”Heillä on se ennustus, Usko, ette kai olleet tosissanne, kun puhuitte voimien siirtämisestä ja katoamisesta ja...” punertava kissa älähti.
”Ei ole muuta vaihtoehtoa, Rakkaus! Ja emme me katoa, me vain siirrymme!” harmaa kissa murahti.
”Rauhoittukaa jo klaanien tähden. Usko on kuitenkin oikeassa Rakkaus, en usko että kukaan meistä on mielissään tästä, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole, jos haluamme kissojen selvityvän.” valkoinen kissa sanoi.
”Toivo, he syntyvät pian, ja sinun täytyy lähteä ensin.” harmaa kissa sanoi, hieman haikeasti.
”Tiedän, vanhin pentu syntyy aivan pian ja jos emme nyt tee tätä, emme ehkä saa toista tilaisuutta.” valkoinen kissa huokaisi.
”Ole varovainen matkallasi, Toivo.” punertava kissa sanoi, pelokkaasti.
”Minä yritän, Rakkaus, mutta me näemme vielä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu.” valkoinen kissa sanoi ja kosketti kahden muun kissan neniä rauhoittavasti.”
”Olkaa varuillanne, muut tähtiklaanilaiset eivät saa tietää tästä ennen kuin on liian myöhäistä.” Valkoinen kissa kuiskasi ja pian hän katosi keho haalistuen silmät hohtaen kirkkaammin kuin koskaan ja kun hän ne viimeisen kerran sulki, hän oli poistunut Tähtiklaanista.
”Herätys, Jääpentu,” lempeä, karhea ääni herätti valkean pennun, joka oli juuri nähnyt unta suuren hiiren nappaamisesta.
”Emooo! Olin juuri saamassa elämäni saaliin!” Jääpentu nurisi, mutta kuitenkin hymyillen maireasti.
”Herää jo, Jääpentu!” Kastepentu ärähti ja loikkasi isosiskonsa päälle. Jääpentu älähti sisarensa painosta.
”Taivaspentu! Jääpentu heräsi!” Kastepentu naukaisi.
”Kyllä minä sen huomasin, olen tässä vieressä,” Taivaspentu murahti. ”Tule jo pois hänen päältään.”
Jääpentu kompuroi ylös, kun hänen sisarensa oli noussut hänen päältään. Hän ravisteli päätään ja nuolaisi valkeaa turkkiaan muutaman kerran.
”Mikä ihme teillä oikein on?” Jääpentu naukaisi huvittuneena.
”Pääsemme katsomaan leiriä ensimmäistä kertaa ja sinä et millään meinannut herätä, joten akoi jo kyllästyttämään tämä ikuinen odotus!” Kastepentu kiljaisi innoissaan.
”Tosiasiassa nukuit ehkä muutaman silmänräpäyksen pidempään kuin me ja hän millään jaksanut odottaa,” Taivaspentu naukaisi.
”No mennään, ennen kuin emomme muuttaa mielensä!” Jääpentu naurahti ja ripein askelin asteli pentutarhan suulle. Hänen siskonsa seurasivat häntä pentutarhan suulle. Jännitys poltteli Jääpennun hännänpäätä ja vatsaa.
”Isänne odottaa ulkopuolella,” Kolibri, pentujen emo, naukaisi vielä heidän peräänsä.
Jääpentu sokaistui hetkeksi, mutta kun näkökenttä alkoi taas selvetä, hän ei voinut uskoa silmiään. Koko leiri oli valkoisen, turkkinsa valkoisen, jutun peitossa. Kissoja oli kaikkialla ja taivas oli sininen, aivan kuten kolmikon silmät.
”Tuo taitaa olla sitä lunta, josta emo ja isä aina puhuvat,” Taivaspentu naukaisi ja kokeili varovasti tassullaan valkoista lunta. ”Märkää se ainakin on.”
”Sellaista lumi on,” Tulikukka naukaisi tyttäriensä takaa. Jääpentu innostui nähdessään oranssiturkkisen isänsä ja ryntäsi hänen luokseen.
”Hei vain, Jääpentu,” Tulikukka kehräsi ja nuolaisi tyttärensä päälakea.
”Näytä meille leiri, isä!” Kastepentu pyysi ja hyppi isänsä ympärillä.
”Näytänhän minä!” Tulikukka naurahti tarttui Kastepentua niskanahasta nostane tämän selkänsä päälle.
