Valkoinen kolli, Hallayö nimeltään, asteli päällikkönsä Kirsikkatähden pesään. Kilpikonnakuviollinen, vanha naaras makoili sammalpedillään vihreät silmänsä kiinni.
“Kirsikkatähti?” Hallayö kutsui päällikköään. Kilpikonnakuviollinen naaras avasi silmänsä ja hymyili Hallayön nähdessään.
“Kappas, varapäällikköni,” Kirsikkatähti naukaisi ja nousi seisomaan. “Mikäs sinut tänne tuo?”
“Mistelisydän,” Hallayö vastasi rauhallisesti. “Hän on nähnyt jo kolmannen enneunen Tulitähdeltä.”
“Niinkö?” Kirsikkatähti kysyi ja asteli valkoisen kollin luokse. “Mennään, minäkin näin viime yönä unta hänestä.”
“Mistelisydän?” Hallayö kutsui siskoaan, klaanin parantajaa,astuessaan pesään. Kilpikonnakuviollinen naaras asteli pesänsä perältä päällikön ja veljensä luokse,
“Hei, Hallayö ja Kirsikkatähti,” Mistelisydän naukaisi ja virnisti veljelleen ilkikurisesti. Hallayö vastasi samalla mitalla ja naurahti hieman.
“Tiedät varmaankin, miksi tulimme,” Kirsikkatähti aloitti hieman vakavalla äänensävyllä. Hallayö nielaisi hymynsä ja leikkisät letkautuksensa ja vakavoitti ilmeensä.
“Niin, niin tiedän,” Mistelisydän naukaisi ja istuutui päällikön ja varapäällikön eteen.
“Me kaikki kolme olemme saaneet unia ja tärkeitä sanoja Tulitähdeltä. Hän on sanonut, että on aikamme palata kotiin,” Kirsikkatähti naukaisi sisaruksille.
“Meidän pitäisi seurata Tulitähden sanaa ja lähteä sinne kotiin, joka on tuolla tuntemattomassa?” Hallayö naukaisi hieman epäuskoisena.
“Tulitähti sanoi johdattavansa meidät järvelle,” Mistesydän totesi ja vilkaisi veljeään ja sitten päällikköä.
“Ehkä aikamme on ohi rotkossa. Taivasklaanin on aika palata muiden klaanien keskuuteen järvelle,” Kirsikkatähti totesi huokaisten ja jatkoi: “Emme tiedä, onko jotakin tapahtumassa leirillemme vai onko tämä vain Tähtiklaanin päätös, mutta seuraamme Tulitähden sanaa ja jätämme leirimme ja vaellamme järvelle.”
“Olet oikeassa, Kirsikkatähti,” Hallayö naukaisi ja nousi seisomaan. “Milloin ilmoitat klaanille?”
“Tänä iltana,” Kirsikkatähti vastasi ja nousi myös seisomaan. “Heidän täytyy saada tietää niin nopeasti kuin mahdollista.”
“Totta, milloin me sitten lähdemme?” Mistelisydän kysyi ja katsahti kysyvästi päällikköä.
“Seuraavan auringonhuipun jälkeisenä aamuna,” Kirksikkätähti naukaisi ja poistui pesästä.
“Kappas, kuivakuono!” Hallayö naukaisi kiusoittelevasti siskolleen Mistelisydämelle.
“No mitäs sinulle kuuluu, mehiläisaivo?” Mistelisydän naukaisi ja näytti kieltään veljelleen.
“Oikein hyvää, hiirenaivo,” Hallayö naurahti ja virnisti.
“No niin minullekin, ketunläjä,” Mistelisydän virnisti ja naukaisi kiusoittelevasti.
“Hah, saat pian nähdä variksenruokaa,” Hallayön murisi leikkisästi. “Nimittäin heijastuksestasi!”
“Älä yritä, haisuli!” Mistelisydän murisi takaisin, mutta älähti Hallayön kaataessa hänet maahan.
“HEI!” Mistelisydän naurahti ja yritti saada itseään paljon voimakkaamman kollin päältään.
“Hah, älä turhaan yritä,” Hallayö murahti huvittuneena ja piti Mistelisydäntä käpäliensä alla. “Päästän sinut, jos lupaat tulla katsomaan tähtiä.”
“Miksei auringonlaskua, se on paljon kauniimpi kuin hopeahäntä!” Mistelisydän ähkäisi Hallayön lyödessä häntä vatsaan.
“Hopeahäntä on tuhannesti parempi kuin auringonlasku!” Hallayö murahti ja kurtisti kulmiaan.
“Eipäs ole! Auringonlasku on paljon parempi kuin tuikkiva valopallo!”
“Niitä valopalloja on paljon enemmän kuin aurinkoja!”
“Auringonlasku on siten uniikki!”
“Jokainen tähtikin on uniikki, ja paljon kauniimpia ja salaperäisempiä kuin aurinko!”
“Aurinko on paljon mystisempi ja se värjää vieläpä taivaan oranssiksi!”
“Tähdet saavat mustan taivaan väreihin! Ja se tuikinta on paljon kauniimpaa kuin auringon värjäämä taivas!”
“Eipäs!”
“Juupas!”
“Eipäs!”
“Juupas!”
“Eipäs!”
“Olkaa hiljaa, Tähtiklaanin tähden!” Sammalsilmä, kaksikon emo ja Taivasklaanin yksi klaaninvanhimmista naukaisi. “Miksette mene katsomaan kumpaistakin taivaan komistajaa?”
“Koska... “ Hallayö aloitti, mutta ei keksinyt mitään vastattavaa.
“Mennään katsomaan kumpaakin. Jokainen tähti on sentään merkki yhdestä Tähtiklaanin kissasta, joten miksi ei,” Mistelisydän naukaisi ja nousi seisomaan otettaan hellittäneen veljensä alta.
“Auringonlaskukin kuvaa huomista, joten miksi ei,” Hallayö totesi.
“Noniin, te riitapukarit. Tappelette aina mitä typerimmistä asioista, ja olette kumpikin hyvin arvovaltaisia! Ryhdistäytykää jo viimein!” Sammalsilmä huokaisi ja nuolaisi poikansa ja tyttärensä poskea.
“Selvä, emo,” Hallayö mutisi, huvittunut pilke silmissään.
