VAROITUS, luku saattaa olla hyvinkin väkivaltainen, joten jos on herkkä, ei kannata lukea!
Noin kuusi kuuta sitten Jokiklaaniin oli syntynyt kaksi tervettä ja vahvaa pentua – Piiskupentu ja Vesipentu. Heidän emonsa oli kaunis, hieman pöyhkeä nuori naaras Kultasäde, joka uskoi elämän ikuiseen hyvyyteen ja joka huolehti hohtavanvalkoisesta turkistaan aivan koko ajan. Jos hän löysi yhdenkin lian turkistaan, se oli hänelle kuin maailmanloppu. Pentujen isä ja Kultasäteen kumppani puolestaan oli roteva, harmaanmusta Mäyränkynsi, jolle muiden kissojen kunnioitus oli melkein kaikista tärkein asia koko elämässään. Toisin kuin Kultasäde, Mäyränkynsi ei hätkähtänyt kuratipoista turkistaan. Kuinka sitten kaksi näin erilaista kissaa oli päätynyt yhteen?
Vastaus on yksinkertaisempi kuin voisi kuvitella: heille molemmille tärkein asia koko maailmassa oli kunnolliset, täydelliset pennut, joissa ei olisi mitään erilaista ja kummallista ja jotka kuolisivat vasta vanhoina.
Vasta, kun saa tietää Vesipennun elämäntarinan, ymmärtää kuinka ironista olikaan, että juuri Kultasäde ja Mäyränkynsi saivat pennuikseen Piiskupennun ja Vesipennun. Loppujen lopuksi he eivät olleet lainkaan tavallisia ja erittäin kaukana täydellisyydestä.
Piiskupentu oli yhtä kaunis naaras kuin emonsa. Hänellä oli vaaleahko turkki, jota koristi kullankirjavat raidat. Ainut asia, mikä hänen ulkonäössään oli erilaista verrattuna emoonsa, olivat vaaleanharmaat silmät. Piiskupennun elämänilo ja uteliaisuus oli vertaansa vailla, ja monesti muista tuntui kuin häneltä ei ikinä loppuisi kysymykset.
Vesipentu oli myös kaunis. Häntä ei voinut kuvailla komeaksi, vaikka hän olikin kolli. Kaunis hän oli. Lumoava. Vaaleanharmaa pohjaväri, hännässä vuorotellen mustia ja valkoisia raitoja, kasvoissakin oli mustaa korvissa ja muuallakin kasvoissa. Ja silmät. Voi Tähtiklaani sentään, ne olivat niin kauniit, niin lumoavat, niin täydelliset. Vesipennun silmät olivat harvinaisuus – ne sisälsivät satoja violetin ja lilan sävyjä. Hän näytti kauniimmalta kuin Tähtiklaanin kissat. Hän näytti... enkeliltä.
Olisipa hän vain ollut sisältäpäin samanlainen. Mutta sitä iloa ei Jokiklaanille suotu. Jos he olisivat vain tienneet Vesipennun tulevaisuuden, he olisivat hukuttaneet pennun heti tämän synnyttyä.
Ja tämä tarina kertoo Vesipennusta ja hänen sisällään kasvavasta pimeydestä.
Kohtalokas päivä alkoi aurinkoisesti ja mukavalla ilmapiirillä, eikä viileä ilmakaan saanut kissojen mielialaa laskemaan. Jokainen jokiklaanilainen ajatteli sinä aamuna, ettei mikään voisi mennä pieleen. Kaikki tuntui täydelliseltä, kaikki tuntui oikealta.
Mutta päivä kätki sisälleen synkän tapahtuman, joka järkyttäisi Jokiklaania syvästi hyvin pitkän ajan ja joka aiheuttaisi monien muiden pahojen tapahtumien sarjan.
