Täytyy kyllä myöntää, että Harhatassu ei todellakaan osaa kertoa tunteistaan Unitassulle. Mutta eipä se minua haittaa. Ei Unitassu ansaitse kumppaniakin, kun hänellä on jo aivan kaikki muu. Ja sitten vielä Jokiklaanin Leijonatassukin oli aivan selkeästi ihastunut Unitassuun. Ei voi olla totta. Ja Unitassukaan ei huomaa yhtään mitään. Sammakonaivo. Kalanaivo.
Unitassu päihitti minut melko helposti eilen taisteluharjoituksissa -mutta vain hilkulla! Unitassu on edennyt minusta aivan liian nopeaa tahtia koulutuksessaan. Olemme olleet ehkä kaksi kuuta oppilaina ja hän menestyy kuin hullu!
”Mitä te olette ajatelleet tavoittelevanne, kun teistä tulee sotureita?” Unitassu kysyi, kun olimme kokoontuneet syömään yhdessä. Emoamme ei vielä näkynyt missään, hänellä oli varmasti kiireitä, vaikka olimmekin sopineet syövämme yhdessä.
”Millä tavalla?” kysyin syödessäni kalaa, jonka oli saanut tänään itse kiinni. Oli se sitten ollut tuuria tai ei, olin silti saanut sen kiinni. Supihammas oli opettanut minua kalastamaan ja s eoli sujunut minusta hyvin, vaikka kaaduinkin jokeen.
”Mistä unelmoit? Haluatko saada kumppanin ja pentuja vai tavoitella jotain suurempaa?” Yksitassu sanoi Unitassun puolesta, kun tämä söi suu täynnä oravaa eikä pystynyt vastaamaan. ”Itselleni ei ole niinkään väliä. Tahdon vain palvella Jokiklaania ja huolehtia, että jokainen on osa klaania.”
Nyökkäsin hymyillen. Yksitassu oli aina niin huomaavainen ja vaikka mitä!
”Kuulostaa sinulta”, Unitassu sanoi virnistäen ystävällisesti. ”Itse haluaisin olla päällikkö!”
Kalanpala melkein tarttui kurkkuuni, kun Unitassu julisti tavoitteensa. Unitassusta? Päällikkö? Oliko hän nyt oikeasti tosissaan? Aloin miltei nauraa. Mutta sitten kateudenpistos valtasi mieleni. Minäkin haluaisin olla päällikkö! Ja olisin varmasti paljon parempi kuin Unitassu. Aivan varmasti. Unitassu oli liian villi ja tottelematon!
”Ei sinusta päällikköä tule”, sanoin ja nielaisin kalanrippeet kurkustani alas. ”Sillä minusta tulee päällikkö.”
”Hahah!” Unitassu nauroi makeasti ja se sai minut luimistamaan korviani. Vihjasiko tuo sammanaivo jotakin? ”Saa nähdä, Kuutassu hyvä.”
”Älä uhoa”, sanoin varoittavasti, mutta hilliten murinaa, joka yritti kummuta kurkustani. ”Näemme sitten.”
”Älkää nyt taas-” Yksitassu yritti, mutta Unitassu keskeytti hänet. Yksitassu ei voinut tehdä mitään nyt. Hänen olemassaolonsa vain hiipui pois, kun minun ja Unitassun katseet kohtasivat kipinöiden ärtymyskestä.
”Kisa on siis käynnissä?” Unitassu siristi silmiään ovelasti ja irvistin hänen ilmeelleen.
”Kisaksiko sinä tätä nyt kutsut?” siristin omia silmiäni kohottaen leukaani. ”Katsotaan, kumpi on taitavampi ja kenet päällikkö valitsee varapäällikökseen.”