“Aivan selvä, emo,” Mistelisydän röyhisti rintaansa ja katsoi ylpeilevästi veljeään.
“Huoh! Teidän kanssanne saa aina olla varovainen. No niin, minä menenkin tästä, jotta välttyisin teidän sanoiltanne,” Sammalsilmä huokaisi hieman huvittuneesti. Hallayö tiesi, mitä hänen emonsa ajatteli. Sammalsilmä oli sanonut tuhansia kertoja heille saman asian, mutta turhaan. Sammalsilmä toivoi silti edes joskus saavansa järkeä jo aikuisten pentujensa päihin.
“Eli me mennään katsomaan auringonlaskua SEKÄ tähtiä?” Mistelisydän virnisti ja katsoi edelleen ylpeilevästi Hallayötä.
“Joo, tietty. Paras viimeiseksi!” Hallayö nauroi ja näytti kieltään siskolleen.
“Tietenkin, tähdet ilmestyvät samaan aikaan kuin auringonlasku, joten,” Mistelisydän näytti kieltään taas Hallayölle, joka pyöräytti virnistellen silmiään.
“Nähdään sitten Taivaskivellä, selvä?” Hallayö kysyi ja kääntyi lähteäkseen.
“Tietty, nähdään sitten, linnunaivo,” Mistelisydän naurahti ja kääntyi yrttiensä puoleen. Hallayö melkein, mutta vain melkein, kysyi tarvitsisiko parantaja apua yrttien keräämisessä ja keräämisessä klaanilaisille. Mistelisydämellä olisi kova homma huolehtia jokaisen matkayrttien saannista, mutta Hallayö oli jo ehtinyt luvata menevänsä entisen oppilaansa Valkohännän kanssa metsälle.
Musta kolli istuskeli kivikeon vierellä. Tuoresaaliskasaan oli ilmestynyt kolme oravaa ja kaksi lintua sitten viime näkemän eli juuri vain muutama minuutti sitten.Tai sitten Hallayö oli aivan sekaisin ajasta.
“Hei, Valkohäntä,” Hallayö naukaisi ja valkoiset korvat ja hännän omaava kolli nousi seisomaan ja tassutti ystävänsä luokse. Oli kulunut jo viisi kuuta siitä, kun Valkohäntä sai soturinimensä ja kaksi yötä Hallayön oppilaan nimittämisen jälkeen Sinipilvi oli kuollut saamiinsa vammoihin ja Hallayöstä tuli varapäällikkö hänen jälkeensä. Sinipilvi oli kohdannut kaksi kettua metsällä ja Mistelisydämen yrityksistä huolimatta oli mahdotonta enää pelastaa naaras. Entinen varapäällikkö ei olisi kyennyt enää kävelemään takajalallaan ja hänen häntänsäkin oli katkennut, jos olisi edes selvinnyt vammoistaan. Haavat olivat peittäneet koko harmaan naaraan kehon ja verenhukka oli koitunut lopulta kunnioitetun naaraan kohtaloksi.
“Hei, Hallayö!” Valkohäntä tervehti ja jatkoi: “Mennäänkö?”
“Mennään vain. Metsästä saattaisi löytyä vaikka mitä nyt,” Hallayö vastasi ja he kääntyivät kohti korkeiden puiden peittämää osaa heidän reviiristään.
“Hallayö!” Valkohännän ääni kajahti muutaman ketun mitan päästä, puiden takana. Valkoinen kolli ryntäsi entisen oppilaansa luokse, niin nopeasti kuin käpälistään pääsi. Hallayön saapuessa pienelle aukealle, joka oli metsän keskellä, hänen katseensa osui ensimmäisenä kissan, joka ei kuulunut heidän klaaniinsa. Ei kissasta uhkaa tosin ollut, se oli vasta pentu, ehkä noin kolme kuuta vanha ja kaiken lisäksi aivan peloissaan. Kissa oli täysin musta naaras, ja hänen siniset silmänsä olivat pelosta suuret.
“Mitä me tehdään tuolle, Hallayö?” Valkohäntä kysyi pitäen katseensa tiukasti pennussa.
“Ei sitä tännekään voi jättää, Valkohäntä,” Hallayö murahti. “Viedään se leiriin.”
“Hei! Leiriin?” Musta naaras kysyi epäilevästi.
“Niin?” Hallayö naukaisi ja katsoi kysyvästi mustaa pentua.
“Oletteko t-te Taivasklaani?” musta naaraspentu kysyi takellellen.
“Kyllä, tai osa ainakin siitä,” Valkohäntä naurahti. “Minä olen Taivasklaanin yksi soturi ja Hallayö on varapäällikkö.”
“Niinkö?” musta naaras kysyi ja näytti jo rohkaistuvan. “Tulin etsimään teitä!”
“Mitä?” Hallayö henkäisi. Pieni pentu lähtenyt yksin etsimään Taivasklaania!
“Minä… minusta olisi tullut kotikisu, mutta karkasin ja lähdin etsimään teitä!” Musta naaraspentu kertoi. Hallayö huokaisi helpotuksesta. Pentu tuli siis aivan läheltä, mutta näytti kylläkin hyvin laihalta. Liian laihalta.
“Tule sitten mukaamme, Taivasklaaniin!” Valkohäntä julisti ja hymyili. “Haluatko tosiaan olla Taivasklaanin jäsen?”
“Tietysti! En kai minä turhaan teitä ja teidän klaanianne ole etsinyt!” Musta pentu pomppasi pystyyn ja nauroi. “Nimeni on Tuuli.”
“No, Tuuli, tule mukaamme Taivasklaaniin, ja me viemme sinut päällikkömme puheille,” Hallayö naukaisi rohkaisevasti ja kääntyi kohti Taivasklaanin leiriä. Musta pentu päästi innokkaan kiljahduksen ja lähti seuraamaan kahta Taivasklaanin kissaa.
“Kirsikkatähti!” Hallayö huusi päällikköään astuessaan hänen pesäänsä. Naaras oli selvästi juuri päässyt pesäänsä ja nyt katsoi hieman kummastuneena varapäällikköään.
“Löysimme pennun, noin kolme neljä kuuta vanhan,” Hallayö naukaisi ja poistui heti pesästä. Kilpikonnakuviollinen naaras seurasi hänen perässään.
“Hänen nimensä on Tuuli, ja hän karkasi kaksijaloilta tänne,” Valkohäntä naukaisi ja katsahti päällikköönsä.
