"Minä tapan sinut!" Virvapentu kiljaisi juuri ennen kuin loikkasi kohti emonsa häntää, joka keinahteli kuin kutsuen pientä pentua hyökkäämään sen kimppuun.
Kulosydän kehräsi lempeästi, mutta vetäisi häntänsä lähemmäs itseään. "Ei nyt, Virvapentu. Mene leikkimään Lumipennun kanssa."
"Mutta haluan leikkiä sinun kanssasi!" Virvapentu sanoi häntäänsä heilauttaen ja pompahdellen muutaman kerran ylös ja alas. "Ja Lumipentu haluaa vain nukkua. Hän valvoi edellisenä yönä."
Kulosydän huokaisi. "Minäkin haluan nukkua, kulta pieni."
Virvapentu älähti pettyneenä ja istahti turhan dramaattisesti maahan. Pentutarhassa oli hänen makuunsa aivan liian hiljaista ja rauhallista, kun Kulosydän ja Lumipentu ainoastaan nukkuivat, toinen kuningatar Yösiipi siisti syrjemmällä pentujaan Raitapentua ja Hiilipentua, jotka olivat molemmat Virvapennun mielestä hieman liian tylsiä, ja kolmas kuningatar Jäkälätäplä oli lähtenyt ulos pentutarhasta omien pentujensa kanssa, joten Virvapentu ei voinut leikkiä edes vilkkaan Ruskopennun kanssa. Hän tunsi kuolevansa hiljalleen tylsyyteen ja pitkäveteisyyteen pentutarhassa!
"Miksi sinä näytät noin surulliselta?"
Virvapentu kääntyi äkkiä kuullessaan isänsä Pimeydenvarkaan huvittuneen, mutta lempeän äänen takaansa, ja ennen kuin kolli ehti tehdä mitään, oli Virvapentu jo loikannut tämän kimppuun ja koetti nyt pureskella soturin tassua pienillä, tylpillä hampaillaan.
"Apua! Taitava ja voimakas Varjoklaanin soturi on hyökännyt kimppuuni! Auttakaa!" Pimeydenvaras huudahti leikkisästi, ja Virvapentu irrottautui häntä heiluen ja silmät kiiluen innosta.
"Isä, voitko sinä leikkiä kanssani? Jooko? Emo ja Lumipentu haluavat vain nukkua, kuten koko klaani tänään!" Virvapentu aneli.
Pimeydenvaras hymyili lohduttavasti, mutta pudisti hiljaa päätään. "Leikkisin mielelläni, mutta en millään ehdi. Minulla on paljon muuta tehtävää tänään." Valkea soturi nosti maasta pulskan myyrän, jonka oli tuonut pesään. "Leikitään myöhemmin, Virvapentu."
Pimeydenvaras käveli Kulosydämen luokse, laski myyrän maahan tämän eteen ja nuolaisi rakastavasti kumppaninsa korvaa. He juttelivat jostain, mutta Virvapentu ei kuullut mistä, eikä hän edes ehtinyt mennä kuuntelemaan, kun Pimeydenvaras lähti kumppaninsa luota Lumipennun luokse. Lumipentu oli herännyt isänsä tuloon ja häntä iloisesti heiluen hän puhui Pimeydenvarkaan kanssa.
Virvapentu halusi myös huomiota, joten hän loikki isänsä ja siskonsa luokse kiljahdellen ja tömähti päin Lumipennun valkeaa kylkeä. Molemmat kaatuivat maahan ja läimäisivät leikkisästi toisiaan vuorotellen, kunnes Pimeydenvaras erotti heidät kevyesti irti toisistaan. Virvapentu katsoi isäänsä pettyneenä. Hän oli vihdoin päässyt leikkimään kunnolla ja sitten hänet työnnettiin taas syrjään!
"Ei täällä, emonne yrittää levätä", Pimeydenvaras kuiskasi ja osoitti hännällään Kulosydäntä, joka oli syönyt myyrän puoliksi ja laskenut päänsä maahan nukkuakseen. "Hänellä on ollut rankkaa ja hän tarvitsee voimia. Menkää pentutarhan ulkopuolelle leikkimään."
"Saammeko me poistua pentutarhasta ilman emoa? Oikeasti?" Virvapentu kiljaisi ja läimäisi äkkiä häntänsä suunsa eteen, kun tajusi melunneensa. Hän vilkaisi nopeasti Kulosydäntä, jonka silmät olivat vielä suljettuina.
"Emo ei ole vielä päästänyt meitä ilman valvontaa ulos pesästä", Lumipentu naukaisi pitäen äänensä hiljaisena, jottei häiritsisi emoaan, kuten Virvapentu oli tehnyt.
Pimeydenvaras vilkaisi myös Kulosydäntä, selvästi miettien jotain. Hän tuntui olevan kahden vaiheilla, mutta väräytti pian viiksiään. "Tulkaa mukaan. Etsin teille jonkun, joka voi pitää silmiään auki. Kenties Jäkälätäplä voisi pitää vahtia."
Virvapentu lähti siskonsa kanssa seuraamaan Pimeydenvarasta. "Miksei joku soturi voisi? Kuningattaret ovat aina niin tarkkoja ja komentelevia."
"Katsotaan nyt." Pimeydenvaras sujahti pesästä ulos aukiolle. "Soturit ovat hyvin kiireisiä, eikä heillä varmaankaan ole aikaa vartioida pentuja."
