Jäätassu oli kuluttanut melkein koko päänsä jo puhki, kun oli yrittänyt ajatella sitä turkasen ennustusta ja sen merkitystä. Eipä hän mihinkään tulokseen ollut päässyt eikä Tähtiklaanista ollut mitään apua. Olisi se voinut edes antaa jotain tarkentavaa eikä vain hiljentyä. Miten kolmen nuoren oppilaan olisi tarkoitus ottaa mitään tolkkua moisesta epäselvääkin epäselvemmästä ennustuksen pätkästä?
Mutta koska Jäätassu oli optimistinen, hän ei antanut periksi vaan etsi ja etsi ennustuksen merkistystä. Samalla hän keskittyi ja panosti niin hyvin kuin vain pystyi soturikoulutukseensa, vaikka välillä ajatukset harhailivat ihan kaikkialle muualle kuin nykyhetkeen. Täplätuuli ei kuitenkaan ollut ankara ja Jäätassu oli kiitollinen siitä.
Useimmiten Jäätassun ja hänen siskojensa mestarit veivät kolmikon yhdessä taisteluharjoituksiin, mutta tänään Täplätuuli oli päättänyt kouluttaa oppilastaan yksin. Lyhythäntäinen soturi pysähtyi harjoituskuopan reunamille ja vilkaisi sitten valkoista oppilastaan.
”On tärkeää, että opit taistelemaan yksin”, Täplätuuli selitti, mutta vaikka Jäätassu tiesi tämän, hän ei sanonut mitään mestarilleen. Hänen piti kunnioittaa mestariaan ja ehkä muistutus asiasta ei ollut pahitteeksi. ”Ja siksi opetankin sinu nyt ilman siskojesi läsnäoloa.”
Jäätassu nyökkäsi päättäväisesti vastaukseksi ja loikki lyhyin hypyin suoraan keskelle kuoppaa. Täplätuulen vihreissä silmissä tuikki huvittuneisuus, mutta naaras ei sanonut siitä mitään vaan aloitti suoraan taisteluliikkeiden selittämisen: ”Kun olet lähitaistelussa jotakuta vastaan, yksi keino on vetää kissaa hänen hännästään -jos se on siis mahdollista.”
Jäätassu virnisti, mutta ei ilkeällä tavalla, ei todellakaan. Täplätuulella ei ollut enää häntää ja sehän oli etu, jos jotkut vetivät toista hännästä! Vaikka olihan se vähän ironista, mutta…
”Toinen tapa horjuttaa vastustajan tasapainoa on iskeä voimalla vastustajan käpäliä tai lapaa niin, ettei vastustajasi osaa ennakoida sitä. Älä siis katso sinne, mihin aiot iskeä”, Täplätuuli selitti. ”Tähän kannattaa ottaa vauhtia hieman kauempaa.”
”Millä kannattaa iskeä? Koko keholla vai käpälillä..?” Jäätassu kysyi täplikkäältä naaraalta, joka nyökkäsi kysymykselle.
”Tilanteen mukaan joko etutassulla, takajaloilla tai omalla kyljellä tai kuonolla”, Täplätuuli ohjeisti ja asettui hieman kauemmas. ”Kokeile.” Jäätassu kyyristyi, mutta vain hieman. Hän venytteli käpäliään ja pörhisteli karvojaan. Hän halusi olla valmis eikä hän todellakaan halunnut lihastensa särkevän myöhemmin.
Hänen hyökkäyksensä oli nopea ja hän tiesi, mitä oli tekemässä -mikä oli kyllä vähän outoa. Isku oli taitava ja Täplätuuli todellakin menetti tasapainonsa, kun hänen oppilaansa iski häntä etutassuihin. Jäätassu ei jäänyt odottamaan vaan loikkasi mestarinsa kimppuun ja painoi hänet maata vasten. Se tuntui tulevan jostain syvältä muistoista, mutta hän teki sen kaiken aivan kuin olisi tehnyt niin ennenkin.
”Sehän sujui todella hyvin”, Täplätuuli kehui, kun pääsi takaisin pystyyn. Naaras ravisteli hiekat turkiltaan ja hymyili oppilaalleen. ”Nopeus on sinun etusi. Hyödynnä sitä.”’