Vesipentu oli juuri herännyt emonsa vatsan viereltä ja haukotteli pitkään ennen kuin nousi vahvoille jaloilleen. Hän vilkaisi kerran vierelleen ja tuhahti nähdessään siskonsa Piiskupennun retkottavan selällään raajat ylöspäin sojottaen. Vesipennusta se oli sietämätöntä. Eikö Piiskupentu osannut edes nukkua kunnolla? Miksi hänen aina täytyi olla niin... omituinen ja ärsyttävä. Teki kullankirjava naaraspentu mitä tahansa, se ärsytti Vesipentua suunnattomasti. Joskus Vesipennun teki mieli kynsiä silmät siskonsa päästä ulos ja repiä jokainen karva hänen turkistaan.
Vesipentu olisi halunnut tehdä sen sinäkin aamuna, mutta hillitsi ärtymyksensä ja lähti tassuttelemaan ulos pentutarhan hämäryydestä, jotta voisi tutkia leiriä ja siellä häärääviä kissoja tarkemmin. Muiden kissojen toiminnan tarkkailu oli yksi hänen lukemattomista lempipuuhistaan ja hän sai siitä rauhoittavaa nautintoa. Ajatus siitä, että saisi kohta olla oppilas, oli niin suunnattoman voimakas, ettei hän pystynyt oikein mitään muuta miettiäkään. Hän tiesi hetken tulevan aivan kohta – olihan hänen syntymästään jo reilut kuusi kuuta. Ainoa ongelma oli Piiskupentu. Vesipentu ei halunnut enää jakaa pesää ärsyttävän siskonsa kanssa. Piiskupentu potki unissaan, kääntyili ja vääntyili ja aivan niin kuin se ei riittäisi, hän hölötti joka ilta järjettömän kauan kaikesta turhasta. Joskus naaras oli jopa herännyt yöllä kysymään Vesipennulta miksi oli yö ja päivä. Vesipentu oli sähähtänyt ja raapaissut siskonsa lapaan pienen naarmun. Siitäkös pikkuruinen Piiskupentu oli säikähtänyt ja herättänyt miltei koko klaanin kiljaisullaan, ja tietenkin Vesipentu oli saanut rangaistuksen Kultasäteeltä.
Vesipentu upotti pienet, mutta terävät kyntensä maahan. Hänen piti jotenkin päästä eroon siskostaan. Mutta mikä onnistuisi ilman, että kukaan alkaisi epäillä mitään? Aluksi kolli oli pohtinut vammauttavansa siskonsa niin, ettei tästä koskaan kykenisi tulemaan oppilasta, saati sitten soturia. Vesipentu oli jo melkein toteuttamassa hyvältä tuntuvaa ideaansa, mutta tajusi viime hetkellä, että joutuisi kuitenkin sietämään siskoaan leirissä. Piiskupennusta olisi siis päästävä lopullisesti eroon. Ja koska ajatteleminen ja ideoiminen ja ollut Vesipennun vahvimpia puolia, hän päätti jättää asian hetkeksi sikseen. Ehkä idea vain syttyisi hänen päässään...
Vesipentu siirtyi lähemmäs Jokiklaanin leirin sisäänkäyntiä ja jäi siihen tarkkailemaan leirin toimintaa. Soturit ja oppilaat alkoivat jo heräillä ja nousta ylös pesistään. Päällikkö Kettutähtikin oli saapunut aukiolle – ja aamupartio oli lähtenyt matkaan ajat sitten.
"Meidän on kerrottava Kettutähdelle mäyrästä", kuului kollisoturin ääni Vesipennun läheltä. Kolmivärinen pentu kyyristyi varjoihin kuuntelemaan.
"Mäyrän haju oli monta päivää vanha. Ehkä se on jo lähtenyt." Nyt puhui toinen kissa. Naaras.
Leiriin tassutteli siinä samassa suuri, ruskea kolli, jonka vihreät silmät hehkuivat päättäväisyyttä, sekä huomattavasti pienempi tummanruskearaidakas naaras. Havukynsi ja Pääskyhäntä – he näyttivät hyvin samanlaisilta ruskeine turkkeineen ja vihreine silmineen.
"Älä viitsi, meidän on kerrottava Kettutähdelle. Oppilas on helppo saalis mäyrälle, karanneesta pennusta nyt puhumattakaan", Havukynsi sanoi terävästi.
