Valkoinen, mustaläikällinen myrskyklaanin oppilas taisteli yllättävän taitavasti, vaikka olikin niin nuori oppilas. Toisaalta, eihän sen mikään yllätys pitäisi olla, varsinkaan Tähtiklaanin suomien kykyjen takia. Toisaalta, eivät ne pelkästään Tähtiklaanilta olleet. Synkällä metsällä oli myös omat kierot tassunsa pelissä.
Valhetassusta oli tullut kuuliaisempi, mutta myös hieman arempi. Johtui varmaankin siitä keskustelusta vähän aikaa sitten. Saisi tottua kyseiseen ajattelutapaan. Myrskyklaani oli niin pehmeä, läpimätä sisältä. Saastaista verta jokaisessa kissassa, joten ei mikään ihmekään, että kotikisujakin hyväksyttiin sotureiksi nykyään ilman mitään vastustusta. Myrskyklaani oli survonut Valhetassun mieleen sen typerän ajattelutavan, että soturi on sydämen eikä veren puolesta. Toki sydän vaikutti, mutta kuinka voisi olla uskollinen klaanilleen, jos kuului osittain toiseen klaaniin ja oli verisukulaisia muuallakin kuin omassa klaanissaan. Verisiteet ovat yllättävän voimakkaita. Ja Valhetassu kyllä oppisi sen vielä, vaikka olikin itse likaverinen. Hyvin likaverinen, kun totta puhutaan.
”Hopea”, Valhetassu maukui ja iski ruskean ja mustan kirjavan kollin maata vasten ilman minkäänlaista ongelmaa. Varjoklaanin oppilas älähti ja rimpuili itseään pienemmän kollin otteessa, tosin aivan turhaan. Hopeaviilto virnisti tyytyväisesti ja heilautti häntäänsä merkiksi Valhetassulle päästää irti henkeään hädissään haukkovan oppilaan. Valhetassu perääntyi ja antoi Sammakkotassun nousta istumaan. Varjoklaanilainen köhi ja haukkoi henkeään saadakseen keuhkonsa täyttymään ilmasta.
”Hyvin tehty, Valhetassu”, Hopeaviilto nyökkäsi valkoiselle, mustatäplälliselle kollille ja asteli sitten Sammakkotassun luokse. ”Sinä tarvitset rutkasti enemmän harjoitusta, mutta eiköhän sinustakin edes jotain tule.”
Sammakkotassu ei vastannut, mutta oli selvästi häpeissään häviöstään. Hän oli oppinut kuuliaiseksi heti alussa eikä väittänyt vastaan kellekään eikä millekään, paitsi Varjoklaanin kissoille hereillä ollessaan. Mutta valvemaailmalla ei nyt tässä hetkessä ollut merkitystä, tärkeintä oli opetella liikkeitä ja olla uskollinen näille kissoille tässä paikassa. Ja Hopeaviillolle ei kyllä missään paikassa kannattanut laittaa vastaan.
”No niin”, Hopeaviilto maukui terävästi ja katsahti vuorotellen molempia oppilaista. ”Palatkaapa omiin sammalpeteihinne. Tarvitsette energiaa valvemaailmassa.”
”Huomiseen”, Valhetassu naukui oranssit silmät välähtäen kiitollisuutta. Pian kolli haihtui niille sijoilleen ja Sammakkotassu muutaman silmänräpäyksen jälkeen samaten. Hopeaviilto heilautti hännällään maassa olevia ruskeita karvatukkoja. Valhetassu oli kehittynyt hyvin. Pian hän tarvitsisi haastavampia vastustajia.
”Päästit heidät aika aikasin, Hopeaviilto”, Aavekynnen kylmä ääni kajahti puiden lomasta ja pian vaaleanharmaa kolli ilmestyi näkyviin sankan sumun keskeltä.
”Klaanit eivät saa epäillä mitään”, Hopeaviilto muistutti itseään vanhempaa kollia. ”Puhuimme tästä jo muiden kanssa, kuten varmasti muistat.”
”Heidän koulutuksensa hidastuu”, Aavekynsi murahti ja väläytti tummansinistä silmäänsä mustalle naaraalle. ”Se ei ole hyvä juttu.”
”Ei tietenkään”, Hopeaviilto pyöräytti silmiään. ”Mutta ennemmin se kuin että koko koulutus keskeytyy kokonaan, jos tieto kulkeutuu Tähtiklaanille asti.”
