Tähtiklaani oli siunannut kolmea pentua, jotka syntyivät Jokiklaaniin pian isänsä kuoleman jälkeen. Unipentu, Yksipentu ja Kuupentu. He olivat syntyneet Kirkaskuulle isänsä kuoleman varjossa.
Unipentu, vanhin kolmesta pennusta, oli kiiltäväturkkinen, musta naaras. Hän oli perinyt isänsä turkin värin, mutta emonsa kauneuden. Hän oli saanut paljon isältään, mutta myös paljon emoltaan luonteeseensa. Unipennun nuorempi sisar, keskimmäiseksi syntynyt, oli harmaan ja kermanvalkoisen kirjava naaras. Hän oli pentueesta rauhallisin, väliliima toisin sanottuna. Kuupentu oli nuorin, aivan valkoinen, karkea rakenteinen naaras. Hän oli pentueen herkin tai ehkä paremmin sanottuna kiivain ja temperamenttisin. Hänelle ei kannattaisi ryppyillä.
Tosin Kuupennulla ja Unipennulla oli jo pentuajoista lähtien pientä kärhämää, joka oli kylläkin leikkimielistä. Yksipentu oli aina vähän turhautunut, mutta kyllä hän silti sisaristaan välitti. Mutta turha sitä hypätä ajassa liikaa eteenpäin, olisi kannattavampaa aloittaa ihan alusta.
Unipentu haukotteli ja kierähti selälleen. Oli niin lämmin emon vatsaa vasten, ja myös Yksipentua vasten. Tai Unipentu uskoi pienen naaraan vieressään olevan Yksipentu, olihan tällä naaraalla paksumpi turkki kuin Kuupennulla. Ja pehmeämpi. Kuupennun turkki oli lyhyttä ja hieman karkeampaa.
Silmien avaaminen voisi olla ihan hyvä ja hauska idea, emo ainakin riemastuisi. Ja kyllä Unipentu myönsi sen itselleen, hän halusi nähdä miltä emo ja hänen sisarensa näyttivät. Myös leiri oli varmasti upea!
Ensimmäinen asia, joka Unipentu näki, oli hänen emonsa. Hän oli upea harmaa naaras! Hän puhui jollekin, mutta se ei ollut se, mikä kiinnitti Unipennun huomion. Hänen emonsa silmät olivat vihreät, kauniit sellaiset, mutta niissä kiilsi suru ja kaipaus. Unipentu kallisti päätään ja katsoi emoaan tarkemmin. Miksi hän oli surullinen? Ei tarvitse olla enää surullinen! Minä avasin silmäni, emo!
”Emo!” Unipentu naukaisi ja hänen emonsa katse kääntyi yllättyneenä alaspäin. He katsoivat toisiaan silmiin ja Unipentu näki selkeästi sen, kuinka suru hänen emonsa silmistä haihtui ja ilo korvasi tukalan tunteen. Arvasin! ”U-Unipentu!” Unipennun emo hihkaisi iloisen ja hämmentyneen sekaisena ja toi kasvonsa lähemmäs vanhinta pentuaan. ”Avasit silmäsi!”
”Niin avasinkin!” Unipentu hymyili ja kurotti tassuillaan emonsa naamaa kohti ja tarttui hellästi hänen kasvoturkistaan kiinni. ”Miltä minun silmäni näyttävät? Minkä väriset ne ovat?”
”Ne ovat upean vihreät”, harmaa naaras sanoi silmät kostuen. ”Vihreät, kuten minulla. Lähes samanlaiset.”
”Vau!” Unipentu naurahti, pitäen yhä kiinni emostaan. ”Sinulla on niin kauniit silmät! Olenpa onnekas!”
Kirkaskuu naurahti ja nuolaisi pentunsa kuonoa saaden mustan naaraan hihittämään. Hän irrotti otteensa ja nauroi, kun hänen emonsa kutitti häntä vatsasta ja nenästä.
