Taisteluharjoitukset olivat tulleet Unitassulle tärkeiksi ja ihan vain sen takia, että hän tuntui pärjäävän niin erinomaisesti. Musta oppilas oppi Aamulaulun näyttämät taisteluliikkeet hetkessä. Unitassulla oli intoa ja tahtoa oppia nopeasti hyväksi soturiksi. Hän halusi oppia kaiken metsästystaktiikat ja joka ikisen taisteluliikkeen, mikä oli mahdollista oppia ja nopeasti tietenkin. Miksi pitäisi hidastella?
Tai oikeastaan… Kaikki oli vain Unitassun päässä. Hän ei suoritunut erinomaisesti, vaikka niin luuli. Hän kyllä pystyisi, jos vain ei haluaisi edetä niin nopeasti.
Unitassu oli ollut oppilaana vasta muutaman viikon, mutta Aamulaulu oli joutunut Unitassun jankuttamisen takia opettamaan oppilaalle jokaisella taisteluopetuskerralla ainakin kolme erilasita taistelu- ja puolutusliikettä.
Unitassu kyllä muisti, miten liikkeet tehdään ja jokaisen nimen, mutta eri asia oli se, miten hän niistä suoriutui. Unitassu oli toisinaan vähän turhankin innokas ja kunnianhimoinen, sillä vaikka hän muistikin liikkeiden perusasiat, ei hän niitä osannut jokaista tehdä hyvin. Monia kertoja hänet nujerretiin ja hän hävisi taisteluissa muita oppilaita vastaan, mutta hän ei koskaan antanut periksi -vaikka saattoikin toisinaan luulla taidoistaan vähän liikaa.
Tosin… tänään Aamulaulu oli päättänyt ottaa asian puheeksi omaan oppilaansa kanssa. Unitassu loikki innokaana kohti taisteluharjoitusaukeaa samalla, kun hänen mestarinsa mietti miten esittäisi asiansa oppilaalleen.
”Kuule, Unitassu”, Aamulaulu aloitti sitten ja Unitassu kääntyi katsomaan mestariaan. Kaksikko hidasti vauhtiaan, jotta he kuulisivat toisensa paremmin. ”Meidän täytyy vähän puhua koulutuksestasi.” ”Ai?” Unitassun ilme muuttui vakavaksi. Olenko tehnyt jotain väärin? Olenko epäonnistunut?
”Sinun täytyy hidastaa tahtiasi”, Aamulaulu sanoi sitten lempeästi. ”Jos haluat oppia hyväksi taistelijaksi, sinun tulee keskittyä yhteen liikkeeseen ennen kuin alat opettelemaan uusia.”
”Mutta…” Unitassu aloitti, mutta hiljeni sitten. Hän alkoi pohtia käytöstään ja tunsi suuren häpeän hiipivän pitkin hänne selkäänsä. Hän tajusi, ettei edes ollut niin hyvä, mitä kuvitteli olevansa. Ja miten hän olikaan käyttäytynyt Aamulaulua kohtaan! Mitä emokin nyt sanoisi? ”Minä… olen tosi pahoillani!” ”Hei, hei! Ei mitään hätää, Unitassu. Tiedän kyllä, että olet halukas oppimaan kaiken, mutta ei sinulla ole mikään kiire”, Aamulaulu rauhoitteli mustaa oppilasta, jonka vihreistä silmistä paistoi paniikki hyvin selvästi. ”Edetään rauhallisemmin, niin opit kaikki opittavat liikkeet täydellisesti ja jotta voit luottaa omiin kykyihisi. Tärkeää on myös se, ettet vaadi itseltäsi liikaa. Sopiiko?”
”Sopii!” Unitassu nyökkäsi ihon yhä kuumotellessa häpeästä. Olisi siis otettava rauhallisemmin. Kyllä Unitassu siihen pystyisi. Hänellä oli kova luotto itseensä ja hän ei todellakaan halunnut olla pettymys mestarilleen eikä itselleen.