Virvapentu ei juuri kuunnellut isäänsä, vaan katseli innostuneena leiriä, joka kuhisi kaikenlaisia kissoja. Hän tunnisti heistä vain osan: pentutoverinsa Ruskopennun ja Kettupennun sekä heidän emonsa Jäkälätäplän, päällikkö Närhitähden, joka jutteli varapäällikkö Tiikerisydämen kanssa, sekä parantajaoppilas Surutassun, joka pujahti juuri parantajan pesään. Virvapentu halusi tavata enemmän kissoja ja tutustua kaikkiin, jotta oppisi heidän nimensä ja jotta hänestä tulisi ehkä nopeammin oppilas. Mitään sen enempää miettimättä hän loikki yhden oppilaskokoisen naaraan, jonka turkki oli kivan kilpikonnakuvioisen näköinen, mutta se ei suinkaan ollut syy miksi Virvapentu loikki oppilaan luokse – tällä oli nimittäin miltei olematon hännäntynkä.
"Hei!" Virvapentu hihkaisi päästyään tarpeeksi lähelle itseään vanhempaa naarasta. "Kuka sinä olet?"
"Olen Valotassu", naaras esittäytyi huvittuneesti kehräten. "Sinä olet ilmeisesti Virvapentu, etkös vain?"
Virvapentu pyörähti kerran ympäri. "Joo! Olenko minä jo noin kuuluisa?"
Valotassu naurahti. "Taidatpa olla."
"Mitä sinun hännällesi on käynyt?" Virvapentu kysyi siirtyen nopeasti toiseen puheenaiheeseen ja vilkaisi Valotassun hännäntynkää kiinnostuneena. Hän ei ymmärtänyt olevansa hieman epäkohtelias noin vain kysellen toisen hännästä, mutta Valotassu ei näyttänyt pahoittaneen mieltään millään tavalla.
"Synnyin tällaisena", Valotassu sanoi kuin asia ei olisi ollut mitenkään suuri ja ihmeellinen. "Häntäni vain on jostain syystä tynkä. Olen onneksi tottunut siihen."
Virvapentu räpäytti meripihkanvärisiä, kiiluvia silmiään. "Mutta voiko sinusta tulla soturia ilman häntää?"
"Voi toki." Valotassun viikset värähtivät hiukan. "Mestarini on Tiikerisydän."
Virvapennun pieni leuka loksahti lumoutuneena ja ihmeissään auki ja kesti hetki ennen kuin hän sai sanansa koottua järkeväksi lauseeksi. "Onko varapäällikkö sinun mestarisi? Vau, todella siistiä! Voiko hän olla minunkin mestarini? Minä haluan hänet mestarikseni heti, kun minusta tulee oppilas!" Pirteä, ylienerginen pentu loikki Valotassun ympäri pari kertaa, malttamatta pysyä paikoillaan lainkaan.
"Närhitähti päättää asian", Valotassu naukaisi kärsivällisenä.
"Virvapentu! Älä häiritse Valotassua, hänellä on varmasti muuta tekemistä!" Pimeydenvarkaan ääni sai Virvapennun pysähtymään ja vilkaisemaan taakseen. Valkomusta kolli loikki Lumipennun kanssa Virvapennun luokse ja heitti pahoittelevan katseen Valotassuun. "Anteeksi, Virvapentu on ketterä tassuistaan."
"Ei se mitään", Valotassu naukui, "Virvapentu on oikein mukava pentu."
Pimeydenvaras vaikutti nolostuneelta liikauttaessaan korviaan. "Ehkä vähän liian energinen kuitenkin. Mistähän hän senkin on perinyt..."
Valotassu naurahti lempeästi ja pörrötti tassullaan Virvapennun päälakea. "Minun on nyt mentävä. Nähdään, Virvapentu." Mitään sen enempää sanomatta kilpikonnakuvioinen oppilas lähti loikkimaan pois kohti muita oppilaita.
Virvapentu kääntyi isänsä puoleen. "Haluan soturiksi!"
"Tottakai sinä haluat", Pimeydenvaras sanoi puoliksi mumisten ja viittoi pentujaan seuraamaan häntä. "Sen aikaa kun sinä, Virvapentu, olit häiritsemässä Valotassua, minä ja Lumipentu keksimme teille kahdelle tekemistä."
Virvapennun silmät syttyivät jälleen loistamaan ja hän kääntyi katsomaan siskoaan, joka hymyili selvästi innostuneena.
"Et ikinä arvaa, mitä menemme tekemään", Lumipentu naukaisi salamyhkäisesti. "Et ikinä!"
"Pääsemmekö me leirin ulkopuolelle?"
Pimeydenvaras läppäisi kevyesti hännällään Virvapennun korvia. "Ette todellakaan! Te menette tapaamaan klaaninvanhimpia ja kuuntelemaan heidän tarinoitaan."
"Tarinoita? Aina vain tarinoita", Virvapentu naukaisi pettyneenä ja katsoessaan Lumipentua, hän ymmärsi tämän olevan aivan innoissaan. Nolostuksissaan oranssi naaras nosti häntänsä pystyyn ja päätti edes yrittää olla innostunut siskonsa vuoksi. "No, se kuulostaa oikeastaan aika kivalta. Mennään, Lumipentu!"
Virvapentu lähti juoksemaan klaaninvanhimpien pesää kohti, ja Lumipentu pinkaisi hänen peräänsä saaden hänet kiinni pesän suulla. He sujahtivat pentumaisen kömpelösti sisälle hämärään pesään, ja Virvapentu tunsi törmäävänsä pehmeään turkkiin. Älähtäen hän peruutti muutaman askeleen ennen kuin katsoi mihin – tai ennemminkin keneen – oli törmännyt.
Hänen edessään makasi kellanvaalea, paksuturkkinen naaraskissa, joka oli kääntänyt litteän naamansa kohti Virvapentua ja katsoi tätä äkäisesti mulkoillen, eikä selvästikään ollut tykännyt häirinnästä. "Koeta olla varovaisempi, penska!" klaaninvanhin äyskähti niskakarvat pystyssä, ja Virvapentu perääntyi jälleen muutaman askeleen, peläten naaraan hyökkäävän hänen kimppuunsa kohta.