“Hei vain, Tuuli. Olet siis kuullut Taivasklaanista ja haluaisit liittyä joukkoomme?” Kirsikkatähti kysyi ja kallisti päätään. Hallayö tajusi vasta sillä silmänräpäyksellä kuinka vanha hänen päällikkönsä oli. Hän piti katseensa pennussa, jotta ei olisi katsonut hieman pelokkaasti tai hädissään päällikköään.
“Kyllä vain!” Tuuli hihkaisi.
“Tulit sitten oikeaan aikaan, me olemme nimittäin lähtemässä tästä rotkosta pian,” Kirsikkatähti huokaisi.
“Mitä?!” Valkohäntä ja pentu henkäisivät samaan aikaan.
“Ainiin, sinä et vielä tiennytkään asiasta,” Kirsikkatähti naurahti ja kääntyi katsomaan sitten Tuulta.
“Ilmoitan sinusta ja uudesta nimestäsi pian,” Kirsikkatähti hymyili ja jatkoi: “Ei kai haittaa, jos nimesi ei ala Tuulella?”
“Ei tietenkään haittaa,” Tuuli naukaisi, hieman epäröiden.
“Hyvä. Älä huoli, nimesi tulee olemaan oikein upea,” Kirsikkatähti rohkaisi ja kehräsi. Pentu nyökkäsi heiveröisesti ja vilkaisi sitten Hallayötä.
“Minne te… siis me olemme menossa?” Naaras kysyi hieman pelokkaasti.
“Olemme menossa kotiin, muiden klaanien luokse,” Hallayö naukaisi ja nuolaisi pennun päälakea lohduttavasti.
“MUIDEN KLAANIEN LUOKSE!” Valkohäntä huusi ja katsoi epäuskoisena ystäväänsä. “OLETKO TOSISSASI! EIVÄT NE MEITÄ SINNE HALUA!”
“VALKOHÄNTÄ HILJAA!” Hallayö murahti. “Tähtiklaani on eri mieltä kanssasi.”
“MITÄ!” Valkohäntä murisi, mutta rauhoitti itsensä. “Kuka muka niin sanoo Tähtiklaanista? Mehän emme kuuluneet niiden luokse alun perinkään!”
“Tulitähti,” Hallayö naukaisi. “Hän on kertonut, että meidän tulee matkata klaanien uudelle alueelle, järvelle, ja asua heidän kanssaan.”
“Oletko tosissasi?” Valkohäntä kysyi epäuskoa äänessään.
“Olen. Minä, siskoni ja päällikkö on nähnyt unia Tulitähdestä ja hänen kehoituksitaan palata muiden klaanien luokse,” Hallayö naurahti ja vilkaisi Taivaskiveä, jolle Kirsikkatähti oli kavunnut.
“Kirsikkatähti valaisee tuota sinunkin vinttiäsi enemmän tässä asiassa,” Hallayö naurahti ja kosketti hännällään Valkohännän päätä.
“Hei! Voit jättää solvauksesi sisarellesi!” Valkohäntä murahti, mutta Hallayö erotti naurun pienen kipinän Valkohännän äänessä.
“Pyh, muillekin on kiva vitsailla! Tai kiusoitella,” Hallayö naukaisi huvittuneena.
“Taivasklaanin kissat, tulkoot jokainen Taivaskiven juureen klaaninkokoukseen!” Kirsikkatähti ulvaisi, hieman käheästi kuitenkin. Taivasklaanilaiset lipuivat pesistään ja asettuivat Taivaskiven alle.
“On aika kertoa, mikä on painanut mieltäni, varapäällikköni mieltä ja parantajamme mieltä jo monia kuita!” Kirsikkatähti aloitti ja katseli klaaninsa kissojen ilmeitä.
“Me kolme olemme saaneet unia eräältä Tähtiklaanin kissalta. Kissalta, joka kokosi Taivasklaanin uudestaan. Kissalta nimeltä Tulitähti,” Kirsikkatähti jatkoi ja muutama henkäisi kuului taivasklaanilaisten joukosta.
“Hän sanoi meille, että on meidän aikamme palata muiden klaanien luokse järvelle,” Kirsikkatähti naukaisi päättäväisesti, vaikka Hallayö tiesi sen olevan vaikea sanoa.
“Mitä?” Henkäisy, epäuskoinen sellainen kuului kissojen joukosta.
“Hehän eivät halunneet Taivasklaania siellä metsässäkään!”
“Miksi ne nytkään haluaisivat meidät sinne? He pitivät meitä ylimääräisinä!”
“Emme ole koskaan olleet tervetulleita heidän joukkoonsa!”
“Lopettakaa!” Hallayön karvat nousivat pystyyn Mistelisydämen huutaessa klaanilaisilleen vihaisesti. “Ehkäpä muutoksen tuulet ovat tuivertaneet sieltä Tähtiklaanin ja tänne! Ehkä Taivasklaanin kohtalo metsässä oli tarkoitus saada meidät uskomaan itseemme ja keräämään rohkeutta ja itsevarmuutta täällä ja osoittaa muille klaaneille, että olemme elinvoimainen klaani ja voimakas sellainen heidän sanoistaan ja teoistaan riippumatta!”
“Mistelisydän puhuu kyllä asiaa!” Nopsapilvi huusi kannustavasti. “Oli meidän aikamme voimistua ja kasvaa, ja nyt olemme tarpeeksi voimakkaita palaamaan muiden luokse!”
“Olemme voimakkaampia nyt, kuin silloin metsästä lähtiessämme! Muut eivät vain nähneet meitä tarpeellisiksi, koska luulivat itseään paremmiksi, joten Tähtiklaani lähetti meidät voimistumaan ja keräämään itseluottamusta!” Täpläsydän huudahti ja loikkasi kivikeon päälle.”ne ketkä ovat samaa mieltä, tulkoot Kivikeon päälle!”
Kirsikkatähti näytti hieman yllättyneeltä, mutta tämä oli luultavasti hyvä käänne. Nyt nähtäisiin, ketkä lähtisivät mukaan. Hallayö hymyili lähes kaikkien tassutellessa kivikeon luokse, lopulta hän ja Valkohäntäkin liittyivät muiden seuraan. Ainoastaan Unikkosiipi ja Yrttihäntä sekä Ikiruusu ja Susikynsi jäivät pois. Lopulta Susikynsikin asteli muiden seuraan. Hallayö nyökkäsi ylpeänä soturille ja käänsi katseensa sitten kolmeen muuhun. Hän oli ylpeä klaanistaan. Lähes kaikki olisivat lähdössä mukaan kohti kotia, uutta kotia.
