// HUOM! Kuten Veden tarinat yleensäkin, tääkin sisältää aikamoista, tarkasti kuvailtua väkivaltaa jo melkein heti alussa! Tää tarina ei sovella pienimmille ja herkille ihmisille. Lukeminen omalla vastuulla
Vesikauhu oli näyttänyt kahdelle pennulle jo monta kertaa, kuinka tappaa saalis: usein niin, että hän laittoi Pimeystassun ja Kaaostassun kuvittelemaan pienen hiiren tai pulskan oravan tilalle kissan.
Mutta se ei ollut tarpeeksi. He olivat kyllä oppineet tappamaan, mutta heillä oli pohjimmaisena motiivina aina ruuan ja ravinnon hankkiminen. He eivät olleet koskaan hyökänneet oikean kissan kimppuun, eivät olleet koskaan kokeneet sitä kaikkeaohjaavaa tahtoa ja puhdasta himoa tappaa.
Vesikauhun oli näytettävä Pimeystassulle ja Kaaostassulle, miten oikea, valittava ja tassujen alla kiemurteleva kissa tapettiin. Ei - hänen oli laitettava pennut tappamaan kissa itse.
Siksi Vesikauhu oli jättänyt Pimeystassun ja Kaaostassun klaanien reviirien ulkopuolelle, käskenyt heidän keksiä jotain rakentavaa tekemistä ja lähti itse jolkuttamaan tutulle Jokiklaanin reviirille. Hän ylitti hajumerkit nyrpistäen kuonoaan. Kestäisi taas monta auringonkiertoa saada jokiklaanilaisten löyhkä turkistaan irti.
Harmaalla kollilla ei tunnetusti ollut minkäänlaista suunnitelmaa, kun hän kulki yhä syvemmälle Jokiklaanin reviirille. Hän ei edes yrittänyt peittää hajuaan, ääniään tai edes turkkiaan, millään tavalla, sillä miksi hän niin tekisi? Hän tunsi Jokiklaanin reviirin kuin oman turkkinsa, hän oli kulkenut siellä monesti ja tiesi voivansa voittaa taistelussa kenet tahansa, kenet kohtasi. Jokiklaanilaiset olivat heikkoja - ja he pelkäsivät häntä.
Aina kun kuu ilmestyi pilvien takaa valaisemaan maaperää, Vesikauhun harmaa turkki sai hänet näyttämään haamulta. Silmät välähdellen hän loikki kivikkoa pitkin ja haisteli ilmaa. Jos hän haistaisi yhdenkin tuoreen hajun, hänen ei tarvitsisi käydä sieppaamassa suoraan leiristä kissaa, vaan voisi hoitaa sen paljon aikaisemmin paljaalla reviirillä. Säästyisi sekä aikaa että vaivaa.
Ja aivan kuin joku olisi lukenut hänen ajatuksensa ja päättänyt auttaa, Vesikauhu haistoi tuoreet jäljet. Hän kyyristyi nuuhkimaan maata ja pieni virne levisi hänen kasvoilleen: kaksi kissaa oli juuri kävellyt kohdasta, jossa Vesikauhu nyt seisoi. Keitä kissat olivat, sitä Vesikauhu ei tiennyt. Mutta sillä ei ollut väliä.
Harmaa kolli alkoi seuraamaan hajujälkiä pää painuneena alemmas ja askeleet mahdollisimman äänettöminä. Korvanpäät liikahdellen hän kuulosteli ympäristöään, eikä kestänyt kuin hetki, kun hän kuuli vaimeaa puhetta edessäpäin ja hännän pyyhkäisevän maata. He olivat lähellä.
Oranssiläikikäs naaras ja tätä isompi ruskearaidakas kolli kävelivät kylki kyljessä eteenpäin, tietämättöminä heidän takanaan hiipivästä haamuturkkisesta kollista, jonka violettiin vivahtavat silmät kiiluivat innokkaina. He saapuivat kivikkoisen puron luokse, ja kolli hyppäsi ensimmäisenä kiveä pitkin toiselle puolelle.
Mutta juuri kun naaras oli loikannut perään, Vesikauhu olikin syöksähtänyt eteenpäin ja vetänyt hampaillaan tämän takatassusta niin, että kaunis naaras kompastui suoraan veteen. Hän huudahti pää lyöden vasten kiveä. Luopio virnisti ja veti naaraan puroa suojaavaan pensaikkoon ja sen lävitse aukealle.
