Mustavalkoinen naaras katseli hieman hermostuneena kahta uutta, nukkuvaa kulkukissaa, Hohdon ystäviä. He olivat menettäneet oman emonsa ja isänsä, ja veljeksistä tuntui tietysti pahalta, kamalalta, musertavalta. Ikitassusta tuntui samalta, joten ei missään nimessä suostuisi jättämään kaksikkoa kylmään kaksijalkalaan, ja vieläpä kuolemaan. Ikitassun rintaa oli pistänyt hänen kuullessaan kahden kissan vanhemmista. Tai siis kuolleista vanhemmista. Ikitassunkin vanhemmat olivat kuolleet, mutta eipä naaras siltikään isästään välittänyt viiksikarvan vertaakaan. Hänen isänsä oli pelkkää saastunutta pimeyttä sisältään ja se paistoi hänestä myös ulkopuolelta. Tuntui silti pahalta, ettei hän voisi olla ylpeä isästään ja olla iloinen tavatessaan isänsä tai kuullessaan jonkun puhuvan hänestä. Hän ei pitänyt isästään, hän vihasi isäänsä. Ikitassu olisi sisimmässään halunnut toisen isän. Isän joka rakastaisi häntä eikä ajattelisi häntä vain hyödyllisenä kappaleena, niin sanottuna pahan jatkajana. Hänen emonsa taas oli yksi suurimmista päälliköistä kautta aikojen ja oli kuollut hänen oman isänsä takia! Ikitassu ei voinut uskoa sitä itsekään. Ja nyt tuo kapinen kolli halusi vielä hyötyä Ikitassusta ja luultavasti hänen tulevista pennuistaan! "Ikitassu?" Hohdon ääni kuului pimeydestä ja hetken etsittyään Ikitassu näki sähkönsinisen silmäparin tuijottavan häntä ketunmitan päässä, piilossa varjojen suojissa. "Hohto?" Ikitassu varmisti ja siniset silmät liikahtivat nyökkäyksen mukana. "Mitä nyt?" "Tule, Ikitassu," Hohto naukaisi salaperäisesti. "Haluan näyttää sinulle jotakin." Ikitassu nousi ylös Hohdon laatikosta ja lähti seuraamaan kumppaniaan, joka valkea pohjaturkki hohti hieman kuunvalossa. Mustat läikät erottuivat selvemmin kumppanusten poistuessa Hohdon kujalta kaksijalkojen tekemien pienten aurinkojen valoon, joiden kellertävä valo ei kuitenkaan lämmittänyt auringon lailla. Ukkospolku oli valaistu kaikista parhaiten, samaten kaksijalkojen hirviötön ukkospolku, jossa kaksijalat huristelivat toisenlaisella hirviöllä, äänettömällä sellaisella tai sitten kaksijalat kävelivät yksin tai koiriensa kanssa. Ikitassu ei pitänyt koirista. Ne vain jahtasivat kissoja ja niskakarvat nousivat väkisinkin pystyyn naaraan muistellessa häntä jahtaavia koiria. Ikitassu seurasi Hohtoa pakkasen kovettaman lumen natistessa heidän tassujensa alla. Naaras katsahti kolliin tämän hypätessä hopeisen tynnyrin päälle. Ikitassu loikkasi tynnyrin päälle Hohdon loikatessa korkean aidan päälle. Hohto vilkuili jatkuvasti Ikitassua varmistaakseen, että hän pysyisi perässä. Ikitassua se ei haitannut ollenkaan. Hänen päätään jomotti aina tärähdysten yhteydessä, jolloin hänen piti pidätellä irvistystään, vaikka kipu ei ollutkaan enää niin paha ja sietämätöntä. "Ikitassu?" Hohto naukaisi Ikitassun yläpuolelta ja mustavalkoinen naaras vilkaisi äänen suuntaan. Hohto oli loikannut erään kaksijalan pesän katolle eikä myrskyklaanilainen ollut huomannut mitään. Ikitassu virnisti, vaikka pieni häpeä kipinöikin hänen sisällään. Hohdon silmissä roihusi nauru, jota hän pidätteli päästämästä suustaan ulos. Ikitassu murahti leikkisästi ja loikkasi Hohdon viereen katolle. Ikitassu hymyili hieman Hohdolle, jonka siniset silmät hohtivat huvittuneesti. Ikitassu vastasi samanlaisella katseella ja näytti hieman kieltään. Hohto näytti oman kielensä ja hänen häntänsä oli kippuralla onnesta, tai pikemminkin