Oli pimeää ja synkkää ja tylsää -tai eipä sittenkään. Oli kyllä pimeää, mutta ei todellakaan tylsää vaan täysin päinvastoin. Tällä pienellä pennulla pyöri mielessään valtavasti villisti riehuvia ajatuksia ja ideoita. Hän ei itsekään tiedä, mistä ne kaikki kirjavat ajatukset tulevat, sillä ne ovat aina olleet paikalla.
Tarinapentu, tämä villien ajatusten pentu, ei ollut kokenut tylsää hetkeä ollessaan vielä silmät kiinni ja maassa vaivalloisesti myllertävä pieni pentu. Hänellä oli mielessään aina jotakin viihdykettä; tarinoita vaikka ja mistä.
Tarinapentu ei edes ajattellut, että voisi avata silmiään. Hän luuli, että elämä koostui vain pimeydestä, mutta sitä värittävistä suurista ajatuksista ja unelmista sekä ulkopuolisista äänistä. Tarinapentu tiesi kyllä, että oli syntynyt jostakin ja että hän oli jotakin, sillä hän tunsi toisinaan jonkin koskettavan itseään ja hän kuuli asioita. Hän tiesi oman nimesäkin. Se lempeä ääni oli sen hänelle kuiskannut niin usein.
Ensimmäistä kertaa Tarinapentu tajusi, että oli olemassa muutakin kuin mustaa. Hän näki sameaa valkeaa valoa avatessaan silmiään hieman auki. Hän oli sulkenut ne samantien säikähdyksestä. Mitä oli tuo uusi asia? Tietysti uteliaisuus oli voittanut lopulta ja pieni naaraspentu avasi silmänsä…
Ympäristö oli niin upea. Oli niin paljon värejä ja muotoja ja aivan liian paljon uusi asioita! Oksaseinistäkin kajasti valkeaa valoa ja se loi lisää erilaisia värejä! Maa kehon alla oli vihreää ja ihanan pehmeää. Kehon? Tarinapentu katsahti valkeaa turkkiaan. Vau! Ja muutama musta läikkä.
Jokin tömähti Tarinapennun päälle. Naaras älähti ja rimpuili saadakseen ahdistavan painon päältään. Paino katosi ja Tarinapentu kohtasi tutulta haisevan pienen kissan edessään.
”Tarinapentu!” kolli henkäisi, jopa hieman kauhuissaan. Kolli perääntyi. Tuohan oli Pilkkupentu, hänen veljensä. Ja tuolla kauempana tuon ison hahmon luona olivat hänen siskonsa Ukkospentu ja Etsijäpentu. Tarinapentu nosti katseensa suureen hahmoon. Se oli kaunis vaaleanharmaa, mustatäplikäs naaras. Se oli hänen emonsa.
”Mikä hätänä Pilkkupentu?” naaras sanoi lempeällä äänellään ja nosti katseensa Tarinapentuun. ”Tarinapentu! Avasit viimeinkin silmäsi!”
”Jee! Pääsemme leikkimään hänen kanssaan!” Ukkospentu ilahtui ja juoksi lähemmäs sisartaan. Hän kuitenkin pysähtyi lähes sillä samalla silmänräpäyksellä. Ukkospentu katsoi Tarinapentua hämillään ja vilkaisi sitten heidän emoaan.
”Miksi hänen silmänsä näyttävät tuolta?” Etsijäpentu kysyi Ukkospennun takaa. *Silmät? Miltä minun silmäni näyttävät?*
”Mitä?” Täplätuuli, pentujen emo häkeltyi ja nousi pystyyn. Hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi, kun hän pääsi tarpeeksi lähelle tytärtään.
”Kultakukka,” Täplätuuli sanoi sitten taas rauhallisemmin. ”Voitko vahtia pentujani, kun käyn Susitassun luona?”
”Tietysti,” pesän toisessa päästä asteli toinen naaras, mutta Tarinapentu ei ehtinyt kuin nopeasti vilkaista häntä, kun hänet itsensä tempaistiin ilmaan ja siitä sitten ulos pesästä.
Maailma oli kovin valoisa ja kylmä. Ei siinä mitään pahaa ollut, mutta Tarinapentu ei kyennyt näkemään mitään kirkkauden takia, vaikka olisi halunnut. Kylmyys kuitenkin pisteli ikävästi tassuja, joten Tarinapentu päästi kimeän vingahduksen emolleen. Täplätuuli ei ollut kuulevinaankaan, mutta hän astui sisälle yhteen todella raikkaalta ja virkistävältä tuoksuvaan pesään.
