Hopeatassu oli ollut oikeassa, kun hän oli arvannut tapaavansa Vesikauhun uudestaan. Ja siihen oli mennyt vain muutama viikko, kun he olivat yhdessä Surmatassun kanssa tavanneet Vesikauhun Tuuliklaanin reviirin ja ei-kenenkään-maan rajoilla. He olivat saaneet paljon oppia vanhemmalta kissalta ja Hopeatassu oli samaan aikaa sekä tyytyväinen että kiitollinen.
Musta, kiiltäväturkkinen Tuuliklaanin oppilas virnisti kävellessään takaisin Tuuuliklaanin leiriin Surmatassu vierellään tapaamisen jälkeen. "Phyh! Vai mekö muka toistemme heikkoudet. Näytetään sille entiselle, nuhruiselle Jokiklaanin kissalle että me ollaan paljon vahvempia keskenämme!" Surmatassu naukaisi äreästi keltaiset silmät kiiluen pimeässä. "Tietysti me näytämme hänelle, Surmatassu, mutta hän auttaa meitä, eikä häntä kannata suututtaa" Hopeatassu naukaisi hymyillen peittäen hermostuksensa. Surmatassun pitäisi olla varovaisempi. Vesikauhu oli taitava ja tappava. Häneltä he oppisivat paljon ja olivat jo oppineet. Vesikauhua tulisi arvostaa ja olla varovainen, vaikka ei kunnioittaisikaan.
Surmatassu vilkaisi tyytyväinen ilme kasvoillaan ja silmissään vahvaa tahtoa Hopeatassua, jonka jäänsiniset silmät välähtivät pimeydessä tähtien tuikkiessa tummalla taivaalla kalpeina kateudesta kuunsirpille. Hän oli oppinut paljon enemmän ja paremmin tänä yönä kuin klaanikissojen taidoista. Klaanikissojen pitäisi todella opetella uusia taistelukikkoja, kun heillä oli vastassaan Vesikauhu. Ja Hopeatassu. Hän ei todellakaan jäisi kakkoseksi Vesikauhulle, mutta kumpikaan heistä ei tule olemaan toistaan parempi. "Meidän kannattaisi mennä etsimään niitä kettuja, joista partio varoitti eilen. Niiden avulla olisi helppo harjoitella taistelua", Hopeatassu ehdotti lopulta, kun häntä alkoi kismittää liikaa Surmatassun käytös ja tunne, että ei ollut tarpeeksi hyvä. "Mutta minusta meidän taas kannattaisi mennä rajojen ulkopuolelle etsimään kettuja tai susia tai jopa muita kissoja", Surmatassu totesi. Surmatassun jutussa oli perää, sillä kukaan klaanikissa ei kulkenut reviirien ulkopuolella, jolloin teoista ei tiedettäisi. Hopeatassu pyyhkäisi lunta hännällään takanaan. Hänen nenänsä päälle tipahti lumihiutale, ja kun yksi lumihiutale tipahtaa taivaalta, sitä seuraa miljoona muuta. "Taas sataa lunta. Ensi yönä, mennään etsimään vähän vastusta, Vesikauhuhan sanoi, ettei lihakset kasva kuin ehkä yhden hennon lehden verran tavallisella koulutuksella, joten mennään vain metsästämään huomenna mestariemme kanssa, jotta jaksetaan illalla lähteä taistelemaan!" Hopeatassu naukaisi tomerasti. Hänen pupillinsa menivät viiruksi kuullessaan rasahduksen. Hän käänsi jäänsiniset silmänsä äänen suuntaan. Missään ei näkynyt mitään. "Näetkö mitään, Surmatassu?" Hopeatassu kuiskasi. Hän nuuhkaisi ilmaa. Tuuli äänen suunnasta, onneksi. Mutta heidät oli varmasti silti nähty. "Siellä on jokin kissa. Varmaan eksynyt kotikisu..." Surmatassu ehti vain kohauttaa olkiaan, kun heidän päällään