Mistelisydämen jatko-osa:
Pirun lumimyrsky, Mistelisydän ajatteli. Hän siristi kirkkaansinisiä silmiään, kun hiutaleet tarrautuivat hänen ripsiinsä. Hän hädin tuskin erotti veljensä valkoista hahmoa tuiskussa.
Kuinka kauan he olivat vaeltaneet? Kuinka monta päivää? Mistelisydän ei ollut täysin varma. Puoli kuuta? Enemmän? Vähemmän?
Mistelisydän sulki silmänsä, mutta kun hän avasi ne, hän jäykistyi aloilleen.
Lumimyrsky väistyi hänen edessään seisovan kissan tieltä. Hänen turkkinsa oli punottu tähtien valosta ja tämän silmät hohkasivat vihreää tulta. Tulitähti katsoi olkansa yli suoraan Mistelisydämeen.. Muita kissoja ei näkynyt missään – hän oli yksin lumimyrskyssä yhdessä kuolleen päällikön kanssa.
”Taivasklaania tarvitaan”, Tulitähden ääni kumisi hänen korvissaan, hukuttaen alleen tuulen ja viiman. ”Järven klaanit ovat pulassa. Kiirehtikää.”
Mistelisydän räpytteli silmiään hämillään. ”Missä järvi on?” hän kysyi tiukasti. ”Koska me pääsemme perille? Nuorimmat ovat uupuneita ja olemme jo menettäneet päällikkömme-”
Nuoren parantajan sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa, kun tuttu kilpikonnakuvioinen naaras ilmestyi hänen eteensä Tulitähden takaa, tähtien tuiketta viiksenkärjissään ja viherlehden lämpö silmissään.
”Mistelisydän. Seuraa meitä.”
Parantaja nielaisi, mutta totteli. Tähtiklaanin kissat kulkivat rinnatusten hänen edellään, eikä lumeen jäänyt varjoja eikä jälkiä heidän kulustaan. Mutta Mistelisydän kulki hangen läpi heidän perässään.
”Katso”, Tulitähti sanoi hiljaa päästessään erään lumisen harjun laelle. Kirsikkatähti heilautti häntäänsä ja käänsi viisaat silmänsä Taivasklaanin parantajaan.
”Ooh”, naaras henkäisi hämmästyneenä. Järvi siinsi hänen edessään aavana ja lumen peittämänä – mutta tuuli kantoi muutakin mukanaan kuin lunta. Mistelisydän henkäisi terävästi. Järven jäällä taisteltiin! Kymmeniä ja kymmeniä kissoja kierivät toistensa kimpussa. Veren löyhkä iski häntä naamalle, ja tuuli kantoi hänen luokseen myös kivun ulvaisut ja taisteluhuudot.
”Klaanit taistelevat luopiolaumaa vastaan”, Tulitähti mumisi hiljaa.
”Hallayö!” hän kirkaisi terävästi, ja Tähtiklaanin kissojen lämmin hohde katosi hänen rinnaltaan. ”Tuolla! Klaanit ovat alakynnessä luopioita vastaan!”
Mistelisydän tajusi koko klaanin silmien olleen kiinni hänessä, ja nyt Hallayö loikki jo sisartaan kohti. Hänen keltaiset silmänsä laajenivat näystä.
”Järven klaanit tarvitsevat apuamme! Hyökkäykseen, Taivasklaani!”
Mistelisydän seisoi lumiharjulla, kun Taivasklaanin soturit syöksyivät hänen ohitseen kynnet paljastettuina. Parantaja pysyttelisi sivulla, kuten aina – mutta hän rukoili hiljaa mielessään kaikkien sotureidensa puolesta.
”Klaanikissat haisevat erilaiselta kuin luopiot”, Hallayö murisi. ”Olkaa tarkkoja kenen kimppuun käytte.”
Mistelisydän seurasi hitaammin perässä, kunnes äkkäsi muut sivummalla olevat kissat. Parantajia?
