// VAROITUS, tarina sisältää lopussa hieman taistelua ja väkivaltaa
Vesikauhu ei ollut moneen kuuhun tehnyt yhtään mitään - tai ainakaan mitään muistamisen arvoista. Hän oli Valveunen tappamisen jälkeen jäänyt odottamaan Kirjokiitoa luokseen, mutta kun naarasta ei ollut näkynyt tai kuulunut, kolli oli lähtenyt vaeltamaan kauemmas klaaneista. Hän oli tiennyt klaanien olevan entistä varuillaan Valveunen kuoleman jälkeen, joten jääminen ei olisi onnistunut. Hän ei ollut kertonut lähdöstään Hopeatassulle tai Surmatassulle, vaan oli jättänyt nuo kaksi tuuliklaanilaista oppilasta kylmästi jälkeensä.
Ehkä lähdön syynä oli ollut myös se, ettei hän ollut halunnut ajatella Valveunta yhtään enempää.
Vesikauhu ei ollut varma kuinka kauan hän oli vaellellut muualla. Hän oli tavannut uusia kissoja, tappanut osan ja tutustunut osaan vain käyttääkseen heitä myöhemmin hyväkseen. Uudet maisemat olivat antaneet hänelle uusia haasteita, kuten myös uusia koiria, joiden kimppuun hyökätä. Hän oli tehnyt typeryyksiä ja ollut liian uhkarohkea: hänen lapansa kohdalla oli pitkä viilto ja niskassa pari lisää. Toisen takajalkansa hän oli onnistunut murtamaan, mutta muuan ystävällinen vanhus oli auttanut sen hoitamisessa. Palkinnoksi siitä Vesikauhu oli jättänyt tämän eloon, saalistanut pari hiirtäkin tälle ruuaksi.
Kolli oli kokenut ja nähnyt paljon ja palattuaan takaisin klaanien lähelle, hän tunsi vanhentuneen ja voimistuneen paljon enemmän kuin oli alunperin uskonut. Vesikauhu oli aivan ensimmäiseksi mennyt Jokiklaanin lähelle ja koettanut nähdä edes vilausta Kirjokiidosta, mutta naaras tuntui kadonnen koko järven alueelta. Vesikauhu oli hukuttanut pettymyksensä ja etsinyt tassuihinsa Surmatassun ja Hopeatassun nähdäkseen kuinka pitkälle kaksikko oli kerennyt hänen ollessaan poissa.
Heistä oli tullut sotureita. Hopeaviilto ja Surmakorento - nimet pukivat kaksikkoa hyvin, ja Vesikauhu tunsi jotain ylpeyden ja huvittuneisuuden sekoitusta.Hetken ajan hän oli toivonut ollensa järvellä siskosten koko oppilasmatkan ajan, nähnyt heidän kasvavan ja voimistuvan, kuullakseen heti heidän ensimmäisestä tapostaan, sekä oleilusta Synkässä metsässä. Siitä hän oli kuitenkin saanut idean. Hän ei tiennyt miten toteuttaisi sen tai onnistuisiko siinä edes, mutta oli päättänyt yrittää.
Vesikauhu oli päättänyt hankkia itselleen seuraajan. Ei oppilaan, vaan seuraajan. Nuoren kissan, joka tekisi niin kuin hän käskisi ja ottaisi lopulta hänen paikkansa. Hopeatassu ja Surmatassu olivat olleet vain kissoja, he seurasivat omaa polkuaan ja tekivät niin kuin itse haluaisivat, mutta tämä seuraaja kulkisi sitä tietä, jonka Vesikauhu itse hänelle määräisi.
Seuraaja.
Vesikauhu kehräsi itsekseen ja jatkoi matkaansa kohti Varjoklaanin reviiriä. Hän jolkutti kaksijalkojen viherlehtipaikan lävitse katsomatta juurikaan ympärilleen: kaksijalat eivät juuri tulleet alueelle lehtikadon aikana. Vesikauhu nyrpisti kuonoaan Varjoklaanin hajun tunkeutuessa hänen nenäänsä voimakkaina ja uhkaavina ja hän hidasti vauhtiaan, jottei pitäisi meteliä tai kiinnittäisi huomiota. Aluksi hänen oli vaikeaa erottaa yksittäisiä Varjoklaanin hajuja toisistaan, mutta lopulta ne alkoivat erkaantua ja selkenivät hänelle. Muutamat niistä olivat jopa tuttuja hänelle hänen klaaniajoistaan.
