Se otti niin paljon voimaa pysyä pystyssä. Harmaat käpälät olivat valmiita pettämään naaraan painon alla, mutta hän pysyi pystyssä, hänen tulisi pysyä pystyssä. Hänen olisi pakko. Ja hän pysyi. Mutta vain niukasti.
Suru halvaannutti niin voimakkaasti ettei Kirkaskuu kyennyt tekemään mitään kuin seisomaan paikoillaan. Hän ei kyennyt itkemään, ei huutamaan, ei liikkumaan eikä edes kääntämään päätään pois Yötähden ruumiista. Hänen katseensa oli lukittunut hänen kumppaninsa elottomaan ruumiiseen. Miksi sen täytyi olla eloton? Liiku… nouse… pyydän…
Kirkaskuu oli ollut ehkä vain silmänräpäyksen poissa juomassa vettä ja siinä ajassa hänen rakas Yötähtensä makasi liikkumatta leirin keskellä. Lasittunut harmaa katse, verinen leuka ja luonnoton asento… Miten? Miksi?!
Joku hipaisi Kirkaskuuta, yritti viedä häntä kauemmas Yötähdestä. Yötuhkan haju leijui ilmassa, mutta Kirkaskuu riuhtaisi itensä irti sisarensa viereltä. Hän ei halunnut sisartaan, ei Jokiklaanin emoaan, ei oppilastaan eikä ketään muutakaan kuin kumppaninsa Yötähden.
Kompuroivin askelin Kirkaskuu kiirehti Yötähden ruumiin luokse. Lähempää näky oli vain tuskallisempi, mutta sentään Yötähden lempeä haju oli läsnä, lohduttamassa ja muistuttamassa kaikesta heidän kokemastaan. Veren hajun Kirkaskuu sivuutti, kuten myös yltyvän kuoleman hajun. Hän aisti vain Yötähden. Hän ei halunnut aistia muuta kuin rakkaan, rakkaan kumppaninsa Yötähden.
Ensimmäinen kyynel vieri harmaan naaraan poskella. Hän nielaisi huutonsa ja valahti Yötähden vierelle. Hän ei välittänyt, vaikka hänen turkilleen tarttuisikin verta. Hän ei haitannut hänen pyöreä vatsansa, joka oli hieman tiellä. Hän halusi olla lähellä sitä kissaa, josta välitti kaikista eniten. Hän halusi painaa mieleensä Yötähden hajun, jotta ei koskaan unohtaisi sitä.
Yötähden ruumis oli vielä lämmin, mutta joka silmänräpäys se elon lämpö haihtui ja tilalle evisi kylmyyttä. Yötähden keho ei liikkunut, hengitys ei kulkenut, sydän ei lyönyt eivätkä silmät katsoneet Kirkaskuuta rakastavasti. Kirkaskuu upotti kasvonsa Yötähden sekaiseen mustaan turkkiin ja antoi kyyneltensä ja tuskan nyyhkäisynsä tulla vapaasti. Puhe ei auttaisi mitään, sillä eihän Yötähti häntä enää kuullut, joten Kirkaskuu valitti sisällä mielessään. Hän pysyisi Yötähden vierellä niin kauan kuin mahdollista. Hän ei liikkuisi ennen kuin olisi aivan pakko.
---
Etäinen muisto samankaltaisesta tilanteesta sumensi Kirkaskuun mielen hetkeksi. Hän nojasi nyt toisenlaiseen turkkiin ja erihajuiseen kissaan. Veren haju oli voimakkaampi ja kissa Kirkaskuun vierellä hieman isokokoisempi.
Harmaa, mustaraidallinen kissa, jonka turkki oli täynnä syviä haavoja. Kirkaskuun suu avautui hitaasti, mutta hän ei päästänyt ääntäkään. Suru naaraan rinnassa vain syveni, kun hän tajusi kokevansa ja todistavansa edessään samantapaisen kuoleman toistamiseen.
Tämä kissa oli Punaturkki, Kuutähden entinen ja ensimmäinen kumppani. Kuollut mäyrän kynsiin. Tämä kuolema oli jättänyt Kuutähden tunnottomaksi ja tyhjäksi muutaman kuun ajaksi. Ja Heinätähti -silloinen Heinäliekki- oli joutunut ottamaan niin paljon vastuuta.