"Olet oikeassa, mennään Kettutähden puheille."
Vesipentu tunsi virneen leviävän kasvoilleen, kun hän sai loistavan, suorastaan täydellisen ajatuksen mäyrästä ja karkailevista pennuista. Hän ei alkanut miettimään tai suunnittelemaan sitä sen enempää, vaan suuntasi kevyet, aavemaiset askeleensa kohti pentutarhaa. Piiskupentu oli varmasti jo heräilemässä.
Vesipentu oli ollut oikeassa. Piiskupentu nuoleskeli sojottavaa turkkiaan siistiksi ja kun hän nosti katseensa veljeensä, hänen vaaleat silmänsä kirkastuivat ja häntä alkoi viuhtoa ympäriinsä. Vesipentu siristi ärtyneenä silmiään.
"Vesipentu! Siinähän sinä olet" Piiskupentu hihkaisi, ja Vesipentu sihahti merkiksi olla hiljempaa.
"Hys! Emo nukkuu vielä, senkin hiirenaivo."
"Miksi hiirenaivo? Miksei vaikka... vaikka... ketunaivo?"
Vesipentu ei vastannut, vaan piiskasi ilmaa hännällään. Piiskupentu ei luovuttanut.
"Tai koiranaivo? Eipäs! Mäyränaivo!"
"Hmh, haluaisitko nähdä elävän mäyrän?"
"Nehän ovat vaarallisia?" Piiskupentu kallisti siroa, kaunista päätään.
"Eivät ne oikeasti ole vaarallisia. Emo on vain pelotellut meitä. Oikeasti mäyrät ovat todella ystävällisiä ja kilttejä otuksia."
"Miksi ihmeessä emo on sitten pelotellut meitä?" Piiskupentu kysyi ja näytti todella hölmistyneeltä.
"No, koska..." Vesipentu jäi hetkeksi miettimään katse pentutarhan seinämässä. "Koska ne ovat niin kömpelöitä ja hidasälyisiä. Jos ne alkaisivat tulla leiriin, ne vahingossa tuhoaisivat kaiken."
"Oooh, voimmeko mennä katsomaan mäyriä?" Piiskupentu näytti todella innostuneelta. Vesipennusta hänen siskonsa oli koko metsän tyhmin kissa. Kuka muka ei tiennyt mäyrien oikeasti olevan tappavia?
"Jep, kuulin sotureiden juttelevan tapaamastaan mäyrästä", Vesipentu sanoi kasvoillaan virne, jota Piiskupentu ei tainnut huomata – ja jos huomasikin, naaras ei ymmärtänyt sen enteilevän pelkkää pahaa.
"Mennään heti!"
"Miten tahdot."
Vesipennun tassut upposivat aina välillä matalaan lumihankeen. Piiskupennulla ei sellaista ongelmaa ollut – naaras oli niin hento ja kevyt, että hanki kantoi häntä helposti, kun taas Vesipennun keho oli jo syntymästä asti ollut vanttera ja painava. Se oli merkki siitä, kuinka vahvat lihakset hän saisi oppilaana, ja se taas johtaisi hurjiin taistelusuorituksiin.
Vesipentu haisteli vähän väliä ilmaa. Vaikka hän oli etsimässä mäyrää, hän ei suinkaan halunnut suin päin törmätä siihen. Ongelmana vain oli, ettei Vesipentu tiennyt millainen mäyrän haju oli, eikä siis pystynyt jäljittämään sitä. Ilmassa oli niin monia eri tuoksuja, että hänen päänsä alkoi mennä sekaisin. Ainoastaan muutaman hän onnistui tunnistamaan – ne olivat joko jokiklaanin kissojen ominaistuoksuja tai riistaa, jota hän oli päässyt haistelemaan jo leirissä. Niiden lisäksi oli tusina muuta eri hajua, joista yhden oli pakko olla mäyrä. Mutta mikä niistä? Sitä ei Vesipentu tiennyt. Joku toinen kissa olisi varmaan pelännyt kulkea metsässä tietäen, että jossain siellä oli vaarallinen mäyrä, mutta ilman tietoa sen hajusta. Vesipentu ei asiaa ajatellut – tahto päästä eroon Piiskupennusta oli niin voimakas, että se syrjäytti kaiken muun.
