// Taustaa: Tuuliklaanin oppilas Hopeatassu on etsinyt Vesikauhun tassuihinsa ja pyytänyt tältä koulutusta, mihin Vesikauhu lopulta suostui
VAROITUS, tarina sisältää väkivaltaa ja taistelua!!
Pimeys. Kuolema. Verenhimo. Sielu, joka oli mustunut ja syöpynyt tuntemattomaksi, kaiken imeväksi aukoksi. Sydän, joka ei hakannut enää elämänhalusta vaan sykkivästä murhanhalusta. Ääni, joka oli vihdoin ottanut oikean muotonsa pään sisällä, näyttänyt oikein karvansa.
Vesikauhu ei ollut enää sitä, mitä oli ollut aikaisemmin. Hän ei ollut enää klaanin oppilas, jota ei kunnioitettu ja huomioitu tarpeeksi ja jota vain vähäteltiin, sillä hän ei ollut soturi. Hän ei ollut enää muiden komenneltavissa, muiden tallottavissa, hän ei ollut vähäpätöinen muiden rinnalla. Hän oli voimakkaampi kuin yksikään soturi koskaan, hän oli pelätty ja vainottu. Hän olisi se, mikä syövyttäisi näiden kissojen hauraat mielet sanoillaan ja teoillaan.
Hän oli kuin uusi Ääni.
Koko elämänsä aikana Vesikauhu oli kuullut Äänen puhuvan päässään, sylkevän kieroutuneita sanoja, jotka hehkuivat puhdasta julmuutta ja jotka käskivät tehdä sitä ja tätä seurauksista välittämättä. Pentuna se oli ollut selkeä, oli hän sitten ollut valveilla tai unessa, mutta oppilaaksi päästyään Ääni oli heikentynyt ja tullut vain silloin tällöin iltaisin, kunnes lopulta Ääni oli vähitellen kokonaan kaikonnut. Se ei ollut tullut iltaisin, ei aamuisin, ei öisin, ei unissa, eikä milloin muulloinkaan. Vesikauhu oli hämmästynyt ja jopa pelästynyt, lopulta vihastunut.
Vasta nyt, kun hän oli tappanut ystävänsä, säikäyttänyt klaanit ja lähtenyt kulkemana omia teitään luopiona, hän oli ymmärtänyt mitä Äänelle oli tapahtunut.
Hän oli muuttunut Ääneksi.
Murhahetken jälkeen pimeys oli vallannut Vesikauhun kokonaan. Hän oli tuntenut suurta mielihyvää viillellessään Harhanäyn kehoa, raapaistessaan tämän sisuskalut näkyviin ja murskattuaan tämän pään takajaloillaan. Hän oli kuullut päänsä sisältä naurua, julmaa ja pilkallista naurua ja tuntenut olonsa voimakkaan pelätyksi. Sitä kaikkea oli vaikeaa kuvailla yhdellä sanalla tai edes yhdellä virkkeellä. Oli kuin hän olisi vihdoin päästänyt raskaan, painostavan salaisuuden irti vankilastaan ja antanut sen vallata itsensä täysin. Hän oli samaan aikaan kuin täysin eri kissa että juuri se, mikä hän todellisuudessa oli.
Ääni oli ollut koko ajan hänen todellinen luonteensa, joka oli ollut liian raskas pienelle pennulle tai oppilaalle kantaa, mutta ei tälle nykyiselle kissalle, joka vain yhdellä hännänheilautuksella sai pelon syttymään toisessa, sillä nyt hän oli tarpeeksi vahva olemaan täysin oma itsensä.
Vesikauhu päästi suustaan halveksuvan ja ilkeän naurahduksen ajatuksilleen ja lipaisi huuliltaan aikaisemmin syömänsä hiiren veren suuhunsa. Vaikka hän oli luopio vailla velvollisuuksia, hänellä oli paljon tehtävää sinä päivänä – jutella hetken vanhempiensa kanssa löydettyään heidät ensin, tavata uudelleen tuuliklaanilaisen Hopeatassun ja ehkä jopa vierailla Kirjotassun luona, jos hän vain saisi siihen sopivan tilaisuuden. Jokiklaanin reviirille meno oli vaarallista, sillä jokainen kissa siellä tietämättäänkin etsi häntä kynsiinsä, halusi repiä hänet palasiksi, puhkoa hänen sydämensä.
Se kaikki vain todisti Vesikauhulle muiden heikkouden – he olivat antaneet kauhulle ja pelolle tilaa ja koettivat rauhoittaa mieltään joko etsimällä häntä tai piilottelemalla leirissä.
Suuri luopio katseli edessään kohoavaa Kaksijalkalan aitaa. Se oli luotaantyöntävä ja korkea, vaikkakaan ei liian voittamaton este kollille, joka oli käynyt siellä oppilaana liiankin useasti. Siellä hän oli tavannut ensimmäisen kerran Kirjotassun – kissan, jota hän pystyi nimittämään jopa ystäväkseen. Kipakan naaraan muisteleminen sai Vesikauhun sisällä kipristävän tunteen, kuin jokin olisi näykkäissyt häntä ilkeästi vatsanpohjasta. Päätään ravistellen hopeanhohtoinen kolli nousi ylös, asteli aidan edustalle ja loikkasi sen päälle tasapainottelemaan.
