Pyörin sammalilla ja höyhenillä vuoratussa pedissäni levottomasti. Huomenna tapaisin taas Leijonatassun rajalla, mutta jo nyt se sai vatsani myllertämään niin vimmatusti. Rasittavaa. Olisi ihan mukava saada tarpeeksi unta, jotta jaksaisin huomenna yöllä valvoa tarpeeksi. Ja Supihammas varmasti ihmettelisi miksi olen taas väsynyt, tosin ei sillä etten aika hyvin peittäisi väsymyksen rippeitä.
Unitassun ilme oli upea nähdä, kun kerroin hänelle oppineeni uimaan. Näin hänen syvänvihreissä silmissään häivähdyksen kateutta ja yllättyneisyyttä. Hän olisi varmasti sanonut jotain kateutensa pohjalta, mutta Yksitassu ehti ensin ja sai tilanteen rauhoittumaan. Unitassu näytti kyllä koko loppukeskustelun ajan olevan kovin hermostunut. Tietysti hän haluaisi oppia nyt uimaan niin nopeasti kuin mahdollista, kun MINÄ nyt osasin.
Olin hivuttautunut hieman kauemmas harmaankirjavasta sisarestani, joka nukkui sikeää unta. En halunnut pyörimiselläni herättää häntä. Unitassu nukkui koko keho aivan levällään Yksitassun päällä. Se näytti kyllä aika huvittavalta ja jopa hymyilin. Päätin lopulta palata Yksitassun kylkeen kiinni ja asetuin mukavasti niin, että turkkimme koskettivat. Se toi jotenkin mukavalla tavalla turvaa. Yksitassu ei edes hievahtanut, kun koskin häneen. Hän oli juuri sopivan syvässä unessa siis. Nukahdin nopeammin kuin ehdin edes tajuta.
Supihammas vei minut taisteluharjoituksiin. Ei siinä mitään, sehän oli aivan upeaa, kun opin uusia liikkeitä ja niin edelleen, mutta hän oli päättänyt yhdessä Aamulaulun kanssa, että Unitassu ja minä saisimme harjoitella yhdessä. Tietysti.
Unitassu peittosi minut aika nopeasti, vaikka pistin vastaan kaikin voimin. Hänen tassunsa painoivat minua taisteluharjoitusaukion uutta nurmea vasten kovasti. En ole yllättänyt, sillä Unitassu on aina ollut jotenkin kovakourainen taistellessaan. Sentään hän ei käyttänyt kynsiään.
Seuraavaksi tuli minun vuoroni loistaa, sillä osasin yhden liikkeen, jota Unitassu ei näemmä ollut vielä oppinut tai nähnyt. Näytin syöksyvän hänen alitseen, mutta loikkasinkin ylös ja hänen ylitseen. Ennen kuin Unitassu ehti kääntyä, olin jo loikkinut toiselle puolelle ja iskeydyin häntä päin kaataen hänet kumoon ruohikolle. Hän kapusi kyllä aivan ennätysajassa ylös ja loikkasi vuorostaan minun niskaani. Minulla oli kyllä enemmän voimaa kuin hänellä, vaikka se yllätti minut totaalisesti. Onnistuin heittämään hänet loikkimalla pois selästäni. Syöksyin heti häntä kohti ja potkaisin takakäpälälilläni vatsaan. Ja sitten painoit hänet voitokas katse silmissäni maahan. Hän rimpuili hetken, mutta luovutti sitten. Olinko oikeasti päihittänyt hänet? Tuntui aivan kummalliselta, kun aina oli tuntunut siltä, että Unitassu pärjäsi niin hyvin taistelemisessa, ihan pentuajoista lähtien. Päästin Unitassun ylös ja hän ravisteli kiiltävästä turkistaan kaikki irtoruohot minun päälleni. Hahaha onpa hauskaa.
”Kiitos vain”, tokaisin sarkastisesti ja ravistin ruohot turkiltani.
”Ole hyvä”, Unitassu sanoi jotenkin omahyväisesti ja loikkasin sen seurauksena enempää ajattelematta hänen niskaansa. Hän ei ollut varautunut, joten lysähti maahan.
”Pyydä anteeksi”, sihisin hänen korvaansa, mutta sitten hän jollain ilveellä sei minut pois päältään. Hän syöksyi päälleni ja kierimme mustan ja valkoisen sekaisena karvakasana aukiolla. Miksi hänen piti taas käyttäytyä noin? Minulla meni totaalisesti hermo ja iskin takakäpälilläni kunnolla häntä vatsaan ja katsoin ilmeettömästi, kun Unitassu lensi muutaman ketunmitan päähän minusta.
Unitassu katsoi minua vihreät silmät leiskuen ja oli vähällä rynnätä kimppuuni, mutta hillitsi itsensä, kun mestarimme pysäyttivät.
