Vesitassulla meni loistavasti, suorastaan mahtavasti.
Syitä siihen oli monia, mikä oli kollin tapauksessa kummallista ja outoa, suorastaan epätavallista, mutta sitä hän ei itse tietenkään tajunnut. Muut kyllä huomasivat sen ja pohtivat hiljaa mielessään, mikä oli saanut oppilaan niin hyvälle tuulelle – hän ei tiuskinut ja äyskinyt tai sähähdellyt muille, vaan puhui yllättävän ystävällisesti. Jokin oli muuttunut.
Yksi syy Vesitassun rauhalliseen olemukseen oli Kirjotassu. Kaikki arvasivat sen, oikeastaan he tiesivät. Vesitassu vietti naaraan kanssa paljon aikaa – paljon enemmän kuin Harhatassun – ja he olivat aika samanlaisia monissa tilanteissa. Lyhyesti sanottuna heissä oli jotain samaa, jokin sama piirre, joka yhdisti heitä, ehkä jopa montakin sellaista asiaa.
Toinen syy, no sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Vesitassu ja Kirjotassu, sekä tietenkin raukkamainen Valvetassu, oli väkivallan aiheuttama suuri nautinto. Vesitassu oli Kirjotassun kanssa runnellut ja pahoinpidellyt Valvetassun antaakseen hänelle opetuksen. Opetuksen, jonka hiekanvärinen naaras muistaisi vielä kauan, koko elämänsä ajan.
Syitä oli enemmänkin, pieniä ja isoja. Hän oli tyytyväinen siitä, että kukaan ei voisi enää pilata hänen suunnitelmaansa. Tai eihän se mikään suunnitelma ollut, ne eivät kuuluneet kollin puuhiin. Lähinnä se oli idea, ajatus. Ääni, joka kuiski hänen korviinsa asioita, jotka olisivat kangistaneet muut kauhusta. Ääni, johon kolli itse oli tottunut ja joka vähitellen muuttui häneksi itsekseen. Se, mikä ääni oikeasti oli, oli epäselvää. Ehkä se oli kuin olikin Vesitassu – hänen sisäinen äänensä, sisäinen olemuksensa. Tai sitten se oli jonkun kissan henki – Tähtiklaanista tai Pimeyden metsästä peräisin kenties. Yksi asia oli varmaa: Vesitassu piti tuosta äänestä ja sen puhtaasta julmuudesta.
Ääni kuului yleensä illalla, juuri ennen nukkumaanmenoa, kun Vesitassu oli puoliksi unessa. Viimeksi, kun hän oli kuullut sen täysin valveilla ollessaan, oli ollut pentuna, ja siitä tuntui olevan yksi ikuisuus. Pitkä aika, sen Vesitassu tiesi.
Vesitassu haukotteli leirin reunustalla ja ravisteli ajatukset pois päästään. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin vain istuskella pohtimassa kaikenlaisia enemmän tai vähemmän turhia asioita. Vaaleanharmaa oppilas nousi seisomaan, lipaisi nopeasti huuliaan ja huomasi Harhatassun poistuvan parantajan pesältä pää hieman kumarras. Siitä Vesitassu sai idean, mitä tehdä – hän kävisi tapaamassa Valvetassua.
Vesitassu jolkutti nopeasti Harhatassun luokse. Valkoinen, apean oloinen kolli kohotti katseensa Vesitassuun. Joku toinen olisi varmaankin järkyttynyt ja kauhistunut siitä, kuinka musertuneelta Harhatassu vaikutti, mutta ei Vesitassu. Hän katseli tyynesti oppilastoveriaan.
"Hän on täynnä haavoja", Harhatassu kuiskasi järkyttyneenä, "ihan täynnä. Häneen sattuu."
"Kuoleeko hän?" Vesitassun ääni oli tunteeton.
"Ei", Harhatassu vastasi yhä hiljaisella äänellä ja sulki silmänsä. "Hän selviää. Valkosade sanoi, ettei hänelle jää edes vammoja, mutta haaleita jälkiä kyllä..."
Vesitassu tiesi sen vallan hyvin. Olihan hän tehnyt sen kaiken, olihan hän jättänyt Valvetassun eloon antamatta tälle edes vammoja, mutta arpia riitti.