”Ne kapiset tähtiturkit tietävät jo”, Aavekynsi sihahti ja piiskasi maata hännällään.
”Hei eivät kuitenkaan tiedä suunnitelmistamme eivätkä siitä, ketä kissoja täällä käy”, Hopeaviilto upotti kyntensä mutaiseen maahan, mutta piti katseensa kylmänä ja vakavana, jotta Aavekynsi ei saisi mitään syytä moittia Hopeaviiltoa eikä saattaa naarasta pysyväksi osaksi Synkän metsän rivistöä. ”Eivätkä sitä, kuinka monta kissaa olemme jo saaneet tänne koulutukseen.”
”Niinpä niin”, Aavekynsi tuhahti. ”Koulutus hidastuu liikaa. Emme saa olla liiankaan varovaisia. Suunnitelma saattaa lykkääntyä liikaa.”
”Pidämme kyllä huolen siitä, että he oppivat kaiken, mitä he voivat oppia ja nopeasti”, Hopeaviilto sanoi kylmästi. ”Ja sinä tiedät vallan hyvin, että tarvitsemme Valhetassun soturina, ennen kuin saamme tarpeeksi kissoja suunnitelmaa varten.” ”Ymmärrän sen, että tuo sinun huostassasi oleva pentu on taitava ja hänellä on ne niin upeat kyvyt, mutta ei hän niin mahtava voi olla”, Tuhosydän murisi Aavekynnen takaa. ”Emme tarvitse sitä pentua ollaksemme vahvoja ja voittaaksemme.”
”Sinä et tiedä sitä, millaiset kyvyt hänellä ovat”, Aavekynsi sihisi ja väläytti hampaansa Varjoklaanin kollille, Hopeaviillon yllätykseksi, kun Aavekynsi yllättäen ei enää väittänyt asialle vastaan. ”Mekään emme tiedä tarkalleen. Ja hän kuuluu suunnitelmaan ja hänestä on tuleva yksi kaikista pahimmista.”
”Sehän nähdään”, Tuhosydän virnisti epäilevästi. ”Hän on myrskyklaanilainen. Ja te kaikki tiedätte, miten pehmeitä kaikki Myrskyklaanin kissat ovat. Hän pakenee täältä heti tilaisuuden tullessa, kun tajuaa miten tämä paikka ei vastaakaan Myrskyklaanin kissojen odotuksia.”
”Ehkä”, Hopeaviilto totesi välinpitämättömästi. ”Mutta hänellä on toinen tassu jo vajoamassa pimeyteen. Ja sitä on vaikea estää enää. Jos pimeyteen astuu, sieltä on erittäin vaikea päästä pois.”
”Kuutähti ei ole suojelemassa jälkipolviaan, Tuhosydän”, Aavekynsi sanoi tyytyväisenä ja istuutui. ”Vaikka Tähtiklaani niin ennustikin. Hän vaeltaa kaukaisilla taivalla eikä ole kiinnostunut jälkipolvistaan lainkaan. Kukaan Myrskyklaanissa ei ole nähnyt sitä kapista ja ällöttävää naarasta. Eikä kyllä kukaan Tähtiklaanistakaan moneen kuuhun. Päätyiköhän koko typerä naaras edes Tähtiklaaniin?”
”Mutaverinen kuvailee häntä paremmin”, Hopeaviilto irvisti ajatellessaan Myrskyklaanin edellistä päällikköä. Mitä ihmeellistä koko naaraassa edes oli? Hän oli vain likaverinen! ”Vaikka nautinkin teidän kanssanne kinastelusta, minun täytyy nyt palata Tuuliklaaniin. Minulla on töitä sielläkin.”
”Hyvästi vain”, Tuhosydän ei voinut pidätellä irvistystään. ”Palaa sinne nummille, minne kuulutkin.”
Hopeaviilto ulavisi ja ponkaisi eteenpäin iskien vahvat tassunsa maata vasten. Tuhosydän perääntyi kauhu kasvoillaan. Hopeaviilto virnisti tyytyväisesti. Tuhosydän pelkäsi mustaa naarasta, vaikkei tämä edes ollut hyökännyt hänen kimppuunsa.
