“Pentuajan pimeys. Silloin se oli vaikuttanut lohduttomalta, jopa tappavalta. Se oli tuntunut ikuiselta ja vievän kaiken toivon. Yksi hohtava kissa oli kuitenkin lohduttanut rauhallisilla sanoillaan ja valoisalla hymyllään. Kissan turkki oli koostunut tuhansista tähdistä, hänen silmänsä olivat roihunneet kuin polttava tuli. Hänen mustat raitansa harmaata turkkia vasten olivat näyttäneet minulle lukemattomia tarinoita. Hänellä oli useita sankarillisia tekoja, taisteluita ja muutenkin täydellinen elämä. Hän oli oikea esikuva. Tähtiklaani oli tehnyt hyvän valinnan valitessaan kyseisen kissan johtamaan pienen pennun polkua hyvän tiellä. Hän oli aina läsnä, ensiajatuksistani lähtien.”
“Sinä pystyt siihen kyllä, Valhepentu. Avaa silmäsi ja näet muutakin kuin iänikuista pimeyttä!” Tähtiklaanin kissa kuiskasi syvällä mielessäni. En ollut varma, halusinko avata silmiäni. En minä mieleni ulkopuolista maailmaa pelännyt, en vain tiennyt, olinko täysin valmis avaamaan silmäni.
“Hohto, katso!” Tunnistin emoni innostuneen ääneen. “Ruusupentu aikoo avata silmänsä!”
Mitä? Ei tule kuuloonkaan, että sisareni avaisi silmänsä ennen minua! Pinnistin ja sain silmäni auki.
“Taisi Valhepentu kuitenkin ehtiä ensin,” isäni naurahti. Käännyin katsomaan isääni, lihaksikasta valkomustaa kollia, jonka siniset silmät näyttivät kipinöivän. Tähtiklaanin kissa oli kuvaillut niitä sähkönsinisiksi. Ja ne tosiaan näyttivät yhtä maagisen sinisiltä kuin se tähtiklaanilainen oli kertonut useissa tarinoissaan.
“Sinullapa on upeat silmät, Valhepentu,” emoni, hieman piikikäs, mutta silti niin lempeä ääni havahdutti minut ajatuksistani. Käänsin katseeni emooni ja kohtasin hänen vihreät, kirkkaan vihret silmänsä. Jos minä olisin joskus tavannut kissan, joka omistaisi äitini silmät, olisin taatusti rakastunut.
“Todellakin. Hänen oranssit silmänsä näyttävät tanssivilta liekeiltä,” isäni naukaisi ja tunsin hänen katseensa turkissani. En kuitenkaan voinut lopettaa emoni silmien katsomista.
“Sinäpä sen sanoit, hänen silmänsä ovat tulessa!” emoni naurahti ja hänen silmänsä katosivat näkökentästäni emoni katsoessa isääni.
Silmäni ovat tulessa. Aivan kuin sillä Tähtiklaanin kissalla, vaikkakin en usko että silmäni ovat nyt kirjaimellisesti tulessa. Jos ne näyttävät olevan tulessa, peittoan vihollisen kuin vihollisen pelkällä polttavalla katseellani!
“Katso, Hohto. Ruusupentukin avasi silmänsä!” emoni hurrasi ja he käänsivät selkänsä minulle. Ymmärrän kyllä, en tietenkään suuttunut heille. Kyllähän oman pennun silmät kiinnostavat vanhempia. Työnnyin vanhempieni ohitse muiden sisaruksieni luokse ja kohtasin sisareni iloiset jäänharmaat silmät. Jokin hänen katseessaan kuitenkin haastoi riitaa minun kanssani. Ja ei, sen takana oli jotakin muuta kuin hänen kylmät silmänsä vastaan minut kuumat silmäni. Hän ei ole minun vastakohtani kaikesta huolimatta.
“Minkä väriset minun silmäni ovat?” Ruusupentu intoili ja katseli vanhempiamme kysyvästi.
“Jäänsiniset. Kylmästä väristään huolimatta ne ovat täynnä lämpöä,” vastasin vanhempiemme puolesta. Emoni kääntyi katsomaan minua.
