"Hyökkää! Hyökkää ovelasti!" Tuhkatuli sylkäisi ja otti vaanimisasennon. Hopeatassu arvioi Tuhkatulen katsetta ja valmiutta puolustautumaan. Hän mietti hetken, kunnes lähti ja Tuhkatuli väisti loikalla suuntaan jonne Hopeatassu kyyristyi kääntyen mahalleen. Hän alkoi kiertämään mestariaan. Hän mietti hetken ja sitten pysähtyi. Tuhkatuli pysähtyi samalla. Hopeatassu virnisti. Hän näytti tekevänsä loikan mestarinsa päälle, mutta tekikin pikku hypyn. Tuhsillään mestarinsa kyljistä ja käänsi tämän maassa ympäri pitäen mestarinsa paikoillaan toinen käpälä kurkulla ja toinen mahan päällä. "Käytit minun taktiikkaani. Kokeileppas jotain muuta!" silloin kun Tuhkatuli sanoi noin, Hopeatassu teki aina eri liikkeen, jonka Tuhkatuli oli opettanut hänelle. Hänellä oli monia taisteluliikkeitä, joita oli oppinut unissaan Synkässä metsässä. "Tämän jälkeen sinä voisit hyökätä minun kimppuuni!" Hopeatassu ehdotti ja lähti juosten kiertämään mestariaan. Hän antoi mestarinsa hetken miettiä minne iskisi. Silmänräpystä myöhemmin hän iski hampaansa mestarinsa pitkään häntään ja löi omalla hännällään Tuhkatulta selkään. Hän kuuli Tuhkatulen ähkäisevän ja silloin Hopeatassu päästi juuri kimppuunsa hyökkäävästä mestarista irti ja syöksyi hänen käpäliään kohti kaataen mestarinsa. Hän olisi voinut tehdä monta muutakin asiaa vielä, mutta päätti tyytyä pitämään mestarinsa maassa toinen käpälä silmän yläpuolella ja toinen kurkun päällä. Hän näki mestarinsa silmissä yllättyneisyyden. Sai luvan olla se kerta, jolloin hänen mestarinsa kehuisi häntä. Hän päästi irti ja katseli odottavasti mestariaan joka nousi yllättyneenä ylös. Hän kohtasi mestarinsa katseen ja kuunteli mestarinsa naukumista: "Sehän meni..." "Ihan mukiinmenevästi mutta olisin voinut tehdä sen paremmin?" Hopeatassu pyöräytti silmiään ja hymyili ystävällisesti. "Ei... se meni todella hyvin. Keksitkö tuon itse? Tuon liikkeen?" Tuhkatuli kysyi ja nuolaisi rintaansa. Hopeatassu hymyili iloisesti. "Kyllä, keksin sen itse", Hopeatassu naukaisi lyhyesti. Se olisi ainoa selitys, jonka hän voisi antaa joutumatta ongelmiin. Synkkä metsä oli pahojen kissojen paikka ja Hopeatassu joutuisi varmaan hautaan, jos paljastaisi sydämensä olevan yhtä musta kuin hänen turkkinsa. Tuhkatuli teki kehuvan eleen päällään nyökäten. "Huomenna uudestaan. Voit ottaa tuoresaalista ja pidä loppupäivä vapaana. Ja minä haen sinut aamulla taisteluharjoituksiin", Tuhkatuli naukaisi tomerasti. SINÄ haet? Se on aika outoa sinulta! Hopeatassu katsoi aluksi hieman epäuskoisena tummanharmaata mestariaan, mutta lopulta harteitaan kohauttaen hän seurasi mestariaan takaisin leiriin. Hän hakisi Tuhkatulen kuitenkin aamulla itse, mutta ei se mitään. Hopeatassu kuljetti itsensä suoraan tuoresaaliskasalle ja nappasi kasasta oravan. Hän repäisi lihanpalan hetkessä irti. Hän söi hitaasti katsellen ympärilleen. Hänen katseensa pysähtyi hänen isäänsä Liekinsyöjään, joka oli kuvitellut, että hänen pentunsa olisivat ihailleet isäänsä ja hyljänneet emonsa. Toinen osa oli tulevaisuudessa totta, mutta Hopeatassu ei voisi koskaan kuvitellakaan palvovansa isäänsä. Leikinsyöjän kadotessa ulos leiristä Hopeatassu käänsi jäänsiniset silmänsä kynsiinsä. Teräviin, tappaviin kynsiinsä, jotka olivat todella pitkät, paljon pidemmät verrattuna muihin, jos Surmatassua ei laskettu. Ne kiiltelivät kuin Hopeahäntä taivaalla öisin. Hän virnisti ja söi ateriansa loppuun. Lumikide oli pentutarhassa uuden pentueen kanssa. Ennepentu oli tosin kuollut miltei heti syntymän jälkeen, mutta heidän veljensä Pilvipentu oli selvinnyt elossa. Hänellä oli valkomusta turkki, joka oli yllättävän pukeva. Hän oli perinyt heidän isänsä oranssit silmät. Hopeatassu ei ollut oikein varma, mitä ajatteli veljestään. He jakoivat samat vanhemmat ja saman veren, mutta Pilvipentu ei vaikuttanut olevan lainkaan samanlainen vanhempien siskojensa kanssa.