”Susitassu?” Täpluuli kysyi ja laski Tarinapennun pesässä olevalle sammalpedille. Tarinapentu haisteli sammalta ja ei voinut olla hymyilemättä. Se tuoksui aivan ihanalta! Mitä ihmettä täällä pesässä oikein oli?
”Täplätuuli? Mikä hätänä?” pesän perältä asteli valkoinen kolli, jonka turkissa oli erikokoisia mustia läikkiä. Kollilla oli naamassa suuri musta läikkä ja hänellä oli suuret, hyvin kirkkaat siniset silmät. Kolli katsahti Tarinapentua, joka katsoi haltioissaan vanhempaa kollia.
”Katso hänen silmiään,” Täplätuuli sanoi rauhallisesti, mutta hänen äänessään oli selvästi suurta huolta ja hänen äänensä värisi hieman.
”Hmm,” Susitassu meni lähemmäs nuorta pentua, joka katseli häntä kiinnostuneesti.
”Kuka sinä olet? Miksi täällä tuoksuu näin hyvältä? Mitä sinä teet täällä? Sinulla on upeat silmät,” Tarinapentu puhui ja haisteli Susitassua kiinnostuneesti. Susitassu kallisti päätään.
”Olen Susitassu, klaanimme parantajaoppilas,” Susitassu sanoi ja istuutui alas Tarinapennun viereen. ”Tai oikeastaan olen parantaja, mutten ihan virallisesti.”
”Millaista on olla parantaja? Onko kaikissa klaaneissa parantajat? Onko sinulla yrttejä suussa?” Tarinapentu kyseli taas ja katsoi innostuneesti vanhempaa kollia.
”Sinullapa riittää kysymyksiä,” Susitassu naurahti. ”Kuule, vastaan niihin kaikkiin, kunhan kerrot minulle, mitä sinä näet, kun katsot minua.” ”Olet valkoinen. Sinulla on tuollainen musta läikkä naamassa poskista silmien väliin ja se menee myös sinun nenäsi päällä., Sitten sinulla on pienempiä mustia läikkiä korviesi alapuolella koko pääsi ympäri ja oikea korvasi on musta ja silmiesi sivuilla on vähän isommat mustat läikät ja sinulle tosi kivan siniset silmät…” Tarinapentu höpötti ja selitti parantajalle näkemäänsä. Susitassu näytti tyytyväiseltä.
”Voit nyt lopetta, Tarinapentu,” Susitassu sanoi ja vilkaisi sitten Täplätuulta. ”Hän näkee aivan normaalisti, vaikka silmät ovatkin kierossa.”
”Mitä? Niinkö?” Täplätuuli henkäisi selvästi helpottuneena.
”Kyllä,” Susitassu virnisti Tarinapennulle. ”Hän näkee yksityiskohdat aivan normaalisti, kiinnittää niihin aika hyvin myös huomiota. Ei mitään hätää siis. Tarinapentu pysyi hiljaa, katseli vain ympärilleen. Pesässä oli kymmeniä ja kymmeniä erilaisia kasveja. Susitassu varmaankin teki niillä parantajajuttujaan. Kierot silmät? Mitä nekin nyt tarkoittivat? Hei, tuollahan on jokin liila kaunis kasvi.
”Tarinapentu,” Susitassu naukaisi heti, kun Tarinapentu olisi halunnut lähteä tutkimaan kaikkia noita kasveja. ”Eikö sinulla ollut jotakin kysymyksiä?”’
Ainiin! Ne kysymykset!
”Joo! Millaista on olla parantaja? Mitä sinä teet?” Tarinapentu kysyi silmät tuikkien innostuksesta.
”Parantajana on upeaa,” Susitassu kehräsi. ”Kun soturioppilaat opettelevat taistelemaan, minä opettelen yrttejä ja parantamista sairauksista ja haavoista. Kun klaanit taistelevat, minä parannan haavoittuneet.”
”Vau!” Tarinapentu hihkaisi. ”Onko klaanissa vain yksi parantaja? Onko muissa klaaneissa parantajat? Mitä nuo kaikki yrtit tekevät? Mistä ne tulevat? Mi-”
”No, no, Tarinapentu, rauhoituhan vähän,” Täplätuuli naurahti ja veti pennun hännällään viereensä.
”Kyllä, klaanissa on vain yksi parantaja ja useimmiten hänen oppilaansa, jokaisessa klaanissa sama juttu. Ja yrttejä on liian paljon nyt yhdeksi kerraksi kerrottavaksi.” Susitassu selitti rauhallisesti. Tarinapentu katsoi kolli silmiin. Vaikka hän vaikutti rauhalliselta ja huumorintajuiselta, hänen silmissään oli jotain pisteliästä.