Hän loikki heitä kohti, ja näki maassa useita verisiä ruumiita, mutta ei suonut niille toista katsetta. Heitä hän ei voisi enää auttaa. Muuan pieni, pöheäturkkinen ja alabasterinvalkea kolli oli parhaillaan pitelemässä aloillaan erästä kilpikonnakuvioisen ja valkoisen kirjavaa naarasta, jolla oli ikävännäköinen haava kaulassaan. Mistelisydän pani myös merkille, että häneltä puuttui häntä – mutta veren puutteesta hän päätteli, että vamma ei ollut hiljattain saatu. Nuori naaras kouristeli ja kiemurteli auttajansa otteessa. Taivasklaanin parantaja niiskaisi ja oli hetkessä heidän vierellään, ja painoi tassunsa naaraan lavoille.
Hetken ajan valkea kolli katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten tämä nyökkäsi ja alkoi kääriä hämähäkinseittiä tämän kaulan pulppuavan haavan ympärille.
Siniharmaa kolli ilmestyi taistelevien kissojen joukosta raahaten mukanaan mustan ja kellanpunaisen kirjavaa nuorta kollioppilasta. Tämä sylki verta lumelle ja haukkoi henkeään.
”Kaamostassu, tuo hänet tänne!” kutsui valkea kolli. Siniharmaa kolli totteli ja raahasi loukkaantuneen kissan lähemmäksi. Kilpikonnakuvioinen naaras oli vakaassa tilassa, ja Mistelisydän auttoi valkomustaharmaata kollia raahaamaan jälleen erään loukkaantuneen kissan suojaan lumipenkereen taakse.
”Kuka sinä olet?” nuori kolli kysyi järkyttyneenä. Mistelisydän heilautti korviaan.
”Mistelisydän. Minäkin olen parantaja ja autan teitä parhaani mukaan.”
Heillä ei ollut aikaa keskustella enempää, kun jälleen uusi potilas saapui, tällä kertaa erään nilkuttavan, tummanharmaan kollin tukemana. Tämän pistävänsiniset silmät leiskuivat.
”Susitassu, ehditkö tuo minulle hämähäkinseittiä?” tämä ähkäisi, ja kirjava kolli Mistelisydämen vieressä nousi ylös. Mistelisydän siirtyi hoitamaan oranssimustaa oppilasta.
”Hys, mikä sinun nimesi on?” hän kysyi lempeästi yrittäessään parhaansa mukaan tyrehdyttää verenvuodon.
”Pihkatassu”, tämä kähähti vastaukseksi. ”Minuun sattuu.”
”Pihkatassu, jos sinuun sattuu, se tarkoittaa että et kuolemaisillaan”, Mistelisydän vastasi topakasti kiinnittäessään paikalleen hämähäkinseittiä, jota siniharmaa oppilas toi hänelle.
”Kiitos, Kaamostassu”, hän mutisi. Lisää loukkaantuneita saapui koko ajan, mutta Mistelisydän huomasi myös taistelun suunnan kääntyneen. Luopioita oli yhä vähemmän, ja klaanikissoja näkyi yhä enemmän.
”Missä kaikki loput parantajat ovat?” Mistelisydän kysyi siirtyessään hoitamaan erästä valkeaa naarasta yhdessä Kaamostassun kanssa. Siniharmaa kolli luimisti korviaan.
”Täällä näin”, hän sanoi käheällä äänellä. ”Me olemme ainoat jäljellä. Tuo raidallinen tuolla on Routaruusu, Tuuliklaanin parantaja.” Mistelisydän katsoi kollin osoittamaan suuntaan, ja näki pienen mustaraidallisen naaraan makaavan jäällä liikkumattomana.
”Ja hänen vieressään, tuo ruskeavalkoinen, se on Vititassu. Tuuliklaanin parantajaoppilas”, Kaamostassu jatkoi. ”Ja Raesade, Myrskyklaanin parantaja, on tuolla noin.”