”Olette molemmat hyviä taistelijoita”, Aamulaulu kehui ja katsoi meitä kumpaakin. Harmaavalkoinen naaras asteli oppilaansa luokse ja Supihammas tuli taas lähemmäs minua.
”Oikeilla taktiikoilla teistä tulee todella taitavia”, Supihammas jatkoi ja nyökkäsi minulle. Taistelukoulutus oli siis nyt ohi. ”Ehkä jopa klaanin parhaimmistoa.”
”Minusta tulee parhaimmista parhain!” Unitassu mylväisi ja nauroi, mutta ei ilkeää naurua. Ei se ollut hänen kaltaistaan ollakaan niin ilkeä ja niin röyhkeä, vaikka röyhkeä joskus olikin.
”Et, jos minusta tulee parempi!” uhosin leikkisästi ja vaanin Unitassua virnistellen. Unitassu silmäili minua hetken ja vaikutti siltä kuin olisi tullut mukaan, mutta lopulta antoi olla. Hän lähti Aamulaulun kanssa kohti järveä ja minä jäin tuijottamaan hämilläni hänen menoaan.
”Tule, Kuutassu”, Supihammas kutsui oppilastaan ja osoitti ohuella hännällään kohti jokea. ”Opetan sinut kalastamaan.”
Leiristä ulospääsemistä olin suunnitellut Leijonatassun tapaamisesta asti. Aikoisin todellakin tavata sen oranssivalkoisen kollin. Jos en saisi ystäviä täällä Jokiklaanissa niin helposti, niin saisin niitä kyllä vaikka toisesta klaanista. Vaikka Jokiklaanin leirin ympärillä olikin nyt tiheää aitaa, oli sen varrella muutamia koloja, joista pääsi lävitse. Ne olivat kaislikon piilossa, joten muiden klaanien kissat eivät näkisi niitä. Pääisäänkäynnin luona istuva yöllinen vartija ei huomannut mitään, kun poistuin oppilaiden pesästä, tuijottihan hän niin kauas pimeyteen pitäen selän minuun päin.
Hiivin hiirenhiljaa leirin edustalla ja suuntasin mahdollisimman kauas yövartijan katseen alta. Olin valinnut sellaisen kolon, jonka avulla pääsin kiertämään leirin takaa pysyen kaukana Sammalturkista. Kun pääsin tarpeeksi kauas, aloin juosta kovaa kohti Varjoklaanin rajaa. Tassuni rummuttivat maata ja tuuli pörrötti turkkiani mukavan viilentävästi. Tähdet tuikkivat yläpuolellani luoden yhdessä kuun kanssa kelmeää valoa puihin ja aukioiden ruohoon. Tuntui upealta olla tälla tavalla vapaa; juosta vailla huolta kuun valaistessa.
Hidastasin vauhtiani, kun lähestyin Varjoklaanin rajaa. Kumarruin matalaksi ja kuljin varoen rehevien pensaiden takana piilossa. Silmäilin Varjoklaanin puolta varuillani. Leijonatassua ei näkynyt. Aikoiko hän edes tulla? Oliko se kaikki ollut huijausta?
Ja sitten näin hänet. Hän kulki hiljaa lähemmäs rajaa oranssi turkki kiiltäen tähtien luomassa valossa. Hiivin itse esiin ja hänen ruskehtavat oranssit silmät välähtivät iloisesti. Hymyilin ja astelin rohkeammin lähemmäs rajaa niin, että olimme ehkä ketunmitan päässä toisistamme.
”Sinä tulit”, Leijonatassu hymyili puhuessaan hiljaa. Hän ei kuitenkaan kuiskinut, mutta yritti olla silti hiljaa ja ymmärsin hyvin.
”Pääsin helposti leiristä”, kerroin tuuheaa häntääni heilauttaen. ”Yövartija ei huomannut yhtään mitään.”
”Ei minunkaan”, Leijonatassu röyhisti rintaansa ja nauroi sitten itselleen. ”Taidamme olla todella ovelia.”
”Niinpä taidamme”, naurahdin myös ja istuin alas nurmelle.
”Mitä sinä mielelläsi teet?” Leijontassu kysyi sitten ja korvani heilahtivat.
”Saalistan”, vastasin lyhyesti, etsien parempia sanoja.
”Mitä muuta?” Leijonatassu virnisti huvittuneena. ”Mitä teet mielelläsi koulutuksen lisäksi. Selvästi nautit koulutuksesta, aivan kuten minä.”
”Hmm… minä pidän uimisesta”, sanoin sitten. Se oli oikeasti mukavaa ja upeaa. Olimme menneet Supihampaan kanssa joka päivä uimaan, jotta vahvistuisin ja pystyisin sukeltamaan.