“Mistä sinä tiedät, että jää on kylmää?” Emoni kysyi, hieman ihmeissään jopa.
“Kai pennutkin näkevät unia ennen kuin avaavat silmänsä?” Ruusupentu kysyi ihmeissään vanhemmiltamme ja kiljaisi: “Kaislapentu avasi silmänsä!”
Minulla ei ollut aikomustakaan kuunnella ja intoilla sisaruksieni silmistä. Minä halusin tavata sen Tähtiklaanin kissan uudestaan. Ehkä hän osaisi selittää miksi Ruusupentu vaikutti minun mielestäni niin oudolta. Käperryin pieneksi keräksi ja suljin silmäni nopeasti, jotta vanhempani eivät ehtisi estää minua.
“Etkö halua tutkia ympärilläsi kukoistavaa maailmaa, Valhepentu?” Tähtiklaanin kissa kysyi. Hän istui hohtavan aukion keskellä. En nähnyt hänen kasvojaan, sillä hän istui selkä minua päin.
“Tietysti haluan,” vastasin ja astelin hänen luokseen ennen kuin jatkoin: “Mutta minulla on asiaa.”
“Sinä haluat kysyä jotain. Kyllä minä sinut tunnen,” aikuinen kissa naukaisi. “Tiedätkö, miksi et näe muita Tähtiklaanin kissoja?”
“Koska tämä on minun uneni ja vain sinä kuljet niissä,” vastasin hiljaa.
“Se on yksi syy, on vielä kaksi syytä,” kuollut kissa totesi. “Toinen niistä on se, että olemme yhdessä syrjäisimmässä paikassa Tähtiklaanin reviirillä.”
“Mikä se kolmas syy sitten on?” kysyin ja katsoin Tähtiklaanin kissaa kysyvästi.
“Minut on valittu johdattamaan sinua ja tämä paikka on varattu meille.”
“Valhepentu! Herää nyt jo leikkimään!” veljeni Tihkupentu herätti minut. Sinne meni se juttelutuokio.
“En ymmärrä miten sinä oikein pystyt nukkumaan! Me ollaan tutkittu jo koko kuja ihan läpikotaisin!” Kaislapentu kertoi puhkuen intoa.
“Tulkaa jo!” Pakkaspentu murahti hieman kauempaa. Erotin kärsimättömyyden hänen äänessään. “Miten kauan teitä pitää oikein odottaa!”
Irvistin ja käännyin vatsalleni. Pentutoverini eivät edes huomanneet, kun valmistauduin hyppäämään Pakkaspennun kimppuun. He älähtivät yllättyinenä, kun katosin heidän luotaan ja olin harmaan sisareni niskassa. Tästähän taidosta olisi hyötyä tulevaisuudessa.
“Valhepentu!” Pakkaspentu huusi yllätyneenä ja hän kaatui maahan säikähdyksestä. “Emme leiki nyt taistelemista vaan piilosta!”
Pyöräytin silmiäni ja päästin hänet irti.
“Valhepentu jää, koska hän oli viimeisenä mukana!” Ruusupentu julisti.
“Käy minulle,” hyväksyin haasteen. Minä löytäisin heidät kaikki ennätysajassa.
“Hyvä, pidätä hengitystä ja kun et enää pysty, saat lähteä etsimään meitä!” Kaislapentu kertoi ja suljin silmäni ja vedin syvään henkeä. Kyllä minä teidät löydän ja ihan varmasti löydän.
“Valmiina tai ei, täältä minä tulen!” huusin varoitukseksi sisaruksilleni. Haistelin hetken ilmaa ja katselin ympärilleni silmiäni siristäen. Tosiaan, näillä palavilla silmillähän näki ja vaikka kuinka tarkasti. Yllätyin kuitenkin, kun näin tarkemmin kuin ajattelin. Tälläistä näköä se Tähtiklaanin kissa oli kuvaillut haukan näöksi. Virnistin, kun erotin Ruusupennun hieman vaaleanharmaat, kiharat karvat erään kaksijalkojen muovipussin sisältä. Rynnistin Ruusupennun luokse ja vedin häet esiin piilostaan.