”Palaapa itse sinne varjoihin”, Hopeaviilto sanoi ivallisesti ja siniset silmät hehkuen. ”Olet muutenkin liian lähellä tätä harjoitusaluetta. Yritä pysyä omalla alueellasi ja kaukana varjoklaanilaisten koulutusalueesta, pelkuri.”
”Typerää!” Tuhosydän murahti ja luimisti korviaan. ”Minusta minun pitäisi nähdä, kuinka klaanini jäsenet pärjäävät! Ja eikö juuri ole puhuttu, että täällä ei klaanien väliset rajat haittaa?!”
”Haittaavat siihen asti, kunnes tiedämme, keihin näistä kissoista voi luottaa”, Aavekynsi sanoi kylmästi ja vilkaisi Tuhosydäntä varoittavasti. ”Et halua kuolla vain sen takia, ettet tottele meitä suojelevia sääntöjä!”
”Typerät säännöt...” Tuhosydän mutisi.
”Se on tärkeä sääntö. Oman klaanisi kissat, jotka ovat vielä epäluotettavia muille ja meille, eivät saa missään tapauksessa nähdä sinua!” Hopeaviilto sähähti ja huitaisi pitkää häntäänsä Tuhosydämen suuntaan ajaakseen kollin kauemmas ja pois. ”Emme voi tietää, onko joku heistä vakooja. Siksi pysyt kaukana varjoklaanilaisten kokelaiden alueelta. Ja muistakin se ellet halua kuolla tuskaisesti ja hitaasti!”
Hopeaviilto avasi siniset silmänsä ja nosti päänsä tassujensa päältä. Pesässä oli kaikeksi onneksi muitakin, mutta osa oli jo lähtenyt, luultavasti aamupartioihin sun muihin joutavuuksiin. Makeasti venyteltyään Hopeaviilto työntyi ulos soturien pesästä ja asteli aukiolle. Häntä kismitti vieläkin Tuhosydämen itsepäisyys ja typeryys. Miten joku kissa, joka on uskollinen Synkälle metsälle voi olla niin typerä ja vaarantaa kaikki?
”Huomenta, Hopeaviilto!” Surmakorento naukaisi kävellessään sisarensa ohitse rusakon kera. Hopeaviilto vain nyökkäsi sisarelleen. Oli ikävää salata siskolta oppilaiden koulutus Synkässä metsässä, mutta hän oli vannonut pitävänsä kuononsa ummessa. Tietysti Surmakorento tiesi, että Hopeaviilto kävi lähes joka yö Synkässä metsässä, sillä kävihän Surmakorentokin toisinaan siellä, mutta ei ruskealäikkäisellä naaraalla ollut mitään hajua siitä, että hänen vanhempi sisarensa osallistui kieroon suunnitelmaan ja koulutti muiden klaanien kissoja. Surmakorento sanoisi kyllä, että se oli liian riskialtista. Ja kyllä Hopeaviilto sen itsekin tiesi. Jonakin päivänä hän kertoisi suunnitelmasta ja ottaisi Surmakorennon siihen mukaan. Heidän välinsä eivät saaneet lipsua. Mutta tällaiset salaisuudet olivat liian vaarallisia. Hänen pitäisi kertoa mahdollisimman oian.
”Oliko rankka yö?” Surmakorento kysyi sitten. Hänen keltaisissa silmissään kimmelsi epäilys. Tietysti Surmakorento aavisti jo jotakin. Tietysti hän aavisti. Olisi kerrottava.
”Koulutamme oppilaita”, Hopeaviilto kuiskasi sen enempää miettimättä.
”Mitä?” Surmakorento hämmentyi ja astui lähemmäs siskoaan kysyvä katse kasvoillaan. Kaikeksi onneksi aukio oli tyhjä ja pesistä kantautuva tuhina kertoi uupuneista sotureista.
”Koulutamme oppilaita”, Hopeaviilto toisti hiljaa. ”Synkällä metsällä on suunnitelma.”
”Mitä ihmettä?” Surmakorento kurtisti kulmiaan epäuskoisena. ”Kuinka kauan?”
”Jonkin aikaa jo, varmaan kauemmin kuin olemme olleet elossa”, Hopeaviilto myönsi. ”Sain oman koulutettavan vähän aikaa sitten.”
”Kenet?” Surmakorento tivasi.