"Rauhoitu, Lumiturkki", matala ja käheä ääni kuului kellanvaalean naaraan viereltä. Puhuja oli harmaa kolli, joka oli kauhistuttavampi näky kuin Lumiturkki – kolli oli täynnä arpia, häneltä oli lähtenyt toinen korva ja jäljellä oleva oli repaleisena, ja kasvoista tuijotti yksi ainoa, jäänsinisenä hehkuva silmä. Virvapentu vingahti ja painautui siskoaan vasten. Pelottavan näköinen kolli ei kiinnittänyt pentuihin enempää huomiota, vaan laski päänsä tassujensa päälle ja sulki ainoan silmänsä.
"Älkää pelätkö. Käärmekallo näyttää hurjalta, mutta ei hän mitään pahaa tee", lempeä ääni kaikui pesän perältä ja esiin tassutteli vaaleanruskea naaras.
"Ja Lumiturkki äksyilee kaikille", toinen naarasääni tuhahti, ja vaaleanruskean vierelle istahti punaruskea naaras. "Älkää ottako sitä henkilökohtaisesti."
"Jos aiotte rupatella, menkää ulos. Jotkut yrittävät nukkua", Lumiturkki sanoi tympeästi ja kääntyi makuulleen poispäin kahdesta pennusta, sekä kahdesta naarasklaaninvanhimmasta, jotka vaihtoivat huvittuneina katseitaan.
Vaaleanruskea naaras puhui ensin. "Hyvä on, mennään ulos. Ei siellä kovin kylmä voi olla."
Vanhat naaraat tassuttelivat pentujen ohitse ja sujahtivat yllättävän ketterästi ulos pesästä viileään ulkoilmaan. Virvapentu vilkaisi Lumipentua, ja kuin yhteisestä sopimuksesta he pujahtivat yhtä aikaa ulos klaaninvanhimpien perässä.
"Olen Unikonvarsi", vaaleanruskea, raidakas klaaninvanhin esittäytyi lempeästi ja nyökäytti kohti punaruskeaa pesätoveriaan. "Hän on Ruosteturkki."
"Osaan esittäytyä itsekin", Ruosteturkki naukaisi tylysti, mutta kääntyessään katsomaan Virvapentua ja Lumipentua, hänen kasvoilleen levisi hymy. "Teidän kahden täytyy olla Kulosydämen ja Pimeydenvarkaan pennut. Virvapentu ja Lumipentu, eikös vain?"
"Kyllä, minä olen Lumipentu", Lumipentu naukaisi hiljaisella, mutta vahvalla äänellään silmät tuikkien, kun hän odotti tarinoita.
"Sitten sinä taidat olla Virvapentu", Unikonvarsi sanoi kääntäessään silmiensä katseen Virvapentuun. "Teillä molemmilla on ainakin emonne iloinen ja pirteä katse, sen huomaa kauas. Olettekohan saaneet isänne itsepäisyyden ja uhkarohkeat ideat?"
"Toivottavasti ette", Ruosteturkki totesi päätään pudistellen. "Monet epäilivät, ettei hänestä koskaan tulisi soturia."
Virvapentu kallisti päätään uteliaana ja hännänpää heilahtaen. "Miksi? Mutta hänhän on soturi nyt."
Unikonvarren viikset värähtivät huvittuneina. "Pimeydenvaras oli jo pentuna hankala kolli. Hän karkaili veljensä kanssa leiristä useasti, ja puolet klaanista joutui osallistumaan etsintäpartioon heidät löytääkseen. Heidän emoltaan meni usein hermot heihin, enkä kyllä ihmettele miksi."
"Isällä oli veli?" Lumipentu kysyi hämmästystä äänessään.
"Kyllä", Ruosteturkki vastasi ennen kuin Unikonvarsi ehätti, "hänen nimensä oli silloin Varispentu."
"Kuoliko hän?"
Klaaninvanhimmat vilkaisivat toisiaan ennen kuin kääntyivät vastaamaan Lumipennulle. "Ei. Minusta tuntuu, että teidän täytyy kysyä isältänne, tai emoltanne, asiasta. On hänen asiansa kertoa enemmän teidän suvustanne."
"Millainen hän oli oppilaana? Milloin isä ja emo tapasivat? Millainen emo oli?" Virvapentu kyseli innostuneena.
Unikonvarsi naurahti pennun useille kysymyksille. "Minusta tuntuu, että he itse osaavat paremmin kertoa tapaamistarinansa." Vaaleanruskea naaras painautui vatsalleen makaamaan maahan. "He olivat hyvin erilaisia oppilaita toisiinsa verrattuina, kuten ovat aina olleet, mutta he ovat kuitenkin kenties koko metsän lumoavin pari."
"Isänne saisi kiittää Kulosydäntä, sillä ilman häntä hänestä ei olisi ikinä tullut soturia", Ruosteturkki mumisi ja asettui pesätoverinsa vierelle.
Virvapentu taputteli kärsimättömänä tassuillaan maata. "Miten niin? Kertokaa!"
"Emonne on aina ollut pirteä ja rohkaiseva. Hän on varmaankin positiivisin kissa, jonka olen koskaan tuntenut. Hän näkee kaikissa jotain hyvää ja tuntuu kantavan rakkautta ympärillään", Unikonvarsi kertoi hymyillen. "Hän oli sellainen jo oppilaana ja on edelleen. Isänne taaskin on aina ollut erilainen. Hän on yhä hieman sulkeutunut ja tökerö sanoistaan, mutta oppilaana hän oli vielä pahempi. Töykeä, piikikäs kieleltään ja kunnianhimoinen, todella kunnianhimoinen. Hän teki usein tyhmiä temppuja vain todistaakseen arvonsa, ja hänen mestarillaan Sarastuskatseella meni häneen lukemattomia kertoja hermot."