Viimeksi kun hän oli käynyt siellä, hän oli ollut paljon kevyempi, joten hän joutui hakemaan tasapainoaan jonkun aikaa ennen kuin pystyi tassuttelemaan aitaa pitkin. Hän ei halunnut laskeutua Kirjotassun entisen kodin pihalle, vaan jonnekin muualle, jotta ei joutuisi muistelemaan menneitä aikoja ja yhä Jokiklaanissa viruvaa naarasta. Kollilla oli muuta, tärkeämpää tehtävää. Jotain sellaista, mitä hän oli halunnut tehdä pienestä pennusta lähtien, mutta ei silloin ollut vielä tarpeeksi vahva mieleltään eikä keholtaan tehdäkseen haluamansa, vaikka Ääni hänen päänsä sisällä oli muuta huutanut.
Lopulta Vesikauhu oli päässyt tarpeeksi kauas ja hän loikkasi jonkun kaksijalan autiolle pihamaalle, joka tuoksui lehtikadolle, kaksijaloille ja pois lähteneelle hirviölle. Hanki hänen tassujensa alla petti ja upotti kollin vatsaa myöten kylmään ja valkeaan lumeen, mutta se ei silti onnistunut estämään Vesikauhua, joka suuntasi kaksijalan pesän edustalla olevalle lumettomammalle polulle. Polku johti pois pihamaasta, ja kohta Vesikauhu löysi itsensä pienen ukkospolun luota. Hän ylitti sen mahdollisimman nopeasti, väisteli ulkona olevia, paksuturkkisia kaksijalkoja ja suuntasi pienille kivipoluille aikeina etsiä joku kotikisu tai erakko – joku, joka osaisi auttaa häntä.
Vesikauhun ei tarvinnut kauaa etsiskellä. Jolkutellessaan häntä rennosti keinahdellen varjoisalla polulla häntä vastaan asteli kissakolmikko, jonka kärjessä oli tummanruskean ja valkoisen sävyttämä arpinen kollikissa ja tuon molemmilla sivuilla kaksi pienempää kissaa – kellertävä, sulavaliikkeinen naaras ja musta, suurisilmäinen kolli. Kissat pysähtyivät Vesikauhun kohdalla, ja etummainen kolli kallisti päätään virnuillen – kahden muun katseesta paistoi uteliaisuus ja kylmyys.
"Mitä sinä täällä teet, kotikisu? Etkö ole oppinut, että tällä alueella määräämme me?" ruskea kolli kysyi ivallisesti ja häntä heilahdellen varoittavana merkkinä.
Vesikauhun silmät siristyivät. "En ole kotikisu."
"Vai et sinä ole kotikisu", kolli totesi pilkallisesti, eikä selvästikään uskonut entisen jokiklaanilaisen sanoja ja vilkaisi taakseen kohti vaaleaa naarasta, "kuulitko sinäkin, Särö? Hän ei ole kotikisu."
"Hän ei kyllä näytä kotikisulta", Säröksi kutsuttu naaras tokaisi kylmällä sävyllä.
"Et sinä tännekään kuulu", ruskea kolli puhui taas, kääntyen Vesikauhun puoleen. "Kerro kuka olet, mistä tulet ja mikä on asiasi tänne. Muuten et näe enää koskaan päivänvaloa."
Vesikauhu tuhahti. Ihan niin kuin hän päivänvaloa johonkin tarvitsisi! "Minä en kerro mitään ennen kuin te kerrotte keitä te olette." Hän onnistui vain vaivoin hillitsemään itseään hyökkäämästä kolmikon kimppuun ja repimästä heitä suikaleiksi – hän tarvitsi tietoja, ja kuolleina kolmikko ei voisi kertoa hänelle yhtään mitään.
"Sinä et meitä määräile", ruskea kolli sihahti ja jännitti lihaksiaan. Kaksi muuta hänen takanaan noudattivat esimerkkiä jännittyen itsekin kohti maata valmiusasentoon. "Kerro nyt tai hyökkäämme."
Vesikauhu oli nopea. Hän loikkasi ruskeaa kolli päin niin kovalla voimalla, että kaatoi tämä maahan ja painoi kivetystä vasten kynnet tämän kurkulla – upottamatta niitä kuitenkaan syvälle. Hän nosti katseensa vihaiseen Säröön, sekä hämmästyneeseen mustaan kolliin, jotka molemmat olivat valmiina hyppäämään. "Jos hyökkäätte, ystävänne kuolee."
Särö näytti siltä kuin olisi halunnut repiä Vesikauhulta silmät päästä, mutta hän heilautti mustalle kollille häntää käskyksi pysyä paikoillaan, ilmeisesti musta oli kaikista aliarvoisin näistä kolmesta. "Hyvä on. Päästä hänet."
"En", Vesikauhu totesi viileästi, "en ennen kuin kerrotte minulle haluamani."
"Mitä haluat tietää?" kolli luopion alla kähisi selvästi tahtomatta kuolla. "Kerromme mitä vain haluat."
Vesikauhu siveli kynnellään kollin kasvoja. "Oletteko kuulleet mitään kahdesta kissasta, Kultasäteestä ja Mäyränkynnestä, jotka tulivat tänne kuunkiertoja sitten?"