”Ne taitavat riittää, ainakin tältä kerralta,” Täplätuuli naukaisi lempeästi ja tarttui tytärtään niskanahasta kiinni. ”Kiitos, Susitassu.”
Tarinapentu katsoi pettyneenä Susitassua, mutta alistui kohtaloonsa. Nyt hän oli jo tottunut tähän valon määrään, joten hän näkisi, miltä ulkomaailma näytti! Vaikka eihän Tarinapentu ollut edes tajunnut, että voisi nähdä jotain muutakin kuin mustaa.
Leiri oli upea! Se oli täynnä erivärisiä ja kokoisia kissoja ja jokaisella oli jotakin tekemistä! Mitähän tuokin kirkaan oranssi kolli oli tekemässä? Tai tuo musta kolli? Hän näytti kovin huolestuneelta. Ja tuo oranssi kissahan meni pentutarhaan! Mitä asiaa kollilla oikein oli pentutarhaan?
”Tulikukka!” Täplätuuli tervehti astuessaan sisään suojaisaan ja lämpimään pesään. Tarinapentu tajusi vasta silloin, miten kylmä valkeassa leirissä olikaan ollut. ”Mitä kuuluu? Tulitko katsomaan tyttäriäsi?”
”Kyllä,” Tulikukaksi kutsuttu kolli kehräsi. ”He kun kasvavat niin nopeasti, he ovat kohta jo oppilaita!”
”Niinpä, aika kuluu niin nopeasti!” Täplätuuli myönsi ja laski Tarinapennun maahan. Valkea, läikikäs pentu katseli oranssi kollia kiinnostuneena. Hänen korviensa päät olivat mustat ja hänen vasemmassa kyljessään oli yksittäinen pieni musta pilkku. Hänen tassuissaan oli valkoista ja-
”Tämäkö on Tarinapentu?” oranssi kolli kysyi ja kumartui Tarinapennun tasolle. ”Sinulla on hienot silmät. Älä anna minkään estää itseäsi, soturius tulee sydämmestä!”
”Isä!” valkoinen pentu kiljahti, paljon Tarinapentua isompi ja juoksi oranssin kollin luokse. *Isä? Mikä on isä?*
”Jääpentu! Taivaspentu! Kastepentu! Mitäs minun pieneille tyttärilleni kuuluu?” Tulikukka nauroi ja kolme pentua kaatoivat isäksi kutsutun oranssin kollin maahan. Täplätuuli nappasi Tarinapennun taas leukojensa väliin ja akantoi sisarustensa luokse.
”Onko Tarinapentu kunnossa?” Etsijäpentu kysyi ja haisteli siskoaan epäluuloisesti.
”On, hän on täysin kunnossa,” Täplätuuli hymyili helpottuneena. ”Hänen silmänsä vain ovat kierossa.” Tarinapentu unohtui keskustelun kuuntelusta, koska katsoi Tulikukkaa ja hänen kolmea pentuaan. Tulikukka on siis noiden kolmen isä? Entä emo? Täplätuuli oli Tarinapennun ja hänen veljensä ja siskojensa emo, mutta kuka oli heidän isänsä?
”Tarinapentu?” Täplätuuli hipaisi tytärtään kuonollaan ja Tarinapentu hätkähti niskakarvat nousten pystyyn.
”Mitä?” hän älähti ja Täplätuuli naurahti. Hänen vasen silmänsä oli haaleampi kuin toinen ja musta pupilli oli melkein valkoinen.
”Kuunteletko sinä yhtään?” Täplätuuli sanoi, nyt vähän vihaisemmin.
”A-anteeksi!” Tarinapentu luimisti korviaan. ”Katselin vain silmiäsi. Ne ovat niin nätit. Mietin vain, kuinka toinen silmäsi on vaaleampi kuin toinen.”
”Ai,” Täplätuuli ei selvästikään tiennyt, mitä sanoa. ”E-eräs kissa, klaanien ulkopuolinen, hyökkäsi kimppuuni ja toinen silmäni sokeutui sen seurauksena.” ”Mitä! Vau!” Ukkospentu henkäisi. ”Mitä sille kissalle tapahtui? Veitkö siltä molemmat silmät?!” ”En,” Täplätuuli naurahti ja katsoi pentujaan huvittuneena. ”En ole itse asiassa ihan varma… Mielestäni häädin hänet pois reviiriltämme ja en ole häntä sen kommin enään nähnyt.” ”Mitä tarkoittaa isä?” Tarinapentu kysyi. Täplätuulen ilme muuttui järkyttyneeksi. ”Tulikukka on noiden kolmen isä. Onko meilläkin siis isä? Vai onko pennuilla joko emo tai isä?” ”Jokaisella pennulla on isä ja äiti,” Täplätuuli selitti lempeästi, mutta hänen oikeassa silmässään oli surua.
