//VAROITUS! Raakaa taistelua! Voit lukea ~~ merkin jälkeen, jos et kestä verta ja pientä silpomista eli heti tästä alusta ei kannata lukea!!!// Hopeatassu katsoi sisartaan jäänsinisiä silmiään siristäen, Surmatassun katsoessa Tuuliklaanin Aallonoisketta, jonka mustaraidallinen turkki kiilsi auringon lämpimien säteiden mahtavasta loistosta. Tuo typerä ujo ja ärsyttävä naaras sai Hopeatassun niskakarvat nousemaan pystyyn. Tuo typerys lavertelisi heistä heti, jos saisi tietää... Kaksikko oli valinnut Aallonloiskeen ensimmäiseksi uhriksen tämän typeryytensä ja osoituksensa heikosta soturista. Kukaan ei kaipaisi heikkoa soturia. Hopeatassu nyökkäsi Surmatassulle hänen katsoessa kysyvästi sisareensa, jonka jännittynyt hengitys kutitti hänen korviaan. He halusivat päästä kokeilemaan taitojaan ja he päättivät olla radikaaleja ja eliminoida oman klaanintoverinsa. "Aallonloiske!" Surmatassu naukaisi jämäkästi, mutta ystävällisesti. Hopeatassu hymyili iloisesti. "Niin, Surmatassu... ja Hopeatassu?" Aallonloiske naukaisi ujosti häntäänsä heilauttaen. Oikea typerys! Toivottavasti hänestä on edes vastukseksi! Hopeatassu olisi halunnut sähistä Aallonloiskeelle kiukkunsa, mutta hänen oli pidäteltävä itseään. Hän upotti pitkät ja terävät kyntensä ruohikkoon ja heilautti vahvaa häntäänsä nopeasti. "Ajattelimme, jos voisit opettaa meitä taistelemaan nyt? Omat mestarimme lupasivat, mutta peruivatkin ja odotimme niin innolla harjoituksiamme!" Surmatassu naukaisi pettyneesti korviaan heilauttaen ja anovasti katsoen Aallonloisketta keltaisilla silmillään. Surmatassu oli loistava tässä hommassa. Aallonloiske näytti epäröivältä.
"No hyvä on, mutta vain hetkeksi!" Aallonloiske myöntyi sitten. Hienoa. Se hetki ei taida kuitenkaan olla kovinkaan pitkä! Hopeatassu virnisti Surmatassulle Aallonloiskeen kääntyessä ja hänen katseensa pettäessä. Mustaraidallinen soturi johti heidät taisteluharjoituspaikalle ja istuutui alas hymyillen hieman. Naarasta jännitti, se paistoi hänen silmistään ja olemuksestaan. Eipä hän koskaan saisikaan oppilastaan soturiksi asti. "Meillä on oma taktiikka, jos voimme kokeilla sitä sinuun?" Hopeatassu kysyi ystävällisesti päätään kallistaen. Kynsillämme! Hampaillamme! Koko voimallamme! "Käyhän se. No aloittakaa, en ajatellut vaihtaa oppilastani teihin", Aallonloiske naukaisi ja luimisti korviaan epäröiden. Ilmapiiri vaikutti kireältä ja se kiristyi entisestään. Jokin oli vialla ja Aalonloiske taisi aavistaa sen. Kiitos, Pimeydenvarjo! Hopeatassu kiitti mielessään yhteen Synkän metsän kissaa. Hän aloitti kiertämisensä oikealta ja Surmatassu vasemmalta. Hän katsahtivat toisiaan ja lähtivät pelottavan hitaasti kulkemaan kohti Aallonloisketta pilke silmissään. Läikällinen naarasoppilas. Tuuli kuljetti hänen nenäänsä kahden kulkukissan hajut, jotka tukisivat heidän suunnitelmaansa täydellisesti. Hopeatassu syöksyi Aallonloiskeen ali ja Surmatassu yli. Hopeatassu iski hännään Aallonloiskeen vatsaa ja Surmatassu huitaisi ensimmäisen vetonsa ilman kynsiä Aallonloiskeen selkään. Aallonloiske säpsähti ja henkäisi saaden hädin tuskin ilmaa Hopeatassun iskun jälkeen. Hopeatassu halusi tuntea sen vallan, jonka saisi tästä tilanteesya, mutta Surmatassu oli