"Eikä kukaan ihmetellyt miksi", Ruosteturkki sanoi päätään pudistellen. "Kerran isänne hyökkäsi Sarastuskatseen kimppuun, kynnet esillä. Siitä hän saa yhä tänäkin päivänä kuulla."
"Oikeasti?" Virvapentu hämmästeli, pieni suu raollaan.
"Kyllä. Luultavasti jos Kulosydän ei olisi ystävystynyt hänen kanssaan ja he eivät olisi rakastuneet, isänne ei olisi varmaankaan ymmärtänyt lopettaa ajoissa ja hän olisi saattanut ehkä jopa lähteä Varjoklaanista."
"Kertokaa meille joku tarina", Lumipentu naukaisi pian ja asettui maahan makaamaan ottaakseen hyvän asennon kuuntelua varten. "Haluan kuulla tarinan."
Virvapentu olisi halunnut udella lisää vanhemmistaan, mutta ei ihme kyllä sanonut sitä ääneen. Hän voisi aina udella emoltaan ja isältään lisää, tai tulla myöhemmin takaisin klaaninvanhimpien luokse, ja Lumipentu todella halusi kuulla tarinan. "Joo, kertokaa tarina."
Ruosteturkki lipaisi huuliaan ja näytti nyt selvästi kiinnostuneelta. "Voisin kertoa teille Sielunsiepparista."
Unikonvarsi läppäisi ystäväänsä tassullaan. "He ovat vasta pentuja! Ei heille voi sitä tarinaa kertoa."
"He ovat vahvoja pentuja", Ruosteturkki tuhahti, "kyllä he yhden pienen tarinan kestävät."
Virvapentu tunsi innostuksen valtaavan hänet uudelleen, ja hänen turkkinsa pöyhistyi jännityksestä. Sielunsiepparin tarina olisi varmasti mahtava! "Kerro meille Sielunsiepparin tarina! Haluan kuulla sen!"
"Se ei ole kaunis tai mukava tarina", Unikonvarsi sanoi varoittavasti. "Enkä minä sitä aio teille kertoa, joten Ruosteturkki saa hoitaa asian. Sanokaa, jos tarina tuntuu liian kauhealta ja haluatte lopettaa kuuntelun."
Ruosteturkki nyökkäsi Unikonvarren sanojen vahvistukseksi ja otti paremman asennon lumettomalla, mutta kovalla maaperällä. "Sielunsieppari oli varjoklaanilainen ja hän syntyi rakastavaan perheeseen yhdessä sisarustensa kanssa. Pentuna hän oli tietysti Sielupentu. Hänellä oli kaksi sisarta, valkoharmaa, oranssisilmäinen Jääpentu sekä tuuheaturkkinen, valkoinen Hallapentu, sekä kaksi veljeä, mustaharmaa, hieman valkoinenkin Haamupentu sekä valkeanhopeinen, vaaleanharmaasilmäinen Aavepentu. Pentueen emo oli mustaharmaa Tuhkajälki, ja isä oli valkoharmaa Harhahuuto, molemmat kunnioitettuja Varjoklaanin sotureita. Sielupentu oli kenties pennuista kaunein ja lumoavin; hopeinen, pitkä turkki, joissa oli vaaleampia laikkuja, selä hopeanharmaat ja kumman vaaleat silmät. Pennut olivat todella, todella läheisiä keskenään, läheisempiä kuin sisarukset yleensä olivat, ja he vain lähenivät vuosien saatossa.
"Heti pentujen nimitysmenojen jälkeen heidän isänsä Harhahuuto juoksi verisenä ja väsyneenä leiriin, huutaen varoituksia mäyristä, jotka hän oli kohdannut leirin ulkopuolella. Harhahuuto kaatui maahan, ja hetkeä myöhemmin kolme leiriin ryntäsi kolme mäyrää, joista yksi oli pahasti vahingoittunut – ilmeisesti Harhahuuto oli hyökännyt sen kimppuun. Sielutassu perääntyi sisarustensa kanssa, sillä heidät oli vasta nimitetty oppilaiksi, eivätkä he osanneet puolustautua juuri mitenkään. Heidän onnekseen mikään kahdesta jäljellä olevasta mäyrästä – pahasti vahingoitettu oli saatu voitettua nopeasti – ei ollut kiinnostunut viidestä pienestä oppilaasta toisin kuin Tuhkajälki, joka juoksi heidän luokseen. Hän ei vain huomannut takanaan kohoavaa mustavalkoista hahmoa. Oppilaat huusivat, Tuhkajälki kääntyi väistääkseen, ja mäyrä kohotti koipeaan ja heilautti sitä. Isku ei osunut Tuhkajälkeen, vaan pieneen, valkoharmaaseen kissaan, joka oli hypännyt pedon ja emonsa väliin. Jäätassu oli pelastanut emonsa. Sotureita hyökkäsi mäyrän kimppuun; se oli viimeinen jäljellä oleva ja pian rauha valtasi leirin, mutta suru tuli sen paikalle ennen kuin ilo pystyi.
"Aavetassu lähetettiin hakemaan parantaja ja tuomaan hämähäkinseittiä mukanaan, jotta Jäätassun vammat saataisiin kuntoon. Haamutassu ja Hallatassu olivat järkyttyneinä emonsa takana, ja Sielutassu – joka oli aina ollut pentueesta henkisesti vahvin – jäi siskonsa vierelle kuiskailemaan rauhoittavia sanoja. Jäätassu kertoi, ettei hän kestäisi enää kauan ja pyysi Sielutassua antamaan hänelle hänen soturinimensä. Sielutassun ei tarvinnut miettiä nimeä lainkaan: hän nimitti Jäätassun hetkessä Jääiskuksi. Parantaja saapui, mutta oli jo liian myöhäistä. Jääiskun pieni keho ei ollut kestänyt mäyrän lujaa iskua. Suru ja kuolema ei kuitenkaan loppunut siihen, vaan paheni entisestään. Monia loukkaantui, ja Harhahuuto löytyi kuolleena aukion keskeltä, verenhukkaan kuihtuneena.
