Jokaisella oli jokin heikkous. Pakkastassun heikkous oli selkeä: hänen oma siskonsa. Valhelaulun oman emon heikkous olivat taas hänen pentunsa ja Sirppikynnen heikkous oli sama. Monen kissan heikkous oli heidän pentunsa tai kumppaninsa; tunteet olivat oikukkaita ja kukaan ei haluaisi kärsiä sydänsuruista. Kissojen manipulointi heille tärkeillä kissoilla oli yksi keino, joita monet Synkän metsän kissan käyttivät ja neuvoivat Valhelauluakin käyttämään. Se oli tehokas keino, mutta Valhelaulu ei käyttäisi sitä ellei olisi aivan pakko. Ketään ei tarvitsisi satuttaa turhaan.
”Kovat keinot ovat parhaat keinot, Valhelaulu!” Hopeakäärme oli sihissyt ja Valhelaulu pyöräytti silmiään.
”Pelko pitää ehkä kissat aisoissa, mutta ei uskollisina”, Valhelaulu oli todennut arpiselle kollille tyynesti. Hänellä oli toinen lähestysmistapa kissojen mieliin ja se oli tällä hetkellä pääosin Pakkastassun työnä. Kissat tulisi saada ymmärtämään se ideologia, jota tässä haettiin eikä pelottaa heitä seuraamaan sitä. Valhelaulu värväsi itsekin joitain kissoja, mutta suurimmaksi osaksi Valhelaulu ohjeisti Pakkastassua ja neuvoi uusia keinoja, joita käyttää eri kissoihin. ”Joillekin kissoille pelko on kaikkea ajava tunne, mutta kaikilla se ei toimi. Me haluamme kissojen seuraavan tätä ideologiaa ja kaikki eivät ole samanlaisia. Jotkut tarvitsevat järjen ääntä ja perusteluja”, Valhelaulu vilkaisi Pakkastassua. ”Ja jotkut tarvitsevat taas kovempia otteita. Joidenkin mieli vaatii pelon, joidenkin kohteen. Jotkut vaativat aikaa.”
Valhelaulua huvitti. Tässä oli syy, miksi Synkkä metsä ei koskaan kukoistanut. Jotkut kissoista olivat kärsimättömiä ja liian ahneita, ja tekivät siksi virheitä. Synkkä metsä oli ajan myötä kerännyt myös järkeviä kissoja, jotka olivat tajunneet -tosin vain osittain- juuri sen, että kaikille kissoille eivät tehonneet samat keinot kuin toiselle. Hopeaviilto käytti useimmiten kidutusta, mutta se toimi parhaiten nuoriin kissoihin.
”Siinä on taas oiva esimerkki sille, miksi SINÄ olet ohjaamassa ja johtamassa Synkän metsän rivistöä”, Hopeaviillon ääni kuului kauempaa ja naaras asteli punaisen usvaverhon takaa esille. Siinä paha missä mainitaan. ”Pakkastassu osaa käyttää sanojaan, minä taas kynsiäni.”
Siinä Valhelaulu oli eri mieltä, sillä Hopeaviilto osasi käyttää myös päätään normaalia paremmin. Hänellä oli älyä, jota hän ei aina näyttänyt muille ja se toimi naaraan etuna kiperissä tilanteissa. Valhelaulu piti katseensa mustaturkkisessa naaraassa. Hopeaviilto oli häikäilemätön tappaja, mutta hänellä oli älyä enemmän kuin Hopeakäärmeellä ja Tiikeritähdellä yhteensä. Ehkä jopa enemmän, mutta naaras pysytteli silti varjoissa. Miksi?
”Tarvitaan vielä muita keinoja kissojen käännytämiseksi”, Valhelaulu nyökkäsi sitten ja mietti kissoja, joita oli tavannut. Närhitassu. Hän oli viaton, mutta vakuuttava. Närhitassu oli yksi kärsivällisimmistä kissoista, joita Valhelaulu oli koskaan tavannut. Harmaavalkoista kollia voisi käyttää niihin kissoihin, jotka olivat kaikista epäileväisimpiä. Hänet täytyisi löytää, taas kerran. Kolli osasi piiloutua Synkkään metsään, mutta kukaan ei pystyisi pysymään piilossa Valhelaululta.
