Unipentu oli kutsunut minua ongelmien tekijäksi. Kehtasikin. Jos joku oli ongelmien aiheuttaja, niin Unipentu! Hän oli se, joka oli poistunut pentutarhasta luvatta ja se oli hän, joka oli aina yllyttämässä minua! Ja silti minusta tuntui, että Yksipentu ja oma emonikin ajatteli niin.
Tuijotin mustaa sisartani, joka taas tuijotti kahta kollia pesän toisessa päässä. Leijonapentu ja Harhapentu. He olivat noin muutama 14 yötä sitten melkein liiskanneet Unipennun. Aivan, siinä uusi asia. Unipentu vaelsi aivan liikaa. Joku liiskaisi hänet vielä. Ja minä olisin vahingoniloinen, ihan varmasti olisin.
Haluaisin olla jo oppilas, jotta voisin näyttää kykyni. Haluaisin osoittaa olevani taitava ja että Unipentu oli se, joka aiheutti ongelmat enkä minä!
Ja sitten Unipentu syöksyi Harhapentua ja Leijonapentua kohti. Voi Tähtiklaani sentään. Pomppasin neljälle käpälälle, mutta en syöksynyt perään. Viiksikarvani värisivät ja tuijotin kun Unipentu loikkasi oranssivalkoisen kissan selän päälle.
”Emo!” käännyin harmaan naaraan puoleen, joka kohotti katseensa minun puoleeni. ”Unipentu meni leikkimään noiden kahden vanhemman pennun kanssa.”
”Hmm”, Kirkaskuu katsoi Unipennun suuntaan hetken ajan ja sitten laski katseensa taas puoleeni. ”Luotan, että Harhapentu ja Leijonapentu osaavat olla tarpeeksi helliä. Ja olette jo melkein kaksi kuuta vanhoja. Voit mennä mukaan, jos tahdot.”
Siristin silmiäni ja vilkaisin sisartani ja kahta kollipentua. Pudistin päätäni. En halunnut mennä noiden kissojen kanssa leikkimään. Vilkaisin toista siskoani, joka istui emon selän päällä. Yksipentu ei koskaan leikkinyt taistelua ja hän oli nyt aivan liian keskittynyt emon johonkin tarinaan. Huokaisin ja istuin alas. Ihan tylsää. En halunnut leikkiä noiden kollien kanssa enkä halunnut leikkiä millään sammalpallolla.
Vilkaisin emoani sivusilmällä, jonka katse oli sisaressani. Siristin silmiäni ja vilkuilin muita kissoja pesässä. Kaikki olivat keskittyneet aivan muuhun kuin minuun, valkoiseen pentuun. Tiedän kyllä, että emo kielsi poistumasta pentutarhasta ilman lupaa..
”Emo?” sain avattua suuni ja vihreät silmät kääntyivät puoleeni. ”Saanko mennä pentutarhan ulkopuolelle? En mene kauas, olen ihan pesän edustalla! Jooko?”
Kirkaskuu mietti hetken ja sitten hän hymyili. Tiesin vastauksen jo ennen kuin hän vastasi: ”Saat mennä, mutta älä mene kauas. Luotan sinuun.”
Nyökkäsin ja silmät tuikkien innosta loikin pentutarhasta ulos. Viime kerrasta ulkona ei ollut edes niin kauaa, mutta lumi oli sulanut jo melkein kokonaan pois. Hymyilin innostuneena ja katselin leirissä astelevia kissoja. Niin monen kirjavia turkkeja ja niin monenlaisia hajuja.
Tassuni syyhysivät päästä tutkimaan enemmän. Vilkaisin taakseni ja irvistin kärsimättömästi. Halusin niin kovasti päästä tutkimaan!
Ja lopulta, minä lähdin. Hiivin pienten lumikasojen takana, hiivin kaislikossa ja etenin kohti leirin sisäänkäyntiä. Olinko lähdössä ulos leiristä? En olisi niin radikaali olin luvannut emolle pysyä lähellä, minä kulkisin vain leirin läpi.
Tunsin polttavan katseen turkissani ja kohtasin klaanimme päällikön katseen. Olin nähnyt hänet ennenkin, Valotähti. Hän tuijotti minua. Veisikö hän minut takaisin pentutarhaan?
Yllättäen kolli käänsi katseensa pois minusta päin ja hän loikkasi kaaressa leirin suuaukolle. Hän katosi niin nopeasti. Miksi hän ei vienyt minua takaisin pesään?
Kohautin vain lapojani ja jatkoin matkaani, haistellen ja maistellen ilmaa. Kyllä minulle kelpasi kulkea ihan vapaasti. Pitäisi vain osata palata ajoissa takaisin tai saisin kuulla tästä sekä emolta että Yksipennulta. Yksipentu oli muka niin aikuinen ja niin vanha ja niin edelleen. Oli hänellä kyllä jotain älyä, mutta ei sitä tarvinnut niin hirveesti mielistellä emolle. Tai siltä se minusta vaikuttaa.
Peräännyin taaksepäin, kun huomasin kahden kissan lähestyvän minua. He eivät onneksi huomanneet minua, olivat liian keskittyneet toisiinsa. Toinen oli vaaleanoranssi naaras ja toinen tätä naarasta takaa-ajava kissa oli ruskearaidallinen kolli.