“Ja minä kun yritin ottaa sellaisen piilon, joka sopisi turkkini väriin!” Ruusupentu murisi pettyneenä.
“Parempi onni ensi kerralla,” naurahdin ja katselin ympärilleni. Pesälaatikkomme sisällä oleva viltti kohosi hieman jonkun hengityksen tahdissa. Naurahdin ja loikkasin kolmen sisarukseni päälle. He kaikki olivat piiloutuneet samaan paikkaan.
“Eikä!” He huusivat samaa aikaan.
“Sinun ei olisi pitänyt löytää meitä vielä pitkään aikaan!” Tihkupentu protestoi.
“Noniin pentuni, on aika käydä yöpuulle,” emomme kehräsi ja nosti minut ja Ruusupennun laatikon sisälle. Innostuin, sillä näkisin taas sen Tähtiklaanin kissan. Käperryin salamannopeasti kerälle ja suljin liekehtivän oranssit silmäni. Vaivuin aika nopeasti uneen, sillä edessäni avartui pian metsä. Hämmennyin, sillä metsä ei ollut se sama vanha Tähtiklaanin metsä.
“Tämähän on se järvi, josta se kuollut kissa on näyttänyt minulle niitä tarinoitaan!” henkäisin häkeltyneenä. En ymmärtänyt miksi minä olin siellä metsässä ja mitä minun oli tarkoitus tehdä. Pianhan se kuitenkin selvisi, sillä metsästä juoksi eräs kissa.
Tunnistin ympärilläni kohoavat pesät Myrskyklaanin leirissä oleviksi pesiksi ja pian kaikki leirin kissat olivat kasaantuneet veren peittämän kissan ympärille. Kuulin hänen sanansa kaiken muun hälinänkin keskeltä.
“Se oli… En tiedä kuka hän oli! Hän näki minut haukansilmillään ja nopeutensa ansiosta oli pian kimpussani. Jäin kuitenkin eloon mustan kissan ansiosta, hän viilsi kynsillään haukansilmäisen kissan naaman poikki syvän haavan.”
“On tuleva kissa, haukansilmäinen, joka tuo tuhon ja hukuttaa kissat pelkoon,” tutun Tähtiklaanilaisen kissan ääni herätti minut kauhun tunteestani.
“Miksi sinä näytit tämän minulle? Miten tämä minuun liittyy?” tivasin harmaalta kissalta silmiäni siristäen.
“Sinä voit vaikuttaa, tuleeko tuota pahaa kissaa koskaan,” tähtiturkkinen kolli sanoi.
“Mitä? Minäkö? Miten minä voin muka vaikuttaa tuon pahan kissan saapumiseen?” kysyin sähähtäen.
“Haukansilmäinen, haukannopea ja haukankyntinen kissa, joka iskee kenenkään huomaamatta,” kolli naukaisi hiljaa. Ja silloin minulle iski valaistuminen. Haukannopea ja haukansilmäinen kertoivat jo tarpeeksi. Tuo ennustettu kissa olin minä.
“En aio muuttua verenhimoiseksi kissaksi, minä haluan olla kunnioitettu soturi!” protestoin ennustukselle. Viha kiehahti sisälläni. Miksi juuri minulle oli annettu tuollainen ennustus?!
“Kyllä minä uskon sen. Sinun tulee vain tulee noudattaa soturilakia eikä lähteä yöllisille retkille,” kolli naukaisi ja istui minua vastapäätä. “En tainnut vastata sinun kysymykseesi aikaisemmin, joten kysypä se nyt.”
“Ai, joo… Miksi Ruusupentu vaikuttaa minun mielestäni niin epäilyttävältä?” kysyin takellellen.
“Kaikki eivät ole lähdössä kanssasi takaisin järvelle.”
Heräsin kauhistuneihin huutoihin. Kaikki muut olivat jo hereillä ja he taisivat etsiä jotakin. Pakokauhu valtasi minun kehoni, sillä en päässyt ylös sisaruksieni takia. Valuin koko ajan syvemmälle laatikon vilttien sekaan. Yritin huutaa, mutta ääneni ei kantanut perheeni äänten yli. Kaikeksi onnekseni isäni kuitenkin huomasi minut ja nosti minut pois laatikosta. Hänen siniset silmänsä olivat täynnä surua.