Pihkahumu ja Häivätuuli, sisarukset, harhautuivat Valhelaulun mieleen, kun hän mietti mahdollisia kissoja, jotka voisivat liittyä Synkän metsän riveihin. Toinen innokas, toinen kylmän rauhallinen. Häivätuuli osasi pelottaa kissoja, Pihkahumu taas innostaa. He olivat vahvoja yhdessä.
Valhelaulu tunsi idean pulppuavan hänen mieleensä. Hän tiesi, mitä tehdä. Hän tiesi, miten saisi kissoja mukaan Synkän metsän suunnitelmaan. Hän tarvitsisi erilaisia kissoja, jotka käyttivät eri keinoja.
”Pakkastassu, jatka samaan malliin”, Valhelaulu naukaisi mustalle oppilaallee ennen kuin lähti astelemaan pois päin. Mustan kollin keinot olivat tehoikkaimpia, koska hän käytti montaa eri keinoa.
”Minne olet oikein menossa?” Hopeaviilto kysyi ja Valhelaulu tunsi naaraan siniset silmät turkillaan. Psh. Typerä naaras.
”Minulla on suunnitelma.”
Se suunnitelma oli kuitenkin kesken. Närhitassu oli jo Synkässä metsässä ja Valhelaulun täytyi vain saada kollista kovempi ote. Se olisi helppoa Hopeaviillon avulla, mutta Valhelaulua puistatti ajatus laittaa Närhitassu kärsimään niin kuin Valhelaulu oli kärsinyt. Ei. Hän yrittäisi ensin itse ja mikäli tilanne olisi toivoton, Hopeaviilto pääsisi asialle.
Häivätuuli ja Pihkahumu olivat taas aivan toinen juttunsa. Heille tämä asia tulisi tuoda esille aivan toisesta näkökulmasta. Valhelaulu oli vieläkin epävarma siitä, mitä kahden kyseisen kissan päässä oikein liikkui. Hän oli muutaman kuun ajan lehtisateen aikana seurannut kaksikkoa ja hän oli laitannut suunnitelmansa toimintaan. Valhelaulu liittyi toisinaan kaksikon seuraan ja kertoi heille upeita tarinoita ja kertomuksia. Jossain vaiheessa tarinoiden kulku siirtyi hiljalleen aiheisiin, jotka vastasivat Synkän metsän ideologiaa. Valhelaulu lupasi Pihkahumulle uutta opittavaa ja Häivätuulelle tarkoitusta ja molemmille tekemistä. Ei mennyt kauaa, kun kaksikko jo vaelsi Synkän metsän mailla. Valhelaulu tosin piti huolen, että kaksikko ei ajautuisi muiden kissojen sekaan, vielä. He tarvitsisivat vielä muutakin, jotta he pysyisivät Synkässä metsässä.
”Luuletko, että voisimme selvittää isämme identiteetin?” Häivätuuli oli yllättäen kysynyt eräänä yönä. Valhelaulun kysymys oli yllättänyt aivan totaalisesti, vaikka kolli ei tietenkään näyttänyt yllättyneeltä. Hän pysyi kylmän rauhallisena, kuten useimmiten tämän tapaisissa tilanteissa teki. Naaraan ilme pysyi koko ajan kylmän rauhallisena eikä hänen silmistään pystynyt lukemaan hänen ajatuksiaan. Häivätuuli oli oikea mysteeri ja se oli hänelle suuri etu.
”Mikä vain on mahdollista täällä.”
Lehtikadon pimeä aika oli tulossa, mutta Synkän metsän valoisa aika oli vasta aluillaan. Synkkä metsä oli saanut monia potentiaalisia kissoja mukaansa lehtisateen aikana ja kissoja koulutettiin kovaa tahtia. Heidän tulisi olla valmiita ja taitavia, kun aika koittaisi.
