Kaikki näytti olevan päältäpäin aivan ennallaan: kuningattaret vartioivat leikkiviä pentuja, oppilaat hoitivat nyrpeinä klaaninvanhimpia, soturit ravasivat partioissa, päällikkö tarkkaili leiriä jutellen varapäällikön kanssa, ja parantaja suki turkkiaan pesänsä suulla mietteliään oloisena. Mutta kun heitä katsoi tarkemmin, kaikki ei ollutkaan aivan yhtä huolettoman oloista. Kuningattarien lihakset olivat jännittyneitä kuin he olisivat valmiita vetämään pentunsa suojaan, oppilaat vilkuilivat ympäriinsä hännänpäät hermostuneina vääntyillen, soturit yrittivät tarkkailla samaan aikaan sekä leiriä että reviiriä, päällikön juttelu varapäällikön kanssa oli kiihkeää, huolestunutta mutinaa, ja parantajan katse pysytteli leirin sisäänkäynnillä odottaen sitä, että joku juoksisi leiriin verisenä ja apua tarvitsevana.
Virvatassu ei olisi huomannut sitä kaikkea ellei hänen isänsä Pimeydenvaras olisi maininnut siitä hänelle yhtenä päivänä. He kaksi olivat istuskelleet vierekkäin leirin laitamilla Lumitassun kanssa ja tuijotelleet leirin touhuja. Pimeydenvaras oli aivan yhtäkkiä alkanut kyselemään heiltä, huomasivatko he mitään outoa – kumpikaan ei ollut huomannut – ja oli sitten alkanut luettelemaan näitä pieniä asioita, joita Varjoklaanin kissat tekivät, ja Virvatassu oli yhtäkkiä huomannut isänsä olevan oikeassa. Varjoklaanilaiset olivat levottomia ja varovaisia.
Taistelu, joka oli käyty jokin aika sitten, oli varmasti jättänyt jokaiseen kissaan jäljet. Yönkajon lauma oli saatettu voittaa taistelussa, mutta lauma oli vielä kissojen reviireillä ja niiden ulkopuolella ja se aiheutti jännittyneisyyttä klaanikissoissa. Asiaa ei suinkaan helpottanut se, että muinainen klaani, Taivasklaani, oli palannut takaisin ja vallannut oman alueen. Virvatassu ei ymmärtänyt, miksi osa kissoista olivat niin paljon uutta klaania vastaan, mutta toisaalta hän ei edes tiennyt Taivasklaanista mitään. Paitsi, että he olivat pelastaneet muut klaanit liittymällä mukaan taisteluun. Sen perusteella he olivat mukavia.
Virvatassu oli juuri lopettanut taisteluharjoitukset Kanervatähden kanssa ja loikki innoissaan tuoresaaliskasalle. Mitään sen enempää miettimättä hän vetäisi esiin hiiren, katseli hetken ympärilleen etsien tuttua oranssinkirjavaa naarasta ja häntä heilahdellen hyppi nopeasti tätä kohti. Ennen kuin Virvatassu pysähtyi hän heilautti hiirtään ja heitti sen päin Sädetassua, joka sätkähti ja kääntyi katsomaan hymyilevää oppilasta.
”Miksi heittelet hiiriä minua päin?” Sädetassu kysyi naurahtaen ja hänen vaaleanvihreät silmät välähtivät.
”Hm, oletko jo syönyt?” Virvatassu kysyi pää kallellaan.
Sädetassu pudisti päätään.
”Sitten tuo hiiri on sinun. Minä haen itselleni uuden”, Virvatassu sanoi innoissaan, ja Sädetassun kasvoille levisi pieni hymy.
Ennen kuin toinen naaras olisi ehtinyt estää Virvatassua, Virvatassu loikki tuoresaaliskasalle ja haki itselleenkin hiiren. Hän palasi se suussaan ystävänsä luokse ja laski sen maahan. ”Syödäänkö?”