”Lupaan kyllä auttaa hidastamalla tahtiasi”, Aamulaulu sanoi vielä sitten, kun näki oppilaansa kiusaantuneisuuden. ”Pidän pääsi maan tasalla. Niin kuin olisi alusta asti pitänyt, joten minäkin olen pahoillani.” ”Kiitos...” Unitassu hymyili mestarilleen. ”Onneksi sinä olet minun mestarini.” ”Tuo on mukava kuulla”, Aamulualu myönsi ja Unitassulle tuli heti parempi mieli, kun huomasi ettei hänen mestarinsa ollut vihainen ja tietysti myös siksi, että harmaan kirjava soturi oli niin ymmärtäväinen ja kannustava.
”No niin, Unitassu”, Aamulaulu sanoi tomerasti, kun he pääsivät harjoitusaukiolle. ”Minkä liikkeen tahdot oppia taitamaan kuin kokenut soturi?”
Unitassu katsoi mestariaan vihreät silmät tuikkien. Saanko tosiaan päättää? Se pari kertaa sitten käyty yksi liike oli ehkä vähän hankala Unitassulle, joten sen voisi käydä läpi uudestaan ja syvemmin.”Miten olisi se hyppää ja tarraudu?”
”Se sopii mainiosti”, Aamulaulu räpäytti silmiään hyväksyvästi. ”Muistatko, miten se tulee tehdä?”
”Teoriassa, kyllä”, Unitassu nyökkäsi. ”Eikö se olekin tehokkainta tehdä silloin, kun vastustaja ei näe?”
”On”, Aamulaulu räpäytti silmiään hämmentyneenä. Unitassu hymyili ylpeänä, sillä tajusi ettei hänen mestarinsa ollut kertonut sitä. ”Kokeile.”
Aamulaulu otti tukevan asennon ja katsoi kannustavasti oppilastaan. Unitassu valmistautui loikkaamaan mestarinsa niskaan heiluttelemalla kehoaan, jotta lihakset olisivat vetreät ja todellakin valmiina. Hän halusi tämän onnistua ja siksi hän veti syvään henkeä. Musta oppilas kuunteli korvillaan ympäristöään, tunnusteli tuulta turkillaan ja hengitti raikasta ilmaa sisäänsä. Hän pystyisi tähän.
Unitassu loikkasi komeassa kaaressa tuulta halkoen suoraan mestarinsa niskaan. Aamulaulun tasapaino melkein petti, mikä kertoi harmaan naaraan tulleen yllätetyksi; Unitassu tunsi hetkellisesti häivähdyksen ylpeyttä ennen kuin tarttui hennosti kynsillään mestarinsa kyljistä kiinni. Hän potki hennosti harmaata turkkia. Hän muisti kyllä, että ei tulisi satuttaa harjoituksissa.
”Se meni hienosti”, Aamulaulu kehui saaden Unitassun rauhoittumaan. ”Mutta osaatko odottaa tätä vastustajaltasi?”
Unitassu päästi ällistyneen huudahduksen, kun maailma pyörähti ympäri ja hänen selkänsä oli nyt vasten maata. Aamulaulun käpälät liikkuivat nopeasti, mutta vaistomaisesti Unitassu puski takajaloillaan suuremman kissan vatsaa ja liukui pois alta. Hän toimi niin nopeasti… Oliko se edes mahdollista? Miten hän oli tajunnut toimia niin kuin toimi ja vieläpä niin nopeasti ja sulavasti? Se tuntui niin hämmentävältä.
Aamulaululta lähti ilmat pihalle, mutta Unitassu ei antanut sen hämätä. Jos tämä olisi oikea taistelu, hänen tulisi hyödyntää jokainen mahdollisuus omaksi edukseen. Sen enempää miettimättä nuori oppilas syöksyi kohti mestariaan ja kaatoi hänet kumoon kaikella voimallaan -aivan kuin se kaikki olisi ollut niin automaattista ja vaistomaista. Aamulaulu päästi tukahtuneen älähdyksen, kun tömähti maata vasten. Unitassu painoi harmaata naarasta maata vasten ja katsoi voitokkaana mestariaan silmiin.
