä uupuneena. Yölliset koulutukset ottivat valtavasti voimia niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla. *Enhän minäkään ole täysiverinen myrskyklaanilainen, mutta voisin uhrata henkeni klaanilleni silmänräpäyksessä.*
Miksi klaanit olisivat sitten erillään, jos ne saisivat toimia yhdessä ja sekoittaa verensä keskenään? Olisi varmasti sama asia, jos klaanit yhdistyisivät jo samaksi klaaniksi, kun ollaan jo niin sekaverisiä.
Perinne! Klaanien kuuluu olla erillään ja soturin tekee sydän. Ja niin sanottiin Tulitähdestäkin. Ja hän tunki kuononsa jokaisen klaanin asiaan, joka ei hänelle kuulunut. Ja miksi? Hän oli kotikisu.
Valhetassu ravisti päätään ja kääntyi sammalpedillään, jotta voisi taas nukahtaa, sillä auringonnousuun olisi vielä aivan liian kauan. Hopean ajatukset tunkeutuivat kollin jokaiseen ajatukseen ja yrittivät syrjäyttää hänen ajattelunsa. Oli mennyt jo melkein kuu, kun Hopea oli tyrkyttänyt ajatuksia hänen päähänsä. Tähtiklaanissa vierailu kerran seitsemässä yössä kuitenkin helpotti ja paljon.
Tähtiklaanin kissa kertoi paljon tarinoita Myrskyklaanista ja ajasta, jolloin oli ollut elossa. Mitään hön ei kuitenkaan viitannut rakkauselämäänsä. Tärkeää tuntui olevan vain tarinat. Valhetassu halusi tietää lisää tästä perhosten ympäröimästä kissasta, mutta aina tuli sama vastaus. Se olisi kuulemma vain pahaksi ja riskialtista. Parasta olisi, jos Valhetassu tietäisi mahdollisimman vähän opastajastaan.
”Valhetassu”, tuttu tähtiklaanilainen kolli kuiskasi ja Valhetassu avasi silmänsä nopeasti. Valkea Tähtiklaani maa hehkui hänen edessään ja ilo ja sen lisäksi helpotus valtasi Valhetassun. Hänen ei tarvinnut palata uupumaan Hopean luokse.
Kirkkaan sininen perhonen laskeutui Valhetassun kuonon päälle ja kolli katsoi hämmentyneenä, kun se asteli hänen päälaelleen.
”Siniset perhoset ovat kauniita”, tähtiklaanin kolli sanoi ja perhonen lensi tähtiturkkisen kissan luokse. ”Olet rauhallinen täällä, mutta mieltäsi painaa jokin. Olet hyväksymässä jotakin, jota sinun ei pitäisi. Jotakin merkitsevää on tapahtumassa.”
”Mitä?” Valhetassu hämmentyi ja nousi istumaan. Hän katsoi kuinka sininen perhonen lepatti tähtiklaanin kollin pään ympärillä ja lopulta lensi kukkaniitylle kauas heistä.
”Elämässäsi tapahtuu pian jotain”, tähtiklaanin kissa tiivisti sanomansa. ”Tapaat ehkä jonkun tärkeän kissan tai saat tehtävän. Tai hyväksyt jotakin, jotain hyvää tai pahaa.”
Valhetassu vilkaisi perhosia, jotka lepattelivat heidän ympärillään. Tarkoittaakohan se Hopean sanoja? Ei! Ei voi olla.
”Haluan tietää, missä olit aikaisemmin?” tähtiklaanilainen kysyi sulkien keltaiset silmänsä. ”En saanut unestasi kiinni.”
”En tiedä”, Valhetassu vastasi. Hän ei tosiaan tiennyt, mikä se paikka on, missä käy kouluttautumassa.
”Oliko se sama paikka, jossa loukkasit tassusi kuu sitten?” harmaa kolli kysyi ja heilautti häntäänsä. Hänen keltaiset silmänsä olivat yhä kiinni ja olemus oli etäinen. ”Haluat tietää siitä paikasta enemmän. Siksi joudut sinne.”
Tähtiklaanin kolli avasi silmänsä ja jatkoi: ”En kertonut sinulle, mikä se paikka on. Nyt minä kerron, että osaat pysyä poissa sieltä.” ”Mikä se paikka sitten on?” Valhetassu kysyi viikset väristen kiinnostuksesta.
”Synkkä metsä”, kolli vastasi synkästi ja irvisti. ”Tähtiklaanissa asuvat kuolleet, hyvät kissat, kun taas pahat kissat menevät Synkkään metsään.”
”Mitä?” Valhetassu hämmentyi. Pahat kissat? Mitä ihmettä? Eikö se paikka olekaan tarkoitettu erityisille kissoille?
Valhetassun sisällä muljahti. Hän oli kuullut etäisesti Synkästä metsästä muilta oppilailta. S eoli kuulemma pahojen kissojen paikka, aivan kuten harmaa tähtiklaanilainenkin sanoi.
”Synkkä metsä on täynnä pahoja kissoja”, kuollut kissa jatkoi. ”He yrittävät käännyttää hyvät, varomattomat oppilaat pahoiksi ja kouluttavat heitä pettämään klaaninsa.”
Ei. He yrittävät aivopestä minua suojelemaan klaanien perintöä sanomalla, että se olisi taas puhdas likaverisistä, kun ulkopuoliset pysyisivät poissa.
”He haluavat sinutkin”, raidallinen tähtiklaanilainen sanoi ja astui lähemmäs Valhetassua. Valkomusta kolli piti katseensa rauhallisena, mutta hänen sisällään kiehui. Häntä oli huijattu. ”He haluavat vallata klaanit, Valhetassu. Ennen kuin voisit tajutakaan, he voisivat syöstä sinut tuhoosi ja saisivat sinut hyökkäämään omaa klaaniasi vastaan vain heidän takiaan.”