Tämä muisto oli hyvin sumea ympäriltä ja Kirkaskuu tajusi sen vasta hetken aikaa tutkittuaan. Hänen ympärillään istui kissoja, mutta he eivät liikkuneet. Heidän katseensa olivat jähmettyneet paikoilleen ja kenenkään turkki ei aaltoillut tuulen mukana. Aivan kuin aika oli pysähtynyt.
”En ole varma, kuuletko minua”, Kirkaskuu jännittyi ja nosti katseensa kohtaamaan tähtiturkkisen kissan. Punaturkki. ”Mutta yritän silti puhua sinulle.”
Kirkaskuu nousi seisomaan. Hänen kehonsa oli höyhenenkevyt ja hän tajusi sitten olevansa sivustaseuraaja. Kuutähden keho oli yhä Punaturkin ruumiissa kiinni, liikkumatta kuten muutkin.
”Ehkä kuulet tämän vasta myöhemmin”, Punaturkki naukui, keltaiset silmät katsoen Kuutähteä. ”Synnythän uudestaan. Sielunkumppanisi luokse. Sinne, minne kuulut. Sen luokse, kenen rinnalle oikeasti kuulut. Meillä oli vahva side ja se tulee pysymään. Mutta… mutta meidän ei koskaan ollut tarkoitus rakastaa toisiamme niin voimakkaasti. Enhän… enhän minä ole sinun sielunkumppanisi. Tosirakkautesi odottaa. Muualla.”
Kirkaskuu tunsi sydämen rinnassaan särkyvän. Punaturkki tiesi? Kuinka kauan? Ja miksi?
”Minä varjelen sinua, aina. Mutta pyydän, älä sure minua vaan anna sydämesi löytää hänet. Vanhempasi kertoivat minulle kuita sitten. Jopa ennen kuin odotit edes meidän pentujamme. Lupaan sinulle, jonakin päivänä minä kerron sinulle tarkemmin”, Punaturkki lupasi. ”Lupaan sen sinulle. Jonakin päivänä.”
”Tiesitkö sinä hänen nimensä?” Kirkaskuu kuiskasi, tietäen, ettei Punaturkki kuulisi.
”Tiesin”, Punaturkin vastaus sai Kirkaskuun koko kehon värisemään. Keltasilmäinen tähtiklaanilainen katsoi suoraan Kirkaskuuta. ”Tiedän, että kuulet minua. Tiedän, että olet kuulemassa minua jonakin päivänä.”
Kirkaskuu pudisti päätään. Ei Punaturkki häntä tietenkään nähnyt, ei se olisi mahdollista. Tämähän oli muisto.
”Olet kohtalollasi päässyt siihen uuteen mahdollisuuteen, jonka Tähtiklaani sinulle lupasi kuita sitten. Sinulla oli, on, tehtävä, vaikka sielunkumppanisi on muualla”, Punaturkki puhui.
”Yötähden”, Kirkaskuu kuiskasi ja henkäisi surusta. Punaturkin katse oli synkkä ja apea. Ja Kirkaskuu ymmärsi. Kolli oli koko elämänsä tiennyt, että hän ei ole Kirkaskuulle juuri se oikea, se, jonka kanssa on se yhteys. Eiväthän kaikki tietenkään koskaan kohtaa sieluntoveriaan, mutta silti. Jos toista rakastaa, elääkö valheessa jos tietää totuuden?
”Kohtalo on kuin tähtitaivas. Tuntematon, mutta tapahtuva. Muuttuva, muuttettava, mutta silti tapahtuva”, Punaturkki naukui ja astui lähemmäs Kirkaskuuta, mutta katsoi omaa ruumistaan. ”Voit ohjata kohtaloasi, mutta et loputtomiin. Voit valita eri kohtalon elämällesi, mutta et voit muovata sitä yksin.”
”Jonakin päivänä sinun on tuleva kuulla minun sanani, nämä sanat”, Punaturkki sanoi räpäyttäen silmiään hitaasti. ”Ja tietävä, että varjelen sinua. Ja autan sinua. Että odotan sinua, odotan, että voit kuulla salaisuuteni.”
Kirkaskuu pysyi hiljaa. Salaisuudet? Mitkä? Mitkä salaisuudet?
