Se hiiri oli kuollut jo siinä vaiheessa, kun Valhetassu oli nähnyt sen. Ja Valhetassu oli nähnyt sen jo kaukaa. Valkoviiksi oli käskenyt Valhetassun metsästämään samalla, kun mestari katsoisi, mitä hänen oppilaansa osasi. Pieni väliarviointi tähän väliin, mikäpä siinä. Ei se Valhetassua haitannut. Taisteluharjoituksia oli tuputettu joka suunnasta niin paljon, että valkomusta oppilas oli alkanut väsyä -vain hieman siis. Hän oli ollut… energisempi, paljonkin, sen jälkeen, kun hän lopetti Synkässä metsässä käymisen. Ja se tuntui niin vapauttavalta. Ei Hopeaa hengittämässä niskaan jokaisella kerralla, kun hän teki pienenkin virheen. Ei pelkoa sen kissan kynsistä…
Hiiri päästi yllättyneen vinkaisun, kun Valhetassu upotti kyntensä sen nahkaan. Nopea puraisu eikä se enää liikkunut.
Hiirenkorvan aika toi mukavasti saalista, tämä hiiri oli Valhetassun kolmas saalis tältä päivältä. Aiemmin Valhetassu oli napannut yhden päästäisen ja sen jälkeen yhden kyyhkysen. Se oli ollut hankala napata, sillä Valhetassu oli joutunut kiipeämään puuhun. Kaikeksi onneksi kolli oli saanut linnun kiinni ja siitä saisi joku vatsansa täyteen.
”Se riittää tältä päivältä, Valhetassu”, Valkoviiksi naukui ja asteli oppilaansa luokse. ”Olet hyvä metsästäjä, se pitää myöntää.” ”Kiitos”, Valhetassu nyökkäsi ja katsahti mestariaan, joka hymyili tyytyväisenä.
”Olet nopea oppija”, mestari sanoi ja röyhisti rintaansa. ”Ja taitava. Olet oppinut niin nopeasti.”
”No joo”, Valhetassu kohautti lapojaan. Hän oli saanut koulutusta monelta kissalta ja yötä päivää muutaman kuun, joten ei ollut ihmekään että Valhetassu oli muita edellä. Kukaan ei tosin saisi tietää Valhetassun salaisuudesta, se olisi riskialtista.
”Älä ole liian vaatimaton”, Valkoviiksi virnisti. ”Pidän kuitenkin siitä, että olet nöyrä, mutta muista huomata omat vahvuutesi.”
Valhetassu ei vastannut mitään, nosti vain nappaamansa hiiren leukojensa väliin ja asteli muutaman askeleen eteenpäin, kuin kysyäkseen olisiko aika palata leiriin.
”Haetaan muut saaliisi ja sitten voimme palata leiriin”, Valkoviikdi nyökkäsi oppilaalleen ja loikki tämän rinnalle. ”Minulla on tunne, että meitä kaivataan leiriin. Taidamme saada pari uutta soturia tänään.”
Heinätähti seisoi ylväästi Suurtasanteella ja katsoi ympärilleen kerääntyviä sotureitaan siniset silmät kiiluen. Valhetassu istui Huurretassun vieressä, joka istui taas tuttuun tapaan veljensä Pakkastassun kyljessä. Mustassa kollissa oli jotakin, jotakin outoa ja puoleensavetävää, samalla tavalla kuin Häivätassussa. Valhetassu ei tiennyt miksi tai mikä se tunne oli, mutta hän oli tähänkin asti jättänyt sen huomiotta. Valhetassun toisella puolella istui hänen ystävänsä Tammitassu. He olivat tavanneet yhdessä koulutuksessa ja heistä oli tullut ystävät sen jälkeen, ja Valhetassu myönsi sen, että tuntui hyvältä saada normaali elämä ja keskittyä muuhun kuin jatkuvaan koulutukseen yötä päivää.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uusia sotureita!” Heinätähti ulvaisi sitten ja Valhetassun niskakarvat pörhistyivät. Ei kai häntä nimitettäisi vielä? Ei hän ollut valmis, hän oli liian nuori ja-
”Korppitassu, Pihkatassu ja Häivätassu”, valkoinen päällikkö kutsui kolmea sisarusta. ”Astukaa eteen.”
Valhetassu seurasi kolmen oppilaan katseita. Korppitassu näyti tyytyväiseltä, Pihkatassu todella innostuneelta ja Häivätassu… hänellä oli oudon tyhjä ilme.