”Entä kiipeily?” Jäätassu pohti hiljaa ääneen ja hänen onnekseen Täplätuuli kuuli sen, ottaen siitä vihjeen opettaa oppilastaan kiipeämään.
”Voin opettaa sinut kiipeilemään puihin”, Täplätuuli naukaisi ja alkoi heti etsiä katseellaan mahdollista puuta, johon olisi turvallista ensikertalaisen kiivetä. Jäätassun tassuja kihelmöi. Puissa kiipeily! Mikä taito!
”Jäätassu”, Täplätuuli sanoi, vakavalla äänellä. ”Lupaa minulle, että et rupea sooloilemaan. Et saa hypätä puusta toiseen etkä luota jokaiseen oksaan sokeasti.”
”Lupaan!” Jäätassu henkäisi ja tunsi sydämensä sykkeen nousevan. Hän ei tekisi mitään tyhmää ennen kuin Täplätuuli antaisi siihen luvan.
”Sinun täytyy ensin oppia huomaamaan, mitkä oksat kantavat ja milloin kannattaa hypätä”, Täplätuuli kertoi samalla kun johdatti oppilastaan suuren puun luokse. Sen pinnassa oli paljon kynnenjälkiä ja siitä Jäätassu päätteli, että tätä puuta käytettiin usein, kun oppilaita opetettiin kiipeämään.
”Katso”, Täplätuuli naukaisi ja alkoi näyttää, miten puuhun tulisi kiivetä.
------
”Toivo!” hieman hätäinen ääni huusi täysin valkoiselle naaraalle, joka kapusi puuta ylös. ”Ole varovainen, jooko!”
”Olen tehnyt näin tuhansia kertoja!” Toivo pyöräytti silmiään. Hän ei kuuntelisi tätä kissaa enää. Aivan liian varovainen ja aina hätäilemässä. Antaisi olla.
”Pitää silti olla varovainen!” kolli huusi takaisin ja Toivo näki sivusilmällä kollin puhtaan punertavan oranssin turkin. Toivo vain pyöräytti silmiään, mutta mielessään lupasi olla varovainen. Hän asettui tukevalle oksalle ja loikkasi sitten toiseen puuhun kaarevallla loikalla. Se oli tuttua kauraa.
Alempana kolli päästi yllättyneen älähdyksen ja juoksi Toivon perässä hänen allaan. Matka jatkui ja Toivo pysähtyi vasta, kun pääsi metsän reunamille. Raitis ilma tuntui puhdistavan kaiken hänen sisällään ja ilo valtasi naaraan mielen.
”TOIVO!” oranssi kolli huusi yllättäen Toivon ja tietysti valkoinen naaras horjahti. Kaikeksi onneksi Toivo sai kynsillään otteen puunoksasta eikä iskeytynyt maahan. ”Tule alas! Heti!” Toivoa järkytti kolli hätääntynyt ääni. Oliko häneen sattunut? Enempää empimättä Toivo laskeutui puusta alas ja loikki erään puskaröykkiön luokse, jossa oranssi kolli oli karvat kauhusta pörhöllä.
Kollin edessä makasi kuollut naaraskissa, jonka vatsan vierellä oli neljä kuollutta pentua. Ja yksi elävä. ELÄVÄ?
Toivo syöksyi pennun luokse ja otti sen pois kuolleen emonsa vatsan viereltä samalla silmänräpäyksellä. Mustavalko-oranssi naaraspentu, joka hengitti tasaisesti. Se oli kunnossa -tai siis niin kunnossa kuin pentu voi olla kuolleen perheensä ympäröimänä. Tärkeintä oli, että tämä pentu oli kunnossa, eikö?
”Aurinko”, Toivo kääntyi katsomaan oranssia kollia, joka nyökkäsi tomerasti valkoisen naaraan sanoille. ”Tarvitsemme jotain, jolla ruokkia tätä pentua. Voitko saalistaa? Katsotaan, suostuuko hän syömään kiinteää.”
Aurinko painui sillä silmänräpäyksellä matkoihinsa ja lähti etsimään ruokaa. Toivo vilkaisi kuollutta naaraskissaa edessään. Hänet oli tapettu. Pennut olivat liian isoja ollakseen vastasyntyneitä ja naaraan kaulassa oleva haava oli aika ilmiselvä. Kuka haluaisi tappaa emon ja pennut?