”Tänään ei ole se päivä”, Punaturkki huomautti nopeasti, aivan kuin lukien Kirkaskuun ajatukset, mutta eipä sitä kannattanut ihmetellä, sillä Punaturkki tunsi Kuutähden läpikotaisin. ”Sinua odottaa perhe, sinua odottaa uusi mahdollisuus.”
”En tiedä, eroaako se tästä”, Kirkaskuu nielaisi ja katsoi vierellään makaavaa Punaturkin ruumista. Se oli liian tuttu näky, muistutti Yötähdestä… Toistaako historia itseään... tarkoituksella?
”Sinulla on pentuja, jotka syntyvät pian. Ja sinä kasvatat heistä Yötähden ja Kuutähden jälkeläisiä. Sinulla on vahva sydän. Ja sinulla on tehtävä. Sydämessäsi. Ja sinä tiedät sen. Nuo pennut sinä kasvatat. Saat siihen mahdollisuuden, minä tiedän sen”, Punaturkki kuiskasi hiljaa. ”Minä tiedän, että sinä saat pentuja, se on väistämätöntä. Pentujen kasvattaminen kuuluu sinun olemukseesi.”
Kirkaskuu siristi silmiään. Hän seurasi Punaturkin haikean ja surullisen, mutta myös iloisen sekaista katsetta.
”Toivon, että olen varjellut sinua hyvin.”
”Kyllä”, Kirkaskuu nyökkäsi, vaikka Punaturkki ei häntä kuullutkaan. Kukas muukaan oli ollut siellä, auttamassa.
”Hei”, Punaturkki sanoi hiljaa ja Kirkaskuu jännittyi. Heidän katseensa kohtasivat ja outo paine täytti kaiken kaksikon ympärillä. ”Siinä sinä olet.”
Punaturkin katse hapuili Kirkaskuun ja Kuutähden välillä. Katse oli synkkä ja Kirkaskuu tunnisti sen.
”Mitä sinä menetit?” Kirkaskuu kysyi ja siristi silmiään. Tähtiklaanin kolli lukitsi katseensa Kirkaskuuhun ja se kertoi jo liikaa Kirkaskuulle.
”Mitä me menetimme.”
---
Yötähden hautaaminen oli särkenyt Kirkaskuun sydämen pieniksi palasiksi. Päällikön kangistunut keho… Kirkaskuu yritti ravistaa näyn kuolleesta kumppanistaan mielestään, mutta turhaan.
Pieni ajatus lohdutti Kirkaskuun mieltä, sillä Yötähti oli ollut läsnä hetkeä ennen kuin hänen ruumiinsa oli viety. Kirkaskuu oli tuntenut kumppaninsa sielun läsnäolon, vaikka ei ollut nähnyt tätä. Yötähti olisi hänen kanssaan, vaikka ei kulkisikaan enää Kirkaskuun vierellä. Musta kolli olisi aina Kirkaskuun sydämessä.
Kirkaskuu oli viimeinen, joka asteli pois tuoreen haudan ääreltä. Ajatus siitä, että Yötähti ei ollut enää läsnä sai Kirkaskuun taas kyynelten partaalle. Yötähti ei kasvattaisi pentujaan yhdessä Kirkaskuun kanssa. He eivät kokisi sitä iloa yhdessä.
Ei Kirkaskuu ollut koskaan kokenut sitä, ainakaan täysin. Muistot Punaturkista isänä… ne olivat etäisiä, ainakin nyt. Kyllä raidallinen kolli oli ollut läsnä ja rakastanut pentujaan, mutta hän oli pitänyt tietyn etäisyytensä. Ja Kirkaskuu oli tajunnut sen vasta muistoja tutkiessaan.
Hän olisi halunnut pennuilleen isän rinnalleen, isän joka olisi mukana täysillä. Tämä olisi ollut ensimmäinen mahdollisuus siihen, mutta nyt se oli taas viety.
Pentutarha tuntui tyhjältä, vaikka siellä olikin kaksi muuta kuningatarta. Ja Supihammaskin oli saanut soturinimensä, hän oli sen ansainnut. Harmaa, juovikas naaras osasi jo paljon, paljon enemmän mitä Kirkaskuu voisi enää opettaa.
