Hopeaviillon elämä kulki samaa tahtia kuusta toiseen. He olivat yhdessä Surmakorennon kanssa päättäneet pitää matalampaa profiilia. Jos heille iski halu käyttää kynsiään, he kulkeutuivat reviirien ulkopuolelle ja mahdollisesti tuhosivat jonkun tuiki tuntemattoman kissan elämän. He osittain taantuivat, mutta sille oli syynsä. Kointähti oli ilmestynyt Hopeaviillolle pitkästä aikaa ja oli käskenyt Hopeaviiltoa kehittämään itseään niin hyväksi kuin oli mahdollista. Ja turhia riskejä ei kannattaisi ottaa, sillä Hopeaviillon tehtävän yksi osio oli lähestymässä kovaa vauhtia. Hopeaviillon turkkia kihelmöi ajatus päästä tekemään Kointähden tehtävää, mutta samaan aikaan häntä epäilytti tehtävän luonne. Hän ei tiennyt mitään Synkän metsän kissan suunnitelmasta, joka koski Hopeaviiltoa. Hän tiesi sen olevan tärkeä, ei muuta. Joten hän päätti hoitaa soturintehtävänsä niin kuin muutkin ja keskittyä vain kehittämään itseään. Hän oli päihittänyt jo jopa Haukkahallan kerran, mutta muutoin naaras piti matalaa profiilia aivan kuten Kointähti oli neuvonut.
Hopeaviilto viihtyi Synkässä metsässä. Hän tunsi olonsa kotoisaksi ja siellä oli kissoja, jotka ajattelivat samoin kuin hän. Osa heistä oli kuitenkin oikeita idiootteja, mutta Hopeaviilto oli heille kuin kuka tahansa muukin koulutettava.
Hopeaviilto kuunteli muiden kissojen puheita usein ja oli siksi selvillä vaikka ja mistä. Myös Synkän metsän suunnitelmista. He olivat kuulleet ennustuksen Tähtiklaanilta ja se tulisi koskemaan Synkkää metsää hyvällä tavalla.
”Kuulin, että Valontuojalla on tassunsa pelissä”, Toukkahännäm ääni kutitti Hopeaviillon korvia ja musta naaras hiipi äänettömästi lähemmäs.
”Jos ei olisi, ihmettelisin”, Kivikukka sanoi tuhahtaen. ”Hän näyttäytyi Verimielelle eilen ja kertoi, että hänellä oli suunnitelma Synkän metsän eduksi.” ”Oletko koskaan tavannut Valontuojaa?” Toukkahäntä kysyi selkeästi kiinnostuneena.
”En”, Kivikukka nauroi. ”Ei meikäläiset näe Valontuojaa. Se olisi liian suuri kunnia meidänlaisillemme.”
Hopeaviilto siristi silmiään. Meidänlaisillemme? Verimieli oli tosiaan arvostettu kissa ja hän tunsi Valontuojan henkilökohtaisesti. Myös Tiikeritähti oli saanut kunnian tavata Valontuojan, mutta Hopeaviilto ei ollut sen enempää kiinnostunut kuin voisi olla. Hän ei ollut juoruaja, mutta oli muuten perillä monesta asiasta. Jos Valontuoja oli niin ihmeellinen, miksi hän ei sitten näyttänyt mahtiaan muille? Ehkä samasta syystä kuin sinä…
Hopeaviilto virnisti ja asteli lopulta esiin piilostaan.
”Ah, Hopeaviilto”, Kivikukka sanoi, kun näki mustan naaraan. Kivikukka oli joskus opettanut Hopeaviiltoa, mutta sille oli tullut taukoa kuusi kuuta sitten. ”Puhuimme juuri Valontuojasta.” ”En ole yllättynyt”, Hopeaviilto naukaisi. ”Toukkahäntä puhuu melkein aina Valontuojasta.”
”Hän on Synkän metsän ensimmäinen kissa, joten totta kai”, Toukkahäntä protestoi. ”Ja hän on yksi pahimmista ja mahtavimmista.”