”Yhden nuoren oppilaan...”, Hopeaviilto kohautti lapojaan ja hiljeni ja katsoi sivusilmällään, kuinka Kuohuvirta asteli heidän ohitseen puoliunessa tarpeidentekopaikalle. Naaraan korvat heilahtivat Hopeaviillon sanoille, mutta naaras ei puuttunut siskosten keskusteluun.
”Tämä on huono paikka puhua”, Surmakorento sanoi lähes olemattoman hiljaa. Hän viittoili hännällään siskoaan seuraamaan ja pian he jo kulkivat rinta rinnan nummien ylitse.
”Ketä sinä koulutat? Jotain Tuuliklaanin oppilasta oletan?” Surmakorento kysyi sitten, pitäen äänentasonsa matalana.
”En”, Hopeaviilto pysähtyi ja kohtasi sisarensa hämmentyneen katseen. ”Koulutan myrskyklaanilaista kollia.”
”Mitä?” Surmakorento henkäisi, totta puhuen hieman järkyttyneenä. ”Miksi ihmeessä?”
”Siellä on sääntö”, Hopeaviilto kertoi, väittäen vahingossa sanavalinnoillaan, ettei ollut osallisena koko säännön luomiseen, vaikka oli itse sen jollakin periaatteella keksinyt. ”Vakoojien varalta. Tuuliklaanilaiset eivät saa edes nähdä toisiaan. Vielä. Eivät ennen kuin on todistettu, että heihin voidaan luottaa.”
”Ihan järkevää”, Surmakorento myönsi sitten, mutta hänen silmissään paloi jotakin outoa tunnetta. ”Miksi en ole kuullut tästä ennen?”
”On ollut vaikeaa tavoittaa sinua hyvällä hetkellä”, Hopeaviilto naukui ja katsoi sisartaan merkitsevästi. ”Ja en ole kouluttanut häntä kuin vajaa kuun. En edes tiennyt, tulisinko kouluttamaan häntä näin kauan. Tiedäthän, myrskyklaanilaiset ovat niin pehmeitä.”
”He ovat”, Surmakorento sanoi ällöksyen. ”Kuka tämä sinun oppilaasi on? Mikä hänen nimensä on?”
”Valhetassu”, Hopeaviilto naukaisi. ”Niitä Kuutähden sukulaisia.”
”Yllätys”, Surmakorento nauroi. ”Ne kapiset lisääntyvät kuin kanit. Valtaavat koko klaanin kohta.”
”Tämä yksilö on erityinen”, Hopeaviilto madalsi ääntään ja virinisti tyytyväisenä. ”Hänelle on annettu kykyjä. Eikä vain Tähtiklaanin toimesta, vaikka ne iljetykset niin luulevat.”
”Ohhoh!” Surmakorennon keltaisissa silmissä syttyi into ja naaras virnisti ovelasti. ”Synkkä metsä voimistuu. Se pystyy jo antamaan erityisiä kykyjä!”
”Ei se ilman Tähtiklaanin loisena olemista”, Hopeaviilto ärähti vihaisesti. Ne typerät tähtiturkit olivat mukamas niin erityisiä. ”Mutta pian Synkkä metsäkin pystyy ilman Tähtiklaanin ketunläjiä antamaan valituille kykyjä.”
”Hienoa!” Surmakorento hymyili ilkeästi. ”Tulen mukaasi tänä yönä, tahdon tavata oppilaasi.”
”Tietysti”, Hopeaviilto tuhahti. Totta kai Surmakorento halusi tavata Valhetassun. ”Olet osa suunnitelmaa, varsinkin nyt.”
”Valhetassu! Nopeammin! Sulavammin!” Hopeaviilto ärisi oppilaalleen, joka iskeytyi maata vasten aika kivuliaan näköisesti. Oli sittenkin ollut virhe laittaa Valhetassu taitavimpia oppilaita vastaan. Veritassu, jokiklaanilainen ruskea kolli oli vähän liiankin taitava vastus Valhetassulle, olihan Veritassu ollut Synkässä metsässä jo useita kuita ja yksi kaikista taitavimmista oppilaista. Veritassun kouluttaja oli kuitenkin vaatinut Veritassun ja Valhetassun taistelevan keskenään. Hiirenaivoinen varjoklaanilainen. Orapihlajahäntä istui melkein Hopeaviillon turkissa kiinni ja Hopeaviilto huomasi, kuinka omahyväiseltä kolli näytti katsellessaan kahden oppilaan taistelua. Tietysti. Kolli halusi ylpeillä oman oppilaansa kehityksellä ja taidoilla.