Myöhemmin Hopeatassu oli lähtenyt sisarensa kanssa metsästämään. He olivat tosin saaneet luvan mestareiltaan, kun olivat kysyneet. Heidän oli käsketty pysyä lähellä leiriä, mutta eivät he totelleet. He olivat harhautuneet Myrskyklaanin rajalle ja se oli ollut hyvä idea, sillä he olivat napanneet tunekilijan reviiriltään.
Hopeatassu katsoi syvälle Myrskyklaanin kissan sinisiin silmiin. Tuo hiirenaivoinen kissa oli tunkeutunut heidän reviirilleen ja kuvitellut huijaavansa häntä ja hänen siskoaan, Surmatassua. "Taistelet ja juokset hyvin tuon ikäiseksi ja varsinkin myrskyklaanilaiseksi. Mitä oikein teet reviirillämme, hiirenaivo?" Hopeatassu sähähti siniset silmät siristettyinä. Hän heilautti ohutta, mutta vahvaa häntäänsä hermostuneesti. Hän vilkaisi Surmatassua, joka seisoi hänen vierellään hampaat esillä. Kirjava naaras ei käämtänyt katsettaan Hopeatassun suntaan vaan piti tarkasti silmällä tunkeutujaa. "Meilläpäin taitaa olla parempi koulutus kuin teillä, jos sitä mietit", musta kolli naukaisi ja naurahti. "Et vastannut kysymykseemme! Mitä teet reviirillämme?" Surmatassu otti askeleen eteenpäin ja murahti uhkaavasti. Hopeatassu näki tuntemattoman kissan ilmeestä, että Surmatassun ja hänen tapansa puhua monikossa oli kuin he olisivat yksi kissa. Se ei ollut ainoa asia, joka sai Hopeatassun silmät välähtämään. Tuosta kollista uhkui jotakin, joka muistutti häntä ja hänen siskoaan.
”Häivy ellet halua kuolla”, Hopeatassu sanoi istten kylmällä äänellä, joka sai Myrskyklaanin kissan värähtämään taaksepäin. Kolli taisi tajuta, että Hopeatassu oli tosissaan. Myrskyklaanilainen silmäili kahta Tuuliklaanin naarasta, mutta perääntyi, kun Hopeatassu paljasti hampaansa.
”Myrskyklaanin kissat ovat oikeita ääliöitä”, Hopeatassu oli murahtanut, kun kissa oli paennut takaisin omalle reviirilleen.
”Miksi emme tehneet hänestä selvää?” Surmatassu kysyi kynsiään koukistellen.
”Oletko yhtä hiirenaivoinen kuin tuo kissa? Olisimme jääneet varmasti kiinni!” Hopeatassu sihahti hermostuen. Miksi kaikki olivat hiirenaivoisia? ”Tule, palataan leiriin. Napataan vaikka pari hiirtää mukaan.” Hopeatassu ihaili kylmää maisemaa ympärillään. Hän saattoi ajatella oman mielensä sulautuvan kylmyyteen ja pimeyteen, joka vaani jokaisen puun ja juuren takana. Aina jos on valoa ja hyvyyttä on myös pahuutta ja pimeyttä. Hopeatassu katseli ihaillen ympäristöään. Lumi nummien päältä suli hetki hetkeltä lämpimän auringon paistaessa ja tuoden hiirenkorvan ajan yhä lähemmäs. Tuhkatuli oli liittynyt syömään oppilaansa kanssa, sillä he olivat keskustelleet, mitä Hopeatassulle opetettaisiin huomenna. "Tuhkatuli muuten, voinko mennä vaikkapa vaihtamaan sammalet klaaninvanhimpien pesästä ja samalla kuunnella muutaman oikean tarinan?" Hopeatassu kysyi lempeästi hymyillen ja häntä iloisesti heilahtaen. Harmaa naaras nyökkäsi liekinväriset silmät sulkien ja kääntyi lähteäkseen. Hopeatassu hyvästeli sisarensa ja lähti hakemaan uutta sammalta mahdollisimman läheltä leiriä. Hän tahtoi kuulla tarinan, totta olevan tarinan, vaikkapa jostain pimeästä kissasta? Hopeatassu kaapi sammalta lumettomasta kohtaa ja kantoi ne mahdollisimman nopeasti klaaninvanhimpien pesään. Hän tervehti klaanin vanhimpia jäseniä leveällä ja ystävällisellä hymyllä. Valkohäntä, valkoinen naaras vihreillä silmillä vastasi hymyllä ja hännänheilautuksella nuoremmalle kissalle. Hopeatassu vaihtoi