Täysin lumenvalkoinen kissa ja upeasti hohtavat vaaleansiniset silmät tuijottivat syvälle Jääpennun silmiin. Aikuinen kissa puhui katseellaan niin selvästi, mutta niin epämääräisiä, että Jääpentu ei kyennyt tajuamaan, mitä valkea kissa halusi hänelle viestiä. Ja kun ensimmäinen asia tuntui valkenevan pienelle pennulle, oli hänet repäisty jo takaisin valvemaailmaan.
”Oikea unikeko”, Jääpentu kuuli hieman kuivakan äänen läheltään ja avatessaan silmänsä hän kohtasi kilpikonnakuviollisen kollipennun, Tuiskupennun, ystävänsä Huurrepennun veljen. ”Sinun sisaruksesi halusivat MINUN ilmoittavan sinulle kun suostut heräämään, että he ovat menneet pentutarhan ulkopuolelle emosi kanssa.”
”Siis mitä?” Jääpentu hämmentyi ja haukotuksen saattelemana nousi istumaan. Tuiskupentu oli yllättävän isokokoinen pentu, kasvanut jo Jääpennustakin ohi, vaikka oli selvästi nuorempi.
”Argh! Pitääkö se nyt sitten toistaa...” Tuiskupentu pyöräytti erivärisiä silmiään ja huokaisi hyvin turhautuneesti. Ihme kissa. Mikähän sitäkin nyt oikein vaivaa?
”Ei tarvitse toistaa!” Jääpentu ehti naukaista väliin. ”Hämmennyin vain, kun sinä jäit pesään, etkä ole myös ulkona.”
”En halunnut perheeni mukaan”, Tuiskupentu tuhahti, selvästi huvittuneena, mutta kurtisti kulmiaan jatkaessaan. ”EN tosin pidä siitä, että sillä voidaan perustella hommien sysäämistä minulle.”
”Anteeksi sisarteni puolesta, ei tule toistumaan”, Jääpentu luimisti korviaan pahoillaan sisartensa käytöksestä. Ihme karvapallot.
”Toivottavasti ei”, Tuiskupentu virnisti, hieman leikkisästi, ja asteli sitten kauemmas, pesän perälle.
”Oletko varma, ettet halua mukaan?” Jääpentu kysyi kilpikonnakuviolliselta kollilta. ”Minusta olisi mukavaa, jos tulisit.”
Tuiskupentu avasi suunsa, käänsi sitten katseensa muualle selvästi miettien. Kollin tuuhea häntä heilahti epävarmasti ja kolli piti katseensa tassuissaan vaivaantuneena.
”Jos ei haittaa”, Jääpentu naukaisi ja asteli lähemmäs Tuiskupentua. Kollin sisarukset olivat myös poissa, kuten myös heidän emonsa Sirppikynsi. ”Voin jäädä kanssasi tänne.”
”En halua pidätellä sinua”, Tuiskupentu vastasi nopeasti. ”Voit mennä kyllä, siskojesi luokse.”
”He kyllä pärjäävät ilman minua”, Jääpentu virnisti ja istuutui kollin vierelle. ”Eli voin jäädä kanssasi tänne. Näin jo ulkomaailmaa tarpeeksi eilen ja sitäkin edellisenä päivänä.” ”Se olisi kiva”, Tuiskupentu hymyili. ”Jos jäisit tänne.”
”Tietysti”, Jääpentu hymyili. ”Haluatko leikkiä?”
”Mitä leikkiä?” Tuiskupentu kysyi ja kohotti katseena nyt kunnolla kohtamaan Jääpennun katseen.
”Miten olisi vaikka...” Jääpentu hiljeni miettimään ja katseli ympärilleen etsiessään ideoita. ”Miten olisi jotain ei-riehakasta?”
