Kirkaskuu sulki suunsa hitaasti sanottuaan yhden mieltä lämmittävimmistä asioista, joita voi hänen mielestään rakastamalleen kissalle koskaan sanoa. Sydän pamppaillen joka henkäys voimakkaammin ja hengitys huomaamattomasti tihentyen Kirkaskuu katsoi kumppaniaan Yötähtäeä hymyillen iloisesti, mutta hänen silmänsä paljastivat varmasti jokaisen muunkin kuin ilon tunteen, joka hänen sisällään myllersi, nimittäin lempeyden, huolen, jännityksen... Päällikön lähes aina suurina olevat pupillit värähtivät lähes olemattomasti, mutta sen verran, että Kirkaskuu kuitenkin huomasi sen. Hänen omat pupillinsa värähtivät myös, mutta paljon selvemmin kuin Yötähden. Nämä hyvät uutiset eivät olleet Yötähden mieltä painavaa asiaa helpottavat…
Kirkaskuu liikahti kysyvä ilme kasvoillaan, selvästi havahduttaen Yötähden ajatuksistaan, sillä kollin tummanharmaat silmät selvästi tarkensivat katseen suoraan Kirkaskuun silmiin. Kirkaskuu katsoi huolissaan kumppaniaan.
”Oletko tosissasi?” Yötähden äänessä oli pieni hippunen epäuskoa, mutta myös selvästi häkeltynyttä iloa. Kirkaskuu hymyili lempeästi ja nyökkäsi kehräten mintunvihreät silmät kimmeltäen pakahduttavasta ilosta. Yötähti hymyili myös ja nuolaisi Kirkaskuun päälakea hellästi, tuoden ilonsa esiin kehonsa hyrinällä Kirkaskuun kehoa vasten. Huoli kyti silti voimakkaana Kirkaskuun sisällä jostain käsittämättömästä syystä, mutta myös ilo siitä, että Yötähti oli iloinen tulevista pennuista, vaikka aluksi vaikuttikin aivan päinvastaiselta. Kirkaskuun olo koheni huomattavasti. Kolli oli vain alkujärkyttynyt uutisista, hyvällä tavalla, eikö? Kirkaskuu jätti ajatuksensa hetkeksi sivuun ja antoi mielensä ja kehonsa imeä kumppaninsa lämpöä.
”Mitä sinun piti kertoa minulle?” Kirkaskuu kysyi hetken rakkauden täyteisen hiljaisuuden jälkeen, katsoen sivusilmällä Yötähteä.
”Se voi odottaa”, Yötähti sanoi hiljaa ja rauhallisesti, jatkaen kuitenkin pirteämmin ja kääntäen katseensa Kirkaskuun puoleen: ”Nyt me iloitsemme näistä tulevista pennuista.”
”Ne ovat oikea ilon aihe”, Kirkaskuu myönsi ja vilkaisi nopeasti itseään ympäröivää luolaa, jonka kiviseinät kimaltelivat veden aaltoilun mukana. Kirkaskuu oli aina pitänyt pennuista ja oli haaveillut pentujen saamisesta jo jonkin aikaa, vaikka olihan Kirkaskuu periaatteessa ollut jo emo usealle pennulle; mutta se oli Kuutähden elämää. ”Minulla on sellainen erikoinen tunne.”
”Millainen tunne?” Yötähti kysyi kietoen häntäsä Kirkaskuun ympärille tiukemmin ja kuunnellen. Kolli toi päänsä lähemmäs naarasta ja heidän viiksikarvansa hipaisivat.
”Minusta tuntuu, että me saamme kolme pentua”, Kirkaskuu sanoi ja vilkaisi peilikuvaansa, joka heijastui veden pintaan. Mintunvihreät silmät ja harmaat kasvot tuijottivat takaisin niin viisaan näköisinä, että tuntui etteivät nuo kasvot edes kuuluneet Kirkaskuulle. ”En tiedä, mistä se tunne tulee, mutta olen niin varma.”
”Onko sinulla ideoita nimistä?” Yötähti kysyi sitten, kyseenalaistamatta Kirkaskuun oletusta pentujen määrästä. Saattoihan Kirkaskuu olla toki väärässä ja ehk hän vain halusi kolme pentua, mutta koskaan ei voinut olla varma.
”En ole ajatellut”, Kirkaskuu naurahti pienen kehräyksen kautta. ”Eikö se ole aika aikaista miettiä nimiä?”
”Ainahan niitä voi silti miettiä, eikö vain?” Yötähti kallisti päätään leikkisästi. Kirkaskuu siristi silmiään ovelasti ja roiskautti vettä Yötähden päälle tassullaan. Yötähti ei edes yrittänyt väistää, hymyili vain harmaat silmät nauraen.
”Tietysti voi”, Kirkaskuu huokaisi, mutta hymyili silti niin leveästi ja vihreät silmät tuikkien.
”Entä jos yhden nimi oli Kuupentu?” Yötähti ehdotti, roiskauttaen varoittamatta vettä hännällään.
”Kuupentu? Et kai ole tosissasi?” Kirkaskuu naukaisi ja katsoi epäuskoen kumppaniaan, jonka koko olemus tuntui olevan tosissaan nimiehdotuksesta. ”Eihän se ole järkevää. Sama alkupääte kuin Kuutähdellä tai siis edellisellä nimelläni. En tiedä, onko siinä järkeä?”