Sitä miten hän pääsisi leiriin tai edes tarpeeksi lähelle, hän ei ollut edes miettinyt. Vesikauhu uskoi idean tai tilaisuuden tulevan häntä vastaan jossakin vaiheessa matkaa, eikä hän siispä murehtinut sitä sen enempää. Aina jokin tilaisuus avautuisi hänen edessään.
Ja niin tapahtui nytkin, Kun Vesikauhu oli päässyt lähelle leiriä hajujen perusteella, hän alkoi kuulla meteliä edestäpäin. Kissoja naukui ja parkui, huudahduksia sateli hänen korviinsa ja veren haju voimistui päihdyttäväksi. Leirissä oli taistelu käynnissä. Kuka vastaan kuka, sitä Vesikauhu ei tiennyt, mutta hän ei välittänyt. Taistelu antaisi hänelle hänen tarvitsemansa harhautuksen.
Vesikauhu kiersi leirin reunaa pitkin, koettaen löytää paksusta karhunvatukkapensaikosta aukkoa, josta livahtaa sisälle. Lopulta sellainen löytyi aivan perältä, ja huuliaan lipoen Vesikauhu alkoi tunkemaan itseään pienestä aukosta lävitse ja kirosi piikkien upotessa hänen turkkiinsa. Hän pääsi leirin sisälle, ravisti roskat irti itsestään ja pysytteli yön suomissa varjoissa silmät kiiluen, kun hän tutki leirin tapahtumia.
Varjoklaani oli alakynnessä. Se oli selvää. Hyökkääjä ei ollut edes yksikään järven klaaneista, vaan alueelle tunkeutuneet muukalaiskissat. He kulkivat nimellä Yönkajon lauma, tai niin Hopeaviilto ja Surmakorento olivat Vesikauhulle kertoneet.
Luopio ei ollut välittänyt laumasta aiemmin lainkaan, mutta nyt hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Lauma taisteli eri tavalla kuin yksikään klaani.Heidän tyylinsä oli paljon karskimpi ja yhteisöllisempi kuin klaanien: yhden vastustajan kimpussa oli useampi laumalainen ja he etenivät rynnäkkömäisesti kissojen kimppuun. Varjoklaanilla ei ollut mahdollisuuttakaan.
Vesikauhu tuijotti taistelua hetken ajan ja suuntasi sitten kohti pentutarhaa. Se oli vartioimaton, luultavasti siksi että jokaista taisteluun kykenevää kissaa tarvittiin Yönkajon lauman kimppuun, ja Vesikauhu virnisti. Kaikki oli täydellistä. Nyt hänen tarvitsisi vain löytää tarpeeksi hyvä pentu itselleen.
Pentu ei saisi olla liian nuori, mutta ei liian vanhakaan. Vesikauhu ei halunnut huolehtia avuttomasta pennusta, eikä pennulla saisi olla jo omia vahvoja mielipiteitä klaaneista, tai ei ainakaan mitään hyviä sellaisia. Vesikauhun täytyisi pystyä vaikuttamaan pennun ajatuksiin, jotta voisi muovata tästä juuri sellaisen kuin haluaisi. Pentu ei saisi olla myöskään heikko tai pelokas.
Täydellisen pennun löytäminen oli kenties suurin Vesikauhun haaste.
Harmaa kolli sujahti pentutarhaan. Ensimmäiseksi hän näki pesän nurkkaan kyyristyneet neljä pentua, jotka tärisivät ja vinkuivat pelokkaina. Yksikään heistä ei vaikuttanut sopivalta Vesikauhulle ja kolli paljasti jo kyntensä ärsyyntyneenä. Hänen suunnitelmansa ei onnistuisi tuollaisilla kirpuilla!
Sitten joku takertui hänen kylkeensä sähisten ja ulvoen ja yritti upottaa kyntensä hänen lihaksiinsa. Vesikauhu heilautti hyökkääjän irti itsestään sähisten ja oli jo hyökkäämäsä tämän kimppuun, kun tajusi katsovansa pientä ruskearaidakasta pentua, jonka vihreät silmät salamiovat ja turkin jokainen karva sojotti pystyssä.