”Kappas”, Aamulaulu naurahti, kun sai taas kasattua ilmaa keuhkoihinsa. ”Sinusta kehkeytyy vielä taitava taistelija.” ”Niinkö?” Unitassu innostui ja perääntyi mestarinsa päältä, jotta harmaa naaras saisi ravisteltua hiekan ja muun roskan turkiltaan. Nuoren naaraan rinta kohoili hengästyneenä ja hänen viiksikarvansa värisivät Aamulaulun sanoille. Raidallinen naaras nyökkäsi hymyillen oppilaalleen. Unitassu hymyili leveästi niin, että hänen valkeat hampaansakin näkyivät. Hän oli niin kiitollinen Tähtiklaanille, että Aamulaulusta oli tehty hänen mestarinsa. Unitassu tarvitsi ymmärtäväistä ja kärsivällistä mestaria, joten Valotähti oli tehnyt hyvän valinnan.
”Ja sitten Aamulaulu olikin jo maassa!” Unitassu selitti kiihkeästi taisteluharjoituksistaan molemmille siskoilleen Jokiklaanin leirissä. Kuutassu näytti hieman närkästyneeltä. Toisin kuin sisarensa, Yksitassu oli selvästi ylpeä Unitassusta ja osoitti sen selkeästi.
”Sehän sujui tosi hyvin, Unitassu!” kolmen siskoksen harmaa kissa sanoi ja hymyili lempeää hymyä. Unitassun mielestä se oli lähes identtinen heidän emonsa hymyn kanssa ja ei mikään ihme; Yksitassu muistutti turkin väriltään ja myös hieman luonteeltaankin niin paljon kolmikon emoa Kirkaskuuta. Ruumiinrakenteeltaan taas Kuutassu oli eniten heidän emonsa kaltainen. Unitassu taas koki, että hänen silmänsä ja turkkinsa laatu oli peritty Kirkaskuulta. Heissä kaikissa oli toki paljon piirteitä emolta ja ne oli helppo havaita.
”Älä anna sen nousta päähän”, valkoturkkinen Kuutassu sanoi nenäänsä nyrpistäen. ”Varo vain, ettei sinulle kasva toista suuta.” ”Hei!” Unitassu kurtisti kulmiaan ja tunsi niskakarvojensa pörhistyvän. Miksi Kuutassu otti nokkiinsa noin? Minähän vain kerroin enkä rehvastellut! ”Minä vain kerroin kuulumiseni!” ”Kerro toki, miten sinulla menee”, Yksitassu kehotti Kuutassua. Valkoinen naaras tuhahti.
”Ja NYT teitä kiinnostaa”, Kuutassu murahti piiskaten tuuheaa häntäänsä. ”Ei teitä oikeasti kiinnosta, joten mitäpä turhia.”
”Unitassu ehti ensin kertoa, Kuutassu hyvä”, Yksitassu rauhoitteli valkoista oppilasta, kuten tavallista. Yksitassu kun oli aina rauhoittelemassa tuliset luonteet omaaviaan siskojaan. ”Kyllä meitä kiinnostaa, mitä sinun koulutukseesi kuuluu.” ”Nimenomaan!” Unitassu sanoi pompaten neljälle käpälälleen. ”Oletko sinä oppinut jonkun toisen liikkeen vai saman?”
Kuutassu katsoi Unitassua tyhjällä katseella eikä puhunut sanaakaan.
”Kuutassu?” Unitassu kallisti päätään kysyvästi. ”Eikö sinulla suju? Kun et puhu ja-”
”Toiset eivät ehkä ylpeile oppimallaan samalla tavalla kuin sinä, Unitassu”, Yksitassu sanoi väliin, vaikka ei tietenkään pahalla, mutta koska Kuutassun ilme muuttui jotenkin ylimieliseksi, se sai Unitassun ärtymään. ”Ehkä Kuutass-”
”Jos hän on nyt niin nöyrä yhtäkkiä”, Unitassu irvisti ja Kuutassun ilme muuttui varoittavaksi. ”Niin miksi hän sitten niin piittaa, jos minä kerron omasta oppimisestani? Vai eikö hän kestä toisten saavutuksia?”
”Kaikki eivät olekaan yhtä ’taitavia’ ja ylimielisiä kuin eräät!” Kuutassu kivahti takaisin ja Unitassu väläytti hampaansa valkoiselle sisarelleen.