”Miksi ei olisi?” Yötähti haastoi, mutta kohautti sitten lapojaan, mutta piti välittävän katseen kiinni Kirkaskuun silmissä. ”Kyllä sitä ehtii miettiä. Minusta se on vain kaunis nimi.”
”Se on totta”, Kirkaskuu nyökkäsi, mutta oli vieläkin vastahakoinen. Ehtihän niitä miettiä.
”Entäpä Aurinkopentu? Tai Laulupentu?” Yötähti ehdotti, hymyillen lempeästi. ”Valopentu?”
”Kauniita ehdotuksia”, Kirkaskuu naukaisi hymyillen ja virnisti istten. ”Kohta on mahdotonta valita. Mitä mieltä olet nimistä Hallapentu tai Haavepentu?”
”Entä Unipentu?” Yötähti ehdotti ja kietoutui sitten taas kiinni Kirkaskuuhun ja naaras kehräsi lempeästi. ”Tuikepentu.”
”Kauniita nimiä kaikki”, Kirkaskuu kehräsi ja nuolaisi Yötähden poskea. ”Mutta nyt, ennen kuin keksit liikaa nimiä, ota kiinni!”
Kirkaskuu tempautui irti Yötähdestä ja pakeni luolan toiseen päähän leveä hymy kasvoillaan. Yötähden silmät välähtivät ja huonoryhtinen kolli syöksyi veden poikki kohti harmaata naarasta. Kirkaskuu lähti karkuun ja vesi roiski ympäriinsä. Varomatta luolan pohja kuitenkin syveni ja Kirkaskuu upposi veden alle henkäisten ensin säikähdyksestä. Yötähti pysähtyi ja asteli reunalle, joka erotti syvemmän ja matalamman veden. Oli liian pimeää ja mitään liikettä ei näkynyt. Kirkaskuu virnisti veden alla, sillä hän kyllä näki mustan kolli hohtavat silmät. Kirkaskuu loikkasi esiin vestä ja vetäisi Yötähden mukaansa. Kuului suuri molskahdus ja pian Kirkaskuun vatsaan sattuvaa naurua. Yötähti ravisteli vedet päältään roiskien sen Kirkaskuun päälle ja myös kolli nauroi Kirkaskuun mukana. Kirkaskuu pakeni taas nyt matalammelle puolelle ja Yötähti juosten hänen perässään. Tovin he jahtasivat toisiaan, roiskien vettä toistensa päälle ja nauraen rakkauden täyteisessä hetkessä.
Kirkaskuu asteli haukotellen ulos Yötähden pesästä. Viime yö mennyt ehkä hieman liian pitkäksi, mutta silloin tällöin valvominen ei ollut pahitteeksi, varsinkaan sellaisen kissan kanssa josta välitti. Ja Kirkaskuu välitti Yötähdestä. Yötähden näkeminen, pelkkä ajattelukin, sai Kirkaskuun hymyilemään ja mielen pirteämmäksi sekä sydämen lyömään kovempaa ja enemmän tunnetta täynnä. Kirkaskuu ei ollut mielestään koskaan, ei edes eläessään Kuutähtenä, ollut näin iloinen kenenkään kissan kanssa. Naaras toki tiedosti miten julmalta se kuulosti, mutta mitäs sitä kieltämään, kun se tuntui niin tosiasialta. Ei hän toki ääneen sitä myöntäisi.
”Huomenta, Kirkaskuu”, Aamulaulu tervehti.
”Huomenta!” Kirkaskuu naukaisi hymyillen. Aamulaulu väläytti kirkkaan hymyn harmaalle naaraalle ja asteli sitten parantajan pesään. Kirkaskuu katseli kuningarta miettien. Miltäköhän emona olo tuntuu? Kirkaskuu ei ainakaan tähän hätään muistanut, että olisi nähnyt Kuutähden muistoista naaraan kuningatar-aikoja. Ehkä se oli tarkoituskin. Ehkä hänen tulisi kokea emona olo ilman muistoja. Kirkaskuu sulki silmänsä ja muisti sitten yhden hetken ajatellessaan pentutarhaa ja kuningattarena oloa. Hän tunsi sen lämmön ja ilon ja näki edessään harmaan ja valkoisen pennun vatsan vierellä. Se onnen tunne oli pakahduttava.
”Kirkaskuu!” Yötuhka, Kirkaskuun sisar, huusi lähistöltä.
”Yötuhka?” Kirkaskuu kallisti päätään ja etsi katseellaan kolmijalkaista siskoaan. Musta naaras hymyili leveästi ja ylpeä katse vihreissä silmissään. ”Mitä kuuluu?”
”Tänään me lähdemme kolmestaan metsälle!” Yötuhka ilmoitti selvästi innostuneena ja loikki ketterästi sisarensa ympäri.
”Kolmestaan?” Kirkaskuu hämmentyi ja katseli ympärilleen. ”Kuka on se kolmas?”