Piiskupentu ei näyttänyt haistavan yhtään mitään. Tai sitten hän haistoi, muttei joko välittänyt asiasta tai sitten ei tiennyt haistavansa. Kullankirjava naaras tallusteli häntä korkealla ilmassa ja vaaleanharmaat silmät ympäristöä uteliaasti tutkien.
"Joko ollaan perillä?" Piiskupentu kysyi ja tuuppasi veljeään kylkeen päästyään tuon vierelle. "Jalkoja alkaa jo särkeä."
"Ihan kohta, lopeta valittaminen", Vesipentu ärähti ja tähyili ympärilleen etsien mustavalkoista kuononpäätä. Onnekseen hän sentään tiesi miltä mäyrä näytti, sillä monet olivat sanoneet hänen isänsä näyttävän hyvinkin paljon suurelta pedolta, jota pennut olivat nyt etsimässä.
"Valitanko minä muka?"
Vesipentu sihahti hampaidensa välistä ilmaa ulos. "Kyllä valitat. Ja se ärsyttää minua, joten ole hiljaa."
"Miksi se ärsyttää?"
Vesipentu pysähtyi äkisti ja kääntyi siskoaan kohti violetit silmät leimuten satoja eri värejä. Hänen häntänsä piiskasi ärtyneenä ilmaa, eivätkä kynnet meinanneet millään pysyä sisällä.
"Pidä ruma kuonosi nyt vain tukossa tai et saa nähdä mäyrää!" Vesipennun teki mieli lisätä, että hän saattaisi muuten kynsiä siskonsa palasiksi, mutta jätti sen tekemättä.
"Okei, älä nyt suutu", Piiskupentu kuiskasi painautuen pieneksi kasaksi. Hetken ajan naaraan silmät loistivat pelokkaina, mutta kun Vesipentu lähti jatkamaan matkaa, niihin syttyi tuttu innokas pilke.
He ehtivät kävellä vain vähän matkaa, kun heidän eteensä kohosi iso, kaksivärinen olento, joka raotti hiukan suutaan huomatessaan kaksi pentua. Mäyrän silmät tuikkivat pahaenteisesti ja se lähti kömpimään lähemmäs.
Vesipentu virnisti hyväntuulisesti ja tuuppasi siskoaan edemmäs. "No niin, siinä on uusi kaverisi. Mene sanomaan hei."
"Tule mukaan, Vesipentu", Piiskupentu sanoi toiveikkaasti, mutta Vesipentu vain pudisti päätään.
"Yksi kerrallaan niin se ei säikähdä. Mene nyt", Vesipentu uskotteli siskolleen, joka väläytti iloisen hymyn ja lähti loikkimaan lähemmäs mäyrää.
Vesipentu peruutti nopeasti muutaman askeleen, kääntyi ja lähti etsimään kivenkoloa, johon hän ryömi piiloon. Hän näki hyvin mäyrän ja Piiskupennun, joka oli juuri pääsemässä mustavalkoisen pedon luokse. Vesipentua nauratti siskonsa tyhmyys. Eikö Piiskupentu todellakaan huomannut, että mäyrä halusi tappaa?
Piiskupentu ei ehtinyt kuin naukaista iloisesti, kun mäyrä kohotti käpälänsä ja heilautti valkeapohjaisen naaraspennun maahan. Hankeen roiskahti pieniä, tummanpunaisia pisaroita, jotka Vesipennun mielestä näyttivät aivan aamun kastepisaroilta – kimmeltäviä ja lumoavia. Piiskupennun alla lumi alkoi värjäytyä vaaleanpunaiseksi.