kärsimätön. Aallonloiske oli vasta toennut äskeisestä pikkuruisesta iskusta, kun Surmatassu loikkasi hänen selkäänsä ja upotti terävät kyntensä hänen selkäänsä. Aallonloiske kiljahti suu ammosellaan auki: "LOPETTAKAA! ETTE SAA KÄYTTÄÄ KYNSIÄÄÄÄGH! KLÄGH" Hopeatassu huitaisi kynsillään Aallonloiskeen kielen poikki soturin huutaessa täyttä kurkkua suu ammosellaan auki. Aallonloiskeen silmistä valui kyyneleitä ja suusta tummaa, lämmintä verta. Surmatassu loikkasi ilmaan ja laskeutui koko painollaan Aallonloiskeen päälle saaden soturin maahan makaamaan silmät surusta ja tuskasta täyttyen. Hän aneli armoa sumeilla silmillään ja niiskaisi pelokkaana. "Nimesi voisi olla Kielenpuolikas tai Aallonveri?!" Surmatassu naurahti silmät hohtaen innostusta ja kidutuksen aiheuttamaa iloa. Aallonloiske vain ynähti itkien veren sekoittuessa hänen turkkiinsa. Hopeatassu virnisti voitonriemuisesti, mutta häntä kismitti, miten nopeasti kaikki oli mennyt. Surmatassu oli kärsimätön. "Se olisi aika tylsää. On kivempi nähdä niiden idioottien ja voimakkaiden kissojen ilmeet ja reaktiot!" Hopeatassu totesi ja heilautti korviaan. "Vesikauhu oli väärässä. Me emme koidu toistemme kohtaloiksi vaan hyödyksi! Ja me olimme oikeassa kissojen heikkouksista!" Surmatassu puhui murhanhimoisesti ja loi hännällään niin kovaa kuin koskaan pystyi Aallonloiskeen vatsaa. Naarassoturi yritti panna vastaan, mutta Surmatassu painoi kyntensä naaraan niskaan ja päälaelle pitäen tämän aloillaan. Hetken päästä Hopeatassu asteli tuskastuttavan hitaasti kosketusherkälle kohdalle, jonka oli itse saanut herkäksi vahvalla hännällään. Nyt viilto olisi kivuliaampi. Tuskallisen kivulias. Hän asetti tassunsa Aallonloiskeen vatsalle ja tunsi kuinka hän säpsähti. Soturi huitaisi Hopeatassua kylkeen saaden aikaan muutaman pintanaarmun. Hopeatassu nyökkäsi kulmiaan kurtistaen Surmatassulle, joka upotti kyntensä naaraan vasempaan silmään ja painoi ne yhä syvemmälle ja syvemmälle. Samalla hetkellä Hopeatassu upotti kyntensä Aallonloiskeen vatsaan ja veti nopeita, mutta pitkiä vetoja. Aallonloiske kirkui ja itki ja anoi yhdellä silmällään armoa. Hopeatassu vain virnisti leveästi. Hän asetti kyntensä Aallonloiskeen kyljen päälle ja katsahti jäänsiniset silmät palaen Surmatassua, joka laski kyntensä Aallonloiskeen kurkun päälle ja viilsi. "Heikommat kuolevat ja vahvemmat voittavat!" Hopeatassu naukaisi ilmoille tarpeeksi hiljaa, jotta vain he kolme kuulivat. Aallonloiskeen suusta ja kyljistä valui verta solkenaan ja hänen häntänsä nyki kivusta ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. Nyt hänenkin kaulasta valui tummaa, upeaa verta, joka kimalteli hiirenkorvan-ajan lämmittävässä auringossa. Hän kuolisi pian, mutta silti tarpeeksi hitaasti. "MITÄ TE TEETTE!" tuntematon kissa huudahti kauhuissaan. Kollin karvat nousivat pystyyn vihasta. Hänen viereensä asteli pienikokoisempi kissa, joka käänsi katseensa pois Aallonloiskeesta, joka päästi outoa kurlutusta, kun hänen suunsa ja kurkkunsa täyttyivät verestä. "Se on nyt vain niin, että heikot kuolevat ja vahvat voittavat!" Surmatassu tokaisi ja nuolaisi verisiä kynsiään. Isompi kulkukissa syöksyi heidän kimppuunsa ulvahtaen uhkaavasti. Pienempi jäi epäröimään kauemmas. Hopeatssu