“Unikkosiipi, Ikiruusu ja Yrttihäntä, aiotteki jäädä tänne?” Valkohäntä kysyi korvat luimussa. Hallayö tönäisi ystäväänsä ja mulkaisi häntä.
“Se on heidän oma päätöksensä, hiirenaivo!” Hallayö mumisi irvistäen ja käänsi katseensa takaisin kolmeen soturiin.
“Minä en kyllä jää, anteeksi vain veli! Minun kotini on Taivasklaanissa ja minne se ikinä vaeltaakin, olen aina mukana!” Ikiruusu mulkaisi Yrttihäntää ja asteli Hallayön viereen . Unikkosiipi epäröi ja hänen hännänpäänsä nyki kärsimätömästi. Lopulta hänkin tuli muiden seuraan. Yrttihäntä jäi yksin ja muutamassa silmänräpäyksessä kaikki taivasklaanilaiset olivat kivikeon luona.
“Olemme siis yksimielisiä lähdöstämme, hienoa! Lähdemme huomisen jälkeisenä aamuna!” Kirsikkatähti julisti, ylpeyttä äänessään. Hallayökin oli ylpeä klaanistaan. Jokainen halusi lähteä takaisin muiden klaanien luo, uuteen kotiin.
“Ja tietysti, Tuuli!” Kirsikkatähti hymyili ja musta naaras asteli Hallayön viereen Valkohännän luota vilkuillen Taivasklaanin päällikköä jännittyneenä. “Sinusta tulee varmasti upea soturi, mutta ennen oppilasnimeäsi sinut tunnetaan Surupentuna!”
“Surupentu?” Joku kissa kuiskasi kysyvästi.
“Niin, hänet löydettiin metsästä tänään, hän halusi tulla Taivasklaanin jäseneksi,” Valkohäntä totesi ja kääntyi sitten takaisin Surupennun puoleen: “Onnea, Surupentu!”
“Surupentu!” Hallayö ulvaisi iloisena ja taivasklaanilaiset hurrasivat pennulle muutaman kerran.
“Levätkää kunnolla ennen pitkää matkaamme. Käykää pyytämässä matkayrtit Mistelisydämeltä huomenna ja syökää ne sitten seuraavana aamuna ennen lähtöämme!” Kirsikkatähti ilmoitti vielä ja kapusi sitten alas Taivaskiveltä astellen suoraan pesäänsä.
“Hallayö, herää!” Valkohäntä tuuppi varapäällikköä kylkeen.
“Mitä nyt?” Valkoinen kolli mutisi unisena. “Palaako häntäsi, Valkohäntä?”
“Pyh! Ei, senkin mehiläispesä! Kirsikkatähti haluaa nähdä sinut!” Valkohäntä mutisi äkäisesti.
“Ai niinkö?” Hallayö kysyi ja avasi kirkkaan keltaiset silmänsä katsoen kysyvästi entistä oppilastaan.
“Kyllä, kyllä! Jos häntäni palaisi, olisit itse jo tulessa,” Valkohäntä naurahti ja jätti varapäällikön yksin pesään. Hallayö kapusi istumaan ja suki turkkiaan hieman siistimmäksi. Hieman pidemmällä turkilla oli huonot puolensa, ja yksi niistä oli sekaisuus. Haukotellen valkoinen kolli astui ulos pesästä lumesta valkoisena hohtavaan leiriin ja silmiään räpytellen tassutti päällikkönsä pesään. Kilpikonnakuviollinen naaras istui sammalpedillään ja katsoi varapäällikköään vakavasti silmiin.
“Huomenta, Kirsikkatähti,” Hallayö aloitti ja selvitti hieman käheää kurkkuaan ennen kuin jatkoi: “Sinä halusit nähdä minut?”
“Huomenta Hallayö,” Kirsikkatähti naukaisi ja viittoili Hallayötä tulemaan lähemmäs. “Haluan, että sinä huolehdit Surupennusta matkamme aikana.”
“Niinkö?” Hallayö varmisti.
“Niin, kukaan kuningattarista ei kykene siihen matkalla,” Kirsikkatähti kertoi. “Ja hän luottaa sinuun enemmän kuin kehenkään muuhun, Hallayö. Meillä käy tuuri, jos ehdimme uuteen kotiin ennen kuin Vadelmalehti synnyttää.”
“Matkamme hidastuisi, jos pennut syntyisivät matkalla,” Hallayö naukaisi ja nuolaisi rinnassaan sojottavaa karvatuppoa.
“Varmista, että kaikki saavat matkayrtit. Mistelisydän voi tarvita apua, joten voit auttaa häntä yrttien laskemisessa,” Kirsikkatähti naukaisi. “Ja älkää tapelko tänään, jooko?”
“On selvä, Kirskkatähti. Valitsen myös vahvimmat kissat kantamaan yrttejämme, jotta saamme niitä käyttöömme matkalle,” Hallayö lupasi ja poistui päällikkönsä luota.
“Hei, Mistelisydän!” Hallayö virnisti ja astui sisarensa pesään.
“Hei vain, Hallayö,” Naaras huikkasi kiireisenä pesän perältä.
“Tarvitsetko apua?” Hallayö kysyi ja vilkaisi pieniä yrttikasoja, jotka odottivat notajaansa.
“Apu on aina tarpeen, varsinkin nyt,” Mistelisydän naukaisi ja ilmestyi pesän perältä kantaen lisää yrttejä. “Ainoa huono puoli lähtemisessä on Lehtikato. En tiedä, riittävätkö yrtit kaikille, mutta viime Hiirenkorvana oli aikaisempaa enemmän yrttejä, joista voimme varmasti kiittää esi-isiämme.”
“Muistan, kuinka kerroit asiasta minulle,” Hallayö naurahti ja katseli hääräävää sisartaan. “Miten voin auttaa?”
“Poistumalla? Olen saanut melkein kaikki yrtit jo jaettua kasoihin, joten en tarvitse enää apua,” Mistelisydän naukaisi hymyillen lempeästi. “Kiitos kuitenkin.”