”He ovat tappaneet kissoja, Valhetassu”, tähtiturkkinen kolli sanoi. ”He ovat saaneet kissoja tappamaan. Tuuliklaanilaisia, myrskyklaanilaisia ja muita. He eivät lopeta.”
Valhetassu muisti kuulleensa Hopean tappaneen klaanitoverinsa, mukamas vahingossa. He olivat murhanneet hänet, tarkoituksella. Kaikki oli selvää. He haluaisivat Valhetassun kykyineen.
”Pysyn poissa sieltä”, Valhetassu sanoi sitten ja katsoi päättäväisesti harmaata opastajaansa.
”Hyvä”, tähtiturkkinen kolli hymyili. ”Sinulla on hyvä sydän.”
”Huomenta, Valhetassu”, Valkoviiksi, Valhetassun uusi mestari naukaisi herätettyään oppilaansa. ”Minulla on sinulle homma.”
”Huomenta”, Valhetassu naukaisi hymyillen ja nousti turkkiaan ravistellen istumaan. Ajatukset myllersivät voimakkaina oppilaan mielessä ja hän rukoili Tähtiklaania, että homma olisi helppo. ”Millainen homma?”
”Pääset tänään vähän keveimpiin hommiin”, mestari sanoi, aivan kuin lukien Valhetassun ajatukset. ”Heinätähti vihjasi, että pääset mukaan kokoontumiseen.”
”Mitä?” Valhetassun korvat pompahtivat pystyyn. Oikeastiko? Ensimmäistä kertaa!
”Eikö olekin hienoa?” Valkoviiksi hymyili. ”Siksi saat levätä enne kuin lähdemme. Mutta nyt, haluan sinut metsästämään Tihkutassun ja Lumitassun kanssa.”
Valhetassu nyökkäsi tomerasti. Hänen tekikin mieli metsästää, pientä vaihtelua taisteluharjoituksiin. Lumitassu oli hyvä nappaamaan nopeita eläimiä ja Tihkutassu oli ylipäätäänkin hyvä metsästämään. Tai siis näin Valhetassu oli ymmärtänyt sisarustensa puheista. Sai nähdä, mitä tästäkin sitten tulee. Lumitassu oli osoittanut kateutensa heti, kun Valhetassu oli saanut saalista ensimmäisellä yrittämällä. Tihkutassu ei ollut moksiskaan sen kummempaa, oli tietysti kehunut ja ollut ylpeä. Tihkutassu harvemmin näytti tunteitaan kovinkaan selvästi. Lumitassu ja Kaislatassu pysyivät suurimman osan ajasta kauempana Valhetassusta ja Tihkutassulla oli muita ystäviä.
Harmaa naarasoppilas ja tummanharmaa kollioppilas odottivat leirin sisäänkäynnillä piikkihernetunnelilla. Lumitassu käänsi katseensa heti pois veljestään, kun näki tämän tulevan Valkoviiksen kanssa kahden sisaruksensa luokse. Tihkutassu heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Oli hyvin kiusallista. Aivan kuin heidän välillään olisi tapahtunut jotain vakavaa, vaikka niin ei ollut. Valhetassun sisarukset olivat vain etääntyneet veljestään.
”Palatkaa, kun olette saaneet mielestänne tarpeeksi saalista”, Valkoviiksi maukaisi ja jätti kolme sisarusta sille paikalle.
”Olet myöhässä”, Lumitassu sanoi kylmästi.
”Vastahan minulle kerrottiin”, Valhetassu naukaisi takaisin, mutta ei ilkeästi.
”Mekin saimme tietää äsken”, Tihkutassu totesi, saaden Lumitassulta huokaisun. ”No niin, tulkaa. Ei tässä ole koko päivää aikaa.”
Kolmikko asteli pitkän aikaa yhdessä ja täydessä hiljaisuudessa. Lopulta he sopivat tapaavansa suuren tammen alla auringonhuipun aikoihin ja kaikki lähtivät eri suuntiin. Tihkutassu oli suunnannut Kuulammen suuntaan ja Lumitassu Varjoklaanin rajan suuntaan. Valhetassu mietti hetken ja päätti lopulta palata takaisinpäin, kohti leiriä. Hän asteli puiden lomassa kaikki aistit valmiina. Hänen askeleistaan ei kuulunut hiiskaustakaan, vain tuuli humisi puiden latvoissa. Muutama lehti leijaili silloin tällöin maahan peittäen vihreän ruohon keltaisilla ja punaisilla väreillä. Lehtikato oli tulossa. Valhetassu pysähtyi. Hän huomasi liikettä kauempana. Tuuli oli kuitenkin saaliin puolella, se haistaisi Valhetassun heti. Kolli päätti yrittää ja kiersi puiden taakse, jossa oli tuulensuojaa viimalta. Varmoin askelin valkomusta kolli asteli kohti lehtien alla myllertävää eläintä ja kun liike pysähtyi, hän loikkasi. Kuului säikähtänyt vinkaisu Valhetassun nostaessa oravan lehtien suojasta. Hän katkaisi sen niskat nopeasti ja kiitti Tähtiklaania. Hieman kauempana siipien lyönti sai Valhetassun laskemaan oravan tammen juureen ja peittämään sen lehdillä.
Suuri kyyhkynen istui koivun oksalla pesten sulkapeitettään. *Kannattaisi varoa tässä metsässä!*
Valhetassu kapusi varovasti puuhun, katsoen jokaisen askeleensa tarkkaan. Kyyhkynen liikahti hieman, kun Valhetassu katkaisi pienen oksan, aivan vahingossa ja huomaamattaan. Lehdet olivat kuitenkin sen katseen edessä, joten kun se ei huomannut vaanivaa kissaa, Valhetassu jatkoi matkaansa ja kapusi linnun yläpuolelle. Hän muisti Sirppikynnen neuvoneen häntä tässä juuri samana päivänä, kun naaras oli saanut tietää odottavansa pentuja.