"Siitä alkoi Sielutassun suistuminen kohti mielettömyyden rotkoa, josta ylöspääseminen oli mahdotonta ja jossa ei toivo elänyt hetkeä kauempaa. Pimeä, kauhistuttava rotko, sellainen se oli. Hänen oman mielensä asettama ansa hänelle itselleen, se oli voimakas, tahtonsa läpisaava pimeys, joka–"
"Eiköhän tuo ole tarpeeksi kuvailua siitä, Ruosteturkki", Unikonvarsi huomautti kireästi ja heitti terävän katseen ystäväänsä.
Ruosteturkki huokaisi, mutta myöntyi. "Hyvä on. Mihinkäs jäimme? Ah, oppilasajat menivät Sielutassulla ja hänen jäljelle jääneillä sisaruksilla hyvin. He harjoittelivat, kuten kaikki muutkin ja kehittyivät, kuten kaikki muutkin. Kaikki tuntui täydelliseltä, ja Jääiskun ja Harhahuudon menetyksen aiheuttama suru ja tuska alkoi lieventyä rupisesta haavasta arveksi, se tapahtui hiljalleen, mutta varmasti.
"Heidät nimitettiin uljaiksi sotureiksi. Haamutassu sai nimekseen Haamunvarjo, Aavetassusta tuli Aaveajatus, Hallatassusta Hallalintu ja Sielutassusta Sielunhohto. Nimet kuvasivat sisaruksia pelottavan hyvin. Haamunvarjo oli hyvä piiloutumaan, sekä hiljainen ja muita seuraileva ja oli pimeydessä kuin haamun jättämä varjo; tumma väri hänessä sulautui pimeyteen, mutta vaaleampi hehkui kuin haamu. Aaveajatus tuntui aina tietävän, miltä toisesta tuntui ja mitä hän ajatteli; aivan kuten aave pääsee puiden ja kallioiden lävitse toiselle puolelle, hän pääsi muiden turkin ja kallon lävitse toisen kissan mieleen. Hallalintu oli kaunis, mutta kylmän piikikäs kuten halla ja kuin lintu hän kulki vapaana ja omaa sydäntään ja tahtoa seuraten; hän vähät välitti muiden mielipiteistä. Sielunhohto oli, kuten aikaisemmin mainitsin, pentueesta henkisesti voimakkain ja hänen voimakas sielunsa tuntui hohtavan hänen kehonsa ulkopuolelle; hänestä huokui itsevarmuus, arvoitukset sekä rauhallisuus, ja hän näki pintaa syvemmälle.
"Iloa ja riemua kesti vain vähän aikaa. Sielunhohto ja Haamunvarjo lähtivät kahdestaan metsästysreissulle, mutta sen sijaan, että he olisivat oikeasti keskittyneet saalistamiseen, he juttelivat keskenään. He keskustelivat edesmenneestä Jääiskusta ja Harhahuudosta, he pohtivan muiden klaanien elämää sekä vaihtoivat mielipiteitä klaanien toimintatavoista, eivätkö he huomanneet takaansa hiipivää kettua ennen kuin oli liian myöhäistä. Kettu loikkasi Haamunvarjon päälle ja repi hänen kurkkunsa nopealla liikkeellä auki ennen kuin Sielunhohto ehti tehdä mitään. Hän hyökkäsi ketun kimppuun ja taisteli tätä vastaan raivostuneena ja tuskissaan, kunnes kettu lähti uikuttaen karkuun, ja epätoivoisena Sielunhohto yritti tukkia veljensä haavaa ja lähti viemään tätä leiriin.
"Haamunvarjo menehtyi matkalla, ja se oli aivan liikaa Tuhkajäljelle, joka sekosi ja joutui jonkinlaiseen koomaan. Hän ei liikkunut, ei syönyt, ei puhunut. Ainoastaan tuijotti tyhjyyteen ja makasi leirin ulkopuolella korvat ja viikset värähdellen. Sielunhohto ei kestänyt nähdä, kuinka hänen emonsa laihtui ja muuttui heikommaksi ja heikommaksi päivä päivän jälkeen, ja hän päätti pelastaa emonsa ainoalla mahdollisella keinolla. Hän viilsi Tuhkajäljen kurkun auki aamulla, kaikkien nähden. Häntä ei häädetty klaanista, vaan häntä lohdutettiin ja autettiin selviämään järjissään, sillä oman emonsa tappaminen muutti kissaa. Mutta Sielunhohto oli jo menetetty tapaus: hän kaatui pimeyden puolelle järkensä menettäneenä. Hän puhui sekavia, sihahteli itsekseen ja kirosi Tähtiklaania, ja välillä hän puolestaan oli täysin normaali. Aaveajatus ja Hallalintu koettivat auttaa siskoaan, mutta Sielunhohto sanoi aina olevansa täysin kunnossa.
"Sitten hän alkoi saalistamaan muiden klaanien alueella. Hän ei välittänyt soturilaista, vaan meni tahallaan toisten reviireille saalistamaan niin, että kaikki varmasti tiesivät hänen käyneen siellä. Hän ei ajatellut seurauksia, jotka melkein johtivat suureen sotaan: se vältettiin Varjoklaanin päällikön sanojen avulla. Ainoastaan pieni taistelu syttyi reviirien rajalla. Taistelu, jolla oli kuitenkin kohtalokas päätös. Aaveajatus menehtyi toisen klaanin kollikissan kynsiin, ja Sielunhohto alkoi syyttämään kaikkien kuolleiden perheenjäsentensä kohtalosta itseään. Hän toisi itselleen, että hänen olisi täytynyt hypätä mäyrän kynsiin, hänen olisi täytynyt auttaa isäänsä selviämään, hänen olisi täytynyt haistaa kettu ja tappaa se, ettei Haamunvarjo ja Tuhkajälki joutuisi kuolemaan, ja hänen ei olisi pitänyt sytyttää taistelua klaanien välille. Kaiken lisäksi muiden klaanien jäsenet halusivat sekä Sielunhohdon että Hallalinnun karkotettavaksi tai jopa kuolleiksi.