Mistelisydän näki hopeanharmaan ja verisen mytyn vain muutaman ketunmitan päässä. ”Olen pahoillani”, hän mutisi.
”Meillä on aikaa itkeä kuolleiden perään taistelun jälkeen”, sanoi ontuva harmaa kolli terävästi. Mistelisydän katsahti häntä nopeasti.
”Tuo on Harmaakorppi, Varjoklaanin parantaja”, selitti Kaamostassu. ”Ja tuo valkoinen on Valkosade, minun mestarini. Me olemme Jokiklaanista.”
Mistelisydän heilautti korviaan.
”Sinä tuoksut hassulta”, sanoi kellanpunainen kolli soperrellen, kun taivasklaanilainen kumartui tämän ylle. Hän näki ammottavan haavan potilaan rinnassa ja sulki silmänsä. Sisimmässään parantaja tiesi, että tämä kissa oli hänen apunsa ulottumattomissa.
Hän hyssytteli kouristelevaa kollia ja nuoli lempeästi tämän poskea. ”Kaikki hyvin”, hän mumisi, kun valo sammui tämän vihreistä silmistä. Mistelisydän kiepahti ympäri ja etsi seuraavaa potilasta.
”Varjolintu!” hän huudahti nähdessään savunmustan naaraan raahaavan itseään eteenpäin. Taivasklaanin parantaja syöksähti auttamaan klaanitoveriaan ja raahasi hänet turvaan. Hetkessä Susitassu oli hänen apunaan, ja auttoi sitomaan naaraan takajalan rosoisen haavan.
”Koita kestää, Varjolintu”, Mistelisydän huohotti ja pyyhkäisi naaraan poskea kielellään. Kun parantaja nosti päätään, hän näki Hallayön lihaksikkaan valkean hahmon käyvän taistoon yhdessä erään hyvin pienen, mustan kollin rinnalla – ehkä oppilas? Mistelisydän joutui kuitenkin räpyttelemään hämillään silmiään, kun tuo pieni oppilas singahti salaman tavoin vihollisten joukossa, niittäen kynsillään tuhoa. Hän tuli siihen tulokseen, että kyseessä ei ollut oppilas.
”Mistelisydän, eikö niin?” kysyi Harmaakorppi. ”Auta minua asettamaan Kipinäsydämen kylkiluu.”
Taivasklaanilainen nyökkäsi ja siirtyi harmaan korpin rinnalle. Tämä oli kumartunut oranssin naaraan ylle, joka vaikersi kivusta. Mistelisydän näki tämän kyljen epätasaisen muodon ja veriset karvat ja asetti etutassunsa tämän lonkan päälle, ja toisen takajalkansa hän asetti lavan ylle. Harmaakorppi nyökkäsi ja painoi omat tassunsa Kipinäsydämen kyljelle. Naaraalla oli pieni kepinpätkä leukojen välissä, ja tämän oransseissa silmissä oli päättäväinen ilme.
Kuului kuvottava luiden rasahdus ja Kipinäsydämen kurkusta kuului kivun kirkaisu, mutta kylkiluu oli paikallaan.
Mistelisydän tiesi naaraan selviävän nyt ilman parantajaa, joten hän etsi kuumeisesti seuraavaa potilasta.
”Yönkajon lauma on lyöty!” kajahti naaraan voimakas ääni järvellä. Jää oli täynnä verisiä ruumiita ja loukkaantuneita sotureita, mutta he kaikki katsoivat puhujaa avoimin silmin ja huusivat voitonulvaisuja.
Mistelisydän vilkaisi muita parantajia ennen kuin loikki veljensä luokse.
”Oletko kunnossa?” hän maukui huolissaan, mutta kolli vain pudisti leveää päätään.
