//VAROITUS, sisältää väkivaltaa, kuolemaa, sekä myös surumielisyyttä ja apeutta, elämänhalun puuttumista yms. joten aika synkkä tarinanpätkä edessä! Lukeminen omalla vastuulla.
Elämä. Valveuni oli aina pitänyt sitä yksinkertaisena itsestäänselvyytenä: asiana joka pyöri heidän kaikkien ympärillä rauhallisesti ja luotettavana, eikä hän ikinä ollut ajatellut asiaa sen kummemmin. Se vain oli. Kuin lahja, jonka jokainen heistä oli saanut ja jonka ansiosta he kaikki olivat olemassa. Yksinkertainen asia. Ei mitään sen suurempaa tai erikoisempaa, vaan yksinkertainen ja helppo asia.
Nyt elämä kuitenkin tuntui lipsuvan Valveunen tassuista varjoihin, pois hänen ulottumattomistaan, jottei hän enää saisi siitä kunnollista otetta. Elämä oli kuin pieni, mutta yllättävän nopea hiiri, joka onnistui aina katoamaan juurenkolon pimeyteen jättäen vain hajun ja jäljet itsestään muistuttamaan Valveunta siitä, minkä hän oli päästänyt menemään, kenties ikiajoiksi. Se härnäsi ja kiusoitteli häntä, tuli esiin ja katosi uudelleen, vei kaikki Valveunen viimeisetkin voimat.
Hän oli turta ja tyhjä, mutta silti täynnä kaikkea. Hän hengitti sisään ja ulos, mutta ei tuntenut itseään eläväiseksi. Hän liikkui hitaasti ja tasaisesti eteenpäin, mutta hänen sisällään oli vesiputous. Hän oli eksyksissä yksinään, mutta kuitenkin kotona ystäviensä ympäröimänä. Hän oli kaikkea ja ei mitään, mutta kukaan ei huomannut hänellä olevan mitään suurempaa ongelmaa. Ja miten olisikaan? Valveuni ei antanut sen näkyä, hän ei antanut muiden huomata hirviöitä päässään, yönsä painajaisia tai myrskyisää tyhjyyttä sisällään.
Se kaikki oli pidettävä piilossa.
Hänen täytyi olla vahva, sitkeä. Hänen täytyi kestää se kaikki. Harhanäyn vuoksi, Punahännän vuoksi, muiden vuoksi. Klaaninsa vuoksi. Itsensä vuoksi. Hänen täytyi taistella, hän ei saanut luovuttaa. Hänen täytyi taistella.
Mutta miten taistella jotain sellaista vastaan, mikä lymyää omassa päässä eikä anna rauhaa? Valveuni keksi vain yhden vastauksen: tapa se, joka tappoi hänelle rakkaimman kissan ja joka päästi hänen elämänsä karkuun. Ontto viha kaikui naaraan sisällä, hakkasi hänen luitaan ja sumensi hänen näkökenttänsä. Ja samaan aikaan äänet kuiskailivat hänen päässään, kauhu herätti hänet öisin ja vesiputous syöksyi alaspäin yhä voimakkaammin ja voimakkaammin. Se oli sota, sota häntä itseään vastaan, sota kaikkia vastaan, mutta sodan ainoa soturi oli Valveuni itse.
Hän halusi vain rauhan.
Harmonian.
Hiljaisuuden.
Kaiken takaisin,
ja Vesikauhun kuolleena.
Valveuni hätkähti hereille sydän hakaten lujempaa kuin koskaan ennen. Hänen hengityksensä oli nopeaa ja vaikeaa, tuntui kuin joku olisi istunut hänen keuhkojensa päälle ja painanut tassuillaan hänen kurkkuaan, hän haukkoi henkeä sydän hakaten ja koko keho täristen näkemänsä painajaisen takia. Silmät ammollaan hän tuijotti eteensä, upotti kyntensä maahan ja yritti tasoittaa rajun hengityksensä ja vielä rajumman sykkeensä. Kun se vihdoin onnistui, ontto ja tyhjä, mutta silti täysin sekava olo valtasi hänet ja jätti hänet täysin hereille. Ilma sotureiden pesässä oli painostavaa, ja vaikka ulkona olikin viileää, Valveuni oli pakahtua kuumuudesta.