Lintu räpiköi paniikinomaisesti kollin hampaissa, mutta lyhyesti se lakkasi. Valhetassu vei linnun samaan paikkaan oravan kanssa. Hän katsahti aurinkoa, joka paistoi lehtien lomasta. Olisi vielä rutkasti aikaa. Tarkkaillen ympäristöään Valhetassu istuutui saaliinsa luokse ja etsi uutta saalista. Kauempaa kuului rymistelyä ja Valhetassu arvasi sen olevan veljensä. Hän tunnisti nuo juoksuaskeleet. Vahvat ja varmat.
Siristelevä katse läikkikäässä turkissa sai Valhetassun havahtumaan. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi usean ketunmitan päässä piilottelevan sisarensa.
”Lumitassu?” Valhetassu kutsui siskoaan, joka nousi seisomaan ja plajasti itsensä kokonaan. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Mitä?” Lumitassy kysyi, kun asteli veljeään kohti, jääden kuitenkin tietyn välimatkan päähän. ”Mitä sinä sanoit?”
*Eikö hän kuullut?* Valhetassu hämmentyi ja tajusi sitten, että hänen sisarensa oli ollut liian kaukana kuullakseen.
”Kysyin, että mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitänyt mennä Varjoklaanin suuntaan?” Valhetassu naukaisi, ottaen askeleen lähemmäs siskoaan.
”Meninkin”, naaras vastasi silmiään pyöräyttäen. ”Jahtasin kaniinia tähän suuntaan.”
”Ahaa”, Valhetassu nyökkäsi. ”Olit kuitenkin näemmä aina kauan tuolla pusikossa.”
”Jäin katsomaan sinua”, Lumitassu sanoi, turkoosit silmät viiruilla. ”Olin menossa takaisinpäin, kun kuulin jonkun tulevan ja luulin sen olevan joku saalieläin, koska se oli niin vaitonaista. Näin sitten sinut, vaanimassa. Olit kaukana ja mietin, mitä oikein vaanit. Ja vasta jonkin ajan päästä näin sen oravan. Sinä vaanit sitä jo varmaan 10 ketunmitan päästä, jos et kauempaa, Tähtiklaanin tähden!”
”Niin?” Valhetassu pidätteli nielaustaan.
”Miten ihmeessä sinä huomasit sen?” Lumitassu astui lähemmäs, tuomitseva katse veljessään.
”Minä seurasin sen hajujälkeä. Se oli kulkenut aika kaukaa tuonne tammien alle”, Valhetassu valehteli sujuvasti.
”Ja se lintu?” Lumitassu kysyi, katse värähtäen Valhetassun ohi. Tihkutassu. Hän oli tullut myös tänne. ”Sinä kuulit sen täältä tuonne kaukaiseen puuhun asti!”
”Jos et itse huomannut, olin huomannut sen jo aikoja sitten, mutta päätin napata oravan ensin”, Valhetassu siristi silmiään.
”Miksi ihmeessä?” Lumitassu intti taas vastaan. ”Ennemmin lintu kuin orava!”
”Jos en olisikaan saanut lintua kiinni, ja vaikka sainkin”, Valhetassu naukaisi ja vilkaisi veljeään, joka katsoi Lumitassua. ”Se päästi varoitushuudon. Ja orava olisi paennut, kun olisi kuullut sen.”
”Se on hyvin ajateltu”, Tihkutassu nyökkäsi ja vilkaisi Lumitassua, nyt syyttävästi. ”Sinä olet koko olomme ajan ollut ilkeä Valhetassulle ja kateellinen. Olet sepittänyt omiasi meille kaikille omasta veljestäsi.”
”Mitä?” Valhetassu katsoi harmaata sisartaan, joka perääntyi, mutta kurtisti sitten kulmiaan.
”Olet ylpeilevä nirppanokka!” Lumitassu tokaisi, mutta näytti hieman epävarmalta puhuessaan.
”Ei Valhetassu ole koskaan ylpeillyt meille mistään”, Tihkutassu astui eteenpäin. ”Sinä väitit, että hän oli härnännyt, kiusannut sinua kuten Ruusupentua, mutta nyt huomaan, että se oli vain kateutta Valhetassun taidoille! Et voi sitä itse hyväksyä, mutta olet kateellinen!”
”Niin olenkin!” Lumitassu tiuskaisi, turkoosit silmät tiukasti harmaassa veljessään. ”Soturit kehuvat hänen taitojaan, hän voittaa itseään useita kuita vanhemman oppilaan helposti, nappaa saalista leikiten, on älykäs ja on vielä pentujenkin suosiossa!”
”Ja mitä sinä sitten teit?” Tihkutassu kysyi siniset silmät viiruilla.
”Levitit valheita minusta”, Valhetassu sanoi tyhjällä äänellä. ”Mitä minä koskaan tein sinulle?”
”Et varsinaisesti mitään”, Lumitassu luimisti korviaan pahoillaan. ”Mutta… Minua kiusattiin, koska minua verrataan sinuun.”
”Verrataan?” Valhetassu toisti kysyvästi. Milloin muka?
”Niin,” Lumitassun nyökkäsi turkoosit silmät kosteina, mutta naaras ei antanut kyyneltensä valua. ”Kaikki näkivät, kuinka halusin, ja haluan vieläkin, olla arvostettu ja taitava, mutta en suoriutunutkaan hyvin, niin hyvin kuin odotettiin, ja sinä veit huomion. Sinua pidettiin kaikista heikoimpana ihan oppilastovereiden kannalta sekä meidän, omien sisaruksiesi mielestä, et sitä itse huomannut. Sinun ajateltiin jäävän meidän varjoomme, mutta me jäimmekin sinun varjoosi.”