huvittuneesta olosta. "Tule, mennään jo!" Hohto naurahti ja kääntyi ympäri jatkaakseen matkaa kohti kaksikon määränpäätä. Ikitassu kääntyi myös ja lähti seuraamaan Hohtoa, valkomustaa kollia. Pesän katto oli kova ja jäinen. Hyvin jäinen ja varsin liukas. Jää oli terävää ja raastoi Ikitassun liukastuessa hänen anturoitaan. Naaras irvisteli aina jään upotessa hänen anturoihinsa, mutta ennemmin kipu anturoissa kuin koko kehossa tippumisen tuloksena. Lopulta kaksikko pääsi tasaiselle katolle, josta ei voisi tippua –paitsi tietysti jos riehuisi ja juoksisi.Ikitassu nuoli hieman verisiä tassujaan, kunnes kipu laantui. Ikitassun onneksi hänellä oli emoltaan tullut kestävät anturan, joten niissä ei ollut kuin muutama naarmu. "Sulje silmäsi Ikitassu!" Hohto naukaisi hieman salaperäisellä äänensävyllä ja Ikitassun huokaistessa turhautuneesti jännityksestä ja silmiään pyöräyttäen naaras peitti silmänsä hännällään. Ikitassusta tuntui siltä, että hänen vastassaan olisi lentänyt perhosia. Häntä kutkutti tietää, mitä Hohto halusi hänelle näyttää. Hohti talutti hänet lähelle katon reunaa ja Ikitassun oli pakko virnistää Hohdon naurahtaessa naaraan miltei kaatuessa. "Selvä, voit avata silmäsi, Ikitassu," Hohto naukaisi ja heti kollin annettua lupa katsoa hän siirsi häntänsä pois silmiensä edestä. Ikitassu henkäisi ja katseli heidän edessään loistavaa täysikuuta. Hän ollut koskaan nähnyt kuuta näin selvästi ja suurena. Hän oli aina joutunut tyytymään puoliksi peittyneeseen kuuhun tai vilkaisulta näkemäänsä kuuhun. Myrskyklaanin reviirin puut olivat aina kuun edessä. Ikitassu oli aina miettinyt, miltä kuu näyttäisi Tuuliklaanin puolella ja tässä hänen edessään oli vastaus. Ei kuu ollut oikeasti suuri kaksikon edessä, mutta se tuntui siltä, sillä kuun edessä ei ollut mitään. Se oli ylhäisessä yksinäisyydessään kaikkien hopeahännän tähtien kanssa. Ikitassu katsoi jokaista yksityiskohtaa, jotka kuun pinnasta näkyivät, jotta pystyisi näkemään sen aina silmänsä sulkiessaan samanlaisena. "Eikö olekin kaunis?" Hohto kysyi ja Ikitassu tunsi omassa nahkassaan, kuinka Hohdon ilo säteili häneen. *Tietysti se on kaunis, hölmö!* "Se on upea. En koskaan ole nähnyt sitä näin hyvin Myrskyklaanissa," Ikitassu naukaisi, mutta jatkoi haikeammalla äänensävyllä: "Tai siis sinä aikana jolloin vielä elin klaanissani." Hohto nojautui Ikitassun kylkeä vasten ja kiersi häntänsä naaraan ympärille lohduttaakseen. "Pian näet kuun jokainen päivä Myrskyklaanissa. Voimme etsiä paikan, jossa se näkyy yhtä selvästi kuin nytkin," Hohto naukui ja sai Ikitassun kaipaamaan yhä enemmän kotiin. Vaikka häntä ei odottanutkaan enää hänen emonsa, veljensä eikä hänen isosiskonsa, oli se paikka silti koti. Hänen kaksi nuorempaa sisartaan ja veljensä odottivat häntä ja hän pääsisi elämään Hohdon, oman kumppaninsa kanssa. Myös hänen sukulaisensa odottivat häntä kotiin, vaikka luultavasti toivonsa menettäneinä Ikitassun palaamisesta. "Se olisi ihanaa. Oma kuukatselupaikka, meidän paikkamme," Ikitassu naurahti hieman ja hymyili lämpimästi Hohdolle. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, nopeammin mitä Ikitassu olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Hän ei ollut koskaan miettinyt kumppanin löytämistä ja varsinkaan täällä, kaksijalkalassa. Ensimmäiset ajatukset Hohdosta olivat olleet, suoraan sanottuna, ilkeitä. Ikitassusta kolli oli ollut tai ennakkoluulojen mukaan kärttyisä, vihattava ja lellitty hienostelija tai tekopyhä. Mutta ei, ei Hohto ollut sellainen. Hohto oli paljon enemmän. Useat kollit ja naaraat Ikitassun suvussa olivat rakastuneet ehkä hieman hankalampiin kolleihin ja sellaisiin, mutta ehkä se oli vain ivallinen kohtalon oikku. Hohdosta oli jokaisen näkemiskerran jälkeen tullut erilaisempi, hyvällä tavalla, Ikitassun silmissä. Mustaläikällinen kolli oli vaikuttanut aina mukavammalta, juuri sellaiselta, jota kannattaisi tavoitella vaikka Synkästä metsästä asti. Nyt Ikitassu tunsi syvää rakkautta kollia kohtaan, vaikka oli vasta hyväksynyt kyseiset tunteet itselleen. "Todellakin," Hohto naukaisi ja kehräsi Ikitassulle. "Hei, aion näyttää sinulle jokaisen kolkan Myrskyklaanissa!" Ikitassu naukaisi innostuneemmin ja pomppasi pystyyn. "Jokaisen hyvän saalistuspaikan, lammen, kokoontumissaaren, leirin tietysti, rajat, joen ja varmasti Kuulammen!" "Kuulammen?" Hohto toisti ja vilkaisi innostunutta naarasta. "Niin. Paikassa, jossa klaanit asuivat ennen tätä uutta paikkaa kauan sitten, oli Kuukivi, jonka kautta pidettiin yhteyttä Tähtiklaaniin. Siellä pääsi varmasti tapaamaan Tähtiklaanin kissoja, jos ei normaaleissa unissa pystynyt. Kuulampi on vähän sama asia, siitä vain juodaan ennen nukkumista," Ikitassu naukaisi ja virnisti hieman. Hän olisi halunnut kertoa kaiken Hohdolle, mutta Pippurin ja Kiminkin täytyi saada tietää klaaneista ennen heidän saapumistaan sinne. Ja mitä järkeä olisi kertoa kaikki erikseen? "He ovat tällä hetkellä kokoontumisessa, kaikki klaanit yhdessä, toivon tosiaan, että kaikki on hyvin. En haluaisi palata ja saada selville, että olen jäänyt jostain taistelusta paitsi ja ollut hyödytön klaanillemme," Ikitassu totesi ja luimisti korviaan. Hänen vatsaansa kouraisi huonon olon aalto, luultavasti johtuen koti-ikävästä tai jännityksestä? "Ei se sinun syytäsi ole, että typerät kaksijalat veivät sinut! Et voi pitää itseäsi tarpeettomana klaanillesi, jos et voi kerta kaikkiaan mitään sille, että kaksijalat päättävät hallita taas maailmaa omine sääntöineen!" Hohto naukaisi rauhallisesti, mutta Ikitassu erotti kollin äänessä hieman vihaa. Ja Ikitassu tiesi, että viha kohdistuisi niihin, jotka edes kehtaisivatkaan sanoa ajattelevansa Ikitassun olevan hyödytön. Ikitassu nuolaisi hellästi kumppaninsa poskea ja kehräsi. Mitä hän tekisikään enää ilman Hohtoa? Ikitassu nuolaisi ainoaa kokonaan mustaa käpäläänsä ja vilkaisi tähtien ympäröimää kuuta vielä kerran. Huono olo jatkoi hänen vainoamistaan.
//Seuraavaksi tulee hieman oksentamiseen liittyvää, joten kannattaa kelata tähän ~merkkiin asti jos et kestä siihen liittyvää asiaa// "Meidän pitäisi varmaan mennä... Paitsi jos ajattelit meidän valvovan koko yön?" Ikitassu yritti virnistää naukaistessaan. Huono olo kuitenkin ravisteli hänen kehonsa läpi ja pidätteli oksennustaan. Hohto luimisti korviaan ja Ikitassu tiesi, että hän näytti kummalliselta kyyristyessään maahan ja täristessään. *Hyvä Tähtiklaani!