”Esimerkiksi?” Tuiskupentu kysyi, korvat heilahtaen. Hän vaikutti vähän epäilevältä, oli varmaankin tottunut leikkimään veljensä kanssa vain taistelua. Ei kyllä sillä, oli Jääpentukin tottunut. Joskus olisi kuitenkin kiva leikkiä jotain ihan muutakin.
”Tutustumisleikkiä!” Jääpentu hihkaisi silmät hohtaen innostuksesta. ”Kysymme vuorotellen kysymyksiä ja toisen on vastattava, mitä mieltä on. Esimerkiksi jos nyt kysyisin sinulta vaikka että olisitko ennemmin soturi vai parantaja niin vastaisit kumpi olisit mieluummin?”
”Soturi”, Tuiskupentu vastasi. ”Ja varmaankin perustellaan, eikö?”
”Joo!” Jääpentu nyökkäsi. Tuiskupentu tajusi homman juonen, joten tästä tulisi varmasti kivaa!
”No, ehkä siksi että minua ei kiinnosta lajitella yrttejä ja koska mieleni haluaa juosta jahtaamassa saalista klaanille!” Tuiskupentu hymyili vastatessaan. ”Hmm… Pidätkö enemmän illasta vai aamusta?”
~~~~
”Auringonnousu tuo minulle mieleen toivon”, valkoinen kissa naukaisi katsellessaan taivaanrannassa vuorien takaa kohoavaa aurinkoa. ”Se kertoo siitä, kuinka uusi aamu koittaa tuoden uuden päivän. Pimeän yön jälkeen tulee taas valoa ja aurinko tuo kasvua ja lämpöä.”
”Entä tähdet ja kuu? Eikö niillä ole merkitystä?” kolli kysyi häntäänsä heilauttaen. ”Nekin tuovat valoa pimeyteen!”
”Ne symboloivat myös toivoa, hupsu”, valkoinen kissa nauroi kollin ihmettelylle. ”Ne symboloivat toivoa vain eri tavalla. Ne hohtavat pimeässä, tuoden valoa tummaan yöhön. Tähdet, taivaalla hohtava hopeahäntä, kertovat esi-isistä, jotka varjelevat meitä ja tuovat voimaa ja uskoa kissoihin, jotka katsovat tuikkivia tähtiä. Tähtiähän ei ole kuitenkaan näkynyt kuin vähän aikaa, mutta niin.”
”Entä kuu?” kolli kysyi, uskoen valkoisen kissan sanat. ”Mitä se symboloi?”
”Kuu on kuin yön aurinko. Se kulkee ja tuo lohtua niille, jotka tuntevat olonsa yksinäisiksi”, valkoinen kissa sanoi ja vilkaisi vieressään istuvaa kollia. ”Ja aurinko on kuin päivän kuu. Ne symboloivat toisiaan. Ovat samaan aikaan vastakohtia. Molemmat ovat tarpeellisia.”
”Katsoivatko esi-isät meitä ennen kuin tähtiä oli?” kolli kysyi, kääntäen katseensa kohti värikkääksi muuttuvaa taivasta.
”Kyllä”, valkoinen kissa hymyili ja nousi seisomaan. ”Yön pimeys vain muistuttaa meitä siitä, että vaikka olisi synkät ajat, esi-isät varjelevat meitä ja nyt tuikkimalla taivaalla oisoittavat voimaansa ja olemassaoloaan.”
~~~~
”Aamu”, Jääpentu vastasi. ”Minusta auringonnousu tuo minulle mieleen toivon, sillä kun aurinko nousee pimeyden jälkeen tulee uusi päivä!”
”Aika kiva vastaus”, Tuiskupentu naukaisi hieman vaikuttuneesti, eriväriset silmät tiukasti tuijottaen Jääpentua. ”Sinun vuorosi.”
”Onko sinulla lempituoresaalista?” Jääpentu kysyi ovelasti hymyillen. Hän siristi sinisiä silmiään ja odotti vastausta. He olivat molemmat syöneet jo jonkin aikaa tuoresaalista, joten kyllä kollilla pitäisi olla jokin lempiruoka.