Sädetassu nyökkäsi ja ystäväkaksikko alkoi syömään hiiriään. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta hiljaisuus ei tuntunut painostavalta. Se oli Virvatassun mielestä yksi parhaista asioista heidän ystävyydessään: se ja moni muu. Muita ystäviä energisellä naaraalla ei edes ollut, jos Lumitassua ei laskettu mukaan. Se ei häntä haitannut. Sädetassu oli enemmän kuin tarpeeksi.
Kun hiiret oli syöty ja niiden luut haudattu, Virvatassu oli heti etsimässä uutta tekemistä. Hän näki pentujen leikkivät keskenään ja harkitsi hetken menevänsä heidän luokseen, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun Sädetassu alkoi puhua.
”Sinun isäsi ja emosi todella välittävät sinusta ja Lumitassusta.”
Virvatassu hämmästyi sanoista niin paljon, että kääntyi tuijottamaan Sädetassu suu auki. ”Niin kai. Kuinka niin?”
Sädetassu tuijotti jonnekin, ja Virvatassu seurasi tämän katsetta. Hän tajusi ystävänsä tuijottavan Lumitassua, joka jutteli Kulosydämen kanssa jostain. Kulosydän hymyili lempeästi, ja Lumitassun silmät tuikkivat.
”Emosi on niin… lämmin ja lempeä. Ja isäsi huolehtivainen”, Sädetassu jatkoi arvoituksellisia lauseitaan, jotka saivat Virvatassun vain enemmän hämilleen. Mitä naaras ajoi takaa?
”Joo, he ovat”, Virvatassu sanoi hermostuneena. ”Entä sinun vanhempasi?” Virvatassu tajusi silloin, ettei tiennyt Sädetassun perheestä mitään. Kukaan klaanissa ei ollut kutsunut häntä pennukseen tai siskokseen. Sädetassulla oli paljon ystäviä, mutta… perhe puuttui.
Sädetassun suusta pääsi heleä naurahdus. ”Minun vanhempani, koko perheeni oikeastaan, on aivan omaa luokkaansa.” Naaras katsoi ympärilleen vilkuilevaa Virvatassua. ”Ei, he eivät ole varjoklaanissa. Eivätkä muissakaan klaaneissa.”
”Missä he ovat?” Virvatassu kysyi varovaisesti. Hän oli keskittynyt kuuntelemaan Sädetassu ja jopa pysähtynyt kokonaan – hänen hännänpäänsä ei väätyillyt, hän ei heilunut paikoillaan tai vilkuillut ympärillensä – mikä oli harvinaista. Naarasta oli vaikea saada keskittymään ja kuuntelemaan yhtään mitään. ”Oletko syntyjäsi täältä?”
”En”, Sädetassu vastasi. ”Ja perheeni on kaukana, toivottavasti.” Virvatuli avasi suunsa kysyäkseen lisää, mutta Sädetassu laittoi häntänsä naaraan suun eteen estäen tätä puhumasta. ”Ei siitä sen enempää. Perheeni ei ole mieluinen puheenaihe.”
Virvatassu hiljeni aiheesta ja lipaisi huuliaan. Levottomuus alkoi jo ottaa hänestä vallan, ja Sädetassu huomasi sen, sillä hän nousi ylös ja näpäytti hännällään Virvatassun kylkeä. Vrvatassu totteli käskyä ja nousi itsekin seisomaan, katse karkaillen ympäri leiriä, kun hän yritti keksiä mielenkiintoista tekemistä. Tai edes uhrin, jonka kimppuun hyökätä. Virvatassu teki sitä usein: etsi vapaan kissan ja loikkasi tämän luokse juttelemaan ja hääräilemään hänen ympärilleen. Useimmat ärsyyntyivät siitä, ja Sädetassu sai raahata Virvatassun muualle.
