Hopeapentu rimpuili emonsa otteesta, kun tuo nuoli hänen turkkiaan. "Se on jo tarpeeksi puhdas!" Musta pentu kiljahti, muttei päässyt irti Lumikiteen tassujen välistä. Tuo pudisti päätään. "Äläs nyt, Hopeapentu. Turkkisi on ihan hiekkainen”, Lumikide jatkoi Hopeapennun puhdistusta nopein lipaisuin, mutta musta naaras yritti yhä päästä emonsa otteesta. Hän ei halunnut emonsa koskevan hänen turkkiinsa Se oli ihan hyvä näin. Musta naaraspentu vilkaisi valkoiseen, ruskealaikikkääseen siskoonsa, joka nukkui. Tuon korva värähti välillä. Musta pentu rimpuili yhä, muttei niin pahasti. Mistähän hän näkee unta? Hopeapentu rauhoittui, kun alkoi ajatella taas niitä ajatuksia ja unia, joita oli nähnyt. Ne toivat rauhan hänen mielelleen. "Olet todella kaunis, pikku pentuseni", Lumikide naukaisi lempeästi. "Ulkoa ja sisältä."
Hopeapentu heilautti häntäänsä kiitokseksi emonsa sanoille ja Lumikide päästi Hopeapennun pois otteestaan. Musta, laiha naaras kipitti siskonsa luo ja tökki tätä käpälällään. Tuo raotti toista silmäänsä ja kun hän huomasi mustaturkkisen sisarensa ja tuon virnistyksen, hän pompahti pystyyn kuin jänis, joka oli joutunut saalistajan uhriksi. "Tahdon puhua kanssasi, mutten vielä. Odottakaamme, kun yö koittaa", Hopeapentu kuiskasi sisarelleen ovelasti. Surmapentu virnisti ja Hopeapentu tunsi tyytyväisyyden lämpimän hehkun rinnassaan. Hän oli arvannut oikein: hänen sisarensa oli samanlainen kuin Hopeapentu. He molemmat tunsivat sen syvällä sieluissaan.
Kun yö laskeutui järvelle ja Lumikide nukkui sikeästi, Hopeapentu ja Surmapentu hiipivät hieman kauemmas emostaan ja muista pentutarhan kissoista. "Mistä halusit puhua?” Surmapentu kuiskasi, kun he pääsivät tarpeeksi kauas muista.
”Tunnetko saman kuin minä? Tunnetko sinä sen halun tehdä jotakin, mitä kukaan muu täällä ei tee?” Hopeapentu kysyi läikikkäältä siskoltaan, jonka keltaiset silmät välähtivät. ”Tuntea kynsiesi painuvan johonkin muuhun kuin sammaleeseen? Johonkin elävämpään?” ”Et arvaakaan”, Surmapentu virnisti ja Hopeapentu tunsi tyytyväisyyden valtaavan hänen koko olemuksensa. Hän oli arvannut tämän. ”Odotan, kun pääsen kokeilemaan rajojani ja käyttämään soturinkoulutusta vähän raaempiin asioihin.”
”Olin pettynyt, kun tajusin, että maailma, jossa elämme, ei vastaa unelmiani”, Hopeapentu myösi nenäänsä nyrpistäen. Tämä maailma oli tosiaan pettymys. Missä he voisivat toimia heidän luontonsa mukaisesti? Surmapentu nyökkäsi hyväksyvästi.
”Meillä on sama tavoite”, valkea naaras oli kuiskannut ja Hopeapentu nyökkäsi. He hymyilivät toisilleen ja katsahtivat emoonsa, joka oli yhä sikeässä unessa. Surmapentu nyökkäsi ja hymyili hymyä, jota joku olisi voinut kavahtaa, mutta Hopeapentu ei tuntenut muuta kuin iloa katsoessaan sisarensa hymyä.
Musta naaraspentu nuolaisi huuliaan ja hipaisi Surmapennun korvaa käpälällään merkiksi palata emonsa luokse. Olisi riskialtista olla kaukana hänestä liian kauan ja joku voisi herätä hetkenä minä hyvänsä. He kävelivät emonsa luo ja käpertyivät vieretysten turkit koskien. Hopeapentu odotti, kunnes Surmapentu nukkui. Tuon hengitys tasaantui ja hänen tassunsa värähti muutamia kertoja, kun hän vaipui syvään uneen. Hopeapentu katseli kynsiään. Ne hohtivat kuun valossa, joka kajasti pentutarhan katosta olevasta reiästä. Valo sai ne näyttämään vielä enemmän hopeisilta ja uhkaavimmilta kuin päivän valossa. Pentu huokaisi ja laski käpälänsä sammaleelle. Hän ei tahtoisi nukkua, kun tiesi heräävänsä pettymyksen maailmaan ihanien unien jälkeen.
