Musta, kiiltäväturkkinen naaras piti katseensa sisaressaan. Oppilaan silmät hohtivat vihaa ja ärtymystä. Hopeaviilto huokaisi ja nousi seisomaan. "Sielutassu änkeää joukkoomme. Minusta välillä tuntuu, että hän yrittää viedä paikkani!" Surmatassu murahti ja upotti kyntensä sateen kastelemaan maahan.
Hopeaviilto ei voinut pidättää naurahdusta. "Ei hänestä ole korvaamaan sinua. Hän ei sitä paitsi ole niin taitava, vaikka luonnetta löytyykin. Sielutassu vain on... tunkeileva. Vaikka hän on samantapainen, ei hän voisi koskaan korvata sinua, mahtavaa taistelijaa!" Surmatassu virnisti hyväksyvästi ja nousi neljälle käpälälleen. "Olet oikeassa, kukaan ei voisi ängetä meidän kahden joukkoomme ja syrjäyttää toista", Surmatassu totesi virnistäen tyytyväisenä. Hopeaviilto nyökkäsi ja suoristi häntänsä. "Sanothan vain, jos hän seuraa meitä tai koettaa taas tulla mukaamme?" Hopeaviilto kysyi ja nuolaisi rintaansa nopeasti. "Ja lupaa ettette enää riitele Sielutassun kanssa, jooko? Se vain herättää epäilyksiä." "Lupaan ja lupaa sinäkin varmistaa, ettei hän koeta tulla mukaamme", Surmatassu kiusoitteli. Siinä se vanha kunnon Surmatassu oli. Sielutassun tunkeilu ei ärsyttänyt ainoastaan Surmatassua vaan myös Hopeaviiltoa, mutta jokin siinä oppilaassa sai Hopeaviillon kiinnostuksen heräämään. "Alemmas! Laske häntäsi alemmas!" Hopeaviilto sihahti. Hän oli vienyt Sielutassun metsästämään, jotta voisi puhua hänen kanssaan ja jotta klaani saisi syötävää. Ruskeanharmaa kolli vaikutti häiriintyneeltä. Hän ei kyennyt keskittymään saalistukseen, jokainen saalis oli päässyt karkuun eikä hän vaikuttanut olevan siitä pahoillaan vaan tuijotti tyhjyyteen tai toisin sanoen syvälle Hopeaviillon turkkiin. "Sielutassu! Keskity! Tulimme saalistamaan emmekä haaveilemaan", Hopeaviilto laski käpälänsä juuri juoksuun pinkaisevan kollin hännän päälle. Kolli älähti tuntiessaan terävät kynnet hännässään ja tömähti maahan. Hopeaviilto pyöritti silmiään tympääntyneenä. "Miksi sitten estät minua saalistamasta?!" Sielutassu murahti ja pomppasi seisomaan. "Koska sinä et yritä tosissasi! Sinä vain haaveilet!" Hopeaviilto tajusi huutavansa. Hän istuutui märälle ruohikolle huokaisten turhatuneena. Miksi hän oli saanut näin niskuroivan ja tunkeilevan oppilaan koulutettavakseen? Sielutassu kohautti lapojaan. Hopeaviilto heilutti häntäänsä ja luimisti korviaan. "Halusin myös puhua kanssasi aikaisemmasta", Hopeaviilto aloitti ja paransi asentoaan. "Tahdomme, ettet enää yritä ängetä joukkoomme tai laukoa 'valheita'. Pysy erossa meidän asioistamme ja ole kuin kuka tahansa Tuuliklaanin soturi!" Sielutassu avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Hopeaviilto vaiensi hänet terävällä hännän heilautuksella ja sanoi: "Tajuatko, miten ärsyttävää se edes on? Me emme kaipaa apua." "Olisin teille hyödyksi! Voisin autata teitä!" Sielutassu yritti ja pomppasi pystyyn. "Metsästä. Äläkä palaa ennen kuin saat saalista”, Hopeaviilto käski oppilastaan jäänsiniset silmät välähtäen varoittavasti. "Mitä? Mut..." Sielutassu naukaisi ihmeissään. "Tee kuten sanon. Nyt. Tästä ei puhuta enää", Hopeaviilto sähähti ja pörhisti karvojaan mulkaisten oppilastaan. Häntä ärsytti jo muutenkin Sielutassun käytös tänään eikä hän halunnut tapella kollin kanssa yhtään sen enempää. Hopeaviilto pujahti Tuuliklaanin leiriin ja kipitti mieli kihisten kiukusta Sielutassua kohtaan suojaan yltyvää sadetta.