Yhä täristen hän nousi ylös ja kompuroi mahdollisimman varovaisesti pois pesästä, haukkoen ulkona raitista ilmaa keuhkoihinsa. Kylmyys, pimeys ja äänettömyys tuntuivat hetkeksi tyhjentävän Valveunen ajatukset ja tekevän kaikesta selvää turruttamalla hänet sisältä ja ulkoa. Tuulenvire vei hänen ajatuksensa pois, täytti hänet uudelleen rauhallisella myrskyllä, mutta ei antanut hänelle sen enempää.
Millään eikä kellään ollut enää mitään annettavaa Valveunelle.
Hän oli menettänyt kaiken, sekä elämänhalunsa että itsensä. Hänellä ei ollut mitään. Hän oli yksin.
Tuttu, lämmin tuoksu saavutti Valveunen ja ennen kun hän edes kääntyi, hän tiesi kuka hänen taaksensa oli tullut. Hän kohtasi siniharmaiden silmien kysyvän, jopa huolestuneen katseen, tunsi kostean kuononpään oman korvansa kohdalla, näki valkoisen turkin liikahtelevan tuulessa ja punertavan hännät heilahtavan, sekin kysyvästi. Punahännän jokainen ele oli sekoitus huolestuneisuutta ja kysyväisyyttä.
Valveuni ei sanonut mitään, ei vastannut kysymyksiin. Hän tuijotti kollia, jota hän oli oppinut rakastamaan, josta hän oli oppinut välittämään ja joka oli vienyt hänen sydämensä taidokkaan sulavasti. Tämä oli kolli, jonka kanssa hän halusi viettää lopun elämänsä, mutta jonka kanssa hän ei sitä kuitenkaan tulisi tekemään.
Sillä loppujen lopuksi vaikka Valveuni kuinka rakastikin Punahäntää, Punahännällä ei ollut hänelle enää mitään annettavaa.
Vai oliko?
Valveuni syventyi ajatuksiinsa, mietti voisiko hän elää tuon komean, hellävaraisen kollin kanssa Jokiklaanissa vanhoiksi, hankkia ensiksi pentuja, katsoa niiden kasvavan ja siirtyä sitten klaaninvanhimpien pesään. Hän halusi sitä, hän tahtoi ja vaati onnellista loppua. Punahäntä voisi antaa sen hänelle, Punahäntä voisi pelastaa hänet. Valveunelle oli mahdollisuus elää, olla olemassa ja rakastaa, ja Punahäntä antoi ne mahdollisuudet hänelle.
Ei.
Sana oli voimakas, kuin pistävä myrsky Valveunen mielessä. Se raapi ja kynsi häntä sisältäpäin, upotti kyntensä hänen sydämensä ympärille, vei ilmat hänen keuhkoistaan. Toisti itseään hänen päänsä sisällä armotta. Ei, ei ei. Ei. EI.
Valveuni tiesi. Hän tiesi, ettei hänellä ollut enää mahdollisuuksia. Hän tiesi, ettei voisi nukkua öitään rauhassa, ei voisi astella klaaninsa reviirillä rauhallisin mielin, ei voisi jutella ystävilleen ilman vihaa sisällään. Ei niin kauan kuin Vesikauhu oli elossa, hengitti jossain tuolla, tuhosi lisää elämiä. Rauhan hinta oli Vesikauhu. Vesikauhun hinta oli kuolema.
Valveuni ei tiennyt tulevaa, ei aavistanut sitä. Hänen mielessään pyöri vain yksi asia: tapa tappaja. Hän uskoi olevansa valmis siihen, hän uskoi saaneensa Tähtiklaanilta siihen voimaa. Hän uskoi voivansa voittaa voittajan.
Hän ei nähnyt varoitusmerkkiä, hän ei nähnyt tähdenlentoa taivaalla. Jos hän olisi nähnyt, hän olisi tiennyt, hän olisi valinnut Punahännän Vesikauhun sijasta. Mutta hän ei nähnyt, joten hän valitsi kolleista kauneimman, tuhoavimman. Lumoavimman.