”Me emme jääneet hänen varjoonsa kuin yhdeksi hetkeksi”, Tihkutassu naukaisi. ”Olet osoittanut uskollisuutesi ja olet taitava eri tavoin kuin kukaan meistä. Uskollisuutesi pitäisi kuitenkin näkyä erityisesti Valhetassuun, kun hän on suojellut sinua.”
”Mitä?” Lumitassu vilkaisi Valhetassuun, omaan veljeensä kysyvästi.
”Ruusupentu”, Valhetassu sanoi lyhyesti ja Lumitassun ilme värähti. Valhetassu oli pitänyt valkoisen naaraan kaukana Lumitassusta, jota Ruusupentu oli jatkuvasti härnännyt, kun he olivat olleet hyvin pieniä. Kaikki olivat luulleet sen olevan vain Ruusupennun ja Valhetassun välistä kinaa, mutta taustalla oli Ruusupennun ja Lumitassun välit. Ruusupentu oli kateellinen, niin kateellinen kuin pieni pentu voi olla, omasta siskostaan.
”Minä-” Lumitassu huokaisi. ”Anteeksi. En vain kestänyt.”
”Nyt kestät, koska me olemme sinun veljiäsi”, Valhetassu naukaisi. ”Emme me halua, että sinua sorretaan.” ”Kiitos”, Lumitassu hymyili ja naurahti vaivaantuneena. ”Olen oikeasti tosi pahoillani. Et ole koskaan ollut muuta kuin vaatimaton ja se on oikeasti arvostettavaa.”
”Mitä sanotte, jos palaamme leiriin? Meillä taitaa olla jo tarpeeksi saalista”, Tihkutassu naukaisi, hymyillen.
”Todellakin”, Valhetassu nyökkäsi ja kääntyi sitten Lumitassun puoleen. ”Hae se kaniinisi, emmeköhän voi jakaa sen sisarusten kesken leirissä.”
Valhetassu laski nappaamansa oravan sekä kyyhkysen tuoresaaliskasaan ja Valkoviiksi väläytti kolmikolle tyytyväisen hymyn. Tihkutassu oli napannut muutaman hiiren ja Lumitassu sen kaniinin.
”Hyvää työtä”, Valkoviiksi naukaisi silmät kiiluen.
”Saitte hyvin saalista”, Valkomyrsku nyökkäsi ja vilkaisi Tihkutassua tyytyväisenä. Merilintu silitti Lumitassun kylkeä ja puhui hänelle jotain hiljaa.
”Saammeko jakaa kaniinin?” Tihkutassu kysyi sitten. ”Emme ole pitkään aikaan syöneet yhdessä.”
”Tietysti”, Merilintu sanoi lempeästi hiljaisella äänellään. ”Olette ansainneet sen. Muistakaa levätä, mutta käykää viemässä syötyänne kungittarille ja klaaninvanhimillekin syötävää.”
”Selvä”, Valhetassu nyökkäsi ja otti sitten kaniinin leukojensa väliin. Hän osoitti hännällään auringonläikkää, joka lämmitti leirin yhtä parhaimmista paikoista.
Valhetassulla oli lämmin olo koko sen ajan, kun hän vietti aikaa kahden sisaruksensa kanssa. Hän ei kyennyt edes muistamaan, milloin oli viimeksi ollut iloinen sisarustensa seurassa. Ehkä tämä oli se asia, josta tähtiklaanilainen oli puhunut siitä sinisestä perhosesta? Olihan tämä ehkä vähän pienempää verrattuna siihen, mitä Valhetassu oli odottanut tapahtuvan.
Kuu nousi uhkaavan nopeasti tummalle taivaalle. Unta läikikäs kolli ei ollut saanut, sillä hän ei halunnut kohdata Hopeaa Synkässä metsässä. Ja tietysti myös jännityksen tunne vatsanpohjassa oli pidätellyt unen saapumista. Heinätähti odotti klaaninsa jäsenten järjestäymistä piikkihernetunnelin suulla ja Iltataival seisoi aina niin suorana hänen lähellään. Lumitassu ja Tihkutassu istuivat mestariensa lähellä ja Valhetassun emo istui myös lähtijöiden joukossa. Heidän isänsä ei ollut tulossa mukaan, hänen vastuullaan oli vahtia leirin sisäänkäyntiä tunkeilijoiden varalta. Ja tunkeilijoilla tarkoitettiin varmasti Yönkajon laumaa, vaikka lauma olikin pysynyt piilossa jo hyvän tovin.
Kuukynsi istui myös lähtijöiden joukossa, mutta jokin sai tummanharmaan kolli pysymään kauempana muista. Kollilla oli viielä katse eikä hän vaikuttanut erityisen innokkaalta lähtemään. Miksiköhän?
Tuhkamyrsky asteli kissajoukon läpi Heinätähden luokse ja puhui jotakin valkoiselle päällikölle.
”No niin! Olemme valmiita!” Heinätähti naukaisi kovaan ääneen miltei heti sen jälkeen, kun Tuhkamyrsky oli hiljennyt. Valhetassu tunsi innostuksen kihelmöinnin tassuissaan. *Pääsen kokoontumiseen!*
Kuun kelmeä, hopeinen hohde valaisi metsää aavemaisen kauniisti. Pieniä pilven haituvia leijaili taivaalla, mutta mikään niistä ei näyttänyt uhkaavalta.
”Eikö ole hienoa?” Lumitassu kuiskasi Valhetassulle. ”Pääsemme viimeinkin kokoontumiseen!”
”Johtunee varmaan Yönkajon lauman rauhallisuudesta”, Tihkutassu supisi mietteliäänä. ”Soturit ovat vahvempia ja parempia puolustamaan, jos lauma hyökkäisi taas kesken kokoontumisen.” ”Joukko on muutenkin harvinaisen iso verrattuna aikaisempiin”, Valhetassu naukaisi vilkuillen muita Myrskyklaanin kissoja, jotma kulkivat hänen rinnallaan kohti kokoontumissaarta. ”Olemme vähän rohkeita. Yönkajon lauma yrittää varmasti pysyä piilossa, jotta voisivat yllättää meidät.”