”Hei?” pentu Toivon tassujen suojassa sanoi heleästi ja kun Toivo katsoi pentua suoraan silmiin, hän tiesi, että tämä pentu kuuluisi hänen luokseen.
”Hei vain, pikkuinen”, Toivo sanoi lempeästi, vaikka hänen kurkkunsa olikin todella kuiva. Pennulla oli hopeanharmaat, kirkkaat silmät ja ne katsoivat Toivoa niin viattomasti. ”Onko sinulla nimeä?”
”Ei?” pentu kallisti päätään ja alkoi haistella Toivoa. ”Oletko sinä minun emoni? Et haise häneltä.”
”Min… Minä, tuota”, Toivo häkeltyi hetkeksi. Hän kyllä näytti tämän pennun emolta, olihan molemmilla valkoinen turkki, mutta…
”Sinun nimesi on Tähti”, Toivo sanoi sitten ja hymyili pennulle, joka hymyili takaisin vastaukseksi. Enempää ei tarvinnut sanoa.
------
Jäätassu tarttui kynsillään tiukasti puun rungosta ja lähti nostamaan itseään ylöspäin Täplätuulen näyttämän mallin mukaisesti. Se oli aluksi yllättävän hankalaa, sillä Jäätassulla oli vaikeuksia tasapainottaa tassujensa liike toisiinsa. Miten ihmeessä se näytti niin helpolta, mutta sitten olikin niin vaikeaa toteuttaa? Ja kun puun pinta tassujen alla tuntui niin tutulta...
Kun Jäätassu lopulta oppi, hän kiipesikin hurjaa vauhtia ylös yllättäen itsensä siinä hötäkässä. Hän valitsi tukevalta näyttävän oksan ja asettui sen päälle istumaan. Valkoinen oppilas tasoitti hengistystään ja hymyili leveästi, kun tajusi oppineensa kiipeämään. Hänen olisi tehnyt mieli kiivetä ylemmäs ja ehkä kokeilla puusta puuhun loikkimista, mutta hän oli luvannut Täplätuulelle. Ja jos totta puhutaan, oppilasta jopa hieman karmi yrittää hypätä ilman kunnon kokemusta.
”Kokeile nyt tulla alas!” Täplätuuli huusi alempaa ja tuli lähemmäs puuta. Jäätassu nyökkäsi itselleen, sillä ei Täplätuuli todennäköisesti nähnyt oppilaansa vastausta. ”Laskeudu liukumalla varovasti alaspäin.”
Jäätassu oli kuitenkin jo tulossa alas, kun Täplätuuli yritti neuvoa alas tulemista. Alastulo sujui melkein yhtä helposti kuin ylösmenokin, vaikka Jäätasssu tipahtikin alas ketunmitan päästä; käpälilleen onneksi.
”Se sujui todella hyvin”, Täplätuuli kehräsi tyytyväisenä ja virnisti huvittuneesti katselleessaan oppilaansa turkkia.
”Se meni kyllä hyvin!” Jäätassu nyökkäsi. Hän kurtisti kulmiaan, kun huomasi mestrinsan ovelan ilmeen. ”Mitä?”
”Turkkisi on täynnä kaarnanpalasia ja pieniä oksia”, Täplätuuli naukaisi ja auttoi sitten oppilastaan putsaaman turkkinsa roskasta. ”Hassua, että turkkisi edes keräsi näin paljon kaarnaa ja oksia, kun turkkisi on niin lyhyt ja sileä.”
”Valkoinen turkki saattaa vain korostaa...” Jäätassu mutisi ja ravisteli koko kehoaan saadakseen kaikista irtonaisimmat rojut turkistaan irti.
”Valkoinen turkkisi ehkä paistaa luonnosta ilman lunta”, Täplätuuli sanoi oppilaalleen. ”Mutta ei se tee sinusta yhtään huonompaa soturia. Opit turkkisi ansiosta piiloutumaan paremmin kuin ne, joiden turkki sulautuu paremmin luontoon.”
”Ai?” Jäätassu kallisti päätään ja nyökkäsi sitten. Kyllä valkoisessa turkissa oli omat hyvät puolensa, tietysti oli.