”Minä, Heinätähti, Myrskyklaanin päällikköm pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtämään jalot lakinne”, Heinätähti puhui ja katsoi jokaista kolmea oppilasta. Valhetassu huomasi päällikkönsä silmissä kaipuun katseen. ”Lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkienne uhalla?” ”Lupaan”, jokainen sisaruksista sanoi, Pihkatassu kaikista innokkaimmin. Heinätähti hymyili ja kohotti katseensa hetkellisesti kohti taivasta ennen kuin laski sen taas kolmeen oppilaaseen. Valhetassu oletti sen olevan jonkinlainen osoitus kolmen oppilaan emolle, Kuutähdelle.
”Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan teille teidän soturinimenne”, päällikkö puhui ja katsoi Korppitassua. ”Korppitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Korppitaivaana. Pihkatassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Pihkahumuna ja Häivätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Häivätuulena. Tähtiklaani kunnioittaa taitojanne ja uskollisuuttanne ja me hyväksymme teidät jokaisen Myrskyklaanin täysiksi sotureiksi!”
Heinätähti loikkasi kaarteessa alas kolmen tuoreen soturin eteen ja kosketti jokaisen päälakea nenällään. Heti sen jälkeen hän kohotti katseensa klaaninsa puoleen ja ilmoille raikasi onnitteluhuudot.
Valhetassun huomion herätti kuitenkin punaruskea naaras, joka hiipi muiden hurratessa uusien soturien nimiä ulos leiristä. Valhetassu siristi silmiään ja oli aikeissa jatkaa kissna seuraamista, mutta hänne klaanitoverinsa huudot veivät hänen keskittymisensä. Kipinämyrsky oli poissa eikä Valhetassu löytänyt häntä enää, ei edes aistiensa avulla.
Valkomusta kolli hätkähti hereille, kun kuuli outoa rapinaa. Hän räpytteli silmiään unenpöpperössä ja haisteli ilmaa. *Kipinämyrsky!*
Valhetassu melkein pomppasi pystyyn, mutta onnistui hillitsemään itsensä ja nousi pystyyn hiiren hiljaa. Hän työnsi päänsä varovasti ulos oppilaiden pesästä ja etsi katseellaan punaruskeaa naarasta.
Naaras istui piikkihernetunnelin luona. Oliko hän yövartiossa? Taisi olla väärä hälytys siis.
Valhetassu kuunteli klaanitovereitaan ja totesi jokaisen muun olevan syvässä unessa. Hyvä niin, jokainen tarvitsisi unta.
Tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla ja kuu valaisi leiriä juuri sopivasti. Keskiyökin oli mennyt jo, joten Valhetassu voisi palata nukkumaan. Kipinämyrsky alkoi yllättäen liikkua ja Valhetassu kyyristyi piiloon varjoihin. Kipinämyrsky katseli ympärillään huolestuneesti ja ennen kuin Valhetassu ehti edes miettiä miksi, niin punaruskea soturi oli astellut ulos leiristä. Mitä ihmettä? Hänen tulisi pysyä leirissä vahtimassa nukkuvia pesätovereitaan! Oliko naaras kuullut jotain?
Valhetassu kipitti niin nopeasti leirin poikki kuin pystyi tekemättä yhtään ääntä. Hän seurasi kuulollaan Kipinämyrskyn menoa ja muutamia kertoja hän myös tunki katseensa seuraamaan myrksyklaanilaista naarasta. Hän kulki kohti Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajaa. Valhetassu jäi leirin suulle, hänen ei tarvitsisi seurata kuin pakolla Kipinämyrskyä, sillä hän pystyi kuulemaan ja näkemään naaraan, varsinkin nyt kun oli muuten lähes kokonaan hiljaista.
Varjoklaanin puolelta ilmestyi Valhetassulle tuntematon kolli, mutta hän oli selvästi varjoklaanilainen. Kipinämyrsky ja tämä kolli puskivat päitään ja heidän häntänsä kietoutuivat toisiinsa.
Valhetassun suu loksahti auki. Kipinämyrskyllä oli… suhde Varjoklaanin kissan kanssa. Ei… ei Valhetassu tuomitsisi näin pahasti siis, jos Kipinämyrsky ei antaisi sen vaikuttaa uskollisuuteensa Myrskyklaaniin ja vastuihinsa, mutta naaras oli jättänyt klaanitoverinsa juuri yövahtivuoronaan ilman suojaa! Tuo vain osoitti, ettei naaras ollut uskollinen. Kipinämyrskyllä oli tunnetusti hyvä kuulo ja hajuaisti ja siksi hänet oli jätetty yksin vahdiksi, mutta ei hänen kyvyistään ollut hyötyä jos hän juoksi yöllä tapaamassa jotain kollia.