”Seis!” Hopeaviilto ulvaisi ja oppilaat irrottivat otteensa toisistaan. Valhetassu hengitti raskaasti ja hädin tuskin pääsi istumaan. Veritassu näytti hämmentyneeltä ja kärttyisältä, kun taistelu jäi kesken.
”Näytämme Oran kanssa teille esimerkkejä taisteluliikkeistä, jotka ovat hyvin tehokkaita”, Hopeaviilto väläytti ovelan katseen varjoklaanilaiselle, joka siristi silmiään epäilevästi.
”Siirtykää”, Orapihlajahäntä murahti sitten ja oppilaat perääntyivät sotureiden tieltä, jotka mulkoilivat toisiaan. Hopeaviilto virnisti ja loikkasi varjoklaanilaisen kimppuun kynnet ojossa. Tietysti kolli väisti, sehän oli odotettavaa, joten Hopeaviilto käytti Surmakorennon ja Hopeaviillon omaa tekniikkaa, jonka he olivat kehittäneet yhdessä. Hopeaviilto näytteli lentävänsä kumoon, mutta kollin loikatessa hänen kimppuunsa, Hopeaviilto nosti käpälänsä ilmaan ja hänen kyntensä tarttuivat varjoklaanilaisen turkkiin. Hopeaviilto ponkaisi takajaloillaan kollin ylitseen ja samassa silmänräpäyksessä juoksi kollin perään iskien tätä ympäri kehoa. Iskut estivät Orapihlajahäntää nousemasta pystyyn. Lopulta kolli kuitenkin kyllästyi ja väkisin kampesi itsensä taas taistelun tuoksintaan. Hopeaviilto loikkasi taaksepäin kollin huitaistessa takaisin ja syöksyi sitten kollin ohitse ja tönäisi hänet kumoon lavan kohdalta. Hopeaviillon ei tarvinnut edes katsoa, mihin iski iskunsa. Ne olivat niin tiukasti jääneet lihasmuistiin. Kolli iskeytyi maata vastan, mutta kierähti Hopeaviillon käpälien ulottumattomiin.
Hopeaviilto tunsi veren roiskahtavan kasvoilleen. Orapihlajahäntä oli käyttänyt ovelaa liikettä, jonka Hopeaviiltokin osasi. Se oli vaikea ennakoida ja se oli sopiva vain nopeille kissoille.
Hopeaviilto nuolaisi verta naamaltaan ja syöksyi sitten nopeasti kierroksia kollin ympärillä.
Lopulta Hopeaviilto loikkasi ja tarrasi pitkillä kynsillään kollin lavoista ja painoi päästään pyörällä olevan kollin maata vasten.
Hopeaviilto iski iskuja vahvalla hännällään samalla, kun raapi harmaata turkkia irti kollista. Raidallinen kolli päästi ulvaisuja ja yritti ravistaa tuuliklaanilaisen kimpustaan. Turhaan. Hopeaviillon kynsistä oli liian vaikeaa päästä irti.
Hopeaviilto kieräytti hetken taukoa pitävän kollin selälleen ja painoi nopeasti hampaansa kollin kurkulle ja käpälät kollin käplien luokse. Raskas hengitys ja veren ihana haju saivat naaraan hymyilemään. Lopulta hän päästi irti ja perääntyi kollin luota.
”Vau!” Valhetassu henkäisi ja katsoi oranssit silmät innosta ja ihailusta hohtaen Hopeaviiltoa. Veritassu näytti myös ällistyneeltä. ”Se oli upeaa!”
”Ottakaa opiksenne”, Hopeaviilto naukaisi. ”Peitelkää heikkoja kohtianne. Älkää ikinä näyttäkö viholliselle, milloin teitä väsyttää ja milloin olette heikoilla.”
”Paitsi näyttelemällä”, Orapihlajahäntä väläytti katseen oppilaille. ”Kuten Hopea... teki.”
Hopeaviilto vilkaisi kollia. Hän oli melkein sanonut Hopeaviillon koko nimen.
”Mahtavaa!” Valhetassu irvisti innoissaan. ”Voidaanko kokeilla?” ”Tietysti”, varjoklaanilainen virnisti. Oppilaat astelivat taistelukentälle ja aloittivat toistensa mätkimisen.