”Emomme, höpsö!” Yötuhka naurahti ja kääntyi osoittamaan hännällään kohti soturien pesää, josta asteli hopeanharmaa naaras siniset silmät tuikkien tyytyväisyydestä. Kirkaskuu hymyili Kaikusielulle ja tervehti häntä hännänheilautuksella. Pieni kiusallinen tunne poltti Kirkaskuun rinnassa. Kaikusielu ei ollut Kirkaskuun emo. Olihan naaras toki synnyttänyt Kirkaskuun ja Yötuhkan, mutta naaras ei ollut heidän oikea emonsa. Kirkaskuu ei ollut tainnut edes pentunakaan kokea Kaikusielua emonaan, kuningatar oli ollut niin etäinen.
”Emme olekaan pitkään aikaan käyneet yhdessä metsällä”, Kaikusielu sanoi vetäen sateen kosteuttamaa ilmaa keuhkoihinsa.
”Eikö olekin mukavaa?” Yötuhka naukaisi iloisesti ja vilkaisi Kirkaskuuta. Mustan naaraan hymy hälveni, kun hän katsoi siskoaan. ”Eikö olekin, Kirkaskuu?”
”On! Tietysti on!” Kirkaskuu katsoi sisartaan varoittavasti. Eikö tuo typerä karvapallo muistanut yhtään, mitä Kirkaskuu oli hänelle sanonut?
”Et kai ole sopinut Yötähden kanssa mitään?” Kaikusielu kysyi, selvästi huolehtien ja ymmärtäväisesti. ”Jos olet, voit toki mennä, emme me sinua täällä väkisin pidä.”
”En ole sopinut kenenkään kanssa mitään”, Kirkaskuu vakuutti, tuntien sisarensa polttavan katseen turkissaan. Mikä ihme hänelläkin taas oli? ”Ja minusta on kyllä mukavaa mennä teidän kanssanne metsälle.”
”Hyvä kuulla”, Yötuhka katsoi Kirkaskuuta, mutta sen enempää viestimättä ärtymystään asteli kohti leirin uloskäyntiä pirteä katse kasvoillaan. ”Tulkaa jo!”
”Minusta sinä olet viettänyt liikaa aikaa päällikön kanssa”, Yötuhka kuiskasi harmaalle naaraalle, niskakarvat sojottaen joka suuntaan.
”Liikaa aikaa?” Kirkaskuu hämmentyi. Voiko jonkun kanssa olla liikaa? IHAN OIKEASTI liikaa? Eihän Kirkaskuu ollut edes ollut Yötähden kanssa niin paljoa aikaa? Eihän?
”Niin!” Yötuhka pyöräytti silmiään. ”Et ole muuta tehnytkään kuin ollut hänen kanssaan!”
”Sellaista se rakkaus on, Yötuhka!” Kaikusielu naurahti. ”Joillakin se on niin syvää...”
”Ehkä olen viettänyt hänen kanssaan suurimman osan ajastani, mutta en jokaista hetkeä kumppanini kanssa viettänyt. Mitä itse olet tehnyt?” Kirkaskuu tuhahti siskolleen huvittuneesti. ”Et ole mielestäni edes kysynyt minua seuraksesi ja olet aina itse menossa partioissa ja muuallakin.”
”Olet iloinen puolestasi, Kirkaskuu”, Kaikusielu tokaisi ennen kuin Yötuhka ehti avata suutaan. ”Olet löytänyt jonkun, josta välität koko sydämestäsi. Ja Yötähti välittää sinusta koko sydämestään.”
”Kiitos...” Kirkaskuu hymyili harmaalle, itseään vanhemmalle naaraalle. Yötuhka huokaisi.
”Rajansa kaikella”, Yötuhka naukaisi. ”Ei sitä siltikään tarvitse jokaista hengenvetoa viettää hänen kanssaan.”
”Kirkaskuuhan sanoi jo, ettei ole viettänyt jokaista hetkeä Yötähden kanssa. Olet selvästi vain kateellinen”, Kaikusielu murahti ja Yötuhkan koko keho jännittyi. Yötuhkako kateellinen? Miksi?
”E-enpäs ole!” Yötuhka protestoi, surkeasti.
”Miksi sinä olet kateellinen? Ja mistä?” Kirkaskuu kysyi, loikaten siskonsa eteen ettei hän pääsisi karkaamaan.
”En-en…” Yötuhka takelteli aluksi, huokaisi ja vastasi sitten korvat luimussa ja hyvin vastahakoisesti. ”Sinä olet löytänyt jonkun, kenen kanssa viettää koko loppuelämäsi rakkauden ympäröimänä. Minä en. Ja ehkä sinä unohdat minut ja-”
”En minä sinua unohda, kyllä sinun pitäisi tietää!” Kirkaskuu hymyili lohduttavasti, hieman turhatuen siskonsa typeryydestä. Ei Kirkaskuu ikinä unohtaisi ja jättäisi heidän yhteistä laatuaikaansa unhoksiin! ”Ja takaan sinulle, sinäkin löydät vielä kissan, jota rakastat ja joka rakastaa sinua.”
”Niin kai”, Yötuhka kohautti lapojaan, vaikuttaen siltä ettei edes halunnut löytää ketään, mutta naaraan silmät olivat toiveikkaat. ”Eipä sillä mikään kiire ole. Sinä vain löysit kumppanin niin nopeasti!”
*Löysinkin hänet jo ennen syntymääni tänne.* Kirkaskuu ajatteli mielessään sydän lyöden hetken nopeammin hänen rinnassaan.