”Pidän aika paljon kaniinista”, Tuiskupentu myönsi, epävarmasti. ”Ja myös kyyhkysestä yhtä paljon.”
”Olet päässyt jo maistamaan kaniinia?!” Jääpentu sanoi ihmeissään. ”Epäreilua!”
”Se oli kyllä tosi hyvää”, Tuiskupentu virnisti ilkikurisesti.
”Jääpentu!” Taivaspennun kimakka ääni kuului pentutarhan suulta. Jääpentu kääntyi katsomaan ja huomasi hyvin hämmentyneenä, oranssiraidallisen sisarensa. ”Miksi olet vielä täällä pesässä?” ”Ei huvittanut tulla ulos?” Jääpentu sanoi huvittuneena. Miksi hänen pitäisi olla joka hetki sisartensa kanssa?
”Ei muka huvittanut, plääh!” Taivaspentu pyöräytti silmiään. ”Tule jo, senkin karvapallo!”
Ennen kuin Jääpentu ehti edes vastata, Taivaspentu palasi jo takaisin muiden pentujen luokse ulos.
”No”, Tuiskupentu sanoi ja nousi seisomaan. ”Sisaresi odottavat, voimme jatkaa toistekin.”
”En minä sinua tänne yksin jätä”, Jääpentu kurtisti kulmiaan.
”Et jätäkään”, Tuiskupentu pyöräytti silmiään tietävästi. ”Siksi tulen mukaan ulos.”
”Ai!” Jääpentu kallisti päätään ja nousi seisomaan. ”Toivottavasti siellä on sitten jotain mielenkiintoista.”
”Varmasti on”, Taivaspentu hihkui siniset silmät tuikkien pentutarhan suulla. ”TULETULE! Kastepentu on ihan täpinöissään!”
Tuiskupentu ja Jääpentu vilkaisivat toisiaan ja astuivat sitten ulos pentutarhasta. He saapuivat sellaisen hässäkän sekaan, että koko klaani oli aivan jännittynyt ja kissojen seassa oli korvia värisyttävää puhetta. Jääpentu työntyi muutamien soturien ohitse ja saapui Tuiskupentu perässään sisartensa luokse, jotka istuivat kaikkien soturien edessä Kolibrin kanssa. Kastepentu talloi kärsimättömästi maata tassuillaan ja piti katseensa tiukasti leirin keskellä seisovassa kollissa.
”Tyrskytassu!” Tuiskupentu henkäisi ja Jääpentu katsoi suu hitaasti aueten kermanvalkeaa, raidallista kollia. ”Ilmielävänä!” ”Hän on elossa!” Kastepentu naukaisi hiljaa, melkein kuin huokaisten.
”Ja hyvin riutuneen näköinen!” Jääpentu luimisti korviaan. ”Hänen kylkiluunsa paistavat ihan nahkasta läpi!”
Sirppikynsi, Tuiskupennun emo, istui Tyrskytassun lähellä, samoin Jääpennun isä Tulikukka. Heidän ystävänsä oli palannut kotiin.
”Hei, Jääpentu”, Huurrepennun hento, mutta aina niin iloinen ääni sai Jääpennun katseen kääntymään. Naaras hymyili ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi kuurolle naaraalle.
”Missä hän on oikein ollut?” joku oppilaista hieman kauempana ihmetteli tovereilleen.
Jääpennun huomion vei kuitenkin valkoinen naaras, joka asteli Suurtasanteen reunalle ja katsoi koko klaania sinisillä simillään.
”Tyrskytassu”, päällikkö aloitti, hiljentäen supisevan klaaninsa. ”Kertoisitko, mitä sinulle oikein tapahtui?”
”Yönkajon lauma”, Tyrskytassu naukaisi, saaden muutamat kissat ärisemään ja nostelemaan karvojaan. Tuttu nimi, mutta kukaan ei ollut kertonut kaikkea tapahtuneesta Jääpennulle. ”He kaappasivat minut leiriinsä.”