jo seisoi suurikokoinen, mustaläikällinen valkea kollikissa. Se painoi Tuuliklaanin oppilaita syvemmälle lumeen. Miten se oli päässyt yllättämään heidät noin pahasti? "Mitäs te kissat täällä toimitatte?" kolli kysyi sihisten. "Ohikulkumatkalla ollaan vain! Voitko nostaa likaiset tassusi päältäni, kotikisu!" Surmatassu kiljahti vimmoissaan. "Onko neidillä nenässä vikaa? Minä en ole kotikisu, olen kulkukissa! Terho! Elo! Vienari!" kolli huusi ja painoi Hopeatassua syvemmälle lumeen ja Surmatassua, tai Hopeatassu ainakin oletti niin. "Ja sinä musta pentu, jos pidät iljettävän suusi kiinni, sinulle käy paremmin kuin tuolle hiirensonnan peittämälle naaraalle!" suoraan sanottuna, Hopeatassu ei edes kyennyt sanomaan mitään. Hänen suunsa oli täynnä lunta ja puhekin oli pelkkää muminaa, vaikka hän kuinka yrittikin puhua. Hän huomasi sivusilmällä, kun valkoinen, musta ja harmaa aikuinen kissa seisoi hänen edessään ja yksi heistä alkoi myös pitämään kahta Tuuliklaanin kissaa paikoillaan. Yhdellä heistä, valkoisella oli kaksi eriväristä silmää, oikea oli vihreä ja vasen oli sininen, muilla taasen oli vihreät silmät. Niissä jokaisessa kiilsi voitonriemu.
”Terho!” kolli ärähti. "Niin isä?" valkoinen naaras kysyi päätään kohottaen ja silmiään siristäen. Valkoinen naaras oli kaikista suurikokoisin, mutta selvästi siroin. "Voitko napata tämän hiirensaastaisen pennun leukojesi väliin?" valkomusta kolli ärähti ja hellitti hieman otettaan Surmatassun päältä. Surmatassu koetti sujahtaa tilaisuuden tullessa pakoon, muttei ehtinyt kuin hiirenmitan päähän, kun oli jo Tehroksi kutsutun naaraan leukojen välissä. "Ja sinä, Elo, ota sinä tämä toinen!" "Selvä, Läikkä!" mustan naaraan vihreät silmät välähtivät vihasta. Hän ei selvästikään pitänyt olla käskyläisenä. "Elo, mikset voi kutsua häntä isäksi? Hän ei ole tehnyt mitään pahaa sinulle!" harmaa kolli kuiskasi mustalle naaraalle Hopeatassun ollessa Elon kynsien alla. Elo vain mulkaisi veljeään. Kaikki he näyttivät kovasti samalta, lukuunottamatta heidän isäänsä, joka oli hieman pulskempi kuin muut suippokorvaiset ja laihat kissat. Hopeatassu rimpuili Elon kynsien alla, mutta turhaan. Elo oli hyvin voimakas ja sen näki hyvin selvästi. Naaraalta löytyi lihaksia varmasti yhtä paljon kuin Vesikauhulta. "Kuule, miten olet noin voimakas? Miten sinä oikein treenaat? Kaikki muut näyttävät nyhveröiltä rinnallasi!" Hopeatassu sihahti käsittääkseen Elolle. Hopeatassu ei keskittynyt lainkaan siihen, mitä Onni ja Vienari suunnittelivat, sillä koetti käyttää tilaisuutta hyväkseen päästä pakoon Surmatassu mukanaan. "Mitä se sinulle kuuluu, piskuinen hiirulainen?" Elo naukaisi huokaisten päätään kääntäen. "No sitä vaan, että sinä voisit olla Onnin sijassa ja käskeä häntä, vaikka hän onkin isäsi!" Hopeatassu pyöräytti silmiään. ”Sinussa on selkeästi ainesta. Isäsi tuntuu määräilevän eikä johtavan.” "Nojaa... hän vain koettaa pitää alueen meillä, vaikka siinä ei ole mitään järkeä! Hän