”Nosta minutkin!” Taivaspentu naukaisi hymyillen ja pian hänkin oli isänsä selän päällä.
”Tuletko sinäkin, Jääpentu?” Tulikukka kysyi lempeästi.
”Ei, en tule,” Jääpentu hymyili. ”En ainakaan vielä.”
”Hyvä on, mutta pysy kuitenkin lähellä,” Tulikukka naukaisi ja kääntyi kohti suurta kivitasannetta. Jääpentu seurasi isäänsä ja tunsi vieläkin jännityksne polton vatsassaan.
”Tuossa on Suurtasanne, sieltä päällikkö julistaa uudet soturit ja oppilaat ja sen sellaista,” Tulikukka kertoi. Jääpentu ihaili kivista tasannetta hetken. Miltähän tuntuisi seisoa sen päällä ja katsella leiriä?
”Tässä on parantajan pesä, täällä hoidetaan kaikki vammat ja täältä löytyy kaikki yrtit,” Tulikukka naukaisi. Hänen silmissään välähti pieni tuskanhäivähdys. Jääpentu katseli hetken isäänsä ennen kuin haisteli yrttien makeaa tuoksua parantajan pesän suulla.
”Onpa hyvä tuoksu!” Jääpentu hihkaisi ja ajattelematta jäi ihailemaan yrttien lempeää hajua. ”Isä, millaisia yrttjeä on parantajan pesässä?”
Vastausta ei kuulunut. Jääpentu huomasi jääneensä aivan yksin ja vaikka kuinka etsi isänsä oranssia turkkia, ei hän löytänyt enää perhettään. Hän kuitenkin veti syvään henkeä ja rauhoitti itsensä.
”Pääsen siis pitämään oman kierrokseni, kunnes isä löytyy,” Jääpentu naukui rauhoittaakseen itsensä. Hän lähti vaeltamaan ympäri leiriä silmät tuikkien.
”Missä Toivo on, Usko?” eräs Tähtiklaanin kissa kysyi harmaalta kissalta.
”Se ei kuulu sinulle, Punaturkki,” Usko naukaisi ja heilautti häntäänsä. ”Mutta koska et kuitenkaan luovuta, tunnen sinut kyllä sen verran hyvin, kerron sinulle, että hän on matkalla, kylläkin kaukana jo.”
”Miksi hän lähti ilman teitä. Te olette erottamattomat, olette aina yhdessä,” Punaturkki kallisti päätään.
”Tämän hän halusi tehdä yksin, hänen oli pakko,” Rakkaus naukaisi ja katsoi Punaturkkia ilme värähtämättä.
”Minne hän on sitten mennyt?” Jääkyynel kysyi Punaturkin takaa. ”Kai hän on sen sentään teille kertonut?”
”On,” Usko sanoi hiljaa. ”Ja me seuraamme häntä pian, kun aika koittaa.”
”Minne?” Tulitähti, oranssi kolli kysyi silmiään siristäen.
”Kauas,” Rakkaus sanoi ja kietaisi häntänsä kehonsa ympärille. ”Saatte tietää kaiken aikanaan.”
”Täällähä sinä olet, Jääpentu!” Tulikukka naukaisi helpottuneena. ”Älä karkaile noin!”
”Itsepä jätit minut jälkeen!” Jääpentu mulkaisi isäänsä.
”Ja minä pyysin pysymään kintereillä,” Tulikukka huokaisi ja tarttui Jääpentua niskanahasta ja nosti hänet selkäänsä. Jääpentu pyöräytti silmiään, kun hänen isänsä jatkoi leirin esittelyä. Hän ei kuunnellut, häntä ärsytti. Hänen isänsä oli epäreilu, itsepä hän oli unohtanut tyttärensä ja jatkanut matkaa.
”Pst! Jääpentu!” Kastepentu kuiskasi ja hivuttautui lähemmäs valkoista pentua.
”Mitä?” Jääpentu kuiskasi korvat luimussa.
”Eikö olisi jännää leikkiä piilosta leirissä?” Kastepentu kysyi siniset silmät kiiluen innosta.
”Olisi kai,” Jääpentu kohautti lapojaan. ”Emme kuitenkaan voi yhtäkkiä vain rynnätä piiloon, isä etsisi meidät kuitenkin emmekä saisi tulla ulos pentutarhasta enää. Toivoisin kuitenkin, että voisimme leikkiä piilosta muualla kuin pentutarhassa.”