”Mitä?!” Harmaasulka pompahti pystyyn. ”Ne kavalat kissat!”
”En ollut ainoa oppilas siellä”, Tyrskytassu yritti hiljentää kissat kuuntelemaan, mutta oli selvästi uupunut ja väsynyt, ettei hänen äänensä kantanut hälisevän kissajoukon yli. Ja sitä Jääpentu ei edes ihmetellyt, sillä kuka tahansa huomasi, kuinka laiha tuo raidallinen kolli oli.
”Kuunnelkaa!” Heinätähti mylväisi ja kissat hiljenivät samalla silmänräpäyksellä.
”Krhm!” Tyrskytassu keräsi ääntään. ”En siis ollut ainoa klaanikissa, jonka he olivat vieneet. Siellä oli eräs Jokiklaanin naaras, myös oppilas.”
”Mitä he yrittivät tehdä? Mitä he tekivät teille?” Iltataival kysyi, astuen kissajoukosta eteenpäin. Hänen katseensa oli jotenkin kylmä.
”Kyselivät tietysti tietoja”, Tyrskytassu naukaisi hiljaa, korviaan luimistaen. Iltataipaleen niskakarvat nousivat pystyyn.
”Mitä he tietävät meistä?” Heinätähti kysyi, ei lainkaan pettyneenä klaaninsa oppilaaseen, tai sitten ei vain näyttänyt sitä.
”En edes tiedä”, Tyrskytassu myönsi. ”Eivät paljoa, se kissa, joka tietoja kyseli, ei kertonut lähes mitään johtajalleen.”
”Oletko varma?” Iltataival kysyi, tummansiniset silmät lähes huomaamattomasti välähtäen.
”Hän syötti kuolonmarjoja laumalaisilleen, jotta pääsisin kotiin, joten olen varma”, Tyrskytassu sanoi ääntään madaltaen. ”Hän oli valmis tappamaan useampiakin kissoja, jotta meille klaanikissoille ei sattuisi mitään.”
”Mikä sen kissan nimi on?” Heinätähti kysyi, siniset silmät kiiluen.
”Nova”, Tyrskytassu sanoi lyhyesti, hännänpää värähtäen. Hän oli epävarma, tekikö oikein kertoessaan auttajansa nimen.
”Antakaa hänen nyt levätä, Tähtiklaanin tähden!” Sirppikynsi urahti. ”Katsokaa nyt, kuinka laiha hän on!”
”Sirppikynsi on oikeassa”, päällikkö sanoi silmänsä sulkien. ”Saat levätä ja kerätä voimiasi, kunnes koet olevasi tarpeeksi toipunut jatkamaan koulutustasi, Tyrskytassu.”
”Kiitos”, Tyrskytassun nyökkäsi kiitollisena ja Tulikukan ja Sirppikynnen saattelemana palasi moneen kuuhun oppilaiden pesään. Jääpentu katseli päällikköään. Hän selvästi mietti jotakin hyvin paljon. Mutta mitä?
~~~~
Auringonlasku värjäsi taivasta tummanoranssiksi ja pikkuhiljaa tähdet alkoivat valaista tumma taivaankantta. Valkoinen kissa katseli hymyillen vuorien taakse laskevaa aurinkoa. Hänen kiiltävä turkkinsa muutti väriä kellertäväksi auringon loisteessa ja kauempana istuva kolli katseli kaunista naarasta silmät hehkuen. Hän asteli varjoista valoon ja hitaasti, varoen askeliaan, tassutti valkean naaraan luokse.
”Aika kaunista, eikö?” kolli totesi katsellessaan auringonlaskua, mutta sivusilmällä ihaili valkoista naarasta.
”On”, naaras vastasi lyhyesti, mutta kolli ymmärsi sen olevan paras vastaus, jonka häneltä nyt saisi. Valkoisen naaraan hymy oli haikea, mutta yhtä kirkas kuten aina. Naaras loi toivoa ympärilleen ja hänellä oli aina toivoa, oli tilanne mikä hyvänsä.