”Ei sitten kynsiä!” Hopeaviilto sihahti oppilaille. ”Muistakaa rangaistus!”
”Ne eivät koske Veritassua”, Orapihlajahäntä sanoi ylpeästi.
”Nyt koskevat”, Hopeaviilto sihahti ja läimäisi hännällään kollia selkään saaden kollin vingahtamaan. ”Hän taistelee aloittelijaa vastaan.”
Orapihlajahäntä vain jupisi jotakin ja piti katseensa oppilaissa.
”Hei, Hopea”, Susimarja naukaisi naaraan takaa ja Hopeaviilto nyökkäsi tuuliklaanilaiselle. ”Surma kaipaa sinua.”
”Selvä. Vahdi heitä poissa ollessani”, Hopeaviilto maukui ja asteli klaanitoverinsa ohitse kohti raavittujen puiden vieressä sijaitsevaa suurta kivikasaa. Surmakorento istui siellä odottaen. Hänen keltaiset silmänsä välähtivät, kun Hopeaviilto saapui hänen näkökenttäänsä.
”Mistä sinä tuon sait?” Naaras tivasi ja nuolaisi sisarensa leukaa. Hopeaviilto oli jo unohtanut koko haavan.
”Orapihlajahännältä”, Hopeaviilto totesi kylmästi, mutta nyrpisti nenäänsä vihaisesti. ”Usko pois, hän näyttää kynityltä pululta nyt.”
”Hyvä”, Surmakorento nyökkäsi tyytyväisesti. ”Tuosta ei jää arpea onneksi. Se on niin pieni, mutta vuotaa kun joki!”
”Antaa vuotaa”, Hoepaviilto murahti välinpitämättömästi. Se oli vain pieni haava. ”Mitä asiaa sinulla oli?”
”Minäkin saan kuulemma oppilaan pian”, Surmakorento kuiskasi. ”En edes tiedä, mistä klaanista. Hopeakäärme vain sen totesi ja oli jo tiessään.”
”Salaperäinen kolli”, Hopeaviilto supisi. ”Mutta hyviä uutisia sentään. Saamme lisää oppilaita tänne. Ja se on tärkeintä.”
”Niin on”, Surmakorento nyökkäsi, mutta katsoi aivan muualle kuin Hopeaviiltoa. Musta naaras kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi Jääsielun.
”Mitä hän täällä tekee?” Hopeaviilto nousi seisomaan. ”Jääsielu! Palaa takaisin omalle alueellesi!”
”Heti kun löydän sen riivatun oppilaani!” Jääsielu kihisi kiukkua ja haisteli ilmaa. ”Hän päätti lähteä karkuun ja omille teilleen!”
”Mitä?” Surmakorento sihahti ja vilkaisi Hopeaviiltoa.
”Mistä klaanista hän on?” Hopeaviilto kysyi.
”Tuuliklaanista”, Suvikuuro murisi ja loikkasim kivikasalle. ”Olimme kouluttamassa hänelle tärkeitä taitoja, mutta hän on oikea hiirenaivo ja halusi lähteä tutkimaan!” ”Mikä hänen nimensä on?” Hopeaviillolle iski epäilys. Olisi pitänyt pitää kuono ummessa.
”Sielukoski”, Jääsielu sihisi ja loikkasi myös kivikasan huipulle. ”Ei hän kaukana ole.”
”Sielukoski!” Hopeaviilto sihisi raivoissaan. Hänen entinen oppilaansa oli siis täällä. Idiootti.
”Et voi olla tosissasi...” Surmakorento päästi erityisen turhautuneen huokauksen, ja ei kyllä ollut mikään ihmekään. Naaras ei koskaan ollut pitänyt Hopeaviillon entisestä oppilaasta, josta oli tullut aikoja sitten jo soturi.
”Hän innostui liikaa, kun kehuin häntä aikaisemmin!” Hopeaviilto nakkeli häntäänsä ympäriinsä kihisten kiukusta. ”Hän osasi Mustavariksen liikkeen.”
”Mustavarikselta Sielukoski oppisi sen nopeasti eikä ollut väärässä”, Jääsielu naukaisi, hieman ylpeästi. ”Nyt täytyy vain löytää se ketunläjä oppilaani!” ”Oletteko jo hälyttäneet Tuuliklaanin soturit ja oppilaat perääntymään?” Surmakorento kysyi tiukasti hännänpää vihaisesti nykien. Se oli hyvä kysymys.