Ruskea kolli kääntyi heti, kun kuuli ystävänsä kiljahduksen. “Kamomillatassu?” hän ehti kysyä, nähden samalla ystävänsä kehon vilahtavan pensaikkoon. “Kamomillatassu?”
Vesikauhu tiesi kollin haistavan hänet minä hetkenä. Ellei ollut jo.
“Onko siellä joku?”
Oppilas Vesikauhun tassujen alla alkoi liikehtiä ja vaikeroida.
“Kamomillatassu?”
Ruskean kollin askeleet lähestyivät, ja Vesikauhu haistoi ilmasta sekä jännityksen että pelon, jota oppilas yritti vaivalla peitellä.
Pelkää vain, Vesikauhu ajatteli ja upotti kynsiään naarasoppilaan - Kamomillatassun - turkkiin. Oppilas inahti hänen allaan.
“Kamomillatassu!”
“T-täällä!” Kamomillatassu köhisi. Hän yritti pyristellä irti Vesikauhun alta, pysähtyi ja katsoi sitten ylös suoraan luopion kiiluviin silmiin. Järkytys ja kauhu valtasi nuoren naaraan - aivan kuin hän olisi vasta nyt tajunnut makaavansa suurikokoisen luopion tassujen alla.
Juuri silloin ruskea oppilas ilmestyi pensaikosta samalle aukealle silmissä hätäännys ja lihakset jännittyneinä. Hän katsoi maassa rimpuilevaa Kamomillatassua, jonka päästä vuoti verta, ja nosti sitten katseensa hitaasti ylöspäin teräviin hampaisiin ja hulluihin silmiin.
Vesikauhu näki, kuinka kollioppilas tärisi pelosta ja yritti rohkaista itseään: ruskea jokiklaanilainen pörhisti turkkiaan, avasi suunsa näyttääkseen hampaitaan ja piiskasi ilmaa hännällään. Raivo täytti hänet.
“Päästä Kamomillatassusta irti!” kolli huusi. Jostain pyrähti parvi lintuja tummalle taivaalle. “Päästä irti tai raatelen sinut palasiksi!”
Vesikauhu naurahti kuivasti. “Raatelet? Sinä? Pieni, Jokiklaanin avuton oppilas aiot raadella minut, Vesikauhun, palasiksi?” Harmaa kolli kyyristyi hampaat välähtäen kuunvalossa. “Otan haasteen vastaan.”
“V-vesikauhu?” Kamomillatassu kuiskasi. “Pisaratassu, juokse-”
Vesikauhu läimäisi naarasoppilaan hiljaiseksi. “Älä sinä puutu tähän. Tarvitsen juuri kaksi oppilasta.”
“En tiedä kuka sinä olet, enkä tiedä mihin tarvitset oppilaita, mutta sinun täytyy poistua Jokiklaanin reviiriltä oman klaanisi alueelle”, Pisaratassuksi paljastunut kolli sähisi. “Päällikkösi saa tietää tästä!”
Pisaratassu yritti sanoa jotain, mutta Vesikauhu hiljensi tämän upottamalla kynnet jälleen syvälle oranssiin turkkiin. Naaras sihahti hampaidensa välistä. “Minä”, Vesikauhu aloitti ja upotti jälleen kerran kyntensä naaraaseen, kuten hän teki myös jokaisen seuraavan sanansa kohdalla: “En. Ole. Klaanikissa.”
Pisaratassu räpäytti silmiään.
“Luopio, hän on- agh”, Kamomillatassu yritti.
Vesikauhu sai silloin tarpeekseen naaraasta. Hän nosti tämän päätä korvasta ja pamautti sen kovaa kiveä vasten niin, että oranssiläikikäs oppilas menetti tajunsa, muttei kuitenkaan kuollut. Ainakaan vielä. Luopio loikkasi oppilaan päältä aivan Pisaratassun eteen ja katsoi alas tähän.
Pisaratassu oli jykevä, muita samanikäisiä oppilaita isompi ja oli hyvin selvästi tottunut voittamaan taisteluissa ja olemaan se voimakas oppilas. Mutta Vesikauhu, joka oli jo oppilaana opetellut tappelemaan koiria vastaan, oli isoin vastus, jonka Pisaratassu oli koskaan tavannut. Tai tulisi koskaan tapaamaan.
