Hyvä Tähiklaani sentään. Miksi niin monta loukkaantunutta? Miksi niin vähän unta? Uni olisi kyllä maittavaa. Ennen taistelua oli ollut juuri hyvin. Susitassu sai tarpeeksi unta, mukavat pennut kävivät tutkimassa hänen pesäänsä ja nuuhkimassa yrttien hajuja ja myrskyklaanilaisia oli ollu vielä elossa paljon enemmän. Susitassun mieltä ja koko kehoa painoi outo tunne, joten hän joutui käsittelemään asioita mielessää läpi. Hänen tulisi saada unta, mutta ennen kuin hän kykenisi nukahtamaan. Ajatukset pyörivät taistelussa.
Ja nyt Myrskyklaani kärsi sen takia. Jotkut kärsivät hiljempaa, jotkut äänekkäästi ja jotkut fyysisesti pahemmin kuin toiset. Susitassu ei ehkä myöntäisi sitä muille, mutta häntä oli pelottanut taistelun aikana oman henkensä menettäminen. Ei itsensä takia vaan klaanin. Myrskyklaanissa kun ei ollut toista parantajaa, ei edes oppilasta, Susitassun lisäksi. Ja viimeksi, kun Yönkajon lauma oli hyökännyt, klaaneista oli parantajia.
Lehmussydän oli yksi vakavimmin loukkaantuneista eikä hän ollut Susitassun pesässä ainoa. Ei pesä pieni ollut, mutta ahtaala siellä tuntui. Tuulihäntä oli onneksi auttanut Lehmususydämen kanssa niin, että Susitasu ehti keskittyä muihinkin kissoihin.
Väsymystaso oli kuitenkin suuri. Hän oli ehtinyt ärhännellä jo muutamalle oppilaallekin, jotka olivat tunkeneet itsensä hänen pesäänsä ilman mitään järkevää syytä. Ihme karvapallot. Mutta raivoaminen ei ollut tarkoituksena, mutta ei voi mitään -ainakin oppilaat oppisivat pitämään nenänsä poissa parantajan pesästä silloin, kun heillä ei ollut mitään asiaa sinne.
Klaanilla oli aihetta suruun jos milloinkaan. Moni oppilas oli kuollut ja moni soturi oli kuollut. Ja mitä himskattia varten? Sitä olisi vaikea tietää tarkasti, mutta Yönkajon laumalla oli yksi tavoite; saada järvialue itselleen. Etsisivät typerät ketunläjät oman paikkansa eivätkä veisi toisten kotia.
”Hei, Susitassu?” Tiikeritassu, ruskearaidallinen kolli kutsui parantajaoppilasta väsyneellä, lähes epäselvällä äänellä.
”Tiikeritassu? Kaikki hyvin?” Susistassu naukaisi ja kääntyi katsomaan oppilasta. Oppilaan meripihkan keltaiset silmät olivat kirkkaat, hän alkoi parantua, mikä oli hyvä merkki.
”Onko vettä?” oppilas kysyi hitaasti puhuen ja räpäyttäen silmiään hitaasti. Susitassua huvitti. Oppilas oli puoliunessa.
”Takanasi, pesän perällä, on pieni puro, sieltä saat vettä”, Susitassu selitti hiljaa ja ruskea kolli hymyili silmät lipsuen kiinni eikä ihme. Kuu loisti taivaalla ja tähdet tuikkivat tummaa taivasta vasten. Tiikeritassu ei saanut edes yhtä tassua ylös kun jo upposi takaisin uneensa. Susitassu seurasi tumman kollin kyljen kohoamista hetken aikaa ennen kuin nousi seisomaan käpälilleen. Huomenna hänen pitäisi lähteä tapaamaan muita parantajia puolen kuun kokouksen mukaisesti. Tuulihäntä oli lupautunut tulemaan valvomaan Tuhamyrskyä, Lehmussydäntä, Tiikeritassua ja Kuukynttä kokoontumisyön ajaksi, mutta ei se auttanut hänen oloaan. Ei Tuulihäntä osaisi toimia, jos Tuhkamyrsky heräisi ja saisi ahdistukohtauksen, jossa ei kyllä sinällään ollut mitään järkeä. Toki se oli alkanut taistelun jälkeen ja hänen vammoistaan, mutta taustalla oli muutakin. Siitä Tuhkamyrsky ei kyllä puhunut. Lehmussydäntä Tuulihäntä osasi hoitaa, siinä ei ollut mitään sen ihmeellisempää, vaikka Lehmussydämen vammat olivatkin vakavat.