Hopeapentu hätkähti kuullessaan äänen pesän ulkopuolelta. Se ei kuulostanut normaalilta ääneltä, sillä Hopeapennun korvissa humisi. Se oli outo ääni ja hänen koko turkkiaan alkoi kihelmöidä rajusti. Pentu nousi pystyyn ja hiipi pesän suulle. Hän astui ulos pentutarhasat ja katseli ympärilleen. Pentu haukkoi henkeään hetken huomatessaan, mikä kulki Tuuliklaanin lerissä.
Se oli kissa, mutta sen koko olemus oli läpinäkyvä. Ja sen äärirajat olivat punaiset. Kissa tuijotti Hopeapentua virne kasvoillaan. Hopeapentu oli ehkä uhkarohkea, mutta hän astui ulos pentutarhasta päästäkseen lähemmäs kollia. Hän yritti nuuhkia ilmaa, mutta ei haistanut mitään. Ei yhtään mitään.
”Hopeapentu”, kissan ääni kuului hänen päänsä sisällä ja se sai pennun hätkähtämään. ”Tiesin. Että kuulisit minut.”
”Kuka sinä olet?” Hopeapentu kysyi kissalta. ”Mikä sinä olet?”
”Minä olen Kointähti”, valkoinen kolli sanoi ja astui lähemmäs pentua, joka katsoi rohkeasti häntä silmiin. ”Minä olen kuollut kissa.” ”Kuollut?” Hopeapentu kohotti kulmiaan ja katsoi edessään seisovaa suurta kissaa mietteliäänä. Se oli kyllä ihan pätevä selitys, miksi kolli näytti tuolta. ”Et vaikuta Tähtiklaanin kissalta.”
”Olenkin Synkän metsän kissa”, Kointähti vastasi ja Hopeapentu katsoi kysyvästi kollia. ”Synkkään metsään menevät kissat, jotka eivät nirppanokkaisten Tähtiklaanin kissojen mukaan saa astua Tähtiklaanin maille.”
”Miksi olet täällä?” Hopeapentu kysyi sitten ja Kointähti näytti tyytyväiseltä.
”Minä pidän sinusta, Hopeapentu”, Kointähti sanoi ja kumartui Hopeapennun tasolle. Kollin jäänharmaat silmät hohtivat, kun hän katsoi mustaa pentua. ”Mielesi avasi tiensä Synkkään metsään heti, kun synnyit ja sille oli tarkoituksensa. Minä kutsun sinun Synkkään metsään koulutettavaksi. Siellä voit toteuttaa sydämesi tarkoituksen. Minä valitsen sinut.”
Hopeapentu tunsi turkkinsa kihelmöivän ja tassujensa kipristelevän. Tämä tuntui juuri oikelta. Tämä oli se, mikä hänen tulisi tehdä.
”Minä suostun”, Hopeapentu sanoi virnistäen.
”Tiesin sen”, Kointähti sanoi hymyillen ovelasti. ”Ja minä kutsun sinut Synkän metsän maille heti, kun olet oppilas. Siihen ei ole enää kauaa. Sinulla on tärkeä tehtävä, Hopeapentu.” Aamun sarastaessa kuului huutoja pentutarhan ulkopuolelta. Hopeapentu ärähti ja nosti päänsä. Hänen nenäänsä tulvahti hermostuneisuuden haju, joka leijui levottomana ilmassa. Hopeapentu pomppasi pystyyn. Hajun seassa oli tunkkainen ja jotenkin pistävä haju. Musta naaras tuuppi siskonsa Surmapennun kylkeä. Läikikäs naaras nosti päänsä ja katsoi unisilla keltaisilla silmillään kohti siskonsa jäänsinisiä silmiä. Hopeapentu olisi huokaissut, jos Surmapentu olisi ollut kuka tahansa muu kissa. "Nouse ylös ja heti! Mennään katsomaan mitä pentutarhan ulkopuolella tapahtuu!" Hopeapentu naukaisi ja kääntyi jo lähteäkseen. Surmapentu oli jo hetkessä hänen vierellään ja he pujahtivat nopeasti ulos Tuuliklaanin kissojen hermostuneiden naukumisien sekaan. Hopeapentu huomasi kuluneen ja harmahtavan turkin keskellä leiriä. Naaran silmät olivat vihreät, mutta ne olivat tainneet haalistua iän myötä. Yksi klaaninvanhimmista rikkoi tuuliklaanilaisten puheen omalla kähisevällä äänellään: "Sinikynsi? Oletko se tosiaan sinä?" Vanha, luinen naaras katsahti Tuuliklaanin