Piiskupentu nousi huterasti tassuilleen ja vilkuili ympärilleen epätoivoisesti ja pelokkaasti. Hänen tukissaan oli punaista verta, joka vuoti suuresta haavasta hänen kyljestään. "Vesipentu! Apua, Vesipentu, missä sinä –"
Hän ei ehtinyt saada värisevää lausettaan loppuun, kun mäyrä huitaisi uudelleen. Nyt Piiskupentu lensi kauemmas, eikä enää noussut ylös, mutta Vesipentu saattoi silti erottaa hitaasti kohoilevan kyljen. Mäyrä oli tähtäämässä uutta iskua, kun jokin iskeytyi sen kylkeen. Toinen nopea välähdys osui kasvoihin, ja Vesipennulta kesti hetki tajuta, että välähdykset olivatkin kissoja.
Mäyrä horjahti, mutta onnistui pitämään niukin naukin tasapainonsa. Sen kasvoissa roikkuva harmaanmusta karvakasa kynsi ja puri kaikkea, mihin ylsi, ja kylkeen porautunut valkea, tuuheaturkkinen kissa koetti saada mäyrän menettämään tasapainonsa.
Vesipennun silmät avautuivat ammolleen, kun hän tunnisti kissat. Ne olivat Mäyränkynsi ja Kultasäde! He olivat ilmeisesti seuranneet harhailevien pentujensa hajuja ulos leiristä.
"Hiirenpapanat!" Vesipentu sähähti itsekseen. Hänen vanhempansa onnistuisivat varmaankin häätämään mäyrän ja pelastamaan Piiskupennun. "No, ei voi mitään. Suunnitelmassa pitää pysyä. Piiskupennun täytyy kuolla."
Mäyrä osui pahasti Kultasäteeseen, joka putosi maahan toinen puoli kasvoista aivan veressä. Kun hän nousi ylös, Vesipentu näki valtavat viillot hänen kasvojensa oikealla puolella – terävät pedon kynnet olivat lähes repineet naaraan toisen silmän irti. Mäyränkynsi onnistui iskemään itseään paljon suuremman pedon silmiin ja hän loikkasi alas mäyrän alkaessa horjahdella. Hetken päästä mäyrä oli jo juoksemassa verta valuen pakoon. Kuin ihmeen kaupalla Mäyränkynsi ja Kultasäde olivat kahdestaan saaneet mäyrän häädettyä ja lisäksi jääneet eloon, vaikkakin molemmat olivat saaneet vakavia vammoja.
"Piiskupentu! Voi minun Piiskupentuni!" Kultasäde naukui ja lähti epätoivoisesti ontumaan vain hädin tuskin elossa olevaa pentuaan kohti Mäyränkynsi perässä.
Vesipentu oli nopeampi, sillä hänen turkkiaan ei koristanut lukuisat haavat, joita sekä Mäyränkynsi että Kultasäde olivat saaneet ympäri kehoaan. Kollipentu loikki siskonsa eteen häntä heilahdellen sivulta toiselle.
"Vesipentu! Olet elossa!" huojahteleva Kultasäde henkäisi helpottuneena.
"Mitä ihmettä oikein luulitte tekevänne?" Mäyränkynsi kysyi vihaisesti. Hänen toinen korvansa oli repeytynyt kokonaan irti ja hännästä oli lähtenyt pala. "Kumman idea se oli?"
"Minun", Vesipentu vastasi, ja soturit tunnistivat hänen äänestään pelkkää onnistumisen tuntua. Se sai heidät vaihtamaan katseita. "Oli pelkästään minun ideani lähteä tapaamaan mäyrää."
"Te tulitte tarkoituksella tapaamaan mäyrää?" Mäyränkynsi kysyi järkyttyneenä.
Vesipentu oli vastaamassa, kun Piiskupentu naukaisi hiljaa, ja Kultasäde horjahteli pentuaan kohti. Vesipentu astui tämän eteen kynnet ja hampaat esillä ja vaikka hän oli selvästi emoaan pienempi, Kultasäde pysähtyi.
"Vesipentu, väisty", naaras sanoi tiukasti, mutta kollipentu pysytteli paikoillaan.