”Joskus rakkaus käy nopeasti ja kyllä sinä Yötuhka löydät vielä kollin, jonka kanssa perustaa perheen”, Kaikusielu naukaisi hilpeästi, Yötuhkan viiksikarvat värähtäen kummallisesti Kaikusielun sanoille. ”Tulimmeko metsästämään vai annammeko tuon oravan karata?”
”Napataan se!” Yötuhka virnisti ja lähti hiipimään kohti puun juurakossa puikkelehtivaa oravaa. Kirkaskuu jäi taaemmas, antaen mustan naaraan yrittää napata saaliin itse. Kaikusielu hiipi Yötuhkan perässä, mutta jättäytyi jälkeen.
”Haa!” Yötuhka hurrasi, kun hänen tassunsa tarrautuivat oravaan. Tapahtui kuitenkin jotain, jotain aivan kummalista, sillä orava pääsi irti Yötuhkan kynsistä vinkuen ja syöksyi puuhun.
”Mitä?!” Yötuhka ulvaisi turhautuneena ja yritti kavuta puunrunkoa ylös, epäonnistuen tyylikkäästi. ”Miten sinä kamala kutuaivo pääsit pois kynsistäni?!”
”Turhaan sinä raivoat, ei se tule alas”, Kaikusielu hipaisi Yötuhkaa hännällään, jotta musta naaras lopettaisi turhanpäiväisen räyhmäämisensä.
”Ei ole mahdollista!” Yötuhka nakkeli häntäänsä. ”Miten se muka pääsi karkuun! Minun kynteni olivat jo kiinni siinä!”
”Ehkä se vain lipsahti kynsistäsi pois”, Kirkaskuu naukaisi, arvoiden puunoksien kestävyyttä silmiään siristellen. ”Odotapas.”
Kirkaskuu tarttui kynsillään tiukasti puun rungosta ja lähti kaupuamaan mahdollisimman hiljaa ylöspäin. Hän heilautti itsensä oksalle ja pysähtyi siihen etsimään oravaa. Hän maisteli ilmaa ja siristi silmiään etsien oravan punaruskeaa turkkia, kunnes huomasi oravan pujahtamassa puunrungossa olevaan koloon. Kirkaskuu virnisti ja kapusi kohti oravan pesää. Hän kurkisti sisään, mutta saalistusvietti katosi samalla silmänräpäyksellä. Orava katsoi kauhuissaan Kirkaskuuta ja suojasi hännällään poikasiaan, jotka myllersivät emonsa vatsaa vasten.
”Älä huoli”, Kirkaskuu naukaisi hiljaa oravalle ja laskeutui alas puusta kohdaten Yötuhkan hämmentyneen katseen.
”Etkö saanut sitä?” Yötuhka kysyi ja haisteli siskoaan.
”En”, Kirkaskuu naukaisi tiukasti. ”Se kasvattaa poikasia.”
”Mitääää?” Yötuhka vilkaisi puuhun, haluten selvästi mennä katsomaan. Yötuhka koukisteli kynsiään turhautuneena.
”Annetaan sen kasvattaa ne”, Kirkaskuu huitaisi häntäänsä. ”Saamme lisää oravia, jotka tuovat lisää ruokaa klaanille.”
”Miten sinä osaat kiivetä puihin?” Kaikusielu kysyi. Kirkaskuu avasi suunsa, mutta sulki sen, koska ei tiennyt mitä vastata. Hän vain osasi. Kuutähti osasi.
”Yötähti opetti”, Kirkaskuu pyöräytti silmiään lopulta keksittuään valheen.
”Tietenkin”, Kaikusielu hymyili. ”Sinä hehkut, tiedätkös.”
”Niinkö?” Kirkaskuu kallisti päätään.
”Olet erityisen iloinen”, Kaikusielu iski silmäänsä. ”Miksi?”
”Mitä? Ei Kirkaskuu minusta hehku?” Yötuhka siristi silmiään ja kiersi sisarensa ympäri.
”Odotan pentuja”, Kirkaskuu tokaisi ja Yötuhkan vihreät silmät levisivät. Kaikusielu hymyili tietävästi.
”Arvasin”, Kaikusielu naurahti tietävästi ja hymyili.
”Ja silti kiipesit puuhun?” Yötuhka kivahti loukkaantuneena. ”Olisit voinut pudota!”
”Mitä se sinua liikuttaa?” Kirkaskuu hämmentyi. ”Kyllä minä olisin päässyt turvallisesti alas. En kiivennyt edes korkealle.”
”Sinä odotat Tähtiklaanin tähden pentuja!” Yötuhka kiljaisi innosta.
”Ja?” Kirkaskuu hymyili sisarensa innolle.
”Sinä vaaransit pennut!” Yötuhka pyöräytti silmiään. ”Sinun pitäisi jättää soturintehtävät sivuun nyt!”
”Ei kukaan muukaan jätä soturintehtäviään heti saadessaan tietää odottavansa pentuja”, Kirkaskuu huokaisi hieman huvittuneena. ”Hyvin minä voin vielä metsästää.”
”Puihin kiipeäminen ei kyllä ole Jokiklaanilaisten kissojen juttu”, Kaikusielu vihjasi, mutta ei antanut Yötuhkalle aikaa yhtyä hänen mielipiteeseensä. ”No niin, palataanpa leiriin.”