”Selvähän se!” Unitassu uhosi ja Yksitassu pyöritteli silmiään huolestuneena, kuten tavalllista. En vielä silloin tajunnut, miten pahasti yhteinen tavoitteemme synnytti minun ja Unitassun välille kilpailua. Se tosin laittoi molemmat meistä panostamaan koulutukseen entistäki kovemmin, mutta kilpailu sai meidät ärsyttämään toisiamme enemmän. Vietimme vähemmän ja yhä vähemmän aikaa yhdessä, mutta Yksitassu veti meitä aina luokseen viettämään aikaa. Ja arvostin sitä, sillä toisinaan minusta kyllä tuntui pahalta, kun en voinut puhua tavallisesti Unitassun kanssa ilman, että mistään asiasta ei olisi tullut kilpailtavaa ja riideltävää. Myönnän kyllä, että joskus aloitin sen riitelyn itsekin, mutta Unitassulla on aina niin pätevä ja ylimielinen katse, kun hän katsoo minua. Kuka sellasta kestäisi, kun tuntui, että joku yritti asettaa muut itsensä alapuolelle?
On minulla sentään Leijonatassu, vaikka kolli onkin Varjoklaanin puolella. Yksitassu on myös tukena ja se on tärkeää -tietysti se on tärkeää. Emokin yrittää, vaikka selkeästi hänen ajatuksensa juoksevat jossain aivan muualla; varmaankin isässä. Hän viettää meidän kanssamme aikaa aina kuin mahdollista ja minusta on oikeasti mukavaa. Hän ei sentään suosi vain yhtä ja riitele jatkuvasti. Jokainen meistä on hänelle yhtä tärkeä ja minä kyllä huomaisin, jos asia olisi toisin. Hänellä oli jokaiseen meistä uniikki suhteensa, mutta se johtui siitä, että olimme erilaisia jokainen. Ja emomme huomasi sen ja osasi kohdella jokaista meitä juuri oikealla tavalla.
Leiristä lähteminen oli vaarallista yöllä ja joka kerta, kun hiivin ulos oppilaiden pesästä Yksitassun viereltä, harkitsin takaisin menemistä. Lopulta kuitenkin sydämeni vei minut uudestaan ja uudestaan ulos Jokiklaanin leiristä. Lempeä tuuli leikitteli valkoisella turkillani johdatellen minua Varjoklaania ja Jokiklaania erottavan rajan luokse. Leijonatassu ei välttämättä olisi paikalla ja minä ymmärtäisin sen. Aina emme pystyneet tulemaan yöllä rajalle, jos riski oli liian suuri.
Sydämeni kuitenkin melkein pomppasi rinnastani ulos, kun näin Leijonatassun oranssin ja valkoisen kirjavan turkin lähestyvän. Kollin katse näytti kirkastuvan, kun hän huomasi minut. Tietysti se kirkastui, ainahan niin kävi. Olimme tavanneet jo… usean kuun ajan. En ollut enää varma tarkasta ajasta, mutta ei sillä ole niin väliä. Olemme jutelleet melkein kaikesta, mistä voi jutella ja aina tuntui siltä, että niin oli juuri hyvä ja oikein.
Astelimme hiljaisuudessa reviirien ulkopuolelle, kuten tavallista. Siellä oli turvallisempaa kuin rajan tuntumassa.
Istuimme tutun kallion kupelle ja katselimme taivaalla tuikkivia tähtiä. Millaistakohan Tähtiklaanissa on?
”Oletko koskaan miettinyt lähteväsi klaanistasi?” Leijonatassun kysymys yllätti minut täysin ja katsoinkin häntä jonkin aikaa aivan tuupertuneena. ”Minä olen.”
”Ai? Miksi?” hämmennyin ja yritin lukea oranssin kollin ilmettä, mutta…
”Olen ainoa pentu perheessäni, mutta se ei anna yhtään enempää rakkautta tai huomiota”, Leinonatassu selitti. ”Vanhempani vain… tuomitsevat, syyttävät ja niin edelleen. Ja no… ei minulla ole muutakaan Varjoklaanissa. Tosin, minusta olisi upeaa olla päällikkö, jos totta puhutaan!”