”Noh!” Yksitassu hyppäsi kahden sisaren väliin estääkseen mahdollisen fyysisen tappelun, mikä ei todellakaan olisi ollut mikään yllätys. ”Olemme kaikki erilaisia. Kuutassun ei ole pakko kertoa ja Unitassulla on oikeus kertoa omasta etenemisestään. Kummankaan ei tarvitse kuunnella, jos teitä ei kiinnosta. Mutta huomioikaa, että olet siskoja ja teidän tulisi olla toistenne tukena. Ja että olette molemmat oppilaita.”
Unitassu veti syvään henkeä ja rauhoitti itsensä. Ehkä hän tosiaan kerskaili liikaa? Tai sitten Kuutassua nolotti, kun ei oppinut yhtä nopeasti kuin pentueen vanhin sisar. Miksiköhän muuten taisteluharjoutuksissa tuntui siltä kuin kaikki olisi selvää sen kannalta, että mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Unitassu pohti hetken, mutta palasi sitten takaisin nykyhetkeen katsoen suoraan Kuutassun erikoisen värisiin silmiin.
”Anteeksi”, Unitassu sanoi ja hymyili lempeästu Kuutassulle, jonka katse pehmeni -mutta vain hitusen. Kuutassu vain oli sellainen ja Unitassu tajusi sen oikein hyvin.
”Anteeksi...” Kuutassu mumisi ja se kelpasi Unitassulle. ”Ah, pitää mennä, Supihammas odottaa näemmä! Hei hei!”
Unitassu katsoi, kun hänen nuorin sisarensa loikki valkoinen turkki hohtaen auringon valossa kohti leirin uloskäyntiä, jonka edustalla harmaa juovikas soturi odotti oppilastaan. Unitassu vilkaisi Yksitassua, joka kohautti vain lapojaan tuttu mietteliäs katse kellertävän vihreissä silmissään.
Kun aurinko oli lopulta laskenut ja Unitassu sekä Yksitassu olivat saaneet leirissä tehtävät askareensa valmiiksi, he astelivat rinnatusten oppilaiden pesään. He olivat yhdessä korjanneet pentutarhassa turhina lojuvat pedit pois ja siistineet pesän roskista, jotka olivat kulkeutuneet sinne vierailvien kissojen mukana.
Tähdet tuikkivat korkealla ja Unitassu ihasteli niitä. Ne olivat samaan aikaan niin mystisiä, mutta samalla niin tuttuja. Esi-isät olivat tuolla ylhäällä tähtien tuikkeessa. Isäkin oli siellä, eikö vain?
”Mietitkö koskaan, millainen isä oli?” Unitassu kysyi pysähtyen oppilaiden pesän suulle. Yksitassu kääntyi katsomaan sisartaan heilauttaen tuuheaa häntäänsä jotenkin lumoavalla tavalla.
”Tietysti mietin. Tyhmä kysymys”, Yksitassu virnisti mikä oli harvinaista. ”Tiedämme valitettavasti vain sen, minkä emo on kertonut.”
”Niinpä. Hän oli varmasti tosi viisas”, Unitassu nyökkäili, kun muisteli emon sanoja. Yötähti oli kuulemma ollut viisain kissa, josta Kirkaskuu oli koskaan kuullut. Millainen isä hän olisi ollut? Entä miltä hän näytti? Olisiko hän metsästänyt tyttäriensä kanssa jo satoja kertoja? Entä olisiko hän kertonut heille viisauksiaan?
”Minusta tuntuu”, Yksitassu sanoi ja kohtasi Unitassun katseen. ”Että me heijastamme molempia vanhempiamme tavalla tai toisella. Aivan kuin palanen heistä olisi aina kanssamme. Hän olisi ollut upea isä. Olethan sinä nähnyt, miten emo hänestä on puhunut.”
”Aivan kuin voisit tuntea heidän rakkautensa...” Unitassu nyökkäsi ja Yksitassu nyökkäsi hymyillen.
”Tule”, Yksitassu heilautti häntäänsä kohti oppilaiden pesää. ”Mennään nukkumaan. Tarvitsemme unta. Ja paljon.”
Unitassu vilkaisi vielä kerran hopeahäntää ennen kuin sukelsi sisarensa perässä oppilaiden pesän suojaan. Taivaan halki kulki yksi tähdenlento vielä ennen kuin Unitassu vaipui uniensa seikkailuihin...