Ruskea kolli vilkaisi Säröä ja pudisti sitten päätään varovaisesti, etteivät Vesikauhun kynnet viiltäisi hänen turkkiaan. "Emme."
"Tänne tulee ja täältä lähtee paljon kissoja, joiden nimiä emme tiedä", Särö kertoi pitäen katseensa tiukasti Vesikauhussa. "Emme osaa auttaa, ellet tiedä miltä nämä Kultasäde ja Mäyränkynsi näyttävät."
"Kultasäde on naaras. Kaunis naaras, jolla on aina hyvin hoidettu valkoinen, kultaraitainen turkki sekä pöyhkeät, siniset silmät." Vesikauhu kallisti hiukan päätään muistellessaan emoaan ja hetkeä, jolloin oli viimeksi tämän nähnyt mäyrätappelun jälkeen. "Uskoakseni hänellä on nykyään vain yksi silmä, sekä arpinen turkki."
Särön silmissä välähti jotain ja hän vaihtoi jälleen katseita ruskean kollin kanssa. Musta kolli puolestaan katseli säikähtäneenä Vesikauhua. "Entä se toinen kissa?"
"Mäyränkynsi on vahva ja voimakas, harmaamusta kolli. Hänellä on harmaat silmät ja puolikas häntä jäljellä. Hänellä myös on turkki täynnä lukuisia arpia."
Valkoruskea johtajakollin silmät aukesivat ammolleen ja suu raottunut hiukan. "Se ärhäkkä ja pelokas kumppanipari, heitäkö sinä etsit?"
"Sinä tiedät heidät?" Vesikauhu kysyi terävästi, violetit silmät viiruiksi siristyen.
"Kaikki täällä tietävät heidät", kolli sanoi hämmästyneenä. "Heidän nimiään en tiedä, mutta kaikki ovat kuulleet tarinoita kumppanuksista, joiden turkki on raadeltu ja jotka hyökkäävät jokaisen lähestyvän kimppuun."
Musta kolli oli kyyristynyt pelokkaana, ja Vesikauhu kuuli ensimmäisen kerran tämän puhuvan värähtelevällä äänellään. "He ovat kuulemma entisiä klaanikissoja."
"Niin ovat." Vesikauhun kasvoille levisi virne. "He todellakin ovat."
"He asuvat pienellä kujalla", Särö kertoi ja viittoi hännällään eteenpäin, "tuossa suunnassa. Siellä haisee todella pahalle, joten et voi erehtyä paikasta."
Vesikauhu upotti kyntensä syvälle ruskeaan turkkiin, ja kolli kiljaisi kivusta. Särö otti askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi hopeanharmaan luopion varoittavan katseen takia, eikä mustakaan kolli liikkunut mihinkään. "Olette olleet avuksi, joten säästän teidät."
Särö ja musta kolli katsoivat hämmästyneinä, kun Vesikauhu loikkasi pois heidän johtajansa päältä, tassutteli kevyesti heidän ohitseen suuntaan, jonka Särö oli osoittanut, ja taakseen vilkaisematta kääntyi polkua pitkin oikealle – siellä päin olisi Kaksijalkalan reunama ja toivottavasi Kultasäde ja Mäyränkynsi.
Vesikauhu jolkutteli pitkän matkaa suoraan eteenpäin. Hänestä huokuva voimakas itseluottamus sekä pimeys pitivät muut kissat loitolla, saivat heidät katsomaan häntä kunnioittavasti, mutta peloissaan, eikä muutaman Vesikauhun voittaman tappelun jälkeen kukaan asettunut häntä vastaan. Alue oli kaksijaloista vajaa, mutta kulkukissoista täyttynyt, mutta lopulta kissoja esiintyi yhä vähemmän ja vähemmän ja ilma alkoi haista tunkkaiselle ja sairaalle. Kaksijalkojen riistaa oli heitettynä sinne tänne, ja kärpäset pörräilivät niiden ympärille uskaltautuen aina välillä häiritsemään Vesikauhuakin. Kolli heilautteli hännällään lentäviä ötököitä pois, nyrpisti nenäänsä hajulle ja nopeutti vauhtiaan, jotta pääsisi pian pois siitä saastaisesta loukusta, joka varmasti kuhisi rottia.
Lopulta vasemmalle kääntyi erittäni ahdas ja pieni kuja, juuri sellainen mistä Särö oli puhunut, a Vesikauhu kääntyi. Hänen turkkinsa hipoi molemmilta puolilta kujan seinämiä ja jos hän olisi ollut yhtään isompi, hän ei olisi mahtunut sinne ensinnäkään. Kuja laajeni pieneksi, nelikulmaiseksi aukioksi, jonka kulkuväylän vastakkaisella reunalla oli ruskeista, ohutreunaisista ja ontoista neliskulmaisista kaksijalkojen esineistä koottu muodostelma, joka näytti siltä kuin voisi kaaduta maahan hetkellä millä hyvänsä. Vasemmalla oli kasa erittäin vanhalta näyttävä pieni riistakasa, joka oli koottu hiiristä, rotista ja jopa yhdestä oravasta.