”Millaista se on? Eikö turkkisi tunnu inhottavalta, kun se kastuu?” Leijonatassu uteli selvästi hämillään.
”Minun turkkini hylkii vettä”, kerroin ja katsahdin valkoista turkkiani. ”Eikä se ole paha, kun sen oppii. Se on oikesti virkistävää.”
”Voitko joskus näyttää?” Leijonatassu uteli silmät tuikkien. Oliko hän tosissaan? Ja minä kun luulin, että muiden klaanien kissat eivät voineet sietää vettä ja ällöksyvät Jokiklaanin uivia kissoja.
”Voin minä”, sanoin hymyillen yllättyneesti. ”Minä luulin, että te muut pidätte meitä aivan hiirenaivoisina, kun me uimme.”
”On se vähän kummallista kyllä… mutta minua se kiinnostaa”, Leijonatassu maukui. ”Kaikki eivät kyllä ole samaa mieltä, siitä voit olla varma.”
Se ilta sujui paremmin mitä ajattelin. En kyllä koskaan ajatellut, että se menisi huonosti, mutta se sujui silti niin hyvin. Aika riensi niin nopeasti ja rintaani puristi, kun jouduimme palaamaan koteihimme. Lupasimme tavata taas kahden yön päästä uudestaan samaan aikaan. Koko matkan kotiin kulkiessani kasvoillani oli leveä hymy.
Kun seuraavan kerran tapasimme Leijonatassun kanssa, varjoklaanilaisella kollilla oli paljon kerrottavaa. Hän oli kuulemma joutunut rajakahakkaan Myrskyklaanin partion kanssa päivällä. He eivät olleet tapelleet, mutta se oli ollut tipalla. Leijonatassu kuvaili sitä tilannetta jotenkin mielenkiintoisesti. Hän ei tuntunut pitävän Myrskyklaanista kovinkaan paljon. He olivat kuulemma mulkoilleet toisiaan jatkuvasti ja niin edelleen. Tilanne muistutti jotenkin Jokiklaanin ja Taivasklaanin partioiden kohtaamisia. Jokiklaani ei tuntunut pitävän -tai siis suurimmaksi osaksi- Taivasklaanista ja sen kissoista.
”Outoa”, kommentoin. ”Miksiköhän välinne ovat niin kireät?”
”Myrskyklaani ja Jokiklaani lähentyivät kuita sitten, kun Yötähti ja Kuutähti olivat päällikköinä”, Leijonatassu kertoi ja minä höristin kiinnostuneena korviani. Niinkö? ”Varjoklaani on yhdessä Tuuliklaanin kanssa ollut siitä lähtien varuillaan. Syytä ei tiedetä, mutta läheiset välit ovat pysyneet vieläkin. Vaikka eivät ne enää niin hyvät ole. Taivasklaanin tulo aiheutti myös paljon epävarmuutta ja kärhämää. Kukaan ei oikeastaan tiedä, kehen voi luottaa. Kaikki ovat niin arvaamattomia.”
”Miksi Jokiklaani ja Myrskyklaani lähenivät silloin joskus?” utelin, vaikka en ollutkaan varma siitä, että Leijonatassu edes tietäisi.
”Et tosiaan tiedä tästä mitään?” Leijontassu kuulosti ja näytti yllättyneeltä. ”Minulle on kerrottu usein.”
”Ei minulle kaikesta ole kerrottu”, vastasin puolustukseni. ”Tiedän, että klaanien välit eivät ole mitä parhaimmat, mutta en minä syistä tiedä.”
”No siis, ymmärrän kyllä. Mutta siis, öö, Myrskyklaanissa syttyi kymmeniä kuita sitten suuri tulipalo ja Myrskyklaani vaelsi Jokiklaaniin turvaan”, Leijonatassu kertoi ja hämmennyin. Miksi Jokiklaanin? Eikö Tuuliklaani tai Varjoklaani olisi lähempänä?
”Miksi he tänne asti tulivat?” sanoin sen ääneen ja Leijonatassu kohautti lapojaan.
”Kuulemma siksi, että he pelkäsivät palon leviävän meidän reviirillemme ja se kyllä levisi, mutta vain vähän”, Leijonatassu kertoi ja minä ymmärsin syyn kyllä hyvin. Myrskyklaanin ja Varjoklaanin molemmat reviirit ovat suurimmaksi osaksi metsää. ”He olivat oikeassa leviämisestä, mutta Varjoklaanin kissoista useat loukkaantuivat. Ja niiden kuiden aikana Jokiklaani ja Myrskyklaani kasvattaivat hyvin läheiset suhteet.”
”Erikoista”, mau’uin ja nyökkäsin. ”En oleta, että tietäisit, mutta millaisena Varjoklaanissa Yötähteä pidettiin?”