Ja sitä paitsi, Tuulihäntä ei kyennyt puhumaan. Ei se ollut este, ei todellakaan, mutta Tuhkamyrskylle puhuminen oli tärkeää. Hän oli kerran maininnut Minttutassun nimen ja sitten peittänyt kasvonsa hännällään, hyvin häpeissään. Ei naaras sitä tietenkään myöntänyt, mutta Suistassu iasti sen. Hän aisti muiden tunteet herkästi.
Tuhkamyrsky oli muutenkin, miten sen nyt sanoisi, no, outo. Hän oli Sirppikynnen, Susitassun emon, emo. Harmaa naaras oli menettänyt elämänsä aikana kumppaninsa ja jo toisen pentunsa. Jotain kärhämää Sirppikynnen ja Tuhkamyrskyn välillä oli, mutta kumpikaan ei tehnyt asialle mitään. Omapa on ongelmansa. Mutta Tuhkamyrskyä vaivasi jokin eikä tämä taistelu tai hänen haavansa tai nouseva kuume auttanut yhtään mitään.
Kuume? Mitä?
Susitassu hiipi lähemmäs Tuhkamyrskyä, jonka keho hehkui lämpöä. Parantajaoppilas kurtisti kulmiaan. Ei voi olla totta.
”Tuhkamyrsky”, Susitassu tökkäisi naarasta, joka heräsi silmät hyvin väsyneenä hohtaen. Niissä oli kuiva kiilto ja uupunut katse. ”Mikä olo?” ”Heikko”, naaras kähäisi ja sulki silmänsä nenäänsä nyrpistäen. ”On outo olo.”
”Sinulla on kuumetta”, Susitassu kuiskasi ja tönäisi naaraan liikkumaan, jotta kolli pääsisi katsomaan hänen haavojaan. Yksi märki. Ja pahasti. Ja siitä Tuhkamyrsky ei ollut sitten vaivautunut sanomaan yhtään mitään.
”Au, varo!” naaras sihahti silmiään siristellen kivusta.
”Mikset ole sanonut tästä haavasta?!” Susitassu tivasi. ”Tämä on todella pahasti tulehtunut! Ja minähän sanoin sinulle ainakin sata kertaa, että sano, jos tämä todella paha haava alkaa oireilemaan!”
”Mi-minä… anteeksi”, Tuhkamyrsky nielaisi ja hengitti epäsäännöllisesti, selvästi hermostuen. Tuhkamyrsky oli muutenkin menettänyt paljon verta ja saanut ikävän tällin toiseen etukäpäläänsä ja nyt vielä tämä. Tähtiklaani auta.
”Argh!” Susitassu murahti ärtyneenä. ”Saat kiittää onneasi, kun minulla löytyy kirveliä ja kortetta tuohon ISOON haavaan..”
Susitassu lampsi jupisten yrttivarastoilleen ja etsi kirvelin ja kortteen, jauhoi ne suussaan mössöksi ja vei sitten Tuhkamyrskyn luokse, joka piti suutaan auki, ja jo hennosti läähätti. Eipä mikään ihme, senkin hiirenaivoinen kirppukasa.
Susitassu päätti kuitenkin laittaa yrttihauteet ensin haavalle ennen kuin antaisi kuumeeseen auttavaa lääkettä, ja alkoi levittämänään kahta tehokasta yrttiä ikävän kipeälle ja tulehtuneelle haavalle. Tuhkamyrsky irvisteli ja ähkäisi muutaman kerran, mutta ei valittanut se enempää.
Vielä tuoretta hämähäkinseittiä ja noin, valmis.
”Älä sitten liiku liikaa”, Susitassu sanoi kohottaen kulmiaan. ”Annan sinulle vielä purasruohon lehtiä kuumeeseen. Ja ensi kerralla sinä todellakin sitten sanot, jos sinulla on yhtään tukala olo tai jonnekin sattuu. ONKO SELVÄ?”
”On, on, anteeksi!” Tuhkamyrsky luimisti korviaan ja astettui pedilleen hermostuneesti värähdellen sen jälkeen, kun hän oli syönyt Susitassun antamat muutaman purasruohonlehden. Susitassu pyöräytti silmiään. Hän toivoi hartaasti, että haude auttaisi ja kuume laskisi.