Ja silti, silti, tuo röyhkeä oppilas tuijotti Vesikauhua suoraan silmiin pää ylhäällä, kynnet esillä ja hampaat irveessä. Aivan kuin hänellä olisi mitään mahdollisuuksia luopiota vastaan.
“Sinä et taida nyt ymmärtää”, Vesikauhu sanoi. “Tule mukaani vikisemättä tai saat katua.”
“Mukaasi? Miksi minun pitäisi mennä jonkun luopion mukaan? Miten sinä edes päädyit luopioksi? Kuinka tyhmä sinun on täytynyt olla-”
Vesikauhu läimäisi Pisarassun poskea niin, että kollioppilas kaatui iskun ja yllätyksen voimasta maahan. “Miten yleensä kissa päätyy luopioksi? Valitsin sen polun itse, enkä kadu hetkeäkään.”
Pisaratassu sihahti hampaidensa välistä, kun kampesi itsensä takaisin seisomaan. Hänen poskensa oli tahriutunut vereen. “Hiirenaivo. Miksi kukaan haluaisi olla luopio? Yrität vain piilottaa katumu-”
Vesikauhu loikkasi Pisarassun päälle ja painoi tämän maata vasten. “Ainut asia, mitä kadun on se, että koskaan synnyin Jokiklaaniin ja annoin muiden kutsua minua klaanikissaksi. Te olette heikkoja ja pelkurimaisia. Te häpeätte ja halveksutte kaikkea, mikä on yhtään epäpuhdasta tai ei vastaa teidän odotuksianne siitä, millainen on täydellinen kissa tai täydellinen maailma. Te inhotatte minua.”
Pisaratassu räpäytteli silmiään. “Sinä olit Jokiklaanissa? Mutta- en ole koskaan kuullutkaan sinusta!”
“Klaanitoverisi ovat siis lopettaneet minusta kertomisen, kuten arvata saattoi. Olenhan minä heidän mielestään vääränlainen enkä sovi heidän kuvaansa puhtaasta Jokiklaanista. Luulevat, että unohtamalla minut minä muka katoaisin johonkin, häipyisin kummittelemasta teidän pieniä, säälittäviä aivojanne”, Vesikauhu sihahti. “He ovat väärässä. En lepää ennen kuin Jokiklaani ja teidän typerät, täydelliset ajatuksenne ovat kadonneet.”
Pisaratassu rimpuili yrittäessään päästä irti luopion otteesta, mutta vaikka hän olikin jykevä, oli hänen päällään seisova kolli sekä vanhempi että voimakkaampi. Pelko oli vallannut nuoren oppilaan katseen. “Aiotko- aiotko tappaa minut ja Kamomillatassun?”
Vesikauhu virnisti. “Kenties.” Hän kallisti päätään. “Kenties en. Jos seuraat minua kiltisti, vältyt kynsiltäni.”
“Miten- miten voin luottaa sinuun?”
“Onko sinulla juurikaan vaihtoehtoja?”
“Hyvä on. M-minä seuraan sinua”, Pisaratassu sai änkytettyä. “Lupaathan olla tappamatta minua ja- ja Kamomillatassua?”
“Lupaan.” Vesikauhu väänsi kasvoilleen mahdollisimman ystävällisen ilmeen. Se huokui pahaa tahtoa, mutta Pisaratassulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella. “Ensin minun täytyy varmistaa, ettet juokse karkuun ja herätä koko klaaniasi.”
“Lupaan, etten karkaa!”
Vesikauhu ei kuunnellut. Hän otti ruskean kollin toisesta etutassusta hampaillaan lujaa kiinni ja käänsi tassun epäluonnolliseen asentoon räsähdyksen saattelemana. Pisaratssu ulvaisi kovaan ääneen ja jatkoi parkumistaan jopa silloinkin, kun Vesikauhu hyppäsi pois tämän päältä ja väkisin nosti oppilaan tämän niskavilloista ylös.
“Nyt et karkaaminen ei olekaan aivan yhtä helppoa”, Vesikauhu sanoi ja nyökkäsi kohti Kamomillatassun kehoa. Naaras oli yhä tajuttomana. “Ota hänet mukaan ja tule perääni.”
“Mutta… tassuni-”
“Ota hänet mukaan ja tule perään tai murran toisenkin tassusi ja joudut silti raahaamaan ystäväsi perässäni.”
Pisaratassun ei auttanut kuin totella, ja Vesikauhu katsoi tyytyväisenä, kun tassuaan voivotteleva jokiklaanilainen nilkutti ystävänsä luokse, otti varovaisesti kiinni tämän niskasta ja lähti seuraamaan luopiota.