Leveä virne levisi Vesikauhun kasvoille. “Hyökkää.”
Pentu sähisi ja loikkasi uudelleen hetkeäkään epäröimättä. Vesikauhu ei väistänyt, vaan antoi pennun roikkua hetken selässään ennen kuin pudotti tämän alas ja painoi tassullaan vasten maata. Pentu yritti pyristellä irti, eikä pysähtynyt ennen kuin Vesikauhu alkoi puhua.
“Mikä on nimesi?”
Pentu sähähti vastauksensa. “Pimeyspentu! Ja minä voitan sinut, sinä yönkajon laumalainen!
Hän ei siis tiedä kuka olen, mutta nimi on täydellinen, Vesikauhu tuumi ja kallisti päätään. “Niinkö? Oletpa innokas.”
“Päästä irti!”
“Voit voittaa minut vain, jos tulet mukaani.”
Pimeyspentu räpytteli silmiään mietteliäänä. “Niinkö?”
“Niin. Miksi jäisit tänne odottamaan, kun voisit nähdä koko maailman nyt heti? Sitähän te pennut haluatte.”
Vesikauhu nosti tassuaan ja antoi Pimeyspennun kömpiä tassuilleen. Aluksi vaikutti siltä, että pentu juoksisi pois, kenties hakisi apua pentutarhaan, mutta kirjava naaras alkoikin heiluttaa häntäänsä innoissaan. “Sinä voit näyttää minulle, mitä leirin ulkopuolella on?”
“Kyllä. Jos vain tulet mukaani”, Vesikauhu vastasi. Hänen violetit silmänsä välähtivät. “Täällä klaanien keskellä et pääse ulos moneen kuuhun.”
“Selvä! Minä tulen mukaasi!” Pimeyspentu sanoi ja pyörähti muutaman kerran itsensä ympäri. “Entä muut pennut? Voivatko hekin tulla? Hiilipentu on todella mukava ja-”
“Ei”, Vesikauhu vastasi. “Vain sinä pääset mukaani.”
Pimeyspentu luimisti korviaan ja katseli hetken nurkassa täriseviä pentuja. Sitten hän kääntyi takaisin kohti luopiota. “Okei.”
Vesikauhu tönäisi Pimeyspentua tassullaan, jotta tämä lähtisi liikkelle, ja lähti pennun perään. Hän ei ollut varma oliko juuri tämä pentu se oikea hänen tarkoituksilleen, mutta ketään muuta ei ollut. Pimeyspennussa oli potentiaalia, vaikka hän olikin hieman liian pentumainen - mutta ehkä sen Vesikauhu saisi kasvatettua pois.
Kolli vilkaisi vielä kerran taakseen kohti muita pentuja ja pysäytti yhtäkkiä askeleensa. Ennen kuin Pimeyspentu ehti edes huomata mitään, Vesikauhu oli loikannut pesän toiseen reunaan ja tuijotti keltasilmäistä kollipentua suoraan silmiin.
Kollipentu tuijotti värähtämättä takaisin.
Pennussa oli jotain, mikä veit Vesikauhua puoleensa. Kenties se oli tämän vahva katse, suoristettu selkä tai pelkkä tyyni olemus kaiken sen kaaoksen keskellä. Oli mitä oli, Vesikauhu tiesi tarvitsevansa juuri tämän pennun.
“Tule mukaani. Teen sinusta jotain, mitä kukaan muu ei ole vielä ollut”, Vesikauhu sanoi ja kumartui niin, että melkein koski pentua. Hän avasi suutaan niin, että terävät hampaat välähtivät näkyviin. “Teen sinusta voimakkaan. Voittamattoman.”
Pentu nousi tassuilleen sanomatta mitään, ja Vesikauhu otti sen myöntymisen merkkinä. Hän lähti jolkuttamaan ulos pesästä, eikä edes vilkaissut taaksensa varmistaakseen seurasiko tummanpuhuva pentu häntä lainkaan. Hän oli jo ehtinyt unohtaa Pimeyspennun, kunnes näki tämän odottamassa karhunvatukkapensaikon aukon kohdalla häntä heiluen.