”Meitä on paljon vain siksi, että oppilaita on nyt paljon mukana”, Valkoviiksi naukaisi väliin. ”Ja oppilaita on nyt muutenkin harvinaisen paljon.”
”Näinä aikoina tarvitaan paljon sotureita”, Kuukynsi sanoi hiljaa. ”Pahat ajat tarvitsevat vahvoja sotureita ja erityisesti paljon.”
”Shh!” Tihkutassu hyssytti. ”Olemme perillä!”
Valhetassu katsoi nyt paremmin eteensä ja hymyili. Kuun valo hohti heidän yllään ja saari siinsi edessä. Heinätähti asteli tukille ja muut seurasivat perässä.
Joukkion takaa kuului kahinaa ja nummen takaa esiin ilmestyi suuri kissajoukko.
”Mikä klaani tuo on?” Valhetassu kysyi mestariltaan, joka oli tullut oppilaansa viereen.
”Tuuliklaani”, Valkoviiksi vastasi lyhyesti ja asteli tukille kovin välinpitämättömästi. Valhetassun viikset kuitenkin värisivät innosta. Toinen klaani! Hän ei ollut koskaan aikaisemmin törmännyt toisen klaanin kissoihin.
Tuuliklaanilaiset astelivat yllättävän nopeasti rinteen alas, mutta jäivät pienen etäisyyden päähän. Nummella juoksevat kissat tarkkailivat silmät kiiluen Myrskyklaanin kissojen liikkeitä, mutta eivät sanoneet mitään. Tilanne olisi tuntunut uhkaavalta, jos nyt ei olisi aselepoa.
”Miksi he jäivät noin kauas? Eivätkö he tule vaihtamaan kuulumisia?” Valhetassu kysyi Susitassulta, joka oli astellut hänen viereensä ja asettanut häntänsä nuoremman oppilaan selän päälle. Parantaja ei vilkaissutkaan taakseen, mutta kolli oli hieman jännittynyt ja puhui tietävästi.
”Tuuliklaani antaa meille tietä, että pääsemme tukin yli”, parantajaoppilas vastasi, mutta asetti toisen etutassuistaan Valhetassun eteen, jotta oppilas ei menisi vielä tukille ja madalsi ääntään. ”Mutta Tuuliklaani on ollut hieman etäinen ja epäileväinen Myrskyklaania kohtaan sen jälkeen, kun Myrskyklaanin ja Jokiklaain välit lähenivät Kuutähden ansiosta. Varjoklaanin kanssa sama juttu kuin Tuuliklaaninkin. Mutta pidä suusi supussa, sillä muut klaanit eivät halua kuulla moisia väitteitä.”
”Selvä”, Valhetassu nyökkäsi ja vilkais tukkia. Oli hänen vuoronsa. Pimeässä oli melkein mahdotonta erottaa alla virtaavaa jokea, mutta juuri se sai tukin ylittämisen vain vaikeammaksi. Valhetassu kuitenkin erotti veden ja tukin helposti, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi selvästi. Yksikin harha-askel ja Valhetassu olisi taistelemassa hengestään mustassa joessa.
Kun ruoho tuntui taas tassujen alla, oli Valhetassun vaikea pidätellä helpotuksen huokausta. Turvassa taas. Ja vieläpä kokoontumissaaressa!
”Tule, Valhetassu”, Valkoviiksi naukaisi oppilaalleen. Kolli oli jäänyt odottamaan oppilastaan lähelle tukkia. ”Älä jää kaikkien eteen!”
”Anteeksi!” Valhetassu vinkaisi ja asteli mestarinsa luokse. Susitassu hypähti alas tukilta, mutta ei edes mulkaissut Valhetassua, päinvastoin; parantajaoppilaalla oli ymmärtävä katse.
”Menen vaihtamaan kuulumisia muutaman tuttavani kanssa muista klaaneista”, Valkoviiksi naukaisi oppilaalleen. ”Älä vaella liian kauas klaanilaisistamme.”
”Ymmärretty!” Valhetassu hymyili ja katsoi mestarinsa menoa. Heinätähti oli vielä kokoontumispuun juurella puhumassa pienemmälle ruskealle naaraalle. Iltataival puhui taas kovin ilmeettömästi pienelle mustalle kollille varjoissa. He taisivat olla toisen klaanin päällikkö ja varapäällikkö.
”Varjoklaanin Kanervatähti ja varapäällikkö Levi”, Susitassu kertoi, yllättäen Valhetassun. ”Ja tuo tuolla on Huminatähti, Tuuliklaanin päällikkö.”
Valhetassu kääntyi katsomaan Tuuliklaanin joukkoa johtavaa kullankeltaista naarasta, jonka turkki kiilsi kuunvalossa.
”Jokiklaani ja Taivasklaani puuttuvat vielä”, Susitassu naukaisi. ”Tunnistat heidät kyllä. Taivasklaanin päällikkö on valkoinen, Jokiklaanin musta. Käy tutustumassa muihin klaaneihin nyt, kun siihen on mahdollisuus. Varsinkin näin rauhan aikana. Minun täytyy myös mennä, muidem parantajien luokse. Emme nähneet viime puolenkuun aikaan.”
Valhetassu katsoi, kun Susitassu asteli toiselle puolelle puuta, jossa istui takkuturkkinen kolli ja mustaraidallinen naaras. He hymyilivät ja olivat selvästi iloisen oloisia, kun Susitassu saapui heidän seuraansa. Parantajilla oli helppoa ja mukavaa. Rajat eivät erottaneet heitä, kun oli hätä kyseessä. Kissajoukko ei ollut kovin kummoinen, mutta kukaan ei ollut Valhetassulle tuttu. Varjoklaani haisi jotenkin eksoottisen hämärältä. Tuuliklaanin ominaistuokussa oli hämmentävästi jotakin aivan liian tuttua.