Kummallisesta kasasta pujahti esiin harmaamusta, roteva mutta samaan aikaan luiseva kolli, jonka puolikas häntä roikkui elottoman näköisenä hänen takanaan. Toinen korva oli revitty irti, ja vaikka kolli vaikuttikin aika lailla kuolleelta ja elottomalta liikkumisesta huolimatta, hänen silmänsä hohtivat harmaata hehkua, joka muuttui siinä silmänräpäyksessä järkyttyneen pelokkaaksi, kun hän huomasi Vesikauhun seisovan edessään voimakkaana ja vahvana, elävänä. Kolli otti askeleen taaksepäin saamatta sanaakaan suusta, vaikka leuka liikahtelikin aikeina puhua.
"Hei, isä", Vesikauhu naukaisi tyynesti, mutta ääni jäätävän kylmänä, ja hän istahti maahan kietoen häntänsä tassujensa päälle. "Hauska nähdä taas."
"Viiru, kuka siellä on?" kuului ruskean rakennelman sisältä heleä, hieman pelokas naaraskissan ääni, jonka Vesikauhu olisi tunnistanut unissaankin.
"Viiru? Senkö nimen olet ottanut itsellesi?" Vesikauhu pärskähti huvittuneena. "Mihin jäi uljas soturinimesi, Mäyränkynsi."
Silloin harmaamusta kolli havahtui ja hän näytti hampaitaan lihakset jännittyen. "En tunnista tuota nimeä, en tiedä mistä sinä oikein puhut. Olet tunkeutunut minun ja kumppanini alueelle, häivy täältä!"
Vesikauhu naksautti kieltään, mutta ei ehtinyt vastata sanaakaan, kun esille astui naaras, jonka turkki oli kaikesta liasta ja arvista harmahtavanruskea, vaikka sen todellinen väri olikin valkoinen. Yksi sininen silmä tuijotti Vesikauhua järkyttyneenä ja toisen tilalla oli pieni kuoppa täynnä arpikudosta – koko oikea puoli tämän kasvoista oli punertavaa kudosta, karvatonta ja rumaa.
"Hei, emo", Vesikauhu tervehti naarastakin ja väläytti kasvoilleen teennäisen hymyn. "Muistatko vielä minut? Olen poikasi."
"Minulla..." naaras aloitti alaleuka väpättäen, "minulla ei ole poikaa. Minulla ei ole poikaa, ei ole koskaan ollutkaan."
"Veikö se mäyrä muistinnekin ylpeytenne rinnalla?" Vesikauhu tuhahti halveksuvasti, hymy vääntyen virneeseen ja silmät leimuten kylmää tulta. "Teistä tosiaan jäi jäljelle vain ruumis."
Silloin Mäyränkynsi – tai nykyisin Viiru – liikkui ja käveli kumppaninsa eteen puolustaakseen tätä. Harmaamusta kolli oli antanut kynsiensä lipua esiin, niskakarvojensa nousta ja lihasten jännittyä, ja samoin teki Kultasädekin. Vesikauhu puolestaan vain katseli huvittuneena vanhempiaan.
"Te olitte aikoinaan Jokiklaanin kunnioitettuja ja taitavia sotureita. Olitte molemmat mahtavia taistelemaan – kiitos muuten kun siirsitte sen taidon minullekin – ja jokainen kunnioitti teitä." Vesikauhu nousi seisomaan neljälle tassulleen häntä heilahtaen ja viikset värähtäen. "Ja katsokaa nyt mitä teistä on tullut. Variksenruokaa syöviä, surkastuneita olentoja, joilla ei ole enää mitään arvoa. Piileskelette täällä saastaisessa kolossanne ja yritätte teeskennellä, ettie teillä ole minkäänlaista menneisyyttä tai jälkikasvua; ettei teillä ollut aikoinaan pieni, kaikkea kyselevä naaraspentu ja voimakas kollipentu, joka tapatti siskonsa. Ja tiedättekö mikä tässä kaikessa on parasta?"
Kumppanukset räpyttelivät silmiään hämmästyneenä ja ottivat peruutusaskeleita, kun Vesikauhun kynnet lipuivat esiin.
"Se, että minä yksin sain tämän kaiken aikaan."
Silloin harmaavalkea luopio loikkasi kynnet esillä, hampaat irveessä ja korvat luimistettuina taaksepäin. Sen sijaan, että hän olisi työntänyt Mäyränkynnen ensiksi sivuun, hän hyppäsikin kummankin kujakissan ylitse heidän taakseen, kääntyi takajalkojensa varassa ja sivalsi emonsa likaista kylkeä. Veri purskahti syvästä haavasta, jonka teroitetut kynnet olivat aiheuttaneet, ja saivat sekä turkin että maan värjäytymään punaiseksi. Kultasäde päästi rääkäisyn käännähtäessään, ja Mäyränkynsi loikkasi Vesikauhua kohti.