”Täysin kunnossa”, hän vakuutti. Tällä oli muutama naarmu, mutta ei muuta. Mistelisydän nyökkäsi – hän ei ollut holhoavaa tyyppiä.
”Näyttää siltä, että klaanit ovat teille kiitoksen velkaa”, naukui matala, mutta pehmeä ääni heidän takaansa. Mistelimarja kääntyi ympäri ja kohtasi huonoryhtisen mustan kollin, jolla oli sekainen musta turkki ja samanlaiset, läpitunkevan harmaat silmät kuin Valkosateella.
”Olen Yötähti, Jokiklaanin päällikkö”, hän maukui. ”Välittäisivätkö pelastajamme kertoa keitä ovat?”
Hallayö nyökkäsi kunnioittavasti päällikölle. ”Minä olen Hallayö, Taivasklaanin päällikkö, ja tässä on parantajamme Mistelisydän.”
He huomasivat kumpikin, miten musta kolli heilautti korviaan ja laajensi silmiään yllättyneenä. ”Taivasklaani?” hän toisti.
”Klaaneja oli alunperin viisi”, Mistelisydän totesi lyhyesti. ”Jo pitkään ovat klaaniemme tiet olleet erillään, mutta nyt on tullut aika, että Taivasklaani palaa omiensa pariin.”
Parantaja tunsi veljensä olemuksen sykkivän ylpeyttä. Yötähti katsoi heitä kumpaakin hetken, kunnes vain nyökkäsi lyhyesti.
Hallayö kääntyi katsomaan sisartaan. ”Hyvin sanottu”, hän kuiskasi nopeasti.
”Kiitos”, Mistelisydän vastasi hymyillen.
Tuhot olivat suuret. Mistelisydän tunsi empatian pistoksen, kun kumppanit etsivät rakkaitaan kuolleiden joukosta. Kun myrsky laantui ja verenpunainen aamunkoi pilkisti pilviverhon lomasta, oli kuolleet kerätty riveihin. Klaanikissat toiseen, luopiot toiseen.
”Lainetähti, Tuuliklaanin päällikkö on kuollut”, puhui eräs kermanvärinen naaras. ”Hän menehtyi urhoollisesti puolustaessaan parantajia.” Mistelisydän näki tämän terävästi välkkyvisti tummanvihreistä silmistä, että hän oli vahvatahtoinen soturi.
”Minä Huminahuurre, Tuuliklaanin varapäällikkö, matkaan Kuulammelle hakemaan yhdeksän henkeäni hämärän tultua.”
Klaanit istuivat yhdistyneinä vierestysten, toisiaan tukien. Mistelisydän seurasi silmillään veljeään, joka asteli Huminahuurteen rinnalle.
”Minun nimeni on Hallayö, ja minä olen Taivasklaanin päällikkö”, hän aloitti. Hän ei vaivautunut pysäyttämään puhettaan yllättyneiden henkäyksien ja supinan vuoksi. ”Taivasklaani eli ennen muiden klaanien rinnalla, mutta kaksijalat ajoivat meidät pois reviiriltämme aivan kuten teidätkin.” Hallayö silmäili kissoja keltaiset silmät sirrillään. ”Tulitähti, Myrskyklaanin päällikkö, kokosi hajonnen Taivasklaanin yhteen ja hänen ansiostaan me olemme täällä tänään.”
”Ketunläjät”, murjaisi eräs mustavalkea naaras. ”Sellaista olekaan kuin Taivasklaani. Me tietäisimme.”
”Juuri niin!”
”Klaaneja on aina ollut neljä! Aivan kuten on ollut neljä vuodenaikaakin-”
Mistelisydän tunsi vihan ja ärtymyksen kiehuvan sisimmässään.
”Hiljaa!” hän ärähti ja asteli kissojen eteen. ”Teidän klaanienne esi-isät ajoivat Taivasklaanin pois metsästä, kun heidän reviirinsä tuhottiin. Taivasklaani kuoli pois!”