Vesikauhu löysi Pimeystassun ja Kaaostassun suurinpiirtein siitä, mihin hän oli heidät jättänytkin: klaanien reviirien ulkopuolelta kahden suuren kiven läheltä. He olivat yöpyneet paikalla siksi, että kivien alla oli vanhan ketun pesä ja siten se oli täydellinen yöpymispaikka sateisina päivinä. Mutta koskaan he eivät pysyneet samassa paikassa liian kauan.
Kaksi nuorta, entistä varjoklaanilaista lopettivat leikkimisensä juuri, kun Vesikauhu ilmestyi paikalle. He olivat varmasti haistaneet luopion. Olihan kolli opettanut heille, että heidän täytyi tunnistaa hänen ominaishajunsa milloin tahansa ja missä tahansa.
Kun Vesikauhu pysähtyi, Pisaratassu hänen takanaan laski heräilevän Kamomillatassun maahan ja vihdoin lopetti valittamisensa. Vesikauhu oli ollut lähellä tappaa kollioppilaan jo aikoja sitten, mutta oli onnistunut hillitsemään itsensä.
Sitten Pisaratassu näki itseään hieman nuoremmat kissat ja hänen suunsa loksahti auki. “Mitä te täällä teette…? Onko hän- onko hän siepannut teidätkin?”
“Keitä he ovat?” Pimeystassu kysyi, jättäen täysin huomiotta Pisaratassun sanat. Naaras siristi silmiään.
“He ovat-” Vesikauhu aloitti, mutta, kuten tavallista, Kaaostassu keskeytti hänen sanansa omilla älyytömyyksillään.
“Isi toi lahjan!” tummanharmaa kolli hihkaisi.
Vesikauhu kuuli Pisaratssun kauhistuneen, jopa hämmentyneen henkäyksen. “I-isi? Sinulla on p-pentuja?”
“Eivät he ole minun”, Vesikauhu sähähti jokiklaanilaiselle. “Olen ainut omaa sukuani. He ovat vain seuraajiani?”
“S-Seuraajiasi?”
“Pidä suusi kiinni.”
Pisaratassu totteli. Ilmeisesti hän ei halunnut toista murtunutta tassua.
“Kuten olin sanomassa, nämä kaksi ovat Pisaratassu ja Kamomillatassu”, Vesikauhu aloitti jälleen, viittoen hännällään kahteen jokiklaanilaiseen, “ja he saavat opettaa teille jotakin.”
Kaaostassu käveli eteenpäin, aivan Pisaratassun eteen, ja kurotti kaulaansa. Hän nuuhkaisi jokiklaanilaista muutaman kerran ja nyrpisti sitten kuonoaan.
Kamomillatassu ruskean kollin vierellä kohotti hiukan verellä tahriutunutta päätään. Hän räpytteli silmiään ja hämmentyneenä katseli ympärilleen. “Mitä- mitä tapahtui? Missä-” Hän huomasi kaksi tuntematonta oppilasikäistä kissaa, ja sitten Vesikauhun ja vasta viimeisenä klaanitoverinsa. “Pisaratassu?” Hänen äänensä oli täynnä pelkoa.
“Älä pelkää, Kamomillatassu”, Pisaratassu kuiskasi.
Vesikauhu löi häntä kynnet esillä kasvoihin. “Hiljaa!”
“Älä koske häneen!” Kamomillatassu sähähti ja hoipperoi tassuilleen. Hän piiskasi ilmaa hännällään.
Hänessä on enemmän rohkeutta kuin kollissa, Vesikauhu mietti. Sääli. “Mukavaa, että olet herännyt.”
“Missä me olemme?” Kamomillatassu katseli ympärilleen, yrittäen tunnistaa paikkaa. Jokiklaanilaisena hän ei tietenkään ollut koskaan poistunut reviiriltään, eikä tiennyt missä oli. Oranssiläikikkään naaraan katse pysähtyi Pisaratassun toiseen etutassuun, joka oli turvonnut ja täysin epäluonnollisessa asennossa. “Mitä sinun tassullesi tapahtui? Meidän täytyy palata Kaaosmarjan luokse! Tule!”
“Pisaratassu, älä.” Kollin ääni oli vain hiljainen kuiskaus. “Minä lupasin.”
“Mitä sinä lupasit?”
“Että tottelen häntä. Hän ei aio satuttaa meitä, jos tottelen.”