Vesikauhu horjahti ja kaatui maahan Mäyränkynnen loikatessa hänen kylkeensä. Vaikka harmaamusta kolli olikin riutunut ja huonosti syönyt, hänellä oli kuitenkin tarpeeksi voimaa, että hän onnistui kaatamaan poikansa kivetystä vasten. Kynnet painautuivat Vesikauhun kurkkuun ja takajalat raapivat hänen paljastunutta vatsaansa, mutta kauaa sitä ei kestänyt. Luopio puraisi nopeasti Mäyränkynnen kuonoa, ja kun Mäyränkynsi parahtaen perääntyi, Vesikauhu potkaisi tämän kaksijalan pesän kovaa kiviseinämää päin. Kultasäde huusi jossain Vesikauhun takana, mutta kukaan ei ehtinyt tehdä yhtään mitään ennen kuin Vesikauhu oli jo Mäyränkynnen päällä painamassa tätä maahan, kynnet tämän kurkulla, takajalat vatsaa painaen ja hampaat kasvoja näykkien. Mäyränkynsi yritti pyristellä irti ja onnistui tekemään muutaman haavan Vesikauhulle, joka ei välittänyt kivusta vaan jatkoi kynsimistään ja puremistaan.
Kultasäde juoksi tappelevaa kaksikkoa kohden ja oli jo valmiina loikkaamaan poikansa kimppuun, kun Vesikauhu kohotti katseensa virnistäen.
"Jos tulet lähemmäs, kumppanisi kuolee", Vesikauhu sihahti ja näyttääkseen olevansa tosissaan hän viilsi pienen haavan harmaamustan kollin kurkkuun. Veri lähti heti virtaamaan siitä, ja Mäyränkynsi alkoi vaikeroida peloissaan.
"Miksi teet tämän?" Kultasäde kähisi. Hänen kehonsa jokainen lihas oli valmiina hyppäämään, ja Vesikauhu oli varma siitä, että naaraan sisällä kiljui ääni, joka käski hypätä. "Miksi? Me haluamme vain elää rauhassa. Me emme halua mitään pahaa sinulle."
"Ette halua mitään pahaa minulle?" Vesikauhu sylki sanat suustaan epäuskoisena ja raivostuneena. "Mitään pahaa? Te hylkäsitte minut. Sanoitte minua hirviöksi, murhaajaksi. Sinä sanoit, etten olisi enää poikanne."
"Sinä tapoit siskosi!" Kultasäde parkaisi. "Sinä tapoit hänet!"
"Ei vaan minä tapatin hänet." Vesikauhu läimäisi kasvoihin Mäyränkynttä, joka yritti päästä hänen otteestaan irti. "Mäyrän oli tarkoitus tappaa hänet, mutta sitten te tulitte, joten minun täytyi tehdä se itse."
"Me rakastimme sinua", Mäyränkynsi sanoi sanottua, vaikka hänen suunsa oli täyttynyt verestä. "Ennen tekoasi. Me rakastimme sinua."
"Todelliset vanhemmat eivät olisi hylänneet pentuaan, oli tämä sitten tehnyt mitä tahansa. Todelliset vanhemmat olisivat palanneet leiriin ja joko salannut kaiken tai kertonut kaiken, ja sen jälkeen yhä rakastanut. Mutta te häpesitte silmänne päästä. Teitte itsekkään teon kaikkien kannalta: lähditte pois, jätitte pentunne yksin ja klaaniinne minut."
"Anteeksi, kulta, anteeksi", Kultasäde naukui leuka väpättäen, mutta ei surusta vaan pelosta. "Meidän olisi pitänyt antaa sinulle rakkautta enemmän, kun olit pentu. Meidän olisi pitänyt olla enemmän kanssasi ja leikkiä kanssasi. Muuten mitään pahaa ei olisi tapahtunut, et olisi koskaan murhannut Piiskupentua, etkä–"
"Ei tästä ole siitä kyse!" Vesikauhu katkaisi emonsa puheen. "Teidän olisi pitänyt tukea ja rohkaista minua, olla minusta ylpeä. Tulihan teidän ainoasta pojastanne vahva, voimakas ja yksi taitavimmista taistelijoista. Teidän poikanne osaa taistella koiria vastaan ja voittaa niitä, teidän poikanne ei pelkää tappaa toista, teidän poikaanne pelkää jokainen kissa jokaisessa klaanissa, kunhan loputkin kuulevat minusta ja teoistani!"
"Teoistasi?" Mäyränkynsi kähisi ja yski verta kurkustaan.
Kultasäde henkäisi. "Pikkuinen, mitä olet mennyt tekemään?"
"Olen tuonut Vesikauhun maailmaan", luopio naureskeli välittämättä vanhempiensa hämmästyneistä ilmeistä.
"Vesikauhun?"
Vesikauhu läimäytti isäänsä jälleen. "Minä olen Vesikauhu: luopio, joka tappoi ystävänsä, pelotteli Jokiklaanin sekä Myrskyklaanin ja tuli nyt pelottelemaan ja tappamaan teidät."
Ilman mitään muuta varoitusta Vesikauhu repäisi Mäyränkynnen kurkun auki, ja lämmin veri virtasi hänen tassujensa lomasta värjäten hänen hopeahtavan turkkinsa punaiseksi ja lämmittäen sitä. Kultasäde oli liian järkyttynyt ja voimaton tehdäkseen mitään, kun Vesikauhu loikkasi hänenkin päälleen, kaatoi maahan ja painoi maata vasten.
"Hei emo, joka et koskaan ollut luonani", Vesikauhu kuiski hysteerisesti, kynnet upoten naaraan turkkiin hänen sanojensa edetessä eteenpäin. "Hyvästi emo, joka et koskaan osannut olla ylpeä ainoasta pojastasi."