tunsi viiltävän kivun vasemmassa kyljessään. Hän käännähti ja hyökkäsi sen enempää miettimättä valkoisen kulkukissan kimppuun Surmatassu rinnallaan. Nyt ei ollut aikaa mihinkään järkevämpään liikkeeseen. He purivat ja kynsivät minkä ehtivät kulkukissaa, joka päästi muutaman tuskastunene älähdyksen. Kolli koetti ravistella oppilaita pois kimpustaan, mutta huonoin tuloksin. Hopeatassun sydän tykytti nopeasti ja täynnä intoa hän iski hampaansa kulkukissan kurkkuun ja tunsi, kuinka kollin keho veltostui. Naaraat katsoivat toisiaan tyytyväisinä. He raahasivat valkoisen kollin ruumiin vielä hetkellisesti elossa olevan Aallonloiskeen luokse. He vetivät kulkukissan ruumiin Aallonloiskeen yli ja vetivät sen sitten takaisin kuolemispaikalleen. Mustavalkoinen naaras katsoi kauhuissaan ystäväänsä, mutta ei voinut olla virnistämättä. Naaras heilautti korviaan ja he lähtivät kiireen vilkkaa kuin tuli hännän alla kohti Tuuliklaanin leiriä ja pahaa odottamattomia kissoja. ~~~~ //VAIKEA KOHTAUS OHI!// "Eikös käynytkin hyvä säkä? Nyt kaikki luulevat tuon kulkukissan tappaneen Aallonloiskeen!" Hopeatassu naukaisi innoissaan juostessaan. "Tästä alkaa uusi aika! Meidän aika!" Hopeatassu kiljahti ja kiihdytti vauhtiaan, mutta pysähtyi Surmatassun pysähtyessä. "Hopeatassu! Palaa takaisin ja näyttele pahasti loukkaantunutta!" Surmatassu kuiskasi hänen korvaansa ja samalla hetkellä musta naaras syöksyi tulosuuntaan. Hänen täytyisi olla nopea, jotta heidän nopeasti muuttunut suunnitelma toimisi. "APUA! APUA!" Surmatassu kiljahti leiriin rynnätessään. Se oli ainoa asia, jonka Hopeatassu sai kuultua. Hän hymyili ilkikurisesti tuulen nopeuttaessa hänen juoksuaan kohti Aallonloiskeen tappopaikkaa. Pieni metsäpöheikkö häämötti jo hänen edessään. Hän syöksyi salamannopeasti pienelle metsäalueelle ja lösähti maahan makaamaan. Hän kuunteli ääniä ympärillään. Käpälien töminä lähestyi ja tuuli yltyi. Aallonloiske päästi oudon äänen, joka sai Hopeatassun niskakarvat nousemaan pystyyn. Häntä ei ällöttänyt kuoleman tai veren haju, jotka leijuivat ilmassa tuoreina ja voimakkaina. Hänestä Aallonloiskeen äännähdys oli vain kuulostanut oudolta. Hän heilautti häntäänsä nähdessään klaaninsa parantajan ja joukkoa johtavan Surmatassun, jonka jokainen karva sojotti pystyssä. Routaruusu käski oppilaansa Hopeatassun luokse itse kiirehtiessään Aallonloiskeen luokse huolesta soikeana. Hopeatassu tunsi Vititassun hengityksen naamallaan ja Surmatassun haju ilmestyi hänen toiselle puolelleen. Lainetähden ominaistuoksu leijui ilmassa, kuten myös muutaman muun soturin, mukaan lukien heidän oman emonsa. Hopeatassu avasi silmänsä ja nosti päänsä pystyyn. Vasta sitten tajusi viiltävän kivun selässään. Typerä kulkukissa oli tehnyt vähän turhankin syvän haavan, mutta ennemmin näin kuin ei mitään vammoja. "Pystytkö kävelemään? Tai edes seisomaan?" Vititassu kysyi silmät huolesta täynnä. Hänen niskakarvansa olivat pystyssä ja parantajaoppilaan häntä nyki. Hopeatassu nyökkäsi ja irvisti pistelyn voimistuessa hänen selästään vuotavassa haavassa. Hän ei todellakaan antaisi enää kenenkään tehdä itselleen noin pahaa haavaa. "Luojan kiitos saitte tämän körilään pois päiviltä. Teille olisi voinut sattua mitä