Kolli katsahti alas kallion reunalta, kohdaten vain kuoleman hiljaisuuden. Klaani oli poissa, jättänyt heidät jälkeensä. He eivät tahtoneet kuunnella kahta kissaa, joilla oli vastauksia kysymättömiinkin kysymyksiin. Kissajoukko ei edes tahtonut tulla kutsutuksi klaaniksi, se oli mukamas loukkaavaa. He hylkäsivät joukkonsa jäsenet, ilman pätevää syytä. Ehkä he vain kyllästyivät kahden kissan viisauteen, jota heillä itsellään ei vielä ollut.
”He tajuavat vielä”, naaras sanoi, vilkaisi kolli ja kääntyi sitten kohti metsää palatakseen heidän pesäänsä.
”Miten voit olla varma?” kolli kysyi pysäyttäen naaraan sanoillaan.
”Eikö se ole selvää?” valkoinen naaras hymyili, kääntäen hitusen päätään kollin puoleen. ”Olemme herättäneet muutamien kissojen ajatukset ja lopulta joku nousee ja näyttää, mitä pitäisi tehdä.”
”Emo!” kimakka naukaisu sai kollin korvat heilahtamaan. Yksi pieni pentu, ainoa selvityjä viidestä pennusta, juoksi valkoisen kissan luokse ja loikki emonsa käpälien ympärillä.
”Mitä, pikkuinen?” valkoinen naaras kysyi ja hymyili katsellessaan pientä pentua.
”Esi-isät ovat taivaalla!” pentu hihkui, värikäs turkki kimaltaen tähtien valossa.
”Niin ovat, Tähti, niin ovat”, valkoinen naaras kehräsi. ”Ja he varjelevat meitä, johdattavat käpälänaskeliamme.”
”Millaisia he ovat?” pentu kysyi, tapittaen taivasta.
”Kukaan ei tiedä”, valkoinen kissa vastasi. ”Mutta jonakin päivänä se tiedetään.”
”Voinko minä nähdä heidät?” pentu kysyi, viikset väristen. ”Nimenihän on Tähti!”
”Nimesi ei ehkä kerro kaikkea sinusta ja kyvyistäsi”, valkoinen kissa huomautti.
”Ai!” pentu naukaisi, hieman pettyneenä, mutta hänen ilmeensä kirkastui taas yhdessä silmänräpäyksessä. ”Mutta minä näin sen, sen sellaisen hohtavan kissan. Sen silmät liekehti kuin tuli!”
”Olet nähnyt unta”, kolli naukaisi väliin. ”Näet aina niin villejä unia.”
”Mutta nyt minä näin sen ihan hereillä!” Tähti protestoi. ”Ihan varmasti näin, isä! Hän seisoi tuola noin ja sanoi, että tuli tähdistä, koska minä kutsuin!”
”Ehkä näit”, valkoinen kissa iski silmäänsä pennulle, mutta piti katseensa puiden lomassa, toivoen näkevänsä vilauksen hohtavasta kissasta. ”Ehkäpä sinä näit.”
~~~~
Jääpentu loikkasi komeassa kaaressa emonsa sammalpedin yli. Kolibri, harmaa naaras, asteli hitaasti tyttäriensä perässä, mutta ei asettunut sammalpedille. Naaras katseli pentujaan mietiskellen ja ennen kuin Jääpentu ehti kysyä emoltaan mikä hänellä oli, Tulikukka astui pesään.
”Täälläpä on aika tungosta, eikö?” Kultahalla vitsaili, kuitenkin hieman jäinen katse Tulikukan suuntaan.
”Älä huoli, Kultahalla”, Kolibri hymyili. ”Minä poistun niin Tulikukka mahtuu oikein hyvin tänne.”
