Musta, hyvin kaunis pentu kuuli ympäriltään ääniä. Ivallisia ääniä joiden seasta kuului hykerteliä naurunhuudahduksia. Ne olivat aina olleet läsnä. Hän ei muistanut muuta kuin ne samat äänet, jotka hän kuuli aina. Mistä ne tulivat? Kenen ne olivat? Hän unelmoi, että voisi tehdä, mitä äänet ehdottivat hänelle. Se sai pienen pennun veren kohisemaan ja karvat väreilemään innosta. Hänen mieltään hykerrytti ajatus toimia sanojen mukaan. Hopeapentu heräsi unestaan ja huohotti. Adrenaliini virtasi hänen suonissaan ja hän hymyili, sillä hänestä tuntui hyvältä. Oli pilkkopimeää, tai oikeastaan, hän ei ollut avannut silmiään vielä. Se selittikin miksi kaikki oli pimeää, mutta ympäriltä ei kuulunut muuta ääntä kuin tuhinaa. Vain tuhinaa. Hiljaisia unen ääniä. Pentu vaipui nopeasti uudestaan uneen, kun nälkäkään ei kalvanut hänen vatsanpohjassaan. Hän näki unta olevansa koko maailman mahtavin taistelija, joka tappoi kaikki. Kaikki ympäriltään. Kaikki, jotka edes hänen tiellensä tulivat estämään häntä. Ne pilkalliset äänet Hopeapennun tietämättä olivat Synkän metsän kissoja ja he olivat pääseet käsiksi mustan pennun mieleen. Hän oli koko lyhyen elämänsä ajan kuullut Synkän metsän kissojen puhetta aivan tietämättään. Hän oli saanut yhetyden pahojen kissojen maahan aivan tajuamattaan ja Synkän metsän kissat hyödynsivät oivan tilaisuutensa pennun kanssa. Tosin, ei se olisi vaikuttanut paljoakaan. Hän vain tajusi, mikä olisi hänen tarkoituksensa. Hän tajusi, miksi hän koki iloa, kun kissat puhuivat kuolemasta, tappamisesta ja tuhoamisesta.
Aamun sarastessa pentutarhaan, kuului innostuneita huudahduksia. Hopeapentu oli avannut silmänsä ja hän olisi toivonut, ettei niitä olisi edes avannutkaan. Maailma ei ollut sellainen joksi hän se oli kuvitellut. Ei lainkaan sellainen. Täällä oli paljon pieniä pentuja ja ei yhtään sitä, mitä hän oli unelmoinut voivansa tehdä. Tosin, sitten hän tajusi, että oli liian oieni mihinkään ja taidoton.
Heti silmänsä avatessaan hän oli katsonut suoraan siskonsa keltaisiin, voimallisiin silmiin. Hopeapentu oli heti tykästynyt siskoonsa. Tuon läikikäs turkki oli tietysti kaunis, mutta silmät olivat vaaralliset. Pennun nimen tarkoitusta Hopeapentu ei ymmärtänyt. Surmapentu. Ehkä hän vain oli meinannut kuolla syntyessään. "Voi...kauniit pennut..." heidän äitinsä naukaisi haltioissaan. Klaanin äideillä oli nimitys. Kunigattaret, mikä oli ihan outo nimi. Eikö niitä emoja voisi kutsua vain emoiksi? Hopeapentu luimisti korviaan, kun Lumikide nuolaisi hänen mustaa turkkiaan. Ei hän tarvinnut sukimista nyt. "Hei...Hopeapentu", Surmapentu naukaisi. Tuon äänessä oli voimaa ja tahtoa. Musta pentu vain luimisti korviaan, koska ei hän tiennyt mitä vastata. "Sinulla on kauniit silmät. Jäänsiniset", Lumikide naukaisi lempeästi. ”Melkein kuin minun silmäni.”