”Mitä tapahtuu?” Yksipentu sanoi unenpöpperöisenä ja katsoi silmät väsymyksestä sirrillä emoaan ja vanhempaa sisartaan. Kirkaskuun silmät laajenivat ja hymy leveni entisestään.
”Yksipentu!” Unipentu hihkaisi ja pomppasi pystyyn. ”Sinullakin on vihreät silmät!”
”Ai mitä?” harmaa pentu mumisi ja haukotteli, ravistellen unen turkiltaan. Hassu Yksipentu. ”Ai vihreät?”
”Niin kuin minulla ja emolla!” Unipentu naukaisi viikset väristen innostuksesta.
”Sinulla on sinertävämmät vihreät silmät”, Kirkaskuu kertoi juuri heränneelle pennulle, jonka ilme kirkastui ihmeellisesti. Naaras katsoi emoaan tarkkaan ja ihmetellen. Harmaan kirjavan pennun silmissä tuikki, kun hän katseli kolmikon emoa.
”Ei ole reilua!” Kuupentu kivahti heidän takanaan ja katsoi tuimasti sisariaan. ”Minäkin haluan avata silmäni!” ”Si-sinähän juuri avasit”, Unipentu räpytteli silmiään hämmentyneenä ja tohkeissaan. Kuupennulla oli upeat silmät! Voiko tuo olla edes mahdollista? Vau.
”Vau”, Yksipentu sanoi ja astui lähemmäs tutkien valkoista pentua. ”Sinullapa on erikoiset silmät!”
”Ai häh? Millaiset?” pentu kysyi, tassujaan siirrellen hermostuneesti. ”Millaiset ne ovat? Ovatko ne vihreät niin kuin teillä kaikilla?”
”Eivät!” Unipentu hihkaisi ja oli kuvailemassa sisarensa silmiä, mutta Yksipentu ehti ensin.
”Sinulla on molemmissa silmissä keltaista ja sinistä sekaisin”, Yksipentu selitti ja heilautti häntäänsä tyytyväisenä. ”Puolet silmästäsi on sininen ja toinen puoli keltainen!” ”Ai?” Kuupennun silmät tuikkivat ja hän vilkaisi heidän emoaan, pupillit laajentuen. ”Oletpa sinä upea!”
”Voi Kuupentu”, Kirkaskuu hymyili, silmät heijastaen kaipuuta, mutta Unipentu ei sanonut mitään. Hän oli kiinnostunut enemmän sisarensa silmistä kuin emonsa katseesta.
”Oletko sinä nähnyt tuollaisia silmiä ennen?” Yksipentu kysyi heidän emoltaan, joka selvästi hieman yllättyi pentunsa kysymyksestä.
”Hmm, tuota, en ole ihan varma”, harmaa naaras mietti. ”En ihan samanlaisia, mutta lähes vastaavat. En muista tarkalleen, mutta täytyy myöntää, että sinun silmäsi ovat todella upeat, Kuupentu. Ne ovat varmasti ainoaa laatuaan.”
”Eli isällämme ei ole tuollaisia silmiä?” Yksipentu kysyi ja kysymys sai Kirkaskuun selvästi sanattomaksi. Naaraan silmissä välähti tuska ja Unipentu hämmentyi. Yksipentu oli kuitenkin ensimmäisenä puhumassa Kirkaskuulle: ”Mikä hätänä? Onko isässämme jotain vikaa? Onko meillä edes isää?” ”Voi”, Kirkaskuu sanoi silmät kosteina, mutta naaraan onnistui pidätellä kyyneleitä. ”On teillä isä. Ja hän oli upein kolli, jonka tunsin.”
”Kerro lisää, kerro lisää!” Kuupentu innostui ja loikki lähemmäs, tönäisten Unipentua loikkiessaan lähemmäs. ”Millainen hän on?”