Valhetassu hätkähti, kun kuuli oppilaidenpesältä liikettä. Nyt olisi hoppu. Valkomusta oppilas kipitti nopeasti tarpeidentekopaikalle ennen kuin kävisi köpelösti.
Valhetassu tunnisti oppilaan olevan hänen ystävänsä Tammitassu. Oranssiraidallinen kolli asteli leirin poikki korvat luimussa ja hyvin hiljaa. Minne hän oli menossa, jos ei tarpeidentekopaikalle?
”Tammitassu?” Valhetassu kutsui ja Tammitassu näytti siltä kuin olisi jäänyt kiinni jostakin.
”Ai-ai, Valhetassu”, Tammitassu näytti hermostuneelta.
”Näitkö painajaista?” Valhetassu uteli, vaikka hänen tassujaan kihelmöi tunne siitä, että Tammitassu oli ollut menossa jonnekin.
”Ai, mitä, joo”, kolli takelteli ja nielaisi. ”Etsinkin sinua, kun et ollut lähellä. Säikähdin vähän.”
”Ei mitään hätää nyt”, Valhetassu hymyili lohduttavasti ja johdatti Tammitassun takaisin oppilaiden pesään. Hän ei kuitenkaan näyttänyt epäilevää katsettaan Tammitassulle.
”Hyvä, Valhetassu!” Valkoviiksi kehui oppilastaan, joka oli saanut painettua Tammitassun käpäliensä alle. Oranssi kolli hengitti raskaasti taistelun jäljiltä ja Valhetassu tiedosti kyllä, että painoi tarpeettoman kovaa pesätoveriaan maata vasten. ”Osaat hienosti hyödyntää eri liikkeitä.”
”Tammitassu osaa puolustautua hyvin”, kollin mestari sanoi ja astui lähemmäs. ”Voi päästää hänet, Valhetassu.”
”Tammitassulla on kyllä puolustus hallussa”, Valkoviiksi myönsi. ”Molemmat taistelitte hyvin.”
Tammitassu nousi vaivoin ylös, kun Valhetassu oli päästänyt hänet. Ehkä ei kannattaisi käyttäytyä niin kylmästi, eihän Valhetassu edes tiennyt minne hänen ystävänsä oli ollut menossa. Ehkä hän oli huomannut Kipinämyrskyn puuttumisen tai jotain.
”Voitte leirissä ottaa syötävää”, Valhetassun mestari sanoi kahdelle oppilaalle. Tammitassu sanoi jotain omalle mestarilleen ennen kuin juoksi Valhetassun kiinni.
”Painoit vähän kovaa...” Tammitassu sanoi hiljaa, keltaiset silmät välähtäen.
”Anteeksi”, Valhetassu sanoi ja jatkoi vitsaillen. ”Näillä lihaksilla voi vaikea tajuta moista seikkaa.”
”Haha!” Tammitassu naurahti silmiään pyöräyttäen. ”Älä nyt liikaa leveile.”
”Kuinka usein kuulet Valhetassun leveilevän?” Tihkutassun ääni yllätti molemmat, mikä sai Valhetassun melkein murisemaan Hän ei saisi antaa itsensä tulla tällä tavalla yllätetyksi uudestaan. Tihkutassu seisoi heidän takanaan hiiri leukojensa välissä, hän oli siis metsästyspartiossa. ”Tuo oli ensimmäinen kerta kun olen kuullut veljeni leveilevän, ja nytkin se oli vitsi.”
”No joo”, Tammitassu naurahti, mutta jatkoi sitten matkaa enempää sanomatta. Valhetassu väläytti veljelleen hämmentyneen katseen ja juoksi sitten Tammitassun perään.
”Minun pitäisi kertoa sinulle jotain”, Tammitassu sanoi hiljaa ja apeasti, kun he olivat päässeet kauemmas Tihkutassusta.
”Liittyykö tämä siihen yöhön? Kolme yötä sitten?” Valhetassu kysyi ja Tammitassu nyökkäsi irvistäen. ”Arvasin. Minne olit menossa?” ”Niin...” Tammitassu huokaisi. Hänestä uhkui outo pelko ja hämmennys. ”Minä… minä olen tavannut erään kissan.” Valhetassu jähmettyi ja irvisti. Hän katsoi Tammitassua tietävästi, mutta myös tuomiten. Tammitassu ei katsonut Valhetassua silmiin, tuijotteli vain omia tassujaan.