”Ja lehtikadon aikaan pystyt muita paremmin saalistamaan saalista, kun sulaudut lumen sekaan”, Täplätuuli iski silmäänsä Jäätassulle, joka röyhisti rintaansa, kun sai kannustusta täplikkäältä soturilta. ”Ja sitä paitsi, turkkisi on hyvin kaunis.”
Jäätassu nyökkäsi. Tulikukka oli sanonut samaa, kun Jäätassu oli ollut vielä pentu. ”Isä sanoo samaa.” ”Eipä ihme”, Täplätuuli naurahti. ”Sinusta kasvaa varmasti kaunis naaras. Ja muistutat erehdyttävästi isäsi emoa.” ”Muistutanko?” Jäätassun korvat heilahtivat. Isä ei ollut kertonut paljoakaan oamsta emostaan -toisaalta, eipä Jäätassu tai hänen siskonsa olleet kysyneetkään hänestä paljoa. Se oli vaikuttanut jotenkin aralta asialta Tulikukalle, joten kolme sisarusta olivat antaneet asian olla.
”Kyllä”, Täplätuuli nyökkäsi. Hänen silmistään näkyi selvästi yllättyneisyys, kun Jäätassu ei tiennyt oman isänsä emosta paljoa. ”Ainoa ero on silmänne väri ja se, ettei sinun tassujesi päät ole mustat.”
”Oho!” Jäätassu innostui ja vilkaisi valkoisia tassujaan. ”Millainen hän oli? Tunsitko sinä hänet? Tiedän, että hän oli edellisen päällikön tytär...” ”Hän oli parantaja”, Täplätuuli totesi nopeasti ja Jäätassun silmät laajenivat. Parantaja? Mutta… miten sitten? Hetkinen. Jäätassu oli kuullut tästä. Hän tiesikin siis enemmän mitä luuli! Hän ei vain osannut yhdistää omaa isäänsä tähän tarinaan! ”Hän oli emollinen naaras ja eräänä päivänä hän saikin sinun isäsi Viiltoläikän kanssa. Sait nimesi Jääkyyneleen mukaan”, Täplätuuli hymyili. ”Hän oli… taitava parantaja. Ja silti hyvä emo, vaikka se olikin kiellettyä.” ”Rangaistiinko häntä?” Jäätassu kysyi jäänsiniset silmät suurina. ”Joutuiko hän jättämään parantajan tehtävänsä?”
”Ei, ei hän joutunut”, Täplätuuli pudisti päätään. ”Isäsi olisi varmaan pitänyt kertoa nämä asiat sinulle, mutta… no ei voi enää mitään. Kuutähti oli paikalla, kun isäsi syntyi. Hän piti huolen, että Jääkyynel sai jatkaa parantajan tehtävissä ja piti oman tyttärensä suuren salaisuuden sisällään.”
Jäätassu nyökkäsi silmät tuikkien. Isä oli tosiaan parantajan pentu.
”Milloin hän sai tietää, että oli parantajan poika?” Jäätassu kysyi sitten. Hän ajatteli isänsä reaktiota, mutta ei pystynyt kuvittelemaan mitään pahaa reaktiota isästään.
”Hän tajusi sen osittain itse”, Täplätuuli naukaisi hymyillen. ”Tai näin minä kuulin. Hän huomasi yhtäläisyyksiä ja Jääkyyneleen katse oli häneen kohdistettuna kuulemma aika selkeä. Lopulta hänelle kerrottiin. Tai Jääkyynel kertoi.” Se kävi järkeen.
”No niin”, Täplätuuli huokaisi merkiksi, että lopetti puhumisen aiheesta. ”Palataan leiriin. Minulla on ainakin jo nälkä.”
”Arvaa vain, onko minulla!” Jäätassu nauroi ja Täplätuuli virnisti huvittuneena. ”Mennään mennään!”
Mestari ja oppilas kulkivat rinta rinnan, kun he palasivat harjoituskuopalta takaisin leiriin. He jakoivat yhden kyyhkysen ja Täplätuuli ehdotti, että he voisivat mennä myöhemmin metsästämään Jäätassun sisarten kanssa. Ja siitäkö Jäätassu innostui.
------
Toivo katseli Vedeksi esittäytynyttä kissaa ja hänen takanaan seisovaa suurta ruskeaa kissaa, joka oli kertonut nimekseen Karhu.