Valhelaulu suki turkkiaan, jossa oli viime yön jäljiltä muutama veritahra. Oli syttynyt riita, josta oli tullut yllättävän paha ja Valhelaulu oli joutunut pysäyttämään sen. Ihme tuittupäitä koko poppoo. Kollin turkki oli muutenkin vähän sekaisin, joten sen siistiminen ei ollut lainkaan pahitteeksi. Ja oli myös mukava vain makoilla, kun ei ollut mitään tekemistä määrätty aamuksi. Sai kerätä ajatuksiaan, kun ei tarvinnut huolehtia mistään klaanin velvoitteista.
”Valhelaulu”, Tihkutassun ääni kuului pesän suulta ja Valhelaulu kohotti katseensa harmaaturkkiseen veljeensä. Sen siitä saa, kun ajattelee olevansa vapaalla edes silmänräpäyksen ajan. ”Emo etsii sinua.”
Valhelaulu kurtisti kulmiaan. Ikijää etsi häntä? Miksi ihmeessä? Oliko jotain tapahtunut? Oliko Ikijää kunnossa? Valhelauhu lipaisi vielä muutaman kerran valkomustaa turkkiaan ennen kuin poistui soturien pesästä. Hän joutui kumartumaan, että hänen päänsä ei osuisi pesän kattoon. Tätä pesää ei oltu suunniteltu niin isoille kissoille kuin Valhelaulu.
Valkomusta kolli etsi katseellaan emonsa mustavalkoista turkkia ja huomasi sen miltei heti muiden kissojen turkkien seasta. Se oli kollille niin tuttu, että hän tunnistaisi emonsa erikoisen turkin missä vain.
”Ikijää?” Valhelaulu naukaisi emonsa nimen, kun oli tullut tarpeeksi lähelle. Naaraan vihreä katse kirkastui ja hänen huulilleen levisi tuttu hymy.
”Huomenta, Valhelaulu!” Ikijää tervehti poikaansa ja nousi seisomaan neljälle käpälälleen. ”Onko sinulla mitään menoa nyt aamulla?” ”Ei..?” Valhelaulu kallisti kysyvästi päätään pienemmälle kissalle. Ikijää oli tosiaan jäänyt yllättävän pienikokoiseksi Valhelauluun verrattaessa ja jopa Valhelaulun isä oli Valhelaulua pienempi.
”Hieno”, Ikijää kehräsi. ”Tule saalistamaan kanssani.”
Valhelaulu tunsi lämpöä rinnassaan emonsa ehdotukselle. Tietysti hän menisi saalistamaan rakkaan emonsa kansssa pitkästä aikaa. Ja saalistaminen teki ihan hyvää aina. Eipä kollilla ollut muutakaan tekemistä.
Valhelaulu kulki emonsa rinnalla, kun he kulkivat kuiden kuluessa muotoutuneiden polkujen läpi. Ilma oli kylmä pakkasen takia, mutta Valhelaulua ei kylmyys haitannut, sillä hänen turkkinsa oli tarpeeksi paksu lämmittämään häntä. Jokainen ei ollut niin onnekas, mutta Valhelaulu karisti ajatuksen mielestään. Hän oli nyt saalistamassa emonsa kanssa, muut asiat voisi ihan hyvin unohtaa kokonaan nyt täksi lyhyeksi hetkeksi. Mikään ei muuttuisi, vaikka hän ajattelisi muuta tämän pienen hetken.
Ikijää oli aina ollut hyvä saalistaja. Tosin, syykin oli päivänselvä; hänen oli pakko olla. Hän oli elänyt kaksijalkalassa ilman klaanin turvaa ja joutunut saalistamaan kokonaan itselleen aivan uudessa ympäristössä selviytyääkseen elossa kylmät yöt ja vaaralliset päivät. Onneksi Hohtokäpälä oli auttanut. Valkomusta kolli oli oiva lisä Myrskyklaanin rivistöihin ja oiva isä myös pennuilleen. Valhelaulusta klaanien ulkopuoleta klaaneihin voisi ottaa kissoja, sillä heillä ei ole suhteita muihin klaaneihin, joka voisi horjuttaa heidän uskollisuuttaan, vaikka eihän se ollut suositeltavaa, mutta ei se ollut virhekään. Valhelaulu kurtisti kulmiaan ajatuksissaan samalla, kun vaani erään puun alla olevaa oravaa. Miksi Hopeakäärme oli pakottanut Kuutähden saamaan pentuja, jos Hopeakäärme eli tämän ideologian mukaan, jossa puoliveriset olivat epäuskollisia ja kuraa?