“Ilmoita sitten, kun alat jakamaan niitä?” Hallayö naukaisi ja kallisti päätään.
“Jos heräät aikaisin,” Mistelisydän virnisti ja katosi sitten penkomaan yrttivarastojaan.
“Ikiruusu, ota mukaasi Täpläsydän ja Susikynsi, ja menkää saalistamaan leirimme yläpuolella olevaan metsään. Kettuhalla, ota sinä mukaasi Varjolintu ja Valkohäntä sekä Iltatassu ja Aamutassu, ja menkää toiseen metsään. Lumivarjo, ota sinä taas mukaasi Kultasavu ja Mustaloimu ja kokeilkaa, saatteko saalista kaksijalkalan lähellä olevilta pelloilta. Laulutassu ja Unikkosiipi, te tulette minun mukaani!” Hallayö maukaisi ja metsästyspartiot lähtivät matkaan. Koko klaani tarvitsisi paljon saalista ennen matkaa. Heidän pitäisi matkata lumessa matka, joka veisi jokaiselta voimat. Eniten Hallayötä hirvitti pentujen ja klaaninvanhimpien tilanne. Heidän voimansa ehtyisivät nopeiten ja he voisivat saada tauteja tautien päälle. Valkoinen kolli asteli kaatuneen puun luokse ja loikkasi sen ylitse. Ja sitten olivat kuningattaret. Heidänkin voimansa ehtyisivät nopeasti ja Vadelmalehden pennut saattaisivat syntyä matkalla, eikä se auttaisi heitä jatkamaan yhtään sen nopeammin.
“Hallayö!” Unikkosiipi huusi varapäällikkönsä nimeä ja valkoinen kolli kääntyi naaraan puoleen heräten ajatuksistaan. Laulutassu oli ehtinyt jo napata hiiren eikä varapäällikkö ollut huomannut mitään.
“Hienoa, Laulutassu!” Hallayö naukaisi hieman nolona. “Anteeksi.”
“Hallayö, minä tiedän, että sinulla on paljon ajateltavaa ja vastuuta ja sen mukana huolta, joten sinun ei tarvitse olla pahoillasi. Eikä asiani sitä paitsi koskenut Laulutassun saalista, vaan hänen löytämään hiirenpesää,” Unikkosiipi naukui ja osoitti hännällään lumen peittämää puskaa, jonka takana kuului muutama säikähtänyt vingahdus.
“No, eikös meidän pitäisi napata ne ennen kuin karkaavat?” Hallayö virnisti ja loikkasi Laulutassun avuksi tappamaan hiiriä, jotka juoksivat heidän tassuissaan. hallayö ei ollut koskaan nähnyt näin paljon hiiriä yhdessä pesässä. *Ehkä Tähtiklaanilla on tassunsa pelissä tässäkin asiassa?*
Auringon laskiessa Hallayö katseli tuoresaaliskasaa tyytyväisenä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta kekoa lehtikadon aikana.
“Muistakaa säästää huomiseksi tuoresaalista!” Kirsikkatähti muistutti kävellessään aukiolla varapäällikkönsä luokse.
“Iltaa vain, Kirsikkatähti,” Hallayö hymyili ja heilautti häntäänsä.
“Mistelisydän taitaa odottaa sinua,” Kirsikkatähti kehräsi ja pidätteli selvästi nauruaan Hallayön muistaessa sopimuksensa sisarensa kanssa. Viime iltana suunnitelma oli peruuntunut klaaninkokouksen takia, mutta tänä iltana kaksikko kävisi katsomassa tähtiä ja auringonlaskua viimeistä kertaa Taivasklaanin vanhassa leirissä. Hallayö pyyhälsi päällikön ohi parantajanpesään, jossa hänen sisarensa Mistelisydän jo odotti. Kilpikonnakuviollinen naaras pomppasi pystyyn ja asteli juoksevaa veljeään vastaan.
“Jo oli aikakin, etana,” Mistelisydän piikitteli naurahtaen.
“Paraskin puhuja, määräilijä,” Hallayö virnisti. “No, eiköhän mennä jo ennen kuin aurinko ehtii odottaa.”
Hallayö loikkasi Taivaskivelle ja huokaisi helpotuksesta. Mistelisydän kapusi hänen viereensä ja hän kehräsi hieman. Sisarukset katsoivat laskevaa aurinkoa, joka värjäsi taivaan kirkkaan oranssiksi ja keltaiseksi. Lämpimät värit saivat hallayön unohtamaan kaiken kylmyyden ja lumen, ja ajattelemaan viherlehden-ajan lämpöä ja hyviä muistoja. Hallayö muisti isänsä, Vinhajuovan, valkomustaoranssin kollin, joka oli ollut mahtava isä. Parempaa isää Hallayö ei olisi voinut toivoakaan. Valitettavasti Vinhajuova oli kuollut ennen aikaisesti jäädessään kivivyöryn alle.
“Hallayö?” Mistelisydän kuiskasi ja silitti veljensä selkää hännällään. “Hän tulee mukaamme kyllä, kaikki esi-isämme tulevat. Tiedän, että kaipaat häntä, ja tiedän, että tiedät hänen olevan meidän kanssamme aina.”
“Niin, niin tiedän, Mistelisydän, ja hän rakastaa meitä aina,” Hallayö hymyili ja antoi itseään pienemmän sisarensa nojata hänen kylkeensä.
“Mitä luulet, Hallayö, ovatko Taivasklaanin esi-isät jo järvellä vai kulkevatko he meidän kanssamme sinne?” Mistelisydän kysyi rikkoen hiljaisuuden. Hallayö vilkaisi taivaalle, jossa tuhannet Tähtiklaanin kissat tuikkivat ja vastasi sitten:
“He kulkevat meidän kanssamme. Tulitähden johdattaessa meidät kotiin he kulkevat kanssamme.”
Hallayö työnsi seuraavan matkayrttikeon Valkohännälle, ystävälleen ja entiselle oppilaalleen. Kolli hotkaisi yrtit suuhunsa nenäänsä nyrpistäen mausta, joka yrteistä purskahti hänen suuhunsa.
“Se oli viimeinen,” Hallayö huokaisi helpottuneena. Enää olisi vain hänen, Mistelisydämen ja Kirsikkatähden yrtit syömättä. Ja sopivasti päällikkö astelikin pesään.