Kamomillatassun turkki pörhistyi. “Luuletko, että voit uskoa HÄNTÄ? Tiedätkö sinä kuka hän on? Ei häneen ole luottamista-”
Vesikauhu otti muutaman nopean askeleen kohti jokiklaanilaista naarasta ja toi kasvonsa aivan tämän kasvojen eteen, näyttäen hampaitaan ja virnistäen. “Minä en valehdellut.”
Kamomillatassu räpäytti silmiään kuin olisi yrittänyt selvittää oliko Vesikauhu tosissaan vai ei. Hän ei saanut vastausta.
Luopio naurahti, kallisti päätään ja kääntyi kohti Pimeystassua ja Kaaostassua. “Tappakaa heidät.”
Vesikauhu oli jälleen kerran jättänyt Pimeystassun ja Kaaostassun taakseen auringon noustua. Kaiksikko oli uupunut jokiklaanilaisten tappamisen jälkeen, varsinkin Pimeystassu, joka tuntui jopa järkyttyneen siitä, mitä oli juuri tehnyt. Naaras oli muutenkin luonteeltaan Kaaostassua heikompi, mutta Vesikauhu ei antanut sen haitata.
Kamomillatassu ja Pisaratassu oli tapettu. Vesikauhu oli pitänyt kiinni Pisaratassulle antamastaan lupauksestaan, eikä ollut koskenut kumpaankaan oppilaaseen: sen sijaan hän oli antanut Pimeystassun ja Kaaostassun tehdä likaisen työn, kannustaen ja ohjaten vierestä.
Ruumiit he olivat vieneet Jokiklaanin rajalle.
Vesikauhu söi loppuun saalistamansa linnun. Hän ei ollut edes tajunnut kuinka nälkäinen oli ollut ennen kuin oli haistanut linnun ja päättänyt saalistaa sen. Hän vilkaisi taakseen - suuntaan, josta oli juuri tullut - ja pohti pitäisikö hänen viedä Pimeystassulle ja Kaaostassulle riistaa.
“He osaavat saalistaa itse”, Vesikauhu mumisi ja hautasi linnun luut.
Kolli jännittyi, kun tuuli toi tuntemattomien kissojen hajun hänen kuonoonsa, mutta rentoutui tajutessaan keille haju kuului. Hän ei ollut edes tajunnut kävelleensä aivan Yönkajon lauman leirintäpaikan lähelle ja nyt kun hän kerran oli niin pitkälle lähtenyt, miksei hän samantien vierailisi lauman luona.
Huuliaan kerran lipoen luopio jolkutti suuntaan, jossa haju oli vahvempaa. Mitä lähemmäs hän pääsi, sitä enemmän maahan oli piirtynyt lukuisten kissojen jättämiä jälkiä ja hajut vahvistuivat, mutta mitään ei kuulunut.
Vesikauhu aavisti, että hänet oli nähty. Suuren lauman leiriin, tai edes sen läheisyyteen, ei noin vain hiivitty. Eikä hänen tarvinnut kävellä kovinkaan pitkälle, kun nummen reunalle oli ilmestynyt kilpikonnakuvioinen kolli.
Nova, Vesikauhu muisteli kollin nimeksi.
Kirjava kolli istui pienen matkan päässä, korjaili ryhtiään ja tuijotti luopiota suoraan silmiin. Novassa oli jotain erilaista, mutta Vesikauhu ei tiennyt mitä. Jokin tämän olemuksessa oli muuttunut.
“Tervehdys”, Vesikauhu naukaisi. Hän antoi hampaidensa välähtää, kun hän hymyili.
“Vesikauhu”, Nova sanoi. “Mikä tuo sinut tänne?”
“Enkö saa tulla katsomaan miten liittolaisillani menee?” Vesikauhu kysyi ja kallisti päätään liioitellusti.
Novan häntä heilahti. “Meillä menee hyvin.”
“Ruokaa riittää? Pentuja syntyy lisää? Johtajanne on hyvinvoiva?” Vesikauhu kyseli, yhä liioiteltu uteliaisuus ja välittäminen eleissään ja äänessään. Nova oli säpsähtänyt viimeisen kysymyksen kohdalla. “Oh, onko jotain tapahtunut?”
“Aartje ei ole enää kanssamme”, Nova sanoi tiukasti. “Hän menehtyi auringonkiertoja sitten.”