"Onneksi klaanien välit rauhoittuivat, ja Sielunhohto tunsi itsensä paremmaksi kissaksi, kun hän rakastui Kotkakasvoon ja Kotkakasvo rakastui häneen. Heistä tuli nopeasti kumppanukset, ja Sielunhohto uskoi kaiken kääntyvän lopulta paremmin päin, vaikka hänen perheestään oli jäljellä hänen itsensä lisäksi enää Hallalintu. Ja koska hän halusi siskonsa olevan onnellinen, hän ei paljastanut muulle klaanille tai suuttunut siskolleen siitä, että tämä oli rakastunut toisen klaanin kolliin ja kävi tapailemassa tätä. Kaikki tuntui järjestyvän vähitellen.
"Mutta hetkessä kaikki kääntyi taas nurinpäin ja synkkyys valtasi yhä enemmän Sielunhohtoa, kun naaras sai tietää Kotkakasvon pettävän häntä hänen hyvän ystävänsä kanssa. Ja koska Sielunhohto oli muutenkin ailahtelevainen koko elämänsä monen kuolemien ja suuren tuskan jäljiltä, hän suuttui niin pahasti, että johdatti Kotkakasvon ulos leiristä ja tappoi tämän raa'asti. Myöhemmin samana iltana hän varoitti siskoaan Hallalintua kollien petollisuudesta, mutta Hallalintu ei kuunnellut häntä, vaan meni tapaamaan rakastettuaan. Sielunhohto seurasi häntä ja ehti paikalle juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka Hallalintu tapettiin: kolli oli vain uskotellut rakastavansa Hallalintua, mutta oli todellisuudessa halunnut vain tappaa tämän. Sielunhohdon päässä napsahti lopullisesti ja hän raateli kollin moniksi kappaleiksi, eikä lopettanut edes partion tullessa paikalle. Hänet häädettiin luopioksi.
"Sielunhohto jäi ikuisesti vihaamaan kaikkia maailman kolleja. Jokaisesta klaanista alkoi katoamaan kaikenikäisiä kolleja, pennuista aivan vanhimpiin, ja seuraavana päivänä kollin katoamisesta tämä löytyi palasiksi revittynä leirin läheltä. Sielunhohtoa alettiin kutsua Sielunsieppariksi hänen murhiensa erikoisuuden takia: murhatuilla kissoilla kesti muutama päivä päästä Tähtiklaaniin, aivan kuin Sielunsieppari olisi siepannut murhaamiensa sielut hetkeksi itselleen, jotta voisi aiheuttaa heille vielä lisää kärsimystä.
"Klaanit pelkäsivät Sielunsiepparia ja häntä alettiin kutsua myös nimellä Aavekissa. Hän oli kuin aave; hopeanhohtoinen ja salaperäinen, äänetön ja arpinen, pelottava ja näkymätön. Sanotaan, että hän yhä kuljeskelee metsässä ja vaanii tietämättömiä kolleja. Se joka hänet näkee, ei selviä elossa."
Ruosteturkki lopetti kertomuksensa hieman apeasti hymyillen ja nousi venytellen tassuilleen. Unikonvarren silmät kiiluivat huolestuneina, kun hän tarkkaili oliko kumpikaan kahdesta pennusta järkyttynyt pahasti pesätoverinsa tarinasta. Virvapentu oli lähinnä innoissaan ja lumoutuneena, toistellen tarinaa yhä uudelleen ja uudelleen päänsä sisällä, ja Lumipennun suu oli hiukan auki, mietteliäs ilme silmissään.
Kun kumpikaan pennuista ei sanonut mitään, Ruosteturkki murahti hermostuneena. "No, oliko se hyvä tarina?"
"Oli! Se oli aivan mahtava!" Virvapentu kiljaisi ja hypähti itsensä ympäri pari kertaa, kuten teki aina ollessaan innostunut. "Kerro toinenkin tarina! Kerro, kerro, kerro!"
"Ei nyt enää tarinoita", Unikonvarsi naukaisi lempeästi. "Yksi on aivan riittävästi. Mitä sinä pidit siitä, Lumipentu?"
Lumipentu räpäytti silmiään. "Se oli mielenkiintoinen. Onko Sielunsieppari yhä olemassa?"
"Vaikka taru niin väittää, en usko sen olevan totta", Unikonvarsi kertoi. "On kuitenkin ollut Sielunhohto-niminen varjoklaanilainen, joka menetti koko perheensä joko itsensä tai toisen takia. Hän on myös tappanut lukuisia kolleja, mutta hän on jo kuollut. Hän katosi, eikä tullut koskaan takaisin, ja monet epäilevät hänen tappaneen itsensä."
"Menkäähän nyt emonne luokse, minä haluan nukkua", Ruosteturkki sanoi ja hätisteli pentuja pois. "Tarinatuokio on ohitse."
Vastahakoisesti Virvapentu kääntyi Lumipennun kanssa, ja he lähtivät kävelemään pentutarhaa kohden. He ehtivät puoleen väliin matkaa, kun Lumipentu lähti yhtäkkiä juoksemaan leirin reunaa kohti kuin hänen häntänsä olisi ollut liekeissä, eikä Virvapennulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata siskoaan. Lumipentu sujahti sopivasta rakosesta pois leiristä, ja Virvapentu seurasi tätä ihmetellen, minne valkea naaras oli menossa.