”Karhu on yksi tähtikuvio taivaalla”, siniharmaa kissa selitti ja vilkaisi ruskeaa kollia. ”Ja hän sai nimensä sen mukaan. Taivaalla on monia muitakin tähtikuvioita.”
”Ahaa”, Sumu, vaaleanharmaa kissa murahti epäuskoisena. ”Ja miksihän minä en ole nähnyt tähtikuviota, joka näyttää karhulta?”
”Koska et osaa katsoa oikein”, Toivo hätkähti, kun Tähti puhui hopeiset silmät tuikkien. ”Tähtikuviot ovat epäselviä, mutta kun katsoo tarkasti, voi nähdä karhun tai ilveksen rakenteen muodostuvan tähdistä.” Sumu vilkaisi ylöspäin ja tuijotteli kissajoukon yllä tuikkivaa kirkasta ja pilvetöntä tähtitaivasta. Toivo teki samoin ja yritti etsiä tähtien joukosta jotakin, joka yhdistyisi joksikin hänelle tutuksi muodoksi.
”Onko tuo… leijona?” Sumu kysyi ja Toivo huomasi juuri samalla hetkellä saman, kun Sumu puhui.
”On”, Tähti nyökkäsi ja hymyili. ”Tähtitaivas on täynnä erilaisia tähdistä muodostuvia kuvioita, jotka kuvastavat tärkeitä eläimiä ja muita asioita.”
”Miten Karhu on tärkeä?” Karhu kysyi viikset väristen.
”Metsä tarvitsee vahvan eläimen, joka suojelee heikompia”, Tähti naukaisi niin tietävästi ja Toivo tunsi ylpeyttä. Tähti oli niin viisas ja tietävä.
”Entä kuu? Tai aurinko?” oranssi kolli kysyi ja Toivo vilkaisi ystäväänsä. Aurinko näytti jotenkin hermostuneelta.
”En ole varma”, Tähti myönsi ja katsahti taivaalla loistavaa kuuta. ”Mutta koska ne ovat suurimmat taivaankappaleet ja ne hallitsevat yötä ja päivää, niin luulen, että niillä on tärkeä tehtävä.”
”Voimakissoja”, Toivo mietti ja vilkaisi oranssia ystäväänsä, sitten Vettä, Karhua, Sumua ja lopulta Tähteä. ”Jokaiselle on jokin tehtävä maailman ylläpidossa.” ”Mitä?” Veden kiinnostus kasvoi ja hän katsoi siniset silmät välähtäen Toivoa.
”Meillä kaikilla on nimi, joka viittaa johonkin tärkeään asiaan”, Toivo selitti ja vilkaisi Tähteä. ”Ja ehkä...”
”Meidän tulisi toimia yhdessä?” Aurinko lopetti Toivon lauseen ja valkoinen naaras nyökkäsi oranssille kissalle. Aurinkokin oli viisaampi kuin mitä antoi vaikuttaa.
”Sinä johdossa”, Sumu nyökkäsi ja katsoi intensiivisesti Aurinkoa, jonka katse muuttui järkyttyneeksi.
”Minä vai? E-en minä tiedä...” Aurinko sopersi ja käänsi katseensa nopeasti tassuihinsa.
”Sinun nimesi on Aurinko”, Tähti kannusti ja astui lähemmäs kasvatti-isäänsä, vaikka Toivo ei koskaan myöntäisi, ääneen ainakaan, että heillä oli yhteinen tytär. Ajatus sai Toivon kasvot kuumenemaan. ”Ja aurinko on elintärkeä. Sinun tulisi johtaa!” ”Luontokissoja?” Aurinko varmisti ja Tähti nyökkäsi. Oranssi kolli vilkaisi Toivoa, mikä sai Toivon vain entistä kiusaantuneemmaksi. *Miksi hän minulta kysyy varmistusta?*
”Niin”, Toivo sanoi oranssille kollille. ”Se käy järkeen...”