”Niin...” Kastepentu naukaisi pettyneenä.
”Hei isä!” Taivaspentu naukaisi. ”Voimmeko palata pentutarhan lähistölle ja leikkiä piilosta siellä?”
Jääpentu ja Kastepentu vilkaisivat toisiaan. Heidän siskonsa oli näemmä kuunnellut heitä.
”No, hyvä on,” Tulikukka myöntyi.
”Jee!” Kastepentu innostui ja loikkasi isänsä selästä.
”Kuka etsii eka?!” Jääpentu hihkaisi ja loikkasi myös maahan.
”Odottakaa edes nyt sen verran, että pääsemme pentutarhalle asti,” Tulikukka naurahti ja saattoi pennut pentutarhan edustalle.
”Minä voin etsiä ensin, jos haluatte,” Taivaspentu tarjoutui.
”Pysykää tuoresaaliskasan tällä puolen,” Tulikukka sanoi ja asettui makuulle vahtimaan tyttäriään.
”Joojoo,” Kastepentu naurahti ja vilkaisi sitten Jääpentua. ”Tule jo, Jääpentu, Taivaspentu laskee jo!”
Kastepentu ryntäsi lähimmän lumikasan taakse ja Jääpentu seurasi häntä.
”Älä nyt samaan piiloon tule!” Kastepentu älähti ja ryntäsi kauemmas. Jääpentu katsoi harmissaan siskoaan, mutta päätti etsiä oman piilonsa. Hän kiersi muutaman lumikasan ohitse j ameni erään matalan lumikasan taakse. Hänen onnistui sulauttaa valkea turkkina lumeen ja vaikka Taivaspentu kävelisi ohitse, hän ei löytäisi Jääpentua ihan heti. Meni monia ja monia silmänräpäyksiä ja Jääpentu haukotteli. Hän ei ollut tottunut olemaan hereillä näin kauan eikä kylmässä. Nälkäkin alkoi murisuttaa vatsaa.
”Hahaa! Täällähän sinä olet, Jääpentu!” Taivaspentu kiljahti innoissaan.
”Aah!” Jääpentu huusi. ”Miten löysit minut näin pian?”
”Vatsasi murina kuuluu aika kauas,” Taivaspentu naurahti, hetken hymyili ja sitten kääntyi ja asteli kauemmas.
”Etkö ole löytänyt Kastepentua?” Jääpentu kysyi, hieman pettyneenä.
”En,” Taivaspentu naukaisi ja asteli kauemmas. Jääpentu seurasi.
”Jos ei haittaa, Jääpentu, etsisin hänet mielelläni yksin ilman että hengityksesi ja lumen narina häiritsee,” Taivaspentu naukaisi, niin lempeästi kuin pystyi. Jääpentu vain nyökkäsi ja asteli kauemmas. Hän katseli lumista leiriä, kirkasta taivasta ja ympäriinsä käveleviä kissoja. Notko oli täynnä kissoja, pieniä ja suuria. Jääpentu värähti nähdessään valkomustan, hieman vakavan kolli. Hän oli pienikokoinen, ei selvästikään soturi. Hänen siniset silmänsä olivat kääntyneet valkean pennun suuntaan ja ilmekään värähtämättä hän tuijotti Jääpentua.
”Hän on Susitassu, parantaja,” Tulikukka naukaisi hiljaa. ”Hän on hieman vakava ja tyly, mutta silti hyväsydäminen ja mukava.”
”Parantajako? Hän on vasta oppilas?” Jääpentu kääntyi katsomaan isäänsä.
”Niin. Hänen mestarinsa kuoli kesken hänen koulutuksensa,” Tulikukka naukaisi rauhallisesti.
Jääpentu kääntyi katsomaan taas parantajaoppilasta, joka jutteli suurikokoiselle ja lihaksikkaalle kollille, mustalle sellaiselle.
”Entä kuka hän on?” Jääpentu kysyi.
”Hän on Iltataival, Susitassu isä ja varapäällikkö,” Tulikukka kertoi. ”Susitassu on myös suk...”
Tulikukka hiljeni.
”Mikä?” Jääpentu hämmentyi.
”Ei mitään,” Tulikukka sanoi. ”Saat tietää sitten aikanaan.”