“Ovatko kaikki saaneet yrttinsä?” Naaras kysyi ja vilkaisi sisaruksia kysyvästi.
“Kaikki paitsi me,” Mistelisydän totesi ja työnsi yhden yrttikeon Kirsikkatähdelle, yhden Hallayölle ja yhden itselleen. Hallayö haukkasi yrtit suuhunsa ja nyrpisti nenäänsä kirpeän mehun takia. Hän nuoli huuliaan saadakseen pahan maun suustaan ja vilkaisi sitten päällikköään.
“Hallayö, pyydätkö valitsemasi soturit hakemaan yrtit nyt?” Kirsikkatähti kysyi.
“Tämä pesä on jo tyhjä yrteistä,” Hallayö naukaisi. “Olemme siis valmiita lähtemään.”
Kirsikkatähti loikkasi Taivaskivelle. Aurinko oli hädin tuskin noussut ja klaanilaiset haukottelivat väsymystä itsestään. Hallayö vilkaisi tyhjää kohtaa, jossa oli aina ennen ollut tuoresaalista.
“Kaikki ovat ainakin saaneet vatsansa täyteen,” Hallayö totesi tyytyväisenä siskolleen samalle katsellen klaanilaisiaan, joista kipinöi jännitystä ilmaan.
“Hallayö, olen vähän huolissani Kirsikkatähdestä,” Mistelisydän aloitti katsoen päällikköön, joka istui Taivaskivellä. Hallayö käänsi katseensa hieman jo vanhaan naaraaseen, jota ravisteli pieni yskänpuuska. Valkoisen kollin niskakarvat pörhistyivät.
“En tiedä, onko hänestä taittamaan edessä odottavaa matkaa,” Mistelisydän jatkoi ja huokaisi.
“Onko hän sairas?” Hallayö kysyi varuillaan.
“En tiedä,” Mistelisydän vastasi. “Hän ei antanut minun tutkia itseään.”
“MITÄ!” Hallayö henkäisi epäuskoisena. “Onko hänellä mehiläisiä päässään?”
“Hän alkaa olla jo vanha ja matka on pitkä sekä kylmä,” Mistelisydän totesi. “Hänellä on vain yksi henki ja sinäkin tiedät sen. Hän ei ehkä selviä elossa järvelle.”
Hallayö katsoi järkyttyneenä siskoaan, mutta tiesi parantajan olevan oikeassa. Aina voi kuitenkin toivoa parasta. Ehkä Kirsikkatähti selviäisi matkasta ja toimisi heidän päällikkönään vielä monta kuuta? Hallayö rukoili Tähtiklaania auttamaan Kirsikkatähden järvelle elossa ja toimimaan heidän päällikkönään vielä monia kuita.
“Voimme vain toivoa, että hän selviää matkasta,” Hallayö kuiskasi. Hän ei ollut mielestään valmis päälliköksi ja Kirsikkatähti oli hänelle läheinen kissa, olihan kyseinen naaras kouluttanut hänet soturiksi ja ollut hänen ystävänsä monia, monia kuita ja oli tietysti vieläkin.
“Niin, mutta ehkä hänen aikansa alkaa olla jo ohi,” Mistelisydän sanoi, hieman värisevällä äänellä.
“Taivasklaanin kissat!” Kirsikkatähti ulvaisi ja ennen kuin jatkoi selvitti käheää ääntään: “On aikamme jättää vanha reviirimme ja matkata järvelle muiden klaanien luokse! Pitäkää nuorimmat, vanhimmat ja kuningattaret joukkomme sisäpuolella!”
Hallayö hätkähti muistaessaan Surupennun ja hän helpotuksekseen huomasi naaraan tulevan hänen luokseen. Musta naaras hymyili leveästi ja hänen sinisissä silmissään hohti ilo ja jännittyneisyys.
“Muistakaa paikkanne, älkääkä poiketko reitiltä missään välissä. Ja muistakaa pysyä omalla paikallanne koko ajan!” Kirsikkatähti muistutti ja loikki alas kalliota pitkin. Hän kipitti joukon etunenään ja samalla Hallayö kipitti joukon hännille. Surupentu seurasi häntä ja asettui kollin eteen rintaansa röyhistäen.
“Minusta tuleee joskus myös varapäällikkö! Aion huolehtia klaanistamme yhtä hyvin kuin sinä!” Surupentu ylvästeli. Hallayö naurahti ja kehräys pakottautui hänen kurkustaan ulos.
“Sinusta tulee upea soturi, Surupentu!” Hallayö naukaisi kehuvasti. Varapäällikkö oli ylpeä klaaninsa jokaisesta kissasta. Surupentukin oli omaksunut uudet tavat heti ja Hallayöstä tuntui, että pentu olisi ollut aina Taivasklaanissa. Naaras muistutti paljon hänen kadonnutta veljeään, Takiaiskäpälää. Kolli oli rähjäturkkinen, mutta musta ja sinisilmäinen, aivan kuten Surupentukin. Heillä oli myös hyvin samanlainen luonne, uskollinen ja avoin sekä rohkea, mutta hieman ylpeilevä.
“Matkaan, Taivasklaani!” Kirsikkatähti ulvaisi ja lähti liikkeelle kissojen seuratessa häntä.
“Tietääkö Kirsikkatähti suunnan?” Surupentu kysyi ihmeissään tarpoessaan eteenpäin.
“Tulitähti johdattaa meitä uuteen kotiimme,” Hallayö vastasi.
“Tulitähti! Isäni kertoi hänestä paljon! Hän kertoi, että hän kokosi Taivasklaanin taas yhteen ja kuinka se on kasvanut sen jälkeen!” Surupentu kertoi innoissaan. Hallayö nielaisi henkäisynsä. Hänen veljensä oli kertonut kaikille paljon erilaisia tarinoita, esimerkiksi Unien kissasta ja Lehtikadon kissasta.
“M-mikä sinun isäsi nimi oli?” Hallayö kysyi takellellen.
“Hän sanoi nimekseen jonkun Takiaisjalan tai käpälän..?” Surupentu muisteli. Hallayö auttoi pennun kaatuneen puun ylitse ennen kuin naukaisi:
“Takiaiskäpälä. Isäsi nimi on Takiaiskäpälä, minun veljeni.”