”Hän… hän on hyvin viisas kissa, ehkä viisain jonka tiedän. Hän osaa paljon, suunnittelee paljon ja tietää paljon. Häneltä löytyy vastauksia ja strategioita ihan mihin tahansa”, Kirkaskuu kertoi kolmelle pennulleen, joiden silmät tuikkivat kiinnostuneina. ”Hän oli myös hyvin komea, vaikka kaikki eivät olisi häntä siksi kutsuneet.”
”Ai miksi?” Unipentu kysyi päätään kallistaen.
”Hänen turkkinsa sojotti joka suuntaan ja oli sekainen”, naaras kertoi hymyillen. ”Ja hän istui monen mielestä hassusti. Mutta minusta hän oli kaikista komein kissa, jonka olen koskaan tavannut.”
”Miltä hän muuten näyttää?” Kuupentu kysyi viikset väristen. ”Millaiset silmät hänellä on?”
”Hänellä on harmaat, hieman sinertävät silmät”, Kirkaskuu kuvaili muistellen silmänsä kiinni ja vilkaisi sitten Unipentua. ”Hänellä on yhtä musta turkki kuin sinulla, Unipentu.”
”Oikeasti?” Unipennun vihreät silmät kirkastuivat. Isälläkö samanlainen turkki? Vau!
”Kyllä vain”, Kirkaskuu iski silmäänsä. ”Hänellä on älyä enemmän kuin kellään muulla kenet tiedän. Ja häneltä löytyy paljon jaettavaa, paljon rakkautta ja välittämistä.”
”Mistäköhän sinun silmäsi tulevat?” Unipentu vilkaisi valkoista sisartaan, joka näytti yhtä mietteliäältä. Yksipentu tuijotti yhä kolmikon emoa ja tarkasteli emonsa piirteitä.
”Vaikea sanoa, jos isällä eikä emolla ole tällaisia silmiä”, Kuupentu totesi ja katsahti Unipentua mietteliäänä. ”Sinulla taas on isän turkki ja emon silmät.”
”Olet erilaisin kaikista meistä”, Unipentu naurahti nuorimmalle sisarelleen vitsikkäästi, mutta valkoinen nmaaras kurtisti kulmiaan ärtyneesti.
”Olenkin siis erityisin!” Kuupentu julisti rintaansa röyhistäen ja Unipentu oli napauttamassa takaisin, mutta Kuupentun jatkoi puhumista. ”Minulle on annettu jotain suurta!”
”EI varmasti isompaa kuin tuo kova äänesi!” Yksipentu murahti ja nakkeli häntäänsä. ”Antakaa olla. Molemmat. Ettekö te halua tavata isää?”
”Todellakin!” Kuupentu hihkaisi, sivuuttaen Unipennun tuijotuksen. ”Tuleeko hän katsomaan meitä pian?”
Kirkaskuu hiljeni ja katsoi pentujaan apeasti ja nyt hän ei kyennyt pidättämään kyyneliään. Naaras sulki silmänsä, huokaisi ja pyyhkäisi valuvan kyyneleen poskeltaan.
”Miksi sinä itket?” Yksipentu kysyi, hiljaisella äänellä. ”Haluaako isä nähdä meitä? Onko hän edes klaanikissa niin kuin me?” ”On hän”, Kirkaskuu niiskaisi. ”Hän… hän haluaisi nähdä teidät niin kovasti, mutta...” ”Mutta mitä?” Unipentu kysyi, silmät laajentuen huolesta. Missä hän oli? Miksi hän ei voisi tavata meitä? ”Hän metsästää nyt Tähtiklaanin mailla”, naaras sanoi hiljaa ja katsoi jokaista pentuaan vuorotellen, mutta kolmikko tuijotti takaisin yhä hämillään. ”Hän oli Jokiklaanin päällikkö, ennen kuin… kuin hän siirtyi kuolleiden kissojen rivistöön varjelemaan teitä ja katsomaan kasvuanne.”
”Tähtiklaaniin?” Unipentu kysyi, kiinnostuen. ”Miksi hän siellä on? Miksi hän ei ole täällä, Jokiklaanissa, jos on kerran klaanimme päällikkö?”