* Ikitassu luimisti korviaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänen edessään oli hänen aikaisemmin syömänsä hiiri tai siis se sulaneena. Hohto henkäisi hieman kauhuissaan, mutta ei perääntynyt. "Ikitassu, oletko kunnossa?" Kolli kysyi hätää äänessään. Ikitassu nuolaisi huuliaan, vaikka häntä puistattikin. "Olen... tai uskon niin. Se oli vain hetkellinen pahoinvointi, joka päättyi hieman ikävällä tavalla," Ikitassu naukaisi ja nousi istumaan. Hänestä oli outoa päästää ulos kaikki syömänsä ja aivan yllättäen? Hohto tuli Ikitassun viereen ja nuolaisi naaraan päälakea lohduttavasti. ~ "Mennään?" Ikitassu toisti ja Hohto nyökkäsi hieman hymyillen, kuitenkin huolta silmissään hohtaen. Kolli oli selvästi helpottunut, että hän oli kunnossa. Ja niin oli myös Ikitassu. Hän ei kerta kaikkiaan tajunnut, miksi hänelle oli tullut yllättäen pahoinvointia. Hohto meni edeltä vilkuillen Ikitassua vähän väliä. Ikitassu virnisteli huvittuneena kollille, joka huolestunut katse silmissään vilkuili häntä. Mustavalkoinen naaras loikkasi kollin ylitse tynnyrin päälle ja siitä lumelle. "Ikitassu!" Hohto naurahti ja loikkasi naaraan vierelle. Ikitassu katseli lihaksikasta, komeaa kollia, jonka sähkönsiniset silmät säkenöivät kuin pilvistä iskevä salama. Kollin hengitys höyrysi pakkasen puremassa ilmassa. Ikitassu hipaisi kollia kyljestä ja loikkasi kauemmas hieman nauraen. "Ahaa!" Hohti murahti huvittuneena ja loikkasi Ikitassun perään koettaen saada naaraan kiinni. Ikitassu juoksi Hohtoa karkuun nauraen, mutta rääkäisi kompuroidessaan lumen alla piilossa olevana kiveen. Hohto painoi tassullaan naaraan lunta vasten ja naukaisi: "Äläs yritä, Iki!" "Iki?" Ikitassu toisti ja nauroi sylkiessään lunta suustaan. Ikitassu kuuli, kuinka Hohto nielaisi hieman nolostuneena ja perääntyi Ikitassun päältä. "Tarkoitin tietysti Ikitassu!" Hohto naukaisi ja virnisti. "Iki on ihan hyvä, mutta en ehkä ole tottunut moiseen lempinimeen," Ikitassu naukaisi huvittuneena virnistäen. "En kuitenkaan estä sinua kutsumasta minua Ikiksi. Se on oikein käypä lempinimi." "No sehän on mauahtavaa!" Hohto leikitteli sanoilla ja sai Ikitassun nauramaan entisestään. Hohto nauroi Ikitassun kanssa ja heidän rauhoituttua kaksikko palasi Hohdon kujalle, jossa Pippuri ja Kimi nukkuivat. Ikitassun valtasi räjäytävä väsymys. Eipä hn ollut tottunut valvomaan illä lailla yölä. "Mennään mekin nukkumaan, ettei nukuta aamulla auringonhuippuun asti!" Ikitassu naurahti hiljaa ja nuolaisi Hohdon poskea lempeästi. Hän vältteli nilkuttamista päänsä ja hieman särkevän tassunsa takia. Hänen onnistui päästä takaisin laatikkoon ja huokaista helpotuksesta. Hänen tassussaan ollut särky kaikkosi taivaan tuuliin ja päätäkin alkoi pikku hiljaa helpottaa. *Hyvin menee, estän paluumme entisestään! Onneksi sain vain mustelman siitä kivestä. Ja tietysti naarmuja anturoihin, mutta ne eivät haittaa enää. Paljoa.* Viikko ja puoli myöhemmin Ikitassu katseli, kuinka orava kaivoi lumesta piilottamaansa kätköä. Hänen olisi saatava syötävää itselleen ja Pippurille ja hänen veljelleen. Ja tietysti Hohdolle, mutta hänkin oli saalistamassa. Ikitassun pääkipu oli helpottanut puoli viikkoa sitten ja onneksi Hohto oli raaskinut päästää hänetkin metsälle. Tassujakaan ei kivistänyt enää, se oli menneen viikon tapahtumia. Naarmutkin olivat kadonneet yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Mustavalkoinen naaras lipaisi huuliaan ja rynnisti oravan kimppuun kynnet ojossa. Orava päästi hätääntyneen vinkaisun, mutta Ikitassu oli nopeampi. Oi, kuinka naaras kaipasikaan metsästämistä Myrskyklaanissa! Ikitassu katkaisi oravan niskat, mutta jätti sen lumen päälle. Hän istuutui ja vilkaisi vatsaansa toisen kerran jo sinä päivänä. Hänen vatsan oli turvonnut ja paljon, sekä hänen ruokahalunsakin oli alkanut kasvaa. Naaraan nisät olivat kasvaneet ja ne punoittivat, ja Ikitassu