“Si-sinun veljesi!” Surupentu henkäisi ja katsoi epäuskoisena setäänsä.
“Niin. Hän lähti luotamme, emosi luokse ja sai sinut ja muutaman sisaruksesi,” Hallayö hymyili, mutta luimisti korviaan surusta muistellessaan rakasta veljeään.
“Ai… No onneksi hän lähti emoni luokse, tai en olisi koskaan löytänyt tänne! Ilman isääni en olisi löytänyt siihen metsään. Hän luikki kuitenkin yllättäen karkuun haistaessaan sinut…” Surupentu naukaisi ja älähti upotessaan lumeen. Hallayön mieliala valui alaspäin. Hänen veljensä oli juossut häntä karkuun! *Luuleeko Takiaiskäpälä minun olevan vihainen tai pakottamaan hänet jäämään?!*
“Hallayö?” Surupentu huusi lumihangesta. Hallayö oli kuitenkin iloinen Surupennun puolesta, sillä naaras oli päässyt tahtomaansa paikkaan, ja niin myös pennun isäkin. Tärkeintä olisi olla iloinen ja Surupentu oli nyt iloisempi kuin emonsa ja isänsä luona. Valkoinen kolli nosti mustan, laihan pennun lumesta ja nosti hänet selkäänsä.
“Kyllä minä voin kävellä!” Surupentu protestoi ja huitaisi käpälällään Hallayön turkkia.
“Ei tämä haittaa ollenkaan, Surupentu. Olet kevyt kuin höyhen,” Hallayö naurahti ja juoksi muut kiinni.
“Noh, ei kyyti pahitteeksi olekaan, varsinkaan kun olet niin nopea!” Surupentu naurahti.
Hallayö laski Surupennun lumesta pilkottavan kiven päälle. He olivat pysähtyneet saalistamaan, juuri auringonhuipun aikaan. Vadelmalehti oli väsynyt kävelemisestä, niin myös klaaninvanhimmat. Kaikki olivat kuitenkin jaksaneet enemmän mitä Hallayö oli kuvitellut. Kukaan ei ollut valittanut särkevistä käpälistä tai muustakaan, paitsi tietysti pennut. Pennut olivat kyllästyneet vaellukseen heti. Vaikka heitä jännittikin nähdä tuleva uusi koti, olivat he nurisseet kaikesta mahdollisesta.
“Jokainen, jolla on ylimääräistä energiaa, tulkaa mukaani saalistamaan!” Hallayö huusi ja moni kissa tassutti hänen luokseen apuun. Kirsikkatähti vilkaisi Hallayötä, mutta ei tullut mukaan saalistamaan. Ja Hallayöstä se oli hyvä. Päällikkö ei saisi rasittaa itseään liikaa, varsinkaan yskänsä takia.
Hallayö katseli muutaman ketunmitan päässä istuvaa harmaata pörröhäntää. Orava ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota vaaroihin, jotka sitä saattaisivat vaania. Hallayö jännitti lihaksensa ja loikkasi kyntensä paljastaen oravan niskaan. Harmaaturkkinen orava päästi säikähtäneen kiljaisun, joka jäi kesken Hallayön katkaistessa saaliinsa selän.
“Nämä eläimet eivät ole tottuneet kissoihin täällä,” Valkohäntä naukaisi huvittuneena tullessaan hallayön luokse. Kolli kantoi rastasta ja hiirtä.
“Totta,” Hallayö mumisi orava suussaan, “mutta kyllä täällä pitäisi olla kettuja tai ilveksiä.”
“Ilveksiä?” Valkohäntä toisti ja katsoi Hallayötä kysyvästi.
“Niin, haistoin kyseisen sukulaisemme hajua äsken. Toivottavasti se ei löydä meitä,” Hallayö totesi ja kääntyi ympäri. Hän veisi oravan muille taivasklaanilaisille ja palaisi sitten saalistamaan. Valkohäntä loikki hänen peräänsä.
“Aina voi toivoa, kissa,” matala ääni kuului Hallayön takaa ja valkoisen kissan karvat nousivat pystyyn. Valkohäntä tiputti saaliinsa maahan ja kääntyi ympäri samaan aikaan Hallayön kanssa. Hallayön suu loksahti auki ja hänen oravansa tipahti lumelle Valkohännän saaliiden viereen.
“Ilves!” Valkohäntä murisi pelon ja vihan sekaisella äänellä.
“Emme halua pahaa,” Hallayö aloitti. Ilves kallisti päätään kulmiaan kurtistaen.
“Ette tietenkään, viette vain minun ruokani minun reviiriltäni!” Ilves murisi ja lähestyi kahta itseään pienempää kissaa niskakarvat pörhössä. Hallayö valmistautui ilveksen teräviin kynsiin turkissaan ja vereen lumella. Ilves ei kuitenkaan ehtinyt hyökkäämään, sillä toinen ilves, kuitenkin hieman pienempi, hyökkäsi sen selkään. Hallayö katseli hetken, kuinka pienempi ilves kynsi isomman selkää. Lopulta pienemmän ote kirposi ja se lensi maahan. Isompi hyökkäsi sen kimppuun ja painoi lunta vasten. Hallayö sähähti ja loikkasi isomman ilveksen kimppuun pelastaakseen hänen ja Valkohännän suojelijan. Valkohäntä loikkasi Hallayön apuun ja he saivat lopulta häädettyä vakavasti loukkaantuneen, nilkuttavan ilveksen.
“Kannattaisi katsoa, kenen reviirille astelee!” Pieni ilves murahti ja kömpi pystyyn ravistellen lumen turkistaan.
“Tästä lähin katsomme, kiitos vain!” Valkohäntä sihahti. Ilves luimisti korviaan ja mulkaisi Valkohäntää.
“Valkohäntä on vähän puupää toisinaan, mutta kiitos avustasi, se oli tarpeen,” Hallayö naukaisi ja mulkaisi entistä oppilastaana.
“Pidän asenteestasi, tuosta toisesta en niinkään,” ilves sanoi ystävällisemmin. “Mistä te oikein tulette? En ole ennen nähnyt noin suurta kissajoukkoa!”
“Olemme Taivasklaani, ja olemme matkalla järvelle, uuteen kotiimme,” Hallayö vastasi.
“Taivasklaani?!” Ilves hihkaisi. “Te olette se rotkossa asuva kissaklaani!”