”Viisaana. Outona. Hän istui kuulemma hassusti. Hän oli hiljainen, mutta kun hän puhui, hän puhui viisaasti ja hänellä oli aina oikeat sanat niin moneen tilanteeseen”, Leijonatassu kertoi. ”Olihan hän uhka, koska no, oli Jokiklaanin päällikkö. Hänellä oli paljon tietoa, mikä oli uhkaavaa. Mutta hyvä päällikkö älynsä vuoksi ja sinnepäin.”
”Niin Jokiklaanissakin kuvaillaan”, kerroin ja vilkaisin taivaalla tuikkivaa Hopeahäntää. Yötähti oli siellä. Pentuna mietin millaista olisi, jos olisi isä, mutta en osaa kuvitella sitä. Näen isän kyllä sitten, kun pääsen Tähtiklaanin. Totta kai haluaisin hänet nyt tänne, mutta… on se ilkeää sanoa, mutta en koe että hän olisi välttämätön. En osaa vain kuvitella häntä elämääni. Emon puolesta toivoisin hänen olevan vielä täällä.
”Kuutassu?” Leijonatassu herätti minut ajatuksistani ja laskin katseeni kolliin. ”Kaikki okei?”
”Juu on”, nyökkäsin hymyille ja nuolaisin rintaani hieman nolona, olinhan vaipunut ajatuksiini. ”Anteeksi.”
”Miksi kysyit?” Leijonatassu kysyi ja kallisti päätään.
”En tiedä hänestä sen enempää mitä olen kuullut”, kohautin lapojani ja kietaisin häntäni tiukemmin ympärilleni. ”Eniten olen kuullut emoltani.”
”Minä kuulin taas klaaninvanhimmilta”, Leijonatassu kertoi ja värisytti viiksikarvojaan. Hän halusi kysyä jotakin muutakin. ”Mutta siis… miksi hän kiinnostaa sinua? Minulla on vain tunne, että taustalla on muutakin.”
”Hän oli isäni”, sanoin sitten ja Leijonatassun silmät laajenivat. Hän silmäili minua nyt tarkemmin, mutta tajusi sitten, että se oli turhaa kun ei ole koskaan itse nähnyt Yötähteä.
”Oikeasti?” Leijonatassun silmät hohtivat kirkaammin. ”Vau.”
”Sisareni on musta, kuten hänkin”, totesin. ”Toinen sisareni taas näyttää emoltamme.”
”Olet aika uniikki”, Leijontassu virnisti leikkisästi ja kallisti päätään. ”Minusta se on hyvä asia. Näytäthän upealta!”
Punastuin ja Leijonatassu olisi nähnyt sen, jos ei olisi ollut niin pimeää.
”En tosiaan värityksen puolelta näytä lainkaan vanhemmiltani”, mumisin hiljaa ja siirtelin etutassujani häntäni alla hermostuneesti. ”Millaiset sinun vanhempasi ovat?”
”Emo on ruskeavalkoinen”, Leijonatassu kertoi ja vilkaisi omaa turkkiaan. ”Isä on tummanoranssi.”
”Olet sekoitus”, sanoin hymyillen leikkisästi.
”Onko sisarillasi tai emollasi sinun silmiäsi?” Leijonatassu kysyi ja katsoi suoraan silmiini. Tunsin sydämeni hakkaavan nopeammin, kun hän teki niin.
”E-ei”, nielaisin karheuden kurkustani. ”Ei. Emollani on vihreät silmät, samoin molemmilla siskoillani, toisella on tosin vähän kellertävämmät. Isällä oli harmaat silmät. Kuulemma.”
”Ja sinulla on… tuollaiset kahden kirjavat”, Leijonatassu sanoi huokaisten ihaillen ja minä katsoin hieman viistoon oikealle peittääkseni hölmön hymyni. ”Hitsit!”
”Mitä?” nostin katseeni sillä samalla silmänräpäyksellä, kun kuulin Leijonatassun ärsyntyneen äänen.
”Pakko mennä, tai olemme molemmat aamulla aivan uupuneita!” Leijonatassu sanoi harmissaan ja huokaisi. Sitten hän hymyili ja nosti katseensa. ”Näemmekö taas kahden yön päästä?”
”Käy minulle”, nyökkäsi ja nousin seisomaan. Katsoimme toisiamme vielä hetken aikaa ennen kuin lähdimme eri suuntiin. Vilkaisin vielä kerran taakseni ja näin vilaukselta Leijonatassun oranssin turkin välähtävän puiden lomassa. Hymyili, ehkä jopa hieman apeasti. Miksi noin hyvän kissan ja ystävän piti olla tuolla rajan toisella puolella?