Vesikauhu harkitsi pennun jättämistä leiriin, mutta muutti äkkiä mielensä. Ehkä kaksi pentua oli parempi kuin yksi. He voisivat kamppailla toisiaan vastaan ja kilpailla. Opettaa toisiaan ja oppia toisiltaan. Siinä oli riskinsä, Vesikauhu tiesi sen, mutta sillä hetkellä hän näki vain mahdollisuuksia.
“Mennään”, Vesikauhu sanoi, patisti pennut pensaikon lävitse ja vilkaisi kerran taakseen kohti tappelevia kissoja, “minulla on jo seuraava idea mielessä.”
He etenivät hitaasti. Aluksi Vesikauhu laittoi pennut kävelemään itse, mutta tajutessaan kuinka hitaita he olivat - he jäivät tutkimaan jokaista pientäkin kiveä ja koloa, tassuttelivat pienillä käpälillään ties minne ja kompuroivat sitäkin enemmän - hän heilautti pennut selkäänsä ja käski heidän pitää kiinni.
Pennuista on niin paljon vaivaa, Vesikauhu ajatteli ärsyyntyneenä, kun vaelsi kohti järveä. Ehkä olen tehnyt suuren virheen.
Hän pysähtyi vasta kaksijalkojen viherlehtipaikalla ja heilautti pennut selästään. He kierivät pari kertaa maassa ennen kuin pääsivät jaloilleen. Pimeyspentu seisoi kaikilla neljällä tassullaan ja katseli uteliaana ympärilleen, kun taas musta pentu vain istui ja tuijotti Vesikauhua.
Vesikauhu asteli vielä nimettömänä pysyneen pennun eteen. “Mikä nimesi on, pentu?” Hän toivoi sen olevan samaa luokkaa kuin Pimeyspennun nimi - ja Varjoklaanin tuntien niin todennäköisesti olikin.
Pentu kallisti päätään. “Minä olen Jänöpentu.”
Vesikauhu räpäytti silmiään. “Anteeksi?”
“Minä olen Jänöpentu”, pentu toisti. Hänen päänsä kallistui nyt toiseen suuntaan.
Vesikauhu ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa. Kuka edes harkitsi pentunsa nimeämistä Jänöpennuksi? Millaista pelkoa voisi Jänöpentu muka herättää muissa? Pimeyspennun nimi oli täydellinen, Jänöpennun nimi… Vesikauhu pudisti päätään.
“Sinulle täytyy keksiä uusi nimi”, hän mumisi.
“Minä olen Jänöpentu”, Jänöpentu sanoi uudelleen suoristaen selkäänsä ja pörhistäen ylpeänä turkkiaan.
Vesikauhu pyöräytti silmiään ja kirosi mielessään. Hän ei antaisi Jänöpennun pitää nykyistä nimeään, ei todellakaan. Sillä ei pitkälle päästäisi. Jos nimeä ei huomioitu, pentu vaikutti täydelliseltä hänen tarkoituksiinsa.
Hän vei pennut syrjempään ja käski heidän pysytellä piilossa. Hetken ajan kaikki oli hyvin, sitten pennut alkoivat muuttua levottomiksi ja yrittivät saalistaa maassa olevaa risua ruuaksi. Vesikauhu huokaisi, ohjeisti jälleen pentuja olemaan hiljaa ja asettui alas järven rantaan istumaan. Pennut seurasivat häntä uteliaina, ja Pimeyspentu kysyi jotain siitä, mitä Vesikauhu oli tekemässä.
“Olkaa hiljaa”, Vesikauhu sähähti ja tuijotti vettä kärsivällisesti.
Kesti hetki ennen kuin hän näki tumman varjon pinnan alla, sitten hän läimäytti vettä tassullaan ja suomuinen kala lensi maalle. Kolli loikkasi sen perään ja tappoi sen. Pimeyspentu ja Jänöpentu tulivat uteliaina haistelemaan kuollutta kalaa.
“Syökää”, Vesikauhu naukaisi tylysti ja tönäisi kalaa lähemmäs pentukaksikkoa, “ja olkaa hiljaa.”