Tähti nyökkäsi, kirkkaasti hymyillen ja katsoi Aurinkoa niin ylpeällä katseella, mikä sai Toivon sulkemaan silmänsä ja ajattelemaan sitä, mitä nämä kissat voisivat yhdessä tehdä. Ja Toivo ei kuuluisi siihen joukkoon. Tai niin valkoinen naaras ainakin ajatteli, sillä hänestä toivo ei saisi olla kissa, sillä se ei kävisi järkeen, jos kjssat luottaisivat niin tärkeän asian kuin toivon yhden kissan vastuuksi. Jokaisen olisi nähtävä toivo kaikkialla.
------
Saalistusreissu oli ollut tuottoisa. Jäätassu oli saanut kiinni punarinnan, joka oli ollut aivan liian varomaton etisessään ruokaa vetisestä maasta. Kastetassu ja Taivastassu olivat molemmaat saaneet oravat. Kolmikon mestarit olivat selvästi tyytyväisiä oppilaidensa saamiin saaliisiin ja se oli hyvä. He kehittyivät hyvin ja se oli tärkeää. He tarvitsisivat paljon kykyjä, kun selvittäisivät ennustuksen merkitystä ja toteuttaisivat sen.
Pitäisikö heidän käydä taas Kuulammella? Vai pitäisikö heidän tutkia asiaa keskenään?
He olivat joutuneet toteamaan, että jotain outoa oli tekeillä. He näkivät asioita, jotka olivat tapahtuneet ennen. Tai Kastetassu ja Taivastassu sanoivat niin. Jäätassu itse ei ollut aivan varma. Hän kyllä koki, että monet asiat olivat niin tuttuja ja aivan kuin hän olisi kiivennyt, saalistanut ja taistellut jo kuita…
Olivatko ne muistoja? Vai olivatko ne vihjeitä ennustukseen? Jäätassu ei tosiaankaan tiennyt. Kuka se valkoinen kissa oli? Vai oliko se sittenkin vain Jäätassu ja hän näki vihjeunia tai kuvitelmia?
”Maa kutsuu Jäätassua”, Kastetassu kutsui siroa sisartaan. ”Kuulitko äsken yhtään, mistä puhuttiin?”
”En...” Jäätassu luimisti korviaan nolona. Himpura sentään.
”Me menemme tänä yönä kokoontumiseen!” Taivastassu kertoi ennen kuin Kastetassu ehti edes avata suutaan. Jäätassun koko olemus suoristui. Viimeinkin!
”Oikeasti?” Jäätassu varmisti sisariltaan, jotka molemmat nyökkäsivät. ”Viimeinkin!” ”No älä muuta sano”, Kastetassu tuhahti. ”Oli jo aikakin.” ”Ja päästään kaikki vielä yhdessä!” Taivastassu hihkaisi vaaleansiniset silmät tuikkien. Jäätassu hymyili ja vilkaisi taivaalla leijuvia valkoisia pilviä. Täydenkuun kokoontumiseen. Aivan upeaa!
Yöllinen vaellus tähtien valossa toi Jäätassun mieleen muistoja siitä yöstä, kun he olivat yhdessä Kastetassun ja Taivastassun kanssa vaeltaneet salaa Kuulammelle. Siitä oli jo melkein kaksi kuuta aikaa ja yhä sinä yönä selvinneet asiat vaivasivat kolmikon yöunia taukoamatta. Mitä se ennustus merkitsi?
Kokoontumissaari oli yllättävän hyvin piilossa. Sitä suojasi useat puut ja saaren reunoilla oli korkeat pusikot, joihin oli alkanut muodostua pieniä vihreitä lehtiä. Hiirenkorvan aika toi paljon hyvää klaaneille.
Siltä kokoontumissaareen oli tukki, jota pitkin mahtui vain yksi kissa kerrallaan. Alla aaltoileva järvivesi ei pelottanut Jäätassua, ainakaan kovin paljoa. Ei hän haluaisi tippua, mutta ei hän pelkäisi kuolevansakaan, jos sattuisi lipsahtamaan alas.
Kokoontumissaarella ei ollut vielä ketään muita, kun Myrskyklaani saapui. Heinätähti jäi Iltataipaleen kanssa vielä saaren suurimman puun juurelle odottamaan muita päälliköitä ja varapäälliköitä.
Varjoklaanin haju oli tuttu rajapartioista ja siksi Jäätassu tunnisti klaanin heti, kun se saapui saarelle. Etunenässä oli ruskea pieni naaras; Kanervatähti. Jäätassu oli kuullut kaikkien klaanien päälliköistä useaan kertaan ja muisti jokaisen nimen, vaikka ei ehkä vielä osannut yhdistää kissaa nimeen.