”Emmehän edes saaneet vielä mitään leiriin vietävää!” Kirkaskuu protestoi, mutta turhaan. Kaikusielu ja Yötuhka olivat jo menossa eivätkä ottaneet kuuleviin korviinsakaan Kirkaskuun protestointia.
”Hyvä on sitten”, Kirkaskuu kurtisti kulmiaan puhuessaan hiljaa. ”Menen sitten yksin hakemaan saalista.”
Kirkaskuu kulki matalana vaaniessaan muutaman ketunmitan päässä olevaa päästäistä. Pieni eläin oli aivan tietämätön lähellään vaanivasta vaarasta ja kun se tajusi, oli jo liian myöhäistä. Kirkaskuu upotti kyntensä päästäiseen ja nopeasti puraisi sen niskat poikki.
”Sainpa sentään jotain vietävää kotiin”, Kirkaskuu huokaisi tyytyiväisenä. ”Tekisi kyllä mieli kalaa...”
Harmaa naaras virnisti tajutessaan olevansa lähellä Yötähden näyttämää kala-apajaa ja kantoi sitten päästäisen mukanaan joelle. Laskettuaan saaliinsa maahan, Kirkaskuu asettui aivan veden ääreen ja kohotti tassunsa ylös. Hän pysyi lähes liikkumatta ja odotti, kunnes huomasi silmäkulmassaan liikettä pinnan alla. Kuului vain loiskahdus ja sitten hopeinen kala räpiköi kuivalla maalla. Kirkaskuu puraisi kalaa nopeasti ja sätkiminen loppui siihen paikkaan. Tyytyväinen hymy levisi Kirkaskuun kasvoille. Tuntui hyvältä tehdä normaaleja asioita eikä jokainen sekunti kokea tuskaa menneisyydestä ja tunnetta siitä, että mikään ei ollut sitä miltä näyttää. Tuntui hyvältä kokea turvaa muuttumattomuudesta edes hetken. Kokea normaalia elämää. Kun oli rakastava kumppani, turvallinen ja hyvä klaani sekä pennut tulossa, tuntui erittäin hyvältä ja rauhoittavalta. Mikään ei muuttuisi.
”Kirkaskuu!” Yötuhkan pistävä ääni kirveli harmaan naaraan korvissa. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja kohtasi mustan siskonsa pistävän katseen. ”Sinun piti tulla leiriin kanssamme!”
”Mitä minä siellä?” Kirkaskuu kysyi sisareltaan, kun hän tuli joelle. ”Minä vain mätänisin siellä, jos en saisi edes metsästää. Haluan olla hyödyksi klaanillemme.”
”En minä sinua halua kieltää metsästämästä”, Yötuhka huokaisi hymyillen. ”Kunhan et kiipeä puihin etkä ole yksin! Etkö muista, mitä Yönkajon laumasta sanottiin? KUKAAN ei saa olla yksin leirin ulkopuolella. Et edes sinä.”
”Ja mitä oli tarkoittavinaan?” Kirkaskuu naurahti ja katsoi sisartaan huvittuneena, mutta tunsi pienen ärtymyksen rinnassaan. Hän arvasi jo, mitä Yötuhka tarkoitti.
”Vaikka olet päällikön kumppani, ei se anna sinulle oikeutta tehdä tällaisia asioita!” Yötuhka kivahti. Kirkaskuu luimisti korviaan ja irvisti. Nyt alkoi mennä jo yli.
”Mikä ihme sinua vaivaa?” Kirkaskuu sihahti. ”En minä luule olevani sinua parempi, vaikka Yötähti onkin kumppanini!”
”Ja silti olet täällä yksin, vaikka päällikkömme sanoikin, että emme saa mennä yksin ulos leiristä!” Yötuhka murisi, vihreät silmät vihaisesti välkkyen. Mustan naaraan silmissä oli myös huolta, joka sai Kirkaskuun hieman häpeämään tekoaan.
”Minä lähdin sen takia metsästämään, koska kohtelitte minua epäreilusti!” Kirkaskuu vastasi tuuhea hännänpää nykien, mutta pitäen äänensä yhä mahdollisimman rauhallisena. ”Ei tässä ole kyse mistään etuoikeuksista! Ei Yötähti haluaisi minun lähtevän yksin metsästämään, päinvastoin!”
”En olisi niinkään varma”, Yötuhka mutisi. ”Et ole käynyt partioissa pitkään aikaan ja menet Yötähden kanssa kahdestaan moneen paikkaan, keskellä yötäkin!”
”Jos et ole huomannut, en ole kyennyt menemään partioihin!” Kirkaskuu mulkaisi siskoaan. Miten hän saattoi unohtaa sen kohtauksen, jonka Kirkaskuu oli saanut, kun oli vielä itse löytänyt Kirkaskuun siinä tilassa sinä yönä? Valkosade oli nimenomaan kieltänyt Kirkaskuuta menemään rasittaviin partioihin vähään aikaan ja Yötuhka oli ollut siellä kuulemassa. ”Ja totta kai menen Yötähden kanssa moniin paikkoihin, olemme kumppanit! Sinulla ei ole kumppania niin et ymmärrä. Ei minulla ole oikein muita kovinkaan läheisiä ystäviä kuin Yötähti ja sinä.”
”Ehkä minä en tarvitse moista asiaa kuin kumppania”, Yötuhkan varoittava äänensävy sai Kirkaskuun niskakarvat pystyyn. ”Minä en tarvitse kumppania näyttääkseni paremmuuteni ja voimani muille.”
