Luku 2
"Vesipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja on valmis soruioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä siihen päivään, jolloin hän ansaitsee soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Vesitassuksi! Mestarisi tulee olemaan Telkkälaulu."
Vesitassun kasvoille levisi ilkikurinen virne. Tätä hän oli odottanut enemmän kuin mitään muuta koko elämänsä aikana – paitsi ehkä siskonsa kuolemaa – ja kaikista parasta siinä kaikessa oli se, ettei hänen ärsyttävä siskonsa ollut mukana nimityksissä. Kollin violetit silmät etsivät jokiklaanilaisten joukosta Telkkälaulun, pienikokoisen, ruskeamustaturkkisen naaraan, jonka katse oli päättäväinen.
"Telkkälaulu, olet valmis ottamaan itsellesi ensimmäisen oppilaasi. Olet osoittanut olemaan itsevarma ja voimakas, ja toivon sinun siirtävän nämä ominaisuudet, sekä kaiken muun oppineesi tälle nuorelle oppilaalle."
Telkkälaulu nyökkäsi kunnioittavasti ja tassutteli kevyesti Vesitassun luokse. Vaikka naaras olikin jo soturi ja vanhempi, Vesitassu oli suurin piirtein saman kokoinen. Telkkälaulu kosketti nopeasti uuden oppilaansa kuonoa omallaan, ja ilman täytti kissojen huuto ja riemu.
"Vesitassu! Vesitassu!"
Vesitassun sisällä syttyi liekki. Hän tunsi olevansa voimakas, vihdoin oikeasti osa klaania. Piiskupennun raa'an kuoleman jälkeen kolli oli jätetty omaan rauhaansa. Häntä ei oltu annettu sijaisemolle, sillä hänestä oli kuitenkin tulossa pian oppilas. Aluksi kaikki olivat heittäneet epäileviä tai sääliviä katseita Vesitassun suuntaan, mutta nyt ne vihdoin loppuisivat ja häntä alettaisiin kohtelemaan kuin oikeaa oppilasta.
Vesitassun ympärille kokoontuneet kissat pysähtyivät, kun uusi päällikkö Yötähti rykäisi kovaan ääneen, ja jokaisen katse sinkosi häneen. Yötähden harmaat silmät tutkivat kissajoukkoa arvioivasti. Kettutähti oi muutama aurinkohuippu sitten nukkunut rauhallisesti pois.
"On aika julistaa kokoukseen lähtijät. Otan mukaani Usvajalan, Varjokorpin, Tammihuurteen, Ruokoviiksen, Lehtimyrskyn, Kuusihännän, Aurinkohännän, Pääskytassun, Vesitassun sekä Harhatassun."
Kissat alkoivat supista ja rupatella keskenään. Osa innostuneena kokoukseen lähtemisestä, osa hieman pettynein, kun eivät olleetkaan päässeet mukaan. Vesitassu tunsi polkuanturoidensa kihelmöivän ja turkin nousevan hieman pystyyn. Hän pääsisi kokoontumiseen! Vesitassu ei ollut ainoa innokas oppilas. Harhatassu oli alkanut hyppiä iloisena samalla, kun hänen siskonsa kyyristeli hiukan sivummalla.
"Pääsen kokoontumiseen!" Harhatassu hihkaisi innoissaan ja kohdatessaan Vesitassun katseen, hän tassutteli tämän luokse. "Kuvittele nyt, olemme molemmat vasta nimitettyjä oppilaita ja pääsemme jo kokoontumiseen!"
Vesitassu tuhahti. "Miten ihmeessä sinä voit päästä kokoontumiseen? Käyttäydyt kuin pahainen pentu."
"Älä ole noin vakava. Sitä paitsi sinä olit vielä eilen pentu, ja minä olen sinua paljon vanhempi", Harhatassu naukaisi virnuillen hyväntahtoisesti. Hän ei näyttänyt pahastuvan Vesitassun töykeydestä.
"Vain muutaman kuun", Vesitassu korjasi häntä pystyssä, "ja silti olen sinua suurempi."
Harhatassun katse mittaili Vesitassua. Oli täysin totta, että Vesitassu oli oppilastoveriaan suurempi, vaikkakin vain hitusen. Nopeasti katsottuina he näyttivät saman kokoisilta.
"Jaa, pikkuvikoja. Osaan kuitenkin enemmän taisteluliikkeitä kuin sinä. Osaan minä kyllä saalistaakin, vaikka.. nojaa, tykkään enemmän taistella", Harhatassu sanoi ja vilkaisi taivaalle, joka alkoi jo pimetä.
"Älä puhu noin paljon."
"Häh, miksen? Mitä vikaa siinä on?"
"Älä kysele."
"Olet outo."
Ilta saapui nopeammin kuin normaalisti ja aivan pian sen jälkeen tuli yö, ja kuu alkoi kavuta taivaalle. Se oli täysinäinen ja hohti hopeista, kylmää valoaan maankamaralle. Jokiklaanissa kissat alkoivat kerääntyä leirin sisäänkäynnin luokse kasaan. Suurin osa kissoista olivat vaihtamassa viimeiset sanat lähtevien kanssa.
Vesitassu istuskeli Harhatassun kanssa sivummalla odottamassa, että kaikki saisivat sanansa sanottaviksi ja että Yötähti ilmoittaisi joukon lähtevän. Odotellessaan hiekanvärinen naaras, Valvetassu, saapui paikalle. Hän heitti hyvin pikaisen katseen Vesitassuun ennen kuin kääntyi kokonaan veljensä puoleen.