Tuuliklaani saapui aivan Varjoklaanin jälkeen, mutta seuraava haju herätti Jäätassun huomion. Se oli jotenkin niin tuttu, mutta silti etäinen.
Jokiklaani. Se oli Jokiklaanin haju. Jäätassu ei ymmärtänyt, miksi kyseisen klaanin ominaistuoksu oli niin tuttu, mutta jostakin syystä se herätti Jäätassussa oudon tunteen. Etunenässä oli Jokiklaanin uusi päällikkö. Valkoinen kissa. Miksi päälliköissä oli näin monta valkoista kissaa? Voisiko se ennustuksen kissa olla joku heistä?
”Taivasklaani puuttuu”, joku kuiskasi Jäätassun ja hänen siskojensa takana, mutta Jäätassu ei nähnyt puhujaa.
”Voisi pysyä poissa”, joku kuiskasi takaisin.
”Ei sitä tarvita.” Jäätassu kurtisti kulmiaan. Taivasklaanihan oli yksi klaaneista, eikö?
Taivasklaani saapui ajoissa, vaikka monet kissat katsoivatkin saapuvaa klaania hieman tuomiten. Jäätassu jähmettyi, kun huomasi Taivasklaanin päällikön. Aivan hurjan iso valkoinen kolli, jonka keltaiset silmät hohtivat yössä…
Jäätassulle tuli hyvin outo, tutunomainen tunne, kun hän katsoi tätä suurta ja pitkäturkkista kollia. Oppilas vilkaisi siskojaan ja näki heidän ilmeistään saman. He kaikki tunsivat sen saman. Hallatähti liittyi jotenkin heidän ennustukseensa. Heillä olisi paljon puhuttavaa kokoontumisen jälkeen, kun nyt selvisi yksi mysteeri. Tai ainakin Jäätassu toivoi, että he olivat nyt löytäneet jotakin merkittävää.
------
Auringosta oli kuoriutunut loistava päällikkö. Hän keräsi kissoja joukkoonsa ja yhdessä he loivat sääntöjä, jotka oli Toivon mielestä sopivan rentoja. Yhteen sääntöön hän ei kuitenkaan voinut itse vaikuttaa, sillä Tähti kertoi henkikissojen päättäneen sen. Päälliköksi voisi nousta vain kissa, joka omasi samantapaiset silmät kuin Aurinko. Se kertoi kuulemma siitä, että oli valittu siihen hommaan. Selvä se. Toivosta se kävi järkeen, mutta samalla taas ei. Miten silmät muka voisivat kertoa yhtään mitään?
Toivo eli joukkion mukana, mutta ei tuntenut kuuluvansa joukkoon hyvin yksinkertaisesti syystä. Hänen nimensä ja tehtävänsä ei ollut konkreettinen asia samalla tavalla kuin esimerkiksi Vesi tai Karhu tai Tuli.
Yhdessä kaikki kissat alkoivat muovata aluetta monenlaisille kissoille elettäväksi; Vesi toi jokia ja loi suuren järven, Tuli loi tarpeeksi lämpöä ja myöhemmin, kun Maa niminen kissa saapui, luotiin hedelmällinen maa. Jokaisella eläimellä oli tärkeä tehtävä kiertokulussa ja tehtävää löytyi. Toivo teki tajuamattaan tärkeää työtä; hän sai kissat ymmärtämään merkityksensä ja olemaan positiivinen siitä, että kaikki kissat löytyisvät vielä. Kuukivi ja Kuulampi luotiin ja niin myös Tähtiluola. Ne olivat olleet aina olemassa, mutta ne saivat merkityksensä vasta, kun voimakkaat kissat antoivat niille merkityksen. Kissajoukot olivat levittäytyneet ympäriinsä ja heitä oli kolmessa paikassa. Kaikki sujui hyvin ja aivan kuten oli tarkoituskin. Ensimmäiset henkikissat kokosivat kissat luomaan alueita tulevalle.