muisti oksentaneensa kaksi kertaa sen yön jälkeen, jolloin Hohto ja hän olivat olleet katsomassa kuuta. Siinä vaiheessa Ikitassu tiesi oksentelun syyn. Hän nielaisi ja nappasi oravan leukoihinsa. Ikitassu odotti sopivaa hetkeä, kunnes hirviöt katosivat kauas ja hänen oli turvallista ylittää ukkopolku. Pienet traumat painoivat naaraan korvat aina luimuun ukkospolun ilmestyessä näkyviin, mutta hän ei voinut vältellä hirviöiden kulkureittejä. Se oli mahdotonta. Varsinkin täällä. Saapuessaan kujalle Ikitassun katse pysähtyi heti Hohtoon, joka istui Pippurin ja Kimin luona. Hän puhui kaksikolle jotakin, mutta Ikitassun oli mahdoton erottaa sanoja tarkasti niin kaukaa. Veljekset söivät Hohdon tuomia hiiriä innoissaan ja välillä nyökkäsivät Ikitassun kumppanille. Hohto käänsi katseensa saapuvaan Ikitassuun ja tervehti häntä hännän heilautuksella. Ikitassu laski oravan hymyillen Hohdon eteen ja naukaisi: "Hei vain, Hohto." "Sait oravan, mahtavaa!" Hohto maukui iloisesti ja kehräsi naaraalle. Ikitassu ei voinut pidättää kehräystään, joka kumpusi syvältä hänen kurkustaan ja hän hymyili leveästi. Silloin hän muisti asian, joka hänen oli pakko kertoa Hohdolle. Hänen oli pakko kertoa siitä Hohdolle. "Hohto, meidän pitää puhua kahden," Ikitassu totesi kylmän viileästi ja hänen oli pakko hymyillä pehmittääkseen tunnelmaa Hohdon luimistaessa korviaan. Hän näki Hohdon sinisten silmien läpi, kuinka hänen omat vihreät silmänsä hohtivat levottomuutta. "Tuo kuulostaa pahalta," Hohto naurahti hieman, hännänpää kuitenkin rauhattomasti nykien. Kolli oli hermostunut Ikitassun todetessa asia liian kylmästi ja levottomasti. "Syödään orava ensin, puhutaan sitten," Ikitassu naukaisi hermostuneena ja iski hampaansa oravaan. Hohto odotti hetken ja liittyi sitten Ikitassun kanssa syömään naaraan nappaamaa oravaa. "Missä haluat puhua?" Hohto kysyi heidän syötyään yhteisen oravansa. Ikitassu vilkaisi kujan päätä miettien hyvää paikkaa asian esille tuomiseksi. Hän pohti hetken lähellä olevia paikkoja ja ajatteli sitten sitä tynnyriä, jota kautta he olivat loikanneet kuunkatsomispaikkaan. "Se tynnyri siellä aidan vieressä," Ikitassu nuolaisi huuliaan saadakseen viimeiset oravan rippeet suuhunsa ja Hohto nyökkäsi hyväksyvästi Ikitassun ehdotukselle. "Tulemme pian takaisin, emme viivy kauaa," Hohto naukaisi veljeksille, jotka nyökkäsivät läikälliselle kollille. Pippuri nyökkäsi vielä hymyillen Ikitassulle ja mustavalkoinen naaras ei voinut olla hymyilemättä Kimin veljelle. Ikitassun vatsaa kipristeli jännitys kertoa asiasta Hohdolle, mutta hänen oli kerrottava. Hänen oli saatava tietää ja Ikitassun oli saatava kertoa asiasta edes jollekin, ja ainoa sopiva henkilö kertomiselle oli Hohto. Hohdon pitäisikin tietää. He kävelivät täydessä hiljaisuudessa tynnyrin luokse, jonka pyöreä pinta hohti lumesta heijastuvan valon takia kirkkaasti kuin tähti. "Noniin, Iki?" Hohto naukaisi kysyvästi ja istui alas tynnyrin viereen. Ikitassun häntä heilahti jännityksestä ja lunta hänen takanaan pöllysi. "Olen huomannut tässä monien auringonkiertojen aikana ennen jopa sitä ensimmäistä pahoinvointi kerta, että..." Ikitassun lause katkesi. Voisiko hän sanoa sen noin suoraan? "Niin?" Hohto kysyi selvästi hieman jännittyneenä. Hänen siniset silmänsä paloivat halusta tietää, mikä Ikitassun mieltä painoi. Ikitassu hymyili hieman jännittyneenä ja huokaisun jälkeen hän naukaisi: "Hohto, sinusta tulee isä."