”Hän… hänellä on pieni kissajoukkio”, Tammitassu puhui hiljaa. Valhetassu jähmettyi. Kissajoukkio? Oliko tämä kissa sen johtaja? Eli ehkä Tammitassu ei rikkonutkaan lakia? ”Ja minä… minä ajattelin lähteä hänen mukaansa.”
Valhetassulla tarttui pala kurkkuun ja hän katsoi epäuskoisena Tammitassua. Mitä? Ei!
”Siis… lähdet jonkun naaraan matkaan?” Valhetassu sai sylkäistyä.
”Ei, ei en minä… En minä rakkauden takia lähde”, Tammitassu selitti nopeasti ja kohotti katseensa. ”En vain halua taistella… klaanien puolesta. En näe siinä mitää järkeä. En koe, että täällä saavutetaan mitään järkevää.”
”Tähtiklaanihan on asettanut tälle tarkoituksen!” Valhetassu tivasi, mutta Tammitassu nyrpisti nenäänsä.
”Ahaa, Tähtiklaani joo. Ja silti Yönkajon lauma on yhä täällä, emme saa apua ja kissoja kuolee. Klaanit taistelevat yhä, monien kuidenkin jälkeen”, Tammitassu sihahti, mutta yhä pahoitteleva katse silmissään. ”Minun perheeni on kuollut. Emoni halusi aina, että sotimista ja kuolemaa ei olisi. Ja koska en koe yhteyttä, enää, klaaneihin, minä lähden.”
”Selvä”, Valhetassu sanoi tyhjällä äänellä. ”Ei kukaan haluaisikaan tuollaista kissa, joka ei kykene olemaan uskollinen klaanilleen.” ”Olet silti ystäväni, olinpaikastani huolimatta, Valhetassu”, Tammitassu sanoi sitten ja huokaisi. ”Minun emoni tuli klaanien ulkopuolelta ja… ja jos tätä jatkuvaa taistelua ei olisi, olisin jäänyt.”
Valhetassu ei sanonut mitään. Turhaa selittelyä kaikki. Häipykööt puoliverinen kissa, joka ei kyennyt pysymään uskollisena vaikeina aikoina. Valhetassu jätti Tammitassun yksin, sanomatta sanaakaan. Häipyisi sitten jo. Petturi.
Valhetassu tuijotti hiirtä käpäliensä juuressa. Ruokahalu oli kadonnut. Kaksi hänen klaanitoveriaan oli pettänyt klaaninsa. Välittikö kukaan? Ei. Paitsi Valhetassu. Hänen päässään pyöri ne ajatukset, joita Synkässä metsässä oli kerrottu ja nyt ne kävivät järkeen. Kipinämyrsky? Hänen salaisuutensa tulisi julki kyllä. Ei vielä kuitenkaan. Valhetassu nappasi hiiren leukojensa väliin ja asteli pentutarhaan, jossa Suvikuuro oli kahden pentunsa kera. Oppilas laski hiiren kuningattaren eteen, mumisi jotain ja asteli sitten pois. Hän suuntasi suoraan oppilaiden pesään ja käpertyi sammalpedilleen. Pettymys, petturuus ja viha raapivat Valhetassun sisuskaluja. Hän oli ainoa oppilas pesässä, mutta ihan pian muutki tulisivat nukkumaan, paitsi Tammitassu. Ihan hyvä vain.
Valhetassu sulki silmänsä ja ajatteli Synkkää metsää. Hän tiesi, mitä pitäisi tehdä. Hän tunsi Synkän metsän oppien, ideologian ja ajatusmaailman sykkivän hänen sydämessään ja aivoissaan. Hän tiesi nyt, että kaikki se oli totta. Kaikki mitä tarvittiin, että hän uskoisi siihen kaikkeen, oli vain se, että joku tekisi kaiken sen, jota Valhetassulle oltiin uhattu. Kaikki se kärsimys ja tuska, jota Valhetassu oli kokenut Synkässä metsässä vain sen takia, että se ajatusmaailma iskeytyisi hänen päähänsä oli nyt tehonnut. Hän uskoi siihen.