Punaturkin keltainen, liekehtivä katse porautui Kirkaskuun mieleen ja hän heräsi unestaan säpsähtäen. Mitä me menetimme. Ne olivat viimeiset sanat, jotka Punaturkki oli sanonut. Ja ne vainosivat harmaata kuningatarta yöstä toiseen. Olikohan Kuutähti tiennyt? Varmasti. Se tuntui niin voimakkaana. Naaras ei vain ollut kertonut kellekään muulle kuin Hallasielulle, tai niin Kirkaskuu oli ymmärtänyt. Keskenmenosta. Kuutähti oli odottanut Punaturkin kanssa toista pentuetta, mutta…
Hiirenpapanat sentään. Liian voimakas suru oli vienyt Kuutähdeltä pennut. Kirkaskuun oli oltava vahva. Näitä pentuja hän ei menettäisi. Hän kasvattaisi heistä vahvoja, hän lupasi sen mielessään Yötähdelle. He tulisivat tietämään isänsä Kirkaskuun kautta.
Päivät matelivat ja vaikka aika tuntui kuluvan hitaasti, Kirkaskuu ei sitä huomannut tai ajatellut. Hän ajatteli vain suruaan. Katseli Jokiklaanin leiriä vihreillä silmillään ja seurasi klaanitovereitaan ja heidän päiviensä kulkua. Nukkuminen oli vaikeaa, yksin. Tuntui tuskalliselta herätä ja tajuta, että ketään ei ollut hänen kylkensä vieressä. Ei tuntunut kylmältä vain sisältä, mutta myös ulkoa. Yksinäisyys kaikui Kirkaskuun sydämessä. Tuntui… tyhjältä.
Kyyneleitä oli valutettu jo tarpeeksi, vaikka yhä itketti. Eipä ihme, olihan Kirkaskuu menettänyt toisen puoliskonsa. Totta kai tuntuisi tyhjältä, varsinkin kun Kirkaskuu oli menettänyt Kuutähtenä niin paljon. PALJON. Vanhempansa, veljensä, siskonsa koirille, ensimmäisen kumppaninsa, ystävänsä, kotinsa Myrskyklaanissa, pentunsa ja nyt tosirakkautensa.
Kyllä Kirkaskuu selväisi. Hänen tulisi selvitä. Pentujensa tähden. Harmaa naaras halusi kasvattaa pentunsa, nähdä heidän kasvavan ja olla läsnä.
Kirkaskuu oli yhtenä päivänä miettinyt, voisiko hän palata Mysrkyklaaniin. Olisiko se mahdollista? Ei. Ei se ole. Niin pahalta kuin se tuntuikin, hän ei voisi palata Myrskyklaaniin. Jokiklaani oli hänen kotinsa, hänen tulisi kasvattaa Yötähden ja hänen pentunsa täällä, Jokiklaanissa. Kirkaskuu ei ollut enää Kuutähti, hän oli Jokiklaanin Kirkaskuu. Hän ei voisi palata Myrskyklaaniin kokonaan. Hän oli syntynyt uudestaan Jokiklaaniin, ei Myrskyklaaniin. Hän olisi liian nuori palaamaan. Hän ei olisi sama kissa, voi, miten hän sekoittaisi koko Myrskyklaanin. Heinätähti, Valkomyrsky…
Kirkaskuu vääntäytyi ylös ja asteli ulos pentutarhasta suunnaten vaistomaisesti tuoresaaliskasalle. Reitti oli tuttu eikä siinä tarvinnut ajatella mitään. Nälkä oli kourinut Kirkaskuun vatsaa jo jonkin aikaa, mutta hän ei ollut ajatustensa alta päässyt ylös. Syömällä, vähän juttelemalla jollekin tutulle ja hengittämällä raitista ilmaa saisi ajatukset vaihtumaan, vaikka vain hetkeksi. Mutta se pienikin hetki auttoi.
Hopeakylki maistui yllättävän hyvältä, näin vaihteeksi, kaksi -tai kolme- päivää sitten kala oli maistunut hädin tuskin miltään. Ehkä hänellä oli ollut nälkä tarpeeksi kauan. Tai sitten kipu alkoi hellittää. Kirkaskuu ainakin toivoi niin. Ei kipu koskaan lakkaisi kokonaan, mutta se helpottaisi, helpottaisi tarpeeksi.