Kultasäde avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Vesikauhu ei koskaan saanut tietää mitä, sillä yhdellä huitaisulla hän oli avannut emonsakin kurkun ja kylvettänyt hänenkin veressään tassujaan.
Vesikauhu lipoi tassuistaan verta samalla, kun istuskeli ladon sisällä heinäkasan päällä. Ulkona oli jo hämärää – matka Kaksijalkalasta Tuuliklaanin reviirin reunalle oli vienyt paljon aikaa, eikä pelkästään matkan pituuden vaan myöskin varovaisuuden takia. Partioon törmääminen olisi ollut kohtalokasta, sillä vaikka Vesikauhu oli hyvä taistelemaan ja muita voimakkaampi, enemmistö olisi silti onnistunut päihittämään hänet.
Lähenevät askeleet saivat Vesikauhun korvat nousemana ja kollin jolkuttamaan ladon sisäänkäynnin vierelle varjoihin, kyyristymään valmiusasentoon ja avaamaan suunsa, jotta hän haistaisi lähestyjän. Kuten hän oli arvellutkin, tulija oli sama naaraskissa parin auringonkierron takaa, mutta tällä kertaa hänellä oli ilmeisesti mukanaan joku toinenkin – ainakin kolli haistoi toisenkin kissan.
Heti kun musta varjo tassutteli sisään latoon, Vesikauhu loikkasi tätä päin ja onnistui kaatamaan itseään paljon nuoremman oppilaan helposti maahan, mutta tunsi pian selässään painon. Kissa, joka oli Hopeatassun mukana, oli hyökännyt Vesikauhun kimppuun ja upottanut kyntensä kollin harmaankirjavaan turkkiin. Luopio siirtyi pois Hopeatassun päältä ja kierähti nopeasti selälleen, mutta ei ehtinyt vangita kissaa alleen, sillä tämä oli ollut kyllin nopea pujahtamaan irti.
Vesikauhu nousi ylös ja katseli kahta samanikäistä naaraskissaa, jotka kokojensa puolesta olivat oppilaita ja joilla oli molemmilla kynnet esillä ja turkki pystyssä taisteluvalmiina. He ilmeisesti olettivat kollin hyökkäävän uudelleen, sillä hämmästyivät täysin tämän alkaessa nauraa huvittuneena.
"Ensimmäinen opetus: ole aina valmiina, sillä kuka tahansa voi minä hetkenä hyvänsä hyökätä", Vesikauhu sanoi virnuillen ja istahtaen maahan. "Toinen opetus: älä luota keneenkään täysin ja jos päätät luottaa, valitse vain yksi."
Naaraskissat vilkaisivat toisiaan, ja Vesikauhu erotti hämäryydessä Hopeatassun tutun, mustan turkin, sekä siniset silmät, ja toisen kissan valkoruskean turkin ja hehkuvat, kellertävät silmät. Molemmat haisivat Tuuliklaanilta ja koska heidän ominaistuoksunsa olivat niin samankaltaiset, Vesikauhu arveli heidän olevan sisaruksia keskenään.
"Muistan kyllä kutsuneeni Hopeatassun tänne", Vesikauhu sanoi katse kääntyen tuntemattomana kissaan arvioivana ja kylmänä, "mutta sinusta ei taidettu puhua mitään."
"Hän on siskoni Surmatassu ja kutsuin hänet–"
Vesikauhu heitti terävän mulkaisun Hopeatassuun keskeyttäen tämän. "En kysynyt sinulta; anna siskosi puhua itse."
"Niin kuin Hopeatassu jo sanoi, olen Surmatassu ja hänen siskonsa", Surmatassu kertoi aluksi epäröivänä, mutta sitten ääntään voimistaen. "Hopeatassu kertoi minulle teidän kahden tapaamisestanne ja päätti ottaa minut mukaan, jotta voisit kouluttaa minuakin."
Vesikauhu tuhahti halveksuvana. "En ole mikään kissojen kouluttaja. En lähtenyt Jokiklaanista vain siksi, jotta voisin opettaa parille hölmölle tuuliklaanilaisoppilaalle kuinka kissoja saalistetaan kuin hiiriä ja kuinka tullaan niin vahvoiksi, että päihittää koiran muutamalla iskulla."
"Mutta sinähän sanoit, että aiot kouluttaa minua", Hopeatassu sanoi ja hänen silmänsä siristyivät epäluuloisesti.
Vesikauhu naurahti jälleen terävää, pilkallista nauruaan. "Sanoinko? Niinkö sinä asian muistat?" Virnistys välähti jälleen mustajuovikkailla kasvoilla. "Hyvä on, tehdään tämä sitten sinun halusi mukaan. Mutta entäpä siskosi? Onko hänestä siihen, mitä voimakkaalta ja armottomalta valloittajalta vaaditaan?"
Vesikauhu nousi ylös ja lähti kiertämään Surmatassua kuten oli auringonkiertoja sitten kiertänyt Hopeatassua ympäri. Surmatassu istui paikoillaan lukuun ottamatta päätä, joka parhaansa mukaan piti katseensa luopiossa.