Valhelaulun kynnet upposivat oravan nahkaan ja hetkessä se roikkui velttona Valhelaulun leukojen välissä. Hopeakäärmeen teko ei käynyt Valhelaululle järkeen, sillä luopio ei missään tapauksessa olisi voinut tietää Valhelaulun syntyvän hänen pennulleen. Ei mitenkään.
Valhelaulu pysähtyi niille sijoilleen ja haistoi ilmaa. Kitkerä haju tuli jostain hieman kauempaa, mutta silti Myrskyklaanin reviiriltä. Kettu? Voi hiirenpapanat sentään. Valhelaulu laski oravan Ikijään nappaamaan kyyhkysen viereen ja kaapi lisää pudonneita lehtiä niiden päälle. Mihin Ikijää oli oikein mennyt? Valhelaulu antoi näköaistinsa viedä itseään läpi reviirin ja pian hän huomasi emonsa hiipimässä yhden hiiren perässä. Naaras saisi sen varmasti, ei epäilystäkään.
Valhelaulu maistoi ilmaa ja jäljitti emonsa reitin vaivatta. Ikijää oli mennyt ketun suuntaan ja Valhelaululla ei menis- HETKINEN. Valhelaulu tutki Ikijään lähistöä ja irvisti kauhuissaan, kun tajusi ketun olevan emonsa lähettyvillä. Himpura!
Valhelaulu ei odottanut enää hetkeäkään ja pinkaisi juoksuun. Häneltä ei menisi kauaa emonsa luokse, sillä hänen treenatut lihaksensa olivat vahvat ja veivät hänet nopeasti minne hän ikinä halusikaan. Tämän takia ei saisi vaeltaa liian kauas toisista! Uhkana voisi olla kettu tai Yönkajon lauma tai joku muu uhka, josta kissa ei selviäisi aivan yksinään! Valhelaulu kirosi itseään, kun oli antanut Hopeakäärmeen viedä ajatuksensa aivan liian syvälle tärkeämmästä asiasta eli hänen emostaan. Ja tuota ei sitten ajateltu.
Oli liian myöhäistä. Valhelaulu näki ketun lähestyvän emoaan. Ikijää pörhisti turkkinsa ja sähisi ketulle. Naaras oli pienikokoinen eikä vaikuttanut ketulle miltään uhalta, mutta Ikijää ei ollut mikään avuton kissa. Hän oli tulinen taistelija, oikea soturi. Mutta kukaan ei pärjäisi yksin ketulle, vaikka Valhelaulu oli varma, että itse pärjäisikin, mutta hän olikin poikkeus ja syystä!
Valhelaulu kiristi tahtiaan ja antoi tassujensa rummuttaa vasten maata kuin viimeistä päivää. Ikijää sivalsi kettua kohti kynsillään ajaakseen sen kauemmas, mutta kettu ei näyttänyt olevan välittävinäänkään pienen kissan yrityksistä. Kannattaisi kyllä!
Kettu haukkasi Ikijäätä kohti ja Ikijää väisti hilkulla. Kettu ei odottanut sen kauempaa vaan yritti jo uudestaan, tällä kertaa käpälillään. Sillä oli oma taktiikkansa. Ikijää väisti taas. Naaras ei voisi väistää ikuisuuksia.
Valhelaulu syöksyi väliin, kun kettu oli iskemässä uutta iskuaan käpälällään kohti mustavalkoista kissaa. Valhelaulun epäonneksi hän ei ehtinyt väistää vaan sai iskun päin näköään, juuri vasemman silmänsä päälle. Valhelaulu ärähti kivun virratessa häneen, mutta pysyi pystyssä. Hän ei lamaantunut mistään kivusta vaan pysyi vahvana. Hän oli tottunut kipuun.