Tuuli puhalsi hitaasti järven yli, mutta joka ikinen kissa kuunteli hurjapuheista parantajaa. Mistelisydän mulkoili mustavalkeaa naarasta, joka nosti tälle leukaansa.
”Tulitähti rakensi Taivasklaanin uudelleen lukuisia kuita sitten”, Mistelisydän toisti Hallayötä. ”Me olemme Taivasklaani, ja me kuulumme muiden klaanien joukkoon.”
Parantaja vilkaisi muita klaanijohtajia siniset silmät leiskuen.
”Ja jos joku täällä kehtaa astua eteemme, kun me otamme reviirin joka kuuluu meille”, Mistelisydän sylkäisi. ”Ja ellette juuri huomanneet, me pelastimme teidän henkenne ja te olette meille velkaa. Me tulemme rauhassa ja emme etsi sotaa muiden klaanien kanssa, mutta tietäkää tämä”, Mistelisydän murisi. ”Me olemme Taivasklaani ja muiden klaanien vertaisia kaikessa suhteessa. Tänä yönä taistelimme rinnallanne yhtenä klaanina.”
Hän piti tauon, ennen kuin jatkoi puhettaan. ”Älkääkä hetkeksikään erehtykö luulemaan, että Taivasklaani on muita heikompi. Me olemme tasavertaisia, ja on teidän tehtävänne korjata esi-isienne virheet.” Mistelisydän vilkaisi veljeään nopeasti, ja näki jälleen miten tämän keltaiset silmät hehkuivat ylpeästi.
”Taivasklaani kuuluu tänne. Järvellä kuuluu olla viisi klaania. Ja me otamme sen, mikä meille kuuluu: ei enempää, eikä vähempää.”
Parantaja lopetti puheensa hännänhuiskauksella.
”Hevospaikan palaminen oli kohtalon asettamaa”, Kanervatähti mumisi äkisti. ”Se alue tulisi antaa Taivasklaanille.”
Jokiklaanilaisten ja tuuliklaanilaisten joukosta kuului vastahakoisia ulvaisuja, mutta ne vaiennettiin nopeasti.
”Kanervatähti on oikeassa”, naukui Yötähti. ”Hevospaikka sekä joen senpuoleinen reviiri annetaan Taivasklaanille”, hän julisti. Jokiklaanilaiset näyttivät järkyttyneiltä, mutta hekin ymmärsivät tilanteen.
Huminahuurre vilkaisi resuista klaaniaan. Tuuliklaani oli menettänyt kummatkin parantajansa ja lisäksi päällikkönsä. Heillä ei ollut varaa laittaa vastaan.
”Mäntyharjut kuulukoon tästä päivästä lähtien Taivasklaanille”, hän hymähti vastahakoisesti.
Hallayö näytti tyytyväiseltä. ”Entinen päällikkömme Kirsikkatähti menehtyi matkamme aikana. Minäkään en ole vielä saanut yhdeksää henkeäni, ja haen ne huomenyönä yhdessä Huminahuurteen kanssa.”
Kermanvärinen naaras katsahti terävästi taivasklaanilaista ja siristi silmiään, muttei sanonut mitään.
”Entäpä Tuuliklaanin parantajatilanne?” kysyi Valkosade. ”Routaruusu ja Vititassu, Tähtiklaani heitä siunatkoon, kuolivat kumpikin tänä yönä.”
Mistelisydän näki tuuliklaanilaisten riiputtavan päätään. Hän huomasi Yötähden kallistavan korviaan.
”Kaamostassu, jos se sinulle sopii”, hän maukui yhtäkkiä, ”lähtisitkö tuuliklaanilaisten mukaan? He tarvitsevat apua. Viipyisit siellä niin kauan, että uusi parantaja osoitetaan.”
Huminahuurre näytti hyväksyvän tarjouksen, ja nuori siniharmaa oppilas nyökkäsi leuka pystyssä.