"Olet kooltasi suuri ja lihaksesi ovat vahvat – kunnollisella harjoituksella niistä saisi voimakkaat, ja sitä ei klaanin taisteluharjoitukset saa aikaan." Vesikauhu siveli hännänpäällään Surmatassun turkkia ja pysähtyi sitten tämän eteen keskittäen katseensa suoraan tämän silmiin. "Vakaa katse, kuten siskollasi. Päättäväisyyttä taitaa riittää. Mutta onko sinulla tarpeeksi päättäväisyyttä riistää toisen elämä?"
"On", Surmatassu sanoi ääni vakaana, mutta hänen katseensa vilahti kohti Hopeatassua. "Voin tappaa kenet tahansa paitsi siskoni."
Vesikauhu vetäytyi taaksepäin, käänsi katseensa Hopeatassuun ja siristi silmiään. "Luulen, että sinäkään et pystyisi tappamaan siskoasi?"
Hopeatassu ravisti päätään. "En mistään hinnasta."
"Johtuuko tämä siitä, että hän on siskosi vai siitä, että hän on sinulle tärkeä? Jos hän ei olisi siskosi, vaan paras kaverisi, olisiko tilanne silti sama vai pystyisitkö silloin tappamaan hänet?"
"Meillä on veli", Hopeatassu kertoi viiksikarvat värähtäen, "ja hänet minä pystyisin tappamaan miettimättä. Surmatassua en pysty tappamaan siksi, koska hän on minulle tärkeä, en sen takia että hän on siskoni."
"Minäkin pystyisin tappamaan Pilvipennun, mutten Hopeatassua", Surmatassu sanoi.
"Olette toisenne heikkoudet", Vesikauhu sanoi hymähtäen hiljaa. "Parhainta olisi, jos teillä ei olisi toisianne, mutta ehkä se ei teidän kohdallanne haittaa." Kollin ajatukset kulkivat väkisinkin Kirjotassuun ja irvistäen hän kääntyi. "Otetaan muutama harjoitus ja sitten palaatte takaisin leiriin."
Vesikauhu oli harjoitellut Hopeatassun ja Surmatassun kanssa jonkin aikaa ja huomannut, että sisarukset olivat hyviä ja opettamisen arvoisia. Hän ei oikein tiennyt miksi oli suostunut kouluttamisen hommaan – varsinkin, kun noista kahdesta voisi joskus tulla hänelle uhka – mutta ehkä hän vain tarvitsi tekemistä itselleen, ja samallahan hänkin sai harjoitusta. Tai ehkä se johtui yksinkertaisesti siitä, että hän näki noissa kahdessa selvästi itsensä nuorempana. Eihän hän mikään vanha ollut, melkein nuoren soturin ikäinen, mutta pentuajat olivat kaukana hänen takanaan. Oli outoa ajatella, että vain hetki sitten hän oli vielä ollut Jokiklaanin taitava oppilas ja nyt aivan yhtäkkiä pelätty ja vainottu luopio.
Hän tiesi, että Harhanäyn tappaminen oli ollut hyvinkin äkkipikainen teko, eikä ihan kaikista järkevin, mutta suunnittelu ja miettiminen eivät olleet koskaan kuuluneet kollin tapoihin. Jos hän sai jonkun idean tai päähänpiston, hän tekisi sen sillä hetkellä, eikä välttämättä miettisi tekoaan myöhemminkään. Kaduttiko häntä hänen tekonsa? Ei kaduttanut. Ja niin kauan kun asia pysyi sillä tavalla, kaikki olisi mainiosti.
Paitsi että yksi asia häntä kadutti ja vaivasi koko ajan.
Kirjotassu.
Vesikauhu tiesi, että oli tehnyt ikävän tempun jättäessään kertomatta Kirjotassulle tulevasta, mutta jos totta puhuttiin, ei kollikaan ollut tiennyt mitä tulisi tapahtumaan. Raivo oli vain vallannut hänet ja siinä sitä taas oltiin: keskellä nautinnollista kuolemaa ja pelästyneitä henkäyksiä, ja kaiken sen laitamilla Kirjotassun vihainen katse. Vesikauhu halusi tavata naaraan ja jutella tälle, sillä vaikka hän piti enemmän yksinäisyydestä kuin kissajoukosta ympärillään, hän tarvitsi kuitenkin Kirjotassun rinnalleen. Joten luopio oli vaeltanut takaisin Jokiklaanin reviirille järvenreunaa pitkin ja sieltä mahdollisimman lähelle leiriä. Mutta koska vartiointia oli voimistettu, hän ei voinut mennä leiriin ja joutui vain toivomaan, että Kirjotassu saapuisi itse paikalle.
Ja jostain syystä näin kävikin.
Vesikauhu ei tajunnut sitä ennen kuin näki oranssit, raivosta leimuavat silmät edessään ja tunsi terävien kynsien viiltävän poskeaan.
"Sinä saastainen, itsekäs ketunläjä!" Kirjotassu sähisi raivostuneena ja lyödessään uudelleen, Vesikauhu ei väistänyt vaan antoi iskun osua häneen. "Valheellinen, hiirenaivoinen, inhottava kirppusäkki!"
"Kirjotassu..." Vesikauhu sanoi ja sulki silmänsä uuden iskun osuessa hänen korvaansa. "Anna minun puhua."