Kirkaskuu katsoi sisartaan tyrmistyneenä. Luuliko hän tosiaan, että Kirkaskuu oli Yötähden kanssa vain tuollaisen järjettömän syyn takia?
”En ymmärrä mikä sinua vaivaa, mutta annappa kun kerron sinulle jotain”, Kirkaskuu sanoi kuivasti ja jatkoi sitten: ”Minun ei tarvitse osoittaa paremmuuttani kellekään. Minä ole Yötähden kanssa sen takia, koska hän on minun todellinen sielunkumppanini ja rakastan häntä niin paljon, että sydämeen sattuu. Tunnen iloa, rakkautta, välittämistä ja turvaa hänen kanssaan, ja ne tunteet ovat niin vahvat, että niitä ei voi kukaan muu ymmärtää. Joten älä sinä tule minulle kertomaan, mitkä ovat minun tarkoitukseni, kun sinä et niitä tiedä.”
Yötuhka katsoi hiljaa sisartaan, hännänpää yhä nykien, mutta katse oli aivan eri. Vihreissä silmissä oli pahoittelua, surua, mutta myös kateutta ja yhä pientä kipinöivää vihaa.
”En vain ymmärrä, miksi sinä käyttäydyt näin minua kohtaan”, Kirkaskuu jatkoi, korviaan luimistaen surullisena. ”En ole koskaan väittänyt, että olisin parempi kuin sinä. Ja olen yrittänyt olla muidenkin kanssa kuin vain Yötähden seurassa. Haluan vain, että ymmärrät tarkoitukseni ja tunteeni etkä hyppää oletuksesta toiseen.”
”Sinulle tapahtuu vain hyviä asioita”, Yötuhka sanoi hiljaisen apeasti. ”Sinä löydät rakkauden, pärjäät soturintehtävissäsi, saat arvostusta ja kunnioitusta klaanitovereiltamme, saat pian jo pentujakin ja sinulla on oppilaskin.”
”Ja se oppilas kaapattiin ja sen arvostuksen olen ansainnut omilla toimillani. Mielestäni klaanilaisemme eivät arvosta minua edes mitenkään erityisesti, ei kukaan tule kehumaan eikä näytä erityistä arvostusta minuankohtaan”, Kirkaskuu naukaisi huokaisten turhautuneesti. ”Eivät kaikki löydä rakkautta heti. Monet saavat pentuja aika nopeasti, jos et ole huomannut.”
Yötuhka pudisti päätään upottaen kyntensä ruohikkoon. ”Minua pidetään heikkona, koska olen kolmijalkainen vaikka olen jo osoittanut taitoni!”
”Se ei ole minun vikani, Yötuhka, sinun täytyy näyttää vahvuutesi kovemmin ja antaumuksella”, Kirkaskuu tokaisi takaisin.
”Se siinä onkin”, Yötuhka astui lähemmäs Kirkaskuuta. ”Minä olen epäonnistunut jalkapuoli! Minun pitää osoittaa paremmuuteni, vaikka ei minun enää tarvitsisi.”
”Et sinä ole epäonnistunut, Yötuhka!” Kirkaskuu katsoi apeasti sisartaan. ”Sinä olet voimakas ja taitava, mutta et vain itse näe sitä. Ystäväsi ovat kehuneet sinua. Yötähtikin on kehunut taitojasi minulle! Sinua ei kukaan käske jättämään tehtäviäsi ja jättäytymään jälkeen, kaikki kohtelevat sinua ketä tahansa muuta soturia. Mikset vain itse näe sitä?”
Yötuhka ei sanonut mitään, näytti vain äimistyneeltä Kirkaskuun sanojen takia.
”Sinä et tarvitse neljää käpälää ollaksesi vahva”, Kirkaskuu sanoi. ”Sinä olet voimakas ja taitava ja uskollinen soturi, joka on taitavampi kuin monet muut kissat.”
”Yötassu! Et sinä tarvitse neljää käpälää ollaksesi hyvä ja arvostettu soturi!” Kirkaskuu kuuli nuoren äänen korvissaan kaikuvana. Yötuhkan suu liikkui, mutta Kirkaskuu ei kuullut mustan naaraan sanoja. Musta naaras tuntui pienenevän, muuttuvan taas oppilasikäiseksi rämäpääksi. Ympäristö väänteli ympärillä ja joki katosi. Kirkaskuu tunsi kehonsa kallistuvan maata kohti ja Yötuhkan katseen kauhistuvan, kunnes katse pimeni.
Kului vain silmänräpäys, kun Kirkaskuu avasi silmänsä taas. Hän tunsi tassut kylkeään vasten ja huomasi Valkomyrskyn nuorena oppilaana ja Yötuhkan hieman kauempana, myös nuorena.
”Sainpas!” Valkomyrsky, silloin Valkotassu julisti. ”Et sinä minulle pärjää!”
”Päästä nyt irti!” Kirkaskuu rimpuili ja nousi seisomaan karistellen sammalta turkistaan. ”Jätit kannustukseni ja tärkeän sanomani kesken!”
”Sanoit jo tarpeeksi”, Yötuhkan, silloisen Yötassun, ääni oli lempeä. ”Ymmärrän.”