tahansa!" Lumikide naukaisi silmät huolesta täynnä ja häntä täristen. Heidän emonsa saisi luvan luulla heidän olevan kunnon sotureita tai muuten he hoitaisivat Surmatassun kanssa hänetkin päiviltä. Ja jos Lumikide kuvittelee nyt, että voisi seurata heitä kuin saalistaja saalistaan niin ehei, ei onnistu. Hänellä oli kaiken lisäksi pentu hoidettavana, mutta silti naaras oli tullut vanhempien pentujensa luokse, koska he olivat loukkaantuneet. "Tuo kulkukissa melkein tappoi minut, mutta onneksi Hopeatassu sai sen päiviltä!" Surmatassu naukaisi häntä heilahtaen keltaisten silmien täyttyessä tekaistusta kauhusta. "Ja onneksi SINÄ varoitit minua tuon roikaleen hyökkäyksestä!" Hopeatassu naukaisi. Hän halusi kunniaa myös siskolleen, mutta se vaikutti vähäiseltä. Liian vähäiseltä hänen mielestään. "Aallonloiske on kuollut!" Routaruusu ilmoitti surullisella äänellä. Hopeatassu luimisti korviaan ja laski katseensa päästyään istumaan. Surmatassu teki samoin. Sivusilmällä Lainetähti katsoi Hopeatassua arvioivasti, mutta käänsi katseensa takaisin Aallonloiskeeseen. "Routaruusu ja Vititassu, viekää Surmatassu ja Hopeatassu leiriin ja tarkastakaa heidän vammansa ja haavansa, me viemme Aallonloiskeen", Lainetähti kajautti ja vilkaisi Hopeatassua vielä kerran ennekuin asteli Aallonloiskeen ruumiin vierelle. Hopeatassu tunsi tönäisyn kyljellään. Routaruusu hymyili lohduttavasti oppilaille yrittäen kohottaa sisarusten mielialaa. Parantajasta uhkui kuitenkin epävarmuus. Ehkä tuo typerys kuvitteli tämän enteilevän jotakin pahaa Tuuliklaanille. "Ja Hopeatassu", Lainetähti jatkoi mustalle oppilaalle. " Toimit tänään urheasti!" Hopeatassu katsoi äimistyneenä päällikköä. Toimin urheasti? Voi kuule, tietäisitpä totuuden. Hopeatassu jännitti lihaksensa kipuaallon vallatessa naaraan lihaksikkaan kehon. Hänen häntänsä pörhistyi, kun Lainetähti kääntyi Aallonloiskeen ruumiin puoleen. Lainetähti ei edes viitsinyt kehua omaa oppilastaan Surmatassua? Mikä ihme kaikkia vaivasi. "Hyvää työtä teiltä molemmilta. Ja kiitos Surmatassull hänen nopeasta hälytyksestään," Lainetähti naukaisi kulmiana kurtistaen kärsimättömästi. Hän halusi saada oppilaat niin nopeasti kuin suinkin parantajan pesälle. Routaruusu heilautti häntäänsä ja tuki Hopeatassun kulkua kohti leiriä. He eivä jaksaisi kantaa naarasta, sillä hän oli jo suurempi kuin parantaja itse. Surmatassu virnisti siskolleen leirin edustalla. "Tule nopeasti Surmatassu. Haluan varmistaa sinunkin haavasi mahdollisten tulehdusten varalta", Routaruusu naukaisi rauhallisesti ja heilautti häntäänsä kärsimättömästi. Hopeatassu rojahti sammalpedille ja seurasi parantajan ja hänen oppilaansa hääräämistä. Ilmassa leijui hätäännys ja pesän ulkopuolelta kuului huolestunutta supinaa. Ei kulunut kuin muutama silmänräpäys ensimmäisten kauhistuneiden henkäyksien alkaessa. Muutama tuskastunut huutokin raikasi leirissä, kun kissat tajusivat Aallonloiskeen kuolleen. "Hyvä ettei teille käynyt pahemmin, mutta ajattelen vain Aallonloiske parkaa!" Routaruusu naukaisi ja heilautti häntäänsä surusta. Aallonloiskeen ruumis laskettiin keskelle leiriä ja surevat klaanitoverit valuivat hänen äärelleen.