”Kyllä”, Suvikuuro naukui helpottuneesti. ”Olette ainoat enää riskialueella ja esillä.”
”Niinpä tietysti”, Hopeaviilto pyöräytti silmiään. ”Hän tietää kyllä, että olen täällä. Hän oli oppilaani ja seurasi minua kuin koira kaksijalkaa. Hän on oikea riesa.”
”Minäkin”, Surmakorento naukaisi tomerasti ja oli kapuamassa kivikasan huipulle.
”Ei”, Hopeaviilto sanoi tiukasti siskolleen. ”Hän ei tiedä sinun olevan täällä, vaikka olettaakin niin. Muista suunnitelma.” ”Hyvä on”, Surmakorento sanoi, hieman vastahakoisesti. Silmänräpäyksissä hän haihtui niille sijoilleen.
”Hopeaviilto!” Sielukoski henkäisi ja musta naaras kohtasi oppilaansa katseen. Harmaaruskea oppilas ilmestyi kivikasan toiselta puolelta.
”No jo on kumma”, Jääsielu siristi silmiään. ”Liikuitpa sinä hiljaa ja piilossa.”
”No ei se mikään ongelma enää ole”, Sielutkoski pyöräytti silmiään.
”Opetit hänet liian hyvin”, Suvikuuro vilkaisi tyytyväisesti Jääsielua ja sitten Hopeaviiltoa.
”Mitä oikein tuolla tyhjässä päässäsi liikkuu?!” Hopeaviilto iski hännällään tuuliklaanilaisen kumooon. ”Olet vaarantanut kaikki! Saat kiittää onneasi, jos henkesi säästetään!”
Sielukoski näytti kauhistuneelta ja perääntyi. Hänen kylkeään halkoi ikävä turkkipainauma. Iho oli varmasti herkkänä, mutta ainakin kolli muistaisi olla töpeksimättä. Tai sitten hän taas uhmaisi sääntöjä, niin kuin aina!
”Etkö muista sääntöjä?” Hopeaviilto sihisi ja painoi otsansa oppilaansa otsaa vasten. ”Et ole oppilaani täällä. Et ole oppilaani enää muutenkaan.”
”Mi-minä-” Sielukoski näytti niin pieneltä ja viattomalta. Tietysti… Hän halusi vain näyttää oikealle mestarilleen, mitä oli oppinut. Saada hänet ylpeäksi. Hän oli silti oikea jäniksenaivo.
”Minä käskin hänet tänne”, Hopeakäärme asteli sankan usvan läpi. ”Halusin testata, miten hän suoriutuu.”
”Mitä?” Jääsielu järkyttyi. ”Etkä minulle kertonut?”
”Halusin testata myös teitä. Ja sitä miten kissat evakuoivat paikan”, Hopeakäärme maukui ilmekään värähtämättä. Hopeaviilto katsahti Sielukoskea, joka tuntui vajoavan häpeäänsä ja pelkoonsa epäonnistumisesta mestarinsa silmissä. Sääli kirposi pintaan.
”Se oli hienosti tehty”, Hopeaviilto huokaisi ja väänsi kasvoilleen hymyn.
Sielukosken koko sielu tuntui nousevan pilviin. Hänen silmänsä säihkyivät iloa.
”Evakuointi sujuu”, Suvikuuro nyökkäsi. ”Ja Sielukoskesta tulee hyvin taitava. Siitä ei ole epäilystäkään.”
”Hänellä on vielä opittava”, Hopeakäärme totesi ja katsahti Jääsielua ja Hopeaviiltoa. ”Mutta kyllä hän oppii, kun te kaksi hoidatte hänen koulutuksensa hyvin.”
”Minulla on parhaat opettajat”, Sielukoski naukaisi ylpeästi ja tyytyväisenä, mutta pitäen katseensa Hopeaviillossa kauemmin. Hopeaviilto virnisti lähes näkymättömästi. Omalla tavallaan hän oli tyytyväinen, mutta samalla häntä inhotti Sielukosken kiintymys Hopeaviiltoon, se oli kollin heikkous! Sielukosken tulisi oppia tunteiden ja luonteen käsittely. Se oli se vaikein osuus Sielukosken koulutuksessa, mutta eiköhän kolli vielä oppisi. Hänestä tulee hyvä lisä Synkän metsän rivistöön.