Leiri oli tähän aikaan yllättävän tyhjä, tai ei yllättävästi, mutta Kirkaskuu ei ollut edes tajunnut, että nyt oli auringonhuippu. Lähes koko leiri oli tähän aikaan tyhjillään, kuten aina. Eipä haitannut. Sai olla rauhassa, vaikka syvällä sydämessään Kirkaskuu toivoi ettei olisi niin yksin. Jos Jokiklaanissa oli jokin huono puoli, se oli se että hänellä ei ollut paljoakaan ystäviä.
Sammalpeti tuntui sentään lohduttavalta. Se oli Yötähden vanha, päällikön pesästä. Kirkaskuu oli ottanut sen itselleen eikä ollut suostunut vaihtamaan. Tämä oli hänen petinsä nyt eikä hän vaihtaisi sitä vielä aikoihin. Uni maistui paremmin kuin hyvin ja Kirkaskuu olisi yllättänyt, jos olisi tajunnut miten nopeasti hän vaipui uneen.
---
”Minulla on tunne, että saamme pentuja”, Kuutähti kuiskasi, nojatessaan kumppaninsa Punaturkin kylkeen. Punaturkki jännittyi, Kuutähden tietämättä järkytyksestä. Toinen pentue heille? Tähtiklaani apua. Kuutähti taas oli iloinen, ja samalla Punaturkki kauhuissaan. Mutta kollin oli myönnettävä, hän oli halunnut toista pentuetta Kuutähden vuoksi. Hän ei vieläkään ollut innoissaan pennuista, ei edes Jääkyyneleen ja Hopeasulan jälkeen, vaikka kolli heitä rakastikin koko sydämestään. Punaturkkia pelotti, että pennuista tulisi hänenkaltaisiaan. Ja… hän ei ollut koskaan ollut kovin innokas saamaan pentuja.
”Niinkö?” Kuutähti kuunteli raidallisen kollin ääntä.
”Et vaikuta iloiselta”, Kuutähti naukaisi, mutta ei nostanut katsettaan.
”Olen yllättynyt”, Punaturkki naukaisi ja kietoi häntänsä Kuutähden ympärille. Kolli tunsi sydämensä lämpenevän. Halusiko hän pentuja? Oliko se isyys vain pelottavaa?
”Hyvällä tavalla? Vai pahalla?” Kuutähti kysyi hiljaa ja Punaturkki jännittyi.
”Molemmilla”, Punaturkki vitsaili, mutta sisimmässään hänellä oli todellakin ristiriitaiset ajatukset pentuja kohtaan. ”Totta kai olen iloinen. En vain ennen tajunnut, en ennen tätä hetkeä, että olisin halukas olemaan taas isä pienille pennuille.”
Kuutähti kehräsi ja Punaturkki vastasi kehräykseen. Hänestä tulisi taas isä, uusille pennuille. Ja hän oli oikeasti iloinen. Häntä ei pelottanut enää niin paljon kuin edellisellä kerralla. Viimeksi hän oli vältellyt isäksi tulemista ja nyt… nyt hän voisi olla isä, olla enemmän läsnä, tarpeeksi omasta mielestään ainakin.
”Onko sinulla nimiehdotuksia?” Punaturkki kysyi ja nuolaisi Kuutähden korvaa.
”Ei”, Kuutähti naurahti. ”Pitääkö niitä etukäteen miettiä?”
”Miksei?” Punaturkki mietti kyllä itsekin, miksi nimiä pitäisi etukäteen ajatella. Eihän siinä ollut järkeä! Mutta outo tunne painoi Punaturkin rintaa. ”Minusta olisi hauskaa, jos joku nimi osuisikin niin sopivaksi ja olisimme saaneet siitä tunteen jo etukäteen!”
”Olet hupsu”, Kuutähti naurahti, mutta jatkoi pian. ”Pihkapentu?”
”Kuulostaapa kauniilta nimeltä”, Punaturkki kehräsi. Pihkapentu. Olisipa se upea nimi. ”Korppipentu?”
”Se sopisi mustalle pennulle”, Kuutähti vitsaili epäusko äänessään.