”Leijonatähti?” muka maistelin nimeä ja virnistin. ”Kuulostaahan se aika mahtipontiselta.”
”Luuletko, että minusta olisi päälliköksi?” oranssi kolli kysyi.
”Totta kai!” naurahdin ja tuuppaisin kollia hellästi. ”Sinussa on päällikön ainesta!”
”Jos totta puhutaan, ei minun tarvitse olla päällikkö, että olisin onnellinen, vaikka olisihan se hyvä lisä, mutta...”, Leijonatassu puhui sitten ja käänsi katseensa minuun. Turkkiani kihelmöi ja hermostus hiipi selkäpiitäni pitkin kuin tuhat hiirtä olisi juossut turkissani. Leijonatassu oli juuri sanomassa jotakin, kun hänen korvansa heilhativat ja hän painoi minut alas.
”Mitä nyt?” kähisin hiljaa ja yritin kuulostella, mikä vaara vaani. Kuulin hentoa askellusta ja terävän hajun katku leijui suuhuni.
”Shhh...” Leijonatassu rauhoitteli. ”Kettu.” Kun huomasin Leijonatassun huomaaman ketun, aloin pidättää hengitystäni. Kiltti, kiltti, KILTTI! Älä huomaa meitä.
Kaikeksi onneksi tuuli tuli ketun luota meihin päin eikä suippokuonoinen kettu huomannut kahta kissaa, jotka kyyristelivät kalliossa olevassa painaumassa. Huokaisin helpotuksesta, kun mokoma kettu viimeinkin häipyi.
”Meidän kannattaa palata koteihimme”, Leijonatassu sanoi, kun kettua ei näkynyt mailla halmeilla. ”Se voi palata takaisin, jos tuulen suunta vaihtuu.”
”Tapaammeko taas huomenna?” utelin ja Leijonatassu pudisti päätään, mutta hänellä oli lempeä hymy.
”Näemme kolmen yön päästä”, kolli sanoi ja katsoi tähtitaivasta. ”Varmistamme näin, ettei kettu yllätä meitä. Sopiiko?”
”Tietysti!” nyökkäsin oranssivalkoiselle kollille. Hän tiesi niin paljon kaikesta ja osasi vaikka ja mitä. Hänestä oli ainakin varapäälliköksi jos ei päälliköksi!
Leijonatassu saattoi Kuutassun reviirien rajalle ennen kuin pysähtyi. Kollin katse sai vatsan kipristelemään. Kollin tumman oranssit silmät katsoivat minua ja kolli kosketti lapaani nopeasti ennen kuin astui Varjoklaanin puolelle.
”Nähdään, Kuutassu!” kolli huusi minulle ennen kuin puikkelehti puiden lomaan oranssi turkki hulmuten. Seisoin itse hetken aikaa ihaillen ylläni tuikkivaa hopeahäntää ja annoin Leijonatassun koskettaman kohdan kihelmöidä rauhassa.
Se oli sillä hetkellä aivan liian selvää minulle. Olin ihastunut ja vahvasti. Ja varjoklaanin oppilaaseen! Sentään hän oli hyvä kissa ja minä tiedostin asian toisin kuin typerä sisareni Unitassu. Hän ei tajunnut yhtään mitään tunteista sun muista höpinöistä! Hänen peräänsä kuolasi kaksi kollia!
Astelin kaikessa rauhassa miettien, mitä tästä kaikesta tulisi? Voisimmeko olla enemmän kuin ystäviä, vaikka se oli soturilaissa kiellettyä? Voisiko toinen jättää klaaninsa? Jos Leijonatassu siis edes koki tällaista tunneta. En kokenut, että joka hetki pitäisi viettää kyseisen kollin kanssa. Hänen kanssaan oli helppo pitää hauskaa, jutella kaikesta ja olla oma itsensä. Hänen seurassaan tuntui siltä kuin perhosia olisi lentänyt vatsassa, oikeasti. Astelin hymyssä suin takaisin kotiin ja katselin kuinka tuuli leikitteli myöhäisen viherlehden ajan kukintojen kanssa.