Toivo asteli suuren veden rannalla ja katseli, kun aallot löivät rantaan. Vesi oli niin kaunista ja se rauhoitti hänen mieltään. Lempeä, kuiskaileva tuuli kertoi Toivolle paljon. Toivo oli elänyt jo kauan, vaikka hänen olisi voinut olettaa elävän paljon pidempään.
Kuolema oli kivuton ja rauhallinen. Ja Toivo ei ollut yksin, sillä Aurinko löysi valkoisen naaraan veden ääreltä makaamasta. Hän ei jättänyt Toivoa hetkeksikään ja hän kuiskasi naaraalle monia lohduttavia sanoja, vaikka Toivo ei olisi niitä tarvinnutkaan. Hän lähti levollisin mielin, vaikka hänen sydämensä särkyi, kun hän joutui jättämään ystävänsä ja ottotyttärensä jälkeensä.
Kun Toivo oli lopulta vetänyt viimeisen henkäyksensä, se oli ollut täynnä Auringon hajua. Toivo oli siirtynyt Tähtiklaaniin hitaasti, sillä kukaan ei ollut häntä noutamassa. Hän oli nähnyt, kun Aurinko oli antanut meriveden viedä hänen valkoisen ruumiinsa ennen kuin kolli oli jättänyt meren ja palannut kotiinsa.
Toivon kuoleman jälkeen hänen tietämättään kissajoukot yhdistyivät kuiden jälkeen ja matkasivat jälkeläiset saatuaan Tähtiluolalle, jossa he tulisivat elämään ja jatkamaan perinnettä; kaikki kissat, Vesi, Tuli ja niin edelleen jäivät sinne. Suurin osa heistä syntyi uudestaan ja loput taas jäivät Tähtiklaaniin. He kuitenkin antoivat osan itsetään uusille kissoille, jotka syntyivät tähän kissajoukkoon, jotta perinne varmasti jatkuisi.
Ja Toivo vaelsi Tähtiklaanin mailla odotellen tytärtään ja Aurinkoa. Tähti saapui kuiden kuluttua, mutta Aurinko eli niin pitkään, että Toivo ehti jo lähteä Tähtiklaanista yhdessä Uskon ja Rakkauden kanssa.
Aurinko eli Tähtiklaanissa ja odotti vuorostaan Toivoa ja he kohtasivat, mutta vain nopeasti. Aurinko ei tohtinut häiritä kolmen siskoksen elämää ja lopulta tuli hänen aikansa syntyä uudestaan, kun kukaan hänen kaltaisensa ei saapunut johtamaan muinaista kissajoukkoa 10 edellisen jälkeen. Jokainen heistä eli todella pitkät elämät, pidemmät kuin monikaan kissa voisi kuvitella elävänsä. Vanhimmaksi heistä eli viimeisin ennen Auringon uudelleensyntymää; noin 200 kuuta vanhaksi. Auringon edeltäjä ei koskaan saapunut Tähtiklaaniin vaan katosi rauhaan. Auringon edeltäjästä ei ollut tietoa kellekään, mutta muinainen kissalauma luotti aina siihen, että joku saapuisi johtamaan, kun Auringosta aika jättäisi. Jonkun olisi tultava.
Nämä kissat olivat eläneet muutamia kertoja aiemminkin, kun ensimmäiset henkikissat astuivat Tähtiklaanin maille ja alkoivat koota maailmaa, mutta vasta Auringon koottua joukot suuriksi oli saatu tehty yhteisesti tärkeää työtä.
Toivo asteli sisartensa kanssa Tähtiklaanin mailla ja muisteli ensimmäistä elämäänsä. Se oli ollut täynnä muistokkaita hetkiä, mutta hän harvoin puhui niistä kellekään. Ne olivat osin kivuliaita muistoja ja toisinaan Toivo taas ajatteli, että ei ollut toiminut täysissä voimissaan kyseisenä aikana ja pitikin itseään yllättävän tökerönä kissana. Nyt kun hänellä oli sisarensa, Usko ja Rakkaus, oli Toivo löytänyt itsensä kunnolla. Hän tunsi itsensä paljon paremmin nyt kuin ensimmäistä kertaa eläessään.
Ja siltikään hän ei muuttaisi mitään. Paitsi, no, ehkä yhden asian, mutta Toivo yritti sulkea sen mielestään niin hyvin kuin vain kykeni. Mitäköhän Auringolle kuuluu?