klaaninvanhimpaan. "Kyllä vain, Naavakatse, minä se olen!" naaras vastasi käheäällä äänellä. "Miten sinä oikein olet vielä elossa! Olit jo silloin liian vanha ollaksesi elossa kun minä olin oppilas!" joku puhui ja Hopeapentu painautui piiloon heinikon taakse siskonsa kintereillään. "Phyh, älä sinä edes kehtaa", Sinikynneksi kutsuttu kissa ärähti puhujalle. Hänen katseensa oli hurjistunut ja turkki aivan sekaisin. Nyt Hopeapentu ymmärsi, miksi hänen emonsa tasoitti pentujensa turkkeja jatkuvasti. Tuollainen sekainen ja joka suuntaan sojottava turkki näytti aivan karmaisevalta! "Itsepähän jätit oma klaanisi! Et kestänyt sitä, että sinut pakotettaisiin klaaninvanhimpiin senkin Varjoklaanin luopio!" Naavakatse köhäisi ja yski niin kauan, että Hopeapentu kuvitteli tämän tukehtuvan omaan kieleensä. Mikä ihme näitä kissoja oikein vaivaa? Kuka tuo Sinikynsi oikein on ja miksi hän on leirissä? Onko hän toisen klaanin kissa? Hän haisi ainakin ihan oudolta, mutta jotain tuttua häivähdystä naaraan turkista leijui. "Kukas se on ikäkulu raukka!" Sinikynsi tiuskaisi Naavakatseelle. "Mitä sinä edes teet täällä, luopio?" Naavakatse kysyi yskänpuuskan loputtua. "Tulin kysymään reittiä Myrskyklaaniin", Sinikynsi vastasi käheällä, mutta tyynellä äänellään. "Hah! Miksi et suoraan kysy reittiä Varjoklaanin! Oletko tosiaan noin vanha, ettet muka löydä naapuriklaaniin?!" Naavakatse tiuskaisi ja melkein purskahti nauruun. Näillä kahdella kissalla oli selvästi kärhämää keskenään. Sinikynsi oli selvästi parempikuntoinen kuin Naavakatse, vaikka Naavakatse olikin nuorempi. Oli outoa, että klaanien ulkopuolella yksin elänyt kissa oli noin hyvässä kunnossa. Hopeapentu ei menannut enää älytä viiksikarvankaan vertaa kissojen puheesta. Kuka tuo kissa edes oli? Miksi he riitelivät? Missä ihmeessä päällikkö oli? Mutta ei kulunut kaukaa, kun lopulta Naavakatse neuvoi reitin Myrskyklaaniin, kun Sinikynsi oli alkanut räyhätä jotain aivan jäniksenaivoista. "Miksi sinä edes haluat sinne?" Naavakatse kysyi harmaalta naaraalta. "Aion kysyä, ovatko he nähneet poikaani. Ja täytyyhän sitä kaukaisi sukulaisia käydä katsomassa ennen kuolemaa ja poikani tahdon joka tapauksessa eniten nähdä!" Sinikynsi huokaisi aivan kuin sen olisi pitänyt olla päivänselvää kaikille. "Lupaatkin, ettet enää häiritse meidän rauhaamme!" toinen klaaninvanhimmista huudahti. "Selvä selvä, mutta hyvästi vain, kirpputurkki!" Sinikynsi ärähti ja lopulta katosi Tuuliklaanin leirin suuaukosta. Hetkeä myöhemmin kuului pahaenteisiä henkäyksiä. Hopeapentu työntyi kissojen lävitse ja huomasi Naavakatseen tärisevän, mutta lopulta tuo klaaninvanhin hilasi itsensä takaisin klaaninvanhimpien pesään suojaan. Miten Naavakatse oli päätynyt noin huonoon kuntoon? Lumikide huudahti nähdessään Hopeapennun ja Surmapennun pentutarhan suulla. "Mitä te siellä ulkona teitte? Kuulin hirveästi huutoja enkä löytänyt teitä mistään! Ette saa lähteä yksin pesästä! Ikinä!" "Kuuntelimme jonkun kulkukissan ja Naavakatseen riitaa!" Hopeapentu naukaisi kovalla äänellä. Lumikide huokaisi ja viittoili tyttäriään palaaman heti pentutarhaan. Kaksikko totteli, mutta Hopeapentu antoi vielä nopean vilkaisun leirin uloskäynnille. Kuka himpura se kissa oli oikein ollut ja miksi hän oli tullut tänne?