”Missä meidän isämme on?” Pilkkupentu kysyi vuorostaan ja asettui Tarinapennun vierelle.
”Minä en tiedä, missä hän on,” Täplätuuli myönsi. ”En edes tiedä, onko hän elossa. Hän on erakko, vahva ja rohkea.”
”Vau! Minustakin tulee vahva ja rohkea!” Pilkkupentu naukaisi ylpeästi ja loikkasi Ukkospennun kimppuun. Etsijäpentu yhtyi leikkiin mukaan, mutta Tarinapentu katsoi emoaan. Jokin hänen olemuksessaan oli outoa. Siinä ei ollut sellaista kiintymystä. Se oli vain kuvaus.
Korkea vingahdus vei taas Tarinapennun ajatukset muualle ja hän kääntyi katsomaan suuntaa, josta ääni oli kuulunut. Hän hiipi kohti pientä kilpikonnakuviollista myttyä. Se oli kovin pieni. Ja sillä oli niin pehmeä karva. Se tuoksui niin paljon maidolta.
”Mitäs sinä teet näin kaukana emostasi, pikkuinen?” Tarinapentu kysyi hiljaa pieneltä karvakasalta ja yritti nostaa sen ylös, mutta koska oli itsekin vielä niin pieni, ei jaksanut. Täplätuuli seurasi muiden pentujensa leikkiä. Ehkä puolet ketunmitan matkasta nukkui harmaa naaras, jonka vatsan vieressä myllersi kaksi pentua, yksi musta ja yksi valkoinen.
”Tuo taitaa olla sinun emosi, vai mitä?” Tarinapentu kuiskasi ja kurtisti kulmiaan. Hän keräsi voimiaan ja työnsi kollia eteenpäin. Se liikkuu! ”Ei hätää, olet pian taas emosi luona.”
Yllättäen kolli alkoi myllertää eteenpäin ja oli pian emonsa vatsassa kiinni. Tarinapentu tunsi ylpeyttä rinnassaan, kun oli saattanut pennun ja emon taas yhteen.
Jokin oli kuitenkin vialla. Harmaa naaras oli täynnä punaista. Hänen turkissaan oli paljon jotain kovin oudolta haisevaa. Tarinapentu perääntyi. Harmaa naaras hengitti raskaasti, mutta silti niin levollisesti.
”Emo! Onko tuo naaras kunnossa?” Tarinapentu kysyi juostessaan emonsa luokse. Täplätuuli nosti katseensa lähellä nukkuvaan naaraaseen ja nyökkäsi.
”Hän on vain heikko synnytyksen jäljiltä,” Täplätuuli kertoi. ”Hän on sinun sukulaisesi. Minun veljeni tytär.”
”Ai! Niinkö?” Tarinapentu ilahtui ja katsahti naarasta ja hänen kolmea pentuaan.
”Susitassu, se parantaja kenen luona kävimme, on hänen poikansa,” Täplätuuli naukaisi ja nuolaisi tyttärensä päälakea lohduttavasti. Mutta Tarinapentu ei ymmärtänyt, miksi hänen emonsa oli niin huolestunut hänestä. Tarinapentu ei itse tiennyt, miltä hänen silmänsä näyttivät, vaikka tiesi niiden olevan kierossa. Mitä tarkoittaa kierossa?
Pesään ilmestyi yllättäen valkoinen naaras, jolla oli musta korva ja hännänpää. Hänellä oli ihanat vihreät silmät! Ja hän hymyili todella lemepästi. Hän näytti ruumiinrakenteeltaan niin paljon emolta…
”Tuulihäntä!” Täplätuuli naukaisi ilahtuneesti ja nousi istumaan. Tarinapentu katsoi pesään tullutta naarasta, jota Täplätuuli oli kutsunut Tuulihännäksi. Naaras heilutti häntäänsä erikoisesti ja hymyili Tarinapennulle. Tarinapentu kallisti päätään. Etsijäpentu hiipi Tarinapennun vierelle ja heidän kaski muuta sisarustaan menivät Täplätuulen taakse.
”Kuka tuo on?” Ukkospentu kysyi. ”Miksi hän on täällä pentutarhassa?”
”Hän on kaunis,” Tarinapentu naukaisi ja astui rohkeasti lähemmäs selvästi lempeää ja ystävällistä valkoista naarasta. Tuulihäntä hymyili ilahtuneesti ja kumartui Tarinapennun tasolle. Hänen ilmeensä ei muuttunut järkyttyneeksi tai muuksikaan, kun hän katsoi Tarinapentua silmiin.