Tällä kertaa Virvatassun valitsi uhrikseen hoikan, mustavalkoisen kollin, joka katseli leiriä ilmeettömänä meripihkanvärisillä silmillään. Varistassu. Virvatassu tiesi Varistassusta vain vähän: sen, että kolli ärsyyntyi helposti ja omisti vahvan tahdon kärsimättömän luonteen kanssa. Muut varmasti ajattelivat, että Virvatassu kannatti pitää kaukana Varistassusta, mutta Virvatassua itseään ei kiinnostanut. Hän halusi jutella kollille ja koettaa rajojaan.
Virvatassu loikki oppilastoverinsa luokse ja pysähtyi aivan tämän eteen istumaan. Varistassu yritti aluksi olla huomioimatta naarasta, jonka keltaiset silmät hohtivat innokkaina, mutta pian kollin katse laskeutui Virvatassuun, mutta hän ei sanonut sanaakaan.
”Hei, Varistassu, mennäänkö jahtaamaan riistaa?” Virvatassu kysyi kirkkaalla äänellä ja nousi ylös tassujaan nostellen. ”Tänään on aivan mahtava sää ja tarvitsen seuraa riistanhakuun.”
”Sinulla on seuraa aivan takanasi”, Varistassu sanoi hieamn kireällä äänellä ja viittoi kohti Sädetassua, joka oli pysähtynyt Virvatassun taakse hieman sivulle. ”Mihin sinä minua tarvitset?”
”Olisi kivaa joskus mennä muidenkin kanssa seikkailemaan. Sädetassu tietenkin tulee aina mukaan, mutta kaipaan lisää seuraa”, Virvatassu selitti pää kallellaan ja virne kasvoillaan. Hän ei sepitellyt valheita: hän oikeasti halusi saalistamaan, mutta tahtoi uusia tuttavuuksia mukaansa Sädetassun lisäksi. ”Joten tuletko?”
Varistassu katsoi meripihkasilmillään Virvatassua ilmeettömänä. ”En.”
Virvatassu mutristi suutaan ja alkoi hyppimään kollin ympäri useaan kertaan. Samalla hän toisteli Varistassun nimeä yrittäen kerran jopa tökätä tätä kylkeen, mutta Varistassu oli nopea ja tönäisi Virvatassun käpälän pois omallaan. Kolli oli käynyt jo kärsimättömäksi: hänen kyntensä olivat esillä ja hampaat irveessä.
”Virvatassu”, Sädetassu lopulta sanoi ja sai Virvatassun pysähtymään, ”minusta tuntuu, ettei Varistassu halua tulla mukaan. Älä ärsytä häntä enempää ja jätetään hänet omaan rauhaansa. Meillä on hauskaa kahdestaankin.”
Virvatassu katsoi Sädetassua hetken hiljaa, kunnes nosti häntänsä pystyyn. ”Mutta minä haluan Varistassun mukaan. Meillä on hauskempaa niin.”
”Siitä en olisi niin varma”, Sädetassu mumisi hiljaa, mutta Virvatassu ei välittänyt. ”Hyvä on, mutta et sinä häntä voi pakottaa mukaan.”
”Enkö muka? Oletko aivan varma?” Virvatassu kysyi nopealla äänellä ja loikkasi lähemmäs Sädetassua. Hän laittoi kasvonsa aivan tämän kasvojen eteen, kurottautui niin lähelle, että heidän kuononpäänsä lähes koskivat toisiaan ja jäi tuijottamaan ystäväänsä kirkkailla silmillään. ”Oletko täysin varma? Voitko laittaa Tähtiklaanin pantiksi siitä, etten voi pakottaa Varistassua mukaan?”
Sädetassu tuijotti hieman säikähtäneen oloisena Virvatassua ja käänsi hetken päästä kasvonsa pois korvat punaisina.
Virvatassu virnisti ja hypähti kohti Varistassua. ”No?”
”Ei.”
Virvatassu tuijotti kollia herkeämättä.