on oikea pösilö, koska tämä alue kuuluu teille, Tuuliklaanin kissoille ja tuo tuolla kuuluu ladon kissoille, josta emomme lähti joskus. Ja muuten, ei kiinnosta koko emo-juttu!" Elo kuiskasi vimmoissaan Hopeatassulle. Hopeatassu hätkähti. Hän vilkaisi mustan naaraan vihreisiin silmiin. Ne hehkuivat vihaa, kun taas Terhon silmät hehkuivat tottelevaisuutta. "Kuules, minä olen Hopeatassu. Ja lupaan sinulle erään asian. Jos päästät meidät vapaaksi, huolehdin, että pääsette pois tästä alueesta", Hopeatassu kuiskasi suunnitelmansa Elolle, joka nyökkäsi hieman epävarmasti, mutta lupasi, mikäli Hopeatassu oli tosissaan. Hopeatassu ei itse asiassa ollut itsekään varma, oliko tosissaaan, mutta se saisi jäädä nähtäväksi. Hopeatassu siristi silmiään kohdatessaan siskonsa katseen. "Ja jos puijaat minua, minä löydän sinut. Ja silloin sinä ja siskosi olette niin pahassa pulassa, että toivoisitte, että olisitte tappaneet itsenne heti synnyttyänne", Elo sihahti. Hopeatassu luimisti korviaan. Tuo aikuinen kissa oli selvästi tosissaan. Hän osaisi taistella ja hyvin. Hopeatassu nyökkäsi. Kohtalo oli näemmä ottanut ohjat ja pakottanut Hopeatassun pitämään lupauksensa.
”Tiedät hyvin, että teidät löydetään kuitenkin pian”, Hopeatassu oli kuiskannut. "Kun sanon nyt, sinä juokset", musta naaraskissa kuiskasi. Valkomusta, pulska kollikissa käänsi katseensa pois Tuuliklaanin oppilaista. "Nyt." Hopeatassu pinkaisi juoksuun ja näki sivusilmällä Onnin ja Vienarin kauhistuneet katseet. "Hups, anteeksi", hän kuuli Elon maukaisevan vahingoniloisesti ja juuri silloin Hopeatassu iski kyntensä Terhon selkään. Surmatassu oli vapaa, kun Terho kiljaisi ja hänen otteensa kirposi valkoruskeasta oppilaasta. Hopeatassu heilautti häntäänsä Elolle kiitollisena. Elo sulki vihreät silmänsä. "Elo! Mikset juokse hänen peräänsä?!" Hopeatassu kuuli vanhan kollin ärähtävän tyttärelleen. "Sinä et enää määräile minua! Minä en ole enää mikään typerä pentu, joten sinä et enää minua määräile!" Hopeatassu ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan Elon sähähtävän uhmakkaasti omalle isälleen. He pääsisivät pois tältä alueelta, kun Hopeatassu ja Surmatassu ’mukamas’ löytäisivät heidän hajunsa ja heidät häädettäisiin pois. Tämä oli Tuuliklaanin reviiri eikä noille kissoille riittänyt riistaa täältä. "Kiiruhda, Hopeatassu! Se ihme Vienari varmaan kohta saa meidät kiinni, jos emme juokse!" Surmatassu sihahti mustalle siskolleen, joka kiihdytti nopeaan juoksuunsa huuliaan nuolaisten. "Shh..." Hopeatassu hyssytteli Surmatassua, joka taas hyssytteli Hopeatassulle. Mustaturkkinen Tuuliklaanin oppilas vilkaisi vielä siskoaan, ennekuin käpertyi sammalpedille Surmatassun viereen. Muistakin saapua siskosi kanssa tänne päivällä, tai koko sukusi saa kärsiä! Mustan aikuisen kissanaaraan sanat kaikuivat Hopeatassun mielessä. Hän vilkaisi ympärilleen katsoen jäänsiniset silmät hohtaen Tuuliklaanin muita oppilaita, jotka nukkuivat sikeää unta. He olivat