Vesikauhu oli aidosti yllättynyt. Viimeksi, kun hän oli nähnyt Aartjen, vanhempi kolli oli ollut terve, voimakas ja eloisa. Tappelussa kuoleminenkin kuulosti Vesikauhun korvaan oudolta: miksi Yönkajon laumalla olisi johtaja, joka niin helposti menehtyisi taistelussa. “Mitä hänelle tapahtui?”
Nova epäröi ja siristi silmiään.
“Kuinka voin luottaa teihin ja voimaanne, jos ette edes kerro miten johtajanne menehtyi? Taidan vain olettaa, että hän kuoli naurettavan helpossa taistelussa.”
“Hän söi kuolonmarjoja.”
“Hän söi- mitä?”
“Kuolonmarjoja. Punaisia marjoja, jotka ovat-”
“Kyllä minä kuolonmarjat tiedän”, Vesikauhu sihahti. “Hän söi niitä ja kuoli? Oletko aivan varma?”
Nyt oli Novan vuoro ärsyyntyä. “Olen hyvin varma.”
Vesikauhu ei voinut estää itseään, kun kovaääninen nauru pääsi hänen suustaan. Ajatus siitä, että pelottavan ja mahtavan Yönkajon lauman voimakas johtaja oli kuollut niinkin pentumaisella tavalla kuin syönyt kuolonmarjoja, oli hauskin asia, jonka luopio oli pitkään aikaan kuullut.
“Lopeta nauraminen”, Nova komensi. “Olen Yönkajon lauman uusi päällikkö. Hieman kunnioitusta, kiitos.”
Vesikauhu sulki suunsa, kun tummankirjava kolli kertoi johtavansa nyt Yönkajon laumaa. “Sinä? Vau, onneksi olkoon.”
Novan häntä heilahti ärsyyntyneenä. “Miten voin luottaa sinuun? Mistä tiedän, ettet vain vuoda tietojamme klaaneille ja ole oikeasti heidän puolellanne?”
Vesikauhu tunsi puistatuksen turkissaan, kun edes ajatteli klaanien auttamista. “Tiedätkö, mitä tein yön aikana? Sieppasin kaksi jokiklaanilaista oppilasta ja opetin kahdelle seuraajalleni, millaista tappaminen on, jotta he ovat valmiita tulevaisuudessa. Luuletko tosiaan, että olen täällä auttamassa klaaneja?”
Nova tuijotti Vesikauhua ja nyökkäsi lopulta. Hän vaikutti pohtivan jotain, mutta Vesikauhu ei ollut asiasta varma. Yönkajon lauman uutta johtajaa oli vaikea lukea, eikä hän tiennyt mitä mieltä kollista oli. “Miksi vihaat klaaneja niin paljon? Sinähän olit joskus klaanikissa, etkö ollutkin?”
“Vihaan ainoastaan Jokiklaania. Muut klaanit eivät kiinnosta minua, enkä välitä kuolevatko he vai eivät. Mutta Jokiklaani”, Vesikauhu lipaisi huuliaan, “he saavat kaikki kuolla.”
“Miksi?” Nova esitti uuden kysymyksen. “Haluan tietää motiivisi. Enhän minä muuten voi luottaa sinuun.”
“Jokiklaanilaiset ovat heikkoja, säälittäviä ja turhamaisia. He tähtäävät aina täydellisyyteen ja haluavat asioiden olevan juuri niin kuin heille sopii: kaikki likainen, kaikki vähänkin epätäydellinen, kaikki mikä hiemankin rikkoo heidän täydellisyyden kuplaansa hävettää ja inhottaa heitä. Ja kun jokin asia ei vastaa heidän halujaan ja odotuksiaan, he vikisevät ja valittavat kuin pienet pennut”, Vesikauhu sihisi hampaidensa välistä. “Häpeän sitä, että olen heille sukua.”
Nova räpäytti keltaisia silmiään. “Hyvä on. Uskon sinua. Mutta muista, että jos sinä petät meidät, saat katua sitä.”
“Niin kauan kun te autatte minua hävittämään Jokiklaanin, teidän ei tarvitse epäillä minua”, Vesikauhu vastasi uhkaukseen. Hän tiesi, että Yönkajon lauma voisi helposti tappaa hänet: heitä oli enemmän, eivätkä he pelänneet kastaa kynsiään vereen. “Etsikää minut, jos tarvitsette minua. Olen lähettyvillä.”
Vesikauhu kääntyi ja lähti kävelemään pois.