”Usko,” Sinihäntä naukaisi ja asteli harmaan naaraan luokse. Hän pysähtyi ja järkyttynyt ilme hänen kasvoillaan sai Uskon naurahtamaan.
”Mikäs sinulla nyt on?” harmaa naaras kysyi katsoen Sinihäntää.
”Miksi olet yksin?” Sinihäntä, harmaavalkoinen naaras kysyi.
”En usko, että olet tuon takia täällä,” Usko murahti.
”Ei, en olekaan,” Sinihäntä huokaisi. ”Ihmettelin vain, minne Rakkaus on kadonnut. Ja Toivokaan ei ole palannut.”
”Ei hän palaakaan, pitkään aikaan. Rakkaus liittyi hänen seuraansa auringonkiertoja sitten,” harmaa naaras huokaisi. Hänen kehonsa oli liian haalea. Klaanit eivät selviäisi, jos hän haihtuisi. Kukaan ei onneksi ole vielä huomannut haalistumasta eikä se tapahtuisi, sillä hän liittyisi pian sisartensa seuraan.
”Minä tulin, koska tarvitsemme apua. Klaanien usko näytää horjuvan. Rauhan aika näyttää rikkoutuvan,” Sinihäntä naukaisi hiljaa, katsellen Uskoa. ”Näytät jotenkin… haalealta?”
”Niin… klaanit ovat sodan partaalla, tiedän. Onneksi loitte sen ennustuksen, joten kaikki kääntyy vielä parhain päin, eikös?” Usko naukaisi, sivuuttaen Sinihännän kommentin hänen haaleudestaan.
”Niin, jos kolmikko toteuttaa kohtalonsa,” Punaturkki naukaisi. ”Sinä olet tosiaan haalistunut, tämänkö takia te lähdette pois? Minne te oikein vaellatte?”
”Lähemmäs kuin uskottekaan, mutta silti kauas,” Usko huokaisi ja katsahti Jääkyyneltä, Tulitähteä ja montaa muuta kissaa, joiden katseet olivat huolta täynnä.
”Ovatko he haihtuneet pois?” Jääkyynel kysyi kauhuissaan.
”Eivät, ja siksi me teemme tämän. Jotta emme haihtuisi, on pakko tehdä tämä,” Usko naukaisi. Hän tunsi värähdyksen kehossaan ja hänen tähtiturkkinsa väreili. Hänen täytyisi lähteä, oli hänen aikansa liittyä sisartensa seuraan. Periaatteessa hän kuolisi, mutta periaatteessa hän eläisi toisen kissan sielussa eräänlaisena palasena.
”Teette minkä?” Sinihäntä kysyi.
”Tähtiklaani pärjätköön omillaan ilman Rakkautta, Toivoa ja Uskoa, kunnes he taas palaavat uusina ja kirkkaina valmiina taas johdattamaan klaaneja. On meidän aikamme palata klaanien pariin,” Usko naukaisi.
”Te… menette ennustettujen kehoihin!” Punaturkki hämmentyi. ”Miksi?!”
”Me haihdumme… klaanit olisivat tuhoutuneet eikä muutakaan keinoa olisi ollut. Huomenna olisi liian myöhäistä, me olemme aina kissojen kanssa, olemme aina kanssanne. Me synnymme uudestaan, eri kissoina, mutta silti samoina. Pitäkää huolta meistä ja klaaneista,” Usko naukaisi ja kun hän sulki silmänsä viimeisen kerran, hän katosi hohtavan maan läpi syöksyen kohti Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välistä rajaa.
”Sinä löysit hänet, viimeinkin!” Jääpentu hihkaisi, kun Kastepentu asteli lumikinosten takaa.
”Pöh!!” luminen Kastepentu murahti ja asteli suoraan pentutarhaan.
”Mikäs hänellä nyt on?” Jääpentu kallisti päätään.
”Löysin hänet ehkä hieman epäreilusti tai siis ilmoitin hänen paljastummisensa hieman epäreilusti,” Taivaspentu naukaisi ja kohautti lapojaan välinpitämättömästi. ”Mutta löysin hänet kuitenkin. Ei kukaan kieltänyt lumen tiputtamista hänen päällensä, ja usko pois, se oli mitä huvittavin näky!”
”Haha!” Jääpentu naurahti. ”Mennään nyt kuitenkin hänen peräänsä.”