päässeet kotiin ilman ongelmaa. "Typerykset. Teillä tulee olemaan synkkä ja todella tylsä elämä, mutta onneksi me Surmatassun kanssa annamme vähän väriä siihen..." Hopeatassu kuiskasi itselleen. Hän laski päänsä käpäliensä päälle. Ensimmäistä kertaa sinä iltana ja päivänä hän tunsi itsensä väsyneeksi, vaikka kestikin hetken, ennenkuin hän nukahti. Hänen synkässä mielessään pyöri Onni ja tämän pennut selviytymässä kulkukissoina ja yrittämässä pitää oma alueensa itsellään. Ja hetken päästä, Hopeatassu oli syvässä unessa. Aamun sarastaessa klaanien reviireille, Hopeatassu kääntyi selälleen ja avasi siniset silmänsä hitaasti toivoen, että olisi jo ilta. Hän toivoi, että olisi jo tarpeeksi vahva ja mahtava. Hän uskoi siihen, mikä hänestä oli tulossa. Hopeatassu ei jäänyt odottelemaan enään kauemmaksi aikaa vaan tassutti soturien pesälle herättämään mestarinsa. Hän haluaisi eroon niistä kissoista ennen kuin he tulisivat leiriin ja paljastaisivat, että kaksi Tuuliklaanin oppilasta olivat keskellä yötä olleeyt poissa leiristä ilman lupaa.
”Tuhkatuli”, Hopeatassu tuuppasi mestarinsa hereille. ”Mennään metsästäämän. Lupasit eilen.” "Toki. Annas kun hieman venyttelen ensin!" Tuhkatuli haukotteli. Hopeatassu kihisi sisällään. Hän ei olisi millään jaksanut enää odottaa. Hänen mestarinsa joka ikinen kerta sanoi, että hänen täytyi tulla ajoissa ja aikaisin, mutta Tuhkatuli itse oli se joka myöhästeli. Ja nyt oli todella tärkeää tehtävää! "Noniin, nyt mennään!" Tuhkatuli naukaisi ja pikakäveli Hopeatassu vierellään ulos leiristä kohti kuka ties mitä suuntaa. He ottivat mukaansa Surmatassun ja hänen mestarinsa Aamunsäteen sekä Pyörresydämen.
”Saanko minä kokeilla jäljittää?” Hopeatassu ehdotti mestarilleen, joka nyökkäsi. Hopeatassu lähti kulkemaa miltei heti suuntaan, jossa kulkukissat majailivat. Hän halusi tämän pois aikajärjestyksestä mahdollisimman pian ja nyt oli ehkä ainoa mahdollisuus tehdä tämä.
”Hetkinen”, Hopeatassu kohotti kuononsa ilmaan ja pysähtyi. ”Tuo ei ole saaliseläin.”
Tuhkatuli haisteli ilmaa ja hänen kurkustaan pääsi vihainen ärähdys. Hän viittoili hännällään muille kissoille.
”Täällä on monta ulkopuolista kissaa!” Tuhkatuli oli ärissyt vihaisesti ja Hopeatassu tunsi ylpeyden hehkuvan rinnassaan. ”Hopeatassu, Surmatassu, menkää leiriin ja käskekää Tiikerililja, Myrskylintu ja Kuusamaturkki tänne. Tarvitsemme monta soturia häätämään kissat pois reviiriltämme.” ”Emmekö me saa auttaa?” Hopeatassu tyrmistyi hieman, kun hänet ja hänen sisarensa käskettiin takaisin leiriin.
”Tarvitsemme sotureita, Hopeatassu”, Tuhkatuli oli sanonut lempeästi. ”Ja en halua teidän kummankaan vahingoittuvan, jos kissoja onkin liikaa.” ”Selvä”, Hopeatassu pidätti huokausta ja lähti kulkemaan takaisin leiriin Surmatassu rinnallaan. ”Typerää.” ”Ehkä vain parempi näin”, Surmatassu sanoi sitten. ”He olisivat voineet paljastaa, että olimme yöllä ulkona leiristä.” ”Hyvä huomio”, Hopeatassu nyökkäsi. ”Tule! Juostaan!”