“Yllätys!” Valkohäntä murahti ja mulkoili ilvestä.
“Sinäkin siis tiedät meistä,” Hallayö hymyili.
“Tietysti tiedän! Emoni oli yksi teistä, hän kuitenkin kuoli tuon äskeisen ilveksen kyynsiin, eli isäni…” ilves kertoi. “Tiedän kaiken teistä!”
“Niinkö?” Valkohäntä murisi ja pomppasi pystyyn. “Ei se meitä kiinnosta!”
“Valkohäntä!” Hallayö huitaisi ystäväänsä käpälällään naamaan.
“Hallayö..?” Valkohäntä luimisti korviaan ja katsoi Hallayötä säikähtäneenä.
“Eikö sinulla ole yhtään käytöstapoja?!” Hallayö sihahti. “Hän on puoliksi taivasklaanilainen!”
“Ystäväsi voisi harkita oppilaskoulutuksen uusimista,” Ilves naurahti ja asteli Hallayön viereen.
“Älä sinä..!” Valkohäntä mutisi loppuosan lauseestaan.
“Sinä olet siis puoliksi ilves, puoliksi kissa, tarkemmin puoliksi taivasklaanilainen,” hallayö varmisti ja ilves nyökkäsi Hallayölle.
“Tiedän jo teidän nimenne. Minun nimeni on Aurinko,” ilves esittäytyi ja hymyili Hallayölle ystävällisesti. “En tiedä, ottaako klaaninne uusia jäseniä, varsinkaan ilvessukuisia, mutta tohtisinko pyytää paikkaa klaanissanne?”
Hallayö vilkaisi yllättynyttä klaanitoveriaan, Valkohäntää ja katsoi sitten taas Aurinkoa.
“Voit kysyä tuota päälliköltämme Kirsikkatähdeltä,” Hallayö vastasi ja jatkoi astellessaan oravansa luokse: “Seuraa vain meitä.”
Valkohäntä nousi pystyyn ja nappasi saaliinsa leukoihinsa. Aurinko innostui ja loikki Hallayön viereen jännityksestä täristen.
“Katsokaa!” Yrttihäntä huusi nähdessään Hallayön vieressä kävelevän ilveksen. “Ilves!”
“Ei hätää!” Hallayö ulvaisi ja laski oravan maahan. “Hän on ystävä, tarkemmin Lehtikatseen tytär!”
“Lehtikatseen?” Kirsikkatähti kysyi ja loikkasi Hallayön luokse vilkaisten Aurinkoa.
“Nimeni on Aurinko,” puoliksi ilves, puoliksi kissa esittäytyi Kirsikkatähdelle.
“Sinulla on äitisi silmät,” Kirsikkatähti naukaisi lempeästi. “Haluat luuktavasti olla osa klaaniamme emosi tavoin?”
“Tietysti!” Aurinko hihkaisi.
“Luuletko, Kirsikkatähti, että me hyväksymme tuon klaaniimme?!” Yrttihäntä murisi ja mulkoili Aurinkoa. “Emme me voi luottaa häneen!”
“Voimmepas! Hän hyökkäsi isänsä kimppuun pelastaakseen minut!” Valkohäntä ulvaisi yllättäen. “Olisin voinut olla mennyttä ilman häntä!”
Hallayö katsoi hieman epäuskoisena ystäväänsä. Valkohännän katse oli tyyni ja lukittuna Yrttihäntään. Hallayö tiesi Yrttihännän ja Valkohännän erimielisyydet, mutta vain niiden takiako mustavalkea kolli huijaisi? Vai oliko Valkohäntä muuttanut mielensä?
“Hänestä voi olla hyötyä! Ja hän on sentään Lehtikatseen tytär!” Ikiruusu huudahti.
“Lehtikatse oli yksi parhaimmista kissoistamme!” Tiikerilumi naukaisi ja tönäisi Yrttihäntää.
“Aurinko haluaa olla klaanimme jäsen!” Kirsikkatähti naukaisi ja loikkasi suuren kiven päälle. “Joten hänet emonsa kunniaksi hyväksytään klaaniimme! Aurinko, tästä hetkestä sinut tunnetaan Aurinkotassuna, ja Hallayöstä tulee sinun mestarisi!”
Hallayö hymyili hieman. Hän oli kyllä ainoa joka luotti naaraaseen täysin.
“Vau! Mahtavaa!” Aurinkotassu huudahti innoissaan ja nappasi Hallayön saalistaman oravan tuoresaaliskasasta. “Jaetaan tämä.
“Olet siis jo 28 kuuta vanha!” Aurinkotassu henkäisi. “Itse olen 17 kuuta.”
“Olet vanha oppilaaksi, mutta et voi päästä suoraan soturiksikaan ilman koulutusta. Enkä minä nyt kovin vanha ole, vaikka 28 kuuta onkin paljon,” Hallayö myönsi huvittuneena ja vilkaisi Surupentua, joka nukkui Aurinkotassun selän päällä. Taivasklaani oli lähtenyt jatkamaan matkaa heti kaikkien syötyä.
“Onko siellä järvellä siis kaikki muut klaanit?” Aurinkotassu kysyi ja vilkaisi valkoista kollia.
“Kyllä. Myrskyklaani, Varjoklaani, Tuuliklaani ja Jokiklaani asuvat järven ympärillä ja me aiomme liittyä heidän luokseen,” Hallayö kertoi ja loikkasi pienen jäätyneen puron yli. Hän oli koko matkan kertonut Aurinkotassulle soturilaista, Tähtiklaanista ja muusta klaaneihin liittyvästä. He olivat kulkeneet monien metsien, kaksijalkaloiden ja jokien ohitse pentujen valituksen säestämänä. Nyt taivasta väritti tuikkivat tähdet ja maata kimmeltevä lumi. Pennut olivat hiljentyneet ja muutama oppilas ja soturi nuokkuivat kävellessään. Heidän olisi pitänyt pysähtyä aikoja sitten, mutta Kirsikkatähti ei ollut löytänyt turvallista lepopaikkaa yöksi, joten he ovat jatkaneet matkaa siitä lähtien löytääkseen suojaisan nukkumapaikan.
“Tiedätkö, kuinka pitkä matka järvelle on?” Aurinkotassu kysyi kuiskaten Hallayö.