”Minne sinä olet menossa?” Täplätuuli kysyi raahautuessaan pesään. Jääpentu vilkaisi täplikkään naaraan häntää ja hänen sydäntään vihlaisi. Voisiko hännästä päästä jotenkin eroon?
”Metsälle vain”, Kolibri kohautti lapojaan. ”Ja Tulikukka halusi viettää aikaa pentujen kanssa, joten tämä sopii molemmille aika hyvin.”
”Et kai ole menossa yksin?” oranssi kolli kysyi hiljaa ja Jääpennun emo pudisti päätään.
”En tietenkään, hupsu”, naaras naurahti. ”Ikijää on tulossa kanssani.”
”Sano hänelle terveisiä”, Sirppikynsi huikkasi nopeasti, kääntäen katseensa nopeasti pois. Jääpentu kallisti päätään harmaan naaraan käytökselle.
”Pitäkää kivaa”, Kolibri sanoi kolmme tyttärelleen ja poistui sitten pesästä.
”Isä isä!” Taivaspentu hihkaisi ja loikkasi Tulikukan kimppuun. ”Mäyrähyökkäys!”
Jääpentu perääntyi hieman. Hän rakasti isäänsä, mutta nyt häntä ei huvittanut mennä mukaan leikkiin. Hän katseli, kun hänen toinen sisarensa Kastepentu yhtyi leikkiin. Jääpentu perääntyi varjoihin.
”Tulikukan ja Kolibrin pennut tulevat yllättävän hyvin toimeen isänsä kanssa”, Kultahalla kuiskasi lähes äänettömästi, mutta sen verran kovaa, että Jääpentu kuuli sen.
”He tuntuvat olevan läheisempiä isänsä kanssa”, Täplätuuli myönsi. ”Eihän siinä mitään.”
”Ei, ei niin”, Kultahalla naukaisi, kuitenkin terävästi. ”Kolibri tuntuu vain niin etäiseltä.”
”Kaikki eivät ole samanlaisia emoja, Kultahalla”, Täplätuuli huomautti.
”Minä olen nähnyt kymmeniä ja kymmeniä kuningattaria, Täplätuuli”, Kultahalla sanoi terävästi ja sai äänenpainoillaan Jääpennun korvat värähtämään. ”Ja minusta Kolibrissa on jotain mätää.”
”Jääpentu on kettu!” Taivaspentu kiljaisi innoissaan ja sai Jääpennun silmät laajenemaan yllätyksestä. ”Hän vaanii avutonta myrskyklaanilaista!”
”Haa!” Tulikukka syöksyi Jääpennun luo ja nappasi valkoisen pennun niskanahasta. ”Ketut eivätkä mäyrät pysäytä minua!”
”Entäs tällainen kettu?” Jääpentu virnisti ja pyöräytti itsensä isänsä pään päälle ja rimpuillen pääsi irti isänsä löyhästä otteesta. Hän heittäytyi ovelasti isänsä selän päälle ja potki takakäpälillään hänen niskaansa.
”Voi ei!” Tulikukka naukaisi dramaattisesti ja leikkisästi. Kolmen naaraan isä kaatui voivotellen maahan. ”Kettu voitti Myrskyklaanin parhaimman soturin!”
”Minä en olekaan kettu!” Jääpentu julisti. ”Olen oikeasti Jokiklaanin päällikkö!”
Tulikukka hätkähti hieman ja hänen jäänsinisissä silmissään oli kauhua, mutta vaikka vain hetken, Jääpentu hämmentyi ja irrotti otteensa isänsä oranssista turkista.
”Haa!” Tulikukka huudahti ja painoi Jääpennun maata vasten hellästi. ”Myrskyklaani voittaa!”
”Myrskyklaani on paras!” Kastepentu hihkaisi ja samalla Tulikukka hellitti otteensa, jotta Jääpentu pääsi istumaan.
”Totta kai se on”, Jääpentu virinisi. ”Mehän olemme myrskyklaanilaisia ja olemme uskollisia Myrskyklaanille!”