sammalet ripeästi ja työn valmistuttua hän istuutui Valkohännän eteen. Valkohäntä hymyili huvittuneena ja naukaisi häntäänsä heilauttaen toistamiseen: "Hyvä on, Hopeatassu. Mistä tahdot kuulla tarinan? Vai kerronko vain jostakin, joka päähäni pulpahtaa?" Hopeatassu räpäytti silmiään muutaman kerran, kunnes vastasi kiertäen häntänsä käpäliensä ympärille: "Jospa sinä vain kerrot.” Valkohäntä nyökkäsi ja aloitti. "Tämä tarina kertoo Iloisen Lehtikadon luojasta. Hän oli kaunis, valkoturkkinen kissa. Hänen toinen silmänsä oli sokea ja täysin valkoinen, mutta hänen vasen silmänsä oli punertavan ruskea, melkein punainen. Hän rakasti lehtikadon aikaa, mutta kaikki muut vihasivat sitä aikaa, sillä silloin kuoli hyvin paljon kissoja ja muitakin eläimiä. Tämä tapahtui hyvin, hyvin kauan sitten, silloin kun Leijonaklaani ja muut klaanit alkoivat muodostua. Ja tämän valkoisen kissan nimi oli Lumikuiske. Hän sai kaikki näkemään jotain hyvää Lehtikadon ajassa. Hän kertoi aina ensilumen sataessa, että nyt kasvit saavat levätä ja kukoistaa Hiirenkorvan aikana kauniimpana kuin aikaisemmin ja sillä välin me saisimme nauttia lumesta ja kylmyydestä. Kaikki muistivat hänet hänen hukuttuaankin. Lumikuiskeen kuoltua häntä alettiin kutsua Iloisen Lehtikadon luojana, sillä hänen kuolemansa jälkeen lähes kaikki pitivät Lehtikadosta. Ja aina sen jälkeen joku onnekas näki hänet jäädyttämässä järviä ja jokia..." Valkohäntä haukotteli. Unikeot, Hopeatassu ajatteli mielessään. Eipä ihmekään, että hän kertoi tarinan niin nopeasti ja hieman sekaisesti... "Jätän sinut nukkumaan, kiitos tarinasta!" Hopeatassu naukaisi ja kumarsi pienesti klaaninvanhimmalle. "Sinusta tulee vielä hyvä soturi, Hopeatassu!" Valkohäntä hymähti unisena ja laski raskaalta näyttävän päänsä tassujensa päälle. Hopeatassu virnisti huvittuneena itselleen. Niinhän sitä voi ajatella! Hänestä tulisi taitava soturi, mutta ei todellakaan mikään hyvä. Hopeatassu poistui hiiren hiljaa klaaninvanhimpien pesästä. Ilta oli pimenemässä taivaanrannassa. "Voisin huomenna kokeilla, mitä osaan tehdä Surmatassun kanssa”, hänen jäänsininen katseensa pyyhki Tuuliklaanin leiriä. Hän saattoi jo nähdä ne katseet, jotka paistoivat Tuuliklaanin kissojen kasvoilta hänen ja Surmatassun iskiessä kyntensä klaanitovereihinsa, mutta heidän täytyi vielä odottaa. Heidän täytyisi vielä odottaa sen verran, että he saisivat tarpeeksi voimia, kokemusta ja taitoa taistella vaikkapa viittä kissaa kerralla vastaan. Musta, kiiltäväturkkinen oppilas pujahti nopeasti leiri toisesta päästä toiseen päähän ja sukelsi oppilaiden pesään. Hän etsi tiensä siskonsa viereen ja vielä hetki ennen silmiensä sulkemista hän ajatteli, että voisi antaa neuvon kaikille kissoille, jopa itselleen. Jos olet tarpeeksi rohkea, katso pimeyttä ja pelkoa silmiin, silloin ei parane räpäyttää. Kirjava naaras hänen vierellään käänsi kylkeä ja päästi tuhahduksen unissaan. Hopeatassun olisi tehnyt mieli herättää Surmatassu ja kysyä, mistä hän näki unta, mutta juuri silmänräpäys ajoissa hän pysäytti käpälänsä ja piti suunsa kiinni. Hänen viiksikarvansa värähtivät. Hopeatassu laski päänsä tassujensa viereen. Hän ehtisi aamullakin. Hän paloi halusta päästä Synkkään metsään oppimaan uusia liikkeitä ja taitoja. Hän kävisi jokaisen Synkän metsän kissan läpi ja oppisi jokaisen liikkeen, joka oli keksitty ja voittaisi kenet tahansa vaikka silmät ummessa.