Varistassun suusta pääsi syvä, tuskallinen huokaus ja hän nousi ylös. ”Hyvä on sitten. Kaipa minun täytyy uhrautua, kun et sinä muuten saa kiinni päästäistäkään ilman esimerkkiäni.”
Varistassu ei jäänyt odottamaan naaraskaksikkoa, vaan lähti yksikseen kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä. Virvatassu vilkaisi voitonriemuisena Sädetassua, joka pudisteli hiljaa päätään kuitenkin hymyillen, ja loikki sitten Varistassun kintereille. Hetken päästä Sädetassu ilmestyi heidän luokseen Virvatassun vierelle.
Leirin ulkopuolella tunnelma oli vähemmän kireä ja paljon rauhallisempi kuin leirin sisällä. Aurinko oli korkeimmalla kohdallaan ja vaikka kaikki sen säteet eivät ylettäneet alas kuusimetsän pohjalle, valoa riitti tarpeeksi. Maa oli täynnä kosteita sammalia, ja linnut visertelivät ylhäällä puissa, mutta kun Virvatassu kohotti katseensa, hän ei nähnyt niitä missään. Sen sijaan hän onnistui kompuroimaan päin Varistassua, joka oli nopeuttanut askeleitaan päästäkseen pois Virvatassun viereltä tämän edelle. Kolli kääntyi katsomaan silmät ärtyneesti välähtäen Virvatassua.
”Oho, anteeksi”, Virvatassu pahoitteli.
”Katsoisit eteesi.”
Virvatassu vain kohautti lapojaan ja nuolaisi huuliaan. ”Olemme jo kaukana leiristä. Eiköhän täältä löydy saalista.” Naaraan loistelias, mutta virnuileva katse siirtyi Varistassuun. ”Sinähän sanoit, että opettaisit minua saalistamaan päästäisen, etkös vain? Opeta sitten, haluan nähdä.”
”Ensin meidän täytyy löytää päästäinen, hiirenaivo”, Varistassu töksäytti.
”Sitten me etsimme sellaisen. Yksinkertaista”, Virvatassu totesi ja tuuppasi Sädetassua kylkeen. ”Sinä voit aloittaa.”
”Aiommeko me vuorotella?” Varistassu kysyi epäuskoisen oloisena. ”Sinä tosiaan olet hiirenaivo. Löytäisimme päästäisen nopeammin, jos emme vuorottelisi.”
”Selvä, etsitään yhtä aikaa.”
Oppilaskolmikko hajaantui pienelle alueelle ja saivat etsiä tovin ennen kuin Sädetassu löysi päästäisen. Varistassu oli aivan naaraan lähellä, joten pääsi helposti vaanimaan sitä, ja Virvatassu koetti juosta mahdollisimman äänettömästi paikalle. Se onnistui yllättävän hyvin, eikä päästäinen lähtenyt karkuun. Ehkä se oli kuuro.
Varistassu hiipi lähemmäs pientä saalista, ja naaraat katsoivat hieman sivummalta. Varistassu oli päässyt jo hyppäämisetäisyydelle ja oli hyppäämässä juuri, kun päästäinen kohotti päänsä tarkkaavaisena, ja Virvatassu alkoi puhumaan.
”Varo, se lähtee kohta!” Virvatassu sanoi puoliksi huudahtaen ja kuuli Varistassun kiroavan ja hyppäävän samaan aikaan kohti päästäistä, joka oli jo ottamassa jalat alleen.
Varistassu onnistui saamaan juuri ja juuri päästäisen hännästä kiinni ja vetäisi sen lähemmäs katkaistakseen sen niskan. Kun kolli kohotti katseensa Virvatassuun, hänen silmänsä leimusivat erittäin vaarallisen näköisinä. ”Oletko sinä aivan tolvana? Minä huomasin kyllä, että se nosti päänsä, ei sinun tarvitse sitä sanoa! Säikäytit sen ja hädin tuskin sen kiinni!”