"Ei. Kaiken täytyy mennä täydellisesti. Ette saa koskea Piiskupentuun."
"Vesipentu! Mitä tämä tarkoittaa?" Mäyränkynsi ärähti, eikä vaikuttanut uskovan korviaan. "Piiskupennun täytyy päästä parantajan luokse! Nyt heti!"
"Niin ei tule käymään", Vesipentu ilmoitti ja kääntyi siskoaan kohti, "koska se ei kuulu suunnitelmaan."
Piiskupentu naukaisi anovasti. Jopa hänen silmänsä pyysivät apua, pyysivät pelastusta. Kivun poistamista. Jotakin, ihan mitä tahansa.
Vesipentu kohotti käpälänsä, ja Kultasäde päästi kiljahduksen tajutessaan, mitä hänen pentunsa aikoi tehdä. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt estää, kun Vesipennun käpälä heilahti ja pienet, mutta terävät kynnet upposivat Piiskupennun kurkkuun, viilsivät ja heittivät lisää verta lumelle. Piiskupentu päästi kurluttavaa ääntä, kun hänen auki revitystä kurkustaan pulpahteli valtavasti verta, joka sulatti lumen pelkäksi verimössöksi. Vaalea silmät avautuivat kokonaan ja hetken päästä elämän valo oli sammunut niistä jättäen jäljelle pelkkää jäätävää kylmyyttä ja ilmeettömyyttä.
Vesipentu alkoi hykerrellä itsekseen.
Piiskupentu oli poissa.
Vihdoin rauhallista.
Mäyränkynsi ja Kultasäde olivat molemmat järkyttyneitä. He peruuttivat molemmat päätään pudistellen ja epäusko oikein loisti heidän silmistään. Kun Vesipentu kääntyi, he näyttivät olevan kauhusta kankeina.
"Mi-miksi?" Mäyränkynsi kähisi alahuuli väpättäen. Kultasäteen järkytys oli niin suuri, ettei hän pystynyt sanomaan sanaakaan suustaan, saati sitten liikahtaa.
Vesipentu nuolaisi verta kynsistään. "Koska Piiskupentu on aina ollut ärsyttävä. Oli siis oikeastaan suurikin palvelus kaikille klaaneille, että tapoin hänet."
"Kuina sinä.. kuinka sinä pystyit...? Hänhän oli siskosi!"
"Ei se tarkoita, ettenkö voisi vihata häntä. Ei ole mitään väliä oliko hän sukua vai ei. Minua ei kiinnosta, kunhan ärsyttävät ja heikot väistyvät tieltäni – joko kuollen tai antautuen."
Kultasäde värähti. Hän taisi tajuta, että Vesipentu voisi yhtä hyvin tappaa hänet ja Mäyränkynnen tuntematta minkäänlaista katumusta teoistaan, jos vain haluaisi.
"Sinä et ole minun pentuni!" Kultasäde vaikutti vihdoin saaneen suunsa auki järkytyksen jälkeen. "Minun pentuni ei ole murhaaja! Tuollainen hirviö!"
Vesipentu vain naureskeli.
"Meidän on kerrottava klaanille", Mäyränkynsi sanoi hiljaa, mutta totisena, ja Vesipentu tunsi sisällään muljahtavan. Hänet varmasti häädettäisiin. Hänestä tulisi luopio. Pentuna.
"Ei!" Kultasäteen sanat säikyttivät sekä Vesipennun että Mäyränkynnen. "Kuolisin häpeästä, jos klaani saisi tietää!"
"Mitä me sitten teemme?" Mäyränkynsi ärähti. "Tuo pentu on murhaaja."
"Me lähdemme. Me karkaamme." Kultasäde vilkaisi yllättynyttä Vesipentua. "Ryhdymme kotikisuiksi."
Mäyränkynsi vaikutti pohdiskelevan kumppaninsa sanoja tarkasti. Hän vilkuili välillä ainoaa elossa olevaa pentuaan ja sitten vierellään seisovaa naarasta.
"Hyvä on, lähdetään pois."