He juoksivat kömpelösti lumihangessa jonkun aikaa, kunnes Lumipentu jarrutti ja pysähtyi. Hän tuijotti ylös puihin ja näki selvästi jotain, mitä Virvapentu ei nähnyt.
"Miksi sinä tänne tulit?" Virvapentu kysyi ja katseli mielenkiinnostuneena maastoa. Puut olivat korkeita, piikikkäitä ja väriltään synkän tummia, osa niistä oli kaljuja, osassa oli vihreitä neulasia. Maa oli pienen lumihangen peitossa ja täynnä kissojen tassunjälkiä, jotka sekoittuivat keskenään mitään kertovaksi sekamelskaksi.
"Lintu", Lumipentu naukaisi rauhallisesti, yhä ylös katsellen, "minä näin linnun. Oli kuin se olisi kutsunut minua."
Virvapentu pyöräytti silmiään. Toisinaan hänkään ei ymmärtänyt siskoaan millään tasolla, mutta hän ei halunnut pahoittaa tämän mieltä sanomalla jotain töykeää, joten hän levitti oransseille kasvoilleen hymyn. "Linnun? Mennäänkö syvemmälle reviirille? Ehkä me löydämme sen linnun uudelleen."
"Joo", Lumipentu vastasi ja lähti tarpomaan poispäin leiristä.
Virvapentu loikki muutaman pienen askeleen eteenpäin, jotta sai siskonsa kiinni, ja kylki kyljessä he jatkoivat matkaa, joka oli Virvapennulle tutkimusmatka, Lumipennulle linnunetsimismatka.
Virvapentu ja Lumipentu olivat kävelleet jo kauan, ja aurinko oli jo ohittanut korkeimman kohtansa ja aloittanut laskeutumisen metsän taakse. Varjot syvenivät ja pitenivät, puut muuttuivat uhkaavimmiksi ja äänet vaihtoivat muotonsa pelottavimmiksi. Virvapentu alkoi jo värähdellä kylmästä ja hänen tassujaan särki ikävästi, eikä hän uskonut enää jaksavansa kulkea kauempaa eteenpäin, eikä taaksepäinkään. Aluksi seikkailu oli tuntunut mahtavalta ja maisemat olivat olleet mielenkiintoisia, mutta nyt häntä alkoi kaduttaa koko ajatus reviirin tutkimisesta. Ja niin taisi kaduttaa Lumipentuakin, sillä hän pysähtyi ja istahti maahan uupuneena.
Virvapentu pysähtyi siskonsa vierelle ja huokaisi. "Minä en enää tiedä missä leiri on."
"En minäkään", Lumipentu naukaisi väsyneenä ja katseli ympärilleen, "enkä näe sitä lintuakan enää."
"Aivan sama sen linnun kanssa", Virvapentu tuhahti häntä ärtyneenä heilahdellen. He olivat eksyksissä ja kylmissään, eivätkä tienneet miten pääsisivät kotiin! "Koetetaan seurata meidän jälkiä takaisin leiriin."
He kääntyivät toiveikkaina uudesta suunnitelmasta, mutta pääsivät etenemään vain vähän matkaa, kun heidän jälkensä sekoittuivat muiden kissojen ja eläinten jälkiin, jotka kääntyivät ja mutkittelivat ties minne. Luovuttaneena Virvapentu lysähti maahan.
"Tämä on loppumme!" hän älähti ja hautasi kasvonsa tassuihinsa. "Minulla on kylmä ja olen eksyksissä, eikä meillä ole ruokaa!"
"Ehkä puut kertovat minne mennä." Lumipentu kääntyi ja katseli puita, välillä jopa yrittäen puhua niille.
Virvapennun häntä heilahti. "Eivät puut puhu!"
Heidän takaansa kuului ääniä, ja säikähtäneinä he ponnahtivat tassuilleen ja kääntyivät katsomaan äänten suuntaan. Jossain katkesi risu, ja selviä tassujen askelten taputusta kuului heidän edestään. Kun Virvapentu haistoi ilmaa, hän haistoi tuntemattoman kissan, joka ei varmastikaan ollut Varjoklaanista.
"Ehkä se on Sielunsieppari!" Virvapentu kiljaisi säikähtäneenä häntä koipien välissä. "Hän on löytänyt meidät ja aikoo syödä meidät!"
Varjoista kuului naurua, kollin naurua, ja esiin astui likaisenvalkoinen kolli, jonka häntä, korvat ja kasvot olivat mustat ja jolla oli tutut, siniset silmät. Kollin kasvoilla oli huvittunut ilme, mutta silmissä oli rauhallinen katse. "Sielunsieppari? Oletteko kuunnellut klaaninvanhimpien tarinoita?"
Virvapentu ja Lumipentu katsahtivat säikähtäneinä toisiaan.
"Mene pois reviiriltämme, tunkeilija!" Virvapentu kiljaisi ja yritti loikata tuntemattoman kollin kimppuun, mutta onnistui vain kompastumaan ja mätkähtämään maahan. Lumipentu hänen takanaan sähisi.
"En ole tunkeilija", kolli sanoi, siristi mietteliäänä silmiään ja kohautti sitten lapojaan. "Tai no olen minä, mutta en ole paha. Enkä totisesti kuulemanne tarinan murhaajakissa."
"Mistä sinä tiedät tarinan Sielunsiepparista?" Lumipentu kysyi, mutta hänen äänessään oli epäilevä sävy.
Virvapentu peruutti siskonsa vierelle. "Niin! Kerro meille miten voit tietää sellaista!"
"Minä olin ennen varjoklaanilainen ja klaaninvanhimmat kertoivat minulle tarinan Sielunsiepparista, kun olin pieni", kolli selitti tyynesti ja istahti maahan.
Virvapentu näytti hampaitaan. "Olet saattanut kuulla tarinan vaikka keneltä! Todista olevasi entinen varjoklaanilainen!"