Taivaspentu lisäsi jotakin, mutta Jääpentu ei kuunnellut. Hän vilkaisi isäänsä, jolla oli outo, tyhjä katse silmissään, joka kuitenkin hälveni sillä silmänräpäyksellä, kun kolli huomasi Jääpennun katsovan häntä.
”Minun täytyy mennä”, Tulikukka naukaisi, saaden sanoillaan tyttärensä kauhistuneiksi.
”Mitä? Miksi?” Taivaspentu kurtisti kulmiaan ja pomppasi isänsä eteen.
”Palaan kyllä pian”, Tulikukka vakuutti. ”Tuon teille tuoresaalista, teillä on varmasti jo nälkä.”
”Onko sinun pakko mennä?” Jääpentu kysyi ja kallisti päätään. ”Voimmeko tulla mukaasi hakemaan tuoresaalista?”
”Käyn samalla Tyrskytassun luona”, Tulikukka naukaisi ja Kastepentu liikahti isänsä sanoille. ”En viivy kauaa, lupaan palata nopeammin kuin huomaattekaan!”
”Selvä”, Jääpentu nyökkäsi, hieman pettyneenä. Teimmekö jotain, kun hän haluaa pois?
”Keksikää sillä aikaa suunnitelma, jolla voitatte ilkeä, klaaniin hyökkäävän ketun!” Tulikukka iski silmäänsä ja poistui sitten pentutarhasta.
~~~~
”Onko sinun pakko mennä?” värikäs kissa kysyi, hopeiset silmät täynnä huolta.
”On”, valkoinen naaras sanoi, katsoen horisonttiin. Ympärillä lensi tuhansi perhosia ja ne loivat hentoja tuulenvireitä lentäessään suuressa joukossa.
”Miksi?” värikäs kissa kysyi. Hänen turkkinsa kimalsi kuin tähtitaivas ja oli yhtä selkeä kuin monia vuosia sitten. Häntä ei unohdeta. Hänet muistetaan.
”Näetkö, kuinka haalea minä olen”, valkoinen naaras kysyi apeasti ja hiljaa. Värikäs kissa luimisti korviaan, hopeiset silmät täyttyen kyynelistä. ”Tähti.”
”Ei ole reilua”, värikäs, kuollut kissa sanoi kivahtaen valkean kissan päälle.
”Tähti”, valkoinen kissa sanoi lohduttavasti ja laski haalean häntänsä Tähden selälle. ”Me näemme vielä.”
”Se et ole sinä”, Tähti sanoi irvistäen. ”Sinä et palaa enää.”
”Mutta toivo palaa”, valkoinen kissa muistutti huokaisten. ”Toivo palaa ja elää, vaikka ei palaisikaan minussa.”
”Miksi he unohtavat sinut?” Tähti kysyi, turkki välähtäen. ”Mutta muistavat minut?”
”Minä en elä tarinoissa samalla tavalla kuin sinä”, valkoinen kissa muistutti nuorempaa kissaa. ”Sinusta kerrotaan tarinaa sinuna, kissana, joka toi tähdet taivaalle kaikkien kissojen nähtäväksi. Minusta tarinaa kerrotaan asiana, ei kissana. He eivät kerro siitä, kuinka Toivo-kissa antoi toivoa, he muistavat vain toivon, joka eli kissoissa ja kuinka kissat kasvattivat toivoa muissa.”
”Se on typerää!” Tähti älähti ja ravisti päätään turhautuneena.
”Se on välttämätöntä”, Toivo sanoi kulmiaan kurtistaen Tähden lapsellisuudelle. ”He eivät saa ajatella, että toivo on kissa. Toivon on oltava heissä kaikissa kissasta riippumatta!” ”Mutta ilman sinua ei olisi heissäkään toivoa! Sehän on selvää!” Tähti murahti, perääntyen valkean kissan luota pettyneenä. ”En halua, että menet...”
”Jään sydämeesi, muistathan?” Toivo lohdutti. ”Rakastan sinua, muistathan sen?”