“Mikä hätänä? Mitä tapahtuu?” kysyin ihmeissäni ja katsoin kolmea sisarustani. Tajusin, että Ruusupentua ei näkynyt missään.
“Ruusupentu on kadonnut ja hänet on mitä suurimmalla todennäköisyydellä viety…” isäni vastasi ja nuolaisi lohduttavasti päälakeani. Tunsin hänestä huokuvan surun.
Ruusupentuko oli poissa? Minun siskoniko… poissa? Enkö koskaan tosiaan näkisi häntä enää? Sitä se Tähtiklaanin kissa tarkoitti. Olen koko ajan aavistanut, että jotakin tulee tapahtumaan sisarelleni ja nyt se sitten tapahtui! Ja hän katosi vieläpä amana yönä, jona minulle selvisi, ettei hän tulisi kanssamme järvelle!
Vietimme koko perhe -Pippuri ja Kim mukaan lukien- hiljaisen päivän Ruusupennun kunniaksi. Kun me pennut olimme jo yön saapuessa nukkumassa, -tai siis kun sisarukseni olivat jo nukahtaneet- kuulin kuinka emoni ja isäni puhuivat:
“Meidän pitää lähteä. Emme voi tietää, sattuuko heille muille jotakin!” emoni naukaisi ja vilkaisi minua ja sisaruksiani.
“Tiedän… mutta ovatko he valmiita lähtemään niin pitkälle matkalle?” isäni kysyi.
“Emme me voi enää odottaakaan! He ovat vahvoja pentuja, kyllä me heitä suojelemme,” emoni tivasi ja huokaisi haikeana.
“Hyvä on. Tuleeko se ruskea naaras meidän mukaamme?” isäni kysyi. Hätkähdin. Kuka ruskea naaras?
“Minä kysyn häneltä. Menen tapaamaan häntä aamulla,” emoni vastasi ja nuolaisi isäni poskea.
“Ei järvelläkään eläminen helpooa ole…” emoni totesi. “Eivät kaikki pennut sielläkään selviä.”
“Kaksijalkojen pesien ympärillä elävät kissat ovat aina vaarassa,” isäni naukaisi ja vilkaisi emoani. “Järvellä on kuitenkin myös vaarallista ja matkasta tulee myös vaarallinen. Meidän vain pitää toivoa, että selviämme matkasta ilman yhtäkään menetystä.”
“Noniin pennut, tänään on tärkeä päivä!” Isäni julisti. Avasin silmäni nopeasti. Jännitys pisteli tassujani ja liikehdinkin levottomasti häiriten sisaruksiani. “Tänään me lähdemme kohti kotia, kohti Myrskyklaania!”
“Tänään?” Kaislapennun äänessä oli epäuskoisuutta.
“Sinnehän on vaikka kuinka pitkä matka!” Tihkupentu protestoi.
“Niinpä, emme me koskaan pääse sinne!” Pakkaspentu jatkoi veljensä uhmaisuutta.
“Haluan jäädä tänne!” Tihkupentu murahti. “Täällä on kivaa.”
“No jääkää sitten tänne yksinänne niin teille käy samalla tavalla kuin Ruusupennulle!” murahdin ja sisarukseni hiljenivät. Isäni ilme värähti mainitessani Ruusupennun nimen.
“Missä emo muuten on?” Pakkaspentu kysyi.
“Täällä.”
Käännyimme katsomaan kujan sisäänkäynnille ja näimme rakkaan emomme. Kukaan ei kuitenkaan liikkunut hänen seurassaan olevan ruskean naaraan takia. Hän oli selvästi emomme ikäinen.
“Hei vain kaikki, minun nimeni on Kalla,” ruskea naaras esittäytyi.
“Hei, Kalla,” isäni tervehti. “Tulet siis mukaamme?”
“Todellakin. En jää tänne, ei minulla ole mitään paikkaa täällä,” Kalla naukaisi ja vilkaisi emoani kulmiaan kurtistaen. Katselin kiiltäväturkkista naarasta, jonka keltaiset silmät välähtivät katseidemme kohdatessa.