”Mutta sinä sait sen”, Virvatassu huomautti hymyillen ja kallisti oranssia päätään. ”Eikö se vain tarkoita, että olet taitava, kun sait saaliin kiinni häiritsemisestä huolimatta?”
Varistassu tuijotti naarasta. ”Teitkö sinä sen tahallasi?”
Virvatassu väläytti uuden hymyn ja kääntyi ympäri. Hän lähti kävelemään kevyeen, mutta tutulla tavallaan ripeään tahtiin leiriä kohti. ”Mennään takaisin, haluan uutta tekemistä.”
”Emmehän me ole saalistaneet kuin yhden päästäisen”, Varistassu sanoi yhä ärtyneellä äänensävyllä. ”Aiommeko palata leiriin tyhjin tassuin?”
”Sinä voit jäädä, jos haluat”, Virvatassu sanoi.
”Virvatassu, Varistassu on oikeassa”, Sädetassu sanoi oltuaan hiljaa jo pidemmän aikaa. ”Meidän kannattaa saalistaa edes vähän enemmän.”
Virvatassu pysähtyi, kääntyi ja huokaisi. Hän olisi halunnut mennä leiriin ja etsiä jotain uutta tekemistä kuin saalistaminen, joka oli jo alkanut tuntua tylsältä, mutta hän tiesi Varistassun ja Sädetassun puhuvan totta. Leiriin kannatti mennä ennemminkin täysin tassuin kuin tyhjin. Ja ehkäpä saalistaminen oli sittenkin hauskaa tekemistä. ”Okei, okei. Mennään sitten, mutta sinä menet edeltä, Sädetassu.”
Sädetassu pyöräytti silmiään, mutta lähti kulkemaan toiseen suuntaan. Virvatassu jättäytyi ystävänsä taakse ja katseli uteliaana ympärilleen – hänen katseensa ei pysynyt yhdessä paikassa kovinkaan kauan. Varistassu ei ollut aivan Sädetassun takana, muttei vierelläkään, ja hän tuntui kulkevan ennemminkin omaa reittiään.
Virvatassun katse pysähtyi etuoikealla kävelevään Sädetassuun. Haaleanoranssin naaraan kävelytyyli oli pehmeä ja sulava ja tapa, jolla hän piti päätään hieman ylempänä kuin kissat yleensä ja jolla hän nosti tassujaan korkeammalle, ei selvästikään ollut kotoisin yhdestäkään klaanista, Virvatassu tajusi sen silloin. Sädetassussa oli jotain, mikä ei sopinut klaanien tapoihin, jotain enemmän hienostunutta ja jopa korkea-arvoisempaa kuin klaanikissoilla. Siltikään Sädetassusta ei tullut ylimielistä mielikuvaa. Hänen äänensä oli pehmeä ja selkeä, katse tuikkiva ja eleet muutenkin sulavia, mutta minkäänlaista ylimielisyyttä hänessä ei ollut.
Virvatassu tunsi sydämensä jättävän yhden tai kaksi lyöntiä välistä, kun Sädetassu astui aurinkolaikkuun ja auringon valo valaisi hänen vaaleanharmaaraidakkaan turkin niin, että haalea oranssi väri tuntui hehkuvan yhdessä valkoisen kanssa muiden värien ylitse. Yhtäkkiä Sädetassu näytti enemmän kultaiselta ja säteilevältä kuin aiemmin, ja Virvatassu ymmärsi ystävänsä nimen alkuperän, eikä saanut sanaakaan suusta. Se oli outo ja kummallinen tunne, mutta ei niin häiritsevä kuin olisi voinut luulla sen olevan.
Hymy levisi Virvatassun kasvoille ja hänen häntänsä heilahti. Hetken aikaa hän tuijotti Sädetassua, kunnes tämä kääntyi katsomaan Virvatassua, ja Virvatassu heilautti korviaan ja käänsi katseensa muualle.
Sädetassun vaaleanvihreät silmät jäivät kuitenkin Virvatassun mieleen kummittelemaan.