Lehtisateen aika saapui nopeasti ja värjäsi puut kirkkailla väreillä. Sadetta ropisi yhä useammin ja aurinko piiloutui yhä useammin pilvipeiton taakse piiloon. Kuuma viherlehden aika loppui ja sateiden aika saapui. Sateessa oli oma lumonsa.
Rakastin katsella sadetta ja kuunnella sen mieltä rauhoittavaa ropinaa. Mieli tyyntyi, kun sai katsella sadetta. Auringossakin oli oma lumonsa, mutta en ollut koskaan nähnyt näin paljon sadetta. Maa oli täynnä lätäköitä, josta heijastui oma peilikuva ja vedenpinta näytti hauskalta, kun siihen osui sadepisaroita. Pinta väreili niin leikkisästi ja sai valkoisen oppilaan mielen hyvälle tuulelle ja se oli aivan loistavaa.
Mitäköhän Leijonatassu ajatteli sateesta? Pitikö hän enemmän auringonpaisteesta? Entä mikä oli hänen lempiruokaansa? Pitäisiköhän hän kalasta? Entä pitäisinkö minä Varjoklaanin varjoisista metsistä? Millaista olisi olla uimatta? Tai ilman kalaa? Olikohan Varjoklaanin puolella jokia? Pitäisi varmaan kysyä Leijonatassulta ensi kerralla.
En edes tajunnut miten paljon Leijonatassu oli mielessäni. Tai, hän oli mielessäni niin usein, etten tajunnut sitä. Astelimme partiossa ja ajattelin millaista olisi partioida yhdessä Leijonatassun kanssa. Entä millaista olisi metsästää Leijonatassun kanssa? Entä…
”Kuutassu”, Supihammas kutsui oppilastaan kovaäänisesti. Naaraalla oli epäilevä ilme, kun hän katsoi oppilastaan.
”Anteeksi… mitä sanoit?” kysyin korvat luimistuen. Oliko hän ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut tajunnut Supihampaan kutsuneen häntä?
”Oletko kunnossa? Olet ajatuksissasi niin usein nykyään”, harmaa naaras puhui ja minä nielaisin hermostuneena. Mitä minä vastaisin?
”Ai...” vastasin. ”Anteeksi. Ei ole tarkoitus.”
”Oletko stressaantunut? Tiedän, että sinulla ja Unitassulla on kärhämää ja kilpailua. Ja lehtikato saapuu, mutta älä huoli”, Supihammas maukui oppilaalleen lohduttavalla äänensävyllä. Olin helpottunut, ei tarvitsisi selitellä jostain ihastuksista sun muista Supihampaalle. Ja mitä Supihammas edes sanoisi asiaan? Ymmärtäisikö hän, varsinkaan, jos ihastus oli oman klaanin ulkopuolinen kissa?
”Joo, paljon tapahtuu samaan aikaan”, selitin mestarilleni, joka nyökkäsi myötätuntoisesti. ”Anteeksi, yritän keskittyä paremmin.”
”Sano heti, jos kaikki ei ole hyvin”, Supihammas hymyili oppilaalleen ja jatkoi sitten opettamista kuka ties mistä kalastamisen perusjutuista. Ne olivat ihan tuttua kauraa jo!
Nielaisin, kun kelasin ajatuksiani taaksepäin. Olinko tosiaan ihastunut Varjoklaanin kissaan? Millainenkohan myrsky tästäkin tulisi, jos asia selviäisi? Varmasti ihan järkyttävä. Ja pystyisikö toinen vaihtamaan klaaniaan tämän vuoksi?