Hopeapentu katsahti emonsa silmi. Tuo oli siis sininen väri. Yllättävän nätti, jos totta puhutaan. Hopeapentu oli tyytyväinen. Hänellä oli hyvä ulkonäkö. Pelottava sellainen. Hän haluaisi olla pelottava ja uhkaava. Häntä tulisi arvostaa. Mutta nyt hän oli vasta pieni pentu ja tulisi käyttäytyä kuin pieni pentu. Hänen tulisi olla kuin muutkin oman ikäisensä. Hän tarvitsi soturinkoulutuksen toteuttaakseen oman merkityksensä ja siihen olisi vielä aikaa. Hänen tulisi oppia hallitsemaan itsensä ja oppia näyttelemään. Se oli vahva tunne, joka kumpusi hänen sisältään, mutta syytä Hopeapentu ei ymmärtänyt. Ehkä hän tarvitsisi sitä tulevaisuudessaan. Hopeapennun ajatukset rikkoi musta kolli, joka asteli pentutarhaan oranssit silmät leiskuen. Hän etsi katseellaan jotakin ja Hopeapentu siristi silmiään. Kuka ihme hän on. Lumikiteen silmät pyöristyivät ja tuo sähähti: "Ja nyt vasta kehtaat tulla tapaamaan heitä." Musta, siro kolli ei kuitenkaan välittänyt yhtään Lumikiteen sanoista. Hän vain asteli pentujen luo. Tuo kiinnitti katseensa Hopeapentuun. Musta pentu tuijotti takaisin mustaan soturiin. Kuka ihme tuo kissa on?
"Ovatpa he kauniita! Minun pentuni!" Musta kolli hymyili pelottavan hymyn, mutta Hopeapentu ei värähtänytkään. Oliko hän… heidän isänsä? Kollin haju oli aivan vieras
”Miksi tulet vasta nyt katsomaan heitä?” Lumikide kysyi kylmästi ja Hopeapentu mietti samaa. Tosin, eipä sillä kai mitään suurta väliä hänelle ollut.
”Tiedät hyvin, että leirissä oli viheryskää”, kolli puhui tuhahtaen. Hopeapentu kurtisti kulmiaan. Mikä on viheryskä? ”Parantaja kielsi minua tulemasta ja tottelin.”
Lumikide päästi syvän huokauksen, jonka jälkeen hänen katseensa oli ymmärtäväisempi. ”Hopeapentu, Surmapentu, tässä on isänne Liekinsyöjä.”
Surmapentu kallisti päätään, kun hän katsoi heidän isäänsä. Hopeapentu vain tuijotti ilmekään värähtämättä. Heidän isällään oli lähes samanlainen turkki kuin Hopeapennulla, mutta hänen silmänsä olivat uhkaavat. Tosin, Hopeapentu vain tuijotti. Häntä ei pelottanut edessään seisova musta kolli pätkääkään.
”Hänpä on vakava”, Liekinsyöjä oli naurahtanut ja kumartui alemmas katsoen Hopeapentua. ”Hänellä on sinun silmäsi, mutta minun turkkini.” ”Heitä varmasti väsyttää”, Lumikide kehräsi rauhoittavasti. ”Tule huomenna uudestaan, heidän pitää nukkua nyt.”
Lumikide veti molemmat pentunsa vatsansa viereen ja silitti heitä hellästi hännällään. Hän kehräsi lempeästi, joka sai Hopeapennun tuntemaan harteillaan painavan väsymyksen taakan. Hän haukotteli ja käpertyi pieneen kasaan emonsa vatsan viereen. Surmapentu käpertyi hänen viereensä alle hiirenmitan päähän hänen turkistaan. Tuon erikoinen turkki oli pistänyt hänen jäänsinisiin silmiinsä. Siinä oli läkkiä, täpliä ja pilkkuja. Hopeapentu näki unta, jossa teki jotain mahtavan suurta. Hän tuhosi kaikki, jotka edes kajosivat hänen siskoonsa edes katsellaan… Hän tuhosi jokaisen, joka tuli hänen eteensä.