Ihme kyllä pennut tottelivat häntä - tai ehkä he olivat vain niin nälkäisiä, etteivät pystyneet keskittyä mihinkään muuhun kuin syömiseen. Joka tapauksessa Vesikauhu oli siitä kiitollinen. Kukaan ei saisi löytää heitä, ei ennen kuin hän antaisi siihen luvan. Jos hän epäonnistuisi siinä, mitä suunnitteli, eli jos hänet löydettäisiin liian aikaisin, kaikki menisi pilalle. Hän voisi jopa menettää henkensä.
Pennut eivät kuitenkaan pysyneet kauan hiljaa. Kala loppui, ja aika kulutti heidän kärsivällisyyttään.
“Kuka sinä olet?” Pimeyspentu kysyi ja rapsutti itseään korvansa takaa takatassullaan. “Siä et haise varjoklaanilaiselta.”
“Koska en ole klaanilainen”, Vesikauhu sihahti. “Olen Vesikauhu.”
“Vesikauhu?”
“Niin.”
“Oletko sinä Myrskyklaanista?”
Vesikauhu sylkäisi maahan. “Johan minä sanoin: en ole yhdestäkään klaanista.” Hän heilautti korviaan kuullessaan lähestyviä ääniä. “Hys! Pysykää nyt aivan hiljaa ja liikkumatta, jos haluatte selvitä hengissä!”
Pennut tottelivat häntä. He kurkistivat kivien takaa ja henkäisivät, kun suuri joukko kissoja lähti ylittämään kaksijalkojen viherlehtipaikkaa. Vesikauhu oli kyyristynyt pimeyteen, silmät välähtäen innosta. Lauma hänen edessään, Yönkajon lauma, oli paljon suurempi kuin hän oli luullut. Kenties vain puolet hänen eteensä avautuvista kissoista olivat olleet Varjoklaanin leirissä, joten missä olivat loput olleet? Jonkun toisen klaanin kimpussa, kuten Myrskyklaanin?
Yönkajon lauma oli paljon erikoisempi ja voimakkaampi kuin Vesikauhu olisi koskaan edes osannut kuvitella. Jos hän todella onnistuisi suunnitelmassaan ja saisi juuri sen, mitä halusikin, hän voisi todella onnistua Jokiklaanin - ehkä jopa kaikkien klaanien - kadottamisessa järveltä. Hän voisi kylpeä veressä, pinota ruumiit yhdeksi kasaksi ja upottaa kyntensä niin moneen turkkiin kuin vain halusi. Hän voisi tuhota kaikki, vaikka vain ja ainoastaan Jokiklaani oli hänen tähtäimessään.
Kesti kauan aikaa, kunnes viimeinenkin kissa oli kadonnut horistontin taa, ja vasta silloin Vesikauhu nousi tassuilleen. Hän venytteli (maassa makaaminen oli puuduttanut hänen jäsenensä) ja haukotteli, nosti molemmat pennut jälleen selkäänsä ja lähti jolkuttamaan Yönkajon lauman perään. Heitä oli helppo seurata, mikä ei ollut ihme: heitä oli paljon, eikä jälkien peittäminen onnistuisi tai edes ollut tarpeellista.
Oliko Vesikauhu menettänyt järkensä, sitä ei kukaan tiennyt. Hän seurasi epäröimättä lauman jälkiä ja hajuja Jokiklaanin reviirin läpi ja pois klaanien alueelta, eikä hidastanut edes silloin, kun tiesi olevansa syvällä lauman valtaamalla reviirillä. Kuka tahansa voisi yhtäkkiä hyökätä hänen kimppuunsa. Hänet voitaisiin piirittää minä hetkenä hyvänsä. Kymmenkunta kissoja voisi loikata kynnet esillä hänen päälleen aivan milloin vain, eikä hänellä olisi mahdollisuuttakaan selvitä siitä elossa.
Silti hän jatkoi matkaansa leuka ylhäällä ja häntä korkealla ilmassa.
Jotenkin hänen onnistui kävellä keskelle lauman leiriä.