”Olkoon niin, Yötähti”, Tuuliklaanin varapäällikkö maukui matalasti.
”Tänä täysikuuna vuodatettiin liikaa verta”, maukui Valkosade hiljaa.
”Meillä ei ollut vaihtoehtoja”, huomautti Täplätuuli. ”Tapaamme ensi täysikuuna kokoontumissaarella normaaliin tapaan. Tuuliklaani ja Jokiklaani”, hän kääntyi kahden klaanipäällikön puoleen. ”Yönkajon laumalaiset karkasivat teidän reviirinne suuntiin. Pitäkää varanne.”
Harmaa naaras katsahti nopeasti Hallayötä. ”Te myös, Taivasklaani.”
Yötähti nousi jaloilleen. ”Tänä yönä vuodatettiin verta, mutta meidän ei tule unohtaa että järvellä on nyt myös yksi klaani enemmän. He ansaitsevat meidän kunnioituksemme, vaikka osa teistä ovatkin skeptisiä. Taivasklaani ei ole myytti, vaan täällä meidän seurassamme.”
Kolli kohotti kuonoaan. Mistelisydän aisti arvovallan auran, joka resuisesta kollista säteili.
”Taivasklaani! Taivasklaani!” aloitti Yötähti huudon, johon lähes poikkeuksetta kaikki klaanikissat yhtyivät. Parantaja röyhisti ylpeänä rintaansa, ja huusi itsekin klaaninsa nimeä kohti vaalenevaa taivasta.
Ennenkuin klaanit erkanivat omiin suuntiinsa, Kaamostassu etsi Mistelisydämen käpäliinsä. Siniharmaan kollin silmät olivat väsähtäneet.
”Minun tehtäväkseni lankeaa viedä Huminahuurre Kuulammelle huomenyönä. Sinun tehtäväsi on ohjeistaa Hallayö sinne”, hän selitti. ”Sinä et luonnollisesti tiedä missä Kuulampi on. Me odotamme teitä rajalla auringonlaskun aikaan. Älkää myöhästykö.”
Mistelisydän nyökkäsi ja räpäytti silmiään kiitollisena.
Hallayö keräili klaaniaan kokoon, ja sekä tuuli- että jokiklaanilaiset olivat suurin osa lähteneet jo koteihinsa. Myös Myrskyklaani ja Varjoklaani erkanivat omiin suuntiinsa. Huminahuurre ja Yötähti vilkaisivat toisiaan.
”Reviirijaon aika”, murahti Tuuliklaanin päällikkö. ”Annamme teille vain ja ainoastaan mäntymetsän, ja tulemme osoittamaan missä raja menee.”
Hallayö nyökkäsi ennenkuin vilkaisi Yötähteä. ”Joki olkoon meidän reviiriemme raja”, hän maukui hiljaa. ”Sitä tuskin tarvitsee erikseen osoittaa.” Musta kolli tuijotti Taivasklaanin päällikköä.
”Huomatkaa, että Jokiklaani oli hyvin antelias tämän jaon suhteen”, hän lisäsi. ”Älkää siis loukatko tätä uutta reviirirajaa turhaan. Jokiklaanikaan ei tahdo sotaa.”
Hän nyökkäsi Mistelimarjalle, joka taivutti kunnioittavasti kaulaansa.
”Mennään!” huudahti Hallayö, ja Taivasklaani lähti matkaan. Kirkasmyrsky ja muutama muu soturi lähtivät Huminahuurteen mukaan asettamaan rajoja. Hallayö ja Mistelisydän johtaisivat väsyneet ja haavoittuneet taivasklaanilaiset uuteen kotiin.