Pieni henkäys herätti oppilaan ajatuksistaan. Hänen oranssit silmänsä laajenivat järkytyksestä, kun hän huomasi suuren valkoisen kollin astelevan tukin suunnalta kissajoukko jäljessään. Valkoinen kissa oli jäätävän iso ja lihaksikas. Kukaan ei ollut samalla korkeustasolla tuon kissan kanssa.
”Iltaa, Hallatähti”, Heinätähti ja muut päälliköt tervehtivät.
Taivasklaanin päällikkö? Hänhän oli kolossaalinen!
”Varo!” kuului kimeä kiljahdus ja Valhetassu perääntyi. Hän oli miltei astua harmaavalkoisen kollin päälle, joka näytti avuttoman pieneltä.
”Anteeksi! Olin vain kiinnostunut Hallatähdestä”, Valhetassu naukaisi pahoillaan. ”Ai”, kolli naukaisi nielaisten. ”Ei se mitään. Hallatähti kerää ihmetystä ja hän on p-pelottavan kokoinen...” ”Ainakin hän on voimakas”, Valhetassu naukaisi virnistäen. ”Olen muuten Valhetassu, Myrskyklaanista.”
”O-olen Närhitassu, Taivasklaanista”, harmaavalkoinen kolli takelteli.
”Sinua taitaa jännittää olla täällä”, Valhetassu naukaisi. ”Mutta ei sinulla ole hätää. Sinulla on melkein koko klaanisi tukenasi.”
”Se on totta”, Närhitassu suoristautui ja rohkaistui hieman. ”Ja Hallatähti ainakin pelottaa muita klaaneja!”
”Totta!” Valhetassu naurahti.
”Jokiklaani!” Närhitassu henkäisi, vihreät silmät välähtäen jännityksestä. Kalanhaju tulvahti nenään, mutta ei pahalla tavalla. Puiden lomasta asteli esiin huonoryhtinen musta kolli ja häntä seurasi vaaleanruskea kolli ja sitten loput klaanista.
”Valhetassu”, Valkoviiksi kutsui oppilastaan ja kolli istui muiden Myrskyklaanin kissojen joukossa. ”Tule, kokoontuminen alkaa.”
”Nähdään!” Valhetassu hymyili Närhitassulle, joka hymyili takaisin.
Valhetassu istui mestarinsa viereen ja katseli haltioituneena, kun päälliköt kapusivat puiden oksille. Liiankin tuttu haju vei huomion Valhetassulta ja oppilas katseli hämmentyneenä ympärilleen. Hopea?
”Varjoklaanin metsästysmaat suosivat lehtisateesta huolimatta hyvin klaanimme tarpeita”, Kanervatähti kertoi. ”Valotassu sai soturinimensä; Valosydän!”
”Valosydän! Valosydän!” Varjoklaanin kissat hurrasivat oudon aavemaisesti ja muutama Tuuliklaanilainen yhtyi mukaan.
”Klaanimme sai myös kaksi uutta oppilasta, Sammakkotassun ja Tummatassun”, Kanervatähti kertoi ja kaksi oppilasta röyhistivät rintaansa kauempana. Varjoklaani hurrasi taas, Tuuliklaanin kera. Valhetassu kurtisti kulmiaan. Miksi kolme muuta klaania eivät liittyneet mukaan? Hallatähti oli kuitenkin hurrannut mukana. Suuri valkoinen kolli myös puhui seuraavaksi:
”Myös Taivasklaanin kissoja on suosinut hyvä metsästysonni”, Hallatähti kertoi matalalla, mutta kovin ystävällisellä äänellään. ”Suosikoon metsästysonni myös muitakin klaaneja vaikean lehtikadon edessä.”
Kaikki neljä muuta klaaninpäällikköä nyökkäsivät kiitollisina ja klaanit pitivät hyväksyvää mutinaa. Heinätähti nousi seisomaan, kun Hallatähti oli istunut.
”Klaaniimme on syntynyt kolme uutta pentua Sirppikynnelle ja Iltataipaleelle; Tuiskupentu, Huurrepentu ja Pakkaspentu!” Taivasklaani ja Jokiklaani onnittelivat iloisilla naukauksilla Myrskyklaanin kissojen kansa. Iltataival hymyili ylpeänä muiden varapäälliköiden ympäröimänä ja Taivasklaanin varapäällikkö taisi onnitella kollia.
”Yötähti”, Heinätähti nyökkäsi mustalle päällikölle ja Yötähti nousi seisomaan. Hän oli istunut hyvin hassusti puunoksalla. Heinätähden puheenvuoro oli ollut hyvin lyhyt eikä hän ollut maininnut ketusta mitään eikä metsästyonnesta. Mutta ehkä se ei ollut tarpeen.
”Jokiklaaniakin on suosittu pennuilla”, Yötähti kertoi kovin tavanomaisesti ja muut kissat selvästi uppottivat kollin sanat aivan tavallisina ja hurrasivat. Mutta Valhetassu huomasi iloa ja ylpeyttä, jota Jokiklaanin päällikkö yritti piilottaa. ”Kirkaskuu odottaa pentuja ja on siirtynyt pentutarhaan, toivomme pentujen syntyvän terveinä lehtikadon alkuun. Hallatähti, halusin varoittaa ketusta, jonka hajujälki johtaa teidän reviirillenne.”
”Kiitos”, Hallatähti naukaisi keltaiset silmät välähtäen. Valhetassu tarkkaili Jokiklaanin kollia. Kirkaskuu oli hänen kumppaninsa. Miksi hän olisi muuten ilmoittanut kyisesin naaraan siirtyneen pentutarhaan? Ehkä hän tosiaan toivoi pentujen selvityvän lehtikadosta, mutta se pieni piilotettu ylpeys päällikön äänessö oli paljastanut pentujen olevan hänen.