Kun kolli palasi leiriin, hän kahtoi yhtä ainooa hiirtä leukojensa välissä. Sielutassun katse Hopeaviiltoon sai naaraan hätkähtämään. Virne nousi hänen kasvoilleen. "Täytyy löytää Surmatassu. Minulla on hyvä suunnitelma..." Hopeaviilto kuiskasi ja kysyi Surmatassun mestarilta, Lainetähdeltä, oliko hän nähnyt oppilastaan. "Hän putsaa klaanivanhimpien petejä", Lainetähti oli vastannut ja lähtenyt sitten saalistamaan viikset väpättäen. Hopeaviilto pujahti pesään ja huomasi ärtyneesti mutisevan siskonsa, joka ahersi kitkerän hajuisen hiirensapen kera klaaninvanhimpien punkkien kanssa. Hopeaviilto nyrpisti nenäänsä, mutta rauhallisena naukaisi: "Surmatassu, heti kun olet valmis..." Seittijalka vilkaisi soturia, " lähdemme metsästämään!"
Surmatassu nyökkäsi ja irrotti yhden punkin. Hopeaviilto hymyili ja kääntyi ulos sateeseen. Hopeaviilto asteli ripein askelin oppilaansa luokse, joka istui sateensuojassa oppilaiden pesän suulla, ja kumartui hieman hänen tasolleen. "Hyvin tehty!" Hopeaviilto kehui. Hänestä oli hieman outoa kehua jotakuta toista kuin sisartaan, mutta se oli välttämätöntä, jos halusi viilentää heidän välejään ja mikäli ei tahtonut vaikuttaa ankaralta mestarilta. Sielutassu näytti iloiselta ja toivo jostakin paloi hänen silmissään kuin Myrskyklaanin metsä oli palanut kuita sitten. Hopeaviilto hymyili turhautuneena, mutta naukaisi iloisena: "Voit pitää loppupäivän vapaata, mutta vie sitä ennen saalista kuningattarille." Sielutassu nyökkäsi ja nappasi saaliit uudestaan leukojensa väliin. Hän pujahti nopeasti ja sulavasti pentutarhaan. "Noniin, lähdetäänkö me?" Surmatassu kysyi hänen takanaan. Hänen turkkinsa lemusi hiirensapelta. Hopeaviilto nyökkäsi ja sulki silmänsä. "Minulle tuli eräs suunnitelma mieleeni..." Hopeaviilto naukaisi ja madalsi ääntään sateen hiljentyessä tihkusateeseen. "Sielutassusta." Surmatassu nyökkäsi ja kyyristyi Tuuliklaanin rajalle saapuessaan. Hopeaviilto teki samoin ja kuiskasi suunnitelman alun, mutta rapina herätti heidät ajatuksista. Hopeaviilto kurkisti kiven takaa silmiään siristäen äänen aiheuttajaa. Hän paljasti hampaansa nähdessään kotikisun, joka asteli Tuuliklaanin reviirille ilman, että haisteli yhtään hajumerkkejä. Idiootti. Uhkarohkea mehiläisaivo. ~ //VAROITUS! tässä kohtaa tulee taistelukohtaus// ~ "Hyökätään?" Surmatassu naukaisi ja valmistautui loikkaan. Hopeaviilto kajautti huudon ilmoille ja kaksikko ryntäsi reviirilleen tunkeutuneen kissan luokse niskakarvat pystyssä. Kulkukissa jähmettyi ja pörhisti karvansa. Hopeaviilto tuhahti. Yhdellä typerällä, taidottomalla kotikisulla ei ollut mitään mahdollisuuksia edes hengittää Hopeaviillon ja Surmatassun ollessa lähellä. Oranssi kolli sähisi ja paljasti hampaansa. Hopeaviilto loikkasi ketterästi kollin yli ja Surmatassu jäi toiselle puolelle. He