“Pojallasi on hienot silmät,” ruskea naaras sanoi emolleni. Kiinnittävätkö silmieni väri hänen huomionsa upeuden vuoksi vai sen takia, ettei vanhemmillani ollut samaa silmien väriä. Vai näyttivätkö silmäni uhkaavilta. Tiesiköhän tuo kissa jotakin sen Tähtiklaanin kissan puhumasta ennustuksesta?
“Niin! Valhepennulla on kyllä hienot silmät, ne ovat kuin liekeissä!” Pakkaspentu naurahti ja tönäisi minua leikkisästi. Virnistin ja melkein loikkasin hänen kimppuunsa, mutta emoni pysäytti leikkimme:
“Teidän pitää säästää energiaa vaellukselle!”
“Selvä, emo,” Pakkaspentu mumisi. Minä vain nyökkäsin, olisin kuitenkin tiuskaissut, jos olisin suuni avannut.
“Tuota, Ikijää,” isäni aloitti. “Osaatko sinä järvelle?”
“En,” emoni naukaisi ja katsahti Kallaa, “mutta Kalla osaa.”
“Oletko sinä käynyt järvellä?” Tihkupentu kysyi silmät kirkastuen.
“En, mutta isäni on,” ruskea naaras hymyili. “Ja hän on useasti kertonut matkastaan järvelle, että osaan reitin melkein ulkoa. Ei sinne edes ole pitkä matka.”
“Olet siis lähdössä järvelle?” matala naukaisu nosti karvani pystyyn. Käännyin katsomaan rusehtavaa kollia, jolla oli erityinen kuviointi turkissaan. Hänen naamaansa koristi eräänlainen maski ja hänen käpälissään oli viillon ohuita raitoja.
“Isä?” Kalla henkäisi ja väläytti hampaansa arpiselle kollille. “Mitä sinä täällä teet?”
“Etsin sinua. Kuulin, että olet lähdössä järvelle ja halusinkin hyvästellä sinut,” ruskea kolli nuolaisi huuliaan.
Kalla katsoi isäänsä varautuneesti. “Niin kai, en olisi kyllä uskonut…” Kalla murahti.
“Älä nyt,” kolli naukaisi. “Kyllä sinä minut tunnet. Ei tarvitse arastella muiden edessä.”
“En arastelekaan! En vain voi luottaa sinuun enää kunnolla,” Kalla murisi ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn. “En sen jälkeen, kun jätit minut yksin.”
“Tiedät, että täällä ei ole turvallista,” Kallan isä sanoi karheasti.
“Hei hetkinen!” emoni naukaisi väliin ja asteli lähemmäs Kallan isää. “Minähän tunnen sinut.”
“Mitä?” Kalla kallisti päätään.
“Sinähän olit siellä samassa paikassa missä minäkin monta kuuta sitten,” emoni maukui.
“Oletpa sinä kasvanut,” Kallan isä kehräsi.
“Siis tunnetko sinä minun isäni?!” Kalla kysyi epäuskoisena ja astui lähemmäs emoani. Katsoin tilannetta täysin ymmälläni.
“Kyllä, olimme molemmat jumissa siellä kaksijalkojen kidutusluolassa,” emoni kertoi. Kalla rnetoutui.
“Siksi et tullut, ja minä odoti ja odotin,” Kalla naurahti, mutta luimisti korviaan. “Ja melkein kuolin nälkään, koska en uskaltanut liikkua, kun ajattelin että lähtisit sitten etsimään.”
“No nyt olen täällä,” Kallan isä hymähti. “Ja minulla olisi pieni yllätyskin.”
Luimistin korviani kulman nähdessäni kaksi, jotka ilmestyivät kujan takaa. Toinen heistä oli hopeanharmaa, mutta muuten hän näytti aivan Kallan isältä ja toinen oli rusehtava, läikikäs kolli. Kalla luimisti korviaan ja isäni veti minut sisaruksieni kanssa häntänsä taakse suojaan.
“Ei meitä tarvitse pelätä,” harmaa naaras kehräsi. “Emme halua mitään pahaa.”