Punahäntä toisti kysymyksensä, silmät loistaen huolta ja pelkoa, korvat lumistuen, viikset värähtäen. Tassu ottaen askeleen eteenpäin, sitten toisen. Kysymys suusta uudelleen karaten.
Mutta Valveuni ei vastannut sanoilla. Hän vastasi katseellaan, poispäin katsovalla päällään, laskeutuvalla hännällään. Peruuttavilla askeleilla ja pois kääntymisellä, eikä hänen tarvinnut edes vilkaista Punahäntää tietääkseen, että kolli tajusi ja tiesi. Ja se jos mikä sattui hänen sydämessään, pisti Valveunta lujempaa kuin viha ja suru. Mutta vaikka Punahäntä olikin se, joka oli vienyt hänen sydämensä, hänen rakkautensa, Vesikauhu oli ollut se, joka oli tuhonnut ja paloitellut sen.
Valveuni ei halunnut nähdä Punahännän särkynyttä, epätoivoista katsetta, vaan jätti taakseen kolleista komeimman, lämpimimmän ja älykkäimmän. Hän jätti taakseen mahdollisuutensa ja elämänsä, Punahännän. Hän jätti itsensä.
Hän matkasi koko yön pysähtymättä kuin pariksi kerraksi syömään. Hän ei tiennyt missä Vesikauhu oli, mutta hän tiesi löytävänsä tämän lopulta. Hän löysi kollin aina, ja kolli löysi aina hänet. Kuin heidän välillään olisi ollut voimakas side, joka veti toista toisen puoleen ja päinvastoin. Mutta se ei ollut rakkauden ja välittämisen side, kuten Valveunella ja Punahännällä oli, vaan vihan ja kylmyyden muodostama kieroutunut ja vääristynyt vetovoima, joka ei voinut johtaa mihinkään muuhun kuin tuhoon.
Valveuni ei tiennyt kuinka kauan hän oli kävellyt. Hän ei tiennyt kuinka monta yötä ja päivää oli kulunut, mutta hän ei välittänyt. Hän tiesi olevansa lähellä, hän tunsi Tähtiklaanin voiman tassuissaan, oikeamielisyyden ja koston. Hänen olonsa oli voimakas, voittamaton jopa, eikä hän uskonut voivansa hävitä.
Ja kun kuun lailla hohtava vaaleanharmaa turkki, jonka mustat juovat olivat kuin käärmeitä, vilahti hänen edessään, hän ei tuntenut pelkoa, eikä surua. Hän tunsi riemua ja vihaa, onnistumista ja tuhoamista. Hänen koko kehonsa voimistui, aistit heräsivät tarkoiksi, ja kynnet lipuivat esiin. Valveuni oli valmis taistelemaan, valmis tappamaan.
Mutta Vesikauhu vain istahti maahan kallistellen uteliaana päätään, suupieli huvittuneeseen virneeseen kääntyneenä. Ja vaikka hänen violetit silmänsä loistivat pohjatonta kylmyyttä ja ikuista pimeyttä, ne olivat kauniit, niin kauniit ja lumoavat. Ne tuntuivat vanginneen sisälleen maailman kaiken julmuuden, verenhimon ja halun tappaa. Ne eivät enää olleet peitetyt ja valheellisella hyvyydellä koristellut, vaan ne vihdoin ja viimein heijastivat Vesikauhun todellisen luonteen ja olomuodon kaikille.
Kukaan ei voinut enää kiistää sitä, että Vesikauhu oli painajaisista koottu, kauhuista rakennettu ja lumoavalla pimeydellä verhottu tappaja. Hirviö, joka oli nostettu maailman syvimmistä kolkista maan pinnalle, jätetty tuhoamaan ja tappamaan aivan yksinään.
Yksin. Vesikauhu oli yksin.
Hetken ajan Valveuni tunsi sääliä. Hän tiesi millaista oli olla yksin, mutta hän ei tiennyt millaista oli elää yksin, kulkea maan päällä, nukkua ja hengittää aivan yksinään. Ilman ketään, joka rakastaisi ja joka välittäisi.