”Katso, Kuutassu”, Supihampaan kehotus herätti minut ajatuksistani ja keskitin katseeni ja ajatukseni kokonaan mestariini, joka näytti uuden tavan napata kalaa. Se näytti kyllä tehokkaalta. Supihammas tarkkaili vettä seisoessaan vatsakarvat hipoen vettä. Naaraan vihreät silmät kimmelsivät tulisesti ja yhtäkkiä hän upotti päänsä veteen ja nosti sen lähes yhtä nopeasti ylös. Ja hänellä oli kala leukojensa välissä.
”Ooh!” henkäisi ja tulin lähemmäs, mutta vain hitusen, etteivät kalat säikähtäisi varjoani. ”Sulauduit niin hyvin joukkoon.”
”Nimenomaan”, Supihammas iski silmäänsä ja kahlasi pois vedestä. ”Ajattelin opettaa tämän nyt vielä kun ei ole liian kylmä. Tekniikka vähän sama kuin pitäisi vain yhtä tassua vedessä, mutta tällä tavalla näet laajemmalle alueelle ja voit napata kalan vielä tassuillasi, jos et saa sitä hampaillasi ja ehdit reagoida tarpeeksi nopeasti.”
”Onpa kätevä tapa!” kehuin ja loikin mestarini luokse. Hän naurahti ja nosti kalan takaisin leukojensa väliin kuin merkiksi lähteä. ”Enkö saa kokeilla?”
”Et tänään, Kuutassu”, Supihammas räpäytti silmiään. ”Sade alkaa yltyä enkä halua, että kumpikaan vilustuu, kun sääkin kylmenee. Olemme muutenkin olleet harjoituksissa todella kauan.”
”Aivan”, nyökkäsin ja lähdimme suuntaamaan kohti leiriä. Katselin matkalla kirjavia puiden lehtiä haaveissani ja ihailin lehtisateen värikkyyttä ja hyvää tuoksua. Millaistakohan lumi oli? Olisikohan se kuinka paljon helpompaa saalistaa lumessa minun valkoisen turkkini ansiosta? Toivottavasti se olisi, sillä sitten tästä turkista olisi hyötyä vuoden niukempana aikana, jolloin saalista oli vähän ja vaikeaa napata.
Yön tunteina hiivin ulos leiristä ja kun olin tarpeeksi kaukana, kiihdytin juoksuun. Nautin tuulesta turkillani ja vapauden tunteesta, jonka sain, kun pääsin olemaan yksin leirin ulkopuolella. Kukaan, eivät edes kokeneimmat soturit, saisi poistua leiristä yksin. Mutta yölliset tapaukset olivat poikkeus, sillä olivathan ne salaisia. Eivät ne tietenkään estäneet sitä uhkaa, että Yönkajon lauma hyökkäisi ja repisi hänet riekaleiksi.
Varjoklaanin rajalla välähti oranssi turkki ja virnistin. Kolli oli varmasti yrittänyt piiloutua puista tippuneihin lehtiin, mutta olin silti nähnyt hänet. Tunnistaisin Leijonatassun turkin missä tahansa ja milloin tahansa. Tähdet tuikkivat niin kirkkaina taas ja saivat minun hymyilemään. Varjeliko Tähtiklaani meitä yöllä? Olimmekohan Leijonatassun kanssa… sieluntovereita niin kuin emo ja isä olivat? Halusin toivoa niin.
”Kuutassu”, Leijonatassun kuiskaus kiiri korviini ja hidastin vauhtiani. Kolli astui nyt kunnolla esiin ja kuljimme rajaa myöten vähän matkaa. Hänellä oli taas mukanaan voimakkaasti pihkalta tuoksuvia oksia ja hän heitti toisen niistä minulle, jotta se peittäisi minun hajuni. Nyökkäsin kiitokseni ja siirryin kauemmas rajan tuntumasta kulkemaan. Pysyimme näköetäisyydellä toisistamme kulkiessamme klaanien rajojen ulkopuolelle. Jätin pihkaisen oksan maahan ja kuljin muutaman askeleen eteenpäin ennen kuin käännyin Leijonatassun suuntaan ja puskin hänen kasvojaan päälläni. Hän hymyili minulle.