”Hienoa!” Valkotassu hihkaisi mustan sisarensa sanoille. ”Olemme ylpeitä sinusta juuri sellaisena kuin olet!”
”Toivottavasti uskot ja ymmärrät sen”, sanat ryöppysivät Kirkaskuun suusta.
”Uskon”, Yötassu hymyili kirkkaasti. ”No niin! Ottakaa kiinni, jos saatte!”
”Arvaa vain! Minä olen nopeampi kuin tuuli!” Kirkaskuu julisti ylpeästi ja lähti jahtaamaan sisartaan. Muisto haalistui ja siirtyi seuraavaan, jossa Kirkaskuu jatkoi juoksuaan, mutta nyt ympäristö oli jotenkin epätavanomainen. Kaikkialla oli valkeaa hohtoa ja tähtitaivas oli niin lähellä. Ilmassa leijui perhosia ja useita valkeita palloja. Askeleet veivät Kirkaskuuta eteenpäin ja lopulta hän pysähtyi, leijuen ulos kehostaan hämmentyneenä. Nyt kehosta irtaantuminen ei tuntunut pahalta. Oli vain rauhallinen olo, mikä oli kummallista.
Kirkaskuun edessä seisoi harmaa, kaunis tähtiturkkinen naaras. Suru vihreissä silmissä oli selvä.
”Kuutähti..?” Kirkaskuu kuiskasi hiljaa. Naaras oli nuoren näköinen, nuorentunut sitten kuolemansa hetkestä, mutta ei paljoa. Haaleat, hyvin harvassa olevat arvet oli lähes näkymättömissä harmaan turkin seassa.
Tähtiklaanilainen naaras huokaisi syvään ja eteni kohti aukeaa, joka pilkotti metsän takaa. Naaras pysähtyi kuitenkin puiden lomaan eikä mennyt muiden kissojen joukkoon, jotka kulkivat turkit hihtavina aukiolla.
Kirkaskuu katseli Myrskyklaanin edellistä päällikköä mielenkiinnolla. Hänen tähtiturkkinsa hohti niin kirkkaasti ja tähdet leikkittelivät harmaalla turkilla niin iloisesti, mutta silmissä kiilsi suru. Niiden seassa oli toivoa. Toivoa jostakin paremmasta.
Toivoa Kirkaskuusta.
”Kirkaskuu kiltti, herää nyt!” Kirkaskuu kuuli sisarensa hätäntyneen äänen korvassaan ja avasi silmänsä saman tien, kun muisto hälveni. Yötuhkan kasvoilla paistoi kamala huoli ja paniikki. ”Mikä sinulle tuli? Hengitit raskaasti ja sitten hengitykseni melkein katosi ja pelkäsin jo, että saat taas samanlaisen kohtauksen kuin silloin yöllä!”
”Ja silti haukuit, kun en ole ollut partioissa”, Kirkaskuu mutisi niin hiljaa, että ei ollut varma kuuliko hänen sisarensa ja nousi istumaan. ”Kauanko olin tajuttomana?”
”Et onneksi kauaa, ihan vain hetken”, Yötuhka huokaisi helpottuneena. ”Et herännyt! Tähtiklaanin tähden minä säikähdin, senkin sammakko!”
”Ei se ole minun syytäni!” Kirkaskuu kivahti. ”En minä halua vaipua tuollaiseen tilaan!”
”Tilaan?” Yötuhka kallisti päätään ja katsoi harmaata siskoaan kysyvästi. ”Tiedätkö, mistä tuo äskeinen johtui?”
”Sinun itsesi vähättely herätti muiston!” Kirkaskuu huokaisi ja Yötuhka näytti hämmentyneeltä. ”Etkö muista yhtään, mitä olen sinulle kertonut?”
”Liittyykö tämä nyt siihen Myrskyklaani juttuun?” Yötuhka irvisti. ”Luulin, että vitsailit. Luulin, että se oli joku vaihe, kun koit epävarmuutta istestäsi.”
”Mitä?” Kirkaskuu henkäisi. ”Ja sinä vielä lohdutit ja sanoit, että he kaipaavat minua!”
”Yritin vain auttaa, tunnuit olevan niin allapäin silloin”, Yötuhka naukaisi pahoillaan.
”Ja minä luulin, että ymmärsit ja uskoit minua...” Kirkaskuu käänsi katseensa pois. Oli jo tarpeeksi tuskallista, että hän sai näitä muistoja ja sitten vielä se, että Yötuhka oli oikea hiirenaivo ja kehtasi valehdella ja vähätellä hänen kokemuksiaan!
”Ei siinä ole järkeä”, Yötuhka selitti. ”Miksi syntyisit uudestaan vain saadaksesi muistutuksia edellisestä elämästäsi? Eikö uudestaan syntymisellä pitäisi saada toinen mahdollisuus ilman edellistä elämää ja sen tuskia? Ja onhan ajatus muutenkin todella outo, joten mitäpä edes miettimään moista...”
”Ymmärrän toki, ettet usko”, Kirkaskuu sanoi sisarelleen. Hän ei edes yrittänyt selittää sisarelleen tosiasiaa. ”Mutta minä en ole sekaisin. Muista vain, mitä sanoin sinulle itsestäsi”, Kirkaskuu sanoi hiljaa. ”Sinä olet paras soturi tuollaisena.”