”Ei se ole mahdotonta”, Punaturkki huomautti. Hänen suvussaan oli mustia kissoja, ja ehkä Kuutähdenkin suvussa oli. Ei sitä koskaan voisi tietää aivan varmasti. ”Entäpä… Ikipentu! Minusta se olisi kaunis nimi. Pihkapentu ja Ikipentu.”
”Vau”, Kuutähti henkäisi ja katseli tähtitaivasta. ”Ne olisivat upeat nimet.”
”Ja jos tulee kolmas”, Punaturkki virnisti leikkisästi ja Kuutähti pyöräytti silmiään. ”Yksipentu?”
”Yksipentu?” Kuutähti irtaantui Punaturkista ja katsoi epäuskoisena kumppaniaan. ”Oletko tosissasi? Yksitassu? Yksikäpälä soturinimeksikin vielä? Yksipentu on vähän… hassu nimi.”
”Ei minusta”, Punaturkki tuhahti ja vetäisi Kuutähden takaisin kylkeensä. ”Minusta se on uniikki nimi. Se erottaisi pennun muista, hyvällä tavalla.”
”Kuule unikeko”, Kuutähti haastoi. ”Nukkumaan.”
”Aurinkopentu?” Punaturkki virnisti leikkisästi. ”Pihkapentu, Korppipentu, Ikipentu, Yksipentu ja Aurinkopentu.”
”Viisi pentuako sinä nyt haluat?” Kuutähti nauroi, mutta hiljeni, kun taivaan läpi kaartoi yksi tähdenlento. Kaksikko katsoi sitä silmät tuikkien, täydessä hiljaisuudessa.
”Minusta tuo oli myöntymisen merkki Yksipennulle”, Punaturkki julisti, mutta lensi samalla silmänräpäyksellä alas nummelta, kierien kuperkeikoin. Kuutähti seisoi hopeinen turkki kiiltäen kuunvalossa ja hän nauroi häntä kippuralla kumppanilleen, joka makasi kiemurassa kukkulan juurella turkki ruohossa. Ja Punaturkki nauroi myös. Ehkä hänen ei tarvinnut pelätä Kuutähden menettämistä. Ehkä Tähtiklaani antaisi heidän elää kahden, rakastaen, onnellisina, yhdessä.
---
Kirkaskuu heräsi henkäisten, käpertyen tiukemmin kerälle. Hänen vatsaansa pisti ja kaikki tuntui kuumalta. Hän tunsi oman kehonsa hohkaavan lämpöä ympärilleen. Muistoja välähti hänen vihreissä silmissään. Ensimmäisessä muistossa näkyi kaksi pentua, toisessa myös kaksi ja kolmannessa kolme. Voi Tähtiklaani sentään.
”A-apua”, Kirkaskuu ähkäisi ja nielaisi. ”Aamulaulu? Hall-Hallakajo?”
Kaksi kuningatarta nostivat päänsä ja katsoivat harmaata naarasta väsymys silmissään. Aamulaulu toimi ensin, kun hän tajusi mitä oli tapahtumassa. Harmaan kirjava naaras pujahti silmänräpäyksessä ulos pentutarhan suojasta.
”Kirkaskuu, hengitä, ota rauhassa”, Hallakajo lepuutteli Kirkaskuuta. ”Aamulaulu hakee parantajan.”
”Eikö tänään ole parantajien puolen kuun kokous?” Leijonapentu, Aamulaulun kollipentu naukaisi kovaan ääneen. No niin, no niin! Kirkaskuu irvisti. Eivät kai parantajat olisi niin tyhmiä…
”Kyllä Kaamostassu on leirissä”, Hallakajo naukaisi kipakasti ja työnsin Leijonapennun takaisin sisartensa luokse.
Kirkaskuu osasi kyllä itsekin. Hän oli tehnyt tämän jo kolme kertaa ennenkin. Hän pystyisi tähän.
Kaamostassu rynnisti pesään. Parantajaoppilas oli säikähtäneen näköinen silmänräpäyksen ajan, kunnes hän tokeni ja naaras asteli päättäväinen katse silmissään Kirkaskuun luokse.
”Kirkaskuu, mene kyljellesi”, Kaamostassu neuvoi ja auttoi harmaata naarasta asettumaan paremmin. Naaras neuvoi Kirkaskuuta hengittämään rauhallisemmin, vaikka Kirkaskuu olikin jo yrittänyt tasata hengitystään. Hän osasi, mutta apu kelpasi kyllä.