Synkän metsän punainen usva kietoutui Valhetassun ympärille, mutta nyt se ei tukehduttanut. Se oli vain usvaa. Läheltä kuului ääntä ja Valhetassu lähti seuraamaan sitä. Hänen tulisi löytää Hopea tai sitten joku toinen.
Hopea istui pienen aukion reunalla harmaan arpisen kollin kanssa. Harmaan kollin jäänsiniset silmänsä kohtasivat Valhetassun oranssin katseen. Harmaa kolli virnisti leveästi Valhetassulle. Hopean siniset silmät välähtivät, kun hän näki entisen koulutettavansa.
Hopeanharmaa kolli asteli hitaasti Valhetassun luokse, mutta se ei haitannut Valhetassua. Hopean katse oli kiinnostunut, mutta epävarma.
”Olenkin odottanut sinua”, hopeanharmaa kolli sanoi virnistäen. ”Olet tainnut nähdä sen itse, viimeinkin.”
Valhetassu nyökkäsi tyhjä ilme kasvoillaan. Hopea näytti tyytyväiseltä, kun Valhetassu oli palannut.
”Tervetuloa”, Hopea sanoi lyhyesti ja Valhetassu huomasi naaraan koukistelevan kynsiään, kuten ennenkin. Valhetassu ei odottanut vaan loikkasi varoittamatta mustan naaraan kimppuun ja painoi hänet kasvaneilla lihaksillaan maata vasten. Kynnet naaraan kurkulla ja vatsalla antoivat jo tarpeeksi ison varoituksen mustalle tuuliklaanilaiselle.
”En tarvitse sinun opetuksiasi enää”, Valhetassu sihisi naaraan korvaan, sai vastauksesi rimpuilun, mutta turhaan. ”Voit opettaa taisteluliikkeitä, mutta jos yrität muuta, kynsin jotain ihan muutakin kuin turkkia.”
”Meillä onkin opetettavaa sinulle”, hopeanharmaa kolli puhui. ”Mutta sinulla myös meille.”
”Hyvä”, Valhetassu nyökkäsi ja päästi Hopean irti.
”Hopeaviilto, kerää muutama hyvä kissasi”, hopeanharmaa kolli puhui ja musta naaras nyökkäsi, vilkaisten Valhetassua ylpeä katse silmissään. Valhetassu ei vastannut siihen. Hänen mielessään pyörivät ne yöt, jolloin hän oli kokenut vain tuskaa ja nyt hän ei tuntenut oikeastaan mitään, ainakana tällä hetkellä.
”Haluan näyttää, mitä he osaavat”, Synkän metsän kissa puhui. ”Saat päättää, osallistutko.”
”Kuka sinä olet?” Valhetassu kysyi ja vilkaisi silmiään siristäen hopeaa kollia vieressään.
”Nimeni on Hopeakäärme”, kolli esittäytyi. ”Tiedät kyllä tarinat.” ”Tietysti”, Valhetassu nyökkäsi.
”Jonakin päivänä sinä johdat näitä kissoja”, Hopeakäärme puhui ja katsoi Valhetassua virnistäen hyvin leveästi. ”Olin ensin kuvitellut, että sinun emosikin olisi täällä.”
”Miksi?” Valhetassu kysyi ja Hopeakäärme nauroi.
”Hän on minun tyttäreni”, Hopeakäärme vastasi hymyillen karmivalla tavalla, mutta se ei hätkähdyttänyt Valhetassua. ”Olemme sukua. En vain ajatellut, että sinut olisi valittu tähän.”
Hopeakäärme kohotti tassunsa ja osoitti heidän alapuolellaan näkyvää suurempaa aukeaa, jossa oli kymmenittäin kissoja. Valhetassu nyökkäsi ja hymyili hieman. Hän korjaisi asiat.
”Ensimmäisenä haluankin mainita sinulle sen, että sinua vastassa on jo vihollinen. Hänet luotiin pysäyttämään sinut tai ainaki annettiin jotakin avuksi”, Hopeakäärme puhui ja Valhetassu kurtisti kulmiaan. Varasuunnitelma? Hah. ”Tiedät varmaan Kuutähden?”
”Tietysti tiedän”, Valhetassu vastasi ja haukotteli. ”Mitä hänestä?” ”Hän elää”, Hopeakäärme kuiskasi ja Valhetassun silmät laajenivat. ”Toisessa klaanissa. Anna kun kerrn sinulle...”
Valhetassu kuunteli tarkkaan, mitä hänen isoisänsä kertoi hänelle. Ja kaikki alkoi valjeta selkeämmäksi.