Kultasäteen silmistä loisti puhdas helpotus. Hän kääntyi ja lähti loikkimaan pois niin nopeasti kuin pystyi, mutta siltikin hänen matkansa kävi hitaasti – yksi hänen tassuistaan vaikutti murtuneelta. Mäyränkynsi vilkaisi verisen kumppaninsa perään, mutta ennen kuin lähti, hän heitti vihaisen katseen Vesipentuun.
"Hyvästi, hirviö."
Mäyränkynsi kääntyi Kultasäteen perään. Kollin häntä, josta puolet oli lähtenyt irti, laahasi maata jättäen siihen verisen vanan.
Vesipennun täytti aluksi pohjaton tyhjyys. Pelkkää synkkää, mustaa kadotusta, joka imaisi kaikki tunteet sisälleen ja jätti epätodellisen olon tilalle. Sitten musta aukko hänen sisällään alkoi hiljaa kuroutua umpeen, kun ajatukset selkenivät hänen päässään. Vähitellen tunteen palautuivat hänen sisälleen, osa puutuneina, osa entistä voimakkaampina ja osa kokonaan kadonneina. Viha ja raivo olivat kaikista vahvimmat – ne kietoutuivat pennun sydämen ja mielen ympärille niin lujaa, että se teki kipeää. Kollin korviin kuiskaileva ääni oli kiero ja julma, täynnä puhdasta pahuutta.
'Sinut on hylätty. Olet häpeäksi vanhemmillesi. Sinusta ei tule mitään, olet pieni, olet heikko, olet mitätön', ääni kuiski sihisten, kuulostaen aivan pitkäturkkisen pennun ääneltä, mutta kylmemmältä ja verenhimoisemmalta. Vesipennun kynnet painautuivat maahan ja kuin hyökyaalto suru pyyhkiytyi hänen ylitseen yrittäen tukehduttaa hänet. Kolli veti pienen vedoin henkeä ja tunsi pelon kasvavan sisällään. Hän kuolisi, hän kuolisi siihen paikkaan. Eikä kukaan löytäisi häntä. Hän kuolisi.
Silloin ääni voimistui, mutta sen sijaan, että se olisi toistanut samaa mantraa, se aloitti uuden.
'Sinun ei tarvitse kuolla, jos valitset polkusi oikein. Sinusta tulee silloin voimakas ja pelätty, kaikista mahtavin kissa.'
Vesipentu sulki silmänsä. "Minkä polun valitsen? Mitä minun täytyy tehdä, jotta en kuole? Miten saan itsestäni kaikkien aikojen mahtavimman kissan?"
'Pimeys. Valitse pimeyden tie. Se johtaa sinut voimaan', kylmempi versio Vesipennun äänestä kuiski.
"Kerro minulle kuinka teen sen."
'Tapa tuleva ystäväsi.'
Vesipentu avasi silmänsä ja tunsi surun ja pelon hitaasti vetäytyvän pois. Viha ja raivo eivät olleet hävinneet mihinkään, mutta ne olivat siirtyneet taka-alalle, vaikkakin kolli tunsi ne koko ajan itsessään. Rauhallisesti hän veti syvään henkeä miettien äänen sanoja. Tehtävä oli yksinkertainen. Hänen täytyi vain tappaa tuleva ystävänsä, vaikeampaa oli hankkia se ystävä.
Virne levisi hänen kasvoilleen ja violetteihin silmiin syttyi innostuksen palo.
Tappaminen kuulosti ihanalta. Hän saisi upottaa kyntensä toisen kissan lihaan, kuulla korviavihlovaa kirkumista, kun kipu lävistäisi toisen. Tuntea toisen sykkeen käpälissään, kun hän painaisi kynsiään yhä syvemmälle ja syvemmälle ja syvemmälle, kunnes ne osuisivat luihin saakka, ja kissa hänen allaan anoisi armoa. Ja lopulta Vesipentu vain heilauttaisi käpäläänsä ja katsoisi, kuinka elämän heikko liekki sammuisi toisen silmistä.
Vesipentu ei malttanut odottaa.