Yönkajon lauma huomasi hänet heti, kun hän oli astunut leiriin. Lukuisat silmäparit kääntyivät häntä kohti, kynnet liukuivat näkyviin ja hampaat välähtivät kuun valossa, mutta yksikään ei hyökännyt. Vesikauhu ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaikka toivoikin, etteivät he hyökkäisi. Takanaan hän kuuli, kuinka kissoja liikkui: todennäköisesti sulkemaan hänen pakoreittinsä.
Olivatko Vesikauhun selässä roikkuvat avuttomat pennut syynä siihen, etteivät laumalaiset hyökänneet, vai eikö heillä vain ollut lupaa siihen? Vesikauhu ei ollut asiasta varma, mutta oli tyytyväinen yhtä kaikki. Siihen asti hänen suunnitelmansa oli edennyt täydellisesti.
Vaikein vaihe oli kuitenkin edessä.
Vesikauhu pysähtyi, kun uskoi olevansa leirin keskellä ja kaikkien paikalla olevien näkyvissä. Hän istahti maahan pudottaen Pimeyspennun ja Jänöpennun selästään. Hännällään kolli veti pennut vierelleen, jotteivät he lähtisi heti seikkailemaan pitkin leiriä ja pilaisivat kaiken.
“Kuka sinä olet ja kuinka julkeat tulla Yönkajon leiriin?”
Ääni kuului kissojen takaa. Sitten laumalaiset väistyivät ja esiin käveli lihaksikas, tummanruskea kolli, joka arvista päätellen oli ollut lukuisissa taisteluissa - ja voittanut. Hänen täytyi olla lauman johtaja, siitä ei ollut epäilystäkään.
Vesikauhu suoristi selkänsä, tuntien jokaisen katseen porautuvan häneen. Se sai pienen virneen leviävän kollin juovikkaille kasvoille. “Olen Vesikauhu.”
“Klaanikissa siis. Miksi klaanikissa on tänne tullut? Seurasitko meitä taistelun jälkeen kostaaksesi läheistesi kohtalot? Kuinka hurmaavaa”, johtajakissa sanoi naurahtaen. Hän antoi kyntensä ilmestyä esille. “Saat kuolla siihen paikkaan.”
Vesikauhu tunsi puistatuksen tärisyttävän hänen koko kehoaan ja hänen oli estettävä itseään antamasta ylen. Klaanikissa! Kuinka tuo ylimielinen kolli kehtasi kutsua häntä klaanikissaksi! “Minä en ole yhdestäkään klaanista. Älä kutsu minua tuolla halveksivalla termillä enää ikinä.”
Lauman johtaja - joka oli ollut jo valmis hyppäämään - pysähtyi ja rentoutti lihaksensa, kun uteliaisuus ja epäilys valtasivat hänen katseensa. “Mikä sinä sitten olet, jos et klaanikissa?”
“Luopio.”
“Ja mitä sinä teet täällä?”
“Kerroin sinulle jo oman nimeni. Eiköhän ole aika vastata siihen samalla tavalla?” Vesikauhu kallisti päätään.
Hetken ajan ruskea kolli oli aivan hiljaa, sitten hän naurahti kuivasti. “Olen Aartje, Yönkajon lauman johtaja. Ja nyt, Vesikauhu, sinun olisi syytä kertoa tulosi syy, jos henkesi merkitsee sinulle yhtään mitään.”
Vihdoin pääsemme asiaan, Vesikauhu ajatteli innoissaan ja lipaisi huuliaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun hänen viereltään kuului kimeä, ylpeyttä huokuva ääni.
“Minä olen Jänöpentu!”
Vesikauhu sähähti, läimäytti pentua tassullaan kynnet piilossa ja tunki häntänsä tämän suuhun. Kun hän kääntyi takaisin kohti Aartjetta, hän näki johtajan silmissä arvioivaa tarkkailua, mutta kolli ei sanonut mitään. Vesikauhu tiesi, että hänen täytyisi vaihtaa tumman pennun nimi mahdollisimman pian. “Tulin tänne ehdottamaan yhteistyötä minun ja sinun sekä laumasi välillä. Tiedän, että haluatte klaanit pois. Minä puolestani haluan tuhota yhden tietyn klaanin, siinä sivussa vaikka loputkin.”