Huminatähti oli viimeisenä vuorossa ja hän kertoi vain uudesta oppilaasta, jonka nimeä Valhetassu ei ollut kuullut. Hän oli huomannut hyvin jäänsinisen silmäparin tuijottavan itseään Tuuliklaanin kissojen joukosta. Kissalla oli yönmusta turkki ja siksi häntä oli vaikea erottaa taivasta vasten.
”Ennen kuin kokous päättyy”, Yötähti oli yllättäen taas äänessä ja Heinätähtikin oli seisaalle ja siirtynyt Yötähden vierelle. ”Halusimme puhua teille Yönkajon laumasta.”
”Se saastainen lauma!” joku karjahti.
”Kai se on jo lähtenyt?”
”Mitä ne haluavat?”
”Tämä on meidän kotimme!”
”Etsisivät omansa!”
Heinätähti hiljensi äänekkään kissajoukon ja puhui: ”Myrskyklaanin Tyrskytassu oli kaapattu Yönkajon lauman toimesta.”
”Ja niin myös Supitassu Jokiklaanista”, Yötähti kertoi ja klaanikissat henkäisivät vihaisesti, kun kuulivat oppilaiden nimet ja heidän kidnappauksestaan. ”He olivat yrittäneet kerätä tietoja ja pitäneet oppilaita pienessä pesässä jumissa, joten kehoitan kaikkia erityiseen varovaisuuteen erityisesti nyt, kun he ovat menettäneet aikaisemmat vankinsa. Älkää päästäkö pentuja silmistänne älkääkä oppilaita yksin minnekään.”
”Ne saisivat jo lähteä! Tämä on meidän kotimme!” Valkomyrsky ärähti ja monet kissat yhtyivät myrskyklaanilaisen mukaan, Jokiklaani eniten.
”Kiitos neuvosta, Yötähti, Heinätähti”, Kanervatähti nyökkäsi, hieman kireästi ja nousi seisomaan hännänpää nykien. ”Mutta älkää neuvoko, mitä meidän tulisi tehdä.”
”He vain varoittivat”, Hallatähti huomautti silmiään siristäen, mutta pysyi paikoillaan. ”He eivät neuvoneet meitä tarkalleen, he vain varoittivat mahdollisesta uhasta. Ja sitä tulee arvostaa.”
”Tietenkin”, Kanervatähti hengitti terävästi ja loikkasi alas puusta sen enempää sanomatta ja siirtyi oman klaaninsa luokse.
”Kokous on ohi!” Huminatähti julisti ja klaanit alkoivat liikehtiä levottomasti kohti omia päälliköitään. Valhetassu ei kuitenkaan liikkunut oman klaaninsa suuntaan vaan kohti mustaa tuuliklaanilaista. Hän vaikutti niin tutulta.
”Valhetassu!” Valkoviiksi kutsui hämmentyneenä oppilastaan. ”Väärä suunta!” ”Tiedän”, Valhetassu mutisi hiljaa, vilkaisi vielä hajun suuntaan ja kääntyi sitten mestarinsa puoleen. ”Tulossa!”
Myrsyklaani oli yllättäen ensimmäisenä pois saarelta ja he kulkivat hiljaisuudessa muutamaa supinaa lukuun ottamatta puiden lomassa. Kokouksen lopputapahtumat olivat saaneet klaanikissat ärtyneiksi. Miksi muut eivät voineet ottaa varoitusta hyvällä? Miksi Varjoklaani oli aina niin kärttyinen Myrskyklaania kohtaan? Ja Jokiklaania? Jokiklaanin ja Myrskyklaanin välit olivat selvästi rauhanomaiset. Harvinaisen rauhanomaiset. Mitä Kuutähti oli tehnyt, kun oli saanut Jokiklaanin luottamaan Myrskyklaaniin ja kahden klaanin välit niin läheiseksi?
Väsymyksen ansiosta Valhetassu nukahti melkein heti, kun oli päässyt takaisin omalle sammalpedilleen. Hän ei ollut tottunut valvomaan tällä tavalla ja Synkkä metsä oli vaivannut hänen lepohetkeään aikaisemmin ja vienyt mahdollisuudet nukkua. Punainen usva leijaili Valhetassun ympärillä ja hän ärähti turhautuneena. Hän ei halunnut olla täällä. Hän halusi pois. Hän halusi Tähtiklaanin kissan luokse. Hän halusi nähdä tavallisia unia aivan kuten muutkin kissat.
”Valhetassu”, Hopean ääni kuului oppilaan takana. Musta naaras katsoi myrskyklaanilaista hymyillen ovelasti. ”Olit täydekuun kokoontumisessa”
”Mistä sinä sen tiesit?” Valhetassu kysyi oransseja silmiään siristäen.
”Et saapunut tänne tavalliseen aikaan”, Hopea vastasi heilauttaen vahvaa häntäänsä.
”Sinä olit kokoontumisessa”, Valhetassu vastasi kylmästi. ”Olet klaanikissa. Tuuliklaanista. Olet elossa ja olet Tuuliklaanin soturi.”
”Tietysti olen”, Hopea naurahti. ”Mutta voitko olla varma, että olen tuuliklaanilainen?”
”Sinä haiset Tuuliklaanin kissalta, Hopea”, Valhetassu huomautti. Hän tunnisti Tuuliklaanin ominaishajun ja Hopea ei voinut enää kieltää sitä.
”Täällä eivät klaanien rajat päde, aivan kuten ne eivät päde myöskään Tähtiklaanissa”, Hopea vastasi silmiään pyöräyttäen. Upeat silmät, se oli pakko myöntää.
”Miksi et kertonut?” Valhetassu kysyi, upottaen kyntensä maahan. Oli kaksi asiaa, josta Valhetassu oli katkera. Miksi hänelle ei ole kerrottu kaikkea!?