Katsahdin Kallaa ja huomasin yhdennäköisyyden hänen ja hopeanharmaan naaraan välillä. Molemmilla oli samanlaiset raidat tassuissaan, kuten Kallan isälläkin oli. Molemmilla oli samantapainen turkki ja kehonrakenne.
“Öm, keitä he ovat?” Kalla kysyi ja luimisti korviaan. Minä arvasin jo. He olivat sisaruksia.
“Tässä on siskosi, Kalla,” Kallan isä sanoi ja Kallan silmät levisivät.
“Siskoni??” ruskea naaras hämmästyi ja katsoi harmaata naarasta. “Et voi olla tosissasi!”
“Hei, Kalla, minä olen Aamulaulu,” naaras esittäytyi ja vilkaisi täplikästä kolli. “Ja tässä on kumppanini Täplätuike.”
“Aamulaulu? Sinähän olet se jokiklaanilainen kissa,” emoni henkäisi. “Mitä sinä täällä teet?”
“Tulin selvittämään isäni henkilöllisyyttä, emo kun ei mitään kertonut,” Aamulaulu naukaisi.
“Siis, olenko minä syntynyt järvellä?” Kalla sihahti ja katsoi isäänsä tuimasti.
“Olet,” kolli nyökkäsi.
“Miksi sitten olen täällä?” Kalla kysyi ja huiskaisi häntäänsä.
“Emonne ei suostunut siihen, että muuttaisin Jokiklaaniin, jotta ette häpeäisi isäänne, joka on tappanut muita kissoja,” kolli irvisti ja luimisti korviaan.
“Tappanut kissoja?” Aamulaulu ja Kalla henkäisivät yhteen ääneen.
“Minusta tuntuu, että sinun tulisi Kalla jäädä isäsi kanssa juttelemaan,” emoni totesi lopulta. “Meidän tulisi jo päästä matkaan.”
“Mutta… ettehän te osaa järvelle!” Kalla väitti vastaan.
“Neuvo meitä sitten. Sinulle on nyt tärkeää selvittää asiat, näemme sitten myöhemmin järvellä, kun saavut sinne,” isäni naukaisi. Luimistin korviani. Halusin kyllä päästä matkaan, mutta tietää myös lisää tuosta kissantappajasta.
“Hyvä on,” Kalla myöntyi ja hyvästeli emoni nuolaisemalla hänen lapaansa. “Kulkekaa niin kauan tuohon suuntaan, kunnes näette ukkospolun. Teidän pitää ylittää se ja sitten seurata sitä niin kauan, kunnes saavutte sillalle. Sillalta lähdette kohti nummia ja saavutte pian järvelle.”
“Selvä ja kiitos, Kalla,” emoni kehräsi. “Nähdään pian.”
Viimeinkin pääsimme matkaan. Haluaisin päästä järvelle niin pian kuin mahdollista. Nyrpistin kuonoani haistaessani tunkkaisen ja ällöttävän hajun.
“Tuo haju, pentuseni, on ukkospolun haju,” isäni kertoi ja virnisti huvittuneena. Lopulta näinkin jo mustan ja leveän haisevan pinnan, jota pitkin juoksi suuri ja meluisa hirviö. Sisarukseni sähisivät hirviölle, minä vain katselin sen menoa, kunnes se katosi näkyvistä.
“Nyt teidän pitää olla nopeita ja rohkeita,” emomme neuvoi vakavana. “Kun minä huudan nyt, te juoksette ettekä pysähdy ennen kuin olette toisella puolella, onko selvä?”
Siristin silmiäni ja katsoin emoani tarkasti. Hän tunnusteli tassuillaan maata ja tähyile sivuilleen.
“NYT!” hän kajahti ja minä pinkaisin juoksuun. En välittänyt mistään ympärilläni tapahtuvasta. Keskityin vain juoksemaan ja silmänräpäyksessä olin jo ukkospolun toisella puolella. Sisarukseni olivat vasta puolessa välissä kun käännyin katsomaan heitä.
“Juoskaa nyt nopeammin!” huusin heille ärtyisesti. Eipä heillä onneksi kauaa kestänyt, pääsimme nopeasti jatkamaan matkaamme.