Kollikissa huokaisi. "Minulla on veli Varjoklaanissa. Pimeydenvaras? Tiedän myös, että hänellä on kumppani. Kulojoku, eikös vain?"
Sekä Virvapennun että Lumipennun suu loksahti auki hämmennyksestä. He katsoivat vuoroin toisiaan ja vuoroin kollikissaa, joka väitti olevansa heidän isänsä veli.
"Meidän isämme on Pimeydenvaras ja emomme Kulosydän", Virvapentu kertoi värisevällä äänellä ja hän näki, kuinka kollin silmiin syttyi yllättynyt, mutta lämmin katse.
"Onko veljeni saanut pentuja? Emo ja isä olisivat hänestä niin ylpeitä", kolli kehräsi iloisena, kasvoillaan leveä hymy. "Pieni Pimeydenvaras on saanut pentuja! Vaikea uskoa."
"Olen Virvapentu, hän on Lumipentu", Virvapentu kertoi. Hän tunsi olonsa rentoutuneemmaksi kollin seurassa nyt, kun tiesi tämän olevan heidän isänsä veli – varmaan samainen, josta klaaninvanhimmat olivat kertoneet.
Lumipentukin näytti paljon rauhoittuneemmalta ja hän katseli uteliaana itseään suurempaa kollia. "Oletko sinä Varispentu?"
Kolli naurahti. "En ole ollut pitkään aikaan Varispentu. Nykyään olen Routa."
"Mikset ole Varjoklaanissa?" Virvapentu kysyi uteliaana. Heidän isänsä oli varjoklaanilainen, joten miksei myös tämän veli?
"Lähdin isämme matkaan. En oikein tykännyt klaanikissoista, he arvostelivat minua ja veljeäni", Routa kertoi apeana. "Isänne kuitenkin halusi jäädä, sen tehdessään hän oli typerä. No, minusta tuntuu, että teidät täytyy nyt viedä takaisin leiriin ennen kuin tulee pimeää ja jäädytte lopullisesti."
Routa nappasi Lumipennun hampaisiinsa, työnsi tämän varovaisesti selkäänsä ja teki saman Virvapennulle. Käskettyään pentujen pitää lujasti kiinni, hän lähti jolkuttelemaan mahdollisimman tasaisesti ja varovaisesti, mutta ripeästi kohti leiriä. Virvapentu piti kynsillään kiinni likaisenvalkeasta turkista, joka huokui lämpöä häneen ja hänen siskoonsa, sulattaen heidän jäätyneet luunsa. Naaras tunsi Roudan turkin alla voimakkaat ja vahvat lihakset ja hän tajusi kollin olevan suurempi kuin hänen isänsä, vaikka heissä olikin paljon samaa näköä.
He ehtivät kulkea vain jonkun aikaa, kun Routa pysähtyi äkisti ja katsoi eteensä lihakset jäykkinä. Virvapentu kohotti yhdessä Lumipennun kanssa päätään uteliaana, mutta mitään erikoista kutienkaan näkemättä – osittain siksi, että oli alkanut hämärtää ja varjot olivat syventyneet entisestään.
Jotain liikahti puiden siimeksissä, ja pian kuului käskevän varoittava ääni. "Älä ota yhtäkään askelta eteenpäin tai revin kurkkusi auki."
Virvapentu tunnisti äänen, mutta ei kuitenkaan tiennyt sen omistajaa. Hän oli vain kuullut saman äänen leirissä.
"Rauha, soturi", Routa puhui tyynen rauhallisesti, mutta Virvapentu tunsi tämän jännityksen ympärillään. "Olen vain palauttamassa kahta karkuria takaisin leiriin."
Lihaksikas musta kolli ilmestyi näkyviin, ja Virvapentu tunnisti tämän (nimeä kuitenkaan vielä muistamatta). Varjoklaanilaisen vihreät silmät olivat kapeat viivat, mutta hän piilotti välkkyvät kyntensä hetken mietinnän jälkeen, vaikka jättikin terävän tuijotuksensa. "Ja mistähän sinä tiedän leirin olevan täällä?"
"Tuskin te sitä olette minnekään siirtäneetkään", Routa tokaisi ja vilkaisi Virvapentu ja Lumipentua. "Menkää klaanitoverinne seuraan. Hän vie teidät leiriin." Erakkokolli otti ensiksi Lumipennun hampaisiinsa, laski tämän varovaisesti maahan ja teki saman Virvapennullekin.
Virvapentu kääntyi katsomaan Routaa. "Näemmekö me vielä?" Hän olisi halunnut tutustua isänsä veljeen paremmin.
"Ehkä", Routa sanoi silmiään räpäyttäen, "mutta älkää lähtekö harhailemaan uudelleen leirin ulkopuolelle. Näemme jos Tähtiklaani niin haluaa. Menkää nyt tuon... mustan lihasköntin luokse."
"Hänen nimensä on Pantterivarjo", Lumipentu naukaisi.
Routa hymähti. "Olkoot mikä on. Sanokaa terveisiä Pimeydenvarkaalle ja Kulosydämelle."
Virvapentu nyökkäsi ja loikki yhdessä siskonsa kanssa Pantterivarjon luokse. He jäivät katsomaan, kuinka Routa kääntyi ja hyppelehti pois näkyvistä. Virvapentu katsoi, koska hän hyvästeli sillä tavalla isänsä veljen, Pantterivarjo katsoi, koska hän varmisti erakon todella lähtevän.
Ja kun hännänpää viimein katosi varjoihin, musta soturi kääntyi katsomaan kahta karkuripentua. "Teitä on etsitty. Vanhempanne ovat olleet huolissaan", Pantterivarjo naukaisi. "Äkkiä leiriin."
Kolmikko lähti tassuttelemaan leiriä kohti – Virvapentu ja Lumipentu edellä, ja Pantterivarjo aivan heidän takanaan vartioiden.