”Muistan. Kiitos”, Yötuhka sanoi hymyillen.
Kirkaskuu naukaisi avaten silmänsä tutkien sisarensa silmissä pauhaavaa tunnemyrskyä. ”Mitä sinä pelkäät?”
”Minä… minä en edes tiedä”, Yötuhka veti hermostuneesti henkeä sanottuaan sanansa. ”Sinulla on noita ihme ’muistohuolia’ ja minussa on jotain vikaa ja olet Yötähden kanssa ja minä käyttäydyn kuin idiootti sinua kohtaan kun en ymmärrä sinun ongelmaasi vaikka kovasti yritän...”
”Sinä olet minun siskoni, Yötuhka”, Kirkaskuu sanoi vakavana. ”Aina ei ymmärrä, mutta voi silti olla tukena, kuten olit muutama kuu sitten, kun kerroin sinulle ensimmäisen kerran edellisestä elämästäni.”
”Minulla on vain ollut vaikeaa”, Yötuhka käänsi selkänsä häveten, ehkä sanojaan, ehkä tunteitaan.
”Olet aina minun rakas siskoni, Yötuhka, muista se”, Kirkaskuu naukaisi ja tuuppasi sisartaan.
”Anteeksi”, Yötuhka niiskaisi hiljaa. ”Käyttäydyin tosi tökerösti sinua kohtaan… Minä vain- minä vain olen tuntenut oloni niin epävarmaksi ja yksinäiseksi. Lupaan olla tukenasi.”
”Et ole koskaan yksin”, Kirkaskuu vakuutti. ”Lupaan sen sinulle.”
Kirkaskuu kehräsi iloisesti nähdessään Yötähden tulevan häntä vastaan, kun Kirkaskuu palasi parantajan luota. Valkosade oli halunnut tutkia Kirkaskuuta ja ehdottanut, että muutaman päivä päästä kannattaisi siirtyä pentutarhaan.
Oli kulunut jo useita päiviä Yötähden ja Kirkaskuun yöllisestiä retkestään vedenalaiseen luolaan ja pentujen paljastuksesta. Monet kissat Jokiklaanissa olivat jo huomanneet Kirkaskuun yllättävän nopeasti pyöristyneen vatsan. Monet olivatkin jo onnitelleet Kirkaskuuta tulevista pennuista. Yötähdellä oli iloinen pilke silmäkulmassaan, kun Kirkaskuu nosti oman katseensa kumppaninsa silmiin. Naaras oli päättänyt antaa kaiken sen pahan olla, jota he olivat Yötuhkan kanssa käyneet muutamia päiviä sitten läpi. Yötuhka oli pyytänyt useasti heidän läpikäymänsä tilanteen jälkeenkin anteeksi ja luvannut yrittää ymmärtää, mitä Kirkaskuu kävi läpi. Ei kukaan voinut kuitenkaan tosissaan ymmärtää, mitä harmaa naaras joutui käymään läpi, ei edes Yötähti. Yötähti oli kuitenkin aina läsnä ja tukena. Hän oli Kirkaskuun kumppani ja paras ystävä. Hän ei kysellyt turhia eikä painostanut kertomaan, mitä kaikkea Kirkaskuu muistoissaan näki, oli vain ymmärtäväinen ja auttoi minkä pystyi. Oli Yötähden ansiota, että Kirkaskuu edes ylipäätään ymmärsi, mitä ne kaikki unenomaiset muistot merkitsivät. Hän ymmärsi, kuka oli ennen ollut. Kirkaskuu ei kuitenkaan ymmärtänyt miksi. Miksi hän oli syntynyt uudestaan Jokiklaaniin? Kuka hän oli nyt? Pitäisikö hänen olla Kuutähti vai Kirkaskuu? Erosivatko ne kaksi kissaa edes toisistaan? Mitä tapahtuisi, kun Kirkaskuu kuolisi?
”Mitä Valkosade sanoi?” Yötähti kysyi lempeästi hymyillen Kirkaskuulle, kun he eteneivät reviiriä pitkin kohti erästä matalaa kallionkiellekettä, josta oli upeat maisemat järvelle ja auringonlaskulle. Kirkaskuu tunsi kumppaninsa hännän hipaisevan omaansa ja Kirkaskuu hipaisi Yötähteä takaisin. Se yhteys, se syvä tunne, jota Kirkaskuu tunsi Yötähteä kohtaan, oli jotain erityistä. Ehkä se oli syy. Ehkä sielunkumppanuus oli se syy, miksi hän oli syntynyt uudestaan. Jotta hän voisi olla Yötähden kanssa ja elää onnellista, oikeaa klaanielämää sieluntoverinsa kanssa.
Kirkaskuu asettui istumaan sammaleiselle kalliolle, vilkaisi taivaanrannassa laskevaa aurinkoa ja sitten Yötähteä, joak painautui kiinni kumppaninsa kylkeen. Hetken hiljaisuus kehräyksen kera toi rauhaa Kirkaskuun mieleen.
”Me saamme kolme pentua”, Kirkaskuu vastasi viimein muistellen Valkosateen sanoja ja kietoi häntänsä Yötähden hännän ympärille ja nojasi hennosti päällään kollin päätä vasten. ”Me saamme hienon perheen, Yötähti, jota saamme kasvattaa yhdessä.”