”Siitä on vähän aika”, Leijonatassu totesi ja katsahti ympärillemme. ”Kettua ei ole näkynyt pariin viikkoon, onneksi. Se oli varmaankin vain läpikulkumatkalle. Ollaan silti varovaisia.” ”Kyllä”, nyökkäsin ja maistelin ilmaa. ”Ei se ole ollut täällä pitkään aikaan. Emme haistaneet sitä viimeksikään tai sitä edellisellä kerralla.”
”Sade kuitenkin häivyttää hajut”, Leijonatassu totesi, mutta nyökkäsi sitten. ”Mutta olisimme kyllä jo haistaneet sen, jos se olisi täällä mennyt.”
Nyökkäsin ja hymyilin. Saisi luvan pysyä poissa myös! Tämä on meidän paikkamme, nyt kun olemme vielä eri klaaneissa.
”Oletko oppinut jotain uutta?” Leijonatassu kysyi sitten virnistäen.
”Mitä näitä taisteluliikkeitä taas”, totestin lapojani kohauttaen. ”Mestarini näytti kyllä uuden tavan kalastaa.”
”Millaistakohan kala on”, Leijonahammas mietti ja maiskutti suutaan. ”Ehkä vielä joskus saan maistaa.”
”Voin yrittää napata yhden nyt, jos haluat?” ehdotin pilke silmäkulmassani ja Leijonatassun katse kirkastui. ”Onko tässä lähellä joki?”
”Lyhyen matkan päässä kyllä”, Leijonatassu nyökkäsi ja nousi seisomaan. ”Seuraa minua.”
Leijonatassu johdatti minua vähän matkaa, kunnes kuulin hentoa liplatusta. Tosiaan! Joki. Kiihdyti tahtiani ja pian näin sen joen. Se johti kohti järveä ja päättelin, että se toi ainakin osan vedestä ja kaloista järven veteen.
”Tämä kulkee Varjoklaanin reviirin reunalla, kunnes raja katkaisee sen ja loput joesta on Myrskyklaanin puolella”, Leijonatassu kertoi ja pysähtyi joen uomalle. ”Tämä on isoin joki Varjoklaanin reviirillä, on meillä yksi pienempi.”
”Teillä on siis jokia!” hihkaisin ja tuijotin jokeen. Silmäni menivät viiruiksi, kun näin yhden kalan liikkuvan. Kävi tuuri. ”Jokiklaanin reviirillä on paljon jokia.”
”Voin arvata sen”, Leijonatassun ääni oli huvittunut. ”Ette varmaan olisi Jokiklaani, jos teillä ei olisi kaikista eniten jokia.”
Pyöräytin silmiäni ja mietin, pitäisikl kollille tokaista, että klaani oli saanut nimensä jo kauan ennen kuin klaanit olivat saapuneet järvelle, mutta samalla silmänräpäyksellä huomasin hopeakyljen joessa ja iskin kynteni siihen kiinni. Ilo valtasi mieleni, kun tajusin saaneeni sen kiinni. Heitin sen nopeasti pois joesta upeassa kaaressa ja tapoin kalan nopealla puraisulla. Se ei ollut mikään iso kala, mutta ehkä niin oli hyvä. He olivat oppilaita, he eivät saisi syödä ilman mestariensa lupaa ja varsinkaan ennen kuin kuningattaret ja pennut olis ruokittu. Tähtiklaani sentään, lehtikato oli tulossa. Saisivatko he tehdä tätä? Pahus sentään, he tapailivat jo öisin, he olivat rikkoneet jo niin monia sääntöjä…
”Se oli upeaa!” Leijonatassu henkäisi ja kumartui haistamaan pientä kalaa, joka lojui ruohikolla elottomana. ”En ole koskaan nähnyt kenenkään nappaavan kalaa, ja jos yotta puhutaan en ole koskaan nähnyt edes kalaa.”