”Minäkin sinua”, Tähti sanoi apeasti. ”Hyvästi, emo.”
”Hyvästi”, valkoinen kissa sulki silmänsä kiitokseksi ja asteli sitten kauemmas värikkäästä kissasta, kavuten nummen päälle. Hohtava ympäristö väreili hänen ympärillään ja hän käveli hitaasti nummen reunalla. Hän katsahti nyt pieneltä näyttävää värikästä kissaa ja heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Hän katseli värikästä kissaa, joka koko sydämestään uskoi hänen olevan emonsa. Ja Toivo toivoi, että hän olisikin tuon upean kissan emo.
”Jonakin päivänä sinäkin palaat elävien maahan”, Toivo kuiskasi hiljaa ja kääntyi sitten pois aukealta ja sukelsi metsän siimekseen.
”Aiot palata elävien maahan, niinkö?” kuului karhea ääni, joka sai Toivon pysähtymään niille sijoilleen. Hento tuulenvire kulki hänen turkkinsa lävitse. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. ”Aika rohkeaa. Oletko varma, että haluat menettää itsesi? Syntymällä uudestaan toisessa kissassa?”
”Miten sinä edes sen tekisit?” kuului heleämpi ääni ja puiden lomasta asteli esiin punainen naaras. ”Onko se edes mahdollista?”
”Totta kai se on”, karhea ääni kuului nyt Toivon takaa. Hän kohtasi harmaan, sekaturkkisen naaraan, joka asteli varjoista niin salamyhkäisesti, että hänen kehonsa tuntui imeytyvän varjoihin. ”Siihen pitää vain uskoa.”
”On se mahdollista”, Toivo sanoi hiljaa. ”On aika palata ja vahvistaa toivoa.”
”Entäpä uskoa?” harmaa naaras kysyi silmiään siristäen. ”Eikö sitäkin pitäisi vahvistaa? Vai oletko eri mieltä? Minusta elävissä kissoissa alkaa olla jo vähän liikaa vain oman etunsa hakua eikä luottamusta lainkaan esi-isiin.”
”Eivätpä he edes ole mitenkään järjestäytyneitä, että voisivat uskoa esi-isiin kunnolla”, punertava kissa huomautti. ”Minusta he tarvitsevat rakkauta toisiaan kohtaan, jotta voisivat uskoa paremmin.”
”Hah!” harmaa kissa irvisti selvästi vihastuneena punaisen kissan kommenttiin.
”Mihin he tarvitsevat toivoa?” Toivo kysyi ja katsoi kahta, kissaa, jotka hiljenivät miettimään. ”Entä mihin uskoa? Entä rakkautta?”
”Elämään”, harmaa kissa vastasi hiljaa. ”Tarkoitukseen. Hyvään elämään.”
”Rakkaus vahvistaa toivoa, toivo uskoa ja usko rakkautta, eikö?” punainen kissa kysyi, siniset slmät kimaltaen.
”Siinähän on järkeä”, harmaa kissa nyökkäsi. ”Olen Usko.”
”Minä olen Rakkaus”, punertava kissa sanoi. ”Tai niin minut on määritelty.”
”Olen Toivo”, Toivo katsahti edessään istuvia kissoja. ”Tai se on nimeni. En tosin pidä siitä, että minut määritellään itse Toivona. Minä vain vahvistan sitä.”
”Mielenkiintoista”, Usko siristi silmiään. ”Määrittelet valtasi ja itsesi tarkoituksen eri tavalla kuin on tarkoitettu.”
”Mistä voit olla varma, miten tarkoitukseni on määritelty?” Toivo kysyi ja ennen kuin Usko edes vastasi hän hiljensi harmaa kissan. ”En halua vastausta tai sinun käsitystäsi minusta. Haluan kuulla enemmän teistä ja teidän käsityksestänne teidän tarkoituksestanne. Mikä on sinun tehtäväsi?”