kiersivät piinaavaan pitkään kulkukissaa ja lopulta Surmatassu huitaisi terävillä kynsillään ilkeät haavat kollin naamaan. Hopeaviilto sujahti kollin alle ja tönäisi hänet kumoon lavoillaan. "Ei hänestä ole vastusta! Typerä kaninaivo, mitä hän edes ajatteli tunkeutuessaan reviirillemme!" Surmatassu naurahti. "Eihän kotikisuista koskaan olekaan!" Hopeaviilto virnisti. Surmatassu naurahti ja loikkasi juuri nousevan mudan kuorruttaman kollin päälle. Hopeaviilto virnisti ja silmät kiiluen innosta repi kollin kylkiä kynsillään. Surmatassu upotti hampaansa rääkyvän, avuttoman kollin tassun. Hänen hampaansa upposivat pehmeään anturaan. Kolli päästi ulvahduksen ja rimpuili, mutta Surmatassu upotti hampaansa vieläkin syvemmälle. Kolli huohotti kyljet vereslihalla. Hopeaviilto nuolaisi verta kynsistään ja tarttui silmänräpäyksessä kollin vasemmasta korvasta hampaillaan. Hän otti nopeita, mutta syviä puraisuja ja nopeasti kollin vasen korva oli hänen hampaissaan. Kolli oli väsynyt huutamisen ja valahti sitten veltoksi toivoen, että naaraat lopettaisivat hänen kiduttamisensa. Hopeaviilto naurahti ja tarttui sitten kollin kyljestä kiinni ja käänsi Surmatassun kanssa kissan toiselle kyljelleen. Sama toistui ja kotikisu huohotti tuskan ja kivun takia. Hän katsoi anelevasti kahta klaanikissaa, jotka vilkaisivat ukkospolkua. Surmatassu virnisti ja kaksikko tarttui erakkoa niskanahasta ja nopeasti he raahasivat hänet ukkospolulle, jolla ei vielä juossut hirviöitä, mutta tassuissa tuntui jylinä ja töminä. Se voimistui ja kotikisu huusi apua kyyneleet silmissä. Hänen kyljistään ja korvistaan valui verta ja siniset silmät anoivat pelastusta. ~//Taistelukohtaus ohi//~ Musta hirviö lähestyi silmät hohtaen. Hopeaviilto huusi hyvästinsä, mutta henkäisi hirviön pysähtyessä kotikisun eteen. Mitä… Ihmettä… Tapahtuu?
Kaksijalka nousi sen kyydistä henkeään haukkoen ja otti oudon kapulan käpäliinsä. Hopeaviilto ja Surmatassu vilkaisivat toisiaan kummissaan ja seurasivat tilannetta sivummalta. Hetken päästä kaksijalka nosti kissan ja vei sen hirviön sisälle ja pian hirviö jatkoi pian matkaansa.Hopeaviilto ärähti ja polki maata turhautuneena. "Miksei hirviö tappanut sitä?!" "Kaksijalka näemmä pysäytti hirviön", Surmatassu murahti ja kiristeli hampaitaan. Hopeaviilto tuhahti ja kääntyi lähteäkseen. "Se oli liian avuton elääkseen!" "Minusta meidän kannattaisi nyt saalistaa", Hopeaviilto sanoi ja maisteli ilmaa avaten suunsa saadakseen ajatuksensa muualle. "Olet oikeassa. Muuten herätämme epäilyksiä", Surmatassu vastasi ja he lähtivät seuraamaan kanin hajua, jonka Hopeaviilto oli napannut ilmasta sateesta huolimatta. Hopeaviilto kulki nenä ojossa hajun suuntaan ja antoi kotikisun unohtua mielestään. Se oli vain yksi turha karvakasa. He ehtisivät tehdä paljon vielä tulevaisuudessaan.