”Koko ajan, koko ajan,” Taivaspentu naukaisi ja pujahti pentutarhaan. Jääpentu meni aivan hänen kintereillään.
”Kastepentu, missä olet oikein pyörinyt, kun olet noin luminen!” Kolibri älähti ja vei Kastepennun takaisin ulos, mitä luultavammin putsattavaksi.
”Hahahaha!” Taivaspentu nauroi. ”Pitää varmaan pyytää anteeksi Kastepennulta.”
”Kannattaa tai hän ei pukahdakaan sinulle enää koskaan,” Jääpentu naukaisi. Hän odotti emon paluuta kärsimättömästi. Hänellä oli kova nälkä ja hän haluaisi syödä ja pian!
”Oliko teillä hauskaa?” Kolibri kysyi palattuaan.
”Oli!” Kastepentu kiljahti. ”Meillä oli superhauskaa!”
”Leiri on upea!” Jääpentu hymyili leveästi.
”Odottakaapas, kun näette mitä leirin ulkopuolella on,” eräs likaisenvalkoinen kolli naukaisi astellessaan pesään. ”Toin lisää sammalia.”
”Kuka sinä olet?” Taivaspentu kysyi kiinnostuneena likaisenvalkeasta, raidallisesta kollista.
”Tyrskytassu,” kolli hymyili. Jääpentu katseli lihaksikasta, keltasilmäistä kollia.
”Minkälaista oppilaana olo on?” Jääpentu kysyi ja astui lähemmäksi oppilasta. Kolli laski sammaleet maahan ja asetteli niitä hetken heidän petiinsä.
”Rankkaa, mutta hauskaa,” Tyrskypentu vastasi ja vilkaisi Jääpennun vieressä olevaa Kastepentua. ”Paljon harjoituksia, metsästystä ja siivoamista, mutta on se silti hauskaa!”
”Kuka sinun mestarisi on?” Jääpentu kysyi. Hän halusi tietää lisää ja toivoikin Tyrskytassun jäävän vielä hetkeksi.
”Valkosiipi,” Tyrskytassu naukaisi ja heilautti häntäänsä. ”Minun pitäisi varmaan mennä...”
”Älä nyt vielä mene, Tyrskytassu,” pentujen emo naurahti. ”Olet saanut faneja ja heillä on varmasti paljon kysyttävää.”
Jääpentu virnisti. Hän innostui, kun hänen toiveensa toteutui.
”Kuinka vanha sinä olet?” Taivaspentu kysyi.
”Kahdeksan kuuta,” Tyrskytassu hymyili ja asettui istumaan pentujen lähelle. Jääpentu vilkaisi Kastepentua. Hänen sisarensa oli ollut liian hiljainen Tyrskytassun saavuttua. Naaras liikutteli vaivaantuneesti tassujaan, mutta naukaisi sitten:
”Mitä leirin ulkopuolella on?”
”Suuri, aaltoileva järvi, paljon puita ja upeita maisemia, en malta odottaa kun pääsette näkemään reviirimme!” Tyrskytassu intoili.
”Varovasti, tai he menettävät yöunensa, Tyrskytassu,” Kolibri naurahti.
”Emmepäs!” Taivaspentu kivahti.
”Menetätte yöunenne jännitykselle,” Tyrskytassu naurahti ja nousi seisomaan. ”Minun pitää nyt mennä, Valkosiipi lupasi viedä minut metsästämään Suuren tammen luokse.”
”Suuri tammi?” Kastepentu toisti. ”Millainen se on?”
”Metsän suurin tammi, se on upea ilmestys,” Tyrskytassu naukaisi ja silmäänsä iskien pujahti ulos pentutarhasta.
”Vau!” Kastpentu henkäisi. ”Hän oli upea!”
”Ai?” Taivaspentu naukaisi. ”Minä kun luulin, että kaikki oppilaat ovat upeita, mutta sinulla on näköjään jo lemppari.”
”No niin, pennut rakkaat,” Kolibri naukaisi. ”Tulkaa syömään, jotta pääsette ajoissa uneten metsästysmaille.”
Vatsa täynnä, silmät väsymyksestä raskaat ja haukotus. Jääpentu käpertyi emonsa vatsaa vasten ja hänen sisarensa hänen ympärilleen. He pääsisivät varmasti upeiden unien ääreen.