Valveunella oli ollut Harhanäky, Vesikauhulla ei ketään.
Joten kolli oli päättänyt tappaa Harhanäyn.
Joten naaras oli päättänyt tappaa kollin.
Hän hyökkäsi. Kynnet esillä, vihreät silmät vihaa leimuten ja hampaat valmiina uppoamaan yhä elävään lihaan. Kolli hyppäsi myös. Lihakset jännittyneinä, huvittunut virne kasvoillaan loistaen ja kynnet halukkaina raapia. He kohtasivat ilmassa, kaatuivat maahan ja jatkoivat tappelemista. He olivat yhtenäinen pyörremyrsky, joka oli koottu lentävästä verestä, välähtävistä kynsistä ja terävistä sihahduksista, eikä se myrsky laantunut pitkiin aikoihin. Se jatkui ja jatkui, tappoi kaikkea ja koetti tuhota itseään.
Myrsky loppui vasta, kun Valveuni löysi itsensä maahan painettuna, ilma keuhkoista lähteneenä ja henkeään haukkoen. Hän koetti pyristellä irti, raapia itseään paljon isompaa kollia pois päältään, mutta Vesikauhun ote oli vahva ja voimakas.
Valveuni valmistautui kuoliniskuun, näytöksen loppumiseen.
Mutta Vesikauhu ei nostanut käpälää iskeäkseen viimeisen iskunsa, vaan nauroi. Nauroi julmuuttaan, kieroutuneisuuttaan ja voittoaan. Hän siveli naaraan turkkia kynsillään upottaen ne välillä lihaan ja viilsi, mutta ei koskaan niin syvälle, että naaras olisi menehtynyt verenhukkaan. Mutta tarpeeksi syvälle, jotta se sattui.
Valveuni huusi ja sähisi samaan aikaan haluamatta luovuttaa, mutta toivoen kollin lopettavan. Vesikauhu ei lopettanut. Hän jatkoi, kunnes naaraalla ei ollut enää voimia tehdä mitään muuta kuin ynistä hiljaa itsekseen, turkki täynnä verta ja iho täynnä viiltoja. Hän ei halunnut mitään muuta kuin kivun loppumista ja rauhaa. Nyt hän toivoi Vesikauhun lopettavan hänen elämänsä.
Mutta sitä tyydytystä kolli ei hänelle suonut, vaan hän teki jotain kummallista. Hän alkoi nuolemaan Valveunen turkkia puhtaaksi, lopetti vasta kun veri oli poissa ja haavat oli putsattu, ja siirtyi sitten laittamaan hämähäkinseittiä haavojen päälle, lopettaen viimeisenkin verenvuodon. Valveuni oli hämillään, eikä tiennyt kollin aikeista mitään.
Kipua Vesikauhu ei poistanut. Kipu ja tuska jäivät, ja se paheni, kun kolli alkoi raahata häntä niskasta kiinni pitäen pois, kohti Jokiklaanin reviiriä.
Päivisin Vesikauhun eleet ja teot olisi voinut leimata rakkaudeksi ja välittämiseksi. Hän nuoli aamulla kaiken veren pois Valveunen turkista, hoiti haavat putsaamalla ja peittämällä ne hämähäkinseitillä. Päivällä hän toi naaralle makeaa ja täyttävää ruokaa, sitten tuuditti hänet uneen kietoutumalla hänen ympärilleen, kuiskailemalla lohduttavia, lempeitä sanoja hänen korviinsa ja lämmittämällä hänen kylmä, hytisevä kehonsa omallaan.
Mutta iltaisin kolli raapaisi naarasta terävillä kynsillään kasvoihin ja herätti hänet uuteen, itseään toistavaan painajaiseen. Illat ja yöt olivat täynnä verta, kipua ja pimeyttä. Kolli raapi naaraan kehoa minkä ehti, repi tämän raajoja hampaillaan ja heitteli tätä ympäriinsä armotta, silmissään pelkkää julmuutta ja nautintoa. Alkuyöstä Valveuni huusi ja aneli kaiken loppumista, iltaisin hän jaksoi vain ynistä hiljaa samalla, kun Vesikauhu raahasi häntä eteenpäin.