"Ja minä... minä riitelin hänen kanssaan... ennen kuin hän... hän... Minä riitelin hänen kanssaan, riitelin! Jos hän olisikin kuollut, en ikinä olisi voinut antaa itselleni anteeksi, en ikinä", Harhatassu soperteli sekavan oloisena.
"Niin", Vesitassu tokaisi, "sinun kannattaa ehkä mennä lepäämään. Minä käyn vielä katsomassa Valvetassua."
"Joo", Harhatassu naukui ja lähti kävelemään pois, mutta kääntyi vielä katsomana lapansa ylitse, "ehkä hän muuttaa mielipidettään sinusta, kun huomaa, että käyt katsomassa häntä."
Vesitassu kohautti lapojaan ja kun Harhatassu kääntyi, hänen kasvoilleen levisi virne. Valvetassun mielipide hänestä oli varmasti muuttunut – mutta vain siihen suuntaan, jossa Vesitassu oli psykopaattinen, hulluuteen vivahtava murhaajanalku. Ja jos totta puhuttiin, Vesitassusta se kuulosti hyvältä, täydelliseltä. Paitsi ettei hän ollut mikään murhaajanalku, vaan murhaaja, olihan hän riistänyt siskonsa hengen.
Vesitassu pujahti Valkosateen pesälle ja pyyhkäisi virneen pois kasvoiltaan. Se vaihtui ilmeettömyyteen, jossa oli hitunen uteliaisuutta. Katse kiersi ympäristöä niin kauan, kunnes se kohtasi sammalpedillä makaavan hiekanvärisen naaraan, jonka turkkia koristivat kuparinväriset läiskät – ja hämähäkinseittien peittämät haavat.
Valvetassun kylki kohoili vuorotellen ylös ja vuorotellen alas. Silmät olivat painuneet kiinni ja vaikutti siltä kuin oppilas olisi ollut sikeässäkin unessa. Mutta kun Vesitassu asteli lähemmäs, naaraan lihakset jännittyivät, silmät rävähtivät auki ja turkki pörhistyi sen verran mitä se seittien alta pystyi.
Vesitassu naurahti mielessään. "Hei vain, Valvetassu."
Valvetassun hätääntyneet, pelkoa täynnä olevat vihreät silmät kiinnittyivät esitassuun. Suu avautui ja sulkeutui, sitten se avautui jälleen.
"Mene pois, mene pois", naaras sanoi hätäisesti kuiskauksena – joko hän oli liian heikko puhumaan kovempaa tai sitten kauhu lamaannutti hänen äänensä.
"Enpä taida, tulin näes tervehtimään sinua", Vesitassu tokaisi ja istahti vajaan ketunmitan päähän naaraasta.
"Mene pois." Vesitassu kuuli silkan kauhun Valvetassun äänessä ja näki silmissä suunnatonta pelkoa.
Harmaapohjainen kolli kumartui lähemmäs Valvetassua violetit silmät välähtäen ja suu virneeseen kaartuen. "Tulin muistuttamaan sinua lupauksestasi."
"En ole kertonut kenellekään! Olen sanonut kaikille, että se oli kettu!" Valvetassu alkoi naukumaan hätäisesti, mutta piti äänensä niin matalana, ettei kukaan muu kuin Vesitassu kyennyt sitä kuulemaan. "Minä pidän lupaukseni! Usko se!"
"Hyvä", Vesitassu suoristi selkänsä ja nuolaisi huuliaan, "loistavaa. Olet kiltti pieni naaras. Mutta muista: jos joskus petät lupauksesi, minä, ja Kirjotassu, etsimme sinut tassuihimme ja siitä ei hyvää seuraa."
"Okei, okei. Voitko nyt mennä? Ole niin kiltti ja jätä minut rauhaan, en enää ikinä, en ikinä, sano sinusta sanaakaan kenellekään. Mene nyt, ole kiltti."
"Kiltti? Minäkö?" Vesitassu päästi ivallisen naurahduksen. "En ikinä."
Valvetassu yritti muuttua mahdollisimman pieneksi, mikä oli aika hankalaa, kun hän makasi kyljellään sammalpedillä turkki täynnä seittiä ja haavoja.