”Ponnista, nyt!” Kaamostassu kannusti ja Kirkaskuu ponnisti. Hän ähkäisi kivusta ja sulki silmänsä. Hänen kurkustaan ei tullut onneksi kovaa ääntä. Hän ei haluaisi huutaa.
”Naaras”, Kaamostassu julisti. Kirkaskuu näki vilauksen tummasta turkista, mutta vain hetken, sillä hän joutui ponnistamaan lähes heti uudestaan. Vaaleampi mytty valui maahan ja Aamulaulu nappasi sen otteeseensa. Kaamostassu tunnusteli Kirkaskuun vatsaa nopeasti ja nyökkäsi kannustavasti harmaalle naaraalle.
”Yksi vielä”, parantajaoppilas naukaisi ja Kirkaskuu hymyili. Hän pystyi tähän, vaikka se sattui. Hän pystyisi tähän.
Tällä kertaa hän ulvaisi, mutta hiljempaa mitä oli kuvitellut. Ja hetkessä hänen vatsansa vierellä myllersi kolme pentua.
”Kolme naarasta, tervettä”, Kaamostassu kertoi ja huokaisi hymyillen.
”Kiitos”, Kirkaskuu naukaisi, silmät väsymyksestä sirrillä.
”Lepää nyt”, Kaamostassu naukaisi, hymyillen ja harmaat silmät tuikkien ilosta. ”Olet sen ansainnut, kolme kaunista pentua.”
Kirkaskuu humisi ja katsahti pentujaan. Vanhin oli yönmusta naaras, saanut isänsä tumman turkinvärin. Kirkaskuu hymyili leveämmin ja pidätteli ilon kyyneliään. Toisena oli syntynyt vaalean ja tummanharmaan kirjava naaras. Tummempaa harmaata oli hännässä, tassuissa ja kasvoissa. Kaunis naaras. Ja kolmantena oli syntynyt lumenvalkoinen naaras, joka muistutti Kirkaskuuta Mintusta, hänen omasta emostaan, mutta myös Valkomyrskystä, hänen siskostaan Myrskyklaanissa.
”Onko sinulla jo nimet mielessä?” Aamulaulu uteli hetken kuluttua, juuri sopivasti, kun aurinko alkoi tuoda valoaan pesään. Kirkaskuu pidätteli naurahdusta.
”Kyllä”, Kirkaskuu hymyili, vaikka ei ollutkaan aivan varma, ainakaan tarkalleen, mitkä nimet hän antaisi pennuilleen. Hän nimeäisi tyttärensä spontaanisti, tunteen mukaan. ”Musta naaras on Unipentu.”
”Kaunis nimi”, Hallakajo henkäisi. Kirkaskuu nyökkäili. Sen nimen Yötähti oli ehdottanut. Se tuntui niin sopivalta tälle naaraalle.
”Harmaa naaras”, Kirkaskuu hiljeni hetkeksi miettimään, kunnes oikea nimi osui. Se nimi kutsui Kirkaskuun mieltä ja hän ei voisi nimetä tätä pentua miksikään muuksi. ”Yksipentu.”
”Yksipentu?” Aamulaulu kallisti päätään, mutta hänen äänensä oli lempeä eikä lainkaan tuomitseva, onneksi. ”Mistä se nimi tulee?”
”Ystävältä”, Kirkaskuu vastasi lyhyesti, katsellen keskimmäistä pentua. ”Uniikki nimi keskimmäiselle pennulle.”
”Nimi on varmasti sopiva”, Hallakajo kehräsi ja Kirkaskuu tunsi odottavat katseet turkillaan. Harmaa naaras katseli valkoista pentua hetken hiljaisuudessa, joka totta puhuen tuntui kestävän ikuisuuden. Ajatukset juoksivat valtoimenaan Kirkaskuun mielessä, mutta yksi nimi pomppasi jatkuvasti esiin.
”Kuupentu”, Kirkaskuu sanoi lopulta, muistellen Yötähden nimiehdotusta, jonka Kirkaskuu oli aluksi tyrmännyt. ”Valkoisen pennun nimi on Kuupentu.”