"Olethan varovainen, jooko?" Valvetassu kysyi Harhatassulta, joka heilautti häntäänsä.
"Joo joo, olen minä. Ei kokoontumisessa mitään pahaa voi tapahtua, silloinhan on aselepo, rauhan aika", Harhatassu sanoi hymy kasvoillaan. "Älä huolehdi, pärjään kyllä."
"Oletko täysin varma?"
"Olen", Harhatassu nuolaisi pikaisesti Valvetassun korvaa, "olehan sitten kunnolla. Kerron kaiken, mitä kokoontumisessa tapahtuu, kunhan pääsen takaisin."
Vesitassu katseli sitä oudoksuen. Hän ei ollut koskaan ollut läheinen oman siskonsa kanssa, oikeastaan hän ei ollut välittänyt tuosta lainkaan. Siksi kollista tuntui kummalliselta katsella, kuinka hyvä suhde ja kuinka läheisiä Harhatassu ja Valvetassu olivatkaan.
Juuri silloin Yötähti huudahti lähtömerkin ilmaan. Harhatassu hyvästeli siskonsa vielä kerran ja yhdessä Vesitassun kanssa he lähtivät juoksemaan muiden hännillä kohti kokoontumispaikkaa. Heidän onnekseen matka ei olisi pitkä – olihan Jokiklaani kaikista lähimmäisenä saarta, jossa kokoontumine pidettäisiin.
Saarella oli kissoja paljon, liian paljon. Vesitassu oli ihan ensimmäisenä siirtynyt yksin sivummalle, mutta Harhatassu oli seurannut häntä. Aluksi Vesitassu oli ajatellut hätistää klaanitoverinsa pois, mutta oli lopulta antanut tämän istua vierellään. Eihän kollista mitään haittaakaan ollut.
Varjoklaani tuli viimeisenä paikalle. Vesitassu tutkiskeli kissoja uteliaana ja pisti merkille jokaisen yksityiskohdan. Varjoklaanilaiset näyttivät voimakkailta ja taistelunhimoisilta toisin kuin Myrskyklaanin rauhaa rakastavat kissat, jotka koettivat löytää sopua joka nurkasta.
Päälliköt aloittivat pian kertomalla omien klaaniensa kuulumiset. Vesitassu ei kuunnellut kunnolla, eikä Harhatassuakaan näyttänyt kiinnostavan muiden klaanien puheet. Kolit aloittivatkin pian rupattelemaan. Lähinnä Vesitassu halusi tietää millaista taisteluharjoituksissa oli, ja Harhatassu vastasi innokkaana kysymyksiin.
He olivat uppoutuneet jutteluun niin syvästi, etteivät olleet huomanneet alkanutta kahden kissan tappelua ennen kuin kaikki kissat huusivat. Joku päällikkö komensi lopettamaan ja muistamaan, että täydenkuun aikana oli rauha.
Vesitassun mielenkiinto heräsi täysin hereille. Kolli lähti Harhatassu perässään pujottelemaan muiden kissojen välistä kohti taistelupaikkaa ja näki pian ruskean ja valkoisen naaraan tappelevan keskenään kynnet näkyvissä ja hampaat irveessä.
"Tuuliklaanin Hurmevirta ja Varjoklaanin Pajuraita", joku jokiklaanilainen kuiskasi Harhatassulle, joka oli kysynyt kissojen nimiä.
Vesitassua ei kiinnostanut ketkä taistelivat. Häntä kiinnosti enemmänkin taistelu. Hän otti muutaman askeleen lähemmäs katse kiinnitettynä taisteleviin kissoihin. Hän katsoi, kuinka Hurmevirta raapi Pajuraitaa ja Pajuraita puri Hurmevirtaa. Verta lensi maahan, ja Vesitassun suu avautui, jotta hän voisi haistaa sen makean, kutsuvan tuoksun.
Silloin Hurmevirta potkaisi Pajuraidan päältään. Ruskea varjoklaanilainen lensi päin kiveä, johon kolautti päänsä. Kissajoukko aloitti hätääntyneen juttelun ja osa juoksi Pajuraidan luokse hädissään, toiset taas mulkoilivat tai kehuivat Hurmevirtaa. Vesitassu käveli itsekin Pajuraidan luokse ja näki tämän päästä valuvan tummaa verta. Naaras ei liikahtanut.
"Onko hän...?" joku kissoista kysyi. Vesitassu virnisti pahanilkisesti.
"On."
"Pajuraita on kuollut!"
Vesitassu katsoi suoraan elottomiin, lasittuneisiin silmiin uteliaana. Hänen sisällään oleva pimeys heräili koomastaan ja tuntui huutavan riemuissaan toisen kissan kuolemasta. Vesitassu ei yrittänytkään estää vatsassaan tuntuvaa julmaa tunnetta, joka halusi nähdä lisää kuolleita kissoja. Lisää verta. Lisää ilmeettömiä kasvoja. Lisää kuolemaa.
Joku vetäisi Vesitassun pois Pajuraidan ruumiin ääreltä. Joku käski kissojen katsoa synkkää taivasta. Joku huusi kokouksen loppuneeksi.
Vesitassu nautti kuoleman tunteesta ympärillään.