Aartjen kiinnostus heräsi. Sen näki hänen sinisten silmien välähdyksestä, ja Vesikauhu myhäili mielessään. “Ja mitähän sinä, yksi ainoa kissa, voit meille muka tarjota? Mitä sinulla on, mitä yhdelläkään meistä ei ole?”
“Tietämystä klaaneista. Ja taitoja, paljon taitoja”, Vesikauhu kertoi. “Jos mietit, voinko todella hyökätä klaanien kimppuun ollessani kuitenkin sieltä kotoisin, tiedä se, että tapoin oman siskoni ollessani pieni. Tapoin parhaan ystäväni kahden klaanin edessä ja kidutin hänen siskoaan sitä ennen. Teurastin vanhempani ilman hetkenkään epäröintiä. Ja jos et usko taitoihini, voin kertoa sinulle hyökänneeni kymmenien koirien kimpppuun saaden ne vapisemaan ja juoksemaan häntä koipien välissä karkuun ja jos ne eivät lähteneet, tapoin ne. Olen matkannut kauas ja takaisin, nähnyt paljon ja oppinut sitäkin enemmän.” Kolli venytti etutassujaan rentoutuneena. “Te hyötyisitte minusta.”
“En voi luottaa vain sanoihisi. Näytä minulle mitä todella osaat”, Aartje sanoi ja heilautti häntäänsä. Se ei ollut kysymys, eikä ehdotus. Se oli käsky.
“Haluatko, että hyökkään sinua vastaan?”
“En.” Kolli näytti pohtivan jotakin. “Haluan nähdä enemmän kuin vain hyökkäämisen.”
“Tuo kuulostaa siltä kuin yllättäisit minua tappamaan jonkun alaisistasi”, Vesikauhu totesi.
“Tuo harmaa naaras noilla oransseilla silmillä. Olisiko hän sopiva?” Aartje osoitti hännällään sivussa istuvaa naarasta, joka oli katsellut tapahtumia uteliaana, mutta oli nyt kääntynyt epäuskoisena kohti johtajaansa.
Vesikauhu kohautti lapojaan ja loikkasi kynnet ojossa.
Hän oli naarasta isompi ja sai tämän kaadettua heti maahan, mutta naaraalla oli nopeat refleksit. Hän onnistui ketteryytensä avulla potkaisemaan Vesikauhua lähelle tämän kaulaa ja kiepautti itsensä tassuilleen heti kollin otteen heikentyessä hänen turkistaan. Vesikauhu yskäisi ja tunsi vihan kiehahtavan sisällään, saaden hänen silmänsä palamaan ja turkin pörhistymään.
Naaras tuijotti häntä valmiissa taisteluasennossa ja lähti hiljalleen kiertämään kollia. Vesikauhu antoi tämän tehdä haluamansa, eikä liikkunut suuntaan eikä toiseen, vaikka pitikin katseensa naaraassa alati kiinni. Sitten naaras loikkasi korkealle ilmaan häntä kohti, ja Vesikauhu sukelsi salamannopeasti virne kasvoillaan.
Hän potkaisi jaloillaan maata lähes heti, lensi päin naarasta ja otti tämän niskasta kiinni hampaillaan heti kun vain pystyi. He lensivät maahan. Vesikauhu tähtäsi kömpelösti tassuilleen ja pamautti naaraan selkä vasten maata painovoima apunaan, jotta tämä ei hetkeen pystyisi törmäyksen voiman takia liikkumaan. Siltikin harmaa kissa vaikeroiden koetti nousta jaloilleen.
Vesikauhu naurahti ja painoi tassullaan naaraan pään vasten maata. “Yritä nyt nousta.”
Ja niin naaras tekikin. Hän yritti vetää päätään vapaaksi, mutta Vesikauhu oli aavistanut sen ja asettanut tassunsa niin, että pystyi työntämään toiseen suuntaan kuin mihin naaras veti itseään. Jos tarve vaatisi, hän estäisi naarasta vielä asettumalla tämän päälle seisomaan.
“Tuolla tavalla vain irrotat oman pääsi.”
Naaras sähisi ja yritti hakea katseellaan Aartjetta. Vesikauhu riuhtaisi tämän pään toiseen suuntaan.
“Haluatko vapaaksi? Saamasi pitää.”