Vesitassu oli juuri aikomassa kiusata naarasta lisää, kun hän kuuli takaansa pehmeitä askeleita. Kun hän kääntyi, hän näki valkoisen, pörröturkkisen parantajan saapuvan pesäänsä suussaan hiiri. Valkosade laski hiiren lähelle Valvetassun petiä ja räpäytti kummastuneena armaita silmiään.
"Vesitassu?" hän hämmästeli. "Tulitko sinä katsomaan Valvetassua?"
Vesitassu heitti nopean vilkaisun hiekanväriseen naaraaseen. "Mm, lupasin Harhatassulle, että käyn katsomassa hänen siskoaan – Harhatassu meni lepäilemään."
"Kuinka kilttiä", Valkosade naukaisi ja tuuppasi hiirtä lähemmäs Valvetassua. "Syöpäs nyt niin minä otan seitit irti turkistasi. Sen jälkeen katsotaan, mitä haavoille kuuluu."
Valvetassu ei katsonut Vesitassua kertaakaan, kun nousi hoippuen istumaan ja alkoi jäystämään hiirenlihaa suussaan. Valkosade siirtyi, alkoi nyhtämään seitinpaloja pois hiekanvärisestä turkista ja laski ne kasaksi vierelleen, aikeina varmaankin hävittää ne myöhemmin. Vesitassu katsoi uteliaana, kun seittien alta paljastui pitkiä sekä lyhyempiä viiltoja, joita oli joka puolella kylkiä ja vatsaa.
Valkosade sai seitit irti ja nuuhkaisi haavoja muutaman kerran. Hän mumisi hetken itsekseen jotain – yrttejä kenties.
"Jääkö minulle arpia?" Valvetassu kysyi hiljaisella äänellä ja katsoi valkeaa kollia pelokkaasti.
"En oikein voi sanoa", Valkosade vastasi, "mutta epäilen, ettei pahoja – ei ainakaan sellaisia, jotka näkyvät kauas. Luultavasti suurimman osan kohdalla turkki ei kasva kovinkaan pitkäksi, syvimpien haavojen kohdalta turkkia ei luultavasti koskaan tule kasvamaan. Haaleita jälkiä kyllä jää lähes jokaisen haavan kohdalle."
Vesitassu hykerteli itsekseen ja nousi ylös. Hänen tehtävänsä täällä oli tehty, hän oli muistuttanut Valvetassua lupauksestaan ja pitänyt huolen siitä, että naaras pelkäisi häntä – ja mahdollisesti Kirjotassuakin – koko loppuelämänsä ajan. Sen siitä saa, Vesitassu mietti pahanilkisesti, kun saa tietää liikaa minusta ja herättää epäilyksiä muissa.
Vesitassu poistui pesästä vähin äänin ja heti, kun hän saapui aukiolle, hän oli törmätä Kirjotassuun. Oranssivalkoinen naaras katsoi häntä töykeästi.
"Katsoisit vähän eteesi", Kirjotassu äyskähti ja räpäytti sitten hämmästyneenä silmiään. "Kävitkö Valvetassun luona?"
"Miltä näyttää?" Vesitassu kysyi ja vastasi samalla mitalla äyskähtäen. "Tein selväksi, että hän muistaa lupauksensa ja että mitä tapahtuu, jos hän sen pettää."
"No, miten meni?"
"Hyvin." Vesitassu vilkaisi virnuillen taivasta. "Hän on ehkä tämän klaanin fiksuin kissa – tai siis sinun lisäksesi. Hän on ainut, joka on edes yhtään epäillyt minua. En olisi voinut ottaa sitä riskiä, että hän levittää epäilykset muillekin."
"Silloin ne olivat vasta epäilyksiä", Kirjotassu huomautti terävästi, "nyt hän tietää totuuden sinusta, ja minusta tottakai."
"Mutta nyt hän ei uskalla tehdä mitään, hän ei uskalla sanoa sanaakaan kenellekään", Vesitassu naureskeli ja laski katseensa Kirjotassuun. "Tulevaisuutemme tässä klaanissa on turvattu."
Kirjotassu hymähti ylimielisesti. Vesitassu tunsi sisällään oudon ja kummallisen tunteen katsellessaan entistä kotikisunaarasta. Ja se tunne ärsytti häntä.
Kolli käänsi katseensa äkkiä pois.