Valhelaulu katsoi edessään seisovaa kettua suoraan silmiin ja sähisi voimakkaasti. Valhelaulu oli Ikijäätä kaksi kertaa isompi ja tämä kettu oli melkein Valhelaulun kanssa samankokoinen. Ketun ruskeissa silmissä välähti säikähdys, kun se katsoi Valhelaulua. Se oli mahdollisesti tehnyt edessään olevasta kissasta puolisokean, mutta kissa ei ollut välittävinään moisesta seikasta. Valhelaulu pörhisti turkkiaan ja sähisi uudestaan. Kettu näytti epäröivän. Se kuitenkin rohkaistui ja yritti hyökätä, mutta Valhelaulu oli saanut tarpeekseen ja sivalsi terävillä kynsillään sitä ikävästi kuonoon. Kettu päästi pelokkaan vinkaisun, vilkaisi Valhelaulua vielä kerran ja sitten lähti pakoon. Valhelaulu sähisi sen perään vielä kerran.
”Valhelaulu!” Ikijään huolestunut ääni herätti kollin hänen mieltään ohjaavasta vihasta. ”Tähtiklaani sentään!”
Ikijää tuli lähemmäs ja katsoi Valhelaulun ikävää haavaa, joka halkoi yli kollin silmän. Veri valui hänen kavojaan pitkin maahan ja suuhun. Veren maku ei hätkähdyttänyt Valhelaulua lainkaan, hän oli haistanut veren hajun jo niin usein, että sen maku oli hänelle tuttu.
”Äkkiä leiriin, Sudenlaulun pitää katsoa tuo haava!” Ikijään ääni oli häkeltynyt ja osin pelokas. Naaras oli tosiaan huolehtivainen emo ja Valhelaulu tulisi olemaan aina kiitollinen hänelle siitä. Kukaan ei satuttaisi Valhelaululle tärkeitä kissoja, ei ikinä eikä mistään syystä. Valhelaulu rauhoitti mielensä ja tasoitti pörhistynytttä turkkiaan samalla, kun he kulkivat takaisin Myrskyklaanin leiriin.
”Meidän pitää saada partio tarkistamaan onko kettu vielä reviirillä”, Valhelaulu tokaisi ja kuuli emonsa hermostuneen henkäyksen.
”MINÄ hoidan sen ja SINÄ saat luvan mennä suoraan Sudenlaulun luokse”, Ikijää oli naukaissut jämäkästi. Veri valui Valhelaulun rinnuksille ja maahan koko matkan ajan, mutta vuoto hellitti pikkuhiljaa. Kettu oli tosiaan antanut kollille syvän haavan.
”Sudenlaulu!” Ikijää huusi parantajaa heti, kun naaras pääsi piikkihernetunnelista leiriin. Valhelaulu seurasi aivan perässä. Kollin yllätykseksi toisen silmän kiinniolo ei vaikuttanut hänen näkökykyynsä lainkaan, mutta taustalla saattoi olla hänelle suodut voimansa. Muutamien kissojen katseet kääntyivät Valhelaulun puoleen, kun tämä kulki parantajan pesälle.
”Mitä tapahtui?” kuului monen kissan suusta
”Kettu hyökkäsi…” Ikijään selitys jäi Valhelaululta kesken, kun Sudenlaulu alkoi puhumaan peittäen Ikijään sanat alleen:
”Tule sisälle, Valhelaulu.”
Valhelaulu seurasi parantajaa sisälle pesään ja istui alas odottamaan. Hän päätyi lopulta makuulle, sillä tajusi, että oli Sudenlaulua isompi eikä kolli ylettyisi Valhelaulun silmään, jos olisi pystyssä.