”Hän kuoli ennen kuin te synnyitte”, Kirkaskuu selitti hiljaisella äänellä. ”Hän kulkee esi-isienne kanssa ja metsästää kuolleiden klaanikissojen kanssa. Hän varjelee teitä tähdistä.”
”Miten hän kuoli?” Kuupentu kysyi, suu hieman raollaan. Unipentu katsoi emoaan tiiviisti, mutta harmaa kuningatar pudisti päätään.
”Kerron teille sitten, kun olette hieman vanhempia”, Kirkaskuu hymyili surullisesti. ”Tulette kuulemaan isästänne vielä paljon, lupaan sen.”
”Kerro sinusta”, Yksipentu sanoi sitten ja Unipennun korvat pomppasivat ylös. Emosta? Mutta mehän näemme emon tässä koko ajan, isää taas emme. Haluan kuulla isästä!
”Mitä haluatte tietää?” Kirkaskuu kysyi, katse kirkastuen.
”Kerro… kerro mitä sinä osaat?” Kuupentu kiljaisi nopeasti. Unipentu nyrpisti nenäänsä, mutta katsoi sitten emoaan kysyvästi. Osasiko hän jotakin upeaa niin kuin isä? Ei varmasti, Kirkaskuuhan oli vain tavallinen soturi. Ei hänessä mitään erityistä ole.
”En ehkä ole yhtä viisas kuin isänne, mutta minulta löytyy paljon kokemusta ja sosiaalisia taitoja”, Kirkaskuu selitti ja katsoi jokaista pentuaan yksitellen ja Unipennulla tarttui palanen kurkkuun. Emo haluaisi olla ylpeyden aihe pennuilleen. ”Aina ei tarvitse olla voimakas ja hyvä taistelija ollakseen taitava ja osaava soturi, sillä joskus tärkeämpää on osata puhua, taktikoida ja käyttää puheenlahjoja ja empatiaa. Ja joskus Tähtiklaanilla on tassunsa mukana.”
”Opetatko, miten saalistetaan?” Unipentu kysyi koko keho töristen innosta. ”Haluan osata vaania!” ”Jo nyt?” Kirkaskuu sanoi leikkisästi, mutta nousi pystyyn ja kumartui sitten. ”Pidä häntä matalana, mutta älä anna sen laahata maata. Ja kulje hiljaa eteenpäin.”
”Näinkö?” Unipentu kysyi ja matki emonsa asentoa. Hän häntänsä huiski muutamia kertoja ja hänellä ei löytynyt kärsivällisyyttä intonsa alla. Kuupentu yritti myös vaania ja tuli Unipennun vierelle.
”Minä osaan paremmin”, Kuupentu härnäsi ja loikkasi Unipennun kimppuun aivan varoittamatta. ”Sain saaliin kiinni!” ”Hei!” Unipentu sihahti ja rimpuili nuoremman sisarensa otteessa. ”Itse olet saalis!” ”Kuka tässä maassa makaa?” Kuupentu nauroi ja irrotti otteensa sisarestaan. Valkoinen pentu kuitenkin loikkasi kauemmas niin, ettei Unipentu saisi kaadettua valkoista pentua maahan.
”Rauhoitutaanpa nyt”, Kirkaskuu humisi ja kutsui pentuja luokseen. ”Ehditte leikkiä taas myöhemmin ja opitte kyllä kaikki saalistamaan, kun olette oppilaita. Teillä on aikaa.”
”Vihdoinkin nukkumaan”, Yksipentu haukotteli syvään. ”Pääsee karkuun noilta riehujilta.” ”Itse olet riehuja!” Kuupentu näytti kieltään, mutta käpertyi enempää mukisematta emonsa vatsan vierelle. Unipentu asettui Yksipennun ja Kuupennun väliin niin, että hän koski molempia sisaruksiaan. Tuki ja turva. Tässä hän oli turvassa, siskojensa ja emonsa vierellä.