Mistelisydän istui jäisen kiven päällä. Kaksijalkojen rakennelmat olivat palaneet vasta hiljattain, ja kestäisi kauan ennen kuin siinä kasvaisi yhtään mitään. Se oli kuitenkin vain osa heidän uutta reviiriään. Ennen jokirajaa oli tervettä metsää, ja hevospaikan toisella puolella jatkui kallioisia rinteitä, joiden takana sijaitsi mäntymetsä.
Ongelmana oli sopivan leiripaikan löytäminen. Pennuilla oli kylmä ja nälkä, ja kaikki olivat uupuneita. Mistelisydän rukoili mielessään kovemmin – ja kuin tyhjästä ilmestyi Kirsikkatähti.
”Vesirajan lähellä, Mistelisydän”, tämä maukaisi lempeästi ennen kuin katosi tuulen mukana.
Parantaja pomppasi jaloilleen ja nosti häntänsä ilmaan.
”Tulkaa!” hän huudahti ja lähti johdattamaan Taivasklaania eteenpäin. Hallayö loikki hänen rinnalleen kysyvä ilme silmissään.
”Kirsikkatähti sanoi, että vesirajan lähellä meille olisi hyvä paikka”, hän selitti. Taivasklaanilaissisarukset katsoivat toisiaan, kunnes valkea kolli nyökkäsi hyväksyvästi ja antoi siskonsa johdattaa.
Parantaja katseli silmät sirrillä löytöään. Kallioisen rannan siimeksessä oli useita kissanmentäviä koloja. Ne vaikuttivat kaikki johtavan samaan paikkaan.
Kyseessä oli hiekkapohjainen luola, jonka reunoilla oli myös rosoisia kiviä ja lätäkköjä, mutta johon johti useampi eri käytävä. Vesirajasta luolan sisään asti hiekkainen maa kohosi, kunnes se laski pesän sisällä miltei alamäkeen. Tämä estäisi vuorovetten pääsyn sisään. Mitä enemmän he tutkivat, sitä selvemmäksi asiat kävivät. Tämä olisi heidän uusi kotinsa. Yksi onkalo johti kuoppamaiselle kallioaukealle, jota matalalla roikkuvat koivupuut reunustivat. Täydellinen koulutuspaikka, ajatteli Mistelisydän. Luola jatkui hyvän matkaa rantaa pitkin, ja siellä olisi tilaa kaikille.
Lisäksi heidän potentiaalinen leirinsä sijaitsi hyvin suojassa. Sitä hädintuskin huomasi, ellei osannut etsiä. Onkalon suurin suuaukko avautui järvelle päin, mutta luolan yläreuna kaareutui niin paljon, että se suojaisi heitä tuulelta. Lisäksi onkalo oli täynnä kiviä, joiden takaa löytyi tuulensuojaa.
Aivan järven edessä olevan suuaukon luona sijaitsi rosoinen ja kapea kallio, joka kohosi korkealle. Hallayö loikkasi sen päälle.
”Taivasklaanilaiset!” hän huudahti. Hääräilevät kissat pysähtyivät kuuntelemaan päällikköään. ”Olemme löytäneet uuden leirimme, ja tänne me asetumme”, hän maukui hymyä äänessään. Kissat mourusivat hyväksyvästi.
”Tätä kutsuttakoon Vuoksikallioksi”, hän julisti ja katsahti allaan olevaa rosoista kallionnyppylää. ”Jaamme pesät tilan ja tuulensuojan mukaan. Tuo tuolla on sotureiden pesä”, hän maukui ja osoitti epätasaista, levää kivionkaloa joka seurasi hyvän matkaa rantaviivan mukana.
”Pentutarha on tuolla”, Hallayö maukui, ja osoitti matalasuista koloa, joka leveni sisäänkäynnin jälkeen. ”Sitä voidaan tarpeen kaivaa suuremmaksi”, hän huomautti. Hiekkapohjaisten pesien hyvä puoli.