Se oli heidän oma tanssinsa, heidän viimeinen esityksensä ennen näytöksen loppua. Se oli kaiken tapahtumatta jääneen syy, se oli kaiken tapahtuneen seuraus. Viimeinen hengenveto, viimeinen sydämen syke. Lopullinen tunne, pohjimmainen rakkaus. Nöyryyttämistä, puhdasta julmuutta.
Vesikauhu rakastui siihen tanssiin ja sen liikkeisiin, Valveuni rakastui tanssin loppumiseen ja sen jälkeisiin hetkiin. Vesikauhu nautti nykyhetkestä, Valveuni nautti tulevaisuudesta. Toisella oli totuus, toisella oli toiveet.
Mutta heillä molemmilla oli heidän tanssinsa, ja se yhdisti heitä. Kokosi heidät yhdeksi päivällä ja hajotti kahdeksi yöllä. Toinen sai voimansa auringosta, toinen kuusta. He täydensivät toisensa, mutta toinen tuhosi toista.
Tanssi jatkui ja jatkui, kunnes viimein he päätyivät Jokiklaanin reviirille. Siellä kaikki oli alkanut, joten siellä se myös loppuisi. Valveuni tiesi, mitä tulisi tapahtumaan ja hän odotti sitä, kietoutui siihen ja syleili sitä. Tukeutui siihen, lohduttautui sillä.
Ja kun Vesikauhu asettui hänen ylleen ja nosti käpälänsä, Valveunen mieleen vieri muisto tarinasta, jonka hän oli oppilaana kuullut klaaninvanhimmilta. Legendan jokiklaanilaisesta, jonka pentu murhattiin ja joka lähti etsimään murhaajaa uskoen voivansa voittaa tämän, mutta joka kuitenkin oli yliarvioinut itsensä ja tuhoutunut murhaajan tassujen alle. Se oli tarina Haudankaivajasta ja Surmamielestä, ja tässä tarinassa Valveuni oli Haudankaivaja ja Vesikauhu oli Surmamieli.
Kynnet leikittelivät Valveunen kaulalla upoten välillä ihon alle, mutta nousten aina pois. Veri tahrasi molempien turkkeja, sekä maata heidän ympärillään, ja kuoleman haju oli valmiina tulemaan esiin. Valveuni odotti ja rukoili, että loppu tulisi pian, tapahtuisi nopeasti ja mahdollisimman kivuttomasti, mutta hän sai kärsiä vielä kauan ennen kuin loppu oikeasti saapui.
Loppu oli välähtäviä kynsiä, jotka raastoivat Valveunelta hänen näkönsä, veivät puolet hänen hännästään ja viimeisetkin rippeet hänen turkistaan. Ja kun Vesikauhu vihdoin repäisi Valveunen kurkun auki ja antoi veren levitä kuin pieni joki heidän ympärilleen, Valveuni tunsi hänen jo menetetyn elämänsä vihdoin valuvan kokonaan hänen kynsiensä välistä pois, katoavan sen veren mukana ja vieden tuskan mukanaan.
Kuoleman tanssi loppui verilammikkoon.
Näytös on ohitse.
// Se oli siinä, Valveunen elämä päättyi tähän aika ironisesti, koska Valveen piti olla multa se kissa, joka elää onnellisen ja täyden elämän yhdessä Punahännän ja mahdollisten pentujensa kanssa ja joka kuolee vanhana klaaninvanhimpien pesässä. Huppista, en mä sellaista elämää osaa kirjoittaa edes kissalle, jonka luonteen kopioin suurimmaks osaks omasta luonteestani (onhan mun nimimerkkikin täällä Valveuni). Ehkä mä jätän onnellisen elämän Pimeydenvarkaalle :D
R.I.P Valveuni, olet mulle yhä todella tärkeä, elä hyvä elämä veljesi kanssa Tähtiklaanissa ♥