“Järvellä ei ole ukkospolkuja, joita tarvitsisi ylittää, toisin kuin tuolla kaksijalkalassa,” isäni kertoi. Sisarukseni alkoivat selvästi hirviöiden pelkonsa takia näkemään järvelle muuton entistä parempana vaihtoehtona.
Aurinko laski yllättävän nopeasti taivaanrannan taakse. Hopeahäntä valaisi tumman taivaan ja lähes täysi kuu kapusi kohti taivasta. Huomasin sisaruksieni nuokkuvan. Kyllä minuakin väsytti, mutta en haluaisi luovuttaa unelle. En ainakaan vielä. Vanhempani päättivät kuitenkin toisin. He nostivat sisarukseni selkiinsä ja isäni melkein tarttui minuakin niskanahasta, mutta väistin.
“Kyllä minä vielä jaksan!” kivahdin ja jatkoin matkaa seuraten emoa. Isäni naurahti lempeästi ja jatkoi matkaa perässäni.
Väsymys alkoi lopulta viedä minunkin voimani ja pian vauhtini hidastui. Isäni nosti minut selkäänsä. Tällä kertaa en enää jaksanut väittää vastaan. Suljin silmäni haukotuksen saattelemana ja käperryin kerälle Pakkaspennun veireen.
“Pääsitte viimeinkin matkaan,” tunnistin tähtiklaanilaisen ääneen. Katsoin harmaata, tummaraidallista kollia suoraan silmiin.
“Onneksi,” murahdin ja sivalsin maata.
“Ajattelin, että voisin opettaa sinulle joitain liikkeitä, kunhan aloitat oppilaskoulutuksesi,” keltaisilmäinen kolli virnisti.
“Oikeasti?” ilmeeni kirkastui. “Voisit opettaa jo nyt niin voittaisin kaikki pennut taisteluissa!”
“Joudut odottamaan, alle kuusi kuisia ei saa opettaa, se on liian rankkaaa teille,” kolli kuiskasi. “Minulla on kokemusta, veljeni kuoli emoni takia, koska hän opetti liian rankasti meitä.”
“Entä sinun isäsi? Missä hän oli?” kysyin ja katsoin tähtiklaanin kissaa.
“En koskaan tavannut häntä, kiitos emoni,” hän naukaisi. “Hän elää muutenkin Synkässä metsässä, eikä Tähtiklaanissa.”
“Ai,” mutisin. “Voitko kertoa jotakin minun perheestäni?”
“Mitä haluaisit tietää?” tähtiklaanilainen kysyi ja katsahti minua.
“Ihan mitä vain,” kohautin lapojani.
“Noh, emosi emo oli Myrskyklaanin päällikkö! Hän on uskollinen ja todella hyvä päällikkö, koko metsä arvostaa häntä. Hän on rakastava ja ymmärtäväinen, vaikka ehkä hieman piikikäs…” harmaa kolli naurahti ja huomasin kaipuun hänen silmissään.
“Taisit tuntea emoni emon aika hyvin,” totesin.
“Niin tunsin,” kolli hymyili. “Hän oli mahtavin kissa, kenet koskaan tapasin, hän oli minun tosirakkauteni, vaikkakin minä en ollut hänen.”
“Kamalan ristiriitaista…” naukaisin.
“Olimme me jonkin aikaa kumppaneita, kuolin kuitenkin puolustaessani klaaniani,” kolli hymyili, mutta hänen ilmeensä kylmeni. “Tiesin alusta alkaen, että tulisin menettämään hänet jollekin toiselle kollille ja se vasta raastoikin sydäntäni. Elin silti onnellisen elämän hänen kanssaan, hän ei itse tainnut tietää tulevasta kohtalostaan kovinkaan paljoa.”
“Saitteko te pentuja?” kysyin ja kallistin päätäni.
“Saimme, kaksikin. Toisesta tuli arvostettu soturi, toisesta parantaja,” kolli hymähti. “En itse koskaan oikeastaan olisi halunnut pentuja, mutta rakastin pentujani kaikesta huolimatta.”
Olin hetken hiljaa ja katselin tähtiklaanin kissaa. “Mikä hänen nimensä oli?”
“Kuutähti.”