”Klaaninvanhimpien pesä on tuon ajopuun ja kallionhalkeaman välissä”, valkea kolli osoitti hännällään. Ajopuu oli ajautunut aivan luolan sisään saakka – tai sitten kaksijalat olivat raahanneet sen sinne – mutta se oli nojallaan erästä suurta, keskeltä haljennutta kalliota vasten.
”Tuolla ylhäällä”, Hallayö maukaisi ”on oppilaiden pesä.” Kissat katsoivat ylös. ”Siellä on rakoja, jotka laajenevat suuremmaksi luolaksi. Sinne on helppo kiivetä noita askelmia pitkin.” Mistelisydän pani merkille miltei tasoina kohoavat kallio”askelmat” niin kuin Hallayö niitä oli nimittänyt.
”Minun oma pesäni sijaitsee oppilaiden pesää vastapäätä, tuolla ylhäällä”, päällikkö maukui ja heilautti häntäänsä. Sinnekin olisi helppo kiivetä, ja päälikön pesän suuaukko oli pelkkä rosoinen rako, mutta Mistelisydän tiesi jo luolan rakenteen muistuttavan harvinaisen paljon muurahaispesää.
”Ja minun pesäni”, parantaja maukui ”on täällä.” Hän heilautti häntäänsä kohti kolmionmuotoista rakoa luolan hiekkarajassa. Se oli sisältä valtavan tilava; Mistelisydän oli rakastunut siihen heti. Kun raosta meni sisään, oli ensimmäinen kammio joka olisi täydellinen yrttejä varten, ja sen toiselle laidalle mahtuisi myös potilaita. Ensimmäisen kammion perällä oli uusi, ahtaanoloinen rako, joka johti pieneen tilaan joka olisi hyvä nukkumapaikka parantajalle. Suurempi kammio laajeni oikealle, miltei ulottuen järveen saakka ja luoden tilavan, kuivan luolan. Sinne mahtuisi paljon makuusijoja sairaille.
”Ja tuoresaaliskasa”, Hallayö maukui, vilkaisten muutamaa hiirtä jotka metsästyspartio oli onnistunut tuomaan, on tässä. Mistelisydän vilkaisi pientä kallioista kuoppaa sotureiden pesän ja pentutarhan välissä. Siellä saaliit eivät tulisi hiekkaan.
”Kysymyksiä?” huudahti Hallayö, ja taivasklaanilaiset pudistivat päitään hymyt kasvoillaan. Valkea kolli hypähti alas Vuoksikalliolta ja käveli Mistelisydämen luokse.
”Hei”, kolli maukaisi ja nuolaisi parantajan korvaa.
”Tämä on hyvä koti”, kirjava naaras maukaisi kehräten.
”Niin on”, päällikkö myönsi. ”Ja olen ylpeä Taivasklaanista.”
”Niin minäkin.”
”Tiedätkö, sinä olin varsinainen pallosalama siellä jäällä”, hänen veljensä yhtäkkiä tyrskähti. ”Mistä vetoa, että kaikki klaanit tietävät nyt Taivasklaanin hurjasta parantajasta, joka yksin läksytti neljä klaania!”
”Suus kiinni”, Mistelisydän naurahti. ”Ja ehkä he kertovat myös Taivasklaanin mahtavasti soturipäälliköstä, joka pelasti muiden klaanien nahat!”
Hänen veljensä puski naarasta kylkeen ja Mistelisydän nauroi.
”Riittää tämä tämmöinen, minulla on kamala työ edessä”, parantaja huokaisi. ”Minun pitää yrittää löytää kymmeniä yrttejä vieraalta reviiriltä.”
”Minä tulen mukaan”, Hallayö lupasi. ”Ja otetaan Lumivarjo mukaan.”
Mistelisydän kehräsi veljelleen. ”Käy minulle, muurahaisaivo.” Hän loikkasi jaloilleen ja heilautti häntäänsä. Uuden ajan alku oli koittanut järvelle. Ja Mistelisydän oli valmis elämään sitä täysin rinnoin.