"Anna sinun puhua? Minun pitäisi antaa sinun puhua?" Kirjotassu sylki sanat suustaan. "Hyvä on, puhu sitten. Kerro kuinka olet vain teeskennellyt ystävääni, kuinka en merkitse sinulle mitään, kuinka mikään. Ei. Ikinä. Merkitse. Sinulle. Mitään."
Vesikauhu oli järkyttynyt jo pelkästä Kirjotassun äänensävystä, joka huokui vihaa ja tuskaa. Kolli luimisti korviaan, mutta ei siirtänyt katsettaan palavan oransseista silmistä, joita hän oli tietämättään ikävöinyt. "Kirjotassu, älä sano noin."
"En minä ole mikään Kirjotassu, olen Kirjokiito. Olen soturi toisin kuin sinä vilpillinen mäyränjätöksistä koottu karvakasa!"
Vesikauhu kohotti päätään. "Olet soturi? Sehän on maht–"
"Älä yritä mielistellä", Kirjokiito sähähti häntä ilmaa piiskaten. "Tiedän miksi olet täällä. Tee se jo. Tee samalla tavalla kuin teit toisellekin kissalle, joka luuli olevansa ystäväsi. Joka luuli merkitsevänsä sinulle jotain muutakin kuin uhria!"
Vesikauhun valtasi hämmennys. Hän ei ymmärtänyt mitä Kirjokiito tarkoitti sanoillaan, jotka olivat niin teräviä, että tuntuivat viiltävän kollia sisältä päin. Hän ymmärsi vain, että naaras oli vihainen, todella vihainen. "En tajua. Mitä sinä oikein selität?"
Kirjokiidon suusta pääsi sähähdys ja hänen kyntensä painuivat vihasta maahan kiinni. "Tapa minut jo! Siksihän sinä olet täällä: jotta voisit tappaa viimeisenkin kissan, joka luuli merkitsevänsä sinulle jotain!"
"En", Vesikauhu sanoi kauhistuneena Kirjokiidon sanoista ja otti askeleen taaksepäin päätään niin kiivaasti pudistaen, että hänen tuoreista haavoistaan lensi veritippoja hänen ympärilleen. "Minä en tapa sinua, en nyt enkä koskaan muulloinkaan. En tullut tänne tappamaan."
"Älä täytyä minua taas valheillasi", Kirjokiito sihisi alaleuka väpättäen. "Tapa minut jo. Sitähän sinä haluat, olet varmasti aina halunnut."
"Miksi ihmeessä sinä ajattelet tuolla tavalla?" Vesikauhu ärähti häntäänsä heilauttaen, kun ärtymys alkoi vallata hänet. "Mistä olet saanut tuollaisia ajatuksia?"
Kirjokiidon silmät tuntuivat sammuvan – niistä tuli pettyneet ja murtuneet. "Sinä itse sanoit niin. Sanoit itse, jokaiselle kissalle, ettei kukaan merkitse sinulle yhtään mitään. Että minäkään en merkitse mitään, etten ole ystäväsi."
"Kirjokiito, ne sanat eivät tarkoittaneet sinua", Vesikauhu sanoi terävästi. "Tarkoitin jokiklaanilaisia. Sinä et ole jokiklaanilainen, et ole koskaan ollutkaan, kuten en ollut minäkään. Kumpikaan meistä ei oikeasti kuulu Jokiklaaniin, he eivät ymmärrä eivätkä arvosta meitä. Tulin hakemaan sinut pois."
Kirjokiito tuntui sävähtävän Vesikauhun sanoja, mutta ei sanonut yhtään mitään. Hän vain katseli kylmästi kollia.
"Tule mukaani, lähde Jokiklaanista. Kuulumme muualle", Vesikauhu sanoi lähes anelevasti. Hän halusi oranssin naaraan mukaansa ja viettää tämän kanssa aikaa ilman klaanin melua ympärillään. Hän tekisi mitä vain saadakseen Kirjokiidon mukaansa, taklaisin luokseen. "Tiedän, että tein tyhmästi lähtiessäni noin vain ottamatta sinua mukaani tai edes kertomatta sinulle mitään. Tiedän loukanneeni tunteitasi."
"Et sinä minun tunteitani loukannut", Kirjokiito tiuskahti yhtäkkiä kylmästi ja kohotti ylimielisellä liikkeellä leukaansa. Vesikauhu oli nähnyt sen eleen ennenkin ja kuullut tuon äänensävyn niin monta kertaa aiemmin, että tiesi naaraan valehtelevan. Kollin kasvoille levisi pieni, lähes huomaamaton hymy.
"Okei", hän hymähti, "mutta tule silti mukaani."
"En voi."
Vesikauhu kallisti päätään. "Mikset? Eihän sinulla ole enää mitään tuolla leirissä jäljellä, vai onko?"
"En vain voi. En vielä."
"Selvä sitten." Vesikauhu katsoi kuinka Kirjokiito kääntyi, eikä voinut estää seuraavia sanojaan tulemasta ulos suustaan. "Odotan sinua. Odotan vaikka koko elämäni, jos tarve vaatii."
Kirjokiito ei kääntynyt, ja Vesikauhu jäi katsomaan oranssivalkean soturin katoamista varjoihin.