"Ainiin! Unohdin että hän.. että hän..." Hopeatassu nielaisi sanansa ja tunsi hämähäkinseitin tarttuvan hänen sileään turkkiinsa. Hän ei pitänyt siitä yhtään. Hän joutuisi olemaan rauhassa, kunnes haava paaranisi ja se oli aivan typerää. Hän halusi oppia eikä se onnistunut, jos hänellä oli haava selässään. Hopeatassu kuitenkin antautui kohtalolleen ja käpertyi sammalpedille sulkien silmänsä. Muutama päivä myöhemmin Hopeatassu ei tuntenut enää kipua kävellessään. Hän voisi taas jatkaa koulutustaan. Hän oli juuri pääsemässä mehukkaan hiiren kimppuun, kun Lainetähti kajautti kokoontumisen alkaneeksi. "Juuri nyt kun olen aikeissa syödä..." Hopeatassu jupisi ja asteli hitaasti ulos parantajan yrttien tuoksuisesta pesästä. Hänen käpälänsä kuljettivat hänet Surmatassun vierelle, joka hymyili sisarelleen jännittyneenä. Hopeatassun niskakarvat pörhistyivät Lainetähden tuijottaessa häntä suoraan silmiin. Lainetähti aloitti kokoontumisen häntäänsä heilauttaen hiljentääkseen klaanin supatukselta. "Koimme kaksi päivää sitten suuren menetyksen. Olisimme kokeneet kolme menetystä, mutta onneksi kaksi oppilasta olivat urheita ja voimakkaita!" Lainetähti naukaisi ja piti pienen tauon, kunnes jatkoi: "Olen päättänyt nimittää uuden soturin. Hopeatassu, astuisitko eteen?" Hopeatassu nielaisi. Miksei Surmatassuakin nimitettäisi soturiksi hänen kanssaan! Ei hän olisi pärjännyt ilman siskoaan! Surmatassu oli ollut siellä yhtälailla kuin Hopeatassukin! Musta oppilas kuitenkin otti muutaman askeleen eteenpäin ja katsoi jäänsinisillä silmillään Tuuliklaanin pällikköä. Olisi typerä lykätä omaa seremoniaansa. Se olisi epäilyttävää. Lainetähti naukaisi kovaa: "Minä, Lainetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi! Hopeatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania henkesi uhalla?" Hopeatassua nauratti. Hän oli juuri rikkonut soturilakia ja sen takia hänestä tehtiin soturi. Mutta hänen olisi pakko valehdella. Hän oli oppinut sen taidon jo kuita sitten. "Lupaan!" Hän naukaisi ja hymyili siniset silmät tuikkien riemusta. Naarasta kuitenkin harmitti Surmatassun takia.
Lainetähti hymyili ja jatkoi:" Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Hopeatassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hopeaviiltona. Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeudestasi ja taistelutaidoistasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!" "Hopeaviilto! Hopeaviilto! Hopeaviilto!" hurraahuudot kaikuivat ympäri leiriä. Surmatassun silmistä kajasti ärtymys, mutta myös ilo. Hopeaviilto jolkotti emonsa luokse ja hymyili iloisesti. Hän heilautti häntäänsä ylpeästi. Nyt hän oli soturi. Hopeaviilto. Musta naaras vilkaisi pitkiä kynsiään, jotka loistivat hopeisina kuin kuu. "Enpä ihmettele, mistä nimeni sain, kiitos esi-isille", Hopeaviilto kuiskasi itselleen ja vilkaisi iloisia kissoja ympärillään. Hän käänsi katseensa siskoonsa ja luimisti korviaan pahoillaan. Surmatassu hymyili kuitenkin ja oli ylpeä siskostaan. Hopeaviilto kumartui Surmatassun luokse ja kuiskasi: "Kohta on sinun vuorosi, usko pois. Menee vain muutama silmänräpäys kun Lainetähti jo nimittää sinut soturiksi!" Surmatassu virnisti ja laski läikikkään häntänsä sisarensa selän päälle. Hopeaviilto virnisti ja kehräsi. Uusi aika oli alkanut.