”Ja nyt pääset vielä maistamaan”, virnistin. Minun vatsaani alkoi vääntää. En kykenisi syömään edes yhtä haukkausta, koska omatuntoni alkoi kolkuttaa. Miksi se nyt alkoi huutamaan, mutta ei valittanut siitä, että hiivin öisin tapaamaan toisen klaanin kollia? Ehkä siksi, koska ruoan puute voisi aiheuttaa kuolemia, mutta tapailu ei. ”Saat koko kalan itsellesi.”
Leijonatassu nosti katseensa minuun ja katsoi minua ihmeissään, kulmat kurtussa. ”Miksi?”
”Ei ole nälkä”, sanoin ja olihan se totta. ”Söin tuhdisti jo aiemmin.”
Leijonatassu nyökkäsi sitten ja kumartui taas kalan äärelle. Hän katseli sitä ihmeissään ja mietti, miten aloittaisi syömään sitä. Lopulta oranssivalkoinen kolli iski hampaansa kalaan ja repäisi siitä palasen irti. Tuijotin kollin reaktiota hyvin tarkkaan.
”Suolaista”, Leijonatassu sanoi, mutta otti toisenkin haukkauksen ja se yllätti minut. ”Olen yllättynyt, että se on näin hyvää. Paljon parempaa mitä kuvittelin. Se voittaa jopa sammakoiden maun!”
”Upea kuulla”, naurahdin ja hymyilin taas. Sydämeni hakkasi niin kovaa rintaani vasten ja painoin päätäni vähän alemmas, kun ajattelin asiaa tarkemmin. ”Tästä huomaa ennakkoluulot, joita klaaneissa viljellään toisista klaaneista.”
Leijonatassu nyökkäsi mietteliäänä ja söi kalan loppuun. Kolli lipoi huuliaan ja hymyili sitten leveästi. ”Noihin voisi jopa tottua.”
Painoin päätäni hermostuksissani vieläkin alemmas ja hymyilin nolosti. Voisiko Leijonatassu tulla Jokiklaaniin? Vihjasiko hän sanomalla noin, että voisi vaihtaa klaaniaan minun vuokseni tulevaisuudessa? Voisiko hän tulla Jokiklaaniin? Antaisiko minun päällikköni hänen tulla Jokiklaaniin? Toivoin hartaasti, että kyllä. Kyllä se onnistuisi silloin, kun minusta tulisi päällikkö tai edes varapäällikkö. Tunsin kutsua siihen asemaan, vaikka jokin siinä silti epäilytti ja kaihersi. En kyllä tuntenut kuuluvani joukkoon kunnolla, en tiedä tosin mistä sekin tunne tuli aina toisinaan kaihertamaan minua ja arkisia päiviäni. Ravistelin päätäni ja yritin tukahduttaa oudot ajatukset mielestäni.
”Kiitos, Kuutassu”, Leijonatassu sanoi sitten ja painoi päänsä hieman alemmas osoittaakseen kiitollisuutensa selkeämmin. ”Se oli oikeasti hyvää.”
”Oletko jokiklaanilainen vai miksi Varjoklaanin kissa pitää kalasta?” vitsailin virnuillen Leijontassulle, joka virnisti takaisin ja näytti sitten kieltään. Hän tuuppasi minua hellästi ja juoksi sitten hieman kauemmas minusta. Hänen tummanoransseissa silmissään oli leikkisä pilke ja vastasin siihen lähtemällä jahtaamaan kollia. Nauru raukui ilmoille, kun jahtasimme toisiamme tähtien valossa.