Ruskea kolli sai naaraan kiinni ja he alkoivat painia, nauraen. Katsoi lumoutuneena heidän taisteluaan. Se oli jotenkin hienoa. Leikki loppui kuitenkin kesken kun suurempi vaaleanharmaa, raidallinen naaras asteli kahden pienemmän kissan luokse.
”Nyt loppui! Oletteko pentuja vai oppilaita?” naaras ärisi meripihkanväriset silmät kurtussa. ”Ette te voi täällä leirissä riehua! Nyt siivoamaan klaaninvanhimpien pesä kuin olisi jo!” ”Anteeksi!” naaras sanoi pahoillaan ja juoksi toinen oppilas perässään luultavasti sinne klaaninvanhimpien pesään.
”Kuupentu?” hätkähdin ja huomasin Supihampaan seisovan edessäni. ”Mitä sinä täällä teet? Yksin? Et kai ole karannut?”
”En!” puuskahdin. ”Emo antoi luvan tulla ulos!” ”Näin pitkälle pentutarhasta ja yksin vai?” naaras naurahti. Naaraan tummanvihreissä silmissä oli jotenkin tuttu, haikea katse. Silmäni laajenivat, kun tajusin Supihampaan katseen muistuttavan emoni katsetta, kun hän puhui isästä.
”Vietkö minut takaisin?” kysyin ja nousin kunnolla seisomaan. ”Ja kerrot emolle, että vaellan täällä omin päin?”
”Vein sinut takaisin”, harmaa naaras nyökkäsi. ”Mutta en kerro, että lähdit vaeltamaan yksin, jos lupaat ettei se toistu enää.”
”Selvä”, sanoin nyökäten tomerasti.
”Tulehan sitten”, Supihammas sanoi ja heilautti häntäänsä ilmassa. ”Emosi varmasti odottaa jo.”
Loikin emoni ystävän perään ja seurasin häntä innokkaasti juosten. Nyt näin leirin paremmin, kun en ollut enää kaislikoiden ja lumikasojen takana piilossa.
”Onko sinulla oppilasta?” kysyin suuremmalta naaraalta, joka pudisti päätään.
”Ei vielä”, naaras vastasi huvittuneena, viikset väristen. ”Olen ollut soturina vasta pari kuuta, joten...”
”Millaista on olla oppilas?” kysyin sitten, loikaten naaraan eteen. En menisi vielä pentutarhaan sisälle. ”Mitä oppilaat tekevät? Taistelevatko he?” ”Oppilaat opettelevat elämään Soturilain mukaisesti”, Supihammas kertoi ja vilkaisi kohti pilvistä taivasta. ”Tähtiklaani ohjaa ja esi-isät ovat säätäneet Soturilain lait.”
”Mitä muuta?” kysyin käskevästi. ”Eivät kai oppilaat vain opettele jotain lakeja?” ”Eivät sentään”, Supihammas hymyili. ”Soturilaki ohjaa jokaisen klaanikissan toimintaa. Oppilaat opettelevat metsästämään klaanilleen. Jokainen kissa opettelee myös taisteluliikkeitä ja puolustautumaan ja näin puolustamaan Soturilakia ja omaa klaaniaan.”
”Oh!” henkäisin innostuen. ”Millaista on taistella?”
”Ei se aina ole mukavaa, kun voi menettää oman henkensä tai läheistensä henget”, Supihammas naukui huokaisten. ”Mutta sinusta on selvästi puolustamaan klaaniasi.”
”Todellakin!” sanoin, rintaani ylpeästi röyhistäen. ”Se on varmasti upea tunne, kun voi pelastaa jonkun!” ”Täällähän sinä olet”, emoni ääni kuului takaani ja loikkasin ympäri. Hymyilin leveästi ja loikkasin emoni käpälien juureen. ”Mistäs sinä olet noin innostunut, pikkuinen?”
”Minusta tulee upea Jokiklaanin puolustaja!” julistin ja kosketin emoni leukaa nenälläni. Tosin, se vaati pienen loikan, mutta onnistuinpa silti.
”Kuulostapaa hurjalta!” Kirkaskuu sanoi nauraen lempeästi. ”Sinusta tulee aivan varmasti upea taistelija!”
”Niinkö?” kysyin, silmät tuikkien. Emoko ajatteli niin?
”Sinussa on potentiaalia, pikkuiseni”, Kirkaskuu sanoi ja nuolaisi päälakeani. ”Olet varmasti uskollinen klaanillesi ja se on tärkeää.”
Hymyilin leveästi. Sydämeni oli pakahtua ilosta. Emo uskoo minuun! Uskoo, että olen uskollinen ja että voin palvela klaaniani! Että minussa on potentiaalia!
”Palaapa pentutarhaan”, Kirkaskuu hymyili ja nyökkäsin. Sukelsin emoni käpälien välistä sisälle pentutarhaan ja etsin katseellani siskojani. Unipentu oli vieläkin, oikeasti vieläkin, niiden kahden kollipennun kanssa. Yksipentu istui nyt Laventelipennun kanssa ja he puhuivat samalla kun pökkivät sammalpalloa toisilleen. Minua ei huvittanut nyt leikkiä, ja jos totta puhutaan, minua väsytti aivan liikaa.
Astelin emoni sammalpedille ja haukotellen käperryin tutulle paikalleni. Huomasin emoni tulevan luokseni, mutta en liikkunut ja se oli ihan hyvä valinta, sillä emoni alkoi pesemään turkkiani. Muistan hymyilleeni ennen nukahtamista.