“Herätys, pentuset!” emoni virkeä ääni havahdutti minut unestani. Haukottelin pitkään ja venytellen nousin pystyyn. Olimme pysähtyneet erään puunrungon sisään yöpymään.
“Herätkääs nyt ja syökää,” isämme kehotti ja toi pesään mukanaan kaksi hiirtä. Vesi herahti kielelleni ja iskin hampaani nopeasti herkulliseen hiireen. Sisarukseni ryntäsit syömään kanssani. Hiiret oli hotkaistu silmänräpäyksessä.
“Jos kuljemme tänään nopeasti ja ahkerasti, voimme päästä kotiin,” emomme kannusti ja minun ilmeeni kirkastui. Haluaisin jo nähdä järven ja reviirit. Pujahdin vanhempieni perässä ulos yöpaikastamme ja lähdin seuraamaan emoani aivan hänen kintereillään. Sisareni Pakkaspentu tuli aivan vierelleni, kun taas muut kulkivat meidän takanamme.
“Ajatella, pääsemme pian kouluttautumaan sotureiksi!” Pakkaspentu intoili.
“Niinpä! En malta odottaa! Enää kuu niin olemme tarpeeksi vanhoja kouluttautumaan!” hihkaisin. Muistelin untani, jossa tähtiklaanilainen oli kertonut Kuutähdestä, Myrskyklaanin päälliköstä. Haluaisin kyllä nähdä hänet ehkä kaikista eniten ja vielä sen kollin, kenen kanssa hän nykyään oli.
Aurinko oli valmistautumassa laskemaan, kun näin sillan. Väsyneet tassuni saivat uutta puhtia, kun näin sillan,
“Katsokaa! Tuolla on se silta!” huusin täynnä intoa ja kiihdytin vauhtiani.
“Pian olemme kotona, pennut!” emommekin innostui. Saimme kaikki lisää puhtia ja juoksimme sillalle.
“Nyt meidän pitäisi kävellä noita nummia kohti…” emomme mumisi ja hänen silmänsä välähtivät. “Nuo ovat Tuuliklaanin nummet!”
“Tuuliklaani!” Tihkupentu henkäisi ja tönäisi minua innostuksissaan. Oli itsekin niin innoissani etten pystynyt sanomaan mitään moitetta hänelle.
“Olemme kotona!” Pakkaspentu huusi ja emomme lähti jatkamaan matkaa kohti nummea. Katselin ihmeissäni ympärilleni. Emomme pysähtyi haistellessaan maata.
“T-tässä on hajumerkki, mutta en tunnista, kelle se kuuluu,” emoni nielaisi ja nosti katseensa. “Mihin hevospaikka on kadonnut?”
Astelimme Jokiklaanin ja jonkun tuntemattoman klaanin rajaa pitkin kohti järveä. Haistoin järven makean hajun ja kun katsoin etenepäin, kykenin erottamaan sen kiiltävän pinnan.
“Vau!” henkäisin ja lähdin juoksemaan. Halusin koskettaa vettä, jonka näin.
“Minne sinä juokset!?” isäni huusi varoittavasti.
“Järvelle!” huusin takaisin. Tajusin silloin, että he eivät olleet vielä nähneet eivätkä haistaneet sitä. Kuulin yhä selvemmin ja selvemmin veden liplatuksen ja pian tassuni koskettivat lämmintä vettä. Isäni juoksi vierelleni ja ihaili näkymää.
“Tulkaa, kävellään rantaa pitkin Myrskyklaanin leiriin!” emoni oli aivan tohkeissaan ja stelikin todella ripeästi eteenpäin. Seurasin aivan hänen kintereillään.
Pysähdyimme virtaavan joen rannalle. Emoni tarttui minua niskanahasta ja varoittamatta loikkasi joen ylitse.
“Hohto!” hän huusi isälleni ja isän haki yksitellen yhden sisaruksistani. Silmänräpäyksessä olimme kaikki joen toisella puolella. Emoni hymyili ja katseli edessämme kohoavaa metsää.
“Tervetuloa Myrskyklaaniin!” hän naukaisi.
Ihana tarina!!!! Upea!!!! Taidokasta!!!!! 😍