”Mitä hän on edes tehnyt?” Hopeaviilto iski takaisin. ”Kaikki puhuvat vain hänen mahtavuudestaan, mutta eivät koskaan siitä MITÄ hän on tehnyt.” ”Et tiedä mitään, koska et puhu ja kysele”, Kivikukka virnisti huvittuneena. Hänen läpikuultava olemuksensa värähti. ”Hän johti Tuuliklaania kuita ja kuita sitten, vielä silloin, kun klaanit olivat vielä vanhalla reviirillä Nelipuulla. Hän pääsi päälliköksi ja onnistui valtaamaan kaksi klaania valtansa alle ennen kuin hänet kukistettiin. Hän johti monia kuita ja hallitsi raakuudella. Häntä ei kuka tahansa tavallinen tallaaja voinut voittaa. Hän tappoi kymmeniä kissoja, hallitsi kolmea klaania ja koulutti kissoja manipuloinnillaan. Hän on ollut yksi pahimmista ja parhaimmista.” ”Hän tunsi itsestään jokaisen karvan ja siksi hän menestyi”, Toukkahäntä lisäsi ja Hopeaviilto tunsi oudon tunteen valtaavan mielensä, sillä tuo kuulosti paljon Kointähden sanoilta. ”Ei kuka tahansa meistäkään häntä voi kukistaa. Joku on yrittänyt, mutta se päätyi vain tuhoon.”
”Tietääkö kumpikaan, miltä hän näyttää?” Hopeaviilto kysyi kuivasti ja molemmat pudistivat päitään.
”Emme ole saaneet nähdä häntä. Hän näyttäytyy toisinaan ja se on suuri kunnia”, Kivikukka vastasi ja heilautti häntäänsä. ”Ja jos hän puhuu jollekulle… en voi edes kuvitella sitä kunniaa, jonka sellaiset kissat saavata. Verimieli on hyvä esimerkki.”
”Ymmärrän hyvin”, Hopeaviilto nyökkäsi sitten. Valontuoja oli tehnyt jotain, jota ei kuka tahansa muu ollut varmasti ikinä pystynyt tekemään hänen jälkeensä. Valontuoja oli varmasti tehnyt jonkin virheen, kun oli menettänyt kaiken rakentamansa, mutta miten? ”Onko hänen nimensä Valontuoja? Olen kuullut, että hänellä on aivan toinen nimi.” ”Häntä kutsutaan Valontuojaksi noista syistä”, Kivikukka totesi ja vilkaisi Toukkahäntää, joka hieman tärisi. ”Haluatko noin kovin sanoa hänen nimensä?” ”No en todellakaan!” Toukkahäntä ärähti varoittava katse silmissään. ”Olen kuullut, että hänen nimensä sanojat joutuvat kärsimään syvästi.”
”En ole vieläkään joutunut kärsimään”, Kivikukka pyöräytti silmiään. Toukkahäntä murisi hieman, mutta perääntyi, kun Hopeaviilto sähähti riitelevälle kaksikolle.
”En ole täällä kuuntelemassa joutavia riitelyjänne”, Hopeaviilto murahti ja Kivikukka nyökkäsi merkiksi, että oli samaa mieltä.
”Hänet tunnetaan paremmin Valontuojana, mutta hänen oikea nimensä on Kointähti”, Kivikukka naukaisi jämäkästi ja Toukkahäntä ulvaisi protestinsa. Hopeaviilto melkein antoi silmiensä levitä, kun kuuli, että häntä kouluttanut kissa oli kaikkien arvostama Valontuoja. Mutta naaras piti pokkansa ja nyökkäsi.
Tässä oli siis se syy, miksi hän ei saanut kertoa tavanneensa Kointähden. Se saattaisi tuoda ongelmia kaikille. Hopeaviilto hyvästeli kaksikon hännänheilautuksella ja asteli sitten punaisen usvan syleilyyn ajatuksiensa juostessa.
Kuita kului Hopeaviilto kehitti itseään kuin viimeistä päivää. Hänen lihaksensa kasvoivat, hänen ketteryytensä kehittyi ja hänen mielensä terävöityi lähes täyteen mittaansa. Hän tunsi vahvuutensa ja heikkoutensa. Hän tiesi, miten toimia. Hän osasi käyttää koko ruumistaan vastustajaansa vastaan. Ja Hopeakäärme oli ottanut Hopeaviillon kuin siipensä suojaan, vaikka ei naarasta tarvinnut miltään suojella. Hopeakäärme oli kertonut, että hän näki Hopeaviillon kyvyt suostutella eräs pieni kissa mukaan ja pian Hopeaviilto kuuli myös Kointähdeltä saman. Kuulemma se olisi järkevää ja ainoa mahdollisuus saada pieni kissa heidän puolelleen, jos Hopeaviilto hoitaisi homman omilla kyvyillään. Hopeaviilto oli tietysti suostunut, miksi ei olisi? Se oli osa hänen tehtäväänsä, jonka Kointähti oli antanut Hopeaviillolle. Ja moni muu Synkässä metsässä tiesi, että Hopeaviillon tulisi tehdä se, vaikka he eivät tiennetkään kamalasti mustaturkkisesta tuuliklaanilaisesta.