Vesikauhu asetti takatassunsa vasten naarasta, seisoen nyt tämän päällä, ja etutassuillaan kiinni pitäen veti takatassunsa pitkin naaraan vatsaa. Takajalkojen kynnet repivät turkkia ja avasivat ihon, kun taas etutassut työnsivät leukaa ja napsauttivat niskan poikki.
Naaras muuttui heti veltoksi.
Vesikauhu loikkasi pois ruumiin luota ja käveli takaisin pentujen luokse. Hän istahti maahan ja jäi tuijottamaan Aartjetta violeteilla silmillään sanomatta sanaakaan.
Aartjen suu oli kääntynyt virneeseen, ja jos Vesikauhu todella uskoi näkevänsä oikein, kollin silmissä oli innostusta. “Vaikuttavaa! Sinä todellakin olet erilainen kaikista klaanikissoista. Kenties voisit olla meille hyödyksi ja avuksi.” Hän kääntyi kohti vierellään istuvaa mustavalko-oranssia kollia, jonka silmät olivat auenneet suuriksi kuiksi ja leuka oli pudonnut alas. Vesikauhu näki järkytystä ja hykerteli. “Mitä tuumit, Nova? PItäisikö meidän antaa tämän kollin avustaa meitä klaanien valtaamisessa?”
Novaksi kutsuttu kolli nielaisi ja hengitti syvään sisään. “Olen samaa mieltä kanssasi. Hänestä voisi olla… hyötyä.”
Aartje nousi kaikille neljälle tassulleen ja heilautti häntäänsä korkealla ilmassa. “Tervetuloa, Vesikauhu! Odotan innolla tulevaa yhteistyötämme.”
Vesikauhu väläytti hampaitaan hyväntuulisena ja nousi itsekin tassuilleen. “Sitä samaa. Etsikää minut, kun tarvitsette minua mihin ikinä tahansa haluattekin - kunhan se jollain tavalla liittyy klaanien, ja sitä myötä Jokiklaanin, tuhoon.”
Luopio nosti Pimeyspennun ja Jänöpennun selkäänsä ja oli kääntymässä, kun Aartje alkoi vielä puhumaan.
“Mikä on pentujen tarina? Ovatko he sinun?”
Vesikauhu katsoi johtajaa hetken ilmeettömästi, sitten hymyillen. “En ole niin tyhmä, että nimeäisin pennun Jänöpennuksi. Sieppasin heidät Varjoklaanista, kun kävitte siellä vierailulla. Ja mikä tulee suunnitelmiini heitä kohden, no, sen näet sitten.”
“Selvä on. Katso, etteivät he tule yhteistyömme tielle.”
Vesikauhu oli jo kääntynyt selin ja Aartjeen huomaamatta pyöräytti silmiään. Ei hän aikonu antaa pentujen pilata yhtään mitään! Vaikka hänestä alkoikin tuntua, että pennuista olisi vain haittaa hänelle.
“Minä olen Jänöpentu!” musta pentu hihkaisi kohti Yönkajon laumaa siihen sävyyn kuin olisi juuri kertonut olevansa maailman valtias.
Vesikauhu paljasti hampaansa ja olisi halunnut repiä pennun kappaleiksi. Sen sijaan hän käveli rauhallisesti pois leiristä ja pysähtyi vasta päästyään tarpeeksi kauas, jotta tiesi olevansa lauman reviirin ulkopuolella. Hän laski pennut maahan ja katsoi heitä yrmeänä. Pennut tuijottivat takaisin, Pimeyspentu silmät kiiluen ja Jänöpentu täysin tunteettomana.
“Sinun nimesi täytyy vaihtaa”, Vesikauhu sanoi Jänöpennulle ja kurotti päänsä aivan tämän kasvojen eteen. “Et ole enää Jänöpentu, onko selvä? Nimesi on nyt Kaaospentu.”
Kaaospentu, entinen Jänöpentu, räpäytti silmiään.
“Nimesi on Kaaospentu. Olet Pimeyspennun kanssa tuleva olemaan seuraajani. Varmistan, että edes jompikumpi teistä tulee olemaan minuakin parempi, sillä jos minä onnistun, toisen teistä on astuttava tassunjälkiini ja täytettävä tehtäväni.”