”Hän on Tuulihäntä,” Täplätuuli kehräsi. ”Teidän vanhempi sisarenne.”
”Onko meillä isosisko?” Etsijäpentu kysyi ja astui vähän lähemmäs Tarinapentua ja vanhempaa naarasta.
”Minä olen Tarinapentu!” Tarinapentu esittäytyi ja katseli isosiskonsa kirkkaan vihreitä silmiä. Hän näytti iloisesti yllättyneeltä nimestä. ”Taidat pitää nimestäni?” Tuulihäntä nyökkäsi ja suoristautui. Hän katsahti Tarinapennun sisaruksia kysyvästi.
”Esitelkää nyt itsenne!” Tarinapentu kivahti veljelleen ja siskoilleen.
”Hän ei sanonut mitään!” Pilkkupentu murahti vilkaisten Tarinapentua.
”Minä olen Ukkospentu!” Tarinapennun harmaavalkoinen sisko sanoi ylpeästi.
”Olen Etsijäpentu,” Etsijäpentu sanoi Tarinapennun takaa hiljaa. Etsijäpentu ei pitänyt tuntemattomista.
”Minä olen Pilkkupentu,” Pilkkupentu hymyili leveästi. Tuulihännän ilme muuttui jotenkin haikeksi ja hän katsoi yllättyneenä, mutta silti iloisesti, Täplätuulta.
”Hänestä teillä on kaikilla ihanat nimet,” Täplätuuli naukaisi. ”Hän kyllä tiesi nimenne jo, mutta ei tiennyt miltä näytätte.”
”Miksi hän ei itse sano mitään?” Etsijäpentu kysyi ja siirtyi emonsa taakse suojaan. Hän yritti ensin kaivautua emonsa hännän alle, mutta koska Täplätuulen häntä oli tunnoton se oli myös raskas, joten hän ei kyennyt nostamaan sitä.
”Hän on mykkä,” Täplätuuli sanoi ja vilkaisi Tuulihäntää pahoillaan. Tuulihäntä oli kaikesta huolimatta iloinen ja ei näyttänmyt välittävän kyvyttömyydestään puhua. ”Se tarkoittaa, että hän ei pysty puhumaan.”
”Joten hän viittoo hännällään ja kommunikoi ilmeillä?” Tarinapentu vilkaisi emoaan, joka nyökkäsi hieman yllättyneenä. ”Hän vaikuttaa tosi mukavalta!”
”Hän on vähän pelottava,” Etsijäpentu naukaisi ja katseli vihreillä silmillään Tuulihäntää.
”Sinusta kaikki tuntemattomat ovat pelottavia!” Pilkkupentu pyöräytti silmiään. Etsijäpentu ärähti ja loikkasi nauraen veljensä kimppuun. Ukkospentu villiintyi myös ja loikkasi mukaan leikkiin. Tarinapentu katsoi taas kerran vain sivusta. Häntä ei kiinnostanut niinkään paljon pyöriminen ilman syytä maassa. Hän keksi kaikista muista leikeistä jotain mutta turha tappelu oli hänestä typerää.
”Noniin,” Täplätuuli kehräsi huvittuneena. ”On teidän aikanne mennä nukkumaan nyt. Olette riehuneet koko aamun, joten olisi hyvä jo vähän rauhoittua.”
”Ihan tyhmää!” Pilkkupentu marisi. ”Ei meitä väsytä!”
Etsijäpentu haukotteli samassa silmänräpäyksessä ja Ukkospentu seurasi siskonsa haukosta.
”Siis minua ei väsytä!” Pilkkupentu korjasi, mutta lopulta hänenkin suustaan livahti haukotus. Tarinapentu naurahti. Hän vilkaisi Tuulihäntää silmät tuikkien.
”Tulethan taas pian käymään?” pentu kysyi ja Tuulihäntä nyökkäsi iloisesti. Hänen silmänsä sanoivat, että hän varmasti tulisi katsomaan sisaruksiaan pian.
”Tarinapentu!” Täplätuulen kehräys kuului sammalpediltä ja Tarinapentu heilautti häntäänsä hyvästiksi Tuulihännälle ennen kuin juoksi emonsa luokse ja asettui Pilkkupennun viereen. Tuulihäntä heilautti häntäänsä hyvästeiksi ja poistui pesästä vilkaisten vielä kerran Tarinapentua, joka nukahti miltein heti suljettuaan kieroiksi kutsutut silmänsä.