Kun Hopeaviilto oli saanut ikää ja voimaa, hän tiesi puhutun kissan saapuvan pian. Hän oli Hopeakäärmeen tyttären pentu ja Hopeaviilto oli kiinnostunut tästä kissasta. Hänelle oli kuulemma suotu sekä Tähtiklaanin että Synkän metsän toimesta voimia, joiden avulla hänellä oli haukan vaistot ja voimat. Hän olisi nopea ja taidokas. Hänestä olisi oppimaan jokainen asia, joka oli Synkällä metsällä tarjottavanaan.
Synkän metsän idelogia tulisi kuulemma takoa pennun päähän. Hopeaviilto oli hieman hämmentynyt Synkän metsän ideologiasta, mutta ymmärsi sen. Kukaan ei voisi olla täysin uskollinen omalle klaanilleen, jos osa perheestä oli toisessa klaanissa. Vain harva pystyi taistelemaan omaa perhettään vastaan. Kissojen tulisi olla uskollisia viimeisen astiin omalle klaanilleen ja sulkea tunteensa ulkopuolelle, kun suku oli kyseessä. Hopeaviillolla ei ollut sitä ongelmaa, mutta jotkut hänen tietämistään kissoista olivat uskollisia koko olemuksellaan, vaikka olivatkin puoliverisiä. Hopeaviillolle ei ollut niinkään väliä, oliko joku niin sanotusti puhdasverinen vai ei. Saisi luvan olla aika harvinanen kissa, jos hänen koko sukunsa olisi oikeasti pelkästään saman klaanin kissoja. Tärkeämpää olisi se, että antaa itsensä klaanilleen.
Sielutassusta oli tullut soturi Sielukoski, mutta soturiksi pääseminen ei tehnyt kollista yhtään sen aikuisempaa, sillä hän oli vain entistä tunkeilevampi ja yritti änkeytyä Hopeaviillon seruraan jatkuvasti. Kolli oli selkeästi ihastunut entiseen mestariinsa. Hopeaviilto joutui kestämään sitä, mutta jos olisi saanut valita, olisi nitistänyt niskassaan roikkuvan kollin heti. Hän voittaisi Sielukosken silmänräpäyksessä. Mutta se oli vain turha ajatus. Hopeaviillolla oli tärkeämpää tehtävää eikä hän todellakaan aikonut riskeerata sitä vain ärsyttävän kissan takia.
Valhepentu oli yllättänyt Hopeaviillon positiivisest. Naaras oli nähnyt pienestä pennusta paljon potentiaalia. Hänen oranssit silmänsä olivat uhkaavat ja mietteliäät. Hänet olisi vaikea taivutella Synkkään metsään, mutta Hopeaviilto tiesi nyt jo, mitä tulisi tehdä. Hän tiesi kykynsä ja sen, miten osaisi saada Valhepennun puolelleen. Valhepennusta kasvaisi iso kolli ja vahva. Hän olisi oiva lisä Synkkään metsään. Tietysti olisi, sillä olihan hänestä tuleva Synkän metsän rivistöjen johtaja. Hopeaviilto ymmärsi saaneensa suuren vastuun, mutta tiesi sekä Kointähden että Hopeakäärmen luottavan hänen kykyihinsä.
Valhepentu pääsi yllättävän nopeasti kotiin muun perheensä kanssa. Hopeaviiltoa ja Valhepentua erotti enää raja, joka piti heidät erossa toisistaan heidän ollessaan valveilla. Mutta heidän nukkuessaan he tapasivat jokaisena yönä yhtä lukuun ottamatta, sillä Tähtiklaani piti otettaan Valhepennussa. Pennusta tuli nopeasti oppilas ja nyt Hopeaviilto pääsi kunnolla aloittamaan suunnitelmansa. Hän oli rivien välistä uhkaillut valkomustaa pentua minkä ehti ja nyt hän uskaltaisi olla rohkeampi ja fyysinen.
Valhetassu oli helppo saada pelkäämään, mutta vaikeampi saada uskomaan. Hopeaviilto päätti ottaa kovimmat keinot ja käytti kidutuksen lahjaa. Hän uhkaili ja hän käytti erityisen teräviä kynsiään tuskallisella tavalla nuoreen oppilaaseen. Valhetassu ei voinut mitään. Hänet oli manipuloitu jo aikoja sitten eikä hän uskaltanut avata suutaan. Ja Hopeaviilto nautti. Hän pääsi toteuttamaan itseään ja tunsi oikeaa mielihyvää siitä, kun tunsi olevansa vallassa. Hän tunsi olonsa parhaimmaksi, mitä oli koskaan tuntenut, kun koki, että hallitsi toisen mieltä ja elämää. Hän rakasti tätä. Hän rakasti manipuloida Valhetassua.