”Miksi olisi tarvinnut? En nähnyt koskaan syytä kertoa, että olen Tuuliklaanin kissa”, musta naaras vastasi lapojaan kohauttaen.
”Et myöskään vaivautunut kertomaan tämän paikan nimeä”, Valhetassu sylkäisi. ”Synkkä metsä. Pahojen kissojen paikka.”
Hopea katsoi kylmästi Valhetassua. Naaras oli yllättynyt. Ja vähän kauhuissaan, vaikka ei näyttänytkään sitä suoraan.
”Se Tähtiklaanin kissa kertoi sinulle”, naaras sanoi irvistäen ja ällöksyen katseellaan. ”Tiedätkö sinä edes hänen nimeään? Voitko luottaa häneen, jos et edes tiedä hänen nimeään?”
”Sille on syynsä, miksi hän ei kerro nimeään ja sinä et tiedä niistä mitään”, Valhetassu mulkaisi Hopeaa. Hopeallakin oli ihan varmasti toinen nimi! Valhetassu luimisti korviaan, kun hän näki vaaleansinisen perhosen lentävän kauempana, useiden ketunmittojen päässä. Se hohti himmeästi, mutta juuri sen verran, että sen pystyi erottamaan. Miten se oli tänne päätynyt?
”Tietysti sille on syynsä”, Hopea huokaisi turhautuneena Valhetassun sanoille. ”Mutta täällä koulutetaan kissoja suuremman hyvän vuoksi, Valhetassun. Emme me sinusta tee pahaa. Me teemme sinusta tärkeän ja parantamaan klaanit. Iltataival on melkein puoliksi varjoklaanilainen! Hän ei kuulu kumpaankaan klaaniin. Ja entä sinun emosi ja hänen veljensä? Heidän isänsä on Varjoklaanin kissa ja heidät tehtiin väkisin. Ilman Kuutähden suostumusta. He eivät kuulu kumpaankaan klaaniin, mutta ovat silti valmiita kuolemaan Myrskyklaanille, koska he eivät tiedä isästään. Ja jos tietäisivät, olisivat silti uskollisia myrskyklaanilaisille, koska he eivät luota isäänsä. Ja minä tiedän, että he tietävät isänsä henkilöllisyyden. Ja sinäkin tiedät vielä. Joskus soturin tekee heidän kuolematon uskollisuutensa klaanille, jossa he elävät. Mutta suurimmaksi osaksi niin ei ole. Ystävät, pennut ja perhe toisessa klaanissa ei ole klaanien väleille sopivaa ja klaanit eivät selviydy, jos jokainen kissa on puoliverinen. Häivätassu, Pihkatassu ja Korppitassu eivät saa saada pentuja, koska ovat puoliverisiä. Sinä sait Tähtiklaanilta voimia, mutta sinun tulee käyttää niitä klaanien pelastamiseen ja parantamiseen! Meillä on tassumme pelissä sinun voimissasi!”
”Minä en usko”, Valhetassu aloitti, mutta hiljeni hetkeksi. Mitä tapahtuisi, jos hän kieltäisi Hopean?
”Mitä sinä et usko?” Hopea kysyi siniset silmät hohtaen epäilyksestä. Puiden lomassa istui harmaa kolli, jonka siniset silmät hohtivat painostavasti.
”En usko sinun sanomaasi!” Valhetassu sähähti niin, että usva leijaili hänen ympäriltään kauemmas. Hopea katsoi valkoiset hampaat hohtaen Valhetassua.
”Minä en halua toimia klaaneja vastaan”, Valhetassu jatkoi. ”Yrität saada minut vastaan omaa klaaniani ja tappamaan kissoja! Minä en halua enää koulutusta sinulta enkä keneltäkään muultakaan Synkän metsän saastaiselta kissalta!”
”Hän on tehnyt päätöksensä”, harmaa kolli oli nyt paljon lähempänä ja hän hiljensi Hopean kalsealla äänellään. Hopea koukisteli kynsiään siihen malliin, että hän oli ollut valmis hyökkäämään Valhetassun kimppuun. Kollin siniset silmänsä hohtivat yhä voimakkaammin. ”Anna voimasi ja sydämesi johdattaa itseäsi. Tulet huomaamaan, että me olemme oikeassa. Ennemmin tai myöhemmin.”
Valhetassu heräsi raskaasti hengittäen. Se harmaa, arpinen kolli oli niin tutun näköinen. Tihkutassu! Se kolli oli melkein samannäköinen Tihkutassun kanssa! Harmaa oppilas nukkui pari sammalpetiä kauempana, mutta Valhetassu erotti hänet pimeässä helposti, paljon helpommin kuin ennen. Oliko nyt aamu? Ei voi olla! Valhetassu katsahti pesän suulle, mutta ulkoa ei tullut lainkaan valoa.
”Miksi näen kaiken yhtä selvästi kuin päivällä?” Valhetassu ihmetteli hiiren hiljaa ääneen. Rasahdus kauempana sai läikikkään oppilaan kääntämään katseensa pesän suulle. Hänen aistinsa. Ne olivat terävöityneet täyteen mittaansa.
Valkea valo kirkastui ja Valhetassu huomasi kylkensä päällä valkoisen perhosen. Se asteli hitaasti Valhetassun päälaelle ja laskeutui lopulta oppilaan kuonon päälle.
”Sinä”, Valhetassu kuiskasi ja perhonen räpäytti siipiään. ”Minä muistan sinut. Olit siellä, kun ensimmäistä kertaa saavuimme tänne.”
Perhonen irrotti otteensa Valhetassun kuonosta ja lepatti kauniisti kohti pesän suuta. Perhonen kuitenkin pysähtyi vielä ennen kuin lensi ulos. Se tuntui katsovan suoraan Valhetassuun. Heleä ääni kuiskasi hiljaa.
”Me varjelemme.”