”Tule huuhtelemaan silmäsi tänne”, Sudenlaulu kutsui ja Valhelaulu asteli pesän perälle. Siellä oli pieni pulppuava puro, jonka olemassaolon Valhelaulu oli unohtanut kokonaan. Eipä hän tässä pesässä kovin usein käynytkään, joten ei mikään ihme. Nuori soturi laski päänsä veteen ja antoi veden huuhtoa haavan mahdollisimman puhtaaksi pienentäen tulehtumisen riskiä. Se kirveli yllättävän paljon, mutta Valhelaulu oli kokenut paljon pahempaaki kipua elämänsä aikan, joten tämä oli vain pientä. Valhelaulu palasi sen jälkeen yhdelle makuusijoista ja meni makuulle ennen kuin Sudenlaulu ehtisi ohjeistaa sen enempää. Hän oli kylmän rauhallinen, mutta Sudenlaulu ei ihmetellyt asiaa toisin kuin moni muu saattaisi ihmetellä. Olihan tässä mahdollisuus, että Valhelaulu menettäisi silmänsä ja olisi puolisokea. Mutta se olisi pieni hinta hänen emonsa hengestä. Kuka vain Valhelaulun läheinen oli hänen henkensä arvoinen Valhelaulun mielestä. Tätä hän ei kuitenkaan voisi sanoa kellekään Synkän metsän kissoista. Ei koskaan. Se oli hänen salaisuutensa ja kolli osasi pitää salaisuudet visusti piilossa.
Sudenlaulu asetteli joitain yrttejä Valhelaulun haavalle, joiden Valhelaulu oletti vähentävän tulehduksen riskiä. Sen jälkeen parantaja alkoi kääriä hämähäkinseittiä haavan päälle. Hän pujotti sitä hänen päänsä ympäri ja leuan alta.
Sudenlaulu teki kaiken hiljaisuudessa ja Valhelaulu myönsi, että se oli ehkä hieman kiusallista. Sudenlaulun silmistä kuitenkin näkyi selkeästi se, että hänellä oli mielen päällä jotain aivan muuta. Hänen katseensa pysyi tiukasti Valhelaulun haavassa, mutta hänen mielensä ei ollut tehtävässä ollenkaan. Parantajan mieli harhaili kaukana muissa asioissa ja Valhelaulu mietti, mikä voisi vaikuttaa parantajaan noin paljon.
”Tästä jää arpi”, Sudenlaulu sanoi sitten, kun viimeisteli hämähäkinseittimöykkyä Valhelaulun kasvoilla. ”En ole varma, onko silmäsi ehjä, mutta mahdollisuus on suuri, että silmäsi on kunnossa. Sen näemme tosin vasta myöhemmin.” ”Kiitos”, Valhelaulu naukaisi nyökäten ja nousi istumaan.
”Ei mitään rasitetta koko viikkoon”, Sudenlaulu sanoi sitten ja siristi suuria sinisiä silmiään. Valhelaulu oli osannut odottaa tätä; eli melkein viikko tyhjänpanttinsa istumista. ”Jos silmäsi hyvällä tuurilla ei puhjennut, emme halua sen tulehtuvan.”
”Totta”, Valhelaulu nyökkäsi taas Sudenlaulun logiikalle. ”Olen samaa mieltä. Kiitos, Sudenlaulu.”
”Tule heti, jos se alkaa särkeä tai vuotaa”, Sudenlaulu naukaisi jämäkästi. ”Ja tule huomenna heti aamusta. Seitit pitää vaihtaa.”
Valhelaulu nyökkäsi ja poistui pesästä sen enempää empimättä. Hän tutki leiriä katseellaan. Ikijää oli poistunut leiristä mukanaan ainakin viisi muuta soturi; he olivat varmasti lähteneet jäljittämään sitä kapista kettua.
Valhelaulua turhautti. Hän ei voinut harjoitella tai kouluttaa taisteluliikkeitä. Hänen tulisi istua vain tyhjänpanttina.
Hetkinen. Eihän tarvitse. Valhelaulu virnisti. Hänellä olisi nyt paljon aikaa harjoitella aistiensa käyttämistä ja tutkia, mitä muissa klaaneissa tapahtuu. Ja pystyisi tutkimaan, mitä Tähtiklaani suunnitteli, sillä kuolleet kissat eivät todellakaan istuisi paikoillaan antaen asioiden kulkea omaa tahtiaan. Kollilla olisi oiva mahdollisuus selvittää lisää siitä, mitä hän oli jo aiemmin saanut kuulla eräältä Synkän metsän koulutettavalta kissalta. Tästä tulisi antoisa viikko…