Ja ehkä nyt, hän kykenisi saamaan unta, kun taakka ja outo, vaivaava tunne valui hänen harteiltaan...
Tuhkayrskyn kuume oli onneksi laskenut yöllä, ainakin vähän. Kipukin oli naaraan mukaan kuulemma alkanut helpottaa. Edes jotakin edistystä.
Susitassu asteli häntä melkein maata laahaten pesästään. Pakkanen oli vähän helpottanut täksi päiväksi ja tuulikin oli olematonta. Oli yllättävän lämmin päivä lehtikadon päiväksi.
Parantajaoppilaan vatsa murisi, kun hän asteli pienen tuoresaaliskasan ohitse. Ei, ei nyt. Ensin olisi käytävä katsomassa Suvikuuron pentuja, jotka olivat syntyneet todella yllättäen. Suvikuuro oli huomannut odottavansa pentuja vasta siinä vaiheessa, kun Pilvipentu ja Utupentu olivat jo syntymässä. Kaksikko oli onneksi syntynyt terveenä.
”Suvikuuro? Oletko hereillä?” Susitassu kysyi hiljaa ja työnsi päänsä pentutarhan sisälle, joka oli nyt yllättävän tyhjä, kun lähes kaikki pennut olivat muuttaneet oppilaiden pesään. Ainoastaan Suvikuuro oli enää pesässä.
”Katso!” kimeä ääni kiljaisi. ”Varjoklaanin soturi!”
Mustavalkoinen kollipentu loikkasi kohti Susitassua, joka väisti pienen pennun hyökkäyksen. Pentu tömähti hän tassujensa juureen ja kääntyi selälleen tuijottamaan Susitassua.
”Varjoklaanilaiset söivät sinut sitten”, Pilvipennun sisar naukaisi emonsa luota.
”Äh!” Pilvipentu kurtisti kulmiaan ja huitoi tassuillaan kohti Susitassun kuonoa. ”Kyllä minä vielä sinut saan!”
”Voi apua!” Susitassu naukaisi dramaattisesti. ”Myrskyklaanin hurja soturi on liian voimakas!” ”Hahaa!” Pilvipentu pomppasi seisomaan ja tarttui Susitassun käpälästä kiinni. ”Sainpas!”
”Voi ei!” Susitassu naurahti ja kaatui maahan, antaen pennun juhlia voittoaan.
”Katso, emo!” Pilvipentu hihkaisi ja loikki emonsa luokse. ”Minä sain varjoklaanilaisen tapettua!”
”No mutta”, Suvikuuro naukaisi pojalleen. ”Hyvin tehty! Pelastit meidät kaikki.”
”Pyh”, Utupentu pyöräytti silmiään. ”Juupa juu.”
”Hei, älä nyt!” Pilvipentu murahti sisarelleen. ”Et sinä tuollaisene pystyisi!”
”Ai enkä muka?” naaraspentu kohotti kulmiaan ja loikkasi kaataen veljensä maahan. Kaksikon kieriessä pentutarhaa pitkin, Susitassu asteli heidän emonsa luokse.
”Ainakin heillä on energiaa, se on hyvä”, Susitassu nyökkäsi pentujen suuntaan.
”Vähän liikaakin”, Suvikuuro tuhahti. ”Hyvä kun saa nukuttua, kun tuo kaksikko riehuu koko ajan, Pilvipentu varsinkin.”
”No, he ovat pentuja”, Susitassu virnisti. Kaksi villiä pentua, vaikka toinen taisi tulla välillä pakotetuksi leikkimään.
”En minä edes halunnut pentuja”, Suvikuuro sanoi matalalla äänellä. ”En nyt.”
”No, sinä sait heidät”, Susitassu kurtisti kulmiaan.
”Niin sain”, Suvikuuro huokaisi hymyillen. ”Ja se on sillä selvä.”
”Tulin vain katsomaan, että kaikki on hyvin”, Susitassu sanoi sitten. ”Tule sanomaan, jos tulee jotain ongelmia.”
”Eivät nuo kaksi muuta teekään kuin ongelmia”, Suvikuuro nauroi. ”Mene toki hoitamaan loukkaantuneita, he tarvitsevat sinua.”
Susitassu nappasi matkallaan pesäänsä mukaansa yhden oravan, kaksi hiirtä ja yhden päästäisen. Kukaan muu ei vielä ollut varmastikaan vienyt loukkaantuneille ruokaa, mutta ei se haitannut. Susitassu oli muutenkin ottamassa saalista itselleen, joten mikäs siinä muillekin viedessä. Tiikeritassu valittaisi, että ei haluaisi syödä, Tuhamyrsky näykkisi hiirtään ja Kuukynsi varmasti mulkoilisi Susitassua. Lehmussydän kiittäisi, vaikka häneenkin sattui. Hän ei ollut yhtä kiittämätön kuin ne kolme muuta, mutta ainahan se meni näin. Kissat halusivat aina palavasti palata soturintehtäviinsä ja sitten valittaisivat parantajalle asiasta.
Lehmussydän ei ehkä koskaan voisi palata kunnolla soturiksi. Olisi hyvä ihme, jos hän pystyisi enää edes kävelemään kunnolla. Ja kolliparan toinen korva oli kuuroutunut ja päätäkin särki. Hänen valitustaan Susitassu jaksoi kuunnella, sillä se oli aika mitätöntä ja hänellä oli syytäkin valittaa. Tuhkamyrskylläkin kyllä, mutta hiirenaivoinen naaras ei valittanut järkevistä asioista, kuten juuri haavansa särystä ja Kuukynsi oli taas mulkoileva kissa. Tiikeritassunkin Susitassu ymmäris, olihan ruskea kolli oppilas ja hänen koulutuksena oli kesken ja parantuminen hidasta, mutta oli se toisinaan ärsyttävää.
”Minulla olikin sudennälkä!” Tiikeritassu naurahti kellertävät silmät kiiluen innosta, kun hän huomasi Susitassun palaavan pesään. ”Kiitos!”
”Saanko minä tuon pienen päästäisen?” Tuhkamyrsky kysyi hiljaa. Susitassu oli tiennyt tämän, ei kuumeisena maistunut ruoka niin hyvin. Susitassu laski hiiret Tiikeritassulle ja Kuukynnelle ja vei päästäisen harmaalle naaraalle. Itse hän jakoi oravan Lehmussydämen kanssa.
Pakkanen oli hieman kiristynyt sitten aamun. Puolikuu loisti kirkkaana taivaalla ja tähdet tuikkivat sen rinnalla. Lumi narskui Susitassun käpälien alla, kun hän kulki pitkin järven rantaa. Hänen ajatuksensa pyörivät Tähtiklaanissa, loukkaantuneissa ja parantajien kokoontumisessa. Tähtiklaani oli ollut hiljaa vähän aikaa, ei mitään uutta sitten taistelun, mikä oli totta kai outoa. Hänellä olisi vielä opittavaa.
Harmaa silmäpari puiden lomassa herätti Susitassun huomion ja pian puiden seasta astui esiin Jokiklaanin parantaja Valkosade. Hänen oppilaansa Kaamostassu tuli pian perässä ja kaksikko tervehti Susitassua hännän heilautuksella. He olivat Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajalla.
”He, Valkosade ja Kaamotassu”, Susitassu tervehti, mutta antoi kysyvän katseensa porautua kaksikkoon. Miksi he olivat olleet puiden seassa?
”Anteeksi, Susitassu”, Kaamostassu naukaisi hiljaa. ”Yritimme pysyä suojassa Yönkajon laumalta.”
”Se on ihan hyvä idea”, Susitassu myönsi. ”He hyökkäsivät Myrskyklaanin kimppuun pari yötä sitten.”
”Mitä?” Valkosateen silmät levisivät.
”Valkosade, Susitassu, Kaamostassu”, Tuuliklaanin puolelta kuului tervehdys.
”Routaruusu”, Valkosade nyökkäsi raidalliselle naaraalle, joka loikkasi rajan yli.
”Taivasklaani ja Varjoklaani puuttuvat”, Susitassu mutisi ääneen. Hän pälyili ympärilleen ja yritti tavoittaa kahden klaanin parantajia, mutta hän ei nähnyt ketään. Kului hetki jos toinenkin, kunnes Taivasklaanin parantaja Mistelisydän ja hänen oppilaansa Riesatassu saapuivat rantaa pitkin ja loikkasivat joen ylitse. Kului muutama silmänrpäys, kunnes Varjoklaanin Harmaakorppi ja Surutassu saapuivat. Harmaakorppi nilkutti ja hänen turkissaan oli uusia, viime näkemään verrattuna siis, haavoja.
”Anteeksi kun kesti”, Surutassu pahoitteli. ”Harmaakorpin on vaikea kulkea nopeasti.”
”En minä niin vanha ole”, kolli murahti. ”Mennään.”
Kuulampi hohti tuttua kajoaan ja valaisi kissojen turkit. Harmaakorppi nurisi jotakin Surutassulle hiljaa, kunnes asettui. Susitassu piti kuitenkin katseensa Kaamostassussa, jonka silmissä hohti hermostus. Naaras yritti kovin peitellä sitä, mutta Susitassulta oli turha piilotella mitään. Hän huomasi kyllä, vaikka muut eivät huomaisi.
”Susitassu kertoi, että Yönkajon lauma hyökkäsi Myrskyklaaniin vähän aikaa sitten”, Valkosade sanoi sitten ja vilkaisi kysyvästi Myrskyklaanin parantajaoppilasta.
”Mitä?” Harmaakorppi kähäisi. ”Se kapinen lauma hyökkäsi myös Varjoklaaniin juuri 9 yötä sitten!”
”Samaan aikaan?” Susitassun siristi silmiään. ”Se hyökkäsi samaan aikaan Myrskyklaaniin ja Varjoklaaniin.”
”Miten heillä riittää kissoja?” Surutassu mietti ihmeissään. ”He tappoivat niin monta kissaa.”
”Myrskyklaanikin koki pahoja, pahoja tappioita”, Susitassu luimisti korviaan.
”Ja Tähtiklaani ei sano yhtään mitään tästä laumasta”, Routaruusu naukaisi terävästi. ”Ei yhtään mitään. Ei neuvoja eikä mitään.”
”Eipä niin”, Mistelisydän nyökkäsi. ”Ehkä he eivät tiedä, mitä tulisi tehdä.”
”He odottavat jotakin”, Kaamostassu pohti ja Susitassu käänsi päänsä Kaamostassuun.
”Tiedätkö jotain?” Susitassu kysyi. ”Onko Tähtiklaani puhunut sinulle?”
”Puhuuko se sinulle?” Valkosade kysyi myrskyklaanilaiselta. ”Sinähän tapaat heitä joka yö, kun he kouluttavat sinua.” ”En ole nähnyt heitä yhdeksään yöhön”, Susitassu huomautti ja Kaamostassu liikahti.
”He eivät tiedä, totetuuko yksi ennustus”, Kaamostassu kuiskasi ja jokaisen parantajan katse kääntyi harmaaseen naaraaseen.
”Mitä?” Riesatassu kysyi, puhuen. Kyseinen parantajaoppilas puhui näissä kokoontumisissa vähän, mutta se oli ymmärrettävää, varsinkin tänään.
”Heillä on joku suuri ennustus”, Kaamostassu selitti varoivaisesti. ”Mutta on epävarmaa toteutuuko se. Tällä hetkellä on menossa se hetki, joka määrittää, toteutuuko se.”
”Tiedätkö sinä mikä se on?” Surutassu kysyi silmät palaen.
”En”, Kaamostassu pudisti päätään ja sai kaikkien parantajat värähtämään pettyneenä. ”Sitä he eivät paljastaneet. Se harmaa, raidallinen kolli ei suostunut puhumaan tai paljastamaan sitä.”
”No onpa heistäkin sitten taas hyötyä!” Harmaakorppi jupisi. ”Kyllä heidän pitäisi se kertoa meille, jos se on ratkaiseva.”
”Meidän tulee odottaa”, Mistelisydän sanoi huokaisten. ”Odottaa merkkiä. Töähtiklaani ei selvästikään halua huolestuttaa meitä, jos ennustus ei toteudu.”
”Se kuulosti todella vakavalta”, Kaamostassu sanoi katsellen tassujaan.
”Meidän tulee vain odottaa”, Susitassu sulki silmänsä. Entä jos odottaminen vai pahentaisi asioita? Miksi Tähtiklaani ei puhunut parantajille?
Susitassu rauhoitti itsensä ja parantajien välinen keskustelu muuttui leppoisammaksi kuulumisten jakamiseksi. Mielikuva harmaasta, raidallisesta kissasta tuntui silti niin tutulta ja Susitassu yritti mietti, oliko nähnyt sellaista kissaa tai kuullut jonkun puhuvan hänestä aikaisemmin.
Susitassu uskoi, ja hänellä oli toivoa, että asiat selkiytyisivät, ja nopeammin kuin muut